Rosa Liksom: Hytti nro 6

” - Mä rakastan votkaa niin kuin kaikki meikäläiset. Kun sille päälle alan, saatan juoda seitsemän pulloa vuorokaudessa. Juon pohjaan saakka. Sitten Katinka hakee luuta kädessä meikäläisen kotiin.”

Gardellin voimakkaan trilogian jälkeen kirjallinen matkani lähti kulkemaan itään, 1980 – luvun Neuvostoliittoon. Rosa Liksomin Hytti nro 6 kuljettaa lukijaansa pitkin Siperian rataa pitkin. Paljon kehuttu Vuoen 2011 Finlandia-voittaja on paljon kehuttu ja vaikutti hyvin lupaavalta.

Kirjan päähenkilöinä on suomalainen tyttö ja venäläinen mies. Heidät kohtalo laittaa jakamaan junan hytin matkalla Moskovasta Mongolian Ulan Batoriin. Tytön nimeä ei kirjassa kerrota, miehen vain pari kertaa ohi mennen. Tyttö on hiljainen matkaaja, joka yrittää matkallaan selvittää suhdettaan poikaystäväänsä Mitjaan ja tämän äitiin. Matka oli alun perin Mitjan ajatus, mutta tyttö päätyi lähtemään yksin ja joutuu kohtaamaan sellaisen puolen venäläisyyttä, jota hän ei muuten kohtaisi.

Tarinan mies on tytön vastakohta. Mies puhuu, ryyppää, vonkaa, huorittelee ja irstailee jatkuvasti. Ärsyttävyyteen asti. Suoraan ja häpeilemättä. Mies on kaiken kukkuraksi melkoisen rasistinen, kuvaa suuren ja mahtavan Neuvostoliiton eri kansallisuuksia varsin ronskisti. Samalla tuossa irstailijassa on jotakin lempeyttä, kun hän kuitenkin kohteliaasti jakaa tytön kanssa eväänsä ja monesti huolehtii tästä muutenkin.

Kirjan ehdoton plussa on Neuvostoliiton tarkka ja asiantunteva kuvaus. Juna pysähtyy matkan varrella kaupunkeihin pidemmäksi aikaa ja tarinan matkustajat pistäytyvät milloin missäkin etsien rauhallista yösijaa ja ruokaa. Junassa hallitsee vaunuemäntä ja kilometrien taituessa törmää moneen merkilliseen ihmiskohtaloon, joka vain Neuvostoliitossa voi olla mahdollista. Kirjan kuvakieli on sen verran taidokasta ja hiottua, että matkan hajut voi haistaa ja maisematkin piirtyvät taidokkaasti esiin yksityiskohtiaan myöden.

Liksomin kirja on toki hyvä ja mielenkiintoinen, mutta ei ehkä sittennkään ihan ominta lukemista. Tytön hiljaisuus ja nimettömyys jättävät hänet hiukan persoonattomaksi ja miehen räävittömyys alkoi jossakin kohtaan tökkiä. Vaikka kirjalla ei sinänsä olekaan varsinaista juonta, lukija saadaan odottamaan matkan päättymistä sivu sivulta. Tämä kirja kaikessa karuudessaan on elämys, jonka junan kyydistä ei kannata jäädä pois vasta kuin pääteasemalla.

”Sulla ei ole lainkaan mielikuvitusta, tyttöseni. Piirtäisit ensiksi pienen joen ja sen yli kulkevan nätin sillan. Sillan taakse, joen toiselle rannalle, piirtäisit polun joka katoaa pitkän heinikon sekaan, heinikosta kasvavan niityn ja niityn taakse metsän. Metsän reunan piirrät sammuneen nuotion hehkuvan hiilloksen. Ja lopuksi sivallat taivaanrantaan auringonlaskun viimeiset säteet. Sellaisen kuvan mäkin voisin laittaa parakin seinälle roikkumaan.”

Rosa Liksom: Hytti nro 6. WSOY. 2011. 187 s.

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin.

””Oletko nähnyt moista, Rasmus, valkoinen hirvi!” äiti kuiskaa pojan korvaan ja kietoo käsivartensa hänen hartioilleen.
Rasmus ravistautuu irti ärtyneenä.
”Näenhän minä.”
Isä alkaa selittää matalalla äänellä irrottamatta katsettaan eläimestä.
”Kuulemma se ei ole albiino, sillä on vain toisenlainen geeniperimä. Ne ovat yksinkertaisesti vain erilaisia. Näillä Värmlannin seuduilla, tiedätkös Rasmus, on kokonainen valkoisten hirvien kanta. Ennen vanhaan niillä uskottiin olevan maagisia ominaisuuksia ja eläimen ampumisen katsottiin tuovan onnettomuutta.”
”Kuka haluaisi ampua noin kauniin eläimen!” äiti ällistelee.
”Monikin. Sellainen jonka mielestä se ei sovi tänne. Jonka mielestä sen olemassaolo on virhe.”
”Mutta onhan se olemassa!” Rasmus väittää vastaan.”

