Marja Korhonen: Häivähdyksiä - erityinen elämäni.

 ”Enpä arvannut silloin, että  yli viiteentoista kuukauteen en kotiini palaa. Muistan se avuttoman hämmennyksen ja nolouden tunteen, kun minut nostettiin pyörätuoliin, lykättiin ensiapuun ja nostettiin tutkimuspöydälle.”

Syksyllä jossakin välissä katsoin hyvin puhuttelevan Perjantai-dokkarin. Se kertoi neliraajahalvaantuneesta ja puhekyvyttömästä Marja Korhosesta, joka näytti kauniilta ja säteilevältä, onnelliselta naiselta, ja josta huokui päättäväisyyttä ja tahtoa. Mielikuvani neliraajahalvaantuneista oli jotakin aivan muuta kuin mitä näin. Kun huomasin Storytelistä hänen kirjansa, niin olihan se ihan pakko kuunnella.

Marja Korhonen oli 42 -vuotias, kun hänen elämänsä muuttui totaalisesti. 

Hän oli tuohon asti ollut urheilullinen erityisopettaja, kolmen lapsen äiti Saarijärveltä.

Marja oli tuntenut olonsa oudoksi jo jonkin aikaa. Lokakuun loppupuolella 2004 oli pakko lähteä lääkäriin ja sieltä matka jatkui kohti Jyväskylän sairaalaa. Siellä sinusta huolehditaan, oli Marjalle sanottu.

Kaikkea muuta. Lääkäreillä  ja hoitajilla oli mukamas niin kiire, että Marjan oireet sivuutettiin. Hoito lopulta aloitettiin, mutta aivan liian myöhään. 

Marjalla oli aivorunkotukos ja sen seurauksena hän on neliraajahalvaantunut ja puhekyvytön eli hänellä on locked in -tila. 

Tuo tila olisi voitu estää ajoissa aloitetulla hoidolla. Kyseessä on selvääkin selvemmin hoitovirhe. 

Lopulta Marja heräsi teho-osastolta  kylläkin elossa, mutta elämä oli peruuttamattomasti muuttunut.

Mitä nyt sitten? 

Marja tajusi, että ajatukset, järki ja tunteet pelaavat kuten ennenkin, mutta moni muu asia ei. Seurasi joukko kivuliaita jatkohoitoja. 

Jonkin ajan päästä alkoi pitkä ja haastava kuntoutusjakso Kinkomaalla ja Käpylässä. Kinkomaalla hommat menivät vähän niin ja näin, mutta Käpylässä tartuttiin hommiin oikein olan takaa. 

Marjalla oli koko ajan yksi ainoa päämäärä: hän halusi kotiin. Hänelle suositeltiin muuttamista palvelutaloon, mutta se ei tullut kuuloonkaan. Marja halusi päästä takaisin omaan kotiinsa lähelle lapsiaan. 

Kotiin pääsy ei ollut todellakaan mitenkään helpon tien takana, ja moni laittoi hanttiin byrokratiaa myöten, mutta Marjapa on ollut sitkeämpi. En voi kuin ihailla omaksumisen taitoa ja periksi antamattomuutta tilanteessa, jossa kaikki täytyy aloittaa alusta ja oppia valtava määrä uusia asioita. Moni asia on tehtävä nyt jonkun toisen välityksellä tai avustamana, mutta viimeisen sanan sanoo Marja. Hän laittoi monenlaiset virkamiehet,  epäilevät ja haluttomat, tekemään sen, minkä Marja katsoi parhaaksi itselleen. Onneksi Marjalla on ollut matkan varrella paljon ihmisiä, jotka ovat uskoneet häneen ja hänen selviytymiseensä. 

”Näen taas punaisia pallukoita, kun luen tätä hyvää tarkoittavaa sontaa. Että Jyväskylästä hups vaan ilmestyisi minulle sopiva, koulutettu avustajajoukko?  Ensinnäkään en tasan antaisi kenenkään muun kuin itseni valita minulle avustajia. Toiseksi, kukaan muu ei heitä pystyisi kouluttamaan kuin minä.”

Toinen sisukkuuden tulos kotiinpaluun lisäksi on miten Marja päätti hankkia  kotipaikkakunnalleen Saarijärvelle kävelysimulaattorin, joka maksoi 65 000 euroa. Marja oli ennen halvaantumistaan ahkera urheilemaan ja on yhä edelleen . Liikunnan lisäksi Marjan rakkaimpia harrastuksia ovat musiikki ja matkustelu. Neliraajahalvaus ei ole este edes ulkomaanmatkoille.

Kommunikaatio on oma haasteensa, kun ei kykene puhumaan. Onneksi pikku hiljaa löytyi keinoja kommunikoida, Marja opetteli käyttämään tietokonetta otsahiiren avulla. Sen avulla on myös tämä kirjakin kirjoitettu. Marja puhuu myös kirjainlevyn välityksellä.

