Kai Kortelainen: Kikka: Traaginen elämä sisaren silmin

 

”Sinun on kerrottava, miten kaikki oikeasti meni ja mitä mun elämä todellisuudessa oli.”

Heti alkuun tunnustus. En ole koskaan ollut mikään Kikka-fani. Pari vuotta sitten Yle julkaisi Kikasta kuunnelman, ja sen kuuntelin Areenasta. Tykkäsin siitä.

Kun näin Kikasta kertovan uutuuskirjan Storytelissä, mietin pariin kertaan kuuntelisinko. Aloitin, kiinnostuin ja lopulta en malttanut enää lopettaa. 

Kuuntelemani kirja kertoo Kikasta, mutta ennen kaikkea Kirsistä, Kati Lahden isosiskosta.

Aloitetaan Kirsistä.

Kirsin lapsuus oli monin tavoin vaikea. Äiti joi, isää ei juuri näkynyt ja isäkin joi. Oli väkivaltaa, hyväksikäyttöä, köyhyyttä ja pelkoa, mutta myös turvallinen äidinäiti, jonka luo saattoi aina mennä. Oli koko kesän kestävät leirit, jonne pääsi kotia pakoon. Oli rakas sisko.

”Kerroin, kuinka olin joutunut katselemaan miehen sitä, mutta toisin kuin minä, Kirsi oli joutunut sitä miehen käskystä myös koskettamaan. Kaikkea en uskaltanut tai häpeältäni kehdannut edes kertoa. Jätin sanomatta, kuinka mies oli työntänyt sen meidän kummankin suuhun. Kuin jäätelötötterön, väkisin kerta toisensa jälkeen.”

Eräänä päivänä nuori Kirsi sai tarpeekseen ja muutti pois kotoaan. Kirsillä oli unelma.

No kuka se Kikka oikein on?

Kikka on Kirsin luoma fantasiahahmo, joka toteutti Kirsin unelman, unelman tähteydestä.

Muistan Kikan suosionsa huipulla hyvin. Minuun lähinnä heviä kuunnellakseen teiniin ei Kikan tyyli juuri iskenyt, mutta moneen muuhun kyllä iski. Ja lujaa. Kikka tuntui yht´äkkiä olevan joka paikassa. Kirjassa nousee selvästi esiin miten Kikka sai toteutettua lapsuutensa haaveen ja miten hän teki valtavasti töitä, kun unelma oli totta. Kirsii oli jaksanut uskoa ja valaa uskoa myös siskolle Katille. Joku päivä kaikki olisi paremmin ja hän olisi kuuluisa laulaja.

Mutta enne unelman toteutumista Kirsin oli kestettävä paljon sellaista, joka kostautuisi aikuisiällä monenlaisina ongelmina. Ajan mittaa kaikki kostautui. Lapsuuden traumat eivät jättäneet rauhaan, vaikka Kirsi yritti häivyttää niitä taka-alalle ja eipä mennyt aikaakaan, kun tähti itse alkoi paeta liian syvälle luomansa hahmon kuvitteelliseen todellisuuteen. 

”Kesällä Kirsi kuitenkin koki saavuttaneensa pohjansa. Hän suostui menemään katkolle ja laitoskuntoutukseen. Hän oli valinnut mielenterveystoimiston palveluiden sijaan terapeutikseen valkoviinin ja lääkkeekseen Koskenkorvan, jolla hän oli korvannut myös lääkärien määräämät mieltä tasapainottavat cipramilit. Seurauksena oli vakava depressio ja vatsan tilttaaminen.”

Kirsi yritti parantaa elämäänsä moneen otteeseen monin tavoin, yritti jättää päihteet, hoitaa itseään Välillä meni hyvin. Kirsistä tuli äiti, mutta hän sai myös diagnoosin kaksisuuntaisesta persoonallisuushäiriöstä. Suosion hiipuessa terveys heikkeni, alkoholi toi hetkellistä lohtua, samoin lääkkeet.

Kunnes kaikki oli ohi ja lääkkeiden yhteismyrkytys tappanut Kirsin. 

Kirja jää varmasti pitkäksi aikaa mieleen. Se on tarina sitkeydestä ja unelmien täyttymisestä, mutta siitä miten lapsuudessa koettu väkivalta saattaa sairastuttaa aikuisena. Erityisesti kirjassa minua kosketti lapsuusaika, kaikki se hirveä, jota nuori Kirsi siskonsa kanssa joutui kokemaan. Kirja on myös muistutus siitä, miten paljon lapsuuden olot saattavat vaikuttaa aikuisuuteen ja miten monitahoinen sairaus alkoholismi on. Näistä asioista ei puhuta koskaan liikaa.

Onneksi Kati toteutti Kirsin toiveen ja kertoi tarinan. Onneksi Kai Kortelainen kirjoitti sen.

”Kun Kirsi otti eräänä iltana yöllisen episodin uudelleen puheeksi, en tiedä, yrittikö hän suojella enemmän omaa psyykeään vai rauhoittaa minun levottomia ajatuksiani. Kati, se oli ihan oikeutettua, kun me kerran ollaan tällaisia ja meidän koti on tällainen. Se mies kai vain halusi opettaa meille jotakin.

Silloin aloin huolestua Kirsistä ensimmäistä kertaa. Tiesin miehen tehneen väärin. Miten siskoni saattoi edes kuvitella jotain muuta?”

Kai Kortelainen: Kikka: Traaginen elämä sisaren silmin. Lukija: Karoliina Kudjai. Minerva. 2023. Kesto 9t15min. Lainaukset e-kirjasta.

Anu Aspiala: Kimono kireällä

 ”Ensimmäinen yllätys neuvolassa on, että kyseessä on joukkotarkastus. Ympärillämme on 20 suloista mustatukkaista nelikuista vauvaa pelkissä vaipoissaan. Ikeda-san ei tiedä minne katselisi. Kengän kärjet kiinnostelevat.”

Mitäh?! Uusi kirja Japanista? Eikä mikään uusi turistiopas? 

Kiinnostukseni Japania kohtaan huitelee ihan omissa sfääreissään enkä voi vastustaa oikeastaan mitään Japaniin liittyvää, en ruokaa, herkkuja, kieltä, kulttuuria, mitään. Luonnollisesti tartuin oitis tähän sanalliseen kireään kimonoon, varsinkin, kun se oli niin helposti Storytelissa saatavilla.

Eletään tämän vuosituhannen ensimmäisen vuosikymmenen loppupäätä. Anu Aspialan puoliso on saanut työkomennuksen Sapporoon, pohjois-Japaniin. Perheeseen odotetaan esikoista ja Anu-vaimo on valinnan edessä: jäädäkö vai lähteä pienen vauvan kanssa Japaniin. Japani voittaa. Alkaa matka Hokkaidon saarelle, laavan ja lumen valtakuntaan. 

Jos aikuisella yksinäänkin on sulattelemista muuttaessaan toiselle puolen maailmaa ja täysin vieraaseen kulttuuriin, niin mitä se sitten on, kun kulttuuri on täysin vieras, turvaverkot tuhansien kilometrien päässä, vauva esikoinen ja kun maan kieltä ei osaa? Tiedossa on sukellus japanilaiseen kotiäidin arkeen suoraan sen syvästä päästä.  

”Täällä erotun kuin helottava finni keskellä otsaa. Olen outo, erilainen, ulkopuolinen. Kielipuoli, kömpelösti käyttäytyvä. Minut olisi helpointa ohittaa, pitää välimatkaa. Ja silti päivittäin kohtaan ihmisiä, jotka haluavat yrittää. He vetävät minua mukaan yhteisöön, kurottavat yli näkymättömän laidan. ”

Japani on söpöilyn mallimaa, mutta Aspiala kuvailee millaista on törmätä tiukkoihin sukupuolirooleiihin,, superteknisiin vimpaimiin, kuten länsimaissa mainetta niittäneisiin superteknisiin vessanpönttöihin, konbini-lähikauppoihin ja miten täytyy osata ”lukea ilmaa” eikä tällä tarkoiteta säätä. Suomalaisvauva äiteineen herätti huomiota, vaunuihin kurkisteltiiin ja ihasteltiin lukuisine ”Kawaii”-huudahdusten kera. Kielimuuri teki moneen kertaan tepposet japanilaisten ihastellessaan pientä vaaleaa vauvaa.

”Japanilaiset tavoittelevat harmoniaa kaikessa kanssakäymisessään toisten ihmisten kanssa. Henkilökohtaiset tunteet kätketään, julkisesti käyttäydytään siten, ettei koskaan saateta toista ihmistä noloon asemaan. Liiallisen suoruus puheissa tai toiminnassa, äänen korottaminen ja hermostuminen rikkoo harmonian ja saa henkilön näyttämään moukalta.”

Kirjasta jäi erityisesti mieleen kielimuurin tuomat kommellukset roskapussien eri vientipäivistä kotona vieraileviin huoltomiehiin, käynti paikallisessa terveyskeskuksessa vauvan kanssa erikoisine rokituskäytäntöineen sekä teeseremonia huutavan lapsen kanssa. 

Erityisesti kiinnitin huomiota kirjaa kuunnellessa siihen, kuinka tärkeää kielitaito on. Olen vuodesta toiseen jaksanut paasata siitä, että pelkällä englannilla ei tosiaankaan pärjätä. On osattava muitakin kieliä. Aspialan mielestä puutteellinen kielitaito aiheuttaa kokemuksen siitä, että olisi ikään kuin lapsi aikuisten yhteiskunnassa. He puolisonsa kanssa joutuivat pyytämään jonkun aikuisen eli japanilaisen hoitamaan hyvin yksinkertaisiakin asioita. Onneksi apua oli saatavilla.

Kirja on antoisa kurkistus japanilaiseen kulttuuriin ja siihen miten kiehtova ja erilainen se on kuin omamme. Vaikka kirja on  oikea herkkupala kaikille Japani-faneille, suosittelen sitä kaikille muillekin ihan vain jo siitä  syystä, että se avaa silmiä siihen mitä hyvää meillä on ja mitä voisimme toisesta kulttuurista oppia. 

”Maan lumo oli osittain siinä, että vaikka sitä oli vaikea oppia syvällisesti ymmärtämään, silti se hurmasi, haastoi minut pohtimaan arvojani, sai ajattelemaan.”

Anu Aspiala: Kimono kireällä, kuinka selvisin vauvavuodesta Japanissa. Gummerrus. Lukija: Kati Tammensola. 2023.  6t.36min.  Lainauksen e-kirjasta.

Enni Levi: Eliittiseuralaisen päiväkirja

Yhtenä aamuna selatessani uutisotsikoita törmäsin otsikkoon, joka kertoi uutuuskirjasta, jollaisesta ei ihan joka aamu kerrota. Kirjan kirjoittaja oli laittanut kansien väliin kokemuksensa eliittiseuralaisena maailmalla.

Nopea vilkaisu Storyteliin ja siellähän kirja jo olikin. Ei muuta kuin kirjahyllylle odottamaan kuuntelua. Tirkistelynhaluni voitti.

Enni Levi oli ulkomailla opiskeleva nuori suomalaisneito, kun hän törmäsi yritykseen, joka palkkasi listoilleen nuoria naisia täydellisiksi tyttöystäviksi. Rohkeana ja ennakkoluulottomana mimminä Levi otti yhteyttä, pääsi Madamen haastateltavaksi ja viikon miettimisajan perästä raapusti nimensä sopimuksiin. Poikaystävänsä siunauksella.

Tästä alkoi matka täydellisenä maksullisena tyttöystävänä. 

”Luonteeltaan seuralaisten tuli olla sosiaalisia ekstroverttejä ja luontaisia keskustelijoita. Kansainvälisyys, biseksuaalisuus ja laaja skaala seksikokemuksia sekä miesten että naisten kanssa nähtiin eduksi”

Vaikka asiakas maksoi seurastaan ja tapaamiseen saattoi liittyä seksiä, girlfriend experience eli tyttöystäväkokemus eroaa perinteisestä prostituutiosta siten, että asiakas ja seuralainen käyvät treffeillä kuin pariskunta konsanaan. Seuralaisen tehtävänä oli luoda tapaamiseen oikeanlainen tunnelma ja sivulliset uskomaan, että tässä mitään makseta seurasta.

No mutta millainen mimmin tuli sitten olla, jos tuli olla täydellinen? Escortin vaatimuslista oli pitkä: oli suotavaa olla pieni valkoihoinen länsi-eurooppalainen, piti olla puhdas ja tuoksua hyvältä, ei saanut olla karvoja, ei saanut tupakoida, ei saanut olla lapsia, eikä pitkää seksityöuraa takana. Levi oli työskennellyt stripparina, mutta se ei haitannut.  Hiusten tyvikasvu tuli värjätä säännöllisesti ja kynsien kestolakkausta ja hampaiden valkaisu oli suositeltavaa.

Täydellisen neidon tuli olla myös alle kolmekymppinen, alle kokoa 38, ei saanut olla lävistyksiä, suuria tatuointeja tai, selluliittia. Muista mahdollisista epätäydellisyyksistä, kuten näkyvistä raskausarvista, isommista luomista tai pienistä tatuoinneista tuli ottaa kuvat. Ne mainittiin escortin profiilissa, jonka mukaan asiakkaat valitsivat seuralaisensa. 

”Pluskokoiset, tummaihoiset, itäeurooppalaiset ja yli kolmekymppiset naiset loistivat profiileissa poissaolollaan, mutta yllättäen myös stereotyyppiset pitkänhuiskeat mallitypyt tai uhkeat pornobeibet puuttuivat lähes kaikkien GFE-välitystoimistojen listoilta.

Vahvoja tuoksuja vältettiin, koska  asiakas olisi saattanut joutua vieraista tuoksuista ongelmiin kotiin palatessaan. Meikin tuli olla hillitty iltameikki,  punainen huulipuna oli ehdottomasti no no. Peruspukukoodi oli cocktail-mekko ja mustat avokkaat. Myös alusvaatteille oli luonnollisesti omat ohjeistuksensa. Ne eivät saaneet vilahtaa mekon alta. Vaikka rahaa tulikin, sitä kului jo ulkoisen olemuksen ylläpitoon.

”Tarkoitus oli näyttää tyylikkäältä liikenaiselta, ei stereotyyppiseltä minimekkoiselta hempukalta.”

No entä ne asiakkaat? Levi kertoo heistä yhtä suorasukaisesti kuin työn vaatimuksista: vastassa ei ollut irstaita vanhoja äijiä, kaljamahaisia läähättäjiä tai pieruverkkarikansaa, vaan asiakkaillakin oli oma seulansa: näitä tyttöjä ei ihan niin vaan saanut seurakseen. Vastassa saattoi olla pankkiiri, koodari, toimitusjohtaja, opiskelija, sijoittaja tai lentäjä, firman vanha tuttu tai ensikertalainen, paikallinen tai bisnesturisti, joka oli valmis maksamaan seurastaan sievoisia summia. Asiakkaita oli niin Euroopasta kuin Aasiasta, Lähi-idästä kuin Piilaaksostakin. Monet miehistä olivat perheellisiä, jotka enemmänkin  tarvitsivat Leviltä olkapäätä ja kuuntelevat korvat kuin itse seksiä. Aina kaikki tapaamiset eivät edes johtaneet petipuuhiin. Osa asiakkaista oli taas niin kiireisiä bisnesmoguleita, että aikaa ei liiennyt seurusteluun tai sinkkuja, jotka eivät halunneet parisuhdetta.

Vaikka välitysfirma vaati, se myös huolehti. Se piti huolta monenlaisista byrokratiaan liittyvistä asioista, mm. verojen maksamisesta, se hoiti buukkaukset ja kuljettajan, joka vei tapaamispaikalle esim. jostakin rautatie- tai metroasemalta. Samainen kuski toimi myös turvamiehenä, jolle tuli laittaa viestiä, kun rahat oli saatu.Työn ulkopuolella ei saanut pitää yhteyttä asiakkaisiin eikä toisiin firman tyttöihin. Sooloilu firman ulkopuolella oli  turvatonta.

Kirja on jaettu teemoittain lukuihin, läpi käydään Levin tie alalle, työn vaatimukset, erilaiset asiastyypit, puhutaan rahasta, seksistä ja seksityön stigmasta. Muun muassa. Kieli on elävää, miltei hulvatonta. Vastaan tulee pikkuhousumiehiä, kokkelikikkeleitä, mediummunia ja rakastuneita höpsöjä miehiä.Tätä kuunnellessa ei pääse pitkästymään.

Mielenkiintoinen kirja. Ja hauska. Vaikken tämänkään jälkeen ole vastaavanlaisten palveluiden innokas puolestapuhuja, kaltaiseni keski-ikäinen täti-ihminen sai paljon ajateltavaa. 

Joskus on osattava löysätä nutturaa. Edes vähän.

Enni Levi: Eliittiseuralaisen päiväkirja. Atena. 2023. Äänikirjan lukija Sara Welling. 3h 41min. Kuunneltu Storytelin äänikirjapalvelusta.

Väinö Linna: Täällä pohjantähden alla

 ”Miehet salvoivat nurkkia ja Halme katseli keppiinsä nojaten:

 - Jaa….a. Siinä se nousee. Valistuksen majakka. Suomen kansan toivontähti.

Kuului Hellbergin hymähdys.

 - Semmoisien tähtien alla ei Suomen kansalla ole paljonkaan toivoa.

 - Enpä osaa yhtyä mielipiteeseesi. Nähdäkseni et isekään puhu vakavasti.

 - Kuules ny Halme. Kun tuommoinen parooni ja tuommoinen kirkkoherra rouvineen panevat pystyyn kansakoulun, niin tiet kai jo siittä, minkälaiset tähdet sen katossa paistaa.”

Harva kirja on vaikuttanut elämääni yhtä paljon kuin Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla.

Himoitsin kirjatrilogiaa jo nuorena teininä isoäitini hyllystä. Isoisäni oli nimittäin saanut sen aikoinaan lahjaksi ja päässyt alkuun: ”Alussa oli suo, kuokka….” Ja lopettanut lukemisen siihen tuhahtaen, että hän oli elämässään tarpeeksi kuokkinut.  Isoäitini ei antanut trilogiaa nuorelle lukijalle, sanoi vain, että pitää vielä vanhentua ja että kirja ei vielä sovi minulle.

Samoihin aikoihin isäni hankki kirjasta tehdyt vhs-versiot, jotka olen katsonut niin moneen kertaan, että osaan ne vieläkin ulkoa repliikkeineen kaikkineen. Lukion kolmannella luokalla historian kurssi meni minun ja koulun rehtorin keskusteluksi sisällisodasta. Ja arvatkaapa vain mistä taustatietoni olin imenyt…..

Aikuistuttuani hankin itselleni ihan oman pokkariversion, olen lukenut senkin pariin kertaan läpi. Eikä katsomatta ole jäänyt myöskään katsonut Timo Koivusalon tekemä uusi versio. Paikkansa TPA-kokoelmassani on löytänyt myös Ylen tekemä radiokuunnelma, jota voi edelleen lainailla kirjastoista.

Nyt kun olen hurahtanut äänikirjoihin, innostuin kuunetelemaan lempiklassikkoni äänikirjana, lukijanaan riihimäkeläinen Veikko Sinisalo.

Mutta mistä ihmeen tarinasta on oikein kysymys?

Täällä pohjantähden alla kuvaa Koskelan perheen ja heidän kotikylänsä Pentinkulman vaiheita 1880-luvulta toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan. Alussa on todella kuuluisat suo, kuokka ja Jussi. Jussi Koskela tahtoo perustaa pappilaan torpan ja luvan siihen saatuaan, toteuttaakin pitkäaikaisen haaveensa. Vaimokin Jussilla on jo, Alma, ja vuosien varrella perheeseen syntyy Akseli, Aleksi ja Akusti. 

Jussi on kuuluisa nuukuudestaan, mutta hän on oikeastaan ahne. Hän vaimoineen edustaa vielä säätyvallalle kuuliaista ikäpolvea eikä juurikaan perusta poikiensa, etenkään Akselin touhuista sosialismin parissa. Vanha jukuripää opettaa pojilleen jo nuoresta kovan työnteon, ja siinä Akseli onkin likimain voittamaton.

Akselin aikuistuttua hän vähän kerrassaan siirtyy kirjan päähenkilöksi.

Koskelan väellä on ystävinään Kartanon torppaa asuttavat Kivivuoret, uskonnollinen Anna ja hauska Otto ja heidän lapsensa Osku, Janne ja Elina. Viimeksi mainitusta tulee Akselin emäntä, Janne kiipee yhteiskunnan portaissa korkealle ja Osku… no, hänelle ei käy kovin hyvin.

Onhan kylässä toki muitakin kuin nämä kaksi perhettä: Lempihahmoni koko saagassa on Adolf Halme, huutolaispoika ja kylän räätäli, lukumies ja omin nokkineen sivistynyt mies. Hän on vankka sosialisti, muttei tahdo tarttua aseisiin eikä kannata sotaa. Halme on kaikenkaikkiaan kylän jännä mestari, jota ilman  sosialismi ei olisi levinnyt koko kylässä kovinkaan hyvin. Halmeella on vaimo, Emma, ja oppipojaksi otettu Leppäsen Valenti.

Leppäset onkin sitten täysin oma lukunsa. He ovat melkoisen avuttomia, köyhiä, likaisia ja yksinkertaisia ihmisiä. Isä-Preeti on kartanon päiväläinen, joka jaksaa jaanata ”mitäs meitin tämmöisten miesten”. Henna on samanlainen kuin miehensä ja tytär Aune on kylän kiertopalkinto, joka makaa kutakuinkin kjokaisen kanssa, joka vastaan tulee. Aune saa myöhemmin isättömän pojan, Valtun, josta tulee vielä paljon murheita.

”Se on rauhanaikana niin kun paremman väen asia toi isänmaa, mutta sodassa passaa sitten vähän huonommankin koittaa.

 -Preeti”

Oman maininnan ansaitsee myös Laurilat, Töyryn torppariperhe. Laurilat eivät tule lainkaan toimeen isäntiensä kanssa ja heidät häädetään torpastaan. Muutenkin isä-Anttoo haastaa riitaa milloin missäkin, ryyppää ja riehuu, eivätkä pojat ole kovin kauas puusta tipahtaneet. Paitsi Antti, kehitysvammainen poika, jonka takia Anttoo oli joutunut vaimonsa kanssa naimisiin. Tytär Elma riiastelee Koskelan Akun kanssa, mutta sisällissota muuttaa Lauriloiden elämän täysin. Heistä vain yksi selviää elävänä sisällissodasta. 

Herrasväkeä totta kai kylässä on: pappilaan muuttaa kirjan alkupuolella Lauri Salpakari perheineen. Pappi itse on lempeämpi kuin vaimonsa, mutta täysin puolisonsa vietävissä. Ellen taas on puuhanainen, joka milloin kiertää helmikuun manifestin takia pitkin pitäjää, milloin pyörittää marttoja ja lottia ja ja perustaa kylään kansakoulua.  Poika Ilmari on julma ja raaka omalla tavallaan, tytär Ani jää sivuhahmoksi. 

Opettajaksi tulee jossakin välissä Pentti Rautajärvi, henkeen ja vereen suojeluskuntamies ja lapuanliikkeen kannattaja.

Kylän keskus on kartano, jossa asuu oikea paroni, vähän kuin Jumalasta seuraava. 

Toki kylässä elelee paljon muitakin henkilöitä, mutta tässä joitakin keskeisimmistä.

Kirjan henkilöt kokevat kukin omalla tavallaan Suomen historian suuria mullistuksia: sortovuodet, sisällissodan,  torpparien itsenäistymisen, lapuanliikkeen ja toisen maailmansodan. Työväenluokka omalla tavallaan kuvataan sisukkaaksi ja ahkeraksi, herrat taas omasta asemastaan hyvinkin tietoisiksi. 

Sisällissodan osuus kirjassa on rankinta luettavaa, etenkin vankileiriaika. Sitä vihan ja ennakkoluulojen määrää ei voi ymmärtää, saati sitä, miten raa´asti valkoiset kohtelivat punaisia sodan jälkeen leireillä. Akselin kohtalossa kaikki karmeus tulee selvemmin ilmi.

”Päävartion kuolemansellistä päästyään Akseli oli jonkin verran voimistunut. Hän oli 31-vuotias ja hänellä oli voimakas ruumis ja luja elinvoima. Ruoka ei kasarmilla ollut sen parempaa kuin kuolemansellissäkään, mutta sitä sai täällä vähän enemmän ja ulkoilmakin auttoi toipumisessa. Joskus onnistui Eliaksen hankkia myös jokin ylimääräinen palanen.”

En voi olla ihailematta Koskelan Almaa, joka tarinassa menettää kaikki kolme lastaan ja kolme lastenlastaan ja silti jaksaa uskoa, että aamutonta yötä ei vielä ole ollut. Alma on tarinan lempeimpiä ihmisiä, vaatimaton, mutta rakkaudellinen nainen.

Inhokkeihini lukeutuvat mm. Pappilan Ellen, hänen poikansa Ilmari, Laurilat ja Leppäsen Aune.

Minun mielestäni tämä on kirja, joka jokaisen suomalaisen kannattaa lukea. Kansalaissota lienee edelleenkin, yli sata vuotta sodan jälkeen, jonkinlainen kollektiivinen, hoitamaton trauma Suomessa. Henkilöhahmot saattavat tuntua jotenkin stereotyyppisiltä, mutta jokaisella heistä on oma tärkeä osansa tarinassa. Vaikka kirjat - kyseessä on siis trilogia - ovat paksuja ja kuuneltavat versiot liki 30 tuntisia per kirja, urakka ehdottomasti kannattaa.

Kovin vierailta ei Väinö Linnan luomat äänenpainot tunnu tänäkään päivänä. Valitettavasti polarisaatio saa nykyään aina vain enemmän jalansijaa ja eri yhteiskuntaluokat vieraantuvat toisistaan entisestään. Siksikin tämä kirja on niin tärkeä, että sisällissodan kaltaisia asioita ei enää koskaan tapahtuisi, vaan tällä kertaa osattaisi tarttua asioihin ennen kuin veljestä tulee vihollinen. 

”Heinä oli pappilasta saaduissa maissa, jota sanottiin Pappilan pelloksi, joskin sille oli viime aikoina vakiintunut uusi nimi, kun Alma kerran oli melkein vihaisena tokaissut pappilan maista puhuttaessa:

 - Ei se ole mikään pappilan maa. Se on isän maa, yhtälaisesti kun kaikki muukin täällä. Isä sen teki.”

Väinö Linna: Täällä pohjantähden alla 1-3. WSOY. Äänikirja 2000. Kuunneltu Storytelin äänikirjapalvelusta. Lukijana Veikko Sinisalo. 

 

Virpi Hämeen-Anttila: Alastonkuvia

 ”Myönnän, että työtapani oli hiukan moraaliton. Minua olisi voinut syystä nimittäin tirkistelijäksi.Enkö tuijottanut toisen elämän yksityiskohtia itse pimennossa pysytellen?”

Luettuani Suden vuoden ajattelin etsiä Storytelistä Virpi Hämeen-Anttilan toisen romaanin Alastonkuvia ja kuunnella yhden opiskeluaikojeni lempikirjan. Muistan miten hurjasti se puhutteli gradunsa kanssa painivaa teologian opiskelijaa, jonka gradu - yllätys, yllätys - liittyi kuvataiteisiin.

Kirjassa on kolme kertojaa, äänikirjassa kolme eri lukijaa. Yksi kirjan kolmesta keskushenkilöstä on Anna Tuominen, nuori taidehistorian opiskelija, joka on graduaihetta vailla. Hänelle vihjaistaan kuvataiteilija Aleksi Merikoskesta. Anna tarttuukin aiheeseen. Mieheen, joka oli vuosikymmeniä sitten herättänyt pahennusta alastonkuvillaan ja sittemmin elellyt vihattuna erakkona. Alkaa mielenkiintoinen ja vaiheikas matka miehen tuotantoon ja  elämään juttujen, kuvien sekä haastattelujen kautta. Anna sukeltaa koko ajan syvemmälle tutkimukseensa poikaystävän nalkuttaessa sivussa. Lopulta on aika tavata Merikoski itse.

Merikoski ei järin ilahdu kuullessaan graduhankkeesta, mutta tavattuaan Annan he rakastuvat silmänräpäyksessä ja  kohtaamisesta seuraa elämän mullistava tapahtumasarja. Ikäerosta viis. Sitä onkin liki kolmekymmentä vuotta.

” - Puhuisin ihan hiljaa, tyttö sanoi. -Olkaa nyt kiltti. En minä tahdo sotkea teidän tavallisia puuhianne.

Mutta sotketpas ne kuitenkin, hän ajatteli katkerana.”

Kirjan kolmas henkilö on Hannu. Hannu on Aleksin taiteilijaystävä ja aikalainen. Hannun päiväkirjamerkinnät avaavat Annan tutkimuskohdetta enemmän ja kertovat ajasta, joka on tehnyt Merikoskesta inhotun. Hannu oli kaiken kukkuraksi rakastunut Aleksiin aikana, jolloin samaa sukupuolta olevien suhteet olivat kiellettyjä. 

Neljänneksi päähenkilöksi voisi nostaa taiteen itsensä. Sitä kirjassa on luonnollisesti paljon. Se on yhtä yhdistävä tekijä kaikkien kolmen henkilön välillä kuin rakkauskin. 

Alastonkuvia on upea, vaikuttava romaani, juuri niin ravisuttava kuin muistin sen olevan. Äänikirjana se herää hienosti eloon kolmen eri lukijan lukiessa Annan, Hannun ja Aleksin osat. Kirjassa on upeasti läsnä taide ja tiede, kaikesta näkyy kirjailija perehtyneisyys asiaansa. Ihan helpolla lukija ei kuitenkaan pääse, kestää jonkin aikaa, kun hän pääsee jyvälle Aleksin ja Hannun ystävyyden laadusta ja miten Hannu liittyy Annan graduun.

Kirja on ehdoton lukukokemus kuvataiteen ja älykkään kirjallisuuden ystävälle, mutta rakkauusromaaneista pitävät löytävät siitä omansa. Ja tiedä häntä, vaikka rakastuisivat taiteeseen itseensä.

”Tämä oli totisesti nainen jollaista en ollut nähnyt, jollaisesta en ollut tiennyt, tämä oli nainen enkä minä pystyisi koskaan mihinkään tällaiseen.”

Virpi Hämeen-Anttila: Alastonkuvia. Lukijat: Usva Kärnä, Jani Puhakka, Jari Nissinen. Otava. Äänikirja 2019. 19t 5min. Lainaukset kuvassa olevasta pokkarista.

Tuula Vainikainen: Kuninkaallisia naisia, elämää aikamme hoveissa

 ”Tiaroissa elää kuningassukujen koko historia. Niitä on teetetty lahjoiksi esimerkiksi sukuun naiduille morsiamille, jotka ovat aikanaan lahjoittaneet niitä eteenpäin omille tyttärilleen, tyttärentyttärilleen tai miniöilleen. Miespuoliset kuninkaalliset ovat hankkineet niitä sydäntensä valituille, joko hää- tai huomenlahjaksi tai muuten vaan.”

Kuninkaalliset jaksavat kiinnostaa meitä tasavaltalaisia vuodesta, vuosikymmenestä toiseen. Ihailemme pukuja,  juhlia ja tiaroita, kauhistelemme perheriitoja ja mokia, pidämme heidät mukana arjessamme median välityksellä.

Ja juttujahan medialla riittää. Viimeisen vuoden aikana kruunupäitä on vilissyt mediassa tavallistakin useammin ja laajemmin Englannin vallanvaihdon takia.  

Kuninkaallisista on kirjoitettu hyllymetreittäin kirjoja. Historian hämäristä kirjoihin ovat päätyneet komeat ja urheat kuninkaat, mutta kuten me kaikki tiedämme, kaiken takana on nainen. Niistä on vain yleensä unohdettu kertoa.

Ajat ovat onneksi alkaneet muuttua myös jokseenkin niin jähmeässä ja pölyisessä instituutiossa kuin mitä monarkia on. Hovi toisensa jälkeen on rukannut perimysjärjestystä uusiksi ja naisten asema hovissa on muutenkin muuttunut.

Siispä miksikäs ei kirjaa, jossa naiset ovat pääosassa, kuninkaalliset naiset.

Kirjan ensimmäinen osio kertoo kuninkaallisista naisista ja heidän roolistaan yleisesti sekä kuninkaallisen elämän eri elementeistä: sopivuudesta, koulutuksesta, työstä, pukeutumisesta, käytöksestä ja monesta muusta nykykuninkaalliselle leidille sopivasta jutusta.

”Kuninkaallinen nainen hallitsee korkeat korot ottaen luonnollisesti huomioon puolisonsa ja mielellään kulloinkin tavattavien isäntien pituuden. Jo valmiiksi pitkä Máxima korkeissa koroissaan tuntui tekevän isänsä Abdullah II:n olon hankalaksi kuningattaren Jordanian vierailulla.”.

Kirjan toisessa osiossa käydään läpi kuninkaalliset perheet yksitellen, Englannin ja Pohjoismaiden viedessä eniten kirjan sivuja.  Mukaan on otettu myös meillä hieman vieraammiksi jääneitä kuninkaallisia, mm. Espanjan infantat Elena ja Cristina sekä Alankomaiden ex-kuningatar Beatrixin sisaret. Kirjassa kurkistetaan myös maattomien prinsessojen ja kuningattarien elämään.

No joo, onhan tämä ihan viihdyttävä kirja. Erityisesti tykkäsin sen nykyaikaisesta otteesta, kirjassa esitellään pari edellistä sukupolvea ja nykyiset sekä ennenkaikkea tulevat hallitsijanaiset. 

Tekstiä on mukava lukea, ja kirjailijan omat kokemukset  kuuluvat kerronnassa kivalla tavalla. Kirjan heikkous on titteleissä kömmähtely, joista kaltaiseni kuninkaallisten uutisten suurkuluttaja törmätessään marisee. Kuvia olisi voinut olla myös lisää.

Kirja on rajattu eurooppalaisiin kruunupäihin, mutta erityisesti kaipasin kurkistusta Japanin hoviin, vaikka se onkin hyvin miesvaltainen. Maailman ainoa keisarikunta on kieltämättä kaikessa jäykkyydessään hyvin kiehtova.

Euroopassa on tällä hetkellä seitsemän kuningaskuntaa ja joukko pienempiä ruhtinaskuntia. Reilut sata vuotta sitten lähes jokaisessa Euroopan maassa oli kuningas tai keisari. Se miten kauan kruunupäitä on, riippuu siitä, miten kauan me olemme kiinnostuneita heistä. Kun kiinnostus loppuu, loppuu monarkiakin.

”Kuningashuoneiden laihduttaminen eli valtion ylläpitämien kuninkaallisten määrän vähentäminen on ehdottomasti tarpeen. Apanaasia ei jatkossakaan ole varaa maksaa kaikille serkuille ja kummin kaimoille. Ruotsin tapa vähentää kuningashuoneesta eläviä jäseniään on hyvä esimerkki. Tanska on seuraamassa perässä, ja Englannissa 74 - vuotiaalla tuoreella kuninkaalla Charles III:lla on samoissa asoissa paljon pohdittavaa.”

Tuula Vainikainen: Kuninkaallisia naisia, elämää aikamme hoveissa. Kirjapaja. 2023. 270s.

Linnéa Kuling: Lahkon kasvattama - Knutbyn murha lapsen silmin

 ”Alan nähdä itseni Mian palvelijana. Olen ylpeä asemastani. Välejämme on hiertänyt vuosina epätasapaino. Emme ole koskaan voineet viettää aikaa yhdessä samoista lähtökohdista. Olen tehnyt virheen siinä, että olen uskonut, että olemme yhtä arvokkaita. Nyt olen asettunut oikealle paikalleni - Mian palvelijaksi - ja harmonia on saavutettu.”

Niinhän siinä sitten kävi, että jäin koukkuun äänikirjoihin ja otin Storytelin kokeiluun… Valitettavasti en ole ehtinyt kirjoitella kuuntelemistani kirjoista tänne kuin kerran kuukaudessa.

Aikani Storytelia selattuani löytyi mielenkiintoiselta vaikuttava kirja. Kirja pienestä Knutbystä, jossa oli toiminut hyvin eriskummallinen helluntaiseurakunta. Olen kiinnostunut erilaisista uskonnollisista yhteisöistä, erityisesti lahkomaisista toimivista kristillisistä ryhmistä ja niissä vaikuttavista ihmisistä jo ammattini ja koulutukseni takia. Pappina kun törmään aiheeseen tämän tästä.

Kirjan kirjoittajalle Linnéa Kulingille Knutby ja sen pieni seurakunta oli alkuun ihana paikka, jossa kaikki huolehtivat toisistaan ja jossa oltiin tiiviisti yhtä perhettä. Hän oli pienenä oikea ongelmalapsi, joka ei osannut leikkiä muiden lasten kanssa ja joka käyttäytyi muita kohtaan ilkeästi.Vanhemmat olivat pulassa, etsivät apua monesta paikasta, eikä mikään tuntunut tepsivän. Kunnes he tutustuivat Knutbyn pieneen Filadelfia-nimiseen helluntaiseurakuntaaan.

Knutbyssä tilanne muuttui: Linnéan perhe otettiin avosylin vastaan seurakuntaan,  ja tytön käytös muuttui. Hän sai ystäviä seurakunnan toisista lapsista, ja aikuiset osasivat ottaa hänet huomioon aivan eri tavalla kuin ennen.

Vähä vähältä täydellinen onnela alkoi näyttää toisen puolensa. Linnéan kasvaessa hän ajautuu kohti lahkon ydintä kauemmaksi omasta perheestään. Teininä hän huomasi olevansa lahkon johtajan Åsan tyttären ilmainen orja, joka teki Mian läksyt, joutui seuraamaan Miaa jopa koulutusvalinnoissa ja tekemään kaiken kuten joku muu sanoi, ei niinkuin hän itse tahtoi. Linnean piti saada lupa lähteä ulos, nukkua tai syödä. Hän teki niitä asioita silloin kuin Miakin. Hänen piti kestää Mian pilkka, kiusaaminen ja väkivalta. Mian äiti Åsa, jota kutsuttiin Kristuksen morsiameksi, päätti kaikesta: koulutuksesta, puolisovalinnoista, vaatteista, kotien sisustamisesta… ja ainaisesta siivoamisesta. Pölyhiukkastakaan ei saanut näkyä missään. Lahkon johtaja Åsa Waldau,  oli myös päättänyt, ettei Linnéan äiti ollut kelvollinen edes Taivaaseen. Joten kotiin Linneálla ei juuri ollut asiaa. 

”Äiti on luopunut kaikkein kalleimmista aarteistaan, eli minusta ja Hampuksesta, siinä uskossa, että se oli ainoa mahdollisuutemme tulla pelastetuiksi.”

Asiat menivät vain hullummaksi, kunnes lopulta kupla puhkesi, Linnéa pääsi vapaaksi ja palasi perheensä luo. Alkoi pitkä toipuminen, terapia ja uusi elämä. Osa lahkon johtajista saivat tuomittiin tekemistään asioista. 

Linneán tarina on kiinnostava, mutta surullinen ja ahdistava. Välillä teki pahaa kuunnella  mihin kaikkeen Linnéaa pakotettiin ja kuinka helposti hän suostui siihen kaikkeen. Liikkeen taustalla oli varmasti hyvä tarkoitus, mutta kun yhdessä asiassa mentiin päin mäntyä, alkoi muutkin mennä samaa rataa. Uskonnollisissa liikkeissä erilaiset  vallanhimoiset ja häiriintyneet ihmiset saattavat saada seuraajia ja valtaa ja voilá, katastrofin ainekset on kasassa. Ja näin taisi käydä tässäkin tapauksessa. 

Tämä kirja on tärkeä jo siksi, että vastaavanlaisia lahkoja on tälläkin hetkellä ja niitä syntyy aina uusia. Kuling on tehnyt hyvän teon kertoessaan tarinansa, koska se kertoo meille miten vaarallisesta toiminnasta saattaa olla kyse. 

Ääriajattelu on aina huono juttu, myös uskonnoissa.

On kuitenkin tärkeää muistaa, etteivät kaikki uskonnolliset liikkeet ole lahkoja.

””Linnéa, mitä tämä oikeastaan on? Et ole oma itsesi. En ole koskaan nähnyt sinua tällaisena. Et ole oikeasti tällainen”, Peter sanoo ja katsoo minua huolestuneena.

Tuijotan pastoria terävästi.

”Tai sitten et ole koskaan nähnyt aitoa mua.””

Linnéa Kuling: Lahkon kasvattama - Knutbyn murha lapsen silmin.  2021 Storytelin äänikirja - kesto: 11 h 40 min. - lukija: Annika Poijärvi - Storytel Original. Lainaukset e-kirjasta.