Mari Koppinen: Jari Sillanpää – paljaana

 ”Jari on kuin vapautunut jostain painavasta, henkisestä taakasta, joka ennen painoi harteilla. Nyt on kevyempi olla, varmempikin. Eikä hän enää välitä aivan yhtä paljon, mitä ihmiset hänestä ajattelevat tai mitä lehdet kirjoittavat. Hän elää niin kuin itse parhaaksi näkee. Hän ottaa elämän tosissaan, mutta tosikko hän ei ole.”

Jaahas, vai on Sillanpäästä kirjoitettu kirja. Ohitin alkuun tämän eepoksen sen kummempia tuumailuja. Helsingin kirjamessujen alkaan katselin YleAreenan taltionteja messuilta ja siinä sivussa myös Jari Sillanpään ja Mari Koppisen haastattelun. Hmmm, tämähän vaikuttaa sittenkin mielenkiintoiselta. Tämä kirja pitää sittenkin lukea.

Jari Sillanpää on kiistatta Suomen viihdemaailman kirkkain tähti. Mies, joka on valloittanut parin vuosikymmenen aikana stadionit, sydämet ja kaiken siltä väliltä. Jo parin sivun jälkeen huomasin, ettei kyseessä ole mikään tavallinen elämänkerta. Kirja on kirjoitettu Suomen suosituimmasta laulajasta, joo, mutta fanikirja tämä ei ole. Kirjassa ei ole turhaa hehkutusta eikä silottelua ja mikä parasta, kirja ei etene kronologisesti, vaan teemoittain.

Koppinen aloittaa matkan pohjois-Espanjasta. Kirja etenee luku luvulta kulkien Jarin elämää käyden läpi muun muassa homouden, vanhemmat, itsetunnon, fanit, uran alkuajat, alkoholin käytön, keikkailun ja nykyisen miesystävän Siimin. Unohtamatta Rosaa, Jarin naishahmoa. Lukijalle esitellään pala palalta hyvin herkkä ja taiteellinen ihminen, paljon nähnyt ja paljon kokenut ihminen. Ihminen, joka on superjulkkis, mutta samalla jotakin hyvin, hyvin inhimillistä.

”Normeja meille asettavat Jarin mukaan esimerkiksi yhteiskunta ja kirkko, jopa oma perhe. ”Elämme sen mukaan, mitä ne sanovat. Meidät on aivopesty elämään muiden pillin mukaan”, Jari sanoo.”

Jari Sillanpää on ehdottomasti rajojen rikkoja, hän ei ole tahtonut mukautua mihinkään muottiin eikä jämähtää paikoilleen. Hän heittäytyy koko persoonallaan mukaan siihen mitä tekee, oli kyse musiikista, vaihtoehtohoidoista tai luonnonsuojelusta. Samalla hän on tullut antaneeksi suomalaisille asennekasvatusta. Joillekin suomalaisille on ollut nieleskeltävää siinä, että laulajatähti on suomea aksentilla puhuva ruotsinsuomalainen ja vieläpä homo. Onneksi asenteet ovat Suomessa hiukan höllentyneet Sillanpään uran aikana.

Jari Sillanpäästä on aiemmin julkaistu jo kolme kirjaa. Minulle tämä oli ensimmäinen lukukokemus miehestä nimeltä Jari Sillanpää. Tätä kirjaa on pidetty ehkäpä koko vuoden parhaimpana tietokirjana enkä yhtään ihmettele miksi. Koppinen esittelee lukijalleen todella hienosti tähden, jonka kaikki tietävät, mutta kirjan jälkeen saa huomata, ettei sitä loppujen lopuksi tiennyt hänestä mitään. Sillanpää on näiden sivujen sisällä ennen kaikkea ihminen. Herkkä, lahjakas, monipuolinen, mutta myös hiukan huonon itsetunnon omaava ihminen. Niin kuin Jari itse sanoo: ”Mä en ole mikään uutinen.”

Jos olisin jättänyt tämän kirjan lukematta, olisin jäänyt paljosta paitsi. Kirja oli itse asiassa niin mukaansatempaava, että suorastaan odotin, koska pääsen jatkamaan lukemista. En muuttunut superfaniksi, vaikka viime päivinä olenkin perehtynyt Sillanpään musiikilliseen uraan hieman paremmin. Arvostan valtavasti Jarin rohkeutta ja päättäväisyyttä oman tien kulkijana. Hänen kaltaisia persoonallisuuksia tämä maa todellakin kaipaa lisää. Eikä se asennekasvatus suomalaisille pahaa tee sekään.