Häivähdyksiä on hieno ja monin tavoin puhutteleva kirja. Kirjassa pääsevät ääneen Marjan lisäksi hänen läheisensä, kollegansa ja moni muu. Vaikka aihe on välillä rankka ja byrokratiaan ja töpeksimiseen turhautuu, ei voi kuin ihailla Marjan mukautumiskykyä, sitkeyttä ja huumoria. Kirja on nimittäin monessa kohtaa hauskaa kuunneltavaa. 

En voi kyllin kiittää Marjaa siitä, että hän on kirjoittanut tämän, ja pari muuta kirjaa. Ja sitä että hän on astunut julkisuuteen. Menit sitten muuttamaan minunkin ennakkoluulojani. Ja hyvä, että menit. 

Elämä on asenteesta kiinni, olivatpa fyysiset rajoitukset millaisia tahansa. 

”Aiempi vakaa uskoni lääkärien antamaan hyvään hoitoon on nyt romutettu. Luotan sen sijaan oman kehoni tuntemuksiin ja niiden mukaiseen hoitoon. Lääkäreitä toki kuuntelen, mutta näinä halvauksen jälkeisinä vuosina olen vihdoin tajunnut, miten yksilöitä me kaikki olemme, myös lääketieteellisesti.”

Marja Korhonen: Häivähdyksiä - erityinen elämäni. Äänikirja 2020. Myllylahti oy. Lukija: Heidi Hietanen. 7t11min. 

John Boyne: Kaikki särkyneet paikat

 ”Matkustin Sydneyyn, maailman ääriin, päästäkseni irti menneisyydestäni. Nyt tiesin, että se on mahdotonta. Olinpa sitten Ranskassa, Australiassa tai Englannissa – tai vaikka Marsissa – nuo Kurtin mainitsemat kauniit arvet seuraisivat minua aina. Ja palauttaisivat minut aina takaisin sinne. Sinne toiseen paikkaan. Sitä en voisi koskaan paeta.”

Poika raidallisessa pyjamassa - kirjan taustoja lueskellessani huomasin, että kirjalle on tullut jatko-osa tänä vuonna. En malttanut odottaa kirjaa kirjaston varausjonosta, vaan kuuntelin sen äänikirjana. 

Brunon kolme vuotta vanhempi sisar Gretel, siis se ”Toivoton tapaus”, on ehtinyt jo kunnnioitettavaan 91 vuoden ikään. Hän elää varsin rauhallista vanhan rouvan elämää Lontoon Mayfairessa. Puoliso  Edgar on jo kuollut, mutta vaimoja vaihtava poika käy äitinsä luona aina välillä. Naapurissa asuu vanhuudenhöperö Heidi ja joskus myös Oberon, Heidin lapsenlapsi piipahtaa myös Gretelin elämässä. Elämä on mukavaa ja tasaista päiväkävelyineen kaikkineen.

Vaikka moni asia on ulkoisesti hyvin, Gretel ei halua puhua kenellekään itsestään, oikeasta nimestään, lapsuudestaan ja menneisyydestään. Hän on piilotellut noita vaiheita vuosikymmeniä. 

Sota on ohi ja perhe hajonnut, Bruno kuollut ja isä hirtetty. Gretel ja hänen äitinsä pakenevat Pariisiin peitenimien turvin. Siellä he joutuvat huomaamaan, ettei menneisyys jätä niin herkästi rauhaan mitä he kuvittelivat. Karmein seurauksin.

Gretelin pakomatka jatkuu, tällä kertaa yksin. Seuraavaksi hän suuntaa Australiaan, joka tuntuu turvalliselta ja riittävän kaukaiselta vaihtoehdolta. Mutta ei, sielläkään ei ole hyvä.  Australiassa vastaan tulee Auschwitzin ajoilta vanha tuttu, joka myös salaa menneisyyttään. Gretel ajattelee ensin paljastaa hänet, mutta tajuaa sitten, että se tietäisi ongelmia myös hänelle itselleen. 

Matka jatkuu Lontooseen. Gretel tutustuu juutalaiseen Davidiin ja tämän ystävään Edgariin. Gretel uskaltaa paljastaa lopulta miesystävälleen taustansa, joka maksaa hänelle paljon. Mitä harvempi asiasta tietää, sitä parempi. Gretel jää kuitenkin Lontooseen ja menee naimisiin Edgarin kanssa.

Nyt yli 90-vuoden ikäisenä Gretel joutuu tilanteeseen, jossa hänen tarkoin salaamansa menneisyys on vaarassa paljastua. Gretel saa alapuolelleen uudet naapurit. Poika muistuttaa Greteliä Brunosta, pikkuveljestä, joka kuolee ”Poika raidallisessa pyjamassa” - kirjan lopussa. Tahtomattaankin Gretel sotkeutuu naapureidensa elämään vakavin seurauksin.

