Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet

”Kysyn sen mitä olen ajatellut puoli vuotta. 

 - Haluaisitko sä lähteä? Meneekö sulla elämä tässä?
Katson Aadaa silmiin ja tiedämme molemmat, että jos tämä olisi käynyt toisinpäin, minä olisin lähtenyt. Pari viikkoa olisin pyöritellyt sormiani ja yrittänyt järjestellä pyörätuolille kääntymistilaa, sitten olisin soittanut Aadan vanhemmille ja pakannut reppuni.”

Emma Puikkosen Eurooppalaiset unet on matka eri puolille Eurooppaa eri vuosikymmeninä. Tarinassa kohtaavat yksilöt, ihmismassat, historialliset tapahtumat ja tulevaisuuden maalailu.

Kirja alkaa 1980-luvun Euroopasta, aikana, jolloin Gdanskissa kiehui. Samaan aikaan Toma ja Johannes kohtaavat muualla Euroopassa. Johannes on kirjan keskeisimpiä henkilöitä, hänen ja hänen perheensä vaiheet vilahtavat kirjassa tämän tästä. Johanneksen perheen arkeen liittyy myös Fadumo, jonka seikkailut turvapaikanhakijana oli miltei kirjan mielenkiintoisin pätkä. Lukija tutustutetaan myös saksalaiseen Kariniin, kosovolaiseen Ediin, unkarilaiseen Andoriin, hollantilaiseen Elineen ja näiden perheisiin. Puikkonen vie lukijansa niin unkarilaisen ministerin kuin ruotsalaisen katujengiläisen mukaan. Euroopassa muurit murtuvat, maat hajoavat sodissa, kartat piirretään uusiksi ja pakolaiset virtaavat.

Matkan päätteeksi kurkataan tulevaisuuteen. Kirjan viimeinen tarina kokoaa langanpäät yhteen. Vuoteen 2027 sijoittuvassa luvussa Fadumon tytär niputtaa yhteen eurooppalaisten unet.

Eurooppalaiset unet on mielenkiintoinen, taitavasti kirjoitettu kirja. Alkuun eri aikakausiin, maihin ja eri ihmisiin liittyvät tarinat tuntuvat hiukan irrallisilta, mutta vasta kirjan luettuaan tajuaa miten ehjä kokonaisuus tarinoista muodostuu. Kirjan henkilöt ja tapahtumat nivoutuvat taitavasti yhteen eikä luvut jää toisistaan irralliseksi, vaikka niissä on eri henkilöt, paikka ja aika. Eurooppalaiset unet näyttävät, miten suurten mullistusten keskellä pienillä teoilla voi tehdä paljon ja kuinka pieni tämä maailmankolkkamme Eurooppa oikeastaan on.

”Hiljaisuus kuului kunnolla vasta kun auto oli mennyt Puut humisivat tuulessa uudella tavalla, Fadumo katsoi niiden latvoja ja mietti, tuleeko näistä tuttuja puita, oppiiko hän ne nimeltä samalla tavalla kun osasi isän kotikylän kasvit ja kivet. Valkoinen aine tarttui Fadumon pieniin kenkiin ja jalkapöydän päälle, jaloista paleli jo enemmän kuin koskaan. Fadumo oli nähnyt kuvia lumesta ja ajatellut että se on kuin suolaa.”

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet. WSOY, 2016. 173 s.  

Anneli Auer: Murhalesken muistelmat

”Kun Jukka kuoli, en menettänyt vain miestäni vaan koko elämäni ja tulevaisuuteni. Meillä oli ollut paljon yhteisiä suunnitelmia. Meidän piti matkustella pitkin Eurooppaa lasten kanssa, lähteä maailmanympärimatkalle ja muuttaa joskus Espanjaan, kun lapset kasvaisivat isommiksi. Meidän piti muuttaa Ulvilasta ja aloittaa uusia projekteja. Millään ei tuntunut enää olevan mitään merkitystä, kun ei ollut ketään jakamassa haaveita ja onnistumisia.” 

Ennen joulukuun alkua 2006 Anneli Auer oli kuin kuka tahansa meistä ja eli tavallista lapsiperheen arkea miehensä ja neljän lapsensa kanssa Ulvilassa. Yhdessä yössä kaikki muuttui, kun hänen miehensä Jukka Lahti surmattiin. Tänä päivänä Auer on lööpeistä tuttu kasvo, ihminen, josta jokaisella on joku mielipide. Hänet on kahteen kertaan tuomittu murhasta elinkautiseen ja yhtä monta kertaa siitä vapautettu nainen. Auer on saanut 7,5 vuoden tuomion myös seksuaalirikoksista.

