Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen

” - Kyllä vain, montakin.  Olen Mikko Virtanen, olen hakenut Ruotsin kansalaisuutta jo useamman kerran ja saanut aina kieltävän vastauksen.
 -Siltä näyttää. Olen selannut papereitasi enkä tajua mitään. Et ole asunut päivääkään Ruotsissa.
 - Olen asunut Suomessa vain koska sairaat vanhempani tarvitsivat minua. Olen aina ollut ruotsalainen, syntymästäni saakka. Kuuletko miten puhun ruotsia? Teenkö virheitä?”

 Paha Suomi, hyvä Ruotsi.  Ruotsissa ei ole mitään vikaa. Sehän on täydellinen. Siellä asuu vain onnellisia ihmisiä. Lapset ovat kilttejä, työntekijöistä pidetään huolta ja ihmiset osaavat käyttäytyä. Suomessa ei ole mitään hyvää. Tätä mieltä on Mikko Virtanen.

Kirjan päähenkilö, Mikko Virtanen kokee olevansa kansallisuustransu.  Mikko kokee syntyneensä väärään kansallisuuteen ja haluaa olla ruotsalainen. On aina halunnut pienestä asti. Hinnalla millä hyvänsä.  Niinpä hän yrittää kaikin keinoin päästä ruotsalaiseksi, mutta tuloksetta.

Mikko näkee hurjasti vaivaa asiansa takia.  Yksi hänen elämänsä tärkeimpiä henkilöitä on Olof Palme ja raamattuna toimii Per Albin Hansonin tekstit. Mikko tahtoo viettää ruotsalaisia juhlapyhiä ja mankuu niihin vapaata töistä. Kun niitä ei tule, mies ei ymmärrä miksi. Eikä ymmärrystä heru myöskään sääennustajalle, joka seisoo aina ennustaessaan Ruotsin edessä.  Mikko matkii ruotsalaisia kaikessa, treenaa kieltä ja kulttuuria. Monen ruotsalaisen tavoin hän matkustaa Thaimaahan salakuuntelemaan ruotsalaisten bungaloweja oppiakseen miten ollaan aito ruotsalainen.  Mikko pöllii ruotsalaisten kotien avaimia ja lavastaa ruotsalaisen joulun, johon palkkaa työttömän näyttelijän.  Hän on haluaa epätoivoisesti olla ruotsalainen, mutta asia ei ota onnistuakseen. Kunnes hän tapaa Mikael Anderssonin ja unelma toteutuu.

Mikosta tulee Mikael. Hän pääsee elämään sellaista elämää, josta on aina haaveillut. Siihen kuuluu vaimo ja kaksi lasta, tyttö ja poika. Mikko uppoaa yhä syvemmälle valheiden ja rikosten suohon, kunnes eräänä päivä kaukana Ruotsista hän menettää kaiken.

Vadelmavenepakolainen on hupaisa kirja. Kirja leikittelee suomalaisuuden ja ruotsalaisuuden stereotypioilla taidokkaasti ja Mikon toilailuille ei voi kuin nauraa. Ruotsalaisuuden ihannointi nousee välillä varsin imeliin tasoihin, mutta vastaavasti suomalaisista löydetään vikoja vastaava määrä. Päiväkirjamaisuus tekee kirjasta myös helposti luettavan. Loppuratkaisu on jokseenkin yllättävä, mutta se osoittaa, miten syvällä ihmisessä on se maa, jossa hän on syntynyt ja kasvanut.

”Poltan kaikki asiakirjat, joista ei ole minulle koskaan ollut kuin harmia. Sinne palaa Mikko Virtanen, turha mies.  Mies, jota ei koskaan ole ollutkaan suomalainen. Mies, jota ei ole ollut, eikä enää tule olemaan.”

Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen, Otava 2007, 270.

Karin Ehrnrooth: Vinoon varttunut tyttö

”En ollut oppinut mitä virheet olivat enkä tiennyt, että ne kuuluivat elämään ja kaikkiin sen ikäkausiin, erityisesti nuoruusvuosiin. Minusta tuntui siltä, että kotona uskottiin ihmisen oppivan asioita tekemällä alituisesti oikein. Oppiminen ei kuitenkaan merkinnyt sitä. Mitä tarkemmin keskityin tekemään oikein, sen enemmän tein väärin.”