Gretel kertoo tarinaansa kahdessa tasossa: nykyhetkessä keskellä Lontoota ja nuorena ympäri maailmaa. Äänikirjassa selkeyttä tuo kaksi eri lukijaa, joista Erja Manto vanhana Gretelinä on loistava. Pariin kertaa tarinassa on välinäytös, ensimmäinen Gretelin pojan lapsuudesta ja toinen sota-ajan Puolasta.

Kaikki särkyneet paikat on erilainen, mutta taitavasti kirjoitettu keskitysleirikirja.  Boyne päätti jo viimeistellessään Poika raidallisessa pyjamassa -kirjaa, että sisar Gretelin tarina vielä jatkuu toisessa kirjassa. Kirjassa pohditaan miten paljon natsien tekemiset vaikuttivat vielä pitkään sodan jälkeenkin hyvin monen elämässä. Kirja laittaa väkisinkin ajattelemaan voiko menneisyyttä paeta vaihtamalla nimeä, salailemalla tai maan vaihdolla. Ja minkä verran lapsi on vastuussa vanhempiensa teoista.

Vaikuttava kirja, kuten edeltäjänsäkin. Nämä kaksi tarinaa elää mielessä pitkään.

"Mutta nyt, joka ilta ennen kuin nukahdan, viimeinen sana mitä huuliltani päästän, on hänen nimensä. Minä rukoilen, että ennen aamua minut lopultakin otetaan pois tästä maailmasta, ja saan taas juosta hänen luokseen, ja me olemme jälleen yhdessä. Ja saan sanoa hänelle, miten pahoillani olen."

John Boyne: Kaikki särkyneet paikat. Bazar. 2023. Lukijat: Erja Manto, Anni Kajos. 11t 37min. 

John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa

 ”Pidätkö sinä löytöretkeilystä?” Bruno kysyi tuokion kuluttua.

”En ole oikeastaan tehnyt sellaista”, Shmuel myönsi.

”Minusta tulee löytöretkeilijä kun kasvan isoksi”, Bruno sanoi ja nyökytteli päätään nopeasti.”

Vuosia sitten tartuin hyvin puhuttelevaan kirjaan ja tarina teki silloin suuren vaikutuksen. Äänikirjoihin hurahtaneena etsin raidalliseen pyjamaan pukeutuneen pojan tarinan ja aloin kuuntelemaan.

Bruno, 9v, on poika Berliinistä. Eräänä päivänä kun hän tulee koulusta,  Bruno löytää kotiapulaisen pakkaamassa hänen tavaroitaan, myös niitä ehdottoman salaisia. Brunon perheeseen kuuluu myös isä, äiti ja sisko Gretel, "Toivoton Tapaus”.

Tavaroiden pakkaamisen syyksi selviää muutto itään. Isä on saanut työtä sieltä. Muutamaa viikkoa aikaisemmin Hilleri eli Hitler oli käynyt heillä kotona vaaleahiuksisen naisen kanssa. Jospa muutolla on jotakin tekemistä sen kanssa, Bruno pohtii. 

Bruno ei halua muuttaa ja jättää isovanhempiaan sekä kolmea parasta kaveriaan Berliiniin. Mutta kuten arvata saattaa, Brunolta ei kysytä ja perhe muuttaa Puolaan maaseudulle ”Aus-vitsiin".  Brunon mielestä uudessa kodissa ei ole mitään kivaa: talo ei ole niin kiva kuin Berliinissä, ei ole katuja, ei ystäviä - ei oikeastaan mitään.

Paitsi puutarha ja pihan vieressä oleva piikkilanka-aita. Bruno huomaa pian aidan takana ruohottoman alueen. Sieltä näkyy likaisia ja laihoja ihmisiä raidallisissa pyjamissa. Keitä he oikein ovat ja mitä he siellä tekevät niin huonossa kunnossa?

”Bruno oli lukenut tarpeeksi kirjoja löytöretkeilijöistä tietääkseen, ettei koskaan voinut tietää etukäteen mitä löytäisi. Useinmiten he törmäsivät johonkin kiinnostavaan, joka vain kökötti paikoillaan kaikessa rauhassa  ja odotti tulevansa löydetyksi.”

Yhtenä päivänä Bruno lähtee löytöretkelle ympäristöön ja löytää aidan toiselta puolelta pojan: Shmuelin, jolla sattuu olemaan täysin sama syntymäpäivä kuin Brunolla. 