Pari vuotta sitten törmäsin kolmiosaiseen tv-sarjaan, joka vaikutti minuun syvästi. Sarja kertoi Rasmuksesta ja Benjaminista. Rakkaudesta, itsensä hyväksymisestä, ennakkoluuloista ja menetyksistä. Ja aidsista. Alkuun päästyäni katsoin kaikki kolme jaksoa putkeen ja olin mykistynyt. Tuon monella tavalla ajatuksia herättäneen sarjan nähtyäni oli pakko hankkia sarja kirjoina ja ne lukea.

Gardellin trilogian päähenkilöinä on kaksi nuorta miestä. Rasmus on perheensä ja koko lähisukunsa ainoa lapsi, kotonaan tarkoin suojeltu ja muualla kiusattu poika. Rasmus on kotoisin pieneltä, ummehtuneelta paikkakunnalta Värmlannista. Hän inhoaa kotiseutuaan, kutakuinkin kaikkea mitä siellä on ja haaveilee elämästä omana itsenään jossakin muualla – kotona se ei olisi mahdollista. Äitikin sanoo pilkaksi tarkoitetut huudot kuultuaan, että ethän sinä ole sellainen – homo. Ylioppilaaksi tulon jälkeen Rasmus muuttaa Tukholmaan ja astuu junasta suoraan uuteen elämäänsä Keskusaseman Homorinkiin.

Benjamin on vanhempiensa ylpeys, kutakuinkin koko elämänsä Jehovan todistajien toiminnalle omistava nuori mies. Eräänä päivänä Benjamin päätyy soittamaa Paulin ovikelloa. Paul lukee nuorta saarnaajaa kuin avointa kirjaa ja sanoo ääneen Benjaminin suurimman salaisuuden. Tulee Benjaminin ensimmäinen joulu ja Paulin luota Benjamin löytää kokonaan uuden elämän.

Benjamin ja Rasmus ovat osa Variksen homoyhteisöä, jota luotsaa muita hieman muita vanhempi Paul. Paul on ehdottomasti suosikkihahmoni, hauska, teatraalinen draama queen, mutta muista huolehtiva mies, joka vähät välittää syöpäsäätiöstä ja järjestää hautajaisensa teatterissa. Heidän lisäkseen yhteisöön kuuluvat Reine, Bengt, Lars-Åke ja Seppo. Miehet elävät ja rakastavat varjoissa, koska valtaväestön asenteet olivat tuohon aikaan hyvin kielteiset. Itse asiassa homoseksuaalisuuden sairausluokituksen poistamisesta oli vasta muutama vuosi aikaa. Variksen miesten korviin alkaa kantautua tietoa uudesta, vaarallisesta taudista, AIDSista. Alkuun taudista tiedetään hyvin vähän, mutta se mitä tiedettiin, oli että tautia tavataan erityisesti homoseksuaaleilla miehillä. Pelottavaa tautia aletaan kutsua homorutoksi ja sen kantajat leimataan murhajiksi. Homojen hankala asema tiukkenee entisestään. Lehtien otsikot kirkuvat syytöksiä ja kaikki pelkäävät tartuntaa. Joidenkin sukulaiset heittävät vierailun jälkeen pariskunnan käyttämät astiat roskiin taudin pelossa. Sairaanhoitajatkin menevät eristetyn potilaan huoneeseen päästä varpaisiin suojattuina ja auta armias jos sairaanhoitaja erehtyy kuivaamaan kuolevan poskelta kyyneleen paljain käsin! Tauti alkaa nitistää uhrejaan. Yksi mies toisensa jälkeen sairastuu, kituu ja kuolee. Osa tappaa itsensä positiivisen tuloksen saatuaan. Hautajaisista tulee arkipäivää, mutta tulee eteen nekin hautajaiset, jonne vuosia saman katon alla asunut puoliso ei ole tervetullut. Ja vain siksi ettei kukaan saa tietää vainajan olleen homo ja kuolleen aidsiin. Variksen seitsemästä miehestä trilogian lopussa on elossa enää kaksi.

”Hei 1986-284420. Olit täällä HIV-testissä 5. päivänä toukokuuta. Valitettavasti minun on ilmoitettava sinulle, että tulos on positiivinen, ts. että sinä olet saanut tartunnan. Toivon tietysti, että tulet käymään täällä mahdollisimman pian, jotta voimme keskustella kunnolla kaikesta, mitä tämä merkitsee sinulle ja millä tavoin me voimme olla sinulle avuksi. Siksi olen varannut sinulle vastaanottoajan tiistaiksi 20/5 klo 8.30. Silloin saat tavata kuraattori Sandra Lindbladin ja tohtori Arne Hattin. Plaa plaa plaa ystävällisin terveisin Fredrik Nilsson, apulaislääkäri.”

