Anne Mattsson: Tellervo Koivisto - elämäkerta

”Presidentin puoliso toimi myös presidentin sijaisena. Jos presidentti ei ehtinyt konserttiin tai nyttelyn avajaisiin, paikalle meni puoliso. Tellervo Koiviston läsnäolo nosti monen tilaisuuden arvoa ja herätti isännissä tyytyväisyyttä. ”

Varasin tämän kirjan kirjastosta jo keväällä aavistamatta miten ajankohtaiseksi sen päähenkilö tulisi seuraavien viikkojen aikana. Seurasin tuhansien ja taas tuhansien suomalaisten tavoin, miten Tellervo Koivisto jätti jäähyväisiä miehelleen. Hiljaisesti, vähäeleisesti, mutta samalla voimakkaasti.

Historiantutkija Anne Mattssonin kirja kertoo henkilöstä Tellervo Koivisto, ei niinkään presidentin puolisosta Tellervo Koivisto. Kirjan päähenkilö on kyllä itse sitä mieltä, ettei kirjaa olisi kirjoitettu, jos hän ei olisi ollut Mauno Koiviston vaimo. Herkkä, mutta samalla vahva Tellervo Koivisto ei ole kuka tahansa, vaan melkoisen värikkään elämän elänyt rouva. Hän on toki Mauno Koiviston vaimo, mutta hän on elämänsä aikana ollut paljon muutakin, ollut mm. kansanedustajana ja Suomen Kuvalehden ”Tellervo Koiviston piväkirjat”-palstan kirjoittaja.

Rouva Koiviston elämästä riittääkin paljon kirjoitettavaa. Vaikka kirja kattaakin Koiviston koko elämän syntymästä vuoteen 2016, sen keskeisimmät vuosikymmenet ovat 1950 ja 1960 -luvut. Minulle mielenkiintoisinta oli lukea Suomen poliittisesta historiasta, onhan Koiviston pariskunta saman puolueen ihmisiä kuin minä. Kirjassa ei kaihdeta kipeitäkään aiheita, kirja käsittelee niin Tellervo Koiviston ahdistusta ahtaassa kotirouvan roolissa kuin myöhemmin puhjennutta masennusta.

Kirja etenee kronologisesti luku luvulta lapsuusvuosista kohti nykyhetkeä. Tellervo Koiviston elämässä on ollut monia sattumia, jotka ovat johdattaneet häntä siihen, joka hän on. Yksi tällainen on Mauno Koivisaton tapaaminen vuonna 1950. Vuosien saatossa Koivistoista tuli käsite, yhtä ei ole ilman toista. Molemmat tukivat toisen uraa ja elämän ratkaisuja. Tellervo oli Maunon uran kulisseissa häärivä mahdollistaja. Toisaalta hänen asemansa yhteiskunnassa näkyvän miehen rinnalla mahdollisti rouva Koivistolle asioita, joissa hän pystyi ajamaan itselleen tärkeitä asioita, kuten naisen aseman vahvistamista modernimpaan suuntaan. Suomen Kuvalehden kolumnit pääministerin rouvana toivat hänelle omaa näkyvyyttä ja myös ääniä: eduskuntaan pyriessään hän pääsi helposti läpi. Kansanedustajan toimen lisäksi rouva Koivisto on ollut myös mukana kuntapolitiikassa sekä yhdistyksissä.

”Vasta 1960-luvun naisliike sai Tellervo Koiviston ääneen. Ironiseen tyyliinsä hän kertoi Maarit Tastulalle haastatttelussa, että puhui miehelleen mielellään automatkoilla, kun toinen ei päässyt karkuun, eikä voinut paeta sanomalehtien taakse.”

Yli 400-sivuinen elämäkertaon tuhti paketti Koivistoja, SDP:n, naisten aseman, Suomen ja kotimaisen politiikan historiaa. Mattsson on tehnyt mittavasti töitä, lukenut aineistonsa huolellisesti läpi ja ottaa aiheestaan kaiken irti. Kirja etenee varsin kronologisesti ja joka kappaleen aiheeseen perehdytään perusteellisesti. Kirjassa on myös paljon kuvia Koivistojen julkisesta työstä, mutta myös kotioloista.

Mauno Koiviston tietä työväenluokan satamajätkästä valtakunnan ykköspallille on pidetty menestystarinana, mutta ei hänen vaimonsa hänelle häviä. Kovin monen pienviljelijän tyttären tie ei vie kuten Tellervo Koiviston on vienyt. Tellervo Koivisto eroaa tavisrouvista selvästi. Hän on saanut tavata maailman johtajia ja päässyt kertomaan heille sekä monelle muulle hänelle tärkeistä asioista. Omalla tavallaan, rauhallisesti, mutta varmasti.

Pitkään ja varsin erikoiseen elämään on kertynyt paljon viisautta. Onneksi Anne Mattson kirjoitti ne kirjaksi.

