Paula Salomaa: Viikingin varjossa – Katja Halmeen tarina

”Tony esitteli asuntoaan isännän elkein. Hän neuvoi yksityiskohtaisesti mistä Katja löytäisi keittiö- ja siivousvälineet, pyykkäystarvikkeet ja alakertaan sijoitetun taloyhtiön yhteisen pesukoneen. Kun Katja ei heti osannut tarttua toimeen, Tony huomautti asiasta niin painokkaasti, että hän viimein tajusi, mikä oli pelin henki: kun mies tuo pöytään leivän, nainen kokkaa, siivoaa ja pesee pyykkiä. Tästä periaatteesta Tony ei tinkinyt koskaan.”

Tämä kirja sai minut välillä hyvin vihaiseksi. Vihaiseksi siksi, että tämä tarina on totta.

Kirjan päähenkilöinä ovat koko kansan tuntema nyrkkeilijä ja kansanedustaja Tony Halme ja hänen vaimonsa Katja. Katja oli Tonyn tavatessaan pikkukaupungin turvattua elämään elänyt parikymppinen nuori nainen. 13 vuotta vanhempi Tony piiritti häntä ahkerasti, osteli ruusuja, tarjosi illallisia ja pikakihlasi tämän. Edessä oli muutto Yhdysvaltoihin. Siellä odotti häät ja aivan uusi elämä.  Tony oli siinä vaiheessa jo kuuluisa mies ja Katja oli otettu, kun Tonyn kaltainen julkkis tahtoi tavallisen maalaistytön vaimokseen.

Vähitellen kaikki muuttui ja Katjan elämä kiristyi kiristymistään. Kotona alkoi olla räjähdysaltista. Tony sai raivokohtauksia milloin mistäkin asiasta: Tonyn mielestä nainen ei voi olla kaveri yhdenkään miehen kanssa tai jos Katja vahingossa unohti ostaa miehensä kirjoittamasta ostoslistasta jotakin. Tony puuttui aivan kaikkeen mitä mieleen voi juolahtaa, morsiamen hääpuvunkin tuli olla hänen standardinsa täyttävä. Katja sai olla koko ajan varpaillaan ja kiltisti kantaa ruoat miehensä eteen ja toteuttaa tämän pienimmänkin oikun. Kaiken vaivan palkaksi hän sai kuulla hurjan määrän solvauksia ja lopulta pelätä henkensä puolesta. Sen verran paljon Tony riehui kirveen ja aseiden kanssa. Avioeroa miettivälle Katjalle Tony kertoi naisen päätyvän katuojaan, jos tämä jättää miehen. Kuitenkin vuosien kypsyttelyn jälkeen Katja lähtee, jättää Tonyn eikä pääty katuojaan, vaan päätyy toipumaan traumaattisesta avioliitostaan kohti itsenäistä elämää.

”Tolla ämmällä ei ole latin latia taskussa! Se on maalainen ja vain mun ansiosta jotain. Kukaan ei ole kiinnostunut siitä, ellei se olis MUN muija.”

Salomaa kulkee läpi Halmeiden kotoa nyrkkeilykehien ja Halmeen saaman hurjan äänivyöryn kohti vääjäämätöntä loppua.  Halme oli vahvasti riippuvainen päihteistä ja ne veivät hänet teho-osastolle ja rikosrekisteri venyi entisestään. Järkähtämättömällä vallanhalullaan hän halusi paikata lapsuutensa syviä haavoja.

Tässä kirjassa on hiukan tilityksen makua, mutta paljastuskirja se ei ole. Kirjassa on paljon väkivaltaa, mutta sillä ei mässäillä. Väkivallan värittämän alun vastapainona kirjan loppupuolella etsitään psykologian keinoin vastauksia Tonyn sekä Katjan käytökseen. Tämän kirjan suurin ansio on siinä, että se antaa toivoa selviämisestä. Katja ei taatusti ole ainoa väkivaltaisen avioliiton kokenut nainen. Eikä Tony ole ainoa traumaattisen lapsuuden kokenut päihteisiin vajonnut mies. Paljon on tehtävissä, ettei niin enää kävisi kenellekään.  

Paula Salomaa: Viikingin varjossa – Katja halmeen tarina, Otava, 2015, 220s.