Kirjat kertovat rakkaudesta, jolla on kova hinta. Monelle se tarkoittaa tappavan sairauden lisäksi myös yhteiskunnan, sukulaisten ja omaisten hylkäämistä. Kaikkien omaiset eivät saa edes koskaaan tietää asioiden todellista laitaa. Kirjan henkilöistä Benjamin saa osakseen kohtuuttoman määrän hylkäämistä, kun hän menettää homoutensa takia perheensä ja rakas avopuoliso kuolee aidsiin. Puhumattakaan monesta ystävästä. Kaiken huipuksi appivanhemmat hylkäävät hänet heti poikansa kuoltua todeten, ettei enää tarvitse mielistellä ja esittää hyväksyvänsä poikien suhdetta. Benjamin tietää, ettei kukaan ole saattamassa häntä lopun tullessa. Kaikki muut ovat jo kuolleet tai lähteneet pois hänen elämästään.

Gardell ei säästä lukijaansa kertoessaan Rasmuksen, Benjaminin ja muiden miesten kohtaloista. Kaikki kirjoissa kerrottu on tapahtunut ja jokainen yhteisön miehistä on ollut oikeasti olemassa. He ovat olleet Gardellin omia ystäviä ja elämää, jota hän on elänyt tuon ajan Tukholmassa. Trilogia koostuu kolmesta kirjasta, jotka on nimetty kukin kirjan sisällön mukaan: Rakkaus, Sairaus ja Kuolema. Juttu hyppii poikien lapsuuden ja aikuisuuden välillä tämän tästä. Jos Rasmuksen ja muiden kohtalo on riipaisevaa luettavaa, niin Gardell läväyttää keskiaikaiset kidutukset, roviot ja natsien keskitysleirit suoraan ja peittelemättä lukijan tajuntaan tarina sisällä kulkevissa homoseksuaalisuuden historiaa käsittelevissä luvuissa. Kaikesta ajallisesta hyppimisestä huolimatta kokonaisuus pysyy hyvin kasassa. Kerronta on kepeää ja helppolukuista, vaikkakin teksti on suomeksi ehkä hiukan kankea. Olen lukenut ensimmäisen kirjan myös ruotsiksi ja tykkäsin sen kielestä enemmän. Helppolukuisuudestaan huolimatta mikään kevyt lukupaketti tämä ei ole, ei todellakaan. Lukemisen arvoinen toki, avartava ja siksi suosittelenkin rohkeasti astumista omalta mukavuusalueelta näiden kirjojen pariin.

Kirjojen sanoma on tärkeä, niiden kertoma tarina on totuudessaan hyvin koskettava. Pohdin miten paljon tietämättömyys on ohjannut ja ohjaa edelleen asenteitamme ja mielipiteitämme. Monessa suhteessa on menty eteenpäin, mutta kuka hoitaisi niitä kauas historiaan jämähtäneitä asenteita, jotka mahdollistavat syrjinnän. Olipa avioliittolaista mitä mieltä tahansa, näiden miesten tarinat kertovat millaista jälkeä syrjintä saa aikaan. Gardellin viesti on yksinkertainen: Ei syrjintää - ei enää koskaan.

”Kuollut pannaan sellaiseen mustaan jätesäkkiin. Minä tiedän sen. Jos on kuollut aidsiin. Kuin olisi jätettä. Benjamin, minä en tahdo. En halua olla lopulta jätettä.”

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin. Osat: Rakkaus, Sairaus ja Kuolema. Johnny Kniga,2012, 2013, 2013.  294 + 300 + 304s.

Minna Eväsoja: Melkein geisha - Hurmaava ja hullu Japani

”Silmäni olivat monena aamuna itkusta turvonneet, eikä mieleni ollut seesteinen. Jouduin Teemestarin Vaimon puhutteluun tunteiden näyttämisestä. Minua saattoi lukea kuin avointa kirjaa, ja hän kehotti minua pitämään tunteet sisällä ja pysymään tyynenä kaikissa tilanteissa, vaikka maa ratkeaisi alta.”

Ensin oli geishakulttuuri, sitten tulivat manga, anime, haastava japanin kieli, matcha ja Nintendo. Kyllä, kun Japanille antaa pikkusormen, se vie mukanaan. Innokkaana nousevan auringon maan fanina en voinut jättää tätä kirjaa väliin. Kirja kun vaikutti olevan kaikkea muuta kuin perinteinen turistiopas.