Bruno ja Shmuel ystävystyvät ja tapaavat toisiaan kahden maailman erottava aita heidän välissään. Bruno tietää, että hänen isänsä on korkea upseeri, mutta ei sitä miten hän liittyy pyjamapukuisten ihmisten kohtaloon. Bruno pihistää kotoaan ruokaa ja herkkuja ja vie niitä uudelle, joskin laihalle, ystävälleen. Yhdessä pojat juttelevat kodeistaan, joista heidät on pakolla tuotu tähän kummalliseen paikkaan ja suunnittelevat tulevaisuuttaan. Shmuel on vaitonaisempi elämästään omalla puolellaan aitaa. 

Korkea-arvoisen upseerin kodissa pyörii monenlaista väkeä. On Pavel, entinen lääkäri, joka auttaa keinusta tippunutta Brunoa. Ja luutnantti Kotler, isän palvelija, jota Bruno inhoaa, mutta ”toivoton tapaus” ei. Kerran yllättäen Brunon kotoa löytyy myös Shmuelkin, mutta se vierailu ei mene kovin hyvin.

Eräänä päivänä poikien taas tavatessa aidalla Shmuel kertoo Isin kadonneen. Bruno haluaa auttaa ystäväänsä ja pojat ryhtyvät miettimään miten hän pääsisi Shmuelin puolelle aitaa. Nokkelia kun ovat, pojat keksivät keinon ja pian Bruno on aidan toisella puolella raidallisessa pyjamassa. Kukaan ei tajua pojan olevan leirin johtajan poika, vaan Shmuelin Isiä etsiessä Bruno päätyy paikkaan, jota ei oltu hänen kaltaisilleen rakennettu.

Kirja on ajatuksia herättävä, riipaisevakin. Se on tarina pienen pojan yksinäisyydestä, rajat ylittävästä ystävyydestä ja siitä, miten lapsi on nähnyt sodan. Tarina on myös mielenkiintoinen näkökulma holokaustiin, vieläpä onnistunut sellainen. Kielellisesti siinä ei kikkailla, kyse on kuitenkin nuorten kirjasta, joskin hyvästä sellaisesta.

Nyt kun kuuntelin teoksen äänikirjana, kirja oli aivan yhtä puhutteleva kuin silloin vuosia sitten lukemani kirja. Elokuvakin kirjan pohjalta on tehty, kannattaa katsoa sekin. 

”Hän oli ajatellut, että ehkä leirin keskellä olisi kauppa ja kenties pieni kahvila, jollaisia oli Berliinissä; hän oli pohtinut, olisiko siellä hedelmä -ja vihanneskoju. 

Mutta nyt osoittautui, ettei siellä ollut noita asioita, jotka hän oli kuvitellut mielessään.

Ei ollut aikuisia keinutuoleissa verannoilla.

Eivätkä lapset pelanneet pelejä joukkueissa.”

John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa. Bazar-kustannus. Äänikirja: 2019. 5t53min. Lukija: Ville-Veikko Niemelä. Tekstinäytteet e-kirjasta.

Juha Rautaheimo: Hermo -murharyhmän mies

 ”Minusta tuli puolivahingossa poliisi.” 

Juha ”Hermo” Rautaheimon nimi on tullut itselleni tutuksi Vilja Eerikan juttua seuratessa. Kun huomasin miehen kirjoittaneen elämänkerran, niin olihan se pakko kuunnella. 

Jäätyään eläkkeelle Rautaheimo ryhtyi muistelemaan omaa yli 40 vuotista poliisin uraansa ja elämäänsä  ja kirjoitti kirjan. Kirja on varsin perinteinen elämänkerta kronologisine etenemisineen, aihe on tärkeä ja vakava. Rautaheimo päätyi puolivahingossa poliisikouluun ja hyvä, että päätyi. Ajan mittaan hän löysi itsensä väkivaltarikosyksikön poliisista, missä Rautaheimo ratkoi rikoksia suurimman osan elämäänsä.

Ja millaisia rikoksia? No, niitä henkirikoksiapa tietenkin. Niistä moniin kurkistetaan kerronnan edetessä Rautaheimon itsensä kannalta sekä poliisin näkökulmasta. Rautaheimo myös avaa poliisin toimintaa siltä osin kuin se jää tavalliselta yleisöltä piiloon. Monet tarinat ovat tuttuja uutisista ja mediasta vuosikymmentenkin takaa. Itselleni tutuin on Vilja Eerikan tapaus, mutta muistan oikein hyvin vielä Mikkelin torille päättyneen panttivankitilanteen sekä poliisimurhat.

Vaikka aiheet ovat rankkoja ja ihmisen pahuus lävähtää kirjassa vastaan, teoilla ei mässäillä ja huumoriakin riittää. Ohjeistaapa Rautaheimo myös nuorempiaan kirjan sivuilla, samoin hän kertoo mikä on jäänyt harmittamaan eniten ja miten hurjasti nykytekniikka on tuonut uutta poliisin työhön.