”Tellervo Koivisto ei jättänyt politiikkaa yksinomaan äänestämiseen vaaleissa. Hänhän oli ollut puolueen jäsen jo vuodesta 1952, mikä merkitsi kuulumista kannattajakunnan ydinjoukkoon, olkoonkin, ettei hän kuulunut kovin moniin puolueen järjestöihin. Ja vähitellen hänen aktiivisuutensa aste nousi. Hän seurasi politiikkaa aktiivisesti ja alkoi ottaa myös kantaa. Päiväkirjasta oli tullut myös poliittisen taistelun kenttä, jossa saattoi sivaltaa vastustajia.”

Anne Mattsson: Tellervo Koivisto - elämäkerta. Siltala 2017. 424s.

Anna-Kaari Hakkarainen: Kristallipalatsi

"'Tuntuu, että nykyajan ihmiset ovat luopuneet sivistyksen ihanteesta', sanoin, en aivan yhtä hienosti ja kirjakielellä. Mietin loukkaantuisiko Paul, luulisiko että viittaan hänen juoksemiseensa. 'Kaikesta on tullut pintaa. Ihmisten elämä pyörii oman hyvinvoinnin ja kauniin ja hyvän arjen ympärillä.'"

Törmäsin tähän kirjaan jossakin niistä lukemattomista kirjallisuuteen liittyvistä artikkeleista, joita luen. Aihe vaikutti mielenkiintoiselta – bloggaanhan itsekin.

Kirja kertoo Dora G:n blogista, jota nimettömäksi jäävä päähenkilö lukee ja jää siihen koukkuun. Siinä sivussa hän kirjoittaa väitöskirja Oscar Wildestä. Kirjan toinen päähenkilö on bloggaaja Dora G, joka on riippuvainen tykkäyksistä ja ihailusta. Kaiken on pakko olla täydellistä. Blogin menestys tuo Doralle kustantamolta tarjouksen kirjoittaa kirja. Kirja etenee nihkeästi, julkaisujuhlien suunnittelu ei. Lisäksi on vielä Pauliina, täydellisyyttä haluava rikki oleva ihminen.

Näiden henkilöiden ja heidän lähipiirinsä arjen ja pohdintojen ympärillä kirja pyörii. Ainoa oikeastaan jännitettävä ja seurattava asia on saako Dora kirjansa valmiiksi.

”Kirja ei ollut edistynyt lainkaan, mutta Doralla oli vielä aikaa. Eikö? Dora tarttui kalenteriinsa ja selaili sivuja eteenpäin. Kyllä, päiviä piisaisi toisensa perään, ei hätää. Hän järjesteli kukkia paremmin maljakoihin ja pesi meikit pois naamaltaan. Meikkasi uudelleen.”

Minua tämä kirja ei vakuuttanut. High life -romaaniksi luonnehdittu kirja on toki hyvä tarkastelukulma aikamme ilmiölle, mutta se on hiukan sekava. Tarina ei oikeastaan edennyt, vaan kulkee vähän tyhjäkäynnillä. Kristallipalatsi tuntui näin muotia ja latteja välttelevälle nörtille melkoisen pinnalliselta eikä Oscar Eilden osuuskaan auennut, mutta ehkäpä tämä kirja on kuin sipuli, se avautuu kunnolla vasta toisella tai kolmannella lukukerralla. Se on sinänsä erilaista kuin aikamme nopea pinnallisuus, jossa kaiken pitää olla kuin Doran blogi: täydellisen hiottua, josta tykkäykset tulee näkyä heti. Tai muuten tuntuu, että jokin on pielessä.

"Elämäntyyli kertoo muille mitä olemme. Se, joka hallitsee täydellisen kauneuden, hallitsee kaiken."

Anna-Kaari Hakkarainen: Kristallipalatsi. Tammi. 2016. 345 s.

Nicolas Barreau: Meillä on aina Pariisi

”Oliko se paljon vai vähän? Vai ehkä jopa kaikki? Miten kohtalolla voi olla niin suuri vaikutus onneen, Robert mietti. Kehkeytyisikö tästä hänen oma kesäyön unelmansa?
Se tosiseikka, että juuri tämä nuori ranskalainen graafikko oli kuvittanut hänen lempisatunsa ja että he olivat ylipäätään tutustuneet toisiinsa, vaikutti Robertin mielestä kohtalon määräämältä.”

Kesäisen kepeä ”Meillä on aina Pariisi” komeili tänä kesänä paikallisen kirjakauppamme henkilökunnan suosikkikirjana. Olin etsimässä uutta pokkaria luettavaksi, niin miksipä ei kerrankin käännöskirjallisuutta.

Kuvittajan ammatista haaveileva Rosalie Laurent pitää pientä postikorttikauppaa Pariisissa. Sinistä väriä rakastava Rosalie seurustelee varsinaisen terveysintoilijan Renén kanssa ja koettaa selvitä tyttäreensä pettyneeseen äitinsä kanssa. Joka vuosi syntymäpäivänään Rosalie kävelee itse maalaamansa kortti mukanaan Eiffel-tornille esittääkseen toivomuksen. Hän nousee 704 porrasta antaakseen toivekorttinsa leijailla alas.

Eräänä päivänä Rosalien pikku puotiin tupsahtaa vanha kirjailija, joka kirjaimellisti kaatuu hänen elämäänsä. Rosalie pääsee toteuttamaan unelmaansa kuvittamalla vanhan kirjailijan Max Marchais’n kirjoittaman satukirjan sinisestä tiikeristä. Samaan aikaa Pariisiin kirjallisuuden professoriksi tullut amerikkalainen Robert Sherman törmä lapsuutensa lempisatuun, juuri tuohon Rosalien kuvittamaan satuun. Robertiin äiti on kertonut itse keksineen koko sadun.

”Siinä kohtaa Robert Sherman erehtyi pahasti. Vain jokunen askel erotti hänet elämänsä suurimmasta seikkailusta. Ja koska elämän suurimmat seikkailut tapahtuvat aina sydämessä, olisi asian voinut ilmaista niinkin, että vain jokunen askel erotti tämän amerikkalaiset kirjallisuudenprofessorin rakkaudesta.”

Alkaa mielenkiintoinen vyyhti. Tarinan kulkiessa eteenpäin kumppanit vaihtuvat, isä löytää poikansa ja lopussa amerikasta saapuu nainen sotkemaan pakkaa. Lopulta Rosalien yksi kortteihin kirjoittama unelma toteutuu.

Tavallisesti en ihan näin hömppään hurahda, mutta kirja oli varsin viihdyttävä ja mielenkiintoisesti kirjoitetty. Suomennos on erittäin onnistunut ja tekstiä värittämään on jätetty ranskankielisiä lausahduksia siellä täällä. Kirja kuvaa kauniisti Pariisia, ja vaikken ole siellä koskaan käynytkään, löysin itseni tepastelemasta Pariisin kaduilta ja kurkkimasta Rosalien puodin ikkunasta sisään nähden Robertin ja Rosalien riitelemässä keskenään.

Elämä ei ole aina ole vakavaa, siihen mahtuu ainakin yhden kirjan verran romantiikkaa.

””Kyllä vain”, hän sanoi hiljaa, ”väriläiskät ovat tärkeintä. Kaipaus, jota ei koskaan saa hukata. JA se, että uskoo aina omiin unelmiinsa.””

Nicolas Barreau: Meillä on aina Pariisi. Tammi. 2015. 332s.

Raila Kinnunen: Nasima

” - En saanut ottaa mukaan yhtään lelua, en edes rakkainta nukkea. Itkin ja kinusin, että miksen saa ottaa, kannan nuken itse! Hyvin harvoin olen nähnyt äitini suuttuvan. Mutta silloin hän repi minua jostain ja heitti nuken nurkkaan: että tapahtuu tässä maailmassa suurempiakin asioita kuin sinun nukkesi! Isä oli sanonut, että kaiken pitää mahtua yhteen kassiin – muuta ei oteta mukaan. Yksi matkalaukku neljälle ihmiselle.”

Vuonna 2015 Suomeen tuli ennätysmäärä turvapaikanhakijoita. Tilanne oli suomalaisittain vieras ja haastava. Saman vuoden lokakuussa kansanedustajat käyvivät keskustelua vallitsevasta tilanteesta. Yhdellä kansanedustajista on aivan ainutlaatuinen tilanne, hän tietää asiasta aivan toisella tavalla kuin muut. Tuo parlamentaarikko pitää puheen, joka kostuttaa silmänurkat. Hän kertoo millaista on tulla vieraaseen maahan pakolaisena, vain yksi matkalaukku nukanaan. Tuo nainen on SDP:n Nasima Razmyar.

Afgaanisyntyinen Nasima Razmyar oli viisivuotias, kun hänen perheensä muutti Kabulista Moskovaan. Uudistusmielisen Afganistanin kärkimiehiin kuulunut isä toimi tuolloin Moskovassa suurlähettiläänä, Neuvostoliitto kun oli Afganistanin tärkein kumppani. Kolmen vuoden päästä Neuvostoliitto kuitenkin hajosi ja kotimaassa valta oli vaihtunut. Kotiin ei ollut enää turvallista palata. Oli lähdettävä pakoon.

”Daoud Razmyar sai Moskovaan faksin, jossa häntä kehotettiin palaamaan kotiin. Kotimaan uutisia kuunneltuaan hän päätteli, että paluu tarkoittaa todennäköisesti kuolemaa. Hän päätti, että perhe hakeutuu Suomeen ja mahdollisimman nopeasti.”

Daoud Razmyar oli aiemmin käynyt Suomessa ja tiesi, että millaiseen maahan hän lähtisi perheensä kanssa. Tuolloin kahdeksanvuotias Nasima tuli uuteen kulttuuriin ja uuden kielen pariin. Maahan tulonsa jälkeen perhe päätyi Helsingin kautta Rovaniemelle vastaanotokeskukseen. Muutos Moskovan.kodista oli valtava, kaikki oli uutta ja vierasta. Ensimmäistä koulupäiväänsä varten Nasima opetteli sanomaan suomeksi moi, mutta jännitykseltään unohti sen. Samalla luokalla oli kuitenkin Charlotte, joka pyysi uutta tulokasta leikkimään. Rovaniemellä oli muitakin kantasuomalaisia, jotka halusivat auttaa uutta perhettä kotoutumaan. Erityisen tärkeäksi perheelle tuli Muisto, joka otti mukaan arkeensa ja opetti pakolaisperhettä suomalaiseen elämänmenoon.

Rovaniemeltä perhe muutti Helsinkiin. Elämä on hyvin toisenlaista kuin Moskovassa, mutta perhe on tiivis ja rakastava. Islaminuskoinen isä kannusti ja tuki tytärtään rikkomaan rajoja ja ennakkoluuloja, ja niin Nasima on totisesti tehnyt. Jo nuoresta koululaisesta Nasima ei vain käynyt koulua vaan auttoi, tulkkasi, sukkuloi tukiviidakossa, ja oli läsnä. Hän muun muassa vieraili sairastuneen opettajansa luona sairaalassa, auttoi kehitysvammaisten lasten kanssa, hankki rohkeasti eri paikoista työtä. Samaan aikaan Nasima kummeksui miten vähän Suomessa ollaan yhteisöllisiä. Vanhusten luona ei vierailla, sairaalassa ei käydä. Koulun jälkeen Nasima päätyi töihin maahanmuuttajajärjestöihin ja hänet valittiin vuonna 2010 Vuoden Pakolaisnaiseksi. Rohkeasti Nasima osallistui Tanssii tähtien kanssa – kilpailuun konservatiivisten muslimien kummastelusta huolimatta. Nasima päätyi mukaan politiikkaan,  töihin eduskuntaan ja osallistui muutamiin vaaleihin, kunnes vuonna 2015 hänet valittiin kansanedustajaksi. Samoihin aikoihin, kun Suomen rajat pursuivat turvapaikanhakijoista, rasismi roihahti ja vihapuhe yltyi.

Vaikka kirjan päähenkilö on Nasima, kirjassa kerrotaan hyvin paljon myös hänen perheestään ja sukulaisistaan, erityisesti isästä. Nasimalla on ollutkin aivan poikkeuksellinen isä afgaani-isäksi. Perinteinen afgaani-isä kun ei olisi antanut tyttärelle samoja oikeuksia kuin poikalapselle. Kirjassa kurkistetaan myös hieman Nasiman sukulaisten tilanteeseen Talibanin hallinnon aikana. Samaan aikaan kun Nasima sai käydä Suomessa koulua, hänen tytöserkkunsa joutuivat lopettamaan koulunsa, kulkemista rajoitettiin ja heille tuli burkapakko.

Kirjan sivuilla Nasima kantaa huolta myös Suomeen vaikeasti kotoutuneiden maahanmuuttajien asemasta. Suomen asiat eivät kiinnosta, ei kieli, eikä paljon mikään muukaan. Nasiman mielestä kieli on avain yhteiskuntaan eikä huono suomi ole hänestä sellainen.Mutta paljon olisi asennetta rukattavana kantasuomalaisillakin. Kirjaa lukiessa ei voi kuin ihmetellä, miten Suomi ei osaa hyödyntää tänne tulevien ihmisten osaamista. Nasiman isä on yksi oiken hyvä esimerkki: korkeasti koulutettu ja laajan osaamisen omaavan entisen diplomaatin on ollut vaikeaa löytää työtä Suomesta.

Keskellä vihapuheiden Suomea, tämä kirja on enemmän kuin tarpeen. Kirja on kertomus rohkeasta ja ainutlaatuisen tien kulkeneesta ja kulkevasta Nasimasta, hänen taustastaan ja ajatuksistaan. Kirja on ennenkaikkea maahanmuuttajan ääni vihapuheiden Suomeen. Se on se äärimmäisen tärkeä näkökulma. Näkökulma siihen, millaista jättää kaikki taakse ja aloittaa alusta vieraassa maassa, kun kotiin ei ole palaamista. Tuota tärkeää näkökulmaa rasistit ja maahanmuuttokriittiset yrittävät koko ajan vaientaa. Onneksi on rohkea Nasima, joka omalla tarinallaan kertoo mikä on oikeasti tärkeää.

”Kaikenmoista tällaista Nasima Razmyar kommentoi Vuoden Pakolaisnaiseksi nimeämisensä jälkeen.
 - Silloin ei ollut mitään vihapuhetta. Jos esiinyin televisiossa jossain, sain korkeintaan hyvää palautetta. Ihmiset eivät hyökänneet mun päälle, että ole paha ihminen. Vaan pikemminkin niin, että kiitos, kun nostat näitä asioita esiin, näistä pitää puhua monesta näkökulmasta – ei me tiedetykään näist! Ihmiset sanoivat, että hyvä kun puhutaan siitä, että suomalaisessa yhteiskunnassa on paljon syrjintää ja piilorasismia, mitkä on meille yllätys. Ei silloin tullut vihapostia, että tapettava tavattaessa, tik tak tik tak, aikasi on lukumassa umpeen, mietin tässä, millä välineellä sinut olisi mukavinta pappaa, niin saatanasti ahdistaa joka kerta kun naamasi näkee.”

Raila Kinnunen: Nasima. Tammi. 2017. 268s.

Enni Mustonen: Ruokarouvan tytär

”Lähdin kuljettamaan sormea karttalehteä pitkin löytääkseni lyhimmän reitin. Viisainta oli kävellä takaisin Palais-Royalin luo ja kääntyä siitä suoraan oikealle jokirantaan. Point Neufin siltaa pitkin pääsisi vasemmalle rannalle, ja sitten pitäisikin hotellin olla jo lähellä.
Kun tarjoilija tuli kysyään, haluaisinko vielä jotakin, join viinilasini tyhjäksi, kiitin hymyillen ja nousin pöydästä. Selviäisin kyllä, miksen selviäisi? Olinhan sentään äitini tytär.”

Odotin Syrjästäkatsojan tarinoita – sarjan viidettä osaa innolla. Joissakin haastatteluissa Kirsti Manninen alias Enni Mustonen oli kertonut, että tämän kirjan päähenkilö vaihtuisi ja matka kulkisi kohti Pariisin muotitaloja. Tiedossa oli siis mielenkiintoinen jatko-osa.

Ruokarouvan tyttären päähenkilö on Idan aikuisuuden kynnykselle kasvanut tytär Kirsti. Kirsti opiskelee romaanista filologiaa ja ranskan kieltä yliopistossa. Kasvattisisar Alli kulkee matkassa mukana ja kirjan alkupuoli oikeastaan painottuukin enemmän kansanrunoutta opiskelevan Allin tekemisiin ja elämään Kirstin näkökulmasta.

Kirstin elämä mutkistuu ja hän lähte Pariisiin päästäkseen pois kotoa. Isänsä taiteelliset taipumukset perinyt Kirsti on ollut ompelijana Helsingissä ja päätyy Pariisissa kuuluisan Coco Chanelin leipiin. Siellä työskennellessään hän tietämättään törmää biologisen isänsä elämään. Mitään auvoista elämää Kirstin elämä Pariisissa ei kuitenkaan ole, vaan sielläkin hän joutuu kohtaamaan vastoinkäymisiä. Sitkeästi hän kuitenkin oppii kaupungin tavoille ja selviää. Lopuksi Kirstiä vastaan kävelee yllätys Suomesta.

Ruokarouvan tytär on hyvä kirja, mutta se on erilainen kuin sarjan ensimmäiset osat. Näkökulma on selvästi muuttunut piian huoneesta herrasväen saleihin, vaikkakin työtä tehdään ja aherretaan kuten muutkin. Samalla kertojan vaihtuessa äidistä tyttäreksi Ida jää täysin sivuhenkilöksi, jota kirjan sivuilla tapaa harvoin. Harmi, koska keski-ikäistyvän Idan ääntä kirjassa välillä kaipaa.

”Siitäkin äiti oli loukkaantunut, etten halunnut sanoa Eliasta isäksi. Kaksosille Elias oli tietysti isä, välillä hellä ja huolehtiva, välillä käsittämättömän ankara ja kärsimätön. Onneksi Iisakki piti pikkupoikien puolta eikä antanut Eliaksen kiukuspäissään rankaista näitä kohtuuttomasti.”

Mustonen on tehnyt jälleen mittavan taustatyön ja on kertojana omaa luokkaansa. Hän hallitsee murteet ja sanonnat ja käyttää niitä uskottavasti. Tekstissä on myös tämän tästä ranskan-, saksan-, englannin- ja ruotsinkielisiä lauseita ilman käännösstä, jotka saattavat jäädä näitä kieliä taitamattomille ehkä hiukan kokonaisuutta häiritseväksi seikaksi.

Minusta kirjan paras anti oli Kirstin seikkailut Pariisissa. Tulenkantajat on toki tuttua Suomen kirjallisuuden historiasta ja koko ajan odotin Saima Harmajan tupsahtavan esiin Tulenkantajien retkillä, mutta ei. Saimaa ei sentään näkynyt, vaikka monta tuttua kuuluisuutta historian lehdiltä tarinassa liikkuukin.

Sarjalle on tulossa jatkoa, saa nähdä saako Kirsti silloin tietää totuuden isästään.

”-Siinäs kuulit, Kirsti, Lasse nauroi silmää iskien. - Ottaisitte tekin Allin kanssa vain kauhan kauniiseen käteen ettekä pilaisi silmiänne turhilla akateemisilla opinnoilla!”

Enni Mustonen: Ruokarouvan tytär.  Otava. 2017. 496 s.

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa - Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret

”- Kun olin lapsi, en edes tiennyt, että sisaruksia on olemassa. Asuin tehdaskaupungissa, jossa kaikki olivat valtiolla töissä, eikä kukaan saanut tehdä kahta lasta. En tuntenut kerään ikäistäni, jolla olisi ollut sisarus.”

Hylätyt tyttölapset, adoptiot ja yksi lapsi per perhe. Siinä oli kutakuinkin kaikki mitä tiesin tämän kirjan aiheesta ennen siihen tarttumista. Aihe tuntui jokseenkin kaukaiselta, mutta sen verran mielenkiintoiselta, että marssin heti Finlandia-voiton selvittyä kirjakauppaan hankkimaan kirjan hyllyyni.

Mari Manninen, Kiinassa asuva toimittaja ja kirjailija, on tarttunut eittämättä suomalaisittain erikoiseen aiheeseen: Kiinan yhden lapsen politiikkaan. Yhden lapsen politiikka on maailmanhistorian tiukin ja kiistellyin syntyvyyttä rajoittava ohjelma. Sen juuret ovat varsin inhimilliset: Kiinassa politikot pelkäsivät 1970-luvulla maansa tukehtuvan ihmisiin. Heistä oli pakko tarttua säännnöstelemään syntyvyyttä tavoitteenaan kansalle parempi elintaso.Huoli liiallisesta väestönkasvusta ei koskettanut vain pelkästään Kiinaa, esimerkiksi Intia oli samasta asiasta huolissaan, mutta muualla syntyvyyttä ei ryhdytty yhtä kovalla kädellä rajoittamaan. Kiinassa tiukan rajoittamisen mahdollisti kommunistinen puolue.

Alkuajat olivat todella tiukkoja, vatsanseutuja vahdittiin ja joukkosterilointeja ja abortteja tehtiin valtavia määriä. Puolueen masinoima ahkera kyttäyskoneisto teki lujasti töitä saadakseen vauvat vähenemään. Lopulta maaseudulla ihmiset hyökkäsivät viranomaisia vastaan ja kuri hiukan hölleni. Lapsesta haaveilevat pariskunnat joutuivat hakemaan luvan lapsen hankkimiseen. Jos lupa heltisi, raskaaksituloaikaa oli vuosi. Jos ei tärpännyt, jatkoaikaa sai vielä vuoden. Alueen viranomaisen tehtävänä oli huolehtia, että lapsiluku perheissä ja kylässä säilyi annetuissa rajoissa. Joissakin tapauksissa perheet saivat tehdä toisenkin lapsen, erityisesti maalla, jos ensimmäinen lapsi oli tyttö, vammainen, jos vanhemmat olivat molemmat ainoita lapsia tai kuuluivat vähemmistöihin. Jos lupaa ei heltinyt ja lapsia oli enemmän kuin yksi, vauvasta joutui pulittamaan hurjat sakot. Vaihtoehtona oli, että lapsi jäi ilman elintärkeitä papereita yhteiskunnan ulkopuolelle.

”- Sitten he pistivät piikin vatsaani. Piikin piti tappaa lapsi. Se oli joskus illalla seitsemän tai kahdeksan aikaan. Synnytys alkoi yöllä, se kesti tunteja, se oli paljon vaikeampi ja kivuliaampi kuin ensimmäinen synnytykseni. Viideltä aamulla lapsi syntyi. Se oli tyttö, hyvin suloinen.
Zhang itkee taas, ja puhelimesta kuuluu vain niiskutusta ja nieleskelyä.
- Tyttö ei ollutkaan kuollut. Se oli yhä elossa ja alkoi itkeä. Lääkäri upotti tytön vesisankoon. Sitten lääkäri vain käveli pois sanomatta mitään.”

Manninen ei jää päivittelemään eikä kritisoimaan kiinalaista menoa, vaan esittelee näkökulma kerrallaan asiansa tavallisten kiinalaisten tarinoiden kautta. Hän kulkee kaupungista ja kylästä toiseen ja vierailee useassa kiinalaiskodiissa antaen äänen tavallisille kiinalaisille. Ja aika äänen antaakin: hän saa kuulla millaista on ostaa naimattomuuden häpeää välttelevälle pojalle vaimo ulkomailta, tehdä työpaikan menettämisen pelossa abortti, tulla raskaaksi yli viisikymppisenä, turvautua hedelmöityshoitoihin kaksosten toivossa, joutua brutaalin toimenpiteen kohteeksi ja elää ilman tarvittavia papereita. Tai millaista on olla töissä vihatussa koneistossa.

”Lin työpaikalla metsävirastossa kuukauden palkan suuruinen vuosibonus oli pitkälti sidottu syntyvyydensäännöstelyyn.Jokainen 40 hengen työyksikössämme olisi menettänyt bonuksen, jos olisin tehnyt toisen lapsen. Olisinko voinut olla niin itsekäs`Työtoverini olisivat kärsineet.”

Moni kirjaan haastelluista on löytänyt politiikasta positiivisiakin asioita: yhdelle lapselle riittää rakkautta enemmän, rahat riittävät paremmin kouluttaa yksi lapsi kuin useita sekä opiskelu- ja työpaikka on turvattu.Tosin ainoa lapsi saattoi olla myös hyvin hemmoteltu, varsinainen pikkukeisari. Jos ainokainen saa paljon, häneltä myös vaaditaan valtavasti. Lapsen elämä on Kiinassa aika rankkaa, harrastuksiin ei jää aikaa, osalla ne ovat kokonaan kielletty, kun opinnoilta ja elämältä vaaditaan valtavasti.

Yhden lapsen kansa on monipuolinen tietopaketti siitä, miten 35 vuotta voimassa ollut yhden lapsen politiikka on Kiinassa vaikuttanut kansalaisiin ja yhteiskuntaan. Ajatus taustalla on varmasti ollut hyvä, mutta yhteiskunta ja sen perinteet eivät muutu samaa tahtia. Viime vuoden Tieto-Finlandia-voittajan valinnut Jörn Donner luonnehti "riipaiseva ja liikuttava kirja". Aihen kaukaisuudesta huolimatta olen täysin samaa mieltä Donnerin kanssa. Opin paljon uutta Kiinasta ja sen kulttuurista ja ennen kaikkea pääsin kurkistamaan yhteen maailman laajimmista väestöpoliittisista kokeiluista yksilöiden kokemusten kautta. Kirja kuristaa välillä kurkkua, kuten Maninen sen alkulehdillä varoittaa. Kulttuurierojen takiakin moni asia tuntuu pöyristyttävältä, mutta suurimmat väristykset tulevat yhden lapsen politiikan kovista seurauksista. Pelkkää itkua ja hammastenkiristystä kirja ei ole, vaan se on tavallisten kiinalaisten ääni arassa asiassa suomalaisille. Asiassa, jossa on yhtä monta tarinaa kuin on kiinalaista. Vuoden 2016 alusta Kiinassa on ollut voimassa kahden lapsen politiikka, jonka tavoitteena on korjata vinksahtanutta väestörakennetta. Nähtäväksi jää, kykeneekö tulevaisuuden Kiinassa työvoima, tasaamaan vääjämätöntä eläkepommia.

”Kahden lapsen politiikan alettua Kiinassa onkin jo uutisoitu työnantajista, jotka eivät halua ottaa nuoria naisia töihin. Naisissa kun on se vaara, että he eivät teekään enää vain yhtä lasta vaan peräti kaksi.”

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa. Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret. Atena. 2016. 205 sivua.

Kjell Westö: Missä kuljimme kerran

””Tyypillistä heille”, Lucie sanoi katkerasti. ”Kauneus ja rehellisyys eivät merkitse mitään, säädyllisyys menee aina elämän edelle.””

Kjell Westön Missä kuljimme kerran on yksi suosikkiromaaneistani. Olen lukenut kirjan kahteen kertaan, romaanista tehdyt tv-sarjan sekä elokuvan osaan kutakuinkin ulkoa. Hyvään kirjaan palaa mielellään aina uudelleen. Edellisestä lukukerrasta onkin ehtinyt vierähtää jo tovi. Siispä sivut kohti Helsinkiä ja aikakello 100 vuotta taaksepäin.

Finlandia-palkitun Missä kuljimme kerran-kirjan tarina liikkuu Helsingissä ja sen ympäristössä vuosina 1905-1944. Alusta lähtien kaikkialla kiehuu, kaikki on murroksessa, kapinat, mellakat ja suurlakko herättävät pelkoa. Mutta se on vielä pientä siihen nähden mitä on tulossa.

Kirja kulkee sujuvasti Helsingin kahden eri todellisuuden mailla: hyväosasten ja köyhien. Kuilu niiden välissä on valtava. Köyhillä ei ole varaa hoidattaa itseään, opiskella, asua kunnollisissa asunnoissa tai syödä kunnolla. Työt ovat raskaita ja päivät pitkiä, jos työtä ylipäätään on. Hyväosaiset taas voivat huolettomasti lomailla ulkomailla, opiskella yliopistossa, käydä juhlimassa, nauttia kulttuuririennoista ja ylipäätään tehdä kaikkea sellaista, joihin köyhillä ei ole varaa. Helsinki näiden ryhmien ympärillä kasvaa, kehittyy ja muuttuu. Hevospirssit saavat tehdä tilaaa autoille ja uusille raitiovaunulinjoille. Samoin maailmalta rantautuvat aatteet ja virtaukset tuovat kaupunkilaisille uutta ihmeteltävää.

Kuilun molemmin puolin elää nuoria, elämänjanoisia ihmisiä. Päähenkilöitä kirjassa on oikeastaan neljä: Eccu, Lucie, Cedi ja Allu. Lucie Lilliehjelm on kirjan kapinallinen. Varakkaaseen säätyläisperheeseen syntynyt Lucie vähät välittää säätynsä tavoista, säätyrajoistaja ja elää kuten haluaa. Lucien elämässä vilisee miehiä, hän on tavoiteltu, mutta yhden pikku eposidin takia hiukan huonossa maineessa. Kielellisesti lahjakas Lucie on hyväntahtoinen ihminen, joka yrittää auttaa lähimmäisiään parhaansa mukaan. Hän joutuu kyllä törmäämään säätyrajojen tuomaan kuiluun eikä paljoa saa ymmärrystä tavoistaan auttaa.

Lucien veli Cedi on aika pitkälti siskonsa vastakohta. Cedi on kirjan raakalainen, jonka raakuus tulee erityisesti ilmi vuonna 1918. Hän teloittaa ja teloituttaa punaisia silmittömästi ja myöhemmin myös muiluttaa vasemmistolaisia. Sodan kauheuksien jälkeen hänestä kehkeytyy liikemiesmäinen öykkäri, joka kohtelee vaimoaan, Eccun siskoa, halpamaisesti. Eccu on Cedin ystävä ja porvarisperheen poika. Herkkänä taiteilijasieluna hän ei oikein tahdo selviytyä elämästään.

Punaisen työväen päähenkilö on Allu Kajander. Hän on monipuolisesti lahjakas, mutta köyhän kodin poikana koulunkäynti jää haaveeksi. Sota ja tuberkuloosi runnoo hänen perhettään rankalla kädellä. Allu joutuu tottumaan nuoresta kovaan työntekoon ja hän lähteekin merille. Allu menestyy jalkapallonpelaaja ja myöhemmin poliittisesti aktiivinen. Se koituu hänen kohtalokseen.

Yhdeksi päähenkilöksi kieltämättä nousee myös Helsinki. Westön kaupunkikuvaus on todella tarkkaa ja asiantuntevaa. Ivar Grandell häilyy päähenkilön rajamailla. Ivar on muita hiukan vanhempi opettaja, sosialisti ja sanomalehtimies. Sivuhahmoista maininnan arvoisia ovat Eccun apulainen ja Allun vaimo Mandi Salin, Lucieen rakastunut Micki Morelius ja erikoinen liikemies Henning Lund.

Päähenkilöiden ollessa aikuisuuden kynnyksellä ja Allun ollessa koulupoika, juuri itsenäistynyt Suomi ajautuu sisällissotaan. Eccu ja Cedi kavereineen taistelevat valkoisella puolella, Allun isä punaisella. Valkoiset ennen pitkää joutuvat punaisten vangeiksi, vaikka olot eivät kovin äidytkään hurjiksi. Valkoisen puolen päästyä valtaa kosto on raaka ja verinen. Raakuudessaan Cedi on omaa luokkaansa. Cedi johtaa puhdistuksia, jakelee mielivaltaisia tuomioita ja uhkuu kostoa vankeudestaan. Eccu ja Henning Lund ovat mukana teloituksissa, mutta paljon maltillisempina.

”Jali toivoi monta kertaa että hänellä olisi ollut Jumala jolle lähettää rukouksensa. Hän oli pojastaan huolissaan, sillä Eccu oli perinyt Webereiltä paitsi korvat myös Attin mielenlaadun ja vaipui herkästi synkeisiin aatoksiin. Kiivaskin Eccu oli, ja politiikka virtasi kuin myrkky hänen suonissaan.”

Sodan jälkeen jokainen koettaa selviytyä eletyn kanssa. Cedi ryhtyy liikemieheksi, Eccu perheelliseksi valokuvaajaksi, aikuistuva Allu lähtee merille joksikin aikaa ja Lucie, no, hän jatkaa entisellään. Aikaa leimaa syvä kahtiajako voittajiin ja häviäjiin, kieltolaki, espanjantauti ja tnousukauden jälkeen yöttömyys. Uusia tuulia saapuu myös Suomeen amerikkalaismuusikoiden ja jazzin mukana mutta mustia pilviä kasautuu fasismin, Lapuan liikkeen ja talouslaman myötä 1930-luvulla. Sota on jättänyt jälkensä, etenkin Eccuun, joka hukuttaa pimeyttään päihteisiin.

Suosikkihahmon valinta oli minulle paljon vaikeampaa kuin inhokin. Koko kirjan ajan inhosin kaiken eniten Cediä, oikeistolaista, väkivaltaista sadistista öykkäriä. Suosikkejani ovat Eccu, Lucie ja Ivar. Eccu inhimillisyydessään ja herkkyydessään, Lucie rajojen rikkojana ja Ivar vasemmistolaisena älykkönä ja rauhan miehenä. Allu tuo kieltämättä hyvän vastapainon Lucien ja muiden yläluokkaisten henkilöiden elämään.

Kirjaa lukiessa huomaa, että Westö pyrkii täydelisyyteen. Taustatyötä on tehty ja paljon. Jokainen yksityiskohta on nerokkaasti paikoillaan ja henkilöiden paljoudesta huolimatta lukija pysyy hyvin kartalla henkilöiden suhteista ja kohtaloista. Erityisesti minua ilahduttaa se, että Westö antaa kirjalla äänen ruotsinkielisille punaisille ja sisällissodan todellisuudella kaupungissa. Monelle kun vuoden 1918 tapahtumat ovat enemmän tuttuja Väinö Linnan ”Täällä Pohjantähden alla” -trilogiasta.

Kirjaa lukiessani pohdin, että kirjan nimi oikeastaan voisi olla myös ”Missä olemme nyt”. Sen verran lähelle tarina tulee nykypäivää. Kansa on jakautumassa kahtia entistä voimaakkaammin ja kovat arvot jylläävät julmasti jättäen jalkoihinsa yhteiskunnan erilaiset, työttömät, köyht ja sairaat. Toivottavasti Allun, Ivarin, Eccun ja muiden kohtalo voisi olla tienviittana kohti yhtenäisen kansan rauhallista tulevaisuutta. Vuotta 1918 ei tule unohtaa eikä sitä miksi niin tapahtui. 

”Myös Lucie oli entisensä, hän inhosi kaikkia auktoriteetteja niin syvästi että sellaista diktaattoria ei ollut syntynytkään joka olisi voinut vikitellä häntä uhollaan. Mutta ne muut. Cedi ei vieläkään tiennyt kummalla jalalla seisoa, ja samoin oli Toffe ja Cilla Ramsayn, Julle ja Katy Enerotin, Poppe von Frenckellin, Calle Gylfen ja jopa läpeensä mukavan Jocke Tollerin laita.”

Kjell Westö: Missä kuljimme kerran, 2008. Otava. 589s.