Minna Eväsoja on japanilaisen estetiikan dosentti Helsingin yliopistossa. Hänen kirjoittamansa kirja ”Melkein geisha” kertoo hänen vuosistaan nousevan auringon maassa ulkomaalaisena, yksin asuvana korkeasti koulutetuna naisena erilaisten jatko-opintojensa parissa. Kirja pohjautuu Eväsojan päiväkirjamerkintöihin, elettyihin hetkiin, nähtyyn ja kuultuun yli kahdenkymmenen vuoden ajalta. Hän pyrki elämään Japanissa niin japanilaista elämää kuin se ulkopuolisena vain koskaan oli mahdollista ja pääsikin lähelle monia tapahtumia joihin harva länsimaalainen pääsee. Kirjaa lukiessa ei voi muuta kuin nostaa hattua kaiman taidolle mukautua japanilaiseen elämänmenoon, tiukkoihin käyttäytymissääntöihin, vahtiviin naapureihin ja vuokraemäntään ja jatkuvaan tungokseen.

”Kun japanilainen kysyy, kuinka voit, on hyvien tapojen mukaista sanoa aina voivansa todella erinomaisesti. Japanilaisten kanssa ei pääse koskaan niin hyviin väleihin, että kannattaisi antautua puhumaan minkäänlaiissta sairauksista, paitsi nuhakuumeesta, joka ei ole oikeastaan sairaus. Muista sairauksista puhuminen saa aikaan kiusantuneen hiljaisuuden. Sairaudet ovat tabu. Ne osoittavat ihmisen heikkouden ja haavoittuvaisuuden. Ja aina on olemassa pelko, että paha karma tarttuu.”

Japani-fanina teeseremoniat ja sen sellaiset olivat ennestään jo tuttuja, mutta tätä kirjaa lukiessani yllätyin miten kaksinaismoralistinen maa Japani voi olla. Japanilaiset toisaalta elävät hyvin kurinalaisesti ja hillitysti peläten häpeän tuottamista läheisilleen, mutta samalla japanilaisella voi olla täysin toinen salainen elämä. Moni asia on tabu, eikä tunteistaan saa puhua tai näyttää missään tilanteessa. Japanilaisessa kulttuurissa tuntuu olevan myös aivan mielettömästi sääntöjä joiden rikkominen tuottaa häpeää ja joista pitää vaieta. Tarkkaa elämä on kaikessa, kuten vaikka siinä mitä tohveleita käytät vessassa ja miten puet omat kenkäsi lähtiessäsi vierailulta. Tai minä päivänä voi viedä mitäkin roskaa roskikseen tai kenelle ja koska tulee antaa lahjoja. Teekoulutaustan vuoksi Eväsojalta odotetaan käytösetiketin sujuvaa hallintaa kaikessa.

Eväsoja sai myös tuta naisten aseman. Japanissa kun ylin koulutus ja virat ovat lähes poikkeuksetta miesten käsissä. Joskus kävi niin, että hän oli senseinsä kanssa konferenssin päätösillallisella ja vanhempi professori puhutteli häntä opettajan kautta, vaikka Minna seisoi opettajansa vieressä! Professori poistui paikalta sanomatta mitään, kun sensei oli suoraan sanonut, että mies voi kysyä Minnalta itseltään.

Vielä yksi erilaisuus länsimaisen ja japanilaisen kulttuurin välillä: Japanilaiset naureskelevat länsimaisille rakkausavioliitoille ja siellä avioliitto on enemmänkin sopimus ja enemmän tai vähemmän järjestetty. Avioliitto on tuiki tärkeä, jopa niin tärkeä, että naimattomuus on miehellekin Japanissa pahimmillaan este uralla etenemiselle. Nainen jää pois työelämästä avioliiton myötä ja hoitaa työkseen kotia. Sen huomasi Eväsojakin, kun hän palasi myöhemmin Japaniin naimisiin mentyään, hänelle puhuttiin suoraan ja häntä kunnioitettiin. Avioliitto oli tärkeämpää kuin väitöskirja.

Tämä kirja on ehdoton lukuelämys kaikille Japani-faneille sekä vieraista, jokseenkin erikoisista kulttuureista kiinnostuneille. Japanissa moni asia tuntuu länsimalaisesta aika hullunkuriselta, mutta samalla todella kauniilta. Ikivanhoja korkeakulttuurisia piirteitä kirjassa tarjoillaan runsaalla kädellä, kuten teen tarjoilemisen oikeaoppista tarjoilua, mutta Eväsoja valaisee myös nykypäivän japanilaisuuden arkea. Vaikken ole vielä koskaan päässyt käymään paikan päällä Japanissa, kirjan luettuani olen entistä vakuuttuneempi siitä, että joskus tuo ihme on omin silmin nähtävä. Melkein geishan Japani on todella hurmaava ja hullu. Täysin vastustamaton.