Onpa ura. Ei voi muuta sanoa. Rautaheimo on kyllä lisänimensä mittainen, hermoa on täytynyt todella olla kaiken raakuuksien kohdalla. 

Tämä kirja ei ole vain meidän true crime -ahmattien viihdykettä, vaan kyllä tämä kirja on enemmänkin katsaus suomalaiseen rikoshistoriaan sekä suomalaisen poliisityön historiaan. Samalla se antaa lukijalleen mielenkiintoisen kurkistuksen tärkeään työhön monien suurien otsikoiden takana.

”Jokainen surmatyö on aina raaka ja julma, tämä on tietenkin selvää. Toisen ihmisen hengen riistäminen on raaka ja julma teko, teki sen millä tavalla tahansa. Mutta rikosnimikkeestä päätettäessä on eroa sillä, lyödäänkö ihmistä äkkipikaistuksissa puukolla kerran sydämeen, vai onko  teossa jotain muutakin mukana.”

Juha Rautaheimo: Hermo, murharyhmän mies. Siltala. 2019. Äänikirja: 12t 13 min. Lainauksete-kirjasta.

Riitta Konttinen: Aino Sibelius

Suomen taiteen kultakausi on ehtymätön kultakammio, josta aina löytyy jotakin uutta ja johon en kyllästy ikinä. Olen ollut hurjan kiinnostunut Järnefelteistä, erityisesti Elisabetista sekä Ahoista. Tein jopa gradunikin Venny Soldan.Brofeldtin herännäisyydestä kertovista maalauksista teologisesta näkökulmasta. Jos kirjan kansissa vilahtaa nimet Järnefelt, Aho, Soldan tai Sibelius, kirja päätyy aivan taatusti näppeihini jotakin kautta. 

Olin aiemmin ostanut Konttisen kirjoittaman kirjan Aino Sibeliuksesta, mutten jostakin syystä ollut ehtinyt lukea sitä. Aavistelin kirjassa olevan paljon tuttua asiaa jo entuudestaan, mutta jospa äänikirjana kuuntelisin? Lukijana on vielä mitä mainioimmin kirjaan sopiva Erja Manto.

Mutta asiaan. 

Aino Sibelius on ihminen, joka ei varmaankaan juuri esittelyjä kaipaa. Hänet tunnetaan suuren miehen vaimona, mutta kuka hän todellisuudessa oli? 

Riitta Konttisen kirjoittaman kirjan jälkeen huomaa Ainon olleen kaikkea muuta kuin pieni, hento nainen miehensä varjoissa. 

Kirja kulkee alusta lähtien hyvin kronologista polkuaan Ainon sukutaustasta lähtien, läp lapsuuden ja nuoruuden kohti aikuisuuden vuosia ja vanhuutta. 

Mutta ihan näin lyhyesti Ainon elämää ei voi paketoida.

Aino oli monin tavoin lahjakas ja etevä nainen, lähtöisin taiteellisesta monilapsisesta suomalaisvenäläisestä aatelisperheestä. Äiti Elisabet oli perheen sydän, joka nautti taiteesta monin tavoin ja kannusti lapsiaan, vävyään sekä nuorta Juhani Ahoa taiteen parissa monin tavoin. Veljensä Armaan kautta Aino tapasi Jeaninsa ja avioliitto kesti, vaikka välillä tiukkaa teki. Aino oli, ehkäpä Jeanin onneksi, järjestelmällinen ja käytännöllinen ihminen. 

Aikuinen Aino luotsasi tytärkatrasta läpi vuosien heikon terveyden ja miehen viftailujen välillä rasittaessa. Tukena hänellä oli oma perhe, äiti, sisarukset perheineen ja Ainolaan muutettuaan Tuusulanjärven taiteilijayhteisö. Ihan täysin vakan alle Ainon omat lahjat eivät jääneet, hän oli matemaattisesti ja kielellisesti taitava ihminen. Hän käänsi kaunokirjallisia tekstejä, mm. ranskasta novelleja Päivälehteen ja puhtaaksikirjoitti Ahon tekstejä, mutta moni homma jäi avioliiton myötä. Luopuminen rakkaasta omasta työstä ei ollut helppoa, vaikka muuta hommaa Ainolla riitti valtavasti. Ainolan puutarhasta tuli oma rakas paikka murheiden purkamiselle ja luovuuden toteuttamiselle. Puutarha oli välttämätön myös raskaasti velkaantuneen taiteilijaperheen taloudessa. 