””Minulla on kyky haaveilla. Se on yksi elämän hauskimpia ja parhaimpia asioita”, Jari sanoo.”

Mari Koppinen: Jari Sillanpää – paljaana. Tammi. 2016. 246s.

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

”Olen luvannut Charlottelle, että olemme Helsingissä kuusi vuotta. Sen verran uskon uudelleenrakentamisen vievän ja sen verran on kirjattu sopimukseen. Lupausta ei ole vaikea pitää, sillä tämä on luotaantyöntävin paikka, minne matkani on koskaan vienyt. Voidaankin sanoa, että kun jotakin työnnetään syrjään, se työnnetään Helsinkiin.”

”Onpa kirjalle annettu kaunis nimi”, ajattelin, kun Finlandia-palkintoehdokkaiden nimet julkistettiin. Olin päättänyt lukea kaikki kuusi kandidaattia läpi ja Akvarelleja sai kunnian aloittaa tuon maratonin. Eikä Finlandia-maraton ihan huonosta kirjasta alkanutkaan.

Kirja vie keskelle 1800-luvun Helsinkiä. Saksalaissyntyinen Johan Carl Ludvig Engel on saanut suuren tehtävän: hänen tulee suunnitella Suomen suurisuhtinaskunnan tuore pääkaupunki. Mies itse on hiukan haluton, mutta keisari on vakuuttunut Engelin taidoista. Uuden pääkaupungin tulee olla keisallisen upea.

Engel asettuu perheineen Helsinkiin, joka oli tuolloin syrjäinen, kylmä ja pimeä kaupunki. Koko perheellä on sopeutumisvaikeuksia, kotikaupunki Berliini kulkee mukana haaveissa, puheissa ja yöpäiväkirjan merkinnöissä. 1816 arkkitehti lupaa vaimolleen, että kuusi vuotta ja sen jälkeen perhe palaisi takaisin Berliiniin- Toisi käy: Engelit jäävät lopullisesti Suomeen.

”Ehrenström ei silti antanut periksi. Hän sanoi, että keisari haluaisi minut uudelleenrakennuskomitean arkkitehdiksi. Minä saisin rakentaa Helsingin. Sanoin palaavani Berliiniin. Sanoin luvanneeni tämän vaimolleni ja pienelle sairaalle lapselleni.”

Engel ryhtyy kirjoittamaan yöpäiväkirjaa iltaisin ennen nukkumaanmenoaan. Näin hän tekee 24 vuoden ajan. Hän kirjoittaa huolta aiheuttavasta perheestään, rasittavasta työstään, komeasti nousevasta kaupungista, kaipauksesta, ulkopuolisuudestaan. Helsinki tuntuu luotaantyöntävältä loukolta eikä Engelille langennut tehtäväkään kamalasti miellytä. Välissä Turkukin palaa ja Engel suunnittelee sitäkin uusiksi. Hän on kunnianhimoinen, rasittunut ja yksinäinen. Kaikkein tärkeintä Engelille on perhe, vaimo Charlotte ja tytär Emilie. Perheen pojat jäävät enemmän taustalle. Suru on suuri, kun viikatemies vierailee perheen luona kirjassa pariinkin otteeseen.

Jukka Viikilä, runoilija ja dramaturgi, on kirjoittanut upean esikoisromaanin. Teksti on runollisen kaunista, vakavaa ja älykästä. Mikään nopealukuinen kirja Akvarelleja ei ole, sitä ei voi ahmia. Päiväkirjamerkintöjä haluaa makustella ja pohdiskella kaikessa rauhassa. Helsingin kuvaus vie lukijan keskelle 1800-luvun Helsinkiä, kirjaa lukiessani mielessäni vaeltelin pitkin Helsingin katuja ja piipahdin Engelin kynästä lähteneissä tutuissa rakennuksissa: yliopistolla ja lempipaikassani Kansalliskirjastossa.

Viikkilän kirja on kokonaisuudessaan yhtä kaunis kuin on sen nimikin. Se on kertomus Helsingistä, sen historiasta ja arkkitehtuurista, mutta se on myös kertomus maahanmuuttajaperheestä, jonka on vaikea sopeutua uuteen kotimaahansa. Tällä kirjalla onkin monessa suhteessa tarttumapintaa nykypäivään.