Media on pitänyt huolen siitä, että tämän omituisen murhajutun käänteet ovat kaikkien tiedossa. Meheviä otsikoita tarjoillussa jutussa on Auerin ääni kuulunut aika vähän. Nyt on hänen vuoronsa kertoa oma näkökulmansa tapahtuneesta. Anneli Auerin tarina kantaa nimeä Murhalesken muistelmat.

Auer aloittaa kirjansa perheen yhteisestä lomamatkasta syksyllä 2006. Perheellä oli asiat hyvin ja tulevaisuus näytti valoisalta. 1.12. 2006 Auerin ja Jukka Lahden kotona tapahtuu kuitenkin jotakin karmeaa: joku murhaa Jukka Lahden. Auerin mukaan joku tuntematon mies murtautui sisään, puukotti Aueria ja jäi tappamaan hänen miestään, kun Auer pakeni soittamaan hätäpuhelua. Tekijä pääsi pakenemaan ennen kuin poliisit ehtivät paikalle. Pariskunnan neljästä lapsesta kolme nukkui tapahtuman aikoihin, vanhin lapsista heräsi meteliin ja näki Auerin kuvaaman "tumman hahmon".

Tuon yön jälkeen ei ollut paluuta entiseen. Lahti oli murhattu, Auer haavoittunut ja koko elämä sekaisin. Tekijää ei löydetty, poliisit tulivat tutuiksi ja elämä oli rakennettava uudella tavalla. Pala palalta Auer kuitenkin pääsee jaloilleen ja toivoo murhaajan löytymistä. Elämään tulevat mukaan myös Jens Kukka ja Seppo.

”Syksyllä 2009 olin ollut neljän onnellisen ja tasapainoisen lapseni tyytyväinen äiti. Lapset olivat olleet elämäni keskipiste. Minulla oli viihtyisä koti ja noin parinsadantuhannen euron omaisuus. Yritykseni tuotti keskituloisen naisen palkan. Tulos oli ollut joka vuosi jyrkästi noususuuntainen.”

Kun elämä alkoi olla jo raiteillaan, tapahtuu hurja käänne. Poliisi uskoo Auerin itse tappaneen miehensä. Auer pidätetään ja joutuu oikeuteen. Tuomio on elinkautinen murhasta. Useiden käänteiden jälkeen hänet vapautettiin murhasyytteistä. Auer vapautuu, mutta vain vähäksi aika. Auer koettaa saada lapsensa takaisin luokseen, mutta joutuukin syytteeseen hurjista seksuaalirikoksista ja murhajuttu palautetaan takaisin käräjäoikeuteen. Auer joutuu takaisin vankilaan. Seksuaalirikoksista tuomitaan myös Jens Kukka. 

”Koko tilanne tuntui absurdilta ja epätodelliselta. Olin suunnitellut meneväni huomenna kriisikeskukseen juttelemaan psykologin kanssa. Nyt olinkin matkalla Porin putkaan pidätettynä murhasta, jota en tiennyt tehneeni. Luulin tulleeni hulluksi.” 

Loppujen lopuksi hovioikeus vapauttaa jälkeen Auerin syytteistä ja tämä joutuu suorittamaan ainoastaan tuomionsa seksuaalirikoksista. Jos murhajuttu kaikkine käänteineen on omituinen, seksuaalirikokset ne vasta kummallisilta tuntuvatkin. Siinä tuomio pohjautuu aika pitkälti traumaattisia ja dramaattisia asioita kokeneiden lasten kertomuksiin.

Huh huh, mikä tarina. Ei voi muuta todeta. Murhalesken muistelmat on mielenkiintoinen, mutta karmea tarina. Kamalaksi jutun tekee se, että tämä ei ole mikään Hollywood-draamaa, vaan joukko ihan suomalaisia tositapahtumia. Poliisin toiminta on ollut melkoisen pöyristyttävää eikä mediakaan ole helpolla Aueria päästänyt. Auer on joutunut maksamaan tapahtuneesta kohtuuttoman hinnan menettämällä ensin aviomiehensä ja sitten lapsensa, maineensa ja elinkeinonsa.