Kirjassa henkilöitä vilisee paljon, mutta uskoisin, että ensi kertaa kultakauteen sukeltava saa hyvin kiinni siitä, kuka kukin oli ja mitä teki. Konttisen tapa kirjoittaa on elävä ja helposti ymmärrettävä. Erityisesti Ainon ajan sanonnat ja kieli on hupaisaa kuunneltavaa.  Hän on tehnyt huiman pohjatyön sukeltaessaan Ainon elämään, arvostan sitä suuresti. Erja Manto lukee kirjaa hyvin värikkäästi eläytyen, sitä oli ilo kuunnella. 

Voi mikä aarre tämä kirja onkaan! Nautin tästä kirjasta aivan valtavasti. Vaikkei Aino olekaan ehkä se kaikista suurin suosikkini, ja kirjassa oli paljon ennestään minulle tuttua, sain silti tästä kirjasta paljon. Pieni ja pippurinen Aino teki, kesti ja eli aivan toisenlaisessa ajassa kuin me, mutta siitä huolimatta me voimme oppia häneltä jotakin ainutlaatuista: se, että taiteen eteen annettu on hintansa arvoista.

Riitta Konttinen: Aino Sibelius. Siltala. 2019. Lukija Erja Manto. 22 t.

Sara Al Husaini: Huono tyttö

 ”Et todellakaan pääse tästä esittämällä viatonta!! En halua puhua sinulle koskaan enää, me emme ole naimisissa, enkä minä palaa luoksesi enää ikinä!!!”

Törmäsin Areenaa selatessa mielenkiintoiseen Kulttuuriykkösen haastatteluun. Kuuntelemassani jaksossa vieraana oli Sara Al Husaini, vuoden 2021 pakolaisnainen, ja nyt esikoiskirjailija. Hän kirjansa kantaa nimeä Huono tyttö.

Huono tyttö kertoo Al Husainin kokemuksia siitä millaista on kasvaa muslimiperheessä keskellä supisuomalaista kaupunkia ja miten kahden kulttuurin kasvatti päätyy pakkoavioliittoon vanhempiensa synnyimaahan Irakiin.

Al Husaini tuli Suomeen vuonna 1992 pienenä vauvana. Hän syntyi pakolaisleirillä. Jo elämän ihan alussa oli dramatiikkaa, kun perheen isän mielestä tyttöjä oli perheessä jo liikaa, mutta äiti oli toista mieltä.

Pakolaisperhe päätyy Suomessa Kuopioon. Supisuomalaisessa kaupungissa irakilaisperhe pitää kiinni islamista ja tavoistaan. Hierarkia perheessä on selvä: perheen pää on isä. Isällä ja veljellä on huomattavasti enemmän oikeuksia ja vapauksia kuin perheen viidellä tyttärellä.  Veljellä saa olla muun muassa oma huone, tietokone ja pleikkari, kun taas viisi siskosta jakaa saman huoneen ilman mukavuuksia. Järjestely on samanlainen kuin mitä Irakissa noudatetaan.

”Pojat olivat arabiyhteisön kruunuja ja me tytöt vain niiden kiillottajia”

Al Husaini yrittää pitkään omaksua islamin uskon, koska se sujuvoittaisi sopeutumista omaan yhteisöön. Joku kuitenkin tökkii. Murrosiässä Al Husaini alkaa kyseenalaistaa kulttuurinsa käytäntöjä. Perhe muuttaa viideksi vuodeksi Irakiin Al Husainin ollessa teini-ikäinen. Nyt hän elää keskellä sitä kulttuuria, jota hänen vanhempansa ovat Suomessa vaalineet.

Muutto Irakiin ei  ole pysyvä. Perhe palaa Suomeen, Al Husaini menee lukioon ja muuttaa omilleen. Islam ei edelleenkään tunnu omalta ja nuori nainen ilmoittaakin perheelleen luopuvansa sekä huivista että islamista. Vanhemmat ja osa sisaruksista olivat päätöksestä shokissa. Osa muslimiyhteisöstä katkoo välit.

Tiiviissä yhteisössä kasvanut Al Husaini päättää kuitenkin vetää huivin jälleen ylleen, koska kaipaa läheisiään. Se on ainoa tie heidän luo. Al Husaini päättää myös lähteä Irakiin sukuloimaan, vaikka epäilyt nousevatkin pintaan. 

Irakissa sukulaiset alkavat vihjailla avioliitosta. Siitä oli puhuttu puolileikillään jo lapsuudesta lähtien. Ennen huivin riisumista Al Husaini  oli aina saanut kieltäytyä kosinnoista, mutta nyt asiat olivat muuttuneet. Nyt häneltä ei enää kysytä mitään. Aviomieskin on jo mietitty: Al Husainin serkku Rasheed, puolikalju, koulunsa keskeyttänyt mies.