Vinoon varttunut tyttö ei ole hauska kirja.

Se on riipaiseva, jopa ahdistavan surullinen kertomus siitä millaista on olla näkymätön. Näkymätön siinä yhteisössä, jossa eniten haluaisi tulla nähdyksi – positiivisessa valossa. Kirjan päähenkilö, kirjan kirjoittaja itse, on hyvin herkkä tyttö. Tyttö, joka kaipaa läheisyyttä vanhemmiltaan, mutta jää kylmästi sitä vaille. Läheisyyttä lapsuudessa tuovat vaihtuvat au pair – tytöt, kunnes heitäkään ei enää kotona ole. Karin saa oman huoneen entisestä piian huoneesta talon alakerrasta, kun muu perhe asustaa talon yläkertaa.

Perheen äiti Karin Birgitte haikailee alati prameaan elämäänsä Tanskan kuningatar Ingridin hovineitona eikä sopeudu uuteen elämäänsä perheenäitinä. Hän lukee ainaisia lehtiään, eikä häntä saanut halata, ettei kampaus vaan mene halatessa piloille. Isä Adolf Ehrnrooth, jonka kutakuinkin jokainen suomalainen tietää, on aina vaimonsa puolella. Myös silloin kun äiti ja tytär ottavat yhteen.

Karin lohduttautuu pihistämällä vanhemmiltaan rahaa ja ostamalla niillä makeisia. Hänelle ei annettu omaa rahaa, vanhempien mielestä lapsi ei yksinkertaisesti tarvinnut sellaista mihinkään. Perheen rahat menivät äidin hienoihin pukuihin ja konvehteihin. Karin kaipasi aina vain enemmän etäistä äitiään tämän pitäessä tiukemmin kiinni menneestä ja molempien vanhempien taustasta.

”Toistuvat väittämät minun olemuksestani sattuivat ja tekivät oloni epävarmaksi. Kun suutuin sitä mitä minulle sanottiin, muut nauroivat ja sanoivat, että olin hassu.  Minulle kerrottiin, millaiselta minä vaikutin. Herra Jumala, kylläpä sinä suutut. Ei mikään ihme, että sinulle nauretaan, jos sinä käyttäydyt noin. Sieraimesi ovat ammollaan ja mitä vielä.”

Kaipaus alkoi kasautua. Itseään inhoava tyttö yrittää saada vanhempiensa hyväksynnän eri tavoin, mutta ei onnistu siinä. Vika ei ole hänen. Kuitenkin kaikki purkautuu lopulta vakavana sairautena, joka on viedä Ehrnroothin hengen.

Karin Ehrnroothin kieli on värikästä, kuvailevaa ja sujuvaa. Vinoon varttunut tyttö on vahvasti väärin ymmärretyn tytön kasvu- ja selviytymistarina Näkökulma on Karinin ja vain hänen yksin. Kirjassa ei ole – ottaen huomioon hänen kuuluisan isänsä – lainkaan paljastusromaanin makua. Oli todellisuus ollut millainen hyvänsä, hänen kokemuksensa ovat olleen hyvin rankkoja. Tämä kirja on tärkeä siksi, koska se näyttää, että kolikolla on kaksi puolta. Puoli se on sekin, joka ei suurelle yleisölle näy.

”Kukaan ei tullut juuri silloin ajatelleeksi, että kun ”paremman väen kakarat” käyttäytyvät kuin siat, ilmassa voi usein olla hiukan vahingoniloa. Vanhemmat olivat vihaisia siitä, että lapset olivat häpäisseet itsensä. Itsensä häpäiseminen oli yksi tekijä, mutta ei olleenkaan paha asia. Kaikkein pahinta oli, että huono käytös, niin meille sanottiin, oli heijastunut takaisin vanhempiin. Toisin sanoen emme olleet häpäisseet yksinomaan itseämme vaan itse asiassa erityisesti vanhempamme.” 

Karin Ehrnrooth: Vinoon varttunut tyttö
Alkuteos Flickan som blev fel.
Suom. Riie Heikkilä yhdessä Karin Ehrnroothin kanssa.
Gummerus 2011. 305 sivua.