Murhalesken muistelmat on tärkeä kirja. Se on sitä jo sen vuoksi, että Auer saa oman äänensä kunnolla laajalle yleisölle kuuluviin ilman epäilevien toimittajien kysymyksiä ja myös sen vuoksi, että Auerin tarina paljastaa miten Suomessa saadaan poliisin ja oikeuslaitoksen taholta mustastakin valkoista tai oikeastaan tässä tapauksessa toisin päin. Auer tuntee juttunsa todella hyvin, se näkyy kirjassa selvästi eikä hänen kirjailijantaidoissakaan ole moitteen sijaa. Kirja on erittäin hyvin ja mielenkiintoisesti kirjoitettu. Kolmeensataan sivuun on saatu mahtumaan hurja tapahtumasarja eikä lukemista ei haittaa, että pääpiirteissään tietää jutun tapahtumat. Kirjaa lukiessa ei niinkään mieti, kuka Jukan murhasi, vaan enemmänkin sitä miten tämä kaikki voi olla mahdollista. Miksi yhdelle ihmiselle täytyy tapahtua jatkuvasti näin paljon kaikkea. Toivottavasti huonojen tapahtumien kierre on nyt Auerin kohdalla katki ja hän saisi rauhassa keskittyä hyvään ja rauhalliseen tulevaisuuteen. Missä se sitten lienee. 

”Kerran käelyllä kattotasanteella minun oli pakko poimia maasta kellastunut lehti ja kokeilla, mitä tapahtuisi, jos puristaisin sen kansaan. Lehti kädessäni tuntui tuoreelta ja nahkealta ihan kuin se olisi oikea lehti.

Tämä oli totta. Tämä ei ollut unta.”

Anneli Auer: Murhalesken muistelmat. Into Kustannus. 2016. 296.

Tommi Kinnunen: Lopotti

”Jos on sokea, ei saa olla muuten kummallinen, sillä tavalliset ihmiset eivät tykkää nähdä liian erilaisia. Vain silloin saa olla outo, jos on tylsämielinen, sillä niiltä ei kukaan odota mitään. Sellaisia ei tahdota edes nähdä. Mutta jos on pelkästään sokea, pitää varoa, ettei erottaudu.”

Millaista on olla erilainen maailmassa, jossa oletetaan kaikkien olevan samanlaisia?

Tommi Kinnusen Lopotissa katsotaan kahden eri silmäparin kautta maailmaa, jossa on vaikeaa olla erilainen kuin ympäröivä maailma. Tarina kulkee kuvaten kahden henkilön, Helenan ja Tuomaksen, elämää. Ajassa hypitään vuosikymmenten välissä, kirjan alussa Helena ja Tuomas ovat lapsia omilla vuosikymmenillään. Loppua kohden aika on yhteinen, näkökulma vaihtuu kertojan mukaan. Tuomas kuvataan kolmannessa persoonassa, Helena minä-muodossa.

Kirjan alussa eletään 1940-lukua. Sokean pikku-Helenan luottoihminen on pikkuveli Johannes. Kesken auvoisen lapsuuden Helena lähetetään yhdeksänvuotiaana kauaksi Helsinkiin sokeainkouluun. Kaikki tuttu vaihtuu karuun tuntemattomaan, jossa tärkeimmät opit ovat olla erottumatta muista millään tavoin ja oppia askelmääriä ulkoa. Helena kuitenkin haluaa pärjätä elämässä ja kulkea omia polkujaan. Hän löytää uransa musiikista ja pianon parista.

”Kotona kuljen omia teitäni. Soitan pianoa harvakseltaan, nykyään lähinnä iloisia iskelmiä. Täällä minä olen Karin hallinnassa. Se näytti minulle ensin, mistä päin selliä mitäkin löytyy, ruokaa ja saippuaa, vessapaperia, ja katosi sitten omiin seikkailuihinsa. Se tietää, etten minä pääse minnekään. En tiedä reittiä rannalle, en pärjää matkamuistomyymälöissä törmäämättä myyntitiskeihin.”

Helenan veljenpoika Tuomas lähtee kauaksi kotoa toisella tavalla kuin tätinsä. Hänkin on erilainen kuin ympäristön ihmiset, hän on homo. Sellainen oli pienelle pohjoissuomalaiselle kylälle liikaa 1990-luvun alun Suomessa. Tuomas lähtee opiskelemaan ja päätyy Turkuun. Hänen mielestään itsemurhaan päätyvät homot ovat luovuttajia. Tuomas ei sitä ole.

Sokeuden, homouden, erilaisuuden ja irrallisuuden lisäksi kirjassa yhden sivujuonteen jättää myös lapsettomaksi jääminen. Helena ja tämän aviomies Kari eivät saa yhteistä lasta ja asialla on avioliitossa synkät seuraukset. Tuomas on lopulta onnellisesti naimisissa Oskunsa kanssa ja hänestä on tulossa isä. Lapsen äiti, Tuomaksen ystävä, kuitenkin pettää Tuomaksen pahimmalla mahdollisella tavalla.