23-vuotias Al-Husaini tekee hyvin selväksi kaikille, ettei tahdo naimisiin serkkunsa kanssa, mutta nyt häntä ei kuunnella. Passi uhataan polttaa, häntä uhataan väkivallalla ja ties vaikka mitä, jos hän yrittäisi jotakin muuta kuin alistua. Vanhempien mielestä  avioliitto on hänen parhaakseen.

”En ole koskaan kuvitellut, että minun hääni päättyisivät jo ennen yhdeksää. Tai kyllähän niitä juhlitaan yhä, mutta ilman minua. Häät päättyvät minun osaltani tähän. Ne päättyisivät siihen, kun minut raiskataan.

Puristan kädessäni äidin antamaa valkoista kangaspalaa. ”Muista pyyhkiä veri tähän”, äiti ohjeisti ennen hääjuhlaa.”

Hääyönään Al Husaini kadehtii lamppua tuoreen aviomiehen raiskatessaan vaimoaan. Raiskaukset jatkuvat läpi koko liiton. Eikä hurjat tapahtumat tähän lopu. Hurja kohtalo on myös Raseedin siskolla, joka naitettiin jo 12 vuotiaana. Morsian leikki vielä nukeilla, kun hän joutui naimisiin. Hääyön jälkeen hänet jouduttiin viemään paikattavaksi. 

Lopulta Al Husaini pääsee takaisin Suomeen ja alkaa sitkeästi vaatimaan avioeroa muiden vastustuksesta huolimatta. Hän kuuli olevansa kääreistään avattu tikkari, koska ei ollut enää neitsyt. Lopulta se onnistuu, vaikka tulee kalliiksi, Al-Husainin perhe joutui maksamaan hurjan summan rahaa, 17 500 euroa. Ero tuli voimaan Irakissa loppukesällä 2016.

Kirjaa lukiessani huomasin miten vähän tiedän islamista ja miten oudoilta monet asiat itselleni kuulostivat. Yksi kummallisimmista oli, kun Al Husaini aikoo Irakissa lähteä lähikauppaan: yksin sinne ei ole asiaa, hän tarvitsee mukaan holhoojan, miespuolisen sukulaisen. Sellaiseksi kelpaa 3-vuotias lapsi.

    "Hän on lapsi."
    "Silti, hän on poika ja pitää huolta sinusta."
     "No, Ahmed, tule sitten, jotta voin pitää huolta itseni lisäksi myös sinusta, ya habibi"; sanon pojalle, kun eno on mennyt menojaan. Ahmed hymyilee minulle ja hyppii innoissaan. " 

Toinen mieleenpainuva kohta on miten Al Husainin äiti murehtii tytön immenkalvon ehjyyttä lääkärille pyöräonnettomuuden jälkeen. Sen sailyminen ehjänä hääyöhön asti oli todella tärkeää.

Al Husainin kerronta on sujuvaa ja selkeää. Kirjan tapahtumat ovat tosia, vain ihmisten ja paikkojen nimet on muutettu. Välistä kuvaukset elämästä ovat koomisia, välistä hirvittäviä.  Yksi silmiinpistävä asia, josta en pitänyt, on runsas kiroilu.

Tuntuu kuin olisi paljon sanottavaa tästä kirjasta, mutta silti en osaa sanoa siitä mitään.  Olisi todella helppo alkaa syytellä, pöyristyä ja kauhistella tapahtumia ja Al Husainin kohtaloa, mutta tunnustan, etten tunne islamia enkä siihen kytkeytyvää kulttuuria tarpeeksi. Länsimaisena kristittynä huomaan miten hurjan paljon erilainen islamilainen kulttuuri on. Teologina totean vain, että fundamentalismi on aina pahasta, uskonnosta riippumatta. Sara Al Husainin tarina todistaa väitteeni jälleen oikeaksi.

Minusta Sara Al Husaini on todella rohkea nainen.

”Hijab on vain kankaanpala, jotkut sanovat, mutta sanoillaan he vähättelevät sen merkitystä ja vaikutusta toisten elämään. Hijab tarkoittaa arabiaksi kirjaimellisesti estettä, peitettä. Aina tämä kankaanpala seisoo esteenä ja muurina minun ja elämän välissä. Rakastan äitiäni ja Irakia, niin että itken ikävääni aamupalapöydässä.

Miten se koskaan voisi olla vain pala kangasta, kun se onnistuu hajoittamaan perheitä, sen riisuminen vie tytöltä kunnian ja pahimmassa tapauksessa jopa hengen. Vieläkö minulle halutaan uskotella sen olevan vain harmiton pala kangasta?”

Sara Al Husaini: Huono tyttö. Like. 2023. Lukija: Fanni Noroila. 6t 37. 

