Laura Saarikoski & Saska Saarikoski: Trump – mies kuin Amerikka.

”Toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvallat on ollut maailman johtava liberaali demokratia. Vaikka se ei ole aina noudattanut omia ihanteitaan, se on toiminut vastavoimana maailman diktaatoreille, kuten Venäjän presidentille Vladimir Putinille. Miten käy maailman, jos sen ainoa suurvalta menee järjiltään?”

Onkohan se vaalitulos jo tullut, ajattelin, kun heräsin 9. marraskuuta 2016. Avasin koneen ja pöyristyin. Mikä painajainen! Onhan tämä vain pahaa unta, onhan? Jos menisin takaisin nukkumaan ja heräisin uudestaan? Jos sitten Hillary olisikin tuleva presidentti? Tämä ei voi yksinkertaisesti olla totta, että siitä öykkäröivästä populistisesta räyhääjästä tulee maailman mahtavin mies. Ei Trump, ei. Ei, ei ja vielä kerran ei.

Mikään taikatemppu tai rukous ei muuttanut enää siinä vaiheessa vaalitulosta. Hillary hävisi vaalit ja Trump voitti. 20.01. 2017 hän vannoi valansa ja hänestä tuli herra Presidentti. Donald Trump onnistui tekemään sen, johon kukaan ei uskonut. Mies, jolla ei ole päivääkään poliittista kokemusta.

Olen aina pitänyt Trumpia erittäin vastenmielisenä, moukkamaisena, huonosti käyttäytyvänä elähtäneenä ukkona. Inhosta huolimatta tartuin toimittaja Saska Saarikosken ja Helsingin Sanomien Yhdysvaltain kirjeenvaihtaja Laura Saarikosken kirjoittamaan kirjaan, jonka kannessa komeilee oranssinaamanen Trump. Pohdin mahtaako ukko olla oikeasti yhtä teennäinen kuin kuvansa. Ymmärtäisinkö luettuani kirjan hieman paremmin ilmiötä Donald Trump?

Donald Trumpin isänpuoleiset isovanhemmat ovat muuttaneet Yhdysvaltoihin Saksasta ja hänen äitinsä on britti. Trump itse on paljasjalkainen newyorkilainen. Perheeseen syntyi viisi lasta, joista Donald on neljäs. Nuori Donald oli varsinainen ongelmalapsi, hän saattoi ajella kavereidensa kanssa ympäri naapurustoa ja hakata ohikulkevia. 13-vuotiaana hänet lähetettiin New York Military Academy – nimiseen sisäoppilaitokseen.

Perheen isä oli hyvin ankara ja aina töissä. Hän opetti jälkikasvulleen, että vain voittamisella on merkitystä ja hän halveksi heikkoutta. Donaldista tuli samanlainen työnarkomaani, joka nukkuu vain muutaman tunnin yössä ja sopiva aika aloittaa työpuheluiden soittaminen on aamuviideltä. Kotona Donaldia isänsä tavoin ei juuri nähdä.

Donald Trumpilla on ollut muuta tekemistä: hän on rakentanut pilvenpiirtäjiä, bilettänyt, piirittänyt malleja ja antanut kenkää kilpailijoille Diilissä. Presidenttikampanjan hän käytti lähinnä muiden, erityisesti vastaehdokkaansa, maahanmuuttajien, naisten ja vähemmistöjen haukkumiseen, kannustanut kannattajiaan väkivaltaan ja unohtanut nationalismikiihkoilussaan sen, että suurin osa amerikkalaisista omaa maahanmuuttajataustan, mukaan luettuna hän itse.

Yksi asia Donaldia seuratessa on ainakin tullut hyvin selväksi: Trump tykkää itsestään. Hänen lempisanansa on ei enempää tai vähempää”minä”. Omasta mielestään Trump on niin hyvä, ettei tee pahoja asioita, tai jos joskus sellaiseen sortuukin, ei ainakaan pyytele Jumalalta anteeksi. Trumpin itsekeskeisyys ei ole mennyt tutkijoilta ohi: Trump on 1980-luvulta lähtien saanut kunnian toimia esimerkkitapauksena useissa narsistista persoonallisuutta käsittelevissä akateemisissa teoksissa. Persoonallisuuden lisäksi Trumpin kielenkäyttö on myös kiinnostanut tutkijoita. Kielentutkijat ovat verranneet poliitikkojen puheita koululaisten kielitaitoon. Yleisesti poliitikkojen kieli oli 14 - 15 -vuotiaiden tasolla, kun taas Trumpin kieli oli 9 - 10 -vuotiaiden tasolla. Eli trumpmaisesti:

"Maamme on vakavissa vaikeuksissa. Emme voita enää. Ennen me voitimme, mutta enää emme voita. Milloin oli edellinen kerta, kun voitimme kauppasopimuksessa vaikkapa Kiinan? Ne murhaavat meidät. Minä voitan Kiinan koko ajan. Koko ajan."

Poliittisesti Trump on untuvikko, mutta on kuitenkin ehtinyt sukkuloida demokraattien ja republikaanien välillä, rahoittanut muun muassa aiemmin Clintonien vaalikamppanjaa ja mielipiteen takki on kääntynyt lähes kaikissa mielipideissä: Hän on ollut muun muassa abortin puolesta ja sitä vastaan, huumeiden laillistamisen puolella ja sitä vastaan. Trumpille ei ole tärkeää mitä puhuu tai miten hän asioita sanoo, kunhan saa vaan sanoa ja joku kuuntelee. Trumpia onkin luonnehdittu julkisuusriippuvaiseksi.

”Mutta faktoilla ei ole Trumpille väliä. Trump vetoaa ihmisten tunteisiin, ei järkeen. Hän esittää monimutkaisiin ongelmiin yksinkertaisia ratkaisuja. Kuin Teräsmies, hän saa heikot tuntemaan itsensä jälleen voimakkaaksi.”

Yhden maailmanmahdin päämiehenä on nyt mies, joka on kävelevä arvoitus. Hän lupaa suuria, muistuttaa alakoulun rääväsuista koulukiusaajaa, hehkuttaa Putinia ja laukoo twiittejään milloin mistäkin, vaikkapa sodista, ydinaseista ja Natosta ajattelematta sen kummemmin saako sanomiset puoli maailmaa sekaisin.

Kuitenkin on myönnettävä, että hän teki sen mitä pidettiin mahdottomana: Trump on presidentti. Trump on ihan oma lukunsa ja niin hän haluaakin olla. Saarikoskien kirja on melkoisen hurjaa luettavaa. Kirja ei ole varsinaisesti hauska, mutta pään pudistuksia ja tyrmistystä se kyllä aiheuttaa. Lausunnot, maailmankuva ja se miten hän saa ihmiset puolellen tekee kirjasta välillä pelottavan, välillä hauskan. Kirja ei todellakaan anna mitään hyvää kuvaa uudesta presidentistä. Joskus jopa miettii, onko koko miehessä MITÄÄN hyvää. Kuitenkin Saarikosket auttavat ymmärtämään paremmin Trump-ilmiötä ja ihmisten suhtautumista tähän. Hän on kuten ykkösvaimo Ivana Trump sanoo The Donald, ainoa laatuaan.

”Donald Trumpin tarina on alusta asti niin täynnä valheita, etteivät hänen elämänkerturinsa voi koskaan luottaa pelkästään miehen omiin puheisiin. Usein tuntuu siltä, että jos Trump voi valita totuuden ja valheen väliltä, hn valitsee vaistomaisesti jälkimmäisen. Se koskee niin koulumenestystä, urheilusaavutuksia kuin liikemiesuran alkuvuosiakin. Ja totta kai sukujuuria – Trumpin ”ruotsalaista isoisää”.”

Kirjasta on ilmestynyt vaalituksen jälkeen uudistettu painos: Trump - Yhdysvaltain presidentti.

Laura Saarikoski & Saska Saarikoski: Trump – mies kuin Amerikka. Helsingin Sanomat. 2016. 236.

Laila Hirvisaari: Hiljaisuus

”Opettaja Saastamoinen tuli salamana pulpettini viereen ja kuiskasi tarkastajalle, niin kovaa että koko luokka sen kuuli: Tämä lapsi on outo, vähän sairas mieleltään, ei puhu. ”

Laila Hirvisaari on pitkän uransa aikana kirjoittanut vinon pinon kirjoja, joiden tarinat sijoittuvat sotavuosiin tai sen jälkeiseen aikaan. Hiljaisuus jatkaa kunniakkaasti hyväksi havaitulla tiellä.

Hiljaisuus kertoo 9-vuotiaan Ingan elämästä yhden kesän ajan. Orvoksi jäänyt Inga ei puhu ja hän ontuu toisessa jalassa olevan kuudennen varpaan takia. Ingaa kiusataan eikä hänellä ole ystäviä. Niitä Inga kaipaa paljon, mutta pitää itseään liian kummallisena. Inga kommunikoi kirjoittamalla esiliinan taskussa olevaan vihkoon. Isovanhemmat, joiden luona Inga asuu, ovat huolissaan tytön terveydestä. He tietävät mikä on vienyt Ingan puhekyvyn, mutta mitä tarkalleen Inga tuona karmeana päivänä näki ja koki, sitä hän ei suostu kertomaan kenellekään.

Koulun päättymispäivänä kohtalokkaan tapahtuman kautta Inga päätyylääkäri Hämäläisen potilaaksi ja myöhemmin tutustuu tämän poikaan, Joeliin, jolla on Ingan elämään kääntentekevä vaikutus. Pian on Ingan aika kohdata menneisyyden kauhut ja kokea hyvin yllättävä paluu.

”Tuomas Hämäläinen ajattelee, että tyttö on hauras kuin kristallilasi, jos se putoaa maahan, se hajoaa pirstaleiksi. Mutta muuta tietä ei ole. Inga oli pyytänyt kirjeessään apua.”

Hiljaisuus on kaunis romaani. Laila Hirvisaari on hypännyt pienen tytön sappaisiin ja onnistunut siinä tydellisesti. Kirjassa kuvataan 1940-luvun elämää ja maalaismiljöötä aidosti. Hiljaisuus ei ole vain pelkästään taidokas ajankuvaus, vaan myös hyvin ajankohtainen romaani. Ingan kaltaisia tyttöjä – ja poikia – on Suomi pullollaan. Hiljaisia kirjojensa takana muitten näkymättömissä, koska ovat joutuneet kiusatuksi. Kirjan suuri kysymys onkin, miksi erilaisuuden hyväksyminen on niin vaikeaa. Nykyaikana tarvittaisiin suuri joukko Joelin kaltaisia rohkeita ihmisiä toteamaan:

” - Sä et ole sen oudompi kuin minäkään. Kuules Inga, uskoutuminen toiselle ihmiselle on kunnia-asia, niin mummi on mua neuvonut. ”

Laila Hirvisaari: Hiljaisuus. Otava. 2016. 239s.

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet

”Kysyn sen mitä olen ajatellut puoli vuotta. 

 - Haluaisitko sä lähteä? Meneekö sulla elämä tässä?
Katson Aadaa silmiin ja tiedämme molemmat, että jos tämä olisi käynyt toisinpäin, minä olisin lähtenyt. Pari viikkoa olisin pyöritellyt sormiani ja yrittänyt järjestellä pyörätuolille kääntymistilaa, sitten olisin soittanut Aadan vanhemmille ja pakannut reppuni.”

Emma Puikkosen Eurooppalaiset unet on matka eri puolille Eurooppaa eri vuosikymmeninä. Tarinassa kohtaavat yksilöt, ihmismassat, historialliset tapahtumat ja tulevaisuuden maalailu.

Kirja alkaa 1980-luvun Euroopasta, aikana, jolloin Gdanskissa kiehui. Samaan aikaan Toma ja Johannes kohtaavat muualla Euroopassa. Johannes on kirjan keskeisimpiä henkilöitä, hänen ja hänen perheensä vaiheet vilahtavat kirjassa tämän tästä. Johanneksen perheen arkeen liittyy myös Fadumo, jonka seikkailut turvapaikanhakijana oli miltei kirjan mielenkiintoisin pätkä. Lukija tutustutetaan myös saksalaiseen Kariniin, kosovolaiseen Ediin, unkarilaiseen Andoriin, hollantilaiseen Elineen ja näiden perheisiin. Puikkonen vie lukijansa niin unkarilaisen ministerin kuin ruotsalaisen katujengiläisen mukaan. Euroopassa muurit murtuvat, maat hajoavat sodissa, kartat piirretään uusiksi ja pakolaiset virtaavat.

Matkan päätteeksi kurkataan tulevaisuuteen. Kirjan viimeinen tarina kokoaa langanpäät yhteen. Vuoteen 2027 sijoittuvassa luvussa Fadumon tytär niputtaa yhteen eurooppalaisten unet.

Eurooppalaiset unet on mielenkiintoinen, taitavasti kirjoitettu kirja. Alkuun eri aikakausiin, maihin ja eri ihmisiin liittyvät tarinat tuntuvat hiukan irrallisilta, mutta vasta kirjan luettuaan tajuaa miten ehjä kokonaisuus tarinoista muodostuu. Kirjan henkilöt ja tapahtumat nivoutuvat taitavasti yhteen eikä luvut jää toisistaan irralliseksi, vaikka niissä on eri henkilöt, paikka ja aika. Eurooppalaiset unet näyttävät, miten suurten mullistusten keskellä pienillä teoilla voi tehdä paljon ja kuinka pieni tämä maailmankolkkamme Eurooppa oikeastaan on.

”Hiljaisuus kuului kunnolla vasta kun auto oli mennyt Puut humisivat tuulessa uudella tavalla, Fadumo katsoi niiden latvoja ja mietti, tuleeko näistä tuttuja puita, oppiiko hän ne nimeltä samalla tavalla kun osasi isän kotikylän kasvit ja kivet. Valkoinen aine tarttui Fadumon pieniin kenkiin ja jalkapöydän päälle, jaloista paleli jo enemmän kuin koskaan. Fadumo oli nähnyt kuvia lumesta ja ajatellut että se on kuin suolaa.”

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet. WSOY, 2016. 173 s.  

Anneli Auer: Murhalesken muistelmat

”Kun Jukka kuoli, en menettänyt vain miestäni vaan koko elämäni ja tulevaisuuteni. Meillä oli ollut paljon yhteisiä suunnitelmia. Meidän piti matkustella pitkin Eurooppaa lasten kanssa, lähteä maailmanympärimatkalle ja muuttaa joskus Espanjaan, kun lapset kasvaisivat isommiksi. Meidän piti muuttaa Ulvilasta ja aloittaa uusia projekteja. Millään ei tuntunut enää olevan mitään merkitystä, kun ei ollut ketään jakamassa haaveita ja onnistumisia.” 

Ennen joulukuun alkua 2006 Anneli Auer oli kuin kuka tahansa meistä ja eli tavallista lapsiperheen arkea miehensä ja neljän lapsensa kanssa Ulvilassa. Yhdessä yössä kaikki muuttui, kun hänen miehensä Jukka Lahti surmattiin. Tänä päivänä Auer on lööpeistä tuttu kasvo, ihminen, josta jokaisella on joku mielipide. Hänet on kahteen kertaan tuomittu murhasta elinkautiseen ja yhtä monta kertaa siitä vapautettu nainen. Auer on saanut 7,5 vuoden tuomion myös seksuaalirikoksista.

Media on pitänyt huolen siitä, että tämän omituisen murhajutun käänteet ovat kaikkien tiedossa. Meheviä otsikoita tarjoillussa jutussa on Auerin ääni kuulunut aika vähän. Nyt on hänen vuoronsa kertoa oma näkökulmansa tapahtuneesta. Anneli Auerin tarina kantaa nimeä Murhalesken muistelmat.

Auer aloittaa kirjansa perheen yhteisestä lomamatkasta syksyllä 2006. Perheellä oli asiat hyvin ja tulevaisuus näytti valoisalta. 1.12. 2006 Auerin ja Jukka Lahden kotona tapahtuu kuitenkin jotakin karmeaa: joku murhaa Jukka Lahden. Auerin mukaan joku tuntematon mies murtautui sisään, puukotti Aueria ja jäi tappamaan hänen miestään, kun Auer pakeni soittamaan hätäpuhelua. Tekijä pääsi pakenemaan ennen kuin poliisit ehtivät paikalle. Pariskunnan neljästä lapsesta kolme nukkui tapahtuman aikoihin, vanhin lapsista heräsi meteliin ja näki Auerin kuvaaman "tumman hahmon".

Tuon yön jälkeen ei ollut paluuta entiseen. Lahti oli murhattu, Auer haavoittunut ja koko elämä sekaisin. Tekijää ei löydetty, poliisit tulivat tutuiksi ja elämä oli rakennettava uudella tavalla. Pala palalta Auer kuitenkin pääsee jaloilleen ja toivoo murhaajan löytymistä. Elämään tulevat mukaan myös Jens Kukka ja Seppo.

”Syksyllä 2009 olin ollut neljän onnellisen ja tasapainoisen lapseni tyytyväinen äiti. Lapset olivat olleet elämäni keskipiste. Minulla oli viihtyisä koti ja noin parinsadantuhannen euron omaisuus. Yritykseni tuotti keskituloisen naisen palkan. Tulos oli ollut joka vuosi jyrkästi noususuuntainen.”

Kun elämä alkoi olla jo raiteillaan, tapahtuu hurja käänne. Poliisi uskoo Auerin itse tappaneen miehensä. Auer pidätetään ja joutuu oikeuteen. Tuomio on elinkautinen murhasta. Useiden käänteiden jälkeen hänet vapautettiin murhasyytteistä. Auer vapautuu, mutta vain vähäksi aika. Auer koettaa saada lapsensa takaisin luokseen, mutta joutuukin syytteeseen hurjista seksuaalirikoksista ja murhajuttu palautetaan takaisin käräjäoikeuteen. Auer joutuu takaisin vankilaan. Seksuaalirikoksista tuomitaan myös Jens Kukka. 

”Koko tilanne tuntui absurdilta ja epätodelliselta. Olin suunnitellut meneväni huomenna kriisikeskukseen juttelemaan psykologin kanssa. Nyt olinkin matkalla Porin putkaan pidätettynä murhasta, jota en tiennyt tehneeni. Luulin tulleeni hulluksi.” 

Loppujen lopuksi hovioikeus vapauttaa jälkeen Auerin syytteistä ja tämä joutuu suorittamaan ainoastaan tuomionsa seksuaalirikoksista. Jos murhajuttu kaikkine käänteineen on omituinen, seksuaalirikokset ne vasta kummallisilta tuntuvatkin. Siinä tuomio pohjautuu aika pitkälti traumaattisia ja dramaattisia asioita kokeneiden lasten kertomuksiin.

Huh huh, mikä tarina. Ei voi muuta todeta. Murhalesken muistelmat on mielenkiintoinen, mutta karmea tarina. Kamalaksi jutun tekee se, että tämä ei ole mikään Hollywood-draamaa, vaan joukko ihan suomalaisia tositapahtumia. Poliisin toiminta on ollut melkoisen pöyristyttävää eikä mediakaan ole helpolla Aueria päästänyt. Auer on joutunut maksamaan tapahtuneesta kohtuuttoman hinnan menettämällä ensin aviomiehensä ja sitten lapsensa, maineensa ja elinkeinonsa.

Murhalesken muistelmat on tärkeä kirja. Se on sitä jo sen vuoksi, että Auer saa oman äänensä kunnolla laajalle yleisölle kuuluviin ilman epäilevien toimittajien kysymyksiä ja myös sen vuoksi, että Auerin tarina paljastaa miten Suomessa saadaan poliisin ja oikeuslaitoksen taholta mustastakin valkoista tai oikeastaan tässä tapauksessa toisin päin. Auer tuntee juttunsa todella hyvin, se näkyy kirjassa selvästi eikä hänen kirjailijantaidoissakaan ole moitteen sijaa. Kirja on erittäin hyvin ja mielenkiintoisesti kirjoitettu. Kolmeensataan sivuun on saatu mahtumaan hurja tapahtumasarja eikä lukemista ei haittaa, että pääpiirteissään tietää jutun tapahtumat. Kirjaa lukiessa ei niinkään mieti, kuka Jukan murhasi, vaan enemmänkin sitä miten tämä kaikki voi olla mahdollista. Miksi yhdelle ihmiselle täytyy tapahtua jatkuvasti näin paljon kaikkea. Toivottavasti huonojen tapahtumien kierre on nyt Auerin kohdalla katki ja hän saisi rauhassa keskittyä hyvään ja rauhalliseen tulevaisuuteen. Missä se sitten lienee. 

”Kerran käelyllä kattotasanteella minun oli pakko poimia maasta kellastunut lehti ja kokeilla, mitä tapahtuisi, jos puristaisin sen kansaan. Lehti kädessäni tuntui tuoreelta ja nahkealta ihan kuin se olisi oikea lehti.

Tämä oli totta. Tämä ei ollut unta.”

Anneli Auer: Murhalesken muistelmat. Into Kustannus. 2016. 296.

Tommi Kinnunen: Lopotti

”Jos on sokea, ei saa olla muuten kummallinen, sillä tavalliset ihmiset eivät tykkää nähdä liian erilaisia. Vain silloin saa olla outo, jos on tylsämielinen, sillä niiltä ei kukaan odota mitään. Sellaisia ei tahdota edes nähdä. Mutta jos on pelkästään sokea, pitää varoa, ettei erottaudu.”

Millaista on olla erilainen maailmassa, jossa oletetaan kaikkien olevan samanlaisia?

Tommi Kinnusen Lopotissa katsotaan kahden eri silmäparin kautta maailmaa, jossa on vaikeaa olla erilainen kuin ympäröivä maailma. Tarina kulkee kuvaten kahden henkilön, Helenan ja Tuomaksen, elämää. Ajassa hypitään vuosikymmenten välissä, kirjan alussa Helena ja Tuomas ovat lapsia omilla vuosikymmenillään. Loppua kohden aika on yhteinen, näkökulma vaihtuu kertojan mukaan. Tuomas kuvataan kolmannessa persoonassa, Helena minä-muodossa.

Kirjan alussa eletään 1940-lukua. Sokean pikku-Helenan luottoihminen on pikkuveli Johannes. Kesken auvoisen lapsuuden Helena lähetetään yhdeksänvuotiaana kauaksi Helsinkiin sokeainkouluun. Kaikki tuttu vaihtuu karuun tuntemattomaan, jossa tärkeimmät opit ovat olla erottumatta muista millään tavoin ja oppia askelmääriä ulkoa. Helena kuitenkin haluaa pärjätä elämässä ja kulkea omia polkujaan. Hän löytää uransa musiikista ja pianon parista.

”Kotona kuljen omia teitäni. Soitan pianoa harvakseltaan, nykyään lähinnä iloisia iskelmiä. Täällä minä olen Karin hallinnassa. Se näytti minulle ensin, mistä päin selliä mitäkin löytyy, ruokaa ja saippuaa, vessapaperia, ja katosi sitten omiin seikkailuihinsa. Se tietää, etten minä pääse minnekään. En tiedä reittiä rannalle, en pärjää matkamuistomyymälöissä törmäämättä myyntitiskeihin.”

Helenan veljenpoika Tuomas lähtee kauaksi kotoa toisella tavalla kuin tätinsä. Hänkin on erilainen kuin ympäristön ihmiset, hän on homo. Sellainen oli pienelle pohjoissuomalaiselle kylälle liikaa 1990-luvun alun Suomessa. Tuomas lähtee opiskelemaan ja päätyy Turkuun. Hänen mielestään itsemurhaan päätyvät homot ovat luovuttajia. Tuomas ei sitä ole.

Sokeuden, homouden, erilaisuuden ja irrallisuuden lisäksi kirjassa yhden sivujuonteen jättää myös lapsettomaksi jääminen. Helena ja tämän aviomies Kari eivät saa yhteistä lasta ja asialla on avioliitossa synkät seuraukset. Tuomas on lopulta onnellisesti naimisissa Oskunsa kanssa ja hänestä on tulossa isä. Lapsen äiti, Tuomaksen ystävä, kuitenkin pettää Tuomaksen pahimmalla mahdollisella tavalla.

Kirja herättelee lukijaansa pohtimaan arkea vähemmistöjen kautta ja sitä, miten voisi itse edesauttaa heidän hyvinvointiaan. Kirjan yksi mielenkiintoisempia puolia oli huomata, millaista elämä on kun ei näe. Kinnunen onnistuu kuvaamaan Helenan arjessa kohtaamia ongelmia varsin tarkasti. Tuomas on myös kuvattu uskottavasti, mutta siitä silti puuttuu tietynlainen wow-efeksi. Johtunee ehkä siitä, että homojen elämäkohtalot ovat tulleet tutummaksi laajalle yleisölle nykyaikana kuin sokeiden. Erilaisuus ja samanlaisuuden vaatimus tuovat mieleeni 1990-luvun hämäläisen pikkutaajaman koulumaailman, jossa lähtökohta oli kaikkien samankaltaisuus ja erilaisuutta pidettiin kaikin puolin paheksuttavana. Lopun lapsettomuuskuviot kaikessa julmuudessaan saivat myös pohdittavaa pitkäksi aikaa.

En ole lukenut Kinnusen esikoisromaania Neljäntienristeys, joka kertoo samasta suvusta. Se ei haittaa, Lopotin henkilöistä ja juonesta saa oikein hyvin kiinni yksinäänkin. Kirja oli niin mukaansatempaava, että miltei unohdin itseni kotiin lukemaan sitä kuin lähteä muualle. Helenan ja Tuomaksen tarina herättelee lukijaansa ajattelemaan niiden silmin, jotka ovat valtaväestöstä sivussa. Kirja laittaa ajattelemaan miten me suhtaudumme heihin, jotka eivät tavalla tai toisella lukeudu valtavirtaan ja jätämmekö heille tilaa keskellemme. Lopotti voitti lukija-Finlandian ansaitusti, se herättää lulkijansa näkemään millaista on kun aina on pimeää.

”Tuomas oli laskenut kirjan. Hän olisi tahtonut olla osa tätä kylää, mutta tiesi, ettei se enää ollut mahdollista. Ivahuudot ja pilkkasanat oli helppo arvata jo. Hän oli tiennyt, mitä sanaa mummu käyttäisi. Laisensa. Sillä se pilkkoi erilleen tavalliset ja poikkeavat.”

Tommi Kinnunen: Lopotti, WSOY 2016, 364.

Mari Koppinen: Jari Sillanpää – paljaana

 ”Jari on kuin vapautunut jostain painavasta, henkisestä taakasta, joka ennen painoi harteilla. Nyt on kevyempi olla, varmempikin. Eikä hän enää välitä aivan yhtä paljon, mitä ihmiset hänestä ajattelevat tai mitä lehdet kirjoittavat. Hän elää niin kuin itse parhaaksi näkee. Hän ottaa elämän tosissaan, mutta tosikko hän ei ole.”

Jaahas, vai on Sillanpäästä kirjoitettu kirja. Ohitin alkuun tämän eepoksen sen kummempia tuumailuja. Helsingin kirjamessujen alkaan katselin YleAreenan taltionteja messuilta ja siinä sivussa myös Jari Sillanpään ja Mari Koppisen haastattelun. Hmmm, tämähän vaikuttaa sittenkin mielenkiintoiselta. Tämä kirja pitää sittenkin lukea.

Jari Sillanpää on kiistatta Suomen viihdemaailman kirkkain tähti. Mies, joka on valloittanut parin vuosikymmenen aikana stadionit, sydämet ja kaiken siltä väliltä. Jo parin sivun jälkeen huomasin, ettei kyseessä ole mikään tavallinen elämänkerta. Kirja on kirjoitettu Suomen suosituimmasta laulajasta, joo, mutta fanikirja tämä ei ole. Kirjassa ei ole turhaa hehkutusta eikä silottelua ja mikä parasta, kirja ei etene kronologisesti, vaan teemoittain.

Koppinen aloittaa matkan pohjois-Espanjasta. Kirja etenee luku luvulta kulkien Jarin elämää käyden läpi muun muassa homouden, vanhemmat, itsetunnon, fanit, uran alkuajat, alkoholin käytön, keikkailun ja nykyisen miesystävän Siimin. Unohtamatta Rosaa, Jarin naishahmoa. Lukijalle esitellään pala palalta hyvin herkkä ja taiteellinen ihminen, paljon nähnyt ja paljon kokenut ihminen. Ihminen, joka on superjulkkis, mutta samalla jotakin hyvin, hyvin inhimillistä.

”Normeja meille asettavat Jarin mukaan esimerkiksi yhteiskunta ja kirkko, jopa oma perhe. ”Elämme sen mukaan, mitä ne sanovat. Meidät on aivopesty elämään muiden pillin mukaan”, Jari sanoo.”

Jari Sillanpää on ehdottomasti rajojen rikkoja, hän ei ole tahtonut mukautua mihinkään muottiin eikä jämähtää paikoilleen. Hän heittäytyy koko persoonallaan mukaan siihen mitä tekee, oli kyse musiikista, vaihtoehtohoidoista tai luonnonsuojelusta. Samalla hän on tullut antaneeksi suomalaisille asennekasvatusta. Joillekin suomalaisille on ollut nieleskeltävää siinä, että laulajatähti on suomea aksentilla puhuva ruotsinsuomalainen ja vieläpä homo. Onneksi asenteet ovat Suomessa hiukan höllentyneet Sillanpään uran aikana.

Jari Sillanpäästä on aiemmin julkaistu jo kolme kirjaa. Minulle tämä oli ensimmäinen lukukokemus miehestä nimeltä Jari Sillanpää. Tätä kirjaa on pidetty ehkäpä koko vuoden parhaimpana tietokirjana enkä yhtään ihmettele miksi. Koppinen esittelee lukijalleen todella hienosti tähden, jonka kaikki tietävät, mutta kirjan jälkeen saa huomata, ettei sitä loppujen lopuksi tiennyt hänestä mitään. Sillanpää on näiden sivujen sisällä ennen kaikkea ihminen. Herkkä, lahjakas, monipuolinen, mutta myös hiukan huonon itsetunnon omaava ihminen. Niin kuin Jari itse sanoo: ”Mä en ole mikään uutinen.”

Jos olisin jättänyt tämän kirjan lukematta, olisin jäänyt paljosta paitsi. Kirja oli itse asiassa niin mukaansatempaava, että suorastaan odotin, koska pääsen jatkamaan lukemista. En muuttunut superfaniksi, vaikka viime päivinä olenkin perehtynyt Sillanpään musiikilliseen uraan hieman paremmin. Arvostan valtavasti Jarin rohkeutta ja päättäväisyyttä oman tien kulkijana. Hänen kaltaisia persoonallisuuksia tämä maa todellakin kaipaa lisää. Eikä se asennekasvatus suomalaisille pahaa tee sekään.

””Minulla on kyky haaveilla. Se on yksi elämän hauskimpia ja parhaimpia asioita”, Jari sanoo.”

Mari Koppinen: Jari Sillanpää – paljaana. Tammi. 2016. 246s.

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

”Olen luvannut Charlottelle, että olemme Helsingissä kuusi vuotta. Sen verran uskon uudelleenrakentamisen vievän ja sen verran on kirjattu sopimukseen. Lupausta ei ole vaikea pitää, sillä tämä on luotaantyöntävin paikka, minne matkani on koskaan vienyt. Voidaankin sanoa, että kun jotakin työnnetään syrjään, se työnnetään Helsinkiin.”

”Onpa kirjalle annettu kaunis nimi”, ajattelin, kun Finlandia-palkintoehdokkaiden nimet julkistettiin. Olin päättänyt lukea kaikki kuusi kandidaattia läpi ja Akvarelleja sai kunnian aloittaa tuon maratonin. Eikä Finlandia-maraton ihan huonosta kirjasta alkanutkaan.

Kirja vie keskelle 1800-luvun Helsinkiä. Saksalaissyntyinen Johan Carl Ludvig Engel on saanut suuren tehtävän: hänen tulee suunnitella Suomen suurisuhtinaskunnan tuore pääkaupunki. Mies itse on hiukan haluton, mutta keisari on vakuuttunut Engelin taidoista. Uuden pääkaupungin tulee olla keisallisen upea.

Engel asettuu perheineen Helsinkiin, joka oli tuolloin syrjäinen, kylmä ja pimeä kaupunki. Koko perheellä on sopeutumisvaikeuksia, kotikaupunki Berliini kulkee mukana haaveissa, puheissa ja yöpäiväkirjan merkinnöissä. 1816 arkkitehti lupaa vaimolleen, että kuusi vuotta ja sen jälkeen perhe palaisi takaisin Berliiniin- Toisi käy: Engelit jäävät lopullisesti Suomeen.

”Ehrenström ei silti antanut periksi. Hän sanoi, että keisari haluaisi minut uudelleenrakennuskomitean arkkitehdiksi. Minä saisin rakentaa Helsingin. Sanoin palaavani Berliiniin. Sanoin luvanneeni tämän vaimolleni ja pienelle sairaalle lapselleni.”

Engel ryhtyy kirjoittamaan yöpäiväkirjaa iltaisin ennen nukkumaanmenoaan. Näin hän tekee 24 vuoden ajan. Hän kirjoittaa huolta aiheuttavasta perheestään, rasittavasta työstään, komeasti nousevasta kaupungista, kaipauksesta, ulkopuolisuudestaan. Helsinki tuntuu luotaantyöntävältä loukolta eikä Engelille langennut tehtäväkään kamalasti miellytä. Välissä Turkukin palaa ja Engel suunnittelee sitäkin uusiksi. Hän on kunnianhimoinen, rasittunut ja yksinäinen. Kaikkein tärkeintä Engelille on perhe, vaimo Charlotte ja tytär Emilie. Perheen pojat jäävät enemmän taustalle. Suru on suuri, kun viikatemies vierailee perheen luona kirjassa pariinkin otteeseen.

Jukka Viikilä, runoilija ja dramaturgi, on kirjoittanut upean esikoisromaanin. Teksti on runollisen kaunista, vakavaa ja älykästä. Mikään nopealukuinen kirja Akvarelleja ei ole, sitä ei voi ahmia. Päiväkirjamerkintöjä haluaa makustella ja pohdiskella kaikessa rauhassa. Helsingin kuvaus vie lukijan keskelle 1800-luvun Helsinkiä, kirjaa lukiessani mielessäni vaeltelin pitkin Helsingin katuja ja piipahdin Engelin kynästä lähteneissä tutuissa rakennuksissa: yliopistolla ja lempipaikassani Kansalliskirjastossa.

Viikkilän kirja on kokonaisuudessaan yhtä kaunis kuin on sen nimikin. Se on kertomus Helsingistä, sen historiasta ja arkkitehtuurista, mutta se on myös kertomus maahanmuuttajaperheestä, jonka on vaikea sopeutua uuteen kotimaahansa. Tällä kirjalla onkin monessa suhteessa tarttumapintaa nykypäivään.

”Illastimme tänään Paciuksen knassa, kaksi saksalaista kaukana kotoa. Minä olen tullut tänne rakentamaan kaupungin ja Pacius kaupunkiin musiikin.”

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista. Gummerus. 2016. 213 sivua.