Kirja herättelee lukijaansa pohtimaan arkea vähemmistöjen kautta ja sitä, miten voisi itse edesauttaa heidän hyvinvointiaan. Kirjan yksi mielenkiintoisempia puolia oli huomata, millaista elämä on kun ei näe. Kinnunen onnistuu kuvaamaan Helenan arjessa kohtaamia ongelmia varsin tarkasti. Tuomas on myös kuvattu uskottavasti, mutta siitä silti puuttuu tietynlainen wow-efeksi. Johtunee ehkä siitä, että homojen elämäkohtalot ovat tulleet tutummaksi laajalle yleisölle nykyaikana kuin sokeiden. Erilaisuus ja samanlaisuuden vaatimus tuovat mieleeni 1990-luvun hämäläisen pikkutaajaman koulumaailman, jossa lähtökohta oli kaikkien samankaltaisuus ja erilaisuutta pidettiin kaikin puolin paheksuttavana. Lopun lapsettomuuskuviot kaikessa julmuudessaan saivat myös pohdittavaa pitkäksi aikaa.

En ole lukenut Kinnusen esikoisromaania Neljäntienristeys, joka kertoo samasta suvusta. Se ei haittaa, Lopotin henkilöistä ja juonesta saa oikein hyvin kiinni yksinäänkin. Kirja oli niin mukaansatempaava, että miltei unohdin itseni kotiin lukemaan sitä kuin lähteä muualle. Helenan ja Tuomaksen tarina herättelee lukijaansa ajattelemaan niiden silmin, jotka ovat valtaväestöstä sivussa. Kirja laittaa ajattelemaan miten me suhtaudumme heihin, jotka eivät tavalla tai toisella lukeudu valtavirtaan ja jätämmekö heille tilaa keskellemme. Lopotti voitti lukija-Finlandian ansaitusti, se herättää lulkijansa näkemään millaista on kun aina on pimeää.

”Tuomas oli laskenut kirjan. Hän olisi tahtonut olla osa tätä kylää, mutta tiesi, ettei se enää ollut mahdollista. Ivahuudot ja pilkkasanat oli helppo arvata jo. Hän oli tiennyt, mitä sanaa mummu käyttäisi. Laisensa. Sillä se pilkkoi erilleen tavalliset ja poikkeavat.”

Tommi Kinnunen: Lopotti, WSOY 2016, 364.

Mari Koppinen: Jari Sillanpää – paljaana

 ”Jari on kuin vapautunut jostain painavasta, henkisestä taakasta, joka ennen painoi harteilla. Nyt on kevyempi olla, varmempikin. Eikä hän enää välitä aivan yhtä paljon, mitä ihmiset hänestä ajattelevat tai mitä lehdet kirjoittavat. Hän elää niin kuin itse parhaaksi näkee. Hän ottaa elämän tosissaan, mutta tosikko hän ei ole.”

Jaahas, vai on Sillanpäästä kirjoitettu kirja. Ohitin alkuun tämän eepoksen sen kummempia tuumailuja. Helsingin kirjamessujen alkaan katselin YleAreenan taltionteja messuilta ja siinä sivussa myös Jari Sillanpään ja Mari Koppisen haastattelun. Hmmm, tämähän vaikuttaa sittenkin mielenkiintoiselta. Tämä kirja pitää sittenkin lukea.

Jari Sillanpää on kiistatta Suomen viihdemaailman kirkkain tähti. Mies, joka on valloittanut parin vuosikymmenen aikana stadionit, sydämet ja kaiken siltä väliltä. Jo parin sivun jälkeen huomasin, ettei kyseessä ole mikään tavallinen elämänkerta. Kirja on kirjoitettu Suomen suosituimmasta laulajasta, joo, mutta fanikirja tämä ei ole. Kirjassa ei ole turhaa hehkutusta eikä silottelua ja mikä parasta, kirja ei etene kronologisesti, vaan teemoittain.

Koppinen aloittaa matkan pohjois-Espanjasta. Kirja etenee luku luvulta kulkien Jarin elämää käyden läpi muun muassa homouden, vanhemmat, itsetunnon, fanit, uran alkuajat, alkoholin käytön, keikkailun ja nykyisen miesystävän Siimin. Unohtamatta Rosaa, Jarin naishahmoa. Lukijalle esitellään pala palalta hyvin herkkä ja taiteellinen ihminen, paljon nähnyt ja paljon kokenut ihminen. Ihminen, joka on superjulkkis, mutta samalla jotakin hyvin, hyvin inhimillistä.

”Normeja meille asettavat Jarin mukaan esimerkiksi yhteiskunta ja kirkko, jopa oma perhe. ”Elämme sen mukaan, mitä ne sanovat. Meidät on aivopesty elämään muiden pillin mukaan”, Jari sanoo.”

Jari Sillanpää on ehdottomasti rajojen rikkoja, hän ei ole tahtonut mukautua mihinkään muottiin eikä jämähtää paikoilleen. Hän heittäytyy koko persoonallaan mukaan siihen mitä tekee, oli kyse musiikista, vaihtoehtohoidoista tai luonnonsuojelusta. Samalla hän on tullut antaneeksi suomalaisille asennekasvatusta. Joillekin suomalaisille on ollut nieleskeltävää siinä, että laulajatähti on suomea aksentilla puhuva ruotsinsuomalainen ja vieläpä homo. Onneksi asenteet ovat Suomessa hiukan höllentyneet Sillanpään uran aikana.

Jari Sillanpäästä on aiemmin julkaistu jo kolme kirjaa. Minulle tämä oli ensimmäinen lukukokemus miehestä nimeltä Jari Sillanpää. Tätä kirjaa on pidetty ehkäpä koko vuoden parhaimpana tietokirjana enkä yhtään ihmettele miksi. Koppinen esittelee lukijalleen todella hienosti tähden, jonka kaikki tietävät, mutta kirjan jälkeen saa huomata, ettei sitä loppujen lopuksi tiennyt hänestä mitään. Sillanpää on näiden sivujen sisällä ennen kaikkea ihminen. Herkkä, lahjakas, monipuolinen, mutta myös hiukan huonon itsetunnon omaava ihminen. Niin kuin Jari itse sanoo: ”Mä en ole mikään uutinen.”

Jos olisin jättänyt tämän kirjan lukematta, olisin jäänyt paljosta paitsi. Kirja oli itse asiassa niin mukaansatempaava, että suorastaan odotin, koska pääsen jatkamaan lukemista. En muuttunut superfaniksi, vaikka viime päivinä olenkin perehtynyt Sillanpään musiikilliseen uraan hieman paremmin. Arvostan valtavasti Jarin rohkeutta ja päättäväisyyttä oman tien kulkijana. Hänen kaltaisia persoonallisuuksia tämä maa todellakin kaipaa lisää. Eikä se asennekasvatus suomalaisille pahaa tee sekään.

””Minulla on kyky haaveilla. Se on yksi elämän hauskimpia ja parhaimpia asioita”, Jari sanoo.”

Mari Koppinen: Jari Sillanpää – paljaana. Tammi. 2016. 246s.

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

”Olen luvannut Charlottelle, että olemme Helsingissä kuusi vuotta. Sen verran uskon uudelleenrakentamisen vievän ja sen verran on kirjattu sopimukseen. Lupausta ei ole vaikea pitää, sillä tämä on luotaantyöntävin paikka, minne matkani on koskaan vienyt. Voidaankin sanoa, että kun jotakin työnnetään syrjään, se työnnetään Helsinkiin.”

”Onpa kirjalle annettu kaunis nimi”, ajattelin, kun Finlandia-palkintoehdokkaiden nimet julkistettiin. Olin päättänyt lukea kaikki kuusi kandidaattia läpi ja Akvarelleja sai kunnian aloittaa tuon maratonin. Eikä Finlandia-maraton ihan huonosta kirjasta alkanutkaan.

Kirja vie keskelle 1800-luvun Helsinkiä. Saksalaissyntyinen Johan Carl Ludvig Engel on saanut suuren tehtävän: hänen tulee suunnitella Suomen suurisuhtinaskunnan tuore pääkaupunki. Mies itse on hiukan haluton, mutta keisari on vakuuttunut Engelin taidoista. Uuden pääkaupungin tulee olla keisallisen upea.

Engel asettuu perheineen Helsinkiin, joka oli tuolloin syrjäinen, kylmä ja pimeä kaupunki. Koko perheellä on sopeutumisvaikeuksia, kotikaupunki Berliini kulkee mukana haaveissa, puheissa ja yöpäiväkirjan merkinnöissä. 1816 arkkitehti lupaa vaimolleen, että kuusi vuotta ja sen jälkeen perhe palaisi takaisin Berliiniin- Toisi käy: Engelit jäävät lopullisesti Suomeen.

”Ehrenström ei silti antanut periksi. Hän sanoi, että keisari haluaisi minut uudelleenrakennuskomitean arkkitehdiksi. Minä saisin rakentaa Helsingin. Sanoin palaavani Berliiniin. Sanoin luvanneeni tämän vaimolleni ja pienelle sairaalle lapselleni.”

Engel ryhtyy kirjoittamaan yöpäiväkirjaa iltaisin ennen nukkumaanmenoaan. Näin hän tekee 24 vuoden ajan. Hän kirjoittaa huolta aiheuttavasta perheestään, rasittavasta työstään, komeasti nousevasta kaupungista, kaipauksesta, ulkopuolisuudestaan. Helsinki tuntuu luotaantyöntävältä loukolta eikä Engelille langennut tehtäväkään kamalasti miellytä. Välissä Turkukin palaa ja Engel suunnittelee sitäkin uusiksi. Hän on kunnianhimoinen, rasittunut ja yksinäinen. Kaikkein tärkeintä Engelille on perhe, vaimo Charlotte ja tytär Emilie. Perheen pojat jäävät enemmän taustalle. Suru on suuri, kun viikatemies vierailee perheen luona kirjassa pariinkin otteeseen.

Jukka Viikilä, runoilija ja dramaturgi, on kirjoittanut upean esikoisromaanin. Teksti on runollisen kaunista, vakavaa ja älykästä. Mikään nopealukuinen kirja Akvarelleja ei ole, sitä ei voi ahmia. Päiväkirjamerkintöjä haluaa makustella ja pohdiskella kaikessa rauhassa. Helsingin kuvaus vie lukijan keskelle 1800-luvun Helsinkiä, kirjaa lukiessani mielessäni vaeltelin pitkin Helsingin katuja ja piipahdin Engelin kynästä lähteneissä tutuissa rakennuksissa: yliopistolla ja lempipaikassani Kansalliskirjastossa.

Viikkilän kirja on kokonaisuudessaan yhtä kaunis kuin on sen nimikin. Se on kertomus Helsingistä, sen historiasta ja arkkitehtuurista, mutta se on myös kertomus maahanmuuttajaperheestä, jonka on vaikea sopeutua uuteen kotimaahansa. Tällä kirjalla onkin monessa suhteessa tarttumapintaa nykypäivään.

”Illastimme tänään Paciuksen knassa, kaksi saksalaista kaukana kotoa. Minä olen tullut tänne rakentamaan kaupungin ja Pacius kaupunkiin musiikin.”

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista. Gummerus. 2016. 213 sivua.

Raija Oranen: Ackté!

”Oli tehtävä kaikki, jos halusi suureksi laulajaksi. Ei riittänyt, että lauloi suurenmoisesti, oli myös näytettävä suurenmoiselta. - Sillä jo enne kuin kukan on kuullut äänesi, ovat kaikki nähneet sinut ja päättäneet, onko sinusta mihinkään.”

Nuori Aino Ackté on päättänyt tulla tähdeksi. Vaatimukst ovat kovat, mutta kova on Ainokin. Lujasta tahdosta tulee elämän mittainen tehtävä. Ilman sitä Aino Ackte tuskin olisi sitä kaikkea, josta me hänet tunnemme.Tuo luja tahto menestyä on myös Raija Orasen Ackté! -kirjan punainen lanka.

Kirjan alussa 18-vuotias kaunis ja upeaääninen Aino Ackté on saapunut äitinsä kanssa Pariisiin aloittamaan lauluopinnot. Hän on jo kotimaassaan jonkinlainen pikku tähtönen, mutta suuri maailma pitäisi vielä valloittaa ja voittaa tärkeimmät palkinnot. Se ei käy ilman opintoja, yksinäisyyttä, juonittelua ja kalliiksi tulevia illallisjuhlia. Päänvaivaa tuottavat Ainon melkoisen despoottimainen äiti ja Suomeen jäänyt poikaystävä Heikki Renvall.

Ainon äiti on varsinainen despootti ja tytär kuuntelee äitiään hiukan liian kiltisti – ainakin alkuun. Emmy -äiti on itse menestynyt laulajatar, jolla on huimat vaatimukset tytärensä suhteen. Alkuun hän ei anna Ainon laulaa nuottiakaan, mutta lopulta lupa heltiää ja Ainon tulee olla vain paras. Mikään muu ei kelpaa.

Ajan mittaan Ainosta tulee tähti ympäri Eurooppaa ja hän yrittää menestyä myös USA:ssa. Menestys valtameren takana takaa paremmat asemat, kun laulaja neuvottelee sopimuksistaan Euroopassa. Aino on juhlittu ja ihailtu, menestynyt laulaja. Hän saa tavata kuninkaallisista aikansa taideneroihin ja pyöriä seurapiireissä. Ihailijoita riittää enemmän kuin sormia. Ja vihamiehiä. Kilpailu on kovaa, taiteilijat kateellisia toisilleen ja aina valmiina pilaamaan muiden maineen.

Vaikka Ainolla on Heikkinsä, hän silti ajautuu Pariisissa suhteeseen Albert Edelfeltin kanssa. Kesken salasuhdettaan Ainolla on kiire mennä naimisiin Renvallin kanssa, koska hän odottaa lasta. Aino ei kuitenkaan halua jättää estradeja, matkustelua ja laulamista, vaan yrittää sovittaa prheen ja ammatin yhteen. Tuohon aikaan avioituminen ja lasten saaminen merkitsivät, että lavalle pääsystä on turha haaveilla.

Aino Ackté oli naimisissa kahdesti. Avioliitto Heikki Renvallin kanssa päättyi eroon ja Aino avioitui uudelleen parin vuoden päästä maaherra Bruno Jalanderin kanssa. Hän oli tuolloin 43-vuotias ja oopperaura alkoi olla ohi. Muutaman vuoden Aino malttoi viettää Suomessa, mutta veri veti takaisin Pariisiin.Uusi aviomies oli löytänyt sillä välin muuta tekemistä. Myöhemmällä iällään Ackté oli aktiivinen kulttuurivaikuttaja Suomessa, hän oli perustamassa muun muassa Kansallista Oopperaa. Savonlinnan oopperajuhlat syntyivät Ainon ja Heikki Renvallin aloitteesta.

Raija Orasen kirja on mielenkiintoinen kuvaus Suomen kaikkien aikojen kuuluisimmasta oopperalaulajasta. Oranen on mennyt hyvin Ainon nahkoihin ja hän on onnistunut kutomaan Ainon yksityiselämän, taiteen sekä historian eri vaiheet hyvin yhteen. Oranen on taustatyönsä tehnyt huolellisesti, hän kirjoittaa historiaa eläväksi ja saa lukijan hyppäämään sadan vuoden aikaisiin tapahtumiin mukaan muiden aikalaisten joukossa. Ainon elämän kiemuroissa ei aika todellakaan käy pitkäksi. Historiallisista romaaneista ja elämänkerroista pitävälle tämä on yksi tämän vuoden mukaansatempaavimpia lukuelämyksiä.

”Käsiini satui valokuva, joka on otettu Olavinlinnan juhlilla 1930, samana vuonna jolloin lapualaiset pakottivat Brunon eroamaan maaherran virasta. Minä seisoin kuvassa lavalla puhumassa paperi kädessä, ilmeisesti kiittelemässä esiintyjiä. Kun katsoin hahmoani, kauhistuin. Jotenkin olin luullut, etten ollut muuttunut kovinkaan paljon parhaista päivistäni. Mutta mitä näinkään! Uumansa kadottaneen, raskastekoiseksi muuttuneen matroonan, jonka kaula oli miltei uponnut hartioihin ja kasvot olivat levinneet leivinuunin kaltaisiksi. Pahinta kaikessa oli kampaus, tuo hirveä muodin sanelema polkkatukka, jonka olin luullut nuorentavan minua.”

Raija Oranen: Ackté! Kustannusosakeyhtiö Teos. 2016. 443s.

James Bowen: Bobin joulu

”Bob oli valinnut minut, pikemminkin kuin päinvastoin. Se voisi jättää minut milloin tahansa, tilaisuuksista ei ollut koskaan puutetta. Mutta se ei jättänyt, vaan oli mieluummin minun rinnallani. Valinta oli sen.”

Jamesin ja Bobin tarina on hurmmannut miljoonat ihmiset ympäri maailmaa. Bobin joulu on kolmas suomeksi ilmestynyt kirja parivaljakon elämästä. Niistä kahdesta ensimmäisestä pääset lukemaan tästä. 

Lyhyesti kaksikon tarina on seuraavanlainen: James oli huumeista toipuva nuori mies, joka yritti elättää itsensä katusoitolla ja myymällä Big Issue – lehteä. Eräänä päivänä hän löysi Bobin ja kissa ei suostunut lähteäämn Jamesin luota. Lopulta kissa lähti seuraamaan Jamesia, kun tämä lähti soittamaan kaduille. Mies ja kissa herättivät huomiota Lontoon kaduilla ja lopulta monen vaiheen jälkeen heistä tuli maailmankuuluja.

Tämän kirjan alussa James ja Bob ovat jo päässeet kadulta, heistä on tullut kuuluisia ja päätyneet kustantamon pikkujouluihin. Juhlissa James kokee olonsa ulkopuoliseksi ja muistelee elämäänsä kadulla.

James palaa ajassa muutaman vuoden taaksepäin, aikaan, jolloin hän myi vielä lehtiä ja soitti kadulla Bob seuranaan. Joulu oli tulossa ja Jamesilla oli jalassaan kova kipu. Se oli estänyt häntä työskentelemästä, mutta sähkö ja kaasu alkoi loppua, niin Jamesin oli pakko lähteä tuiskun ja pakkasen keskelle. Sinä vuonna joulukuu sattui olemaan Lontoossa harvinaisen luminen ja kylmä.

Jamesin ja Bobin matkassa aika ei todellakaan tule pitkäksi. Monenlaisia käänteitä kaksikko joutuu kohtaamaan tienatessaan ja samalla pelastaessaan jouluaan. Joulu ilman sähköä ja kaasua – ja samalla ilman etukäteen hankittuja jouluruokia – ei todellakaan ollut Jamesista mikään joulu. Hän vähättelee jouluaan, mutta haluaa viettää edes vaatimattomalta tuntuvat joulun Bobinsa kanssa. James ja Bob kohtaavat joukon ilkeitä ihmisiä, jopa Jamesin vanhan diilerin. Onneksi kaksikko tapaa enemmän ystävällisiä ihmisiä. Osa on heille tuntemattomia, osa tuttuja. Moni haluaa muistaa Jamesia ja Bobia jouluna erilaisin lahjoin. Kuin ihmeen kaupalla Jamesin joulusta tulee aivan erilainen kuin miltä alkuun vaikutti.

””No, mitä te kaksi ajattelitte tehä jouluna?” hän kysyi.
”Ei paljon mitään, istutaan television ääressä kahteen pekkaan ja syödään jotain maukasta, toivottavasti ainakin.”
”Kuulostaa ihanalta”, hän sanoi.
”Aika vaatimatonta verratuna muiden ihmisten isoon päivään.2
”Niin, mutta sinä olet luultavasti paljon tyytyväisempi kuin monet heistä. Sinä vietät päivän jonkun sellaisen kanssa, joka tekee sinut onnelliseksi eikä riitele, joten minä vähän luulen, että sinun olohuoneessasi on paljon enenmmän rakkautta kuin monella muulla.”"

Erityisen koskettava pätkä kirjassa on, kun James tapaa kadulla menneisyytensä. Hänellä itsellään ei mene kovin hyvin, mutta antaa vähistä rahoistaan kympin kadulla kylmyydessä nukkuvalle miehelle. James on ollut itse aiemmin samassa tilanteessa, hän tietää mitä mies joutuu kokemaan. Tämä ei jää ainoaksi ystävälliseksi eleeksi Jamesilta: hän ostaa ison kasan joulukortteja, kirjoittaa joulutervehdyksen ja antaa niitä lehtiä kaupitellessaan vastaantuleville ihmisille.

En ole lainkaan jouluihminen, mutta tämä kirja jouluisuudestaan huolimatta ei ole imelä tai teennäinen. Bobin joulu on ajaton, se kertoo ihmisen ja eläimen ystävyydestä, ihmisten hyvyydestä, sitkeydestä ja toipumisesta. James on usein puhunut haastatteluissa miten päihdeongelmaisia, kodittomia ja toipilaita katsotan aivan kuin he olisivat näkymättömiä. Hän on itse ollut sellainen, hän tietää mistä puhuu. Nyt hän on maailmankuulu mies, jolla on ainutlaatuinen tarina kerrottavanaan. Kepeän tarinan sisällä on paljon syvempi viesti siitä miten me kohtelemme päihdeongelmaisia, kodittomia ja kadulla eläviä eläimiä.

””Tuo kortti on yksi niistä syistä, miksi me sotkimme paikat viime viikonloppuna”, Bele kihersi. ”Olin tekemässä korttia, kun Bob tuli katsomaan ja painoi tassunsa tarkoituksella siihen. Sen piti olla vain minulta, mutta Bob selvästikin halusi, että se on meiltä molemmilta.”"

Jamesin ja Bobin tarina on päätynyt myös valkokankaalle. Briteissä ensi-ilta on 4.11.2016.  Suomessa elokuvan ensi-ilta on 24.2.2017.

James Bowen: Bobin joulu. WSOY. 2016. 159s.