Linus Jonkman: Introvertit – työpaikan hiljainen vallankumous

 ”Minun nimeni on Linus Jonkman. Olen introvertti. Elämääni mahtuu muutamia käänteentekeviä tapahtumia, ne vain eivät ole koskaan tapahtunut oikeasti. Minun olemisessani ja elämisessäni merkityksellisimpiä ovat pääni sisäiset tapahtumat. Kuvitelmat, tarinat ja pohdinnat ovat minun turvallinen kotilieteni aikakaudella, jolloin itsensä korostaminen, ainainen verkostoituminen ja ryhmätyö ovat normeja ja jolloin ulkoasu myy enemmän kuin sisältö, eikä nyt puhuta pelkästään kirjoista. "

Tämä kirja tuli vastaani jostakin lukemastani nettiartikkelista. Aihe vaikutti mielenkiintoiselta, kurkkaus kirjaston sivuille, varaus ja kirjaa odottamaan. Alkuun ajattelin kirjan olevan jokseenkin tylsä tietokirja, mutta kirja olikin kaikkea muuta. Tietokirja kyllä, mutta ei todellakaan tylsä. Parin sivun jälkeen suorastaan hihkuin: tämä kirjahan kertoo minusta.

Yleensä kun sanan irtovertti googlaa, näytölle ilmestyy lista Breivikiin liittyvistä artikkeleista.  Yhdysvaltalaisessa psykologiyhdistyksessä on jo pohdittu pitäisikö introversio siirtää mielenhäiriöiden listalle. Introversio on persoonallisuuspiirre, jolle on ominaista se, että ihminen voimaantuu saadessaan ajatella kaikessa rauhassa. Jonkmanin tapa esitellä aihettaan on hyvin maanläheinen: hän käyttää esimerkkinä itseään ja perhettään. Mies introverttina todella tuntee aiheensa. Hän poistaa monia turhia käsityksiä ja myyttejä aiheen ympäriltä. Jonkman antaa myös työkaluja miten selvitä ekstrovertissä maailmassa omana itsenään – introverttina. 

”Kun astuu ulos introvertistä kaapista, tärkeintä ei ole muiden ihmisten suhtautuminen sinuun. Tärkeintä on, miten itse suhtaudut itseesi. ”

Tässä verkostoitumisen, avokonttoreiden, kännyköiden ja ryhmätöiden luvatussa maailmassa introvertit väsyvät. Introvertti on erittäin hyvää pataa yksinäisyyden kanssa, inhoaa yllätyksiä ja suuria ihmismassoja. Introvertti on ani harvoin yksinäinen sanan kielteisessä merkityksessä eikä ei tarvitse ulkoista maailmaa virikkeidensä lähteeksi. Taiteellisella ilmaisulla ja introversiolla onkin vahva yhteys.

Jonkmanin elämänmakuinen kirja on perusteellisen hauska tietopaketti introverttiudesta. Kirjassa on hitusen selfhelp-kirjan makua, mutta se ei sitä haittaa. Joka luvun lopussa on lyhyt yhteenveto ekstroverteille. Jonkmanin mielestä heille on turha kirjoittaa, ekstrovertit ovat liian kiireisiä lukemaan leijalautailun, zumbaamisen ja lattekahvittelun lomassa.

Kirjan lopussa on testi, jolla voi testata oman introverttiutensa. Ja kyllä, minussa on aimo annos introverttia, tosi ekstrovertein maustein.  Mitä muuta voikaan olettaa kirjoja alati ahmivasta lukutoukasta, jonka lempihetkiä on olla kotisohvalla uppoutuneena kirjaan YleKlassisen soidessa taustalla. Monia se on kummastuttanut, puhututtanut ja useasti myös ärsyttänyt, mutta, anteeksi nyt vain, minä olen sellainen – introvertti.

”Setvitäämpä perusteellisesti introversion väärin ymmärretyintä puolta. Minä en inhoa muita ihmisiä. Yleisesti ottaen ihmiset ovat mielenkiintoisia, mukavia, hauskoja ja lahjakkaita. Minulla vain ei ole kovin suurta tarvetta olla tekemisissä heidän kanssaan.”

Linus Jonkman: Introvertit – työpaikan hiljainen vallankumous, 2015, 296s

Mark Logue & Peter Conradi: Kuninkaan puhe - Tarina miehestä, joka pelasti kuningashuoneen

” Seuraavassa kuussa kuningas ilmaisi oman kantansa saamiinsa ylistyksiin puhujantaidoistaan vastatessaan onnittelukirjeeseen, jonka hän oli saanut vanhalta ystävältään Louis Greigiltä: ”Se oli toista kuin ennen vanhaan, jolloin puhuminen oli minusta helvettiä”, hän kirjoitti.”

Viime viikolla Englannin kuningatar Elisabet II ohitti esiäitinsä Viktorian ennätyksen maansa pisimpään hallinneena monarkina. Elisabet tunnetaan hillityn hienosta olemuksestaan ja taidokkaasta esiintymisestään. Toisin oli hänen isänsä kohdalla, Yrjö VI:lle esiintyminen oli painajaista.

Prinssi Albert eli tuttavallisemmin Bertie oli änkyttänyt lapsesta lähtien. Häntä oli sen vuoksi pidetty tyhmänä. Prinssi oli ujo, kärsi huonosta itsetunnosta ja kammosi mikrofoneja. Hän joutui asemansa takia pitämään paljon puheita ja esiintymään jjulkisuudessa. Lehdet revittelivät julmia otsikoita epäonnistuneiden puheiden jälkeen. Monet hoidot ja hoitajat kokeilleena prinssi alkoi olla epätoivoinen. Hänen vaimonsa houkutteli prinssin tapaamaan vielä yhtä terapeuttia, Lionel Logueta. 

Australialaissyntyinen Lionel Logue oli itseoppinut puheterapeutti. Hän oli opiskelut muun muasa ilmaisutaitoa ja näyttelemistä. Logue oli saanut menetelmillään mainetta kotimaassaan, mutta muutto Lontooseen mullisti hänen elämänsä. Vuonna 1926 potilaaksi ilmestyi silloinen Yorkin herttua, prinssi Albert. Hänellä oli väärä hengitystekniikka ja lapsuudessa koettu kiusaaminen oli jättänyt jälkensä. Herttuan oli erityisen vaikeaa ääntää hänelle arkipäiväisiä sanoja, kuten kuningas ja kuningatar. (king, queen) Logue halusi murtaa miesten väliset säätyerot ja tavata prinssiä vastaanotollaan, koska halusi heidän olevan samanarvoisia rennon suhteen muodostumisen takia.

Herttua oli ahkera potilas ja hän treenasi paljon. Mediakin alkoi kiinnittää huomiotaan hänen parantuneeseen puhetyyliin. Hämärän peitossa oli se, miten muutos oli mahdollista. Vähitellen Logue alkoi nimekkään potilaansa ansiosta saamaan Lontoossakin mainetta, mutten koskaan rikastunut praktiikallaan.

Herttuan isän kuoltua kuninkaaksi tuli tämän huikentelevainen veli, joka lopulta luopui kruunusta. Prinssi Albertista tuli vasten tahtoaan kuningas. Se tiesi lisää paineita, vastuuta – ja puheita. Logue sai suunnata palatsiin tämän tästä kuningasta tukemaan. Hän ei tyytynyt vain auttamaan puheiden pidossa, vaan puuttui myös niiden sisältöön. Toinen maailmansota vankensi entisestään Loguen roolia hovissa. Vuosien palvelus ei tuonut ritarin arvoa, mutta kuningasta 15 vuotta vanhempi Logue nautti kuningasperheessä valtavaa arvostusta.

Jälkeenpäin Logue kätteli kuningasta ja onnittelujen jälkeen kysyi, miksi tuo tietty kirjain oli ollut oniin ongelmallinen. Tein sen tahallani”, kuningas vastasi virnistäen. Tahallanne?” Logue kysyi epäuskoisena. Kyllä. Jos en tee virheitä, ihmiset eivät ehkä tiedä, että puhuja olen minä.””

Toinen kirjan kirjoittajista, Mark Logue, on Lionelin pojanpoika, joka alkoi vasta Kuninkaan puhe -elokuvan myötä tutkia isoisänsä vaiheita. Kirja perustuu pitkälti Loguen omiin muistiinpanoihin terapiasta ja kirjeisiin, mutta sisältää myös elämäkerrallista tietoa terapeutista ja hänen potilaastaan sekä historiallisista olosuhteista, jotka vaikuttivat tapahtumiin. Yrjö VI hallitsi hyvin synkkänä aikakautena ja hänen peräänantamaton otteensa sekä vastuuntuntonsa hänelle vastenmielistä asemaa kohtaan tekee tästä kirjasta erityisen kiinnostavan. Kirja nostaa kuninkaan hetkeksi jalustaltaan maan kamaralle olemaan yksi meistä. Mies, jonka kanssa aateliton, maahanmuuttajataustainen mies voi ystävystyä.

Punainen valo välähti neljä kertaa ja sammui sitten: aloitussignaali oli annettu. Kuningas otti kaksi askelta kohti pöytää, ja Logue puristi tätä käsivarresta hyvän onnen toivotukseksi. Ele paljasti paljon näiden kahden miehen suhteen läheisyydestä: kenelläkään ei ollut lupa koskettaa kuningasta käskemättä tuolla tavoin.”

Mark Logue & Peter Conradi: Kuninkaan puhe - Tarina miehestä, joka pelasti kuningashuoneen,

Otava, 2011. 230 sivua.

Enni Mustonen : Emännöitsijä

- Ida se on vaan kaunistunut, Janne – herra yltyi kehumaan, kun vihdoin toin totiprikan ja vadillisen munavoileipiä ateljeerin pöydälle. - Enkös vaan hommannut sinulle hyvän huussan, Atte! - Idasta saa joku vielä hyvän vaimon, kuulin Albert – herran naurahtavan, kun lähdin kyökkiin korvat punaisina. - Sitten joskus, kun minä olen kuollut.”

Tätä kirjaa olen odottanut pitkään. ”Syrjästäkatsojan tarinoita” -kirjasarjan kaksi ensimmäistä osaa ovat olleet mukaansatempaavia enkä vähempää odottanut tältä kolmannelta osalta. Suomen taiteen kultakausi on suuri intohimoni ja kun tämän kirjan ensimmäisellä sivulla vastaan tuli graduni päähenkilö Venny (Soldan-Brofeldt), niin olin aivan tarinan lumoissa.

Kirjan päähenkilö on Ida. Pieni orpo paimentyttö ja lapsenpiika on kasvanut aikuiseksi ja on edennyt jo emännöitsijäksi Albert Edelfeltin ateljeeseen. Ida aito, rehti ja ahkera tyttö, joka on tarkka säädystään, pitää lukemisesta ja käy usein Kansankirjastossa. Ida oppii paljon taiteesta pestinsä edetessä ja pitää taidetta parhaana keinona vastustaa venäläistä sortovaltaa. Sen kummemmin poliittinen hän ei ole.

Kirjan toinen päähenkilö ei ole sen vähempää kuin Albert Edelfelt itse. Luvassa on taiteilijajuhlia ja luomisen tuskaa taiteellisen työn ääressä, uteliaita naapureita, romansseja ja valtakunnan poliittisia kiemuroita. Suomessa eletään kuohuvia vuosia, taiteilijat ottavat työllään osaa politiikkaan ja vastustavat venäläistämistoimia jyrkästi. Kirjan sivuilla vilahtaa tuon ajan taiteilijoita varsin kattava joukko. Mukana on Juhani Aho, Jean Sibelius, Pekka Halonen, Eero Järnefelt, Aino Acte ja moni muu. Ida kulkee mukana näissä karkeloissa työnsä puolesta: hän passaa tottuneesti varsin värikkäitä herroja ja välillä rouviakin, siivoaa, pyykkää, laittaa ruokaa ja hoitaa isäntäänsä.

Albert-herra on maailmanmies, komea, suosittu, mutta onnettomassa avioliitossa ja kivulloinen. Ajan kuluessa Idalta jää Albertin perästä herra-titteli pois. Isännän ja piian yhteisen salaisuuden tuloksena yllättävä tapahtuma muuttaa nuoren naisen elämän. Kirjan lopussa Idan matka johtaa jälleen Paimentytön aikaisten tuttavien luo apua hakemaan.

Kirjan kuvaaman ajan hengen mukaisesti osa herrasväen kommenteista on ruotsiksi eikä niitä ole suoraan käännetty. Tämän vuoksi kirjaa ei kannata jättää lukematta, vaikka oma ruotsin kielen taito olisikin päässyt ruostumaan.

Jos kiinnostuit Idan tarinasta,älä kuitenkaan aloita tästä kirjasta, vaan aloita Paimentytöstä. Idan matkassa pääsee tutustumaan Suomen historian mielenkiintoisimpaan ajanjaksoon hiukan toisesta näkulmasta. Mustonen onnistuu jälleen kerran kuvaamaan tuon ajan Suomea piikatytön silmin. Silmin ja käsin, joiden hiljaisella työllä tämän maan taiteilijoiden työtä on tuettu ja mahdollistettu.

Enni Mustonen : Emännöitsijä, 447 s. 2015, Otava 

Torben Meyer: Franz Schubert – laulun mestari

”Schubertin musiikissa on suloa sen olematta silti sentimentaalista, ja hänen laulunsa saattavat olla meilekin naiivin yksinkertaisia, mutta samalla niissä on aitoa tunnetta.”

Franz Schubert on Sibeliuksen ohella lempisäveltäjiäni. Elämänkertojen ja klassisen musiikin ystävänä minua alkoi kiinnostaa tuon romantiikan ajan säveltäjän elämäntarina mestarillisten sävellysten takaa. Hänestä ei ole järin kirjoitettu elämänkertoja ja ainoa löytämäni suomenkielinen elämänkerta on 1940-luvulta.

Franz Schubert syntyi perheeseen, jossa suurin osa lapsista oli kuollut pieninä. Hänen isänsä oli opettaja ja hän tahtoi poikansa seuraavan isänsä jälkiä. Franzia ei opettajanhommat kiinnostaneet, vaan hän halusi oppia soittamaan ja säveltämään. Hänestä tulisi säveltäjä, näin hän päätti, isänsä vastustuksesta huolimatta. Pienestä asti musikaalisesti lahjakas Franz joutui myöhemmin vähäksi aikaa opettajaksi, mutta vain välttääkseen armeijan.

Schubertin elämä oli täynnä vastoinkäymisiä, suruja ja köyhyyttä. Hän pidettiin lahjakkaana, jopa hänen opettajansa pitivät häntä itseään lahjakkaampana. Lahjakkuudestaan huolimatta onni ei ollut myötä oikein missään. Schubert oli nuhjuinen, haaveleva ja epäkäytännöllinen mies, joka ei välittänyt säännöistä eikä koskaan lukenut kunnolla nuottejaan läpi ja jonka työt jäivät usein kesken. Ahkerasta sävellystyöstään huolimatta hän ei eläessään koskaan rikastunut ja hän joutui vähävaraisuutensa takia myös hyväksikäytön kohteeksi.

Schubert ihaili Goethea ja sävelsi tämän runoja. Hänen ystävänsä Spaun yritti löytää keinoja, jotta nämä kaksi taiteen mestaria kohtaisivat ja lopulta hän itse kirjoitti Goethelle. Vastausta ei tullut koskaan, mutta vuosien päästä runoilija oli kuullut jossakin Schuberitn sävellyksen ja ihastui siihen. Goethen lisäksi hän ihaili Beethovenia, jonka tapasikin. Kuolinvuoteellaan Beethoven lueskeli Schubertin lauluja ja totesi:

”En tunne tarkemmin tätä Schubertia, hän selitti, mutta hänessä tuntuu piilevän jumalallinen kipinä.”

Tuo jumalallisen kipinän omaava mies kuoli lavantautiin vain 31-vuotiaana. Tästä kirjasta löysin kauniiden sävellysten takaa kohtaloonsa alistuneen miehen, joka eli musiikille. Onneksi Schubert lyhyen ja onnettoman elämänsä aikana kuitenkin ehti säveltämään teoksia, joissa hän elää iäti.

Torben Meyer: Franz Schubert – laulun mestari, kustannusosakeyhtiö Fennia 1947, 176s

Sirpa Ahola-Laurila: Soinin kupla

"Oletettiin, että naiset ovat keittiössä ja tekevät kokouksiin ruokaa ja kahvia. Itse en halunnut keittäjäksi vaan politikoimaan."

Riitoja, sotkuja ja selkkauksia. Jatkuvaa vääntöä ja takinkääntöä. Tällainen mielikuva syntyy perussuomalaisista tämän kirjan lukemisen jälkeen.

Soinin kupla ei ole kirja julkisuudessa paistattelevista poliitikoista vaan tosielämän paikallispolitiikasta ja ahkerasta talkootyöstä, jossa epäpätevyys, riitely ja sisäpiirin kähmintä rehottavat. Lakia ei tunneta eikä säännöistä perusteta, kun puheenjohtajan nuija kopahtaa pöytään. Millään sääntökokoelmilla ei ole liikkeessä juuri merkitystä, koska Soini on kehoittanut heittämään sääntökirjat hiiteen. Jäsenluetteloita ei ole, eikä sellaiset kiinnosta ketään. Ryhmäkurikin on täysin tuntematon käsite.

Ahola-Laurila ei paljon puoluettaan säästele. Hän ketoo avoimesti kohtaamistaan ongelmista, riidoista ja värikkäistä henkilöistä. Hän itse vaikuttaa olevan ahkera puolueen puurtaja, joka saa vähän väliä lokaa niskaansa. Perussuomalaiset kun on hyvin miesvaltainen puolue. Kirjoittaja on toiminut aktiivisesti naisten saamiseksi mukaan toimintaan. Helppoa se ei aina ole ollut.

Soini paistattelee ihailussa puolueensa korkeimmalla pallilla, mutta tässä kirjassa häntä ei varauksetta hehkuteta. Tämän kirjan perusteella Soinista saa melkoisen jyrän kuvan. Hän on mies, joka haluaa hallita ja päättää ja jonka suosikeilla on muita helpompaa. Soinia pidetään yleisesti verbaalisesti lahjakkaana ja hauskana miehenä. Tosiasiassa monet letkautukset ovat tarkkaan mietittyjä ja harjoiteltuja. Ne eivät ole edes Soinin omia, vaan ovat Jukka Jusulan ideoimia. Kirjassa pureudutaan myös Soinin kritiikkiin Hakkaraista, Hirvisaarta ja Tynkkystä kohtaan.

Kirja on varsin viihdyttävä ja lukija huomaa pian kirjoittajan kirjoittavan työkseen. Mutta ennenkaikkea minusta tämä on tärkeä kirja. Sen vuoksi, että siinä paljastuu tästä menestyspuolueesta monia julkisuudessa piiloteltuja asioita ja se kertoo sellaisesta toiminnasta, jota monet tähtipoliitikot eivät haluaisi julkisuuteen. Onneksi Ahola-Laurila on uskaltanut kertoa.

Sirpa Ahola-Laurila: Soini kupla. Into Kustannus 2015, 168s.  

Anne Berest, Audrey Diwan, Caroline de Maigret, Sophie Mas:Pariisitar - missä ja milloin vain

"Ai, oletko tosissasi? Puhutaanko me ihan vakavissaan?" hän kysyi, nojautui sitten tiskiallasta vasten - ja aloitti. Eikä ihan heti lopettanut. Aivan kuin hän olisi lausunut ulkoa oppimaansa rukousta, jonka hän olisi osanut ladella vaikka silmät kiinni.Ensinnäkin, hän sanoi, pariisitar ei ole koskaan tyytyväinen.  Esimerkki: vaikka minä sanon, että sinä olet maailman kaunein nainen, se ei riitä sinulle."

Pariisitar esittelee nykyaikaisen naisen: itsenäisen, itsevarman ja itsestään hyvin tietoisen naisen.  Hän on välillä määrätietoinen snobi, välillä huumorintajuinen romantikko. Pariisittarella on vahvat mielipiteet asiasta kuin asiasta. Hän on nainen, jolle minihame ei ole viettelyn väline, vaan vapauden merkki ja nainen, joka jättää matkijamiehet kuin nallit kalliolle.  Hän ei ole mikään tyhjäpää, vaan hyvin sivistynyt ihminen.  Hän vaatii ja vaalii laatua joka asiassa.

Pariisittaren on kirjoittanut neljä ystävystä, jotka ovat varsin menestyneitä elämässään: kaksi heistä on kirjailija-käsikirjoittajia, kolmas on huippumalli ja muusikko, neljännellä on oma elokuvatuotantoyhtiö. He nauravat stereotyyppisille Pariisi-kliseille ja sivistävät lukijaa kauneus- ja ruokaohjeilla sekä muotimaailman kirjoittamattomilla laeilla.

Tämä kirja on kurkistus modernin pariisittaren elämään, sen tyyliin, kulttuuriin ja ihmissuhteisiin.  Kirjassa pohditaan kepeästi ihmissuhteiden kiemuroita, järjestetään juhlia ja vietetään laatuaikaa yksin puistonpenkillä.  Pariisitar on proosaa, listoja, ruokareseptejä, valokuvia. Listat käsittelevät vaatteita, pukeutumista, ihmissuhteita, kirjoja, rikkautta. Kirja on kepeän hauskaa luettavaa, josta voi löytää sisäisen pariisittarensa. Yhdessä asiassa olen pariisittaren kanssa ehdottomasti samaa mieltä: aurinkolaseja pidetään aina, satoi tai paistoi, koska aina on joku syy pitää niitä.

"Pariisittaren ystävyyttä ei ole helppo voittaa, mutta kun niin tapahtuu, kestää ystävyys "kunnes kuolema meidät erottaa, sen vannon kautta kiven ja kannon."

Anne Berest, Audrey Diwan, Caroline de Maigret, Sophie Mas
Pariisitar - missä ja milloin vain 2015, 269s