Kirjan sivuilta bongasin myös yhden ehkä hienoimmista elämänviisauksista ikinä:

”Tieto on kuin korkea vuori, jonka edessä ihminen on pieni. Valtavan korkeaa tiedon vuorta ei voi ottaa kerralla haltuun, vaan se on tehtävä pala palalta, kiivettävä käsivällisesti askel askeleelta ylös vuoren rinnettä. Vuoren huipulle johtaa mnta eri polkua ja jokaisen tulee osata valita omansa.”

Minna Eväsoja on käynyt kertomassa kirjastaan ja kokemuksistaan myös radiossa. Oheisen linkin kautta pääset kuuntelemaan mielenkiintoisen haastattelun.

http://areena.yle.fi/1-3362136

Minna Eväsoja: Melkein geisha. Hurmaava ja hullu Japani. Gummerus 2016, 239s.

Roman Schatz: Saksalainen rakastaja

 ”Teille ei sitten näytä kelpaavan mikään. Ette halua venäläistyä, ette ruotsalaistua, ette saksalais – ettekä amerikkalaistua, se on ihan ymmärrettävää. Mutta miksi suomettumisestakin pitää tuntea jatkuvasti puolivillaista häpeää!”

 En ole radio-ohjelmien ystävä, mutta yksi ohjelma saa minut tekemään jokaviikkoisen poikkeuksen: Roman Schatzin Maamme-kirja. Schatzin ura ei ole rajoittunut vain mainioon radio-ohjelmaan, vaan hän on sen lisäksi kirjoittanut nipun kirjoja, joten ohjelman vannoutuneena fanina päätin tutustua miehen kirjalliseen tuotantoon.

”Heitä on tällä hetkellä neljätoista. Kuin lestadiolaisperheen lapset he seisovat rivissä puhtaina, terveinä ja suihkunraikkaina. Jokainen on vähän eri tavalla vihreä kuin vierustoverinsa, jokainen seisoo itsenäisenä omassa valkoisessa muoviruukussaan, ja yhdessä he muodostavat pienen, mutta tiheän liikuteltavan viidakon, jossa voin tarpeen vaatiessa tuntea itseni trooppiseksi pedoksi.”

Roman Schatz on yksi kuuluisimpia maahanmuuttajiamme ja häntä pidetään Suomen ”virallisena” saksalaisena. Schatz on ehtinyt asumaan Suomessa jo neljännesvuosisadan. Tuossa ajassa hän on tutustunut Suomeen varsin perusteellisesti, mutta hän silti katsoo suomalaisuutta hiukan eri tavalla kuin ns. kantasuomalaiset. Kahden maan kansalaisena Schatzilla on näköala, joka tavalliselta suomalaiselta puuttuu. Saksalaisetkin ovat oivaltaneet Schatzin, hän on haluttu suomalaisuuden kommentoija entisessä kotimaassaan.

Siispä, saksalaisin silmin totuus Suomesta kokemuksen syvällä rintaäänellä. Saksalainen rakastaja on kokoelma eri lehdissä jo aiemmin ilmestyneitä kolumneja.  Niitä ei ole pituudella pilattu, mikä tekee niistä perin luettavia. Schatzin kirjaa lukiessa saa monesti naurahtaa, mutta myös nyökkäillä, että tällaisiahan me suomalaiset oikeasti olemme. Mies on oikeassa analysoidessaan muun muassa avioeroja, suomalaista hiljaisuutta, politiikkaa ja julkisuutta. Schatzin nerokkaat kolumnit eivät ole kovin syvällisiä eikä raskaita, mutta ne laittavat lukijansa miettimään suomalaisuuden syvintä olemusta.

Roman Schatzin kirja on yhtä oivaltava elämys kuin miehen radio-ohjelma. Tartu siis rohkeasti tähän kirjaan, mamusetä Schatzin pohdinnat tekevät hyvää kenelle tahansa arkiseen elämäänsä urautuneelle suomalaiselle. Sieltä urasta tekee välillä hyvää nousta vähän katselemaan ympärilleen ja laajentaa näkökulmia, ettei ura pääse syvenemään  niin syväksi, ettei sieltä näe muuta kuin seiniä. 

”Ja nyt, vain noin kahdenkymmenen vuoden jälkeen, Suomi on aivan erilainen maa kuin se, johon aikanaan muutin. Täällä paistaa nykyään aurinko, eurooppalaisia, aasialaisia ja venäläisiä turisteja vilisee joka paikassa. Suomen kaupungit muuttuvat kesän ajaksi suuriksi terassiravintoloiksi, televisiosta tulee länsimaisen tosi-tv- ja muun idioottiviihteen ehdotonta kermaa, Suomen ministereillä alkaa olla seksiin eikä Neuvostoliittoon liittyviä skandaaleja, hävittäjäkoneet ostetaan nykyään Yhdysvalloista ja panssarit taas Saksasta, ja uskomatonta mutta totta, Suomi on jopa voittanut Euroviisut.” 

Roman Schatz: Saksalainen rakastaja

Arktinen Banaani 2011. 202 s.

Jens Andersen: Astrid Lindgren Tämä päivä, yksi elämä

”Elämä oli lyhyt, ja oli leikittävä niin kauan kuin vielä saattoi leikkiä.”

Kuka voisi vastustaa Peppi Pitkätossua? No en minä ainakaan. Peppi on ollut minusta aina yksi upeimmista hahmoista koskaan. Opiskeluvuosinani kaverini nimittivät minut Pepin, pikku Myyn ja Tikrun risteytykseksi – kaikki satumaailman kauhukakarat samassa paketissa.  Tuosta kunnianimestäni en ole luopunut - enkä aio luopua.

Tämän kirjan takakannessa on teksti: ”Tiedätkö, miten Peppi Pitkätossu syntyi?” No, en tiennyt. Siispä oli tartuttava kirjaan ja otettava selvää, miten yksi alter egoni on saanut alkunsa. Odotukset olivat korkealla:   selatessani kirjaa kaupassa silmiini osui kuva, jossa Astrid on kiivennyt puuhun – aikuisena. Ei siis mikään tavallinen täti. En kyllä olettanut Pepin keksijän olevankaan kovin tavis.

Kirja ei tuota tässä suhteessa pettymystä. Reilussa 400 sivussa lukijalle luodaan kuva aika epätyypillisestä äiti-ihmisestä. Astrid ei osoittautunut vain lahjakkaaksi kirjailijaksi, vaan myös hyvin epäsovinnaiseksi ja rohkeaksi ihmiseksi ilmaisemaan mielipiteitään koskivat ne sitten lapsia, kirjallisuutta tai politiikkaa.

Astrid Lindgren (os. Ericsson) (1907–2002) syntyi Samuel ja Hanna Ericssonin uskovaiseen maanviljelijäperheeseen. Auvoisesta lapsuudesta ei kerrota paljoakaan, mutta kun nuori Astrid alkaa seurustella eroavan ukkomiehen kanssa ja saa tälle lapsen, niin johan Andersenin kynä alkaa viuhua: nuoren neiti Ericssonin edesottamuksiin paneudutaan sitäkin innokkaammin.

Vaikka kirjallisella sektorilla meni hyvin, Lindgren ei säästy perhehuolilta myöhemminkään. Lasse-pojan syntymä ja siihen liittynyt piilottelu haukkaa ehkä hiukan liian suuren sivumäärän. Mutta kyse on elämänkerrasta eikä kirjallisuustutkimuksesta, joten sallittakoon pitkä selvitys. hän sai Lassensa luokseen ajan mittaan, meni naimisiin ja sai toisen lapsen. Avioliitto natisi liitoksistaan puolison uskottomuuden ja juomisen takia. Astrid jäi leskeksi varsin nuorena.

Vaikka omassa perheessä meni välillä miten meni, Astrid jaksoi sinnikkäästi seurata ympäristöään ja merkitä asioita muistiin: Astrid tarkkaili paljon ja teki havainnoistaan muistiinpanoja. Sotavuosina hän kirjoitti valtavasti sodan tapahtumista ja Ruotsin asemasta. Hän inhosi avoimesti Hitleriä, Mussolinia ja Stalinia ja pilaili näiden kustannuksella. Sodan seuraamisen lisäksi hän teki muistiinpanoja omista lapsistaan. Muistiinpanojen lisäksi hän ehti kirjoittaa valtavan määrän kirjeitä.

”Astrid Lindgrenin tuotannolle lienee luonteenomaista se, ettei hän koskaan kirjoittanut mitään sellaista, mitä hän itse kutsui moraalisaarnoiksi ja pyhäkoulutarinoiksi.”

Elämäkerta avaa varsin kattavasti Astridin maailmaa, kirjoja ja niiden taustoja. Reiluun neljäänsataan sivuun on pakattu valtava tietomäärä Pepin, Eemelin ja monen muun tutun satuhahmon syntyvaiheista kirja kirjalta ja niiden luojan elämäntarina kulkee sulassa sovussa kirjojen  kanssa. Kirjassa myös paljastui Lindgrenistä varsin yhteiskunnallinen ja poliittinen puoli. Politiikkaakin hän teki omalla tinkimättömän viekkaalla tyylillään. Lindgren ei ilmeisesti pelännyt ketään, hänessä oli näyttämään kaapin paikka valtion herroillekin. Hän oli pasifisti, joka piti huolta niin lapsista, eläimistä kuin demokratiasta.

Elämäkerran on kirjoittanut tanskalainen kirjallisuudentutkija ja toimittaja Jens Andersen.  Lindgrenistä olisi taatusti saanut paljon räiskyvämmänkin kirjan, tämä oli ajoittain hiukan kuivahko ja vähemmän viihdyttävä, mutta en pidä kirjaa missään tapauksessa huonona. Eipä silti, kaikessa näki Andersenin valtavan työn arkistoiden ja haastattelujen parissa. Kuvia ja päiväkirjakatkelmia on runsaasti elävöittämässä jokseenkin kuivaa tekstiä.

Peppi ravisutti aikansa jäykkiä rakenteita. Niin teki myös Astrid, hän näytti ovelasti, että elämää ei pidä aina ottaa niin karmean vakavasti ja että erilaisuudellakin on tärkeä paikkansa yhteiskunnassa, jossa kaikki yritetään tunkea samaan muottiin.  

”Ei, ei tosiaankaan. Minulla ei ole mitään kuolemista vastaan. Mutta ei vielä huomenna. Sitä ennen minun pitää vielä tehdä kaikenlaista.”

Jens Andersen Astrid Lindgren Tämä päivä, yksi elämä, 

WSOY, 2016,  436s

Laura Save: Paljain jaloin

”En saata käsittää sitä, että kuolen. Että en koe enää kuin yhden joulun tai hyvällä onnella kaksi. Monet turhanpäiväiset asiat muistuttavat minua siitä, etten pääse kokemaan sitä kaikkea, minkä luulin vielä kokevani. Uusi kevättakki saa ajattelemaan, onko tämä nyt viimeinen kevättakki, jonka saan ostaa.”

Laura Save hakeutuu lääkäriin kipeytyneen polven takia. Siellä ei ollutkaan kierukkavamma, vaan osteosarkooma, reisiluuhun iskenyt syöpä. Tauti, johon hän on aina pelännyt sairastuvansa.

Siitä alkaa hänen kilpajuoksunsa kuoleman kanssa. Koko elämä muuttuu täysin, lääketieteen opiskelija joutuukin opiskelemaan lääketiedetä kantapään kautta, kun hoitoja ja lääkkeitä tulvii eteen kourakaupalla. Kotona on puoliso ja pieni lapsi, jotka joutuvat tasapainottelemaan omalla tavallaan syövän kanssa. Hoidot ovat rankkoja eikä tauti päästä otteestaan.

Silti Laura ei anna periksi. Hän kirjoittaa hoitojen aikana päiväkirjamerkintöjä, joihin kirja pohjautuu. Laura jatkaa opintojaan lääkiksessä, vaikka ei ole lainkaan varma ehtiikö hän koskaan valmistua. Hän kärsii ja kestää, tekee kaikkensa taudin voittamiseksi. Laura koettaa olla positiivinen ja katsoa tilannettaan toisin: hänen ei tarvitse pelätä dementiaa eikä hänen tarvitse koskaan pohtia urakehitystä tai kokea vaihdevuosia. Hän tulisi kuolemaan nuorena.

Kirja on myös hyvin fyysinen. Laura kuvailee varsin konkreettisesti kivun, hoitojen vaikutukset ja valtavan lääkevyöryn. Hän myös kertoo avoimesti syövän henkisestä puolesta ja millaista on valmistautua luopumaan elämästä. Hoitoon osallistuu Lauralle tärkeiksi tulevia lääkäreitä ja muita ammattilaisia, joiden ammattitaitoa hän ihailee vilpittömästi. Osastolta löytyy myös uusi ystävä ja kohtalotoveri: Katri.

Paljain jaloin on varsin koskettava kirja. Laura Save on jättänyt jälkeensä päiväkirjamaisen romaanin, joka ei peittele eikä vähättele, mutta ei myöskään mäsäile mitä on elää syövän kanssa. Kirjassa vilisee valtavasti lääketieteen termejä, mutta maallikkokin pysyy hyvin juonessa mukana. Kirjassa nousee voimakkaasti kysymys miksi. Sen Laura haluaisi tietää. Sen kyllä haluaisi lukijakin tietää, sen verran karmaiseva kirjassa kuvattu arki on. Laura toivoo kirjan lopussa, että ”Paljain jaloin” toimisi vertaistukena, tietopankkina ja elämyksenä. Ja että ihmiset eläisivät rohkeaa ja itsensä näköistä elämää. Oli se pitkä tai lyhyt.

”Käyn toistuvasti mielessäni kuolemaan liittyviä pelkojani. Tuleeko helvetillisiä kipuja? Joudutaanko ruokatorveeni tai henkitorveeni laittamaan stentti, jotta se pysyisi auki loppuun saakka? Pystynkö pahoinvvoinniltani syömään tai ylipäätään nielemään mitään? Tuleeko minulle etäpesäkkeitä aivoihin ja mitä siitä sitten seuraa?”