Jessica Fellowes: Downton Abbey- muistojen aika

“Minua ei ole ikipäivänä sanottu liberaaliksi, enkä aio sellaiseksi nytkään ryhtyä.”
 - Carson

Lordi Julian Fellowes on onnistunut luomaan yhden aikamme menestyneimmistä ja rakastetuimmista tv-draamoista. Crawleyn perhe palvelijoineen on tarjonnut varsin koukuttavan aikamatkan kaikkine käänteineen epookkidraaman ystäville. Olemme saaneet ihailla upeita ja tarkoin harkittuja kuvakulmia, symboliikkaa ja valtavasti kauneutta. Juonikuviot ovat loogisia, henkilöt uskottavia, ajankuva tarkkaa ja todenmukaista. Downton Abbey ei  siis ole pelkästään vain hyvää viihdettä. Sarja on kuuluisa historiallisista faktoistaan. Siihen on upotettu historiallisia faktoja sinne tänne ja luennoitu menneiden aikojen tavoista ja normeista hyvinkin tarkasti.

Kirja on selvästi tehty yhtä hyvällä maulla kuin sarjakin. Kirjassa käydään Downtonin kaikki kuusi kautta läpi eri tapahtumapaikkojen kautta –  lukija kuljetetaan herrasväen huoneiden kautta palvelijoiden tiloihin, sieltä Downtonin kylään ja muihin sarjan tapahtumapaikkoihin.  Sarjasta ja sen tekemisestä kerrotaan lisätietoa, mutta lukuun ottamatta kirjan lopussa olevaa jaksoluetteloa, sarjan tapahtumiin ei takerruta liikaa. Lisäksi roolihahmojen esittelyssä annetaan ääni näyttelijälle.  Kirja vilisee mielenkiintoisia yksityiskohtia: lukijalle paljastetaan muun muassa miten lordi Merton oli kirjoittanut kirjeen voidakseen jatkaa sarjassa, miten Barrown oli ajateltu kuolevan ensimmäisen kauden jälkeen, kuka näyttelijöistä käytti loppuun asti korsettia ja mistä lordin Granthamin koirien nimet tulevat.  

Downton Abbey muistojen aika – kirja on ehdottomasti suunnattu sarjan faneille. Kirjassa ei edes oleteta, että lukija ei ole katsonut sarjaa. Vaikka Fellowes paljastaakin miten sarja on tehty ja missä mitäkin on kuvattu, se ei silti vie sen hohtoa.  Downton Abbeyn väki jatkaa kuvitteellista elämäänsä faniensa mielissä, ja kamppailuiden kautta selviää nykypäivään, aivan kuten sarjan yksi kuvauspaikoista, Hichcleren linna, jolle sarjan suosio ja tulot ovat olleet todellinen lottovoitto. Sarja lopetti huipulla, vaikka minusta sen viimeinen jakso oli hiukan tekemällä tehty sillä, että kaikille haluttiin onnellinen loppu ja kaikkien haaveet toteutuivat.

”Ei viljelijä ole oma herransa. Käskyt tulevat auringolta ja lumelta ja tuulelta ja sateelta.”  - Daisy

Jessica Fellowes: Downton Abbey- muistojen aika. readme.fi. 317 s

Esko Häkli ja Severi Blomstedt (toim.): Ainola. Sibeliusten koti Järvenpäässä.

Ainolan asukeista, etenkin Jean Sibeliuksesta on viime viikot puhuttu valtavasti. Tässä kirjassa valokeilaan pääsee Sibeliusten koti - Ainola. Ainola oli Jean Sibeliuksen ja hänen perheensä koti yli 60 vuoden ajan. Lars Sonckin suunnittelema Ainolan jugendtyylinen päärakennus valmistui vuonna 1904. Päärakennus suunniteltiin niin, että sieltä oli Sibeliuksen toivomuksen mukaisesti näkymät Tuusulanjärvelle.

Sibeliukset muuttivat Ainolaan 1904. Tuolloin talo oli paljon pienempi kuin millaisena me sen tiedämme.  Kirja käy läpi Ainolan muutokset yksityiskohtaisesti piirustuksia ja vuosien saatossa tehtyjä laajennuksia myöten. Kirjassa kerrotaan miten Jean Sibeliuksen mielipaikoiksi osoittautuvat työhuone yläkerrassa ja myöhemmin - lasten muutettua pois - uusi alakerran kirjasto. Kaikkina aikoina hänet kuitenkin saattoi löytää päiväkävelyltä läheisestä metsästä, sävellyksiä päässään sommittelemasta. Ja koska Janne ei yksin asunut Ainolaa, niin valokeilaan pääsevät myös muutkin asukkaat, mutta talon ja sen arjen näkökulmasta. Ainolan historiaan kuuluu myös koko Tuusulanjärven taitelijayhteisön jäsenet.

Ainolassa isännän työ määritteli talon koko elämän. Meteliä ei saanut pitää ja kaiken tuli olla tiptop – isännän vaatteita ja ulkoista habitusta myöden. Aino Sibelius puolestaan oli monipuolisesti lahjakas nainen, jonka taidoilla ja neuvokkuudella moni Ainolan pulma saatiin ratkaistua. Aino sitkeänä naisena jaksoi luotsata Ainolaa sitkeästi purkaen huoliaan puutarhaansa, josta kirjassa kerrotaan ihastuttavan paljon. Kyökin ja puutarhan kautta tutustutaan myös Ainolan kotiapulaisiin Ainoon ja Helmiin.

Kirjassa ei tyydytä vain esittelemään taloa ja sen asukkaita, vaan esiin nostetaan myös Ainolan mittavat kokoelmat. Kirjallisuudesta, musiikista, huonekaluista, arjen esineistä sekä taiteesta koostuva kokoelma on laaja ja monipuolinen. Sibeliukset olivat sivistynyttä ja aikaansa seuraavaa väkeä. Musiikki ja kirjallisuus olivat Ainolan asukkaiden itsensä valitsemia, mutta taidetta he sen sijaan saivat paljolti lahjaksi. Taideteokset kertovat siten paljon heidän tuttava-, ystävä- ja sukulaisverkostoistaan. Ainolassa voi käydessään edelleenkin ihailla upeita tauluja, ruokasalissa yläkertaan johtavien portaiden päässä on mielitauluni: Eero Järnefeltin maalaama taulu Elisabeth Järnefeltistä.

Kirja on tasapainoinen ja miellyttävästi taitettu. Museon perustamisesta tässä kirjassa valitettavasti ei kerrota, mutta Ainolan nykypäivä tulee esiin kirjan monista kuvista. Kirjan lukuja rytmittävät sivussa juoksevat tietolaatikot, joissa esitellään henkilöitä, tuodaan esille mielenkiintoisia yksityiskohtia.

Ainola-teoksen kirjoittajat ovat arkkitehti Severi Blomstedt, taidehistorioitsija Julia Donner, professori Esko Häkli ja taidehistorioitsija Riitta Konttinen. Runsaasti kuvitettu teos sisältää sekä historiallista, osin aiemmin julkaisematonta kuvamateriaalia että valokuvataiteilija Taneli Eskolan tätä teosta varten ottamia valokuvia nykyisestä Ainolasta.

Ainola, Sibeliusten koti Järvenpäässä –teos antaa puheenvuoron Ainolalle. Kirja katsoo Sibeliusta ja hänen elämäntyötään hiukan eri kulmasta kuin elämänkerrat yleensä. Lisäksi kirja kaikessa helppolukuisuudessaan on oiva lisä Ainolan museovieraille. Tämän kirjan luettuaan Ainolassa vierailee aivan kuin silmät olisivat auenneet katsomaan taiteilijakotia eikä vain pelkästään kotimuseota. Sitä Ainolaa, jonka valot loistivat pimeässä yössä Sibeliuksen kirjoittaessa yömyöhään nuottejaan Tuusulan hiljaisuudessa.

Esko Häkli ja Severi Blomstedt (toim.): Ainola. Sibeliusten koti Järvenpäässä. SKS. 176 s.

Merja Salo - Sinikka Salokorpi : Claire Aho - Makupaloja

”Venny opetti Clairelle tupakka-askin avulla kuvan rajauksen merkityksen. Claire on kertonut haastatteluissa, miten tupakoiva isoäiti oli leikannut Klubi 7- askin pahvikanteen katseluaukon, jonka läpi hän tarkasteli tulevan piirustuksensa tai maalauksensa aihetta. Aukko toimi kuin kameran etsin ja auttoi taiteilijaa rajaamaan kuvan. Venny rohkaisi tyttöä ja arvosteli perheyrityksen poikia siitä, etteivät nämä tuoneet esiin yksilöllistä taiteilijalaatuaan vaan signeerasivat työnsä yhteisesti firman nimissä ”Aho & Soldan.”

Maanantaina lehdissä oli suru-uutinen. Valokuvaaja Claire Aho oli menehtynyt tulipalossa 90-vuotiaana.

Claire oli tullut tutuksi minulle kovin rakkaan Venny Soldan-Brofeltin lapsenlapsena kertoessaan suvustaan eri ohjelmissa. Minulle hän oli nainen, joka muistutti kovin paljon isoäitiään – ja mikä minusta oli niin mielenkiintoista, kertoi hänestä paljon. Tiesin Clairen olevan valokuvaaja ja dokumentoija, mutta pitkän uran tuotoksista tiesin vähän.

Claire Aho on Juhani Ahon ja Venny Soldan-Brofeldtin esikoispojan, Heikin, tytär. Taiteilijasuvun vesana hän innostui kuvista ja Venny-isoäidin kannustamana ryhtyi valokuvaajaksi. Heikki-isän ja Nisse-sedän legendaarinen Aho&Soldan tarjosi Clairelle hyvän paikan oppia värivalokuvauksen ja dokumenttielokuvien tekemisen niksejä toisen maailmansodan molemmin puolin.  Hän kuvasi luontoa ja kaupunkinäkymiä sekä otti mitä erilaisempia kuvia muodista muotoihin ja sisustuksesta ruokaan muiden muassa Kauniiseen Kotiin, Avotakkaan, Hopeapeiliin ja Kotilieteen. Claire Ahon ura ei koostu vain valokuvista, hänen nimissään on myös 8 dokumenttielokuvaa. Hän osallistui myös Helsingin olympialaisten filmaamiseen sekä oli mukana tekemässä isänsä mukana dokumenttia Jean Sibeliuksesta. Tuosta elokuvasta hän on kaikkialla kertonut miten Sibelius pyysi nuoren tytön kutsuvan itseään Janne-sedäksi.

Tässä kirjassa pääosassa on Clairen Ahon elämäntyö: valokuvat.  Valtavasta tuotannosta tähän kirjaan on poimittu kuvia 1950 – 1960- luvuilta. Niitä katsoessani huomaan aivan kuin Venny olisi napannut kameran käteen ja kuvannut nuo kuvat. Niin samanlaisilta Clairen kuvat tuntuvat isoäitinsä tauluihin nähden.  Aiheissakin on kovin paljon samaa, lapsia ja merimaisemia. Omena ei näytä tippuneen kauas puusta.  Kuvat ovat kauniita, ne tulvivat värejä ja keskittyvät olennaiseen – asiaan, jota kulloinkin esitellään: mallia, tuotetta, sisustusta tai maisemaa.

Tämä kirja esittelee palasen suomalaista kulttuuri- ja valokuvauksen historiaa. Vaikka Claire Aholla oli huomattava sukutausta ja hän selvästikin oli saanut vaikutteensa sieltä, hän silti ansioitui omana taidokkaana ja rohkeana itsenään. Vaikka traaginen tulipalo päättikin menestyneen taiteilijan elämän, kuvat jäävät hänen jälkeensä kertomaan yhtä merkittävää osaa Aho-Soldanin suvun taiteen historiassa.

Merja Salo - Sinikka Salokorpi : Claire Aho – Makupaloja, WSOY 2010, 160s.

Åsne Seierstad: Yksi meistä. Kertomus Norjasta

”Aivan hänen yläpuolellaan makasi Eirin. >>Ole kiltti äläkä ammu, en mä halua kuolla!>> Eirin oli huutanut, kun hänen jalkansa petti. Luoti jäi hänen polveensa. Sitten häntä osui selkään ja nyt hänen vatsastaan pulppusi verta. ”

Luin tämän kirjan vuosi sitten, mutta se ei ole vieläkään jättänyt minua rauhaan. Elämäni varrella olen toiminut pitkään kuolemaantuomittujen tukihenkilönä ja sitä kautta tottunut ties mihin raakuuksiin, mutta tämä kirja on aivan oma lukunsa. Tämä kirja pysäyttää.

Tämä kirja kertoo Norjan vuoden 2011 terrori-iskujen tekijän Anders Breivikin ja hänen uhriensa tarinan. Breivikin tekemässä terrori-iskussa 22.7.2011 Oslossa ja Utøyan saarella kuoli 77 ihmistä. Norja oli tuohon päivään asti lintukoto eikä kukaan voinut kuvitella, että kansan riveistä yksi tekee Norjan historian pahimman terrori-iskun.

Kirjassa kulkee kaksi tarinaa, jotka valitettavalla tavalla kohtaavat. Toisessa tarinalinjassa Seierstad kertoo Banon, Simonin, Andersin ja Viljarin elämäntarinat lapsuudesta nuoruuteen ja tutustuttaa samalla lukijan näihin elämänmyönteisiin ja aktiivisiin nuoriin. Näitä nuoria kiinnostaa politiikka. He ovat päättäneet vaikuttaa asioihin ja liittyneet työväenpuolue AUF:n jäseniksi. Seierstad kertoo myös hyvin yksityiskohtaisesti miten näiden nuorten elämä päättyi, kuinka monta luotia häneen osui ja kuka piti kädestä kiinni, kun Breivik ampui.

Kirjan toinen rankka tarinalinja on Breivik itse.

”Anders oli taas yksin.Mutta eräänä päivänä hän alkoi saada luokassa kavereita. Eikä se tosiaan edes ollut vaikeaa. Ei tarvinnut kuin sanoa hei, niin toiset vastasivat samalla tavalla.Koko ala-asteen ajan Anders oli ollut aika huomaamaton. Hän ei tuonut itseään joukossa esille millään tavalla. Nyt hän alkoi käydä partiossa, pelasi jalkapalloa, pyöräili kavereiden kanssa.Mutta toisin kuin muiden vanhemmat, hänen vanhempansa eivät koskaan osallistuneet lapsensa harrastuksiin. Ei äiti eikä isä. ”

Andersin lapsuus ei ollut onnellinen. Hän joutui isänsä hylkäämäksi, eikä mielenterveysongelmista kärsivän äidin kanssa mennyt kovin hyvin. Perhe oli sosiaaliviranomaisten tarkkailussa. Anders oli yksinäinen ja outona pidetty poika, joka kaipasi kipeästi huomiota ja hyväksyntää. Hän koki toistuvasti hylkäämisen ja epäonnistumisen tunteen. Aikuistuttuaan Anders kokeili siipiään eri alojen parissa hyvin huomionhakuisesti. Lopulta hän pakeni pelimaailmaan ja myöhemmin äärioikeistolaisiin aatteisiin. Hän alkoi toteuttamaan hirvittämää suunnitelmaansa hyvin peräänantamattoman  sinnikkäästi. Breivik tiesi, että teollaan hän saisi myös huomiota osakseen. Huomiota, jota hän oli aina kaivannut. Minusta tämä selittää sen, ettei hän tappanut itseään tekonsa päätteeksi.

Kirja on paksu, lähes 600 sivuinen järkäle. Kerrottavaa on ja paljon. Breivikin ja nuorten lisäksi Seierstad kuvaa paljon norjalaista yhteiskuntaa ja taustoittaa sitä henkistä ilmapiiriä, missä toisaalta AUF:n nuoret ja toisaalta Breivik elivät. Kritiikkiä saa Norjan poliisijärjestelmä, jonka tunarointi helpotti Breivikin hirvittävän suunnitelman toteuttamista.

Seierstad on tehnyt mittavan työn. Hän ei ole jättänyt kiviä kääntämättä saadakseen niin uhrien kuin tekijänkin tarinat kerrottua. Kirja on suora, raaka ja peittelemätön. Tämä kirja ei anna vastauksia miksi niin tapahtui, mutta hiukan selkeyttä asiaan se antaa. Kaikesta kauheudestaan huolimatta tämä tiiliskivi on ehdottomasti lukemisen arvoinen, jos ei menetä yöuniaan raakuuksien takia. Seierstadin kuvaama väkivalta hyppii kaikessa raakuudessaan suoraan syvälle mieleen.  Kirjan kansien välissä on kuvattu tositarina, joka kertoo, että terrori ei aina tule kaukaa, vaan sellaista voi tehdä yksi meistä.

Åsne Seierstad: Yksi meistä. Kertomus Norjasta, WSOY 2014,
585s.

Raija Oranen: Aurora

”Aurora itse asui toisten hovineitojen tavoin Talvipalatsi sivusiivessä varsin vaatimattomassa,  mutta riittävän mukavassa huoneessa. Hän sai liikkua palatsissa vapaasti,  hänellä oli käytettävissään vaunut yötä päivää kuten myös livreepukuinen palvelija suojelijana ja  käskyläisenä. ”

Aurora Karamzinista, os. Stjernvallista on kirjoitettu paljon. Tämä historiamme merkkihenkilö on ollut aikansa merkittävä sivistynyt tahtonainen ja superjulkkis. Upporikas hyvää tekevä seurapiirien juhlittu nainen. Orasen romaanissa historian kirjoista tuttu Aurora herää henkiin.

Kirja alkaa vuodesta 1824, jolloin Aurora on kuusitoistavuotias. Hän on menettänyt isänsä ja saanut uuden isäpuolen. Isäpuoli on välittävä mies, josta tulee Auroralle tärkeä isän korvike koko loppuelämäksi.

Aurora oli kaunis, aatelinen ja suosittu. Ikää karttui, mutta Auroraa alkoi uhata ikäneidon titteli. Nuoremmat sisaruksetkin ehtivät naimisiin ennen Auroraa. Kaikki sulhoehdokkaat eivät kelvanneet perheelle, yksi heistä ehti kuolemaan ennen häitään. Aurora päätyi keisarinnan hovineidoksi Pietariin ja päätyi siellä naimisiin Paul Demidovin kanssa. Mies oli varsinainen elostelija, mutta myös upporikas.

Auroran ei tarvitse kovin kauaa olla naimisissa, kunnes hän oli leski ja valtavan omaisuuden perijä. Uusi sulho löytyy, mutta hänkin kuolee ennen aikojaan. Auroran ainoa poika tuottaa äidilleen monta harmaata hiusta ja Auroran edesmenneen sisaren, Emilien, tytär Marie ei hänkään päästä kasvattiäitiään helpolla.  Perheenjäsenet asuivat välillä kaukana toisistaan, matkusteltiin paljon ja kirjeitä kirjoitettiin kynät sauhuten. Välillä kokoonnutaan Träskendan kartanoon.

Jäätyään leskeksi toistamiseen rikas Aurora toteuttaa unelmansa: hän perustaa diakonissalaitoksen. Hän keskittyy hyväntekeväisyyteen ja uskonnollisuuteen. Vastoinkäymisiltä tämä kovia kokenut nainen ei elämänsä viimeisinä vuosinaan säästy.

Aurora Karamzin on yksi historian lempihenkilöitäni. Olen lukenut hänestä likimain kaiken, mitä olen onnistunut löytämään ja romaani oli tuohon kirjakasaan mukava lisä. Kirja on viihdyttävä, mutta ei viihdekirja. Paksu kirja etenee hyvin, mutta loppua kohden tarinan kerronnan vauhti kovenee. Kirja on kuitenkin ansioitunut kuvaus 1800-luvun Suomesta, jonka tiimellysten keskellä Aurora elää vaiherikasta elämäänsä. Maassa, johon hän jättää perinnöksi sen, joka oli hänelle hyvin, hyvin rakasta: diakoniatyön.

”Aurora tiesi ja tunsi saaneensa osakseen suuren onnen. Mutta hän ei mitenkään voinut estää sitä kasvavaa katumusta, jota muutamat menneet vuodet hänessä nostattivat.”

Raija Oranen: Aurora, Teos, 2014, 632s.