Esko Häkli ja Severi Blomstedt (toim.): Ainola. Sibeliusten koti Järvenpäässä.

Ainolan asukeista, etenkin Jean Sibeliuksesta on viime viikot puhuttu valtavasti. Tässä kirjassa valokeilaan pääsee Sibeliusten koti - Ainola. Ainola oli Jean Sibeliuksen ja hänen perheensä koti yli 60 vuoden ajan. Lars Sonckin suunnittelema Ainolan jugendtyylinen päärakennus valmistui vuonna 1904. Päärakennus suunniteltiin niin, että sieltä oli Sibeliuksen toivomuksen mukaisesti näkymät Tuusulanjärvelle.

Sibeliukset muuttivat Ainolaan 1904. Tuolloin talo oli paljon pienempi kuin millaisena me sen tiedämme.  Kirja käy läpi Ainolan muutokset yksityiskohtaisesti piirustuksia ja vuosien saatossa tehtyjä laajennuksia myöten. Kirjassa kerrotaan miten Jean Sibeliuksen mielipaikoiksi osoittautuvat työhuone yläkerrassa ja myöhemmin - lasten muutettua pois - uusi alakerran kirjasto. Kaikkina aikoina hänet kuitenkin saattoi löytää päiväkävelyltä läheisestä metsästä, sävellyksiä päässään sommittelemasta. Ja koska Janne ei yksin asunut Ainolaa, niin valokeilaan pääsevät myös muutkin asukkaat, mutta talon ja sen arjen näkökulmasta. Ainolan historiaan kuuluu myös koko Tuusulanjärven taitelijayhteisön jäsenet.

Ainolassa isännän työ määritteli talon koko elämän. Meteliä ei saanut pitää ja kaiken tuli olla tiptop – isännän vaatteita ja ulkoista habitusta myöden. Aino Sibelius puolestaan oli monipuolisesti lahjakas nainen, jonka taidoilla ja neuvokkuudella moni Ainolan pulma saatiin ratkaistua. Aino sitkeänä naisena jaksoi luotsata Ainolaa sitkeästi purkaen huoliaan puutarhaansa, josta kirjassa kerrotaan ihastuttavan paljon. Kyökin ja puutarhan kautta tutustutaan myös Ainolan kotiapulaisiin Ainoon ja Helmiin.

Kirjassa ei tyydytä vain esittelemään taloa ja sen asukkaita, vaan esiin nostetaan myös Ainolan mittavat kokoelmat. Kirjallisuudesta, musiikista, huonekaluista, arjen esineistä sekä taiteesta koostuva kokoelma on laaja ja monipuolinen. Sibeliukset olivat sivistynyttä ja aikaansa seuraavaa väkeä. Musiikki ja kirjallisuus olivat Ainolan asukkaiden itsensä valitsemia, mutta taidetta he sen sijaan saivat paljolti lahjaksi. Taideteokset kertovat siten paljon heidän tuttava-, ystävä- ja sukulaisverkostoistaan. Ainolassa voi käydessään edelleenkin ihailla upeita tauluja, ruokasalissa yläkertaan johtavien portaiden päässä on mielitauluni: Eero Järnefeltin maalaama taulu Elisabeth Järnefeltistä.

Kirja on tasapainoinen ja miellyttävästi taitettu. Museon perustamisesta tässä kirjassa valitettavasti ei kerrota, mutta Ainolan nykypäivä tulee esiin kirjan monista kuvista. Kirjan lukuja rytmittävät sivussa juoksevat tietolaatikot, joissa esitellään henkilöitä, tuodaan esille mielenkiintoisia yksityiskohtia.

Ainola-teoksen kirjoittajat ovat arkkitehti Severi Blomstedt, taidehistorioitsija Julia Donner, professori Esko Häkli ja taidehistorioitsija Riitta Konttinen. Runsaasti kuvitettu teos sisältää sekä historiallista, osin aiemmin julkaisematonta kuvamateriaalia että valokuvataiteilija Taneli Eskolan tätä teosta varten ottamia valokuvia nykyisestä Ainolasta.

Ainola, Sibeliusten koti Järvenpäässä –teos antaa puheenvuoron Ainolalle. Kirja katsoo Sibeliusta ja hänen elämäntyötään hiukan eri kulmasta kuin elämänkerrat yleensä. Lisäksi kirja kaikessa helppolukuisuudessaan on oiva lisä Ainolan museovieraille. Tämän kirjan luettuaan Ainolassa vierailee aivan kuin silmät olisivat auenneet katsomaan taiteilijakotia eikä vain pelkästään kotimuseota. Sitä Ainolaa, jonka valot loistivat pimeässä yössä Sibeliuksen kirjoittaessa yömyöhään nuottejaan Tuusulan hiljaisuudessa.

Esko Häkli ja Severi Blomstedt (toim.): Ainola. Sibeliusten koti Järvenpäässä. SKS. 176 s.

Merja Salo - Sinikka Salokorpi : Claire Aho - Makupaloja

”Venny opetti Clairelle tupakka-askin avulla kuvan rajauksen merkityksen. Claire on kertonut haastatteluissa, miten tupakoiva isoäiti oli leikannut Klubi 7- askin pahvikanteen katseluaukon, jonka läpi hän tarkasteli tulevan piirustuksensa tai maalauksensa aihetta. Aukko toimi kuin kameran etsin ja auttoi taiteilijaa rajaamaan kuvan. Venny rohkaisi tyttöä ja arvosteli perheyrityksen poikia siitä, etteivät nämä tuoneet esiin yksilöllistä taiteilijalaatuaan vaan signeerasivat työnsä yhteisesti firman nimissä ”Aho & Soldan.”

Maanantaina lehdissä oli suru-uutinen. Valokuvaaja Claire Aho oli menehtynyt tulipalossa 90-vuotiaana.

Claire oli tullut tutuksi minulle kovin rakkaan Venny Soldan-Brofeltin lapsenlapsena kertoessaan suvustaan eri ohjelmissa. Minulle hän oli nainen, joka muistutti kovin paljon isoäitiään – ja mikä minusta oli niin mielenkiintoista, kertoi hänestä paljon. Tiesin Clairen olevan valokuvaaja ja dokumentoija, mutta pitkän uran tuotoksista tiesin vähän.

Claire Aho on Juhani Ahon ja Venny Soldan-Brofeldtin esikoispojan, Heikin, tytär. Taiteilijasuvun vesana hän innostui kuvista ja Venny-isoäidin kannustamana ryhtyi valokuvaajaksi. Heikki-isän ja Nisse-sedän legendaarinen Aho&Soldan tarjosi Clairelle hyvän paikan oppia värivalokuvauksen ja dokumenttielokuvien tekemisen niksejä toisen maailmansodan molemmin puolin.  Hän kuvasi luontoa ja kaupunkinäkymiä sekä otti mitä erilaisempia kuvia muodista muotoihin ja sisustuksesta ruokaan muiden muassa Kauniiseen Kotiin, Avotakkaan, Hopeapeiliin ja Kotilieteen. Claire Ahon ura ei koostu vain valokuvista, hänen nimissään on myös 8 dokumenttielokuvaa. Hän osallistui myös Helsingin olympialaisten filmaamiseen sekä oli mukana tekemässä isänsä mukana dokumenttia Jean Sibeliuksesta. Tuosta elokuvasta hän on kaikkialla kertonut miten Sibelius pyysi nuoren tytön kutsuvan itseään Janne-sedäksi.

Tässä kirjassa pääosassa on Clairen Ahon elämäntyö: valokuvat.  Valtavasta tuotannosta tähän kirjaan on poimittu kuvia 1950 – 1960- luvuilta. Niitä katsoessani huomaan aivan kuin Venny olisi napannut kameran käteen ja kuvannut nuo kuvat. Niin samanlaisilta Clairen kuvat tuntuvat isoäitinsä tauluihin nähden.  Aiheissakin on kovin paljon samaa, lapsia ja merimaisemia. Omena ei näytä tippuneen kauas puusta.  Kuvat ovat kauniita, ne tulvivat värejä ja keskittyvät olennaiseen – asiaan, jota kulloinkin esitellään: mallia, tuotetta, sisustusta tai maisemaa.

Tämä kirja esittelee palasen suomalaista kulttuuri- ja valokuvauksen historiaa. Vaikka Claire Aholla oli huomattava sukutausta ja hän selvästikin oli saanut vaikutteensa sieltä, hän silti ansioitui omana taidokkaana ja rohkeana itsenään. Vaikka traaginen tulipalo päättikin menestyneen taiteilijan elämän, kuvat jäävät hänen jälkeensä kertomaan yhtä merkittävää osaa Aho-Soldanin suvun taiteen historiassa.

Merja Salo - Sinikka Salokorpi : Claire Aho – Makupaloja, WSOY 2010, 160s.

Åsne Seierstad: Yksi meistä. Kertomus Norjasta

”Aivan hänen yläpuolellaan makasi Eirin. >>Ole kiltti äläkä ammu, en mä halua kuolla!>> Eirin oli huutanut, kun hänen jalkansa petti. Luoti jäi hänen polveensa. Sitten häntä osui selkään ja nyt hänen vatsastaan pulppusi verta. ”

Luin tämän kirjan vuosi sitten, mutta se ei ole vieläkään jättänyt minua rauhaan. Elämäni varrella olen toiminut pitkään kuolemaantuomittujen tukihenkilönä ja sitä kautta tottunut ties mihin raakuuksiin, mutta tämä kirja on aivan oma lukunsa. Tämä kirja pysäyttää.

Tämä kirja kertoo Norjan vuoden 2011 terrori-iskujen tekijän Anders Breivikin ja hänen uhriensa tarinan. Breivikin tekemässä terrori-iskussa 22.7.2011 Oslossa ja Utøyan saarella kuoli 77 ihmistä. Norja oli tuohon päivään asti lintukoto eikä kukaan voinut kuvitella, että kansan riveistä yksi tekee Norjan historian pahimman terrori-iskun.

Kirjassa kulkee kaksi tarinaa, jotka valitettavalla tavalla kohtaavat. Toisessa tarinalinjassa Seierstad kertoo Banon, Simonin, Andersin ja Viljarin elämäntarinat lapsuudesta nuoruuteen ja tutustuttaa samalla lukijan näihin elämänmyönteisiin ja aktiivisiin nuoriin. Näitä nuoria kiinnostaa politiikka. He ovat päättäneet vaikuttaa asioihin ja liittyneet työväenpuolue AUF:n jäseniksi. Seierstad kertoo myös hyvin yksityiskohtaisesti miten näiden nuorten elämä päättyi, kuinka monta luotia häneen osui ja kuka piti kädestä kiinni, kun Breivik ampui.

Kirjan toinen rankka tarinalinja on Breivik itse.

”Anders oli taas yksin.Mutta eräänä päivänä hän alkoi saada luokassa kavereita. Eikä se tosiaan edes ollut vaikeaa. Ei tarvinnut kuin sanoa hei, niin toiset vastasivat samalla tavalla.Koko ala-asteen ajan Anders oli ollut aika huomaamaton. Hän ei tuonut itseään joukossa esille millään tavalla. Nyt hän alkoi käydä partiossa, pelasi jalkapalloa, pyöräili kavereiden kanssa.Mutta toisin kuin muiden vanhemmat, hänen vanhempansa eivät koskaan osallistuneet lapsensa harrastuksiin. Ei äiti eikä isä. ”

Andersin lapsuus ei ollut onnellinen. Hän joutui isänsä hylkäämäksi, eikä mielenterveysongelmista kärsivän äidin kanssa mennyt kovin hyvin. Perhe oli sosiaaliviranomaisten tarkkailussa. Anders oli yksinäinen ja outona pidetty poika, joka kaipasi kipeästi huomiota ja hyväksyntää. Hän koki toistuvasti hylkäämisen ja epäonnistumisen tunteen. Aikuistuttuaan Anders kokeili siipiään eri alojen parissa hyvin huomionhakuisesti. Lopulta hän pakeni pelimaailmaan ja myöhemmin äärioikeistolaisiin aatteisiin. Hän alkoi toteuttamaan hirvittämää suunnitelmaansa hyvin peräänantamattoman  sinnikkäästi. Breivik tiesi, että teollaan hän saisi myös huomiota osakseen. Huomiota, jota hän oli aina kaivannut. Minusta tämä selittää sen, ettei hän tappanut itseään tekonsa päätteeksi.

Kirja on paksu, lähes 600 sivuinen järkäle. Kerrottavaa on ja paljon. Breivikin ja nuorten lisäksi Seierstad kuvaa paljon norjalaista yhteiskuntaa ja taustoittaa sitä henkistä ilmapiiriä, missä toisaalta AUF:n nuoret ja toisaalta Breivik elivät. Kritiikkiä saa Norjan poliisijärjestelmä, jonka tunarointi helpotti Breivikin hirvittävän suunnitelman toteuttamista.

Seierstad on tehnyt mittavan työn. Hän ei ole jättänyt kiviä kääntämättä saadakseen niin uhrien kuin tekijänkin tarinat kerrottua. Kirja on suora, raaka ja peittelemätön. Tämä kirja ei anna vastauksia miksi niin tapahtui, mutta hiukan selkeyttä asiaan se antaa. Kaikesta kauheudestaan huolimatta tämä tiiliskivi on ehdottomasti lukemisen arvoinen, jos ei menetä yöuniaan raakuuksien takia. Seierstadin kuvaama väkivalta hyppii kaikessa raakuudessaan suoraan syvälle mieleen.  Kirjan kansien välissä on kuvattu tositarina, joka kertoo, että terrori ei aina tule kaukaa, vaan sellaista voi tehdä yksi meistä.

Åsne Seierstad: Yksi meistä. Kertomus Norjasta, WSOY 2014,
585s.

Raija Oranen: Aurora

”Aurora itse asui toisten hovineitojen tavoin Talvipalatsi sivusiivessä varsin vaatimattomassa,  mutta riittävän mukavassa huoneessa. Hän sai liikkua palatsissa vapaasti,  hänellä oli käytettävissään vaunut yötä päivää kuten myös livreepukuinen palvelija suojelijana ja  käskyläisenä. ”

Aurora Karamzinista, os. Stjernvallista on kirjoitettu paljon. Tämä historiamme merkkihenkilö on ollut aikansa merkittävä sivistynyt tahtonainen ja superjulkkis. Upporikas hyvää tekevä seurapiirien juhlittu nainen. Orasen romaanissa historian kirjoista tuttu Aurora herää henkiin.

Kirja alkaa vuodesta 1824, jolloin Aurora on kuusitoistavuotias. Hän on menettänyt isänsä ja saanut uuden isäpuolen. Isäpuoli on välittävä mies, josta tulee Auroralle tärkeä isän korvike koko loppuelämäksi.

Aurora oli kaunis, aatelinen ja suosittu. Ikää karttui, mutta Auroraa alkoi uhata ikäneidon titteli. Nuoremmat sisaruksetkin ehtivät naimisiin ennen Auroraa. Kaikki sulhoehdokkaat eivät kelvanneet perheelle, yksi heistä ehti kuolemaan ennen häitään. Aurora päätyi keisarinnan hovineidoksi Pietariin ja päätyi siellä naimisiin Paul Demidovin kanssa. Mies oli varsinainen elostelija, mutta myös upporikas.

Auroran ei tarvitse kovin kauaa olla naimisissa, kunnes hän oli leski ja valtavan omaisuuden perijä. Uusi sulho löytyy, mutta hänkin kuolee ennen aikojaan. Auroran ainoa poika tuottaa äidilleen monta harmaata hiusta ja Auroran edesmenneen sisaren, Emilien, tytär Marie ei hänkään päästä kasvattiäitiään helpolla.  Perheenjäsenet asuivat välillä kaukana toisistaan, matkusteltiin paljon ja kirjeitä kirjoitettiin kynät sauhuten. Välillä kokoonnutaan Träskendan kartanoon.

Jäätyään leskeksi toistamiseen rikas Aurora toteuttaa unelmansa: hän perustaa diakonissalaitoksen. Hän keskittyy hyväntekeväisyyteen ja uskonnollisuuteen. Vastoinkäymisiltä tämä kovia kokenut nainen ei elämänsä viimeisinä vuosinaan säästy.

Aurora Karamzin on yksi historian lempihenkilöitäni. Olen lukenut hänestä likimain kaiken, mitä olen onnistunut löytämään ja romaani oli tuohon kirjakasaan mukava lisä. Kirja on viihdyttävä, mutta ei viihdekirja. Paksu kirja etenee hyvin, mutta loppua kohden tarinan kerronnan vauhti kovenee. Kirja on kuitenkin ansioitunut kuvaus 1800-luvun Suomesta, jonka tiimellysten keskellä Aurora elää vaiherikasta elämäänsä. Maassa, johon hän jättää perinnöksi sen, joka oli hänelle hyvin, hyvin rakasta: diakoniatyön.

”Aurora tiesi ja tunsi saaneensa osakseen suuren onnen. Mutta hän ei mitenkään voinut estää sitä kasvavaa katumusta, jota muutamat menneet vuodet hänessä nostattivat.”

Raija Oranen: Aurora, Teos, 2014, 632s. 

Ville Blåfield ja Reetta Räty: Kuka hullu haluaa poliitikoksi?

”Aika monella on harha, että me ollaan lakimies, lääkäri ja oikeusaputoimisto, ja kun me soitetaan yksi puhelinsoitto, niin alkaa asiat järjestyä. Se ei tietenkään mene näin.”

Politiikasta voi kirjoittaa kuivasti tai mielenkiintoisen jouhevasti. Tämä kirja on jälkimmäistä sarjaa. Tässä kirjassa kuuluu ihmisen ääni työstä, jossa harvoin kukaan kuuntelee ääntä asian takana.

Kuka oikeastaan haluaa yhden maamme huonoimmin arvostetun ammatin, jossa olet koko ajan vaarassa joutua minimalistisen pienestä rikkeestä juorulehtien lööppeihin ja hurjimmillaan jopa potkujen kera työttömäksi?  Kuka haluaa olla jakamassa vain lämpimiä sanoja tehden taloudellisia leikkauksia?  Tai kuka haluaa olla töissä niin, ettei juuri ehdi nähdä perhettään? Elämässä voisi päästä paljon helpommallakin.

Kirja etsii vastauksia näihin ja moneen muuhun politiikan arkeen liittyvään kysymykseen. Blåfield ja Räty ovat haastatelleet kirjaa varten lukuisia poliitikkoja ja vaikuttajia. Ääneen pääsevät tavalliset kansanedustajat ja Arkadianmäen ulkopuoliset vaikuttajat. Sanansa pääsevät sanomaan muun muassa presidentti Tarja Halonen, ex. pääministeri Matti Vanhanen, kahteen kertaan eduskunnan jättänyt Osmo Soininvaara, yritysmaailmasta eduskuntaan tullut Sampsa Kataja ja nykyinen työ – ja oikeusministeri Jari Lindström. Puolueiden ulkopuolella politikoivat Jasper Pääkkönen ja Paleface kertovat, miksi eivät lähde vaaleihin. Kirjassa osoitetaan, ettei kaikista vaikuttajista tule poliitikkoja, vaan osa heistä häärää kulisseissa. Sillä, joka kirjoittaa puheen ensimmäisen version, on yllättävän paljon sanavaltaa.

Kirja on kurkistus siihen työhön, joka meille näyttäytyy Suuressa Salissa käytyinä väittelyinä ja uutisissa kerrottuina leikkauslistoina.  Nurinaa saa yksityisyyden puute, tavallisen elämän katoaminen ja pieni palkka.  Suuren osan pohdinnasta kirjassa haukkaa myös poliitikkojen ja median suhteen pohtiminen. Kirja ei silottele kansanedustajan arkea eikä peittele sen huonoja puolia. Blåfieldin ja Rädyn haastattelemat ihmiset eivät halua näyttää työstään vain sen huonoja puolia.

”Jostain syystä poliitikolta edellytetään enkelimäistä käytöstä yksityiselämässä. Jotta pystyt säätämään jotain lakeja, sun pitäisi olla hyvyyden perikuva. ”

 Kuka hullu haluaa poliitikoksi?-kirja kannattaa lukaista, jos harkitsee poliittista uraa. Se avaa uudella tavalla politiikkaa myös poliittiselle penkkiurheilijalle tai yhteiskunnan toiminnasta kiinnostuneelle.

Raflaavaan otsikkoon kirja ei anna suoria vastauksia vaan enemminkin jättää kysymyksiä ilmaan. Kirjan luettuani en pidä poliitikkoja yhtään sen hullumpina kuin ennen, vaan sitkeinä puurtajina. Politiikka vaatii kovanahkaisuutta, pitkää pinnaa ja valtavaa sisäistä paloa työhön, jota niin harvat arvostavat, mutta jota ilman tämä yhteiskunta ei pyöri.

”Valtiomieheksi nousevat vain harvat, ja heitäkin kehutan vasta nekrologeissa.”

Ville Blåfield ja Reetta Räty: Kuka hullu haluaa poliitikoksi?, Kustannusosakeyhtiö Teos, 2015, 245 s

Sofi Oksanen: Norma

”Tällä taikasauvalla tehdään unelmista totta. Me olemme pappeja, kätilöitä, terapeutteja, lääkäreitä, siirtymäriittien suorittajia, me käärimme naiset foliosuikaleisiin, pyyhkeisiin, kappoihin, pesemme popis vanhan elämän ja lähetämme heidät kohti uutta. Meistä riippuu elämän käännekohtien onnistuminen. Parasta tietenkin on se, että naiset ovat valmiita maksamaan hyvästä tukasta mitä hyvänsä, jos pääsevät sellaisen makuun.”

Sofi Oksanen on lempikirjailijani ja yksi suurimmista esikuvistani. Sofin viidettä kirjaa odotin jännityksellä. Millainen Viro-tarina tällä kertaa on luvassa? Normastahan ei tihkunut juuri mitään tietoa ennen ilmestymistään. No, ei tullut Virosta kertovaa tarinaa, tuli moderni Tähkäpää.

Kirjan päähenkilö on Norma – niminen nuori nainen, jonka Anita - äiti on jäänyt metron alle. Tarina alkaa Anitan hautajaisista. Norma yrittää löytää syyn äitinsä itsemurhaan ja lopulta hänelle paljastuu äitinsä puuhista seikka jos toinenkin.

Norma ei ole ihan kuka tahansa. Hänen hiuksensa kasvavat huiman määrän vuorokaudessa ja sen lisäksi hän pystyy lukemaan ihmisistä eri asioita. Hiusten kasvun salaisuutta Norma ja hänen äitinsä ovat varjelleet vuosikausia. Norma ei ole sukunsa ainoa tähkäpää, vaan tarinassa kulkee mukana esiäiti Eva. Tai onko hän sittenkään esiäiti sanan biologisessa merkityksessä? Äidin jäämistöstä löytyy yllättäviä vastauksia. Samalla hän saa tietää mitä on tapahtunut Anitan hyvälle ystävälle.

Kepeän kuuloiseen tarinaan on upotettu yhteiskunnallisesti kaksi hyvin tärkeää ja räikeää asiaa: hiuspidennyksiin ja kohdunvuokraukseen liittyvät eettiset ongelmat. Tutkiessaan äitinsä kuolemaa Norma huomaa olleensa itsekin osa hiusbisnestä ja Lambert- nimisen hämäräpuuhilla elävän perheen jahtaama.

Norma on kielellisesti hyvin värikäs, mutta jos kaipaa jotakin kevyttä ja nopeaa luettavaa, Norma ei ehkä ole siinä tapauksessa paras valinta. Päähenkilöitä on paljon ja kirjaa pitää lukea ajatuksella, että pysyy kiinni juonessa.

Sofi ei petä tälläkään kirjalla, hän haluaa herättää keskustelua.  Norma on hyvin kirjoittajansa oloinen, rohkea ja kantaaottava teos, jossa pahaa ei näytetä hyvänä ja jossa asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä. Suoraan ja kaunistelematta.

”Lambert ja blondi olivat onnellisia. He kulkivat käsi kädessä ympäri maailmaa jakamassa lisää onnea muille pariskunnille ja surua toisille, haikaroita oikealle, viikatteita vasemmalle. Silti Norma ei ymmärtänyt, mihin äiti oli tarvinnut videota Allasta katsastamassa mahdollisia synnyttäjiä.”

Sofi Oksanen:  Norma. Like, 2015, 303s.

Ingar Sletten Kolloen: Kuningatar Sonja

”Me joudumme sietämään tätä koko ikämme.  Me emme voi vetäytyä syrjään ja ryhtyä yksityishenkilöiksi niin kuin poptähdet ja poliitikot voivat.”

On vaikeaa olla kuninkaallinen. Eikä sellaiseksi ole helppo tulla.

Syntyjään Sonja Haraldsen, Norjan nykyinen kuningatar, tietää tämän omakohtaisesti.  Sonja syntyi aivan tavalliseen norjalaisperheeseen. Hänen lapsuutensa ei ollut pelkkää ruusuilla tanssimista, sisaren sodanaikaiset traumat sekä isän kuolema varjostivat tulevan kuningattaren nuoruutta. Sonja oppi jo nuorena ottamaan vastuuta omista tekemisistään ja perheen yrityksen asioista. Hän hankki nuorena hyvän koulutuksen ja kielitaidon.

Ennen avioitumistaan Sonja ja Harald seurustelivat 9 vuotta. Sonjan tausta aiheutti paljon jännitteitä ja puheita. Kruununprinssi Haraldin avioaikeet jakoivat 1960-luvulla Norjan kahtia. Isä kuningaskin suhtautui niihin hyvin nihkeästi.  Vasta kun prinssi uhkasi luopua kruunusta, hän sai luvan mennä naimisiin rakastamansa naisen kanssa.

Sonjalle nousu valtaistuimelle ei ollut helppoa. Kuningattaren paikka oli ollut tyhjänä vuosikymmenet, mutta kansanomainen ja aateliton Sonja valloitti muut monarkit ja ennen kaikkea oman kansansa. Mentyään naimisiin hän sai taistella miesvaltaisessa hovissa saadakseen oman toimistotyöntekijän tai oman huoneen.  Naisten oikeuksien puolesta taistelu ei jää vain häneen itseensä, vaan hän on parantanut myös merkittävällä tavalla naisten asemaa Norjassa. Kuningattarena Sonja on ahertanut myös Norjan tunnettavuuden edistämisen eteen yritysmaailman, matkailun ja kulttuurin saralla. Kirjassa yritetään luoda lukijalle kuvaa, ettei kuninkaallinen perhe ylenpalttisesti tuhlaa valtion varoja. Välillä tuntuu hiukan huvittavalta, että hallitsijaperhe kuvataan melkoisen varattomana, kun he kamppailevat valtion myöntämien määrärahojen kanssa. Kolloenin mukaan Norjan hallitsijahuone on ollut eurooppalaisittain kaikkein vähämenoisin.

Tällä hetkellä 78-vuotias Sonja on minusta ikinuori ja ikienerginen. Hänen elämäntyönsä on mittava, ja tämä kirja antaa sille arvoisensa kertomuksen. 377 sivuun ei ole mahdutettu skandaalinkäryisiä paljastuksia, vaan asiat on kerrottu suoraan kuningattaren näkökulmasta. Yllätyin hieman siitä, ettei kirjassa ei mainittu sanallakaan 2011 tapahtumia, Breivikiä tai kuningattaren tunnelmia aiheesta. Sonjan elämäntarina on, jos ei nyt tuhkimotarina, niin kuitenkin tarina siitä miten sitkeys palkitaan.

”Sonja oli kuin luotu raivaamaan tietä seuraajilleen. Hänessä voi havaita samaa voimaa ja päättäväisyyttä kuin kaksi vuotta nuoremmassa Gro Harlem Brundtlandissa ja muissa tämän kaliberin naisissa, joten hän on selvästi ollut kuningashuoneen uudistamisen liikkeellepaneva voima ja saanut aikaan sen, että entinen patriarkaalinen leskimiehen ympäristö on alkanut muistuttaa ulkopuolellaan olevaa avointa ja tasa-arvoista yhteiskuntaa. ”                 

Ingar Sletten Kolloen: Kuningatar Sonja, WSOY, 2013, 377s