”Illastimme tänään Paciuksen knassa, kaksi saksalaista kaukana kotoa. Minä olen tullut tänne rakentamaan kaupungin ja Pacius kaupunkiin musiikin.”

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista. Gummerus. 2016. 213 sivua.

Raija Oranen: Ackté!

”Oli tehtävä kaikki, jos halusi suureksi laulajaksi. Ei riittänyt, että lauloi suurenmoisesti, oli myös näytettävä suurenmoiselta. - Sillä jo enne kuin kukan on kuullut äänesi, ovat kaikki nähneet sinut ja päättäneet, onko sinusta mihinkään.”

Nuori Aino Ackté on päättänyt tulla tähdeksi. Vaatimukst ovat kovat, mutta kova on Ainokin. Lujasta tahdosta tulee elämän mittainen tehtävä. Ilman sitä Aino Ackte tuskin olisi sitä kaikkea, josta me hänet tunnemme.Tuo luja tahto menestyä on myös Raija Orasen Ackté! -kirjan punainen lanka.

Kirjan alussa 18-vuotias kaunis ja upeaääninen Aino Ackté on saapunut äitinsä kanssa Pariisiin aloittamaan lauluopinnot. Hän on jo kotimaassaan jonkinlainen pikku tähtönen, mutta suuri maailma pitäisi vielä valloittaa ja voittaa tärkeimmät palkinnot. Se ei käy ilman opintoja, yksinäisyyttä, juonittelua ja kalliiksi tulevia illallisjuhlia. Päänvaivaa tuottavat Ainon melkoisen despoottimainen äiti ja Suomeen jäänyt poikaystävä Heikki Renvall.

Ainon äiti on varsinainen despootti ja tytär kuuntelee äitiään hiukan liian kiltisti – ainakin alkuun. Emmy -äiti on itse menestynyt laulajatar, jolla on huimat vaatimukset tytärensä suhteen. Alkuun hän ei anna Ainon laulaa nuottiakaan, mutta lopulta lupa heltiää ja Ainon tulee olla vain paras. Mikään muu ei kelpaa.

Ajan mittaan Ainosta tulee tähti ympäri Eurooppaa ja hän yrittää menestyä myös USA:ssa. Menestys valtameren takana takaa paremmat asemat, kun laulaja neuvottelee sopimuksistaan Euroopassa. Aino on juhlittu ja ihailtu, menestynyt laulaja. Hän saa tavata kuninkaallisista aikansa taideneroihin ja pyöriä seurapiireissä. Ihailijoita riittää enemmän kuin sormia. Ja vihamiehiä. Kilpailu on kovaa, taiteilijat kateellisia toisilleen ja aina valmiina pilaamaan muiden maineen.

Vaikka Ainolla on Heikkinsä, hän silti ajautuu Pariisissa suhteeseen Albert Edelfeltin kanssa. Kesken salasuhdettaan Ainolla on kiire mennä naimisiin Renvallin kanssa, koska hän odottaa lasta. Aino ei kuitenkaan halua jättää estradeja, matkustelua ja laulamista, vaan yrittää sovittaa prheen ja ammatin yhteen. Tuohon aikaan avioituminen ja lasten saaminen merkitsivät, että lavalle pääsystä on turha haaveilla.

Aino Ackté oli naimisissa kahdesti. Avioliitto Heikki Renvallin kanssa päättyi eroon ja Aino avioitui uudelleen parin vuoden päästä maaherra Bruno Jalanderin kanssa. Hän oli tuolloin 43-vuotias ja oopperaura alkoi olla ohi. Muutaman vuoden Aino malttoi viettää Suomessa, mutta veri veti takaisin Pariisiin.Uusi aviomies oli löytänyt sillä välin muuta tekemistä. Myöhemmällä iällään Ackté oli aktiivinen kulttuurivaikuttaja Suomessa, hän oli perustamassa muun muassa Kansallista Oopperaa. Savonlinnan oopperajuhlat syntyivät Ainon ja Heikki Renvallin aloitteesta.

Raija Orasen kirja on mielenkiintoinen kuvaus Suomen kaikkien aikojen kuuluisimmasta oopperalaulajasta. Oranen on mennyt hyvin Ainon nahkoihin ja hän on onnistunut kutomaan Ainon yksityiselämän, taiteen sekä historian eri vaiheet hyvin yhteen. Oranen on taustatyönsä tehnyt huolellisesti, hän kirjoittaa historiaa eläväksi ja saa lukijan hyppäämään sadan vuoden aikaisiin tapahtumiin mukaan muiden aikalaisten joukossa. Ainon elämän kiemuroissa ei aika todellakaan käy pitkäksi. Historiallisista romaaneista ja elämänkerroista pitävälle tämä on yksi tämän vuoden mukaansatempaavimpia lukuelämyksiä.

”Käsiini satui valokuva, joka on otettu Olavinlinnan juhlilla 1930, samana vuonna jolloin lapualaiset pakottivat Brunon eroamaan maaherran virasta. Minä seisoin kuvassa lavalla puhumassa paperi kädessä, ilmeisesti kiittelemässä esiintyjiä. Kun katsoin hahmoani, kauhistuin. Jotenkin olin luullut, etten ollut muuttunut kovinkaan paljon parhaista päivistäni. Mutta mitä näinkään! Uumansa kadottaneen, raskastekoiseksi muuttuneen matroonan, jonka kaula oli miltei uponnut hartioihin ja kasvot olivat levinneet leivinuunin kaltaisiksi. Pahinta kaikessa oli kampaus, tuo hirveä muodin sanelema polkkatukka, jonka olin luullut nuorentavan minua.”

Raija Oranen: Ackté! Kustannusosakeyhtiö Teos. 2016. 443s.

James Bowen: Bobin joulu

”Bob oli valinnut minut, pikemminkin kuin päinvastoin. Se voisi jättää minut milloin tahansa, tilaisuuksista ei ollut koskaan puutetta. Mutta se ei jättänyt, vaan oli mieluummin minun rinnallani. Valinta oli sen.”

Jamesin ja Bobin tarina on hurmmannut miljoonat ihmiset ympäri maailmaa. Bobin joulu on kolmas suomeksi ilmestynyt kirja parivaljakon elämästä. Niistä kahdesta ensimmäisestä pääset lukemaan tästä. 

Lyhyesti kaksikon tarina on seuraavanlainen: James oli huumeista toipuva nuori mies, joka yritti elättää itsensä katusoitolla ja myymällä Big Issue – lehteä. Eräänä päivänä hän löysi Bobin ja kissa ei suostunut lähteäämn Jamesin luota. Lopulta kissa lähti seuraamaan Jamesia, kun tämä lähti soittamaan kaduille. Mies ja kissa herättivät huomiota Lontoon kaduilla ja lopulta monen vaiheen jälkeen heistä tuli maailmankuuluja.

Tämän kirjan alussa James ja Bob ovat jo päässeet kadulta, heistä on tullut kuuluisia ja päätyneet kustantamon pikkujouluihin. Juhlissa James kokee olonsa ulkopuoliseksi ja muistelee elämäänsä kadulla.

James palaa ajassa muutaman vuoden taaksepäin, aikaan, jolloin hän myi vielä lehtiä ja soitti kadulla Bob seuranaan. Joulu oli tulossa ja Jamesilla oli jalassaan kova kipu. Se oli estänyt häntä työskentelemästä, mutta sähkö ja kaasu alkoi loppua, niin Jamesin oli pakko lähteä tuiskun ja pakkasen keskelle. Sinä vuonna joulukuu sattui olemaan Lontoossa harvinaisen luminen ja kylmä.

Jamesin ja Bobin matkassa aika ei todellakaan tule pitkäksi. Monenlaisia käänteitä kaksikko joutuu kohtaamaan tienatessaan ja samalla pelastaessaan jouluaan. Joulu ilman sähköä ja kaasua – ja samalla ilman etukäteen hankittuja jouluruokia – ei todellakaan ollut Jamesista mikään joulu. Hän vähättelee jouluaan, mutta haluaa viettää edes vaatimattomalta tuntuvat joulun Bobinsa kanssa. James ja Bob kohtaavat joukon ilkeitä ihmisiä, jopa Jamesin vanhan diilerin. Onneksi kaksikko tapaa enemmän ystävällisiä ihmisiä. Osa on heille tuntemattomia, osa tuttuja. Moni haluaa muistaa Jamesia ja Bobia jouluna erilaisin lahjoin. Kuin ihmeen kaupalla Jamesin joulusta tulee aivan erilainen kuin miltä alkuun vaikutti.

””No, mitä te kaksi ajattelitte tehä jouluna?” hän kysyi.
”Ei paljon mitään, istutaan television ääressä kahteen pekkaan ja syödään jotain maukasta, toivottavasti ainakin.”
”Kuulostaa ihanalta”, hän sanoi.
”Aika vaatimatonta verratuna muiden ihmisten isoon päivään.2
”Niin, mutta sinä olet luultavasti paljon tyytyväisempi kuin monet heistä. Sinä vietät päivän jonkun sellaisen kanssa, joka tekee sinut onnelliseksi eikä riitele, joten minä vähän luulen, että sinun olohuoneessasi on paljon enenmmän rakkautta kuin monella muulla.”"

Erityisen koskettava pätkä kirjassa on, kun James tapaa kadulla menneisyytensä. Hänellä itsellään ei mene kovin hyvin, mutta antaa vähistä rahoistaan kympin kadulla kylmyydessä nukkuvalle miehelle. James on ollut itse aiemmin samassa tilanteessa, hän tietää mitä mies joutuu kokemaan. Tämä ei jää ainoaksi ystävälliseksi eleeksi Jamesilta: hän ostaa ison kasan joulukortteja, kirjoittaa joulutervehdyksen ja antaa niitä lehtiä kaupitellessaan vastaantuleville ihmisille.

En ole lainkaan jouluihminen, mutta tämä kirja jouluisuudestaan huolimatta ei ole imelä tai teennäinen. Bobin joulu on ajaton, se kertoo ihmisen ja eläimen ystävyydestä, ihmisten hyvyydestä, sitkeydestä ja toipumisesta. James on usein puhunut haastatteluissa miten päihdeongelmaisia, kodittomia ja toipilaita katsotan aivan kuin he olisivat näkymättömiä. Hän on itse ollut sellainen, hän tietää mistä puhuu. Nyt hän on maailmankuulu mies, jolla on ainutlaatuinen tarina kerrottavanaan. Kepeän tarinan sisällä on paljon syvempi viesti siitä miten me kohtelemme päihdeongelmaisia, kodittomia ja kadulla eläviä eläimiä.

””Tuo kortti on yksi niistä syistä, miksi me sotkimme paikat viime viikonloppuna”, Bele kihersi. ”Olin tekemässä korttia, kun Bob tuli katsomaan ja painoi tassunsa tarkoituksella siihen. Sen piti olla vain minulta, mutta Bob selvästikin halusi, että se on meiltä molemmilta.”"

Jamesin ja Bobin tarina on päätynyt myös valkokankaalle. Briteissä ensi-ilta on 4.11.2016.  Suomessa elokuvan ensi-ilta on 24.2.2017.

James Bowen: Bobin joulu. WSOY. 2016. 159s.

Kalervo Pulkkinen (toim): Tom of Finland. Välähdyksiä nimimerkin takaa

”Tom of Finland on maailmalla tunnetuimpia taiteilijoitamme, jossakin Jean Sibeliuksen, Mika Waltarin ja Tove Janssonin rinnalla.Hänet tunnettiin maailmalla jo ennen kuin hänestä tiedettiin Suomessa, mutta kotimaassaan nimimerkin takana ollut Touko Laaksonen (1920 – 1991) on jäänyt edelleen tuntemattomaksi.”

"Mikä tää Tom of Finland -juttu on?? Yht´äkkiä Tom of Finland on uusi Mumin”,

Mark Levengood huudahti Helsinki lit -tapahtumassa viime kesänä.

Kuka ihmeen Tom of Finland? Kamalan paljon kaverista puhutaan ja hehkutetaankin, mutta kuinka moni tietää lopulta kuka kätkeytyy tuon nimimerkin taakse. Minäkin olin toki nähnyt kohutut postimerkit ja tiesin Finlaysonin lakanoista, ja kuvien luonteen, mutta siihen se sitten jäikin.

Kuka on Tom of Finland?

Asiasta täytyy siis ottaa selvää. Kirjastoon mars.

Tom of Finlandista ei ole kirjoitettu hyllymetreittäin kirjoja. Oikeastaan ainoa uudempi kirja, jonka löysin, oli Kalervo Pulkkisen toimittama ”Tom of Finland, välähdyksiä nimimerkin takaa.”

Niitä välähdyksiä kirja sisältääkin runsaasti. Pääosassa ovat Tomin piirustukset ja kuvat Touko Laaksosesta. Kirja sisältää Tomin taiteen lisäksi lapsuusmuistoja, pätkiä kirjeistä ja muistoja niin häneltä itseltään kuin hänet tunteneilta ihmisiltä. Reiluun pariin sataan sivuun tekstiä ei ole tungettu liiaksi.

Tom of Finland alias Touko Laaksonen oli kotoisin Kaarinasta ja kasvoi onnellisessa perheessä, jossa taiteellisuuteen kannustettiin. Touko tykkäsi jo lapsena piirtää uniformupukuisia miehiä ja niitä hän piirsi läpi ikänsä. Sotavuosina Laaksonen yleni luutnantiksi ja hänet palkittiin vapaudenristillä. Sodan jälkeen hän elätti itsensä kapakkapianistina ja sittemmin hän työskenteli mainosalalla. Vapaaksi taiteilijaksi Laaksonen jäi vuonna 1973. Ensimmäinen Tom of Finland – näyttely pidettiin Hampurissa lokakuussa 1973 pienen kirjakaupan takahuoneessa. Elettiin vielä aikaa, jolloin homoseksuaalisuus ei ollut lähellekään niin hyväksyttyä kuin nykyään. Laaksonen vaikutti paljon Yhdysvalloissa, jossa hän oli kotimaataan paljon tunnetumpi ja jossa hän joutui taisteleman piirustustensa tekijänoikeuksista. Yhdysvalloista tulee myös nimi, jolla Touko Laaksonen paremmin tunnetaan.

Tom of Finland -nimi juontaa juurensa Tomin ensimmäisistä Yhdysvalloissa julkaistuista piirustuksista. Touko käytti itsestään Tom – taiteilijanimeä ja ajan trendin mukaan Tom sai peräänsä – of Finland – päätteen. Touko itse vierasti ajatusta maansa edustajana, hän oli omasta mielestään yksityinen taiteilija.

Suomessa Tom of Finland pysyi pitkään pimennossa laajalta yleisöltä. Vasta vuonna 1990 Image-lehti julkaisi hänestä laajan artikkelin. Vähän ennen kuolemaansa Laaksonen sai Suomen sarjakuvaseuran myöntämän tunnustuksen, Puupäähatun.

Kirja vastasi hyvin kysymykseeni siitä, kuka Tom of Finland on. Kirjan paras anti oli Laaksosen oma ääni, joka kaikui kirjassa olevissa lainauksissa. Minua hiukan häiritsi, että Laaksosen elämänkumppani esiintyy vuoroin omalla nimellään, vuoroin lempinimellään. Tomin piirustukset eivät taatusti edusta roisimpaa Tomia, vaan minusta kirjan kuvat ovat teknisesti taidokkaita ja osa niistä jopa kauniita.

Tom of Finlandin tuotanto ei ole lempitaidettani, mutta en voi kiistää hänen olleen lahjakas piirtäjä. Hän teki taidettaan aikana, jolloin se, mitä hän ja kuvansa edustavat, oli laitonta ja avoimesti tuomittua. Tom of Finland on yksi maailmalla tunnetuimmista suomalaisista taiteilijoista ja alakulttuurien ikoni. Ehkäpä ihan ansaitusti. Makuasioista kun ei voi kiistellä.

Kalervo Pulkkinen (toim): Tom of Finland. Välähdyksiä nimimerkin takaa. Like 2016, 240s.

Kalle Kniivilä: Neuvostomaan lapset. Baltian venäläiset

”Mutta miksi sinä minun kanssani haluat puhua, minähän olen ihan tavallinen ihminen.
Ei minulta kukaan ennen ole mitään halunnut kysyä. ”

Kalle Kniivilä, Venäjään erikoistunut toimittaja ja tietokirjailija, kysyy. Kniivila matkusti Baltiaan, aloitti haastattelut Narvasta päätyen lopulta Klaipedaan, ja haastatteli aivan tavallisia eri ikäisiä ihmisiä Virossa, Latviassa ja Liettuassa. Näistä haastatteluista Kniivilä kirjoitti kirjan Baltian venäläisistä.

Yhteistä näille haastatelluille ihmisille on, että he ovat venäläisiä. Tai niin me usein Suomessa ajatellaan, että Baltiassa asuvat venäjänkieliset ovat venäläisiä. Vai ovatko sittenkään? Kniivilän tapaamat henkilöt kertovat, että näin ei ole. Heidän taustansa on entisessä Neuvostoliitossa, mutta kaikki venäjää äidinkielenään puhuvista ei ole venäläisiä. He ovat taustaltaan muun muassa ukrainalaisia ja valkovenäläisiä. Heitä yhdistää äidinkieli ja se, että he asuavat Baltiassa. Ja sekin, että heidät toi Baltiaan Neuvostoliitto.

Neuvostoaikoina suurteollisuus tarvitsi työväkeä Baltiaan. Työn perässä muuttaneet sijoittuivat erityisesti energiateollisuuteen. Tulevaisuus näytti valoisalta, oli töitä ja tulevaisuus. Kunnes Neuvostoliitto hajosi. Voimaloita ja tehtaita alettiin ajaa alas. Työt loppuivat. Olot muuttuivat epävarmemmiksi. Venäläisenemmistöisissä kaupungeissa työttömyys ja erilaiset sosiaaliset ongelmat pahenivat eikä kielitaidottomilla ihmisillä ei ollut juuri liikkumavaraa työmarkkinoilla. Passin saaminenkin tuotti päänvaivaa, kun sekään ei ollut itsestäänselvyys.

Baltian maiden itsenäistyttyä uudelleen Virossa ja Latviassa maan kansalaisuuden sai vain ennen neuvostomiehitystä Viron ja Latvian kansalaiset ja heidän jälkeläisensä. Iso venäläisvähemmistö jäi pohtimaan mitä nyt seuraavaksi. Huhut jylläsivät, osa otti ja muuttikin Venäjälle. Moni mietti Viron tai Latvian kansalaisuuden ottamista, mutta sen saamiseen kuuluu kuitenkin ehto: kielikoe. Miten selvitä siitä, jos kukana ei ympärillä puhu viroa tai latviaa? Aina oli pärjännyt venäjällä. Osa ei edelleenkään halua oppia maan valtakieltä. Moni päätyi ottamaan Venäjän passin, osa kulkee vieläkin muukalaispassilla. Liettuassa kansalaisuuden saivat kaikki, siellä ei vastaavaa ongelmaa tullut. Liettuan venäläisvähemmistö on myös paljon pienempi kuin Virossa ja Latviassa.

”Sanoivat, että pitää ensin opetella viroa, mutta meillä oli liikaa ikää, emme me sellaista jaksaneet. Ja missä minä olisinkaan viroa oppinut, kouluakin kävin vain seitsemän vuotta, eikä se ollut täällä Virossa. Ja Narvassa kaikki puhuvat venäjää. Minusta niiden olisi pitänyt antaa meille Viron passit, kun kerran olimme täällä koko ikämme asuneet.”

Jos kielikoe kaikkine vaatimuksiineen tuntuu tiukalta, koulujen kielipolitiikka se vasta sekavalta tuntuunkin. Kouluissa opiskellaan virallisesti valtion virallisella kielellä, mutta venäjä kulkee rinnalla opetuksessa koko ajan. Kniivilä käy seuraamassa mm. latvialaisen koulun oppituntia, jossa opetus on latviaksi, mutta joitakin hankalia sanoja selvitetään venäjäksi. Monelle kirjan haastatelulle on tärkeää, että lapset oppivat maan virallista kieltä, koska se helpottaa tulevaisuudessa elämää. On jo ihan tarpeeksi hankalaa, kun sukunimi on venäläinen.

”Biologian kokeessa saa lisäpisteitä, jos vastaa latviaksi. Se on ihan ymmärrettävää, kaikki päättökokeethan on latviaksi. Matikassa ei tarvita niin paljon latvian sanoja. Muistiinpanot tehdään tietysti enimmäkseen venäjäksi. Yhteiskuntaopissa oppikirjat ja työkirjat ovat latviaksi, mutta niillä tunneilla kaikki selitetään venäjäksi. Vaikka tehtävät tehdää latviaksi.”

Kniivilän kirja on tositarina sellaisista ongelmista, joita ei tavallinen turisti ehkä huomaa, mutta jotka ovat läsnä kaikkialla. On varmasti vaikeaa yrittää sopeutua, kun oma synnyinmaasi kohtelee sinua muukalaisena. Tilannetta ei todellakaan helpota Venäjän harjoittama propaganda. Balttianvenäläisten seuraamilla Venäjän tv-kanavilla kerrotaan yhtä näkökulmaa, Baltian maiden omilla kanavilla toista. Ukrainasta ei puhuta ja yksi venäläisvähemmistön ja virolais/latvialaisenemmistön yhdistävä asiakin löytyy: pakolaiset. Niille molemmilta puolilta tulee jyrkkä ei. Kniivilän kirjassa valaistaan osuvasti Baltian maiden venäjänkielisten ajatuksia ja asenteita. Taustalla näkyvät muun väestön asenteet ja pelot, jotka vaikuttavat maiden sisäpolitiikkaan. Yksinkertaista ratkaisua tilanteeseen ei ole. On vain tasapainoiltava ja löydettävä oma tie.

”Minä olen latvianvenäläinen. En latvialainen, mutta latvianmaalainen. Niin, venäjänkielinen latvianmaalainen.” 

 Neuvostomaan lapset jatkoa Kniivilän teoksille Putinin väkeä (2014) ja Krim on meidän (2015). Kalle Kniivilä. Neuvostomaan lapset. Baltian venäläiset. Into Kustannus 2016, 295 s.

Mark Levengood: Vasten auringon siltaa

”Jo toisella viikollani osastolla minut pantiin huolehtimaan ruumiista.”Te suomalaiset olette niin hyviä kuolleiden kanssa”, sisar Sylvi sanoi, ja minä hymyilin ja näytin siltä kuin Kuolema olisi paras ystäväni, vaikken oikeastaan lainkaan ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti.”

Vuosia sitten Suomen tv:ssä pyöri eräs keskusteluohjelma. Sitä piti suomea jännällä tavalla puhuva kaljupäinen herrasmies. Mies vaikutti kovin kiltille, älykkäälle ja hauskalle – erilaiselle.Hän oli tuulahdus jotakin tuttua ja samalla jotakin eksoottista. Minusta tuli fani kertaheitolla.

Vuosien saatossa Mark Levengood on tullut tutuksi lehtien sivuilta, lukuisista haastatteluista ja lukemattomista juontokeikoistaan. Kuninkaallisia seuraavana Levengoodiin on saanut törmätä tämän tästä. Levengood on mukana monessa, hän on muun muassa Ruotsin kuningasperheen luottojuontaja. Ah miten mieltäni lämmittikään se miten hän prinssi Carl Philipin häitä juontaessaan yht´äkkiä heitti suomenkielisen kommentin!

Mark Levengood on monen kulttuurin kasvatti. Hän on syntynyt Yhdysvalloissa amerikkalais-suomenruotsalaiseen perheeseen. Vahemmat erosivat, isä jäi Amerikkaan ja muu perhe muutti Suomeen. Muuttaessaan Suomeen Mark ei osannut suomea, mutta onneksi perheellä oli keittäjä Lempi.

Levengoodin lapsuus Suomessa ei ollut mitään ruusuilla tanssimista. Vasten auringon siltaa päästää hetkeksi kurkistamaan Levengoodin lapsuuden Suomeen, jossa pahinta oli päätyä somistajaksi ja jossa kanslistin kirjeenvaihtoilmoituksen takana onkin toisen naisen mukaan lähtenyt exä. Kirja kertoo myös 1980 – luvun Ruotsista, jossa moni puliukko oli suomalainen sekä nyky-Ruotsista, jossa nuoret haluavat julkkiksiksi ja haluavat vain tietää keitä julkkiksia Mark on tavannut tai jossa on vielä homofobiaa. Levengoodin suurennuslasin alle joutuvat myös muun muassa vanhat koulukaverit ja omituiset sukulaiset. Ja tietenkin Markin rakas Lempi.

Synkeitä kuvia elämästä siis? No ei aivan. Levengoodin tapa kertoa synkemmistä ja aremmistakin asioista on kepeä ja humoristinen. Hän kun ei anna tapahtuneen musertaa itseään, vaan löytää niistäkin aina jotakin positiivista. Mark pitää itseään pinnallisena, mutta minusta hänessä on valtavasti syvyyttä. Pinnallinen ihminen ei kirjoittaisi mitään näin fiksua kuin ”Vasten auringon siltaa.”

Levengood on, kuten hänen kirjansa, kuin lasillinen virkistävää mansikkamehua kauniina kesäpäivänä. Sopivan kirpeää, ei liianhapanta eikä liian makeaa. Sellaisesta tulee hyvälle tuulelle.

”Saatan olla maailman pinnallisin ihminen, mutta kun kerran valitin asiasta kirkkoherralleni, hän taputti minua käsivarrelle ja sanoi: ”Muista, että Jumala loi pinnankin.””

Mark Levengood osallistui taannoin Helsinki Lit – tapahtumaan ja oli Rosa Liksomin haastateltavana. Tämän mainion haastattelun pääset katsomaan oheisesta linkistä. 

http://areena.yle.fi/1-3461402

Mark Levengood: Vasten auringon siltaa. Kustantamo S&S. 2015. 135s.