Lauri Johansson, toimittanut Jarkko Sipilä: Late: Suomen pelätyimmän rikollisen tarina

”Haluan kertoa tarinani, jotta joku välttyisi samanlaiselta kohtalolta”

Lauri ”Late” Johansson lienee mies, joka ei juuri esittelyjä kaipaa. Hän on entinen ammattirikollinen ja murhaaja, jonka elämä muuttui yhtenä yönä täysin. Mies on jossakin määrin julkisuudesta tuttu, ja hänen edesottamuksensa ovat pääpiirteittäin ihmisten tiedossa. 

Mistä mies tulee ja mitä kaikkea on jäänyt matkan varrelle? Ja ennen kaikkea, mitä kaikkea löytyy tekojen takaa?

Dekkaristi ja rikostoimittaja Jarkko Sipilän toimittama Late - Suomen pelätyimmän rikollisen tarina kertoo vastaukset kaikkeen tähän.

Kirja alkaa lapsuudesta, joka ei kohdellut pikku-Lauria lempeällä kädellä. Selkään tuli koulussa ja kotona. Isä joi ja oli väkivaltainen, äiti lempeämpi uskon nainen. Lämpöä elämään toi myös kesät  mummolassa Pielavedellä. 

Koulunpenkin kuluttaminen ei maistunut nuorelle Johanssonille, mutta monenlaiset rikokset sen sijaan kyllä. 16-vuotiaana häkki heilahti ensimmäisen kerran. Tie vei Katajanokalle isojen poikien joukkoon. 

”Raaka-Arska ja Ahti olivat ensimmäiset sellikaverini ikinä. He vetelivät sängyissään sätkää ja karistelivat tuhkat päälleni. Opin vankilassa sietämään sätkätupakan käryä. Oli pakko.”

Rikollisen ura jatkui, hurjistui ja raa´istui. Huumeet tulivat mukaan kuvioihin 80-luvun lopulla Sörkän vankilassa. Alkuun Johansson ei itse kamaa käyttänyt, mutta eipä aikaakaan, kama alkoi maistua hänellekin, tosin Johansson ei koskaan piikittänyt itseään. Huumeet toivat rahaa ja rahaa hän todella käytti. Matkoja, komeita autoja, milloin mitäkin. Elämä oli todellakin sellaista, jota rikollisjärjestö Natural Born Killersin pomon ja pelätyn rikollisen elämä on. Late oli kingi, kylmäverinen ja vaarallinen mies.

Ensimmäinen kaato eli murha tapahtui vuonna 1992 syrjäisellä metsätiellä. Henkensä menetti velkaa ollut Pauli Saastamoinen. Kaatoa seurasi kaatopihvit. Myöhemmin henkensä menetti vielä kaksi miestä, joista toinen oli Remu Aaltosen veli.

”Härskeintä oli se, että menin Paulin hautajaisiin ja vein kukkia. Pidin haudalla lyhyen puheen ja istuin omaisten pöydässä. Paulin lapsi oli sylissäni.

Kytät sanoivat minua hirviöksi. Olin mennyt murhaamani miehen hautajaisiin. Shakinpelaajana se oli ainoa oikea siirto siihen kohtaan. Vakuutin edes omaiset.”

Vankiloita Johansson ehti ”uransa” aikana kiertää useita eikä mielisairaalat ja lepositeetkään vieraita ole. 

Meno oli hurjaa kalterien molemmin puolin, kunnes tuli yö, joka muutti kaiken.

"Polvistuin sängyn viereen sellin lattialle. Sain kokea yliluonnollista Pyhän Hengen ja Jumalan sekä hänen Poikansa läsnäoloa. Koin ihan fyysisesti, kuinka lämmin virta meni hiusrajasta aina varpaisiin.

Keskiviikon uskoontuloni jälkeen soitin heti torstaiaamuna tutulle Helsingin murharyhmän tutkijalle Marja Vuennolle ja sanoin haluavani tunnustaa Saastamoisen ja Aaltosen murhat.”

Elämä muuttui ja vaikka kakku piteni, Johansson halusi olla rehellinen. Koko 2000-luvun vankilassa lusinut mies vapautui lopulta kesäkuun 1. päivänä 2020. Hän sai irrottaa koeaikaisen pannan jalastaan. Vankilassa ollessaan Johansson kirjoitti ylioppilaaksi, nykyään hän on naimisissa ja selättänyt syövän.

Olipahan kirja. Tykkään true crimesta ja olen ”tottunut” lukemaan kovistakin rikoksista ja vankilajutuista, joten siinä suhteessa kirja ei ollut mitenkään karmaiseva. 

Rankka elämä takana, kieli sen mukainen. Late ei säästele itseään. Kieli on rosoista, mutta ehkäpä juuri se kertoo tekijän rehellisyydestä paljon. Hän kertoo asiat kuten ne olivat, ovat. Kaunistelematta.

Koskettavaa kirjassa oli jossakin aivan muualla kuin rikollisessa elämässä ja murhissