Anna Fifield: Loistava toveri Kim Jong Un

 ”Silloin kun hän ei voi ansaita, hän varastaa.”

Viime vuonna luettuani Mika Mäkeläisen kirjan Kimlandia, mielenkiintoni heräsi Pohjois-Korean salaperäistä johtajaa kohtaan. Kuka kumma on tämä salaperäinen pienenä rakettimiehenä tunnettu parodioiden kohde? Mies, josta tiedetään hyvin vähän, mutta joka haluaa mahtailla maailmalle?

Uusiseelantilaissyntyinen toimittaja Anna Fifield on tarttunut tähän mielenkiintoiseen mysteeriin, tutkinut, haastatellut, kysellyt ja ennen kaikkea selvittänyt kuka oikein on Kim Jong Un. Itse herrahan ei ole osallistunut kirjan tekoon millään tavoin.

Syntymästään lähtien 1984 Kim Jong Un on ollut erilaisten myyttien ja propagandan ympäröimä hahmo. Hänen on väitetty kyenneen mitä hurjimpiin tekoihin jo pienestä lapsesta ja hänet on korotettu kuolevaisuudesta likimain jumalaksi. 

”Vaikka Kim Jong Unin nuoruusvuodet osuivat kansallisen nälänhädän aikaan, suuri vallanperijä ei kärsinyt sen koettelemuksista eikä luultavasti todistanut maanmiestensä kärsimyksistä henkilökohtaisesti. Hän varttui maailmassa, jossa kaikki pyöri hänen ympärillään.”

Kim Jong-Un on kasvanut huomion, yltäkylläisyyden ja palvomisen keskellä. Häntä ja vanhempaa veljeä Kim Jong-Chulia kutsuttiin prinsseiksi. Veljekset elivät luksuselämää palatseissaan samaan aikaan, kun ympärillä moni pohjoiskorealainen näki nälkää. Poikien kotona ei nälänhädästä tai muustakaan puutteesta ollut tietoakaan. Ruokapöydät notkuivat herkkuja, pikkuprinssit käyttivät heille räätälöityjä vaatteita, leluja, pelejä, lemmikkejä, uima-altaita ja oikeastaan ihan kaikkea löytyi mielin määrin, niin paljon kuin pikku poika uskaltaa vain unelmoida. Harvalla pojalla on ollut oma ase ja ajoneuvo, mutta Kimillä oli nekin. Ja tietenkin unohtamatta koripalloa, Kim Jong Uniin lempilajiia.

Kun Kim täytti 8 vuotta, syntymäpäiville saapui vieraaksi lasten sijaan korkean tason virkamiehiä. Mustaan pukuun pukeutuneelle päivänsankarille ojennettiin kukkakimppuja. Siitä hetkestä lähtien omasta elämästään välittävä korkean tason virkamiehet kumarsivat aina Kimin nähdessään. Perillinen oli valittu.

Vaikka nuori perijä oli hukkua yltäkylläisyyteen, yksi asia häneltä kuitenkin puuttui: ystävät. Poika kävi kotikoulua ja sisaruksistakaan ei juuri ollut leikkikavereiksi.  Ystävyyssuhteita korvasi perheen kokki japanilainen Kenji Fujimoto. Hän vei perheen vesat muun muassa kalastamaan ja väärennetyillä passeilla ulkomaille.

Koululaisena Kim lähetettiin Sveitsiin opiskelemaan julkisessa Liebefeld-Steinhölzlin koulussa Sveitsissä vuosina 1998–2000. Siellä hänet tunnettiin nimellä ”Pak-un”. Koulukaverit luulivat korealaispojan olevan Pohjois-Korean suurlähetystön työntekijän poika, joka rakastaa koripalloa yli kaiken. Sveitsissä hän sai elää kutakuinkin kuten kuka tahansa ikäisensä lapsi. Vuonna 2000 Kim katosi kesken kouluvuoden, eikä hänestä enää kuultu mitään. Hän palasi Pohjois-Koreaan ja nousi maan johtajaksi vuosia myöhemmin.

Kun Kim Jong Un nousi Pohjois-Korean johtoon vuonna 2011 vasta 27-vuotiaana, harva uskoi, että nuori ja kokematon mies selviäisi edessään olevista haasteista. Toisin on käynyt. Kim Jong Un ei ole vain selvinnyt, vaan jopa saanut pidettyä maansa koossa ja tiukasti valtikkansa alla. Ote on kiristynyt hurjasti Kim Jong Ilin ajoista. Esimerkkinä on toiminut isoisä Kim.

 ”Pian nimittämisensä jälkeen Kim (Kim Il Sung) ryhtyi luomaan itsestään henkilökulttia, joka oli niin kaikenkattava, että Stalin alkoi näyttää sen rinnalta amatööriltä.”

Eipä ole nuorin Kim kovin paljon jäänyt jälkeen isoisänsä aikaansaannoksista. Kim Jong Unin maassa ei tunneta mitään kansalaisvapauksia. Valtio määrää aivan kaikesta, kodeissa pitää olla valtion radio aina päällä ja Kim-suvun hallitsijoiden kuvat puunattuina paraatipaikalla kodeissa, kauppakeskuksissa, metroissa, kaikkialla. Valtio on yhä virallisesti sosialistinen, ja periaatteessa se kustantaa kansalaistensa palvelut. Homma toimii niin, että Kim ja systeemi ovat homman ydin ja jumala. 

”Pohjois-Korea on nimellisesti sosialistinen valtio, missä asunto, koulutus ja terveydenhuolto ovat ilmaisia. Käytännössä kaikki kuitenkin maksaa.

Opettajat vaativat oppilailta maksuja vastineeksi opetuksesta. Maksuja ei suoriteta yleensä rahassa vaan tavaroina: soijapapuja, kaniininnahkoja, mitä tahansa minkä opettaja voi myydä torilla kartuttaakseen ansioitaan.

Periaatteessa oppilaat voivat jatkaa koulunkäyntiä maksamatta mitään, mutta silloin he eivät saa juuri minkäänlaista opetusta. Heidän pitää istua luokan perällä, sikäli kuin he saavat olla sielläkään, eikä opettaja huomioi heitä mitenkään.”

Todellisuudessa homma ei kuitenkaan mene niinkuin sosialismi opettaa, mutta sitähän ei sanota ääneen. Hallitus salli pienimuotoisen torikaupan, keinoksi kansalaisten hankkia rahaa ja ostaa elintarvikkeita toisiltaan. Pääkaupungista, jonne ei kaikilla ole asiaa, löytyy Pjonghattanilla asuvia miljardöörejä, jotka juovat superkalliita cappuccinoja ja matkustavat ympäri maailmaa yksityiskoneillaan. Varovaisia nämä pohatat joutuvat kuitenkin olemaan: milloin tahansa joku näistä oligarkeista voi menettää kaiken, jopa henkensä. Kim Jong Un kun ei ole säästänyt edes omaa velipuoltaan.

Kimillä itsellään ei taida olla huolen häivää. On valtaa, pelotteita, isän valitsema kaunis vaimo, näppärä pikkusisko ja suuri koneisto, joka tahkoo systeemiin lisää rahaa. Ainakin näin sivullisena tulee mieleen, että ajatteleekohan Kim lainkaan terveyttään ja kuka maata hallitsee, jos hänelle tapahtuisi jotakin? Maailman suljetuimman valtion päämies on oivaltanut ainakin sen, että pitämällä itsensä salaperäisenä, Kim saa maailman katseet itseensä ja siihen osaan maasta, jota hän haluaa näyttää.

Anna Fifieldin Loistava toveri Kim Jong Un on vankkaan asiantuntemukseen pohjautuva, mielenkiiintoinen opus paitsi Kim Jong Unin elämästä, myös nykypäivän Pohjois-Koreasta sekä sen historiasta. Mäkeläisen kirjaan verrattuna näissä kahdessa kirjassa ei ole päällekkäisyyksiä ja tavallaan kirjat täydentävät toisiaan. Jos tartut toiseen, lue myös toinen.

”Nälänhätä oli remontin aikaan ankarimmillaan, mutta hallinnon tärkein tavoite ei ollut ruokkia nälkää näkeviä kansalaisia vaan rakentaa möhkälemäinen muistomerkki miehelle, joka oli viime kädessä vastannut nälkäkuolemiin johtaneista huonoista päätöksistä.”

Postauksen Mika Mäkeläisen kirjaan löydät tästä.

Anna Fifield: Loistava toveri Kim Jong Un. Bazar. 2019. 382 s.

Eddy de Wind: Pääteasema Auschwitz

 ”Sen sijaa nähdään liekki, ikuinen liekki krematorion piipusta. Yötä päivää tuli muistuttaa, että siellä palaa ihmisiä. Samanlaisia kuin sinä, ihmisiä, joilla on aivot ja joiden sydän pumppaa verta, ihmenestettä, verisuonten loppumattomaan verkkoon, joka on elävä äärimmäisiä säikeitään, pienempiä solujaan myöten.”

Keskitysleireistä on viime vuosina kirjoitettu monen monta muistelmateosta, mutta harva kirja perustuu noilta vuosilta säilyneisiin vankien kirjoittamiin teksteihin tai päiväkirjamerkintöihin. Toisin on Pääteasema Auschwitzin laita. Hollanninjuutalainen lääkäri Eddy de Wind kirjoitti Auschwitzissa vankeutensa loppupuolella päiväkirjaa, joka onneksi pelastui Eddyn lailla.

Kirjan päähenkilö on Hans, Eddyn alter ego. Hän päätyi kirjoittamaan kirjan romaanimuotoon ja nimeämään päähenkilön Hansiksi saadakseen vähän etäisyyttä tapahtumiin. (Ja siksi käytän nimeä kirjan päähenkilöstä nimeä Hans.) Ollessaan Westerborkin leirissä Hollannissa Hans teki lääkärintarkastuksia kuljetukseen määrätyille vangeille, ja tapasi samalla sairaanhoitajana työskennelleen vaimonsa Friedelin. Hans oli ottanut lääkärin työn vastaan, kun hänelle luvattiin, että se pelastaisi hänen juutalaisen äitinsä. Mutta toisin kävi, äiti vietiin aika pian keskitysleirille miehensä kanssa ja hänet kaasutettiin kuten niin monet muut.

Hans ja Friedel kuljetettiin syyskuussa 1943 Auschwitziin. Hans oli keskitysleirinmuttapuulla onnekas: hän säästyi suuremmilta rasituksilta ammattinsa takia. Hans toimi enimmäkseen sairaanhoitajana ja se mahdollisti hänelle muita leiriläisiä helpommat leiriolosuhteet. Toisin kävi Friedelin. Hän päätyy parakkiin numero 10. Se oli naisten koeparakki, jossa heille tehtiin erilaisia epäinhimillisiä kokeita. Juutalaisnaiset kun olivat halpoja koe-eläimiä, joiden kärsimys ja kuolema ei liikuttanut ketään.

Kiitos Hansin onnekkuuden, hän pystyi pitämään vaimoonsa yhteyttä kirjeitse ja lappusin. Monta kertaa yhteys oli kuitenkin vaarassa, Hans joutui vähäksi aikaa Birkenauhun ja parakki 10 muutti toiseen paikkaan. Sodan lopussa Friedel joutui kuolemanmarssille ja Hans piiloutui odottamaan puna-armeijaa. 

Kun Hans vapautui Auschwitzista, hän kuuli myös Friedelin selvinneen. Avioliitto kuitenkin päättyi 50-luvulla lapsettomana.

”Birkenau näytti suurelta. Suuri se oli ollutkin. Siellä oli työskennelty demonisen suuressa mittakaavassa. Siellä oli tapettu enemmän ihmisiä kuin missään muualla maailmassa. Siellä oli vallinnut tuhoamisjärjestelmä, joka oli ollut täydellisyydessää vailla vertaa.”

De Wind kuvaa taitavasti Auschwitzin leirin  todellisuutta ja kokemuksiaan siellä. Hän kertoo hyvin muun muassa miten Auschwitz oli hyvin hierarkinen pienoisyhteiskunta, jossa oli oma lainsäädäntönsä. Monesta vangit vastasivat itse, kuten järjestyksenpito oli  ”kapojen” näpeissä. Juutalaisvangin osa oli karmea.

Kirjan loppuosassa Eddy de Wind kertoo elämästään ennen ja jälkeen Auschwitzin sekä miten päiväkirjasta syntyi Pääteasema Auschwitz - niminen kirja. De Wind halusi jo vankeudessa ollessaan kertoa kokemastaan kaikille sen vuoksi, ettei moinen enää toistuisi. Kirja julkastiinkin ensimmäisen kerran heti sodan jälkeen. Tuolloin kirja ei kiinnostanut tulevaisuuteen katsovia ihmisiä, eikä kirja jaksanut kiinnostaa 1980 luvullakaan. Nyt vasta nyt vuosikymmeniä myöhemmin se on löytänyt lukijansa.

Vaikka Auschwitzista selvinneiden tarinat on tavallaan aika samankaltaisia, niin kuitenkin jokainen tarina on ainutlaatuinen ja arvokas kerrottavaksi. Tämän kirjan vahvuus ja erityisyys piilee siinä, että se on todellisuudessa kirjoitettu Auschwitzissa juuri sinä aikana, mistä kirjan tarina kertoo. Tämän kaltaisia kirjoja tarvitaan kertomaan, että se aate mitä uusnatsismi ja ääriliikkeet ajavat, saa aikaan eikä se ole mitään kaunista eikä siinä ole mitään hyvää. 

”Keskitysleirissä ihminen elää päivittäin monta onnellista tuntia. Silloin lamput hänen edessään ovat sammuneet, sähkövirta on katkaistu ja langat leikattu poikki. Silloin sielu pääsee irtautumaan uupuneesta ja rääkätystä ruumiista. Siinä valtakunnassa, mihin vanki astuu iltaisin,  ei ole SS-miehiä, ei parakinvanhimpia eikä”Kapoja”, apuvartijoita. Siellä hallitsee vain yksi, suunnaton kaipaus, ja siellä on vain yksi laki, vapaus.”

Eddy de Wind: Pääteasema Auschwitz. WSOY. 2020. 253s.