Mari Manninen: Yhden lapsen kansa - Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret

”- Kun olin lapsi, en edes tiennyt, että sisaruksia on olemassa. Asuin tehdaskaupungissa, jossa kaikki olivat valtiolla töissä, eikä kukaan saanut tehdä kahta lasta. En tuntenut kerään ikäistäni, jolla olisi ollut sisarus.”

Hylätyt tyttölapset, adoptiot ja yksi lapsi per perhe. Siinä oli kutakuinkin kaikki mitä tiesin tämän kirjan aiheesta ennen siihen tarttumista. Aihe tuntui jokseenkin kaukaiselta, mutta sen verran mielenkiintoiselta, että marssin heti Finlandia-voiton selvittyä kirjakauppaan hankkimaan kirjan hyllyyni.

Mari Manninen, Kiinassa asuva toimittaja ja kirjailija, on tarttunut eittämättä suomalaisittain erikoiseen aiheeseen: Kiinan yhden lapsen politiikkaan. Yhden lapsen politiikka on maailmanhistorian tiukin ja kiistellyin syntyvyyttä rajoittava ohjelma. Sen juuret ovat varsin inhimilliset: Kiinassa politikot pelkäsivät 1970-luvulla maansa tukehtuvan ihmisiin. Heistä oli pakko tarttua säännnöstelemään syntyvyyttä tavoitteenaan kansalle parempi elintaso.Huoli liiallisesta väestönkasvusta ei koskettanut vain pelkästään Kiinaa, esimerkiksi Intia oli samasta asiasta huolissaan, mutta muualla syntyvyyttä ei ryhdytty yhtä kovalla kädellä rajoittamaan. Kiinassa tiukan rajoittamisen mahdollisti kommunistinen puolue.

Alkuajat olivat todella tiukkoja, vatsanseutuja vahdittiin ja joukkosterilointeja ja abortteja tehtiin valtavia määriä. Puolueen masinoima ahkera kyttäyskoneisto teki lujasti töitä saadakseen vauvat vähenemään. Lopulta maaseudulla ihmiset hyökkäsivät viranomaisia vastaan ja kuri hiukan hölleni. Lapsesta haaveilevat pariskunnat joutuivat hakemaan luvan lapsen hankkimiseen. Jos lupa heltisi, raskaaksituloaikaa oli vuosi. Jos ei tärpännyt, jatkoaikaa sai vielä vuoden. Alueen viranomaisen tehtävänä oli huolehtia, että lapsiluku perheissä ja kylässä säilyi annetuissa rajoissa. Joissakin tapauksissa perheet saivat tehdä toisenkin lapsen, erityisesti maalla, jos ensimmäinen lapsi oli tyttö, vammainen, jos vanhemmat olivat molemmat ainoita lapsia tai kuuluivat vähemmistöihin. Jos lupaa ei heltinyt ja lapsia oli enemmän kuin yksi, vauvasta joutui pulittamaan hurjat sakot. Vaihtoehtona oli, että lapsi jäi ilman elintärkeitä papereita yhteiskunnan ulkopuolelle.

”- Sitten he pistivät piikin vatsaani. Piikin piti tappaa lapsi. Se oli joskus illalla seitsemän tai kahdeksan aikaan. Synnytys alkoi yöllä, se kesti tunteja, se oli paljon vaikeampi ja kivuliaampi kuin ensimmäinen synnytykseni. Viideltä aamulla lapsi syntyi. Se oli tyttö, hyvin suloinen.
Zhang itkee taas, ja puhelimesta kuuluu vain niiskutusta ja nieleskelyä.
- Tyttö ei ollutkaan kuollut. Se oli yhä elossa ja alkoi itkeä. Lääkäri upotti tytön vesisankoon. Sitten lääkäri vain käveli pois sanomatta mitään.”

Manninen ei jää päivittelemään eikä kritisoimaan kiinalaista menoa, vaan esittelee näkökulma kerrallaan asiansa tavallisten kiinalaisten tarinoiden kautta. Hän kulkee kaupungista ja kylästä toiseen ja vierailee useassa kiinalaiskodiissa antaen äänen tavallisille kiinalaisille. Ja aika äänen antaakin: hän saa kuulla millaista on ostaa naimattomuuden häpeää välttelevälle pojalle vaimo ulkomailta, tehdä työpaikan menettämisen pelossa abortti, tulla raskaaksi yli viisikymppisenä, turvautua hedelmöityshoitoihin kaksosten toivossa, joutua brutaalin toimenpiteen kohteeksi ja elää ilman tarvittavia papereita. Tai millaista on olla töissä vihatussa koneistossa.

”Lin työpaikalla metsävirastossa kuukauden palkan suuruinen vuosibonus oli pitkälti sidottu syntyvyydensäännöstelyyn.Jokainen 40 hengen työyksikössämme olisi menettänyt bonuksen, jos olisin tehnyt toisen lapsen. Olisinko voinut olla niin itsekäs`Työtoverini olisivat kärsineet.”

Moni kirjaan haastelluista on löytänyt politiikasta positiivisiakin asioita: yhdelle lapselle riittää rakkautta enemmän, rahat riittävät paremmin kouluttaa yksi lapsi kuin useita sekä opiskelu- ja työpaikka on turvattu.Tosin ainoa lapsi saattoi olla myös hyvin hemmoteltu, varsinainen pikkukeisari. Jos ainokainen saa paljon, häneltä myös vaaditaan valtavasti. Lapsen elämä on Kiinassa aika rankkaa, harrastuksiin ei jää aikaa, osalla ne ovat kokonaan kielletty, kun opinnoilta ja elämältä vaaditaan valtavasti.

Yhden lapsen kansa on monipuolinen tietopaketti siitä, miten 35 vuotta voimassa ollut yhden lapsen politiikka on Kiinassa vaikuttanut kansalaisiin ja yhteiskuntaan. Ajatus taustalla on varmasti ollut hyvä, mutta yhteiskunta ja sen perinteet eivät muutu samaa tahtia. Viime vuoden Tieto-Finlandia-voittajan valinnut Jörn Donner luonnehti "riipaiseva ja liikuttava kirja". Aihen kaukaisuudesta huolimatta olen täysin samaa mieltä Donnerin kanssa. Opin paljon uutta Kiinasta ja sen kulttuurista ja ennen kaikkea pääsin kurkistamaan yhteen maailman laajimmista väestöpoliittisista kokeiluista yksilöiden kokemusten kautta. Kirja kuristaa välillä kurkkua, kuten Maninen sen alkulehdillä varoittaa. Kulttuurierojen takiakin moni asia tuntuu pöyristyttävältä, mutta suurimmat väristykset tulevat yhden lapsen politiikan kovista seurauksista. Pelkkää itkua ja hammastenkiristystä kirja ei ole, vaan se on tavallisten kiinalaisten ääni arassa asiassa suomalaisille. Asiassa, jossa on yhtä monta tarinaa kuin on kiinalaista. Vuoden 2016 alusta Kiinassa on ollut voimassa kahden lapsen politiikka, jonka tavoitteena on korjata vinksahtanutta väestörakennetta. Nähtäväksi jää, kykeneekö tulevaisuuden Kiinassa työvoima, tasaamaan vääjämätöntä eläkepommia.

”Kahden lapsen politiikan alettua Kiinassa onkin jo uutisoitu työnantajista, jotka eivät halua ottaa nuoria naisia töihin. Naisissa kun on se vaara, että he eivät teekään enää vain yhtä lasta vaan peräti kaksi.”

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa. Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret. Atena. 2016. 205 sivua.

Kjell Westö: Missä kuljimme kerran

””Tyypillistä heille”, Lucie sanoi katkerasti. ”Kauneus ja rehellisyys eivät merkitse mitään, säädyllisyys menee aina elämän edelle.””

Kjell Westön Missä kuljimme kerran on yksi suosikkiromaaneistani. Olen lukenut kirjan kahteen kertaan, romaanista tehdyt tv-sarjan sekä elokuvan osaan kutakuinkin ulkoa. Hyvään kirjaan palaa mielellään aina uudelleen. Edellisestä lukukerrasta onkin ehtinyt vierähtää jo tovi. Siispä sivut kohti Helsinkiä ja aikakello 100 vuotta taaksepäin.

Finlandia-palkitun Missä kuljimme kerran-kirjan tarina liikkuu Helsingissä ja sen ympäristössä vuosina 1905-1944. Alusta lähtien kaikkialla kiehuu, kaikki on murroksessa, kapinat, mellakat ja suurlakko herättävät pelkoa. Mutta se on vielä pientä siihen nähden mitä on tulossa.

Kirja kulkee sujuvasti Helsingin kahden eri todellisuuden mailla: hyväosasten ja köyhien. Kuilu niiden välissä on valtava. Köyhillä ei ole varaa hoidattaa itseään, opiskella, asua kunnollisissa asunnoissa tai syödä kunnolla. Työt ovat raskaita ja päivät pitkiä, jos työtä ylipäätään on. Hyväosaiset taas voivat huolettomasti lomailla ulkomailla, opiskella yliopistossa, käydä juhlimassa, nauttia kulttuuririennoista ja ylipäätään tehdä kaikkea sellaista, joihin köyhillä ei ole varaa. Helsinki näiden ryhmien ympärillä kasvaa, kehittyy ja muuttuu. Hevospirssit saavat tehdä tilaaa autoille ja uusille raitiovaunulinjoille. Samoin maailmalta rantautuvat aatteet ja virtaukset tuovat kaupunkilaisille uutta ihmeteltävää.

Kuilun molemmin puolin elää nuoria, elämänjanoisia ihmisiä. Päähenkilöitä kirjassa on oikeastaan neljä: Eccu, Lucie, Cedi ja Allu. Lucie Lilliehjelm on kirjan kapinallinen. Varakkaaseen säätyläisperheeseen syntynyt Lucie vähät välittää säätynsä tavoista, säätyrajoistaja ja elää kuten haluaa. Lucien elämässä vilisee miehiä, hän on tavoiteltu, mutta yhden pikku eposidin takia hiukan huonossa maineessa. Kielellisesti lahjakas Lucie on hyväntahtoinen ihminen, joka yrittää auttaa lähimmäisiään parhaansa mukaan. Hän joutuu kyllä törmäämään säätyrajojen tuomaan kuiluun eikä paljoa saa ymmärrystä tavoistaan auttaa.

Lucien veli Cedi on aika pitkälti siskonsa vastakohta. Cedi on kirjan raakalainen, jonka raakuus tulee erityisesti ilmi vuonna 1918. Hän teloittaa ja teloituttaa punaisia silmittömästi ja myöhemmin myös muiluttaa vasemmistolaisia. Sodan kauheuksien jälkeen hänestä kehkeytyy liikemiesmäinen öykkäri, joka kohtelee vaimoaan, Eccun siskoa, halpamaisesti. Eccu on Cedin ystävä ja porvarisperheen poika. Herkkänä taiteilijasieluna hän ei oikein tahdo selviytyä elämästään.

Punaisen työväen päähenkilö on Allu Kajander. Hän on monipuolisesti lahjakas, mutta köyhän kodin poikana koulunkäynti jää haaveeksi. Sota ja tuberkuloosi runnoo hänen perhettään rankalla kädellä. Allu joutuu tottumaan nuoresta kovaan työntekoon ja hän lähteekin merille. Allu menestyy jalkapallonpelaaja ja myöhemmin poliittisesti aktiivinen. Se koituu hänen kohtalokseen.

Yhdeksi päähenkilöksi kieltämättä nousee myös Helsinki. Westön kaupunkikuvaus on todella tarkkaa ja asiantuntevaa. Ivar Grandell häilyy päähenkilön rajamailla. Ivar on muita hiukan vanhempi opettaja, sosialisti ja sanomalehtimies. Sivuhahmoista maininnan arvoisia ovat Eccun apulainen ja Allun vaimo Mandi Salin, Lucieen rakastunut Micki Morelius ja erikoinen liikemies Henning Lund.

Päähenkilöiden ollessa aikuisuuden kynnyksellä ja Allun ollessa koulupoika, juuri itsenäistynyt Suomi ajautuu sisällissotaan. Eccu ja Cedi kavereineen taistelevat valkoisella puolella, Allun isä punaisella. Valkoiset ennen pitkää joutuvat punaisten vangeiksi, vaikka olot eivät kovin äidytkään hurjiksi. Valkoisen puolen päästyä valtaa kosto on raaka ja verinen. Raakuudessaan Cedi on omaa luokkaansa. Cedi johtaa puhdistuksia, jakelee mielivaltaisia tuomioita ja uhkuu kostoa vankeudestaan. Eccu ja Henning Lund ovat mukana teloituksissa, mutta paljon maltillisempina.

”Jali toivoi monta kertaa että hänellä olisi ollut Jumala jolle lähettää rukouksensa. Hän oli pojastaan huolissaan, sillä Eccu oli perinyt Webereiltä paitsi korvat myös Attin mielenlaadun ja vaipui herkästi synkeisiin aatoksiin. Kiivaskin Eccu oli, ja politiikka virtasi kuin myrkky hänen suonissaan.”

Sodan jälkeen jokainen koettaa selviytyä eletyn kanssa. Cedi ryhtyy liikemieheksi, Eccu perheelliseksi valokuvaajaksi, aikuistuva Allu lähtee merille joksikin aikaa ja Lucie, no, hän jatkaa entisellään. Aikaa leimaa syvä kahtiajako voittajiin ja häviäjiin, kieltolaki, espanjantauti ja tnousukauden jälkeen yöttömyys. Uusia tuulia saapuu myös Suomeen amerikkalaismuusikoiden ja jazzin mukana mutta mustia pilviä kasautuu fasismin, Lapuan liikkeen ja talouslaman myötä 1930-luvulla. Sota on jättänyt jälkensä, etenkin Eccuun, joka hukuttaa pimeyttään päihteisiin.

Suosikkihahmon valinta oli minulle paljon vaikeampaa kuin inhokin. Koko kirjan ajan inhosin kaiken eniten Cediä, oikeistolaista, väkivaltaista sadistista öykkäriä. Suosikkejani ovat Eccu, Lucie ja Ivar. Eccu inhimillisyydessään ja herkkyydessään, Lucie rajojen rikkojana ja Ivar vasemmistolaisena älykkönä ja rauhan miehenä. Allu tuo kieltämättä hyvän vastapainon Lucien ja muiden yläluokkaisten henkilöiden elämään.

Kirjaa lukiessa huomaa, että Westö pyrkii täydelisyyteen. Taustatyötä on tehty ja paljon. Jokainen yksityiskohta on nerokkaasti paikoillaan ja henkilöiden paljoudesta huolimatta lukija pysyy hyvin kartalla henkilöiden suhteista ja kohtaloista. Erityisesti minua ilahduttaa se, että Westö antaa kirjalla äänen ruotsinkielisille punaisille ja sisällissodan todellisuudella kaupungissa. Monelle kun vuoden 1918 tapahtumat ovat enemmän tuttuja Väinö Linnan ”Täällä Pohjantähden alla” -trilogiasta.

Kirjaa lukiessani pohdin, että kirjan nimi oikeastaan voisi olla myös ”Missä olemme nyt”. Sen verran lähelle tarina tulee nykypäivää. Kansa on jakautumassa kahtia entistä voimaakkaammin ja kovat arvot jylläävät julmasti jättäen jalkoihinsa yhteiskunnan erilaiset, työttömät, köyht ja sairaat. Toivottavasti Allun, Ivarin, Eccun ja muiden kohtalo voisi olla tienviittana kohti yhtenäisen kansan rauhallista tulevaisuutta. Vuotta 1918 ei tule unohtaa eikä sitä miksi niin tapahtui. 

”Myös Lucie oli entisensä, hän inhosi kaikkia auktoriteetteja niin syvästi että sellaista diktaattoria ei ollut syntynytkään joka olisi voinut vikitellä häntä uhollaan. Mutta ne muut. Cedi ei vieläkään tiennyt kummalla jalalla seisoa, ja samoin oli Toffe ja Cilla Ramsayn, Julle ja Katy Enerotin, Poppe von Frenckellin, Calle Gylfen ja jopa läpeensä mukavan Jocke Tollerin laita.”

Kjell Westö: Missä kuljimme kerran, 2008. Otava. 589s.

Patrik Pehkonen: Orpotytöstä ministeriksi - Sinikka Mönkäreen tarina

”Sinikka kertoi apteekkarille, että kyseessä oli todennäköisesti sappikivikohtaus. Apteekkari soitti päivystävälle lääkärille Tytteli Vohloselle, joka sanoi, ettei jaksanut tulla ja kertoi vain, mitä lääkettä piti antaa. Sinikka palasi siis kotiin pelkän lääkkeen kanssa. Hänen mieleensä painui voimakkaana, että lääkäri ei tuullut, kun häntä olisi tarvittu. Jälkikäteen ajateltuna lääkäriä ei ehkä edes' tarvittu – ehkä Tilda-täti olisi voitu viedä sairaalaan. Lapsen ajatuksiin jäi kuitenkin vahana kuva lääkäristä, joka hädän hetkellä sanoi ei. Tuolloin Sinikka päätti, että hän haluaa isona lääkäriksi, joka auttaa kipeitä ihmisiä.”

Sinikka Toikka syntyi sodasta toipuvaan Suomeen vuonna 1947. Hän menetti vanhempansa hyvin nuorena, äiti kuoli raskaudenkeskeytykseen ja psyykkisistä ongelmista kärsinyt isä joutui hoitoon vaimonsa kuoltua. Sinikka ja hänen veljensä päätyivät sukulaisten huomaan. Kasvattiperheessä elämä oli niukkaa, mutta lahjakas Sinikka sai opiskella, vaikka kotona työtön lukuintoa kummasteltiin. Ajan mittaan hän päätyi opiskelemaan Turkuun lääketiedettä ja palasi perheellisenä naisena lääkäriksi Imatralle. Samoihin aikoihin hän menetti kasvattivanhempansa.

”Kun Sinikka Mönkäre joukkoineen saapui torille, porukka levittäytyi ympäriinsä vaaliesitteiden kanssa kertomaan, että Sinikka oli paikalla ja siellä oli hernekeittoakin. Ihmisiä oli jonoiksi asti. He tulivat keskustelemaan ja kertomaan hädästään. Paljon oli työttömiä, ja monet tulivat hakemaan ruokaa. Jotkut kysyivät, saisiko soppaa tulla hakemaan isomman astian kanssa ja kyllähän se vain Mönkäreen joukoille sopi. Kaikkiaan kiertueella kauppansa teki 4000 annosta hernekeittoa.”

Mönkäre oli lapsesta asti ollut mukana työväentalolla eri tilaisuuksissa ja kasvanut sosialidemokraattiseen liikkeeseen. Imatralle paluunsa jälkeen Mönkäre lähti mukaan kuntapolitiikkaan ja tuli valituksi vuoden 1980 kunnallisvaaleissa Imatran kaupunginvaltuustoon. Kunnallinen luottamustehtävä seurasi toistaan, vaikka ajat muuttuivat vaikeammiksi. Imatralla työttömyys kasvoi ja työpaikat vähenivät ja tämä näkyi kaupungin arjessa. Vuoden 1987 eduskuntavaaleihin kaikki kolme Imatralla toimivaa työväenyhdistystä asetti oman ehdokkaansa. Sinikka Mönkäre oli Vuoksenniskan ehdokas. Kilpailu oli todella kovaa. Eduskunnan ovet avautuivat ja Imatralta Mönkäreen lisäksi läpi menivät Sinikka Hurskainen (sd) ja Riitta Uosukainen (kok).

Mönkäre viihtyi kansanedustajana. Työ oli haastavaa ja mielenkiintoista. Kuitenkin seuraavissa eduskuntavaaleissa tuli tappio, Mönkäre tippui eduskunnasta ja palasi Imatralle lääkäriksi. Samoihin aikoihin hän erosi miehestään ja ilkeät juorut kihisivät pitkin pientä paikkakuntaa. Myöhemmin hän avioitui uudelleen. Hän ei kuitenkaan lannistunut tippumisestaan, vaan yritti seuraavalla kerralla uudelleen ja tuli vuonna 1995 valituksi takaisin eduskuntaan. Tällä kertaa tie vei jo hallitukseen. Hallitustaivalta kertyi Mönkäreelle kaikkiaan kymmenen vuotta. Tielle on mahtunut erilaisia kiviä ka kuoppia selkäänpuukottajien muodossa ja eipä Mönkäre ole säästynyt ulkonäköön liittyvästä kritiikiltä. Vuodet eri hallituksissa tekivät Mönkäreestä Suomen pitkäaikaisimman ministerin ja ennen eläköitymistään hän ehti toimia vielä RAY:n johtajana. Eläkkeelle jäätyään hän otti miehensä sukunimen Laisaari. Mönkäre on luonnollisesti kirjan päähenkilö, mutta kirjan sivuilla törmää useaan politiikasta tuttuun nimeen: Lipponen saa kiitosta johtamistyylistään moneen kertaan, toisin kuin Vanhanen tai Heinäluoma.

”Shanghain yliopistossa oli ohjelmassa puheenvuoro opiskelijoille suomalaisesta teknologiasta. Opiskelijat ihmettelivät, miten nainen saattoi olla ministeri. Sinikka Mönkäre kertoi, että Suomessa naiset ovat tasa-arvoisia ja koulutettuja.”

Politiikkako tylsää?! No ei, ei ainakaan tämän kirjan sivuilla. Vauhtia ja väriä on riittänyt Mönkäreen elämässä ja Suomen vaiheissa. Poliittisia elämänkertoja voi kirjoittaa kahdella tavalla: mielenkiintoisesti tai tylsästi. Tämä kirja kuuluu ehdottomasti tuohon ensiksi mainittuun sarjaan. Kirja on sujuvatekstinen ja pitää lukijansa otteessaan sukeltaen Suomen poliittiseen maailmaan, mutta tavalla, että politiikasta vähemmän tietävä mattimeikäläinenkin ymmärtää. Kirja on otsikoitu hyvin ytimekkäästi: otsikko tiivistää Sinikka Mönkäreen elämän. Korkealle päästiin ja siellä viihdyttiin pitkään. Suomen pitkäaikaisimman naisministerin elämäkerta piirtää kuvan sitkeydestä sodanjälkeisessä ja kasvun vuosien Suomessa. Tämä elämäntarina on todella kirjan arvoinen.

”Sisimmässäni olen edelleen se ujo työväentalon tyttö, jolla oli paljon unelmia ja paljon hyviä ihmisiä ympärillä auttamassa unelmien toteutumiseen. Jokin paljo sisälläni oli, joka ajoi elämässä eteenpäin. Olen kiitollinen monille ja koen olleeni myös onnekas. Niin moni asia, josta en edes osannut unelmoida, toteutui.”

Patrik Pehkonen: Orpotytöstä ministeriksi - Sinikka Mönkäreen tarina. Art House. 20167. 213s.  

Terho Miettinen & Raija Pelli: Harhaanjohtajat – vahvassa uskossa

”Fundamentalistinen ajatusmaailma on hyvin kaksijakoinen. Sitä perustellaan ajatusmallilla, jonka mukaan se mikä ei ole Jumalasta, on Saatanasta.”

”Viimeinkin! Viimeinkin”, hihkuin, kun näin uutisen tästä kirjasta sen julkaisupäivänä. Olen pitkään kaivannut kirjaa karismaattisista yhteisöistä ja niiden pimestä puolesta. Tämä kirja tuntui olevan kuin vastaus rukouksiini. Ilmiö on kiinnostanut minua pitkään, olen vuosia seurannut monien kirjassakin mainittujen julistajien tekemisiä ja siinä sivussa piipahtanut uuskarismaattisen seurakunnan toiminnassa.

Kirjan ovat kirjoittaneet Terho Miettinen ja Raija Pelli. Miettisellä on tausta helluntailaisuudessa ja hän on sittemmin kiinnostunut tutkimaan karismaattisia ilmiöitä. Pellimuistetaan Poliisi-TV:n juontajana. Kirjaa varten on kerätty yli kahdeksankymmenen henkilön kertomuksia sekä viranomaislähteitä ja sen kirjoittamiseen kuluin yli kaksi vuotta. Miettinen sai kimmokkeen kirjan kirjoittamiseen todistettuaan vainajan herättämisyritystä.

Harhaanjohtajat käsittelee uskon varjolla tapahtuvaa hengellistä väkivaltaa, petoksia ja väärinkäytöksiä. Harhaanjohtajissa on samankaltaisia teemoja kuin Ruohon kirjassa, mutta tässä kirjan painopiste on helluntailaisuudessa ja muissa vapaiden suuntien seurakuntien toiminnassa. Erityisesti huomiota kiinnitetän karismaattisiin ilmiöihin. Seurakunnat ovat pieniä, mutta mistään pikku liikehdinnstä ei ole kyse. Muihin uskontotokuntiin kuin evankelisluterilaiseen tai ortodoksiseen kirkkoon kuuluvien osuus on kaksinkertaistunut vuodesta 1990 lähtien, noin 40 000 jäsenestä yli 80 000 jäseneen.

Kirjan ensimmäinen luku kuvaa Suomessa vaikuttaneita ja yhä vaikuttavia hengellisiä yhteisöjä. Esiin nostetaan monia henkilöitä ja liikkeitä: Alma Kartano Pirkko Jalovaara, Markku Koivisto, Tapani Koivuniemi, Leo Meller, Markku Veilo, Patrick Tiainen, David Herzog sekä heihin liittyviä toinen toistaan hurjempia ilmiöitä. Näistä esimerkkinä voisi mainita mm. Koiviston kuolleistaherättämissessiot, Jalovaaran kokoukset, joissa opetetaan lääkkeiden olevan demonisia, Koivuniemen konsernin hurjat työmäärät nälkäpalkalla, Tiaisen kokouksissa tapahtuva lasten marssittaminen kaikkien eteen Jumalan sotureina ja Veilon oppi tatuointien demonisuudesta. Julkisuudesta tutut rikostapaukset saavat kirjassa myös huomiota osakseen.

Miettinen ja Pelli ruotivat yliluonnolliset asiat palasiksi. Kaikki yliluonnollisuus psykologisoidaan ja ilmiöt kirjoitetaan tyhjiksi tieteellisten teorioiden, psykologisten lainalaisuuksien sekä yhteisödynaamisten vallankäytön kautta. Huutia saa moni asia: kielillä puhuminen, kaatuminen, profetoiminen, paranemiskokemukset jne. Kirjan mukaan rukous ei siis paranna eikä kielillä puhumisen armolahjaa ole olemassa, vaikka Raamatussa se mainitaankin. Myös muita Raamatun opetuksia kyseenalaistetaan ja epäillään avoimesti.

”Hyvin harvoin kuulee tarinoita, joiden mukaan parantumisia tapahtuu tavallisemmissa olosuhteissa, esimerkiksi oman yksityisen rukouksen aikana tai keskellä jotain arkista askaretta.”

Kirjassa kerrotaan esimerkkinä miten Afrikassa lähetyssaarnajaperheessä kasvanut mies meni hengelliseen tilaisuuteen ja lausui siellä Isä meidän -rukouksen sellaisella kielellä, jota kukaan paikallaolijoista ei osannut. Mies snousi ylös lausuakseen rukouksen aivan kuin olisi saanut vaikkapa profetian kielillä. Paikalla ollut oletti miehen rukoilleen kielillä ja tulkkasi selityksen ja kuten arvata saattaa, pieleen meni. On kieltämättä totta, että kielillä puhuminen on saanut monessa liikkeessä korostetun aseman, vaikka Paavali painottaa Raamatussa, että kielillä saa puhua vain kaksi tai enintään kolme ja jonkun on tulkittava puhetta. Jos tulkkia ei ole, puhujan tulee olla seurakunnassa hiljaa.

”Koivuniemen opetuksen mukaan demoneita on joka puolella vaanimassa. Hänen kerrotaan sanoneen,että suuremmalla huoltoasemalla on enemmän demoneita väijymässä, joten kosernilaisten tulisi tankata autonsa pienemmillä huoltoasemilla, koska siellä demonivaara on pienempi.”

Kirjassa käytetään termiä ”vahvauskoinen” kuvaamaan henkilöä, joka suhtautuu hengellisiin asioihin omakohtaisesti ja vakavasti. Vahvauskoisia on perinteisesti peloteltu lopun ajoilla ja he näkevät demoneita vähän joka paikassa. Demoneja vilahteleekin kirjassa tämän tästä, varsinkin mielen sairauksia pidetään demonisina. Demoneita nähdään myös tatuoinneissa, lääkkeissä, musiikissa, elokuvissa ja milloin missäkin. Vahvauskoiset olettavat elävänsä ”lopun ajoissa” eli Kristuksen toisen tulemisen lähettyvillä. Monen mielestä koulutus tai luonnonsuojelu ovat turhia asioita.

Kirjassa kerrotaan myös monia muita näissä seurakunnassa keskeisiä teemoja, kuten mm. seksi ja seksuaalisuus, musiikki, suggestio ja persoonan muokkaus. Seksi on vahva vallan väline ja siihen monessa seurakunnassa puututaankin muodossa jos toisessa. Vapaissa suunnissa käy välillä kuten vanhoillislestadiolaisilla: rikos jää selvittämättä, koska asiasta vaietaan eikä rikosta uskota olevan olemassa. Yksi hyvin keskeinen teema on raha. Joissakin menestysteologiaa kannattavissa seurakunnissa opetetaan, ettei kristityn elämään kuulu sairaudet ja köyhyys.Nämä on tulosta vääristä teoista.

”Osa vapaiden suuntien seurakuntien jäsenistä maksaa kymmenen prosenttia tuloistaan seurakunnalle. Puhutaan kymmenyksistä, joiden piiriin saattavat kuulua paitsi palkkatulot, myös opintotuki tai jopa -laina. Jotkut maksavat enemmänkin, jopa kahdet kymmenykset kuussa, pelatakseen ikään kuin varman päälle. Kolehtiin laitettavat rahat eivät usein kuulu itse kymmenyksiin. Vahvauskoiselle on saatettu opettaa, että sellainen, joka ei maksa kymmenyksiä, varastaa Jumalalta.”

Mistään pikku summista ei ole kyse. Sisäasiaiministeriön mukaan uskonnollisilla markkinoilla liikku 2010-luvun alkupuolella noin 200 – 300 miljoonaa euroa vuodessa. Julistajat elävät varsin leveästi, kunnes lain koura tarttuu kiinni. Viimeksi julkisuudessa ollut Jalovaara oli paljastuttuaan puolustellut poliiseille, ettei rahankeräyslaissa ole rikastumiskieltoa.

Harhaanjohtajat on tiivis ja helppolukuinen parinsadan sivun sukellus aika vähän julkisuudessa olleisiin aiheisiin. Kirjan ansiona on ahkeraan työhön perustuva laaja tietomäärä ja totuudenmukainen tapahtumakuvaus. Pidin erityisesti sen laajasta kirjosta eri liikkeitä, mutta olin hiukan ymmälläni minulle tuttujen ilmiöiden toteamista tyhjiksi. Olen kielillä puhumisesta samoilla linjoilla Paavalin kanssa enkä ole koskaan kovin pitänyt karismaattisista ilmiöistä muutenkaan, vaikka olen nähnyt niitä paljon. Kirja antoi minulle vastauksen myös miten lahkot onnistuvat koukuttamaan ja sen jälkeen pirstomaan yksilöä. Harhaanjohtajat pakottaa miettimään myös itse pääasiaa – sitä, miten tärkeää toiminnan terve arviointi on jokaiselle vastuulliselle hengelliselle yhteisölle ja miten tärkeää niistä oikeanlainen kertominen on.

Suosittelen tätä kirjaa, kuten Ruohonkin kirjaa, erityisesti kaikille heille, jotka ovat jollakin tavalla joutuneet kirjan teemojen kanssa tekemisiin. Lisäksi heidän, jotka työnsä puolesta saattavat joutua kohtaamaan uskonnollisista liikkeistä lähteneitä ihmisiä, olisi hyvä olla perillä siitä mistä näissä liikkeissä on kyse. Kirjan esille nostama hengellinen väkivalta ei saa olla tabu, vaan siitä pitää puhua avoimesti ja näkyvästi. Näihin liikkeisiin liittyminen on helpompaa kuin niistä lähteminen. Oikeanlaisella ja kriittisesti suhtautuvalla tiedolla voidaan ehkäistä niitä ilmiöitä, joita näihin liikkeisiin ajautuneet joutuvat kohtaamaan. Kuitenkin on edelleen syytä muistuttaa, että kaikki hengelliset liikkeet eivät toimi kuten kirjassa kuvatut yhteisöt ja niistä voi löytää paljon elämää rikastuttavia asioita. Usko on parhaimmillaan rauhaa, toivoa ja rakkautta, ei väkivaltaa.

”Niin kauan kuin ajatus taivaallisesta auttajasta tuo vaikeuksien keskelle toivoa ja lohtua, ei tässä etsinnässä ole mitään väärää.”

Terho Miettinen & Raija Pelli: Harhaanjohtajat – vahvassa uskossa. Docendo. 2017. 250s.

Aila Ruoho: Pyhät, pahat ja pelokkaat

”Epäterveessä yhteisössä pahuutta ja syntiä on juuri se, mitä yhteisö pitää syntinä, koska esimerkiksi ohjeistuksia useimmista nykyaikaisista nautintoaineista ei löydy Raamatusta. Tupakoiva ja joulua viettävä vanhoillislestadiolainen uskoo ripsivärin ja alkoholin vievän kadotukseen. Meikkaava ja alkoholia kohtuullisesti käyttävä Jehovan todistaja ei voisi kuvitellakaan polttavansa tupakkaa tai viettävänsä joulua.”

Erilaiset hengelliset yhteisöt ovat aina kiinnostaneet minua. Olen kovin kaipaillut kirjallisuutta karismaattisissa yhteisöissä esiintyvistä ilmiöistä ja nyt lukujonossa on kaksi samaa aihetta käsittelevää kirjaa, joista ”Pyhät, pahat ja pelokkaat” on ensimmäinen. Viime viikolla ilmestynyt ”Harhaanjohtajat” seuraa ensi viikolla.

”Pyhät, pahat ja pelokkaat” tarttuu rohkeasti tähän suhteellisen vaiettuun aiheeseen. Kirjaa varten on haastateltu paljon ihmisiä ja kertomuksia on kerätty monista yhteisöistä, kuten esimerkiksi Jehovan todistajilta,, mormoneilta, karismaattisista liikkeistä ja vanhoillislestadiolaisilta. Eniten Ruoho sai kertomuksia kirjaan Jehovan todistajiin kuuluneilta tai yhä kuuluvilta.

Perusluterilainen kuuluu kirkkoon ja seurakuntaelämä on lähinnä osallistumista eri toimituksiin. Uskonto ja hengellisyys eivät juuri näy arjessa eikä omaan seurakuntaan ole juuri kontakteja. Toisin on kirjassa kerrottavissa yhteisöissä, joissa lähtökohtaisesti oletetaan jäsenen laittavansa koko elämänsä liikkeen palvelukseen ja noudattavan tiukasti sen oppeja.

”Epäterveessä ryhmässä on vain yksi totuus: yhteisössä voidaan aina hyvin.”

Mitä epäterveempi yhteisö on, sitä enemmän sen jäseniä rajoitetaan monin tavoin. Jäsenille teroitetaan, että heillä vain on ainoa, oikea totuus ja ulkopuolisten kanssa ei ole suotuisaa olla tekemisissä, koska pahuus tulee liikeen ulkopuolelta. Omia jäsenia ei osata varoa ja se edesauttaa monenlaisen hyväksikäytön toteutumista. Lisäksi rikkeistä rangaistaan.

Kirjassa kerrotaan lukuisia esimerkkejä näissä yhteisöissä esiintyvästä monenlaisesta väkivallasta. Muutama tapaus sai erityisesti hiukseni nousemaan pystyyn. Yksi näistä oli tapaus, jossa alle kouluikäisen lapsen hyväksikäyttö laskettiin kyseisen tytön syyksi ja tytön äiti häpesi ”pilattua” tytärtään. Syynä oli se, että esiaviollinen seksi on heistä aina väärin, teki sen kuka tahansa ja oli uhri minkä ikäinen hyvänsä.

Monille meistä demoni ja pimeyden vallat kuuluvat lähinnä elokuviin. Joillekin näistä uskonnollisista ryhmistä demonit ja henkivallat ovat arkistakin arkisempi asia. Minulle aihepiiri on tuttu uuskarismaattisista ryhmistä, mutta tätä kirjaa lukiessani sain huomata miten samanlaiset ajatukset Jehovan todistajilla on demoneista. Vuosien saatossa olen kuullut miten demoneita voisi olla mm. Pokemoneissa, Harry Potterissa ja tatuoinneissa, mutta kirjassa entiset todistajat kertovat, ovat pelänneet lapsena jopa smurffileluja, koska heille on kerrottu, että niissäkin voi olla demoni. Eikä nämä edellä mainitsemani asiat ole ainoita demonien kohteita. Erilaiset sairaudet, erityisesti mielenterveyteen liittyvät ongelmat luokitellaan demonien aiheuttamiksi tai tabuiksi. Lääketieteelle viitataan helposti kintaalla ja kehotetaan ”hoitamaan” asia toisin, kuten esim. Jehovan todistajien keskuudessa ajatellaan ruokavalion parantavan masennuksen.

Demoneilla je henkivalloilla pelottelu saattaa johtaa siihen, että tavalliset ja harmittomat tapahtumat alkaa tuntua henkivaltojen tekemiksi. Uskotaan, että demonit tiputtelevat tavaroita, koti on riivattu ja kotona oleminen on kuin asuisi keskellä kauhuelokuvaa. Hurjalta tuntuu, ettei näiltä demonijutuilta säästetä edes lapsia, vaan piltit joutuvat kuuntelemaan siinä missä aikuisetkin.

”Vaikka raamatullista esikuvaa tavaroissa asuvista hengistä ei ole, moni Jehovan todistaja pelkää saavansa demoneita kotiinsa erityisesti kirpputoriesineiden, huutokaupasta hankittujen tavaroiden tai antikvariaateista ostettujen kirjojen mukana. ”

Yksi kummallisimmista jutuista, jota kirjassa löytyy, on Jehovan todistajien makkaralista. Jehovan todistajat kieltäytyvät kaikesta vereen liittyvästä ja todistajissa mukana olleet kertoivat Ruoholle miten vielä 1980-luvulla todistaja saattoi soittaa järjestön keskukseen Vantaalle ja pyytää listaa sellaisita makkaratehtaista, jotka eivät käytä verta makkaroissaan.

Toinen, joka minua ihmetytti, oli ajatus, miten verensiirron kautta muuttuisi homoksi. Jehovan todistajien keskuudessa elää ajatus, että veren siirtäminen saattaa siirtää myös ”tahraisten luonteenpiirteiden siirtämistä”. Siis veren siirron kautta voi muuttua rikolliseksi, homoksi tai muuten vain jehovalaisessa mittakaavassa hylkiöksi.

Jehovan todistajien tavoista ja opeista kirjassa on verrattain paljon ja luonnollisesti liikkeestä eronneen/erotetun karttaminen nousee esiin. Jehovan todistajat pelkäävät demoneita, verta, vainoja, Harmageddonia ja liikkeen ulkopuolisia ihmisiä. Ensitisä jäseniä ei edes tervehditä ja kova kohtelu saa monen todistajan pelkäämään erottamista. Siinä pahimmillaan menettää koko perheensä, sukulaisensa ja kaikki ystävänsä. Ja tätä Jehovan todistajat kutsuvat ”rakkaudelliseksi menettelyksi”.

Aila Ruoho on kirjoittanut jälleen kerran todella mielenkiintoisen kirjan. Lähes kolmeensataan sivuun on saatu mahtumaan valtava määrä elämää, pelkoja, itsetuhoisuutta, väkivaltaa ja kiristystä. Sellaista elämää, josta nämä liikkeet vaikenevat, mutta joka ansaitsee tulla julki. Kirja oli välillä aika raskasta luettavaa, mutta hyvin mielenkiintoista. Suosittelen tätä erityisesti kaikille heille, jotka ovat jollakin tavalla joutuneet kirjan teemojen kanssa tekemisiin. Eikä tämän lukeminen tee kyllä pahaa heillekään, jotka työnsä puolesta saattavat joutua kohtaamaan uskonnollisista liikkeistä lähteneitä ihmisiä. Onneksi aina ei käy näin huonosti, on syytä muistaa, että monelle usko ja uskonnolliset yhteisöt tuovat elämään paljon iloa ja valoa, kaikkien kohdalla tie ei ole näin kivikkoinen ja synkkä kuin tämän kirjan henkilöillä. Siitä huolimatta on tärkeää nostaa vaiettu tutoos näkyviin.

”Raamatun mukaan tie, totuus ja elämä löytyvät Kristuksesta. Ne eivät löydy kahlitsevista uskonyhteisöistä, ahdistavista säännöistä ja kielloista, armottomista hengellisistä autktoriteeteista saati sieltä, missä jäsenet siotaan pelottelemalla ja ihmissuhteissa kiristämällä seurakuntiinsa. Jeesus puhuu kevyestä taakasta ja Paavali kristityn vapaudesta.”

Aila Ruoho: Pyhät, pahat ja pelokkaat. Atena. 2017. 307s.

Mikko Aaltonen: JHT - Musta lammas

”Joudun kertomaan paljon asioita, joista en ole ylpeä. Asioita, jotka saavat minut näyttämään kusipäältä. Asioita, jotka saattavat kääntää monen diggarin kelkan suhteessa Cheekiin. Mutta totuus on vapauttavaa. Ei tarvitse olla parempi kuin oikeasti on.”

Kirjan takakannessa on teksti: ”Kaikki tuntevat Cheekin, mutta kukaan ei tunne Jarea.” Niin totta. Monelle meistä Cheek on tuttu hittinikkari, erilaisten ennätysten rikkoja, lehtien lööppinaama ja Vain elämää-ohjelman yksi tähti. Cheek tunnetaan myös ylimielisenä leveilijänä, jolla on varmaan yhtä paljon vihamiehiä kuin faneja. Mutta kuka oikein on JHT? Jare Henrik Tiihonen, mies Cheekin takana? Sen verran mielenkiintoisella tavalla erikoinen tyyppi Cheek on, että täytyyhän Musta lammas lukea.

Tarina alkaa 2015 Tampereella. Jare potee flunssaa, mutta keikka pukkaa päälle. Takana on stadion ja tauko, nyt on aika palata. Mutta riittäkö se enää? Riittääkö Cheek Jarelle ja faneille?

Jare on vaativa jätkä, sen ainakin kirjaa lukiessä huomaa. Musta lammas sukeltaa läpi Jaren lapsuuden ja nuoruuden Lahdessa kohti sitä pistettä mistä kaikki alkoi. Lukija viedään keskelle Lahden hiphop-kultuuria ja Tiihosten kaksosten varsin hurjia ja kosteita seikkailuja sekä laajaa kaveripiiriä. Viinaa virtaa ja railakkaasti, mimmejä riittää, tappeluita, posseja ja mittelöitä milloin missäkin. Jare käy kuitenkin kunnialla lukion ja päätyy ammattikorkeaan opiskelemaan. Räpistä tulee kuitenkin Lahden uusi hittituote, kun jengissä keksitään puuhata välillä muutakin kuin ryypätä ja tapella. Ja sen tuotteen kirkkaimmaksi tähdeksi Jare halusi Cheekin.

”Kun solmin eteisessä Adidaksien Superstar-kenkien nauhoja, se vain tapahtuu. Samassa tahdissaa, kun halpa omenaviini kihoaa lipikseni alle, alan päästellä riimejä.”

Jare alkoi kirjoittamaan tekstejä omasta elämästään ja hän myöntääkin kirjassa, että hänen kaikki kappaleensa kertovat hänestä itsestään, koska hän ei kykene kirjoittamaan fiktiota. Paitsi ehkä nyt Jossu-biisi.

”Räpissä tärkeintä oli viesti, ja jos viesti ei välittynyt selkeästi, mitä räpistä jäi jäljelle?”

Mustassa lampaassa lisäväriä tarinaan tuovat interludet, joissa ääneen pääsevät Jaren äiti, kaksoisveli, kaverit ja työkaverit. Erityisesti äidin ja manageri Carlan jutut valaisevat tarinaa syvemmälle. Lisäksi joidenkin sivujen alalaidassa on pätkiä Cheekin teksteistä, jotka liittyvät tekstissä oleviin asioihin.

”Olin kuullut jutuja, että Jare on itsetietoinen ja ylimielinen ja pitää itseään Suomen kovimpana, joten sanoin Kimmolle, että en tee töitä kusipäiden kanssa. Kimmo pyysi, että tapaisin Jaren edes yhden kerran, ystävänpalveluksena.
Niinhän siinä kävi, että ensivaikutelmani osoittautui totaalisen vääräksi.”

Aina kaikki ei ole hyvin. Jare taistelee myös kaksisuuntaisen mielialahäirinön kanssa eikä se ole mikään helppo matsi. Nostan hattua Tiihoselle siitä, että hän on uskaltanut tuoda julkisuuteen tällaisen asian. Jare vaatii itseltään valtavasti aivan neuroottisuuteen asti ja monta kertaa hän joutuu rauhoittelemaan itseään. Hän haluaa olla kirkkain tähti, etenkin musaskenessä. Töitä se on vaatinut, valtavasti duunia. Sitä duunin määrää ei ehkä ihan ensimmäiseksi ajattele, kun lukee Chhekistä kertovia lööppejä lehdistä, mutta kirjassa kaikki tuo taustatyö nostetaan oikeaan tasoon. Yksityiselämä kirjassa jää aika rauhaan, mutta eihän yksityinen olisi yksityistä, jos se reviteltäisiin julki. Jare ei kaipaa arkisia asioita, mutta eivät kaikki tavalliset ihmisetkään eivät haikaile sellaista elämää millaista Cheek viettää.

Musta lammas on minusta aika kirjava tarina aikamme suuresta ilmiöstä ja miehestä sen takana. Tämä 463-sivuinen järkäle on ehdoton lukukokemus Cheek-faneille ja hiphopihmisille, mutta myös heille, joita kiinnostaa erilaiset elämäntarinat. Jare Tiihonen ei ole mikään turha äijä, vaan tiukka jätkä, joka halusi, teki ja koki. Ja onnistui.

”Ensimmäinen tehtäväni oli yrittää saada Jarelle haastatteluja valtamediaan ja sitä kautta yleisölle jokin käsitys siitä, kuka tämä jätkä Cheekin takana oikein on. Halusin saada ihmiset ymmärtämään, että Cheek ja Jare ovat yksi ja sama jätkä, sillä jokainen Cheekin biisi kertoo Jaren elämästä.”

Mikko Aaltonen: JHT - Musta lammas. Otava. 2016. 463 s.

Miika Nousiainen: Juurihoito

”Molemmat tottelevat poraa, molemmilta yritetään pelastaa se mitä pelastettavissa on. Pyrin saattamaan potilaan parempien hampaiden kanssa takaisin maailmaan. Se on tärkeintä. Hampaat ovat sielun peili. Sillä perusteella utelevan Kirnuvaaran sielu ei ole kaunis.”

Alussa on kipeä hammas, jota urbaani viikonloppuisä Pekka lähtee hoidattamaan hammaslääkäriin. Lääkärillä on yllättäen sama sukunimi kuin hänellä. Pekka alkaa tentata itseään kovin muistuttavaa lääkäriä, joka kiusaatuu asiasta. Pekka ei tiedä isästään juuri mitään, paitsi sen, että hän oli hylännyt perheensä, kun Pekka oli pieni.

Hammaslääkäri Esko kasvanut sijaisperheessä eikä tiedä biologisista vanhemmistaan juuri mitään. Hän on juuri vaihtanut sukunimensä Kirnuvaaraksi, kun törmää hammassärkyiseen Pekkaan. Sosiaalisesti aika sulkeutuneen Eskon koko elämä on kulunut hampaiden parissa eikä häntä ole juuri mikään muu kiinnostanut.

”Hammaslääkäri saattaa olla pikkuserkkuni, tai serkkuni. Ehkä jopa veljeni. Mistäs minä tiedän kuinka monta kertaa isä on elämänsä aikana lähtenyt hakemaan saunalimsoja? Saunapäivä on joka lauantai.”

Pian Pekalle ja Eskolle selviää, että heillä on yhteinen isä. Alkaa matka todelliseen juurihoitoon. Veljeksiä yhdistää halu saada tietää mitä heidän isälleen on tapahtunut ja miksi isä on hylännyt heidät. Isän etsintä vie Pekan ja Eskon Ruotsiin, Thaimaaseen ja Autsraliaan, joista joka maasta löytyy uusi sisarus.

Tämä kirja on kuin Nousiainen, hauska ja älykäs. Kirjan henkilöt ovat aika karrikoituja, mutta kuitenkin todellisuuden tuntuisia. Kaikista hauskin hahmo on Ruotsista löytyvä sisko Sari, joka on innokas ruotsidemokraatti, joka on itse maahanmuuttajataustainen ja miesytävätkin kaikkea muuta kuin kantaruotsalaisia. Eskon kuoriutuminen sulkautuneesta erakosta kohti avoimempaa ja itsevarmempaa huomista on myös hienosti kirjoitettu.

Enpä tiennytkää, että niin epämukavasta asiasta kuin juurihoito saa aikaan mukavan romaanin. Poran vinkunaan ja ilman puudutusta tehtäviin hampaanpoistoihin kirjassa kyllä törmää, mutta hampaat eivät ole pääroolissa – ta no, ehkä Eskon mielestä hampaat ovat aina elämän tärkein asia. Juurihoito saa tässä kirjassa toisenlaisen merkityksen: kuka olen ja mistä tulen. Miksi olen sellainen kuin olen. Vaikka kirjan aiheet ovat pohjimmiltaan vakavia, asioita, niin Nousiainen osaa esittää nekin hyvän hauskalla tavalla. Nousiainen siinä sivussa valistaa lukijaansa Autralian aborginaalien kohtalosta ja Thaimaan köyhien kohtalosta.

Tässä kirjassa juurihoito on iloinen asia, joka kivun kautta vie kohti uutta elämää.

Sopii myös hammaslääkärikammoisille.

”Ainakin se saa minut ja veljeni löytämään jotain yhteistä. Tajuamaan että pohjimmiltaan me olemme melko samalla tavalla outoja, vaikka kummastakin toisen outous on monin verroin oudompaa. Mutta mehän olemme sisaruksia, saamme siis olla outoja.”

Miika Nousiainen : Juurihoito. Otava. 2016. 332s.