Laura Save: Paljain jaloin, Wsoy 2013, 380s

Heidi Köngäs: Hertta

”Sinä olet Suomen vihatuimman miehen tytär. Sinut haetaan täältä ihan pian, voit olla varma, syyte luetaan vaikka väärän värisistä silmistä ja hymykuopista jos muuta vikaa ei löydy.”

Hertta Kuusinen ei ollut kuka tahansa. Hän oli Otto Wille Kuusisen tytär ja aikansa yksi merkittävimpiä poliitikkoja. Viime talvena Yle esitti draamasarjan ”Punainen kolmio”, jonka kylkiäisenä tämä kirja on syntynyt. Sarja oli sekin kovin mielenkiintoinen, mutta poliittisempi kuin ”Hertta”.

Kirjassa ääneen pääsevät Hertta, Leino ja Riekki. Hertta Kuusinen on epäsovinnainen ja vahva nainen. Hertan elämässä aate menee kaiken edelle, hän jättää sen takia lapsensa lastenkotiin kun hän itse lähtee rakentamaan kommunismia Suomeen. Pari viikkoa Hertta sai olla vapaalla jalalla Suomessa, kunnes hän joutui vuosiksi vankilaan.

Kirjan alussa Hertta on juuri vapautunut vankilasta, tapaa Leinon ja rakastuu. Leino on tahollaan naimisissa, mutta mitä siitä, erotkoon! Hertta kun ei usko porvarilliseen avioliittoon eikä kovin paljon muuhunkaan ajan ilmiöihin. Hertta uhkuu intoa ja janoaa politiikan pariin. Hän uskoo lujasti aatteeseen ja työskentelee hurjasti ideologiansa puolesta. Hertta uskoo myös lujasti Staliniin, vaikka hänen on vaikeaa niellä uutisia tovereidensa katoamisista.

Sotien ja vankilavuosien jälkeen Hertta pinkoo eduskuntaan ja pääsee lopulta vallankahvaan kiinni. Aate menee taas kaiken edelle ja yksityiselämässä on taas edessä suuria muutoksia.

Kirjan toinen päähenkilö, Yrjö Leino, on vietävissä oleva mies. Naisten, Riekin ja lopuksi viinan vietävissä. Leino on myös koomisuuteen asti bakteerikammoinen ja neuroottinen. Hänellä on takanaan avioliittoja, lapsia, velkaa ja ties mitä. Leino pyörii Hertan kintereillä, hän myös piileskelee Hertan kanssa talvisodan ajan eikä osallistu jatkosotaankaan. Leinosta tulee ajan mittaan ministeri, mutta lopulta hän joutuu jättämään paikkansa.

Köngäs antaa äänen myös Etsivän keskuspoliisin entiselle päällikölle Esko Riekille. Riekin osuus tarinassa jää ehkä hieman irralliseksi. Hän etupäässä käskyttää Leinoa tekemään sitä ja tätä, yleensä asiat liittyvät Herttaan. Kirjailija luo lukijalle tulkinnan, jonka mukaan Leino oli lujasti Riekin talutusnuorassa ja toimi vasikkana. Oliko Leino oikeasti kavaltaja, mene ja tiedä. Kuitenkin Riekki tuo kirjaan näkökulman vastapuolelta. Hertan toimista ei todellakaan kaikki pitäneet ja Hertta tiesi sen.

Köngäksen teoksen pohjana on nippu historiallisia lähteitä, mutta kirja on fiktiolla väritetty. Kolmen kertojan vuoropuhelu on sujuvaa ja sopivan vaihtelevaa. Luettuani tämän kirjan iloitsin siitä, että meillä on Suomen historiassa nainen nimeltä Hertta Kuusinen. Kirjaan kannattaa ehdottomasti tarttua, jos on kiinnostunut poliittisesta historiasta tai hyvistä elämänkerroista. Tai ihan vaan huikeista naisista maamme historiassa. Sellainen kirjan Hertta on, enkä epäile lainkaan hänen oikeasti muuta olleen.

”Ymmärsin, että toveruus pitää sisälllään kaiken, koko elämän antamisen aatteen käyttöön, eikä yksityisellä halulla, rakkaudella, tahdolla ole mitään merkitystä. Aate on meitä kaikkia voimakkaampi. Sen punainen veto on osa koko maailman työtätekevien verenkiertoa, sen raudanluja tahto ylittää kaikki yksilön pienet pyrkimykset. Demokraattisen sentralismin periaate. Proletariaatin diktatuurin periaate. Ne minä imin ja niihin uskoin.”

Heidi Köngäs: Hertta, Otava, 2015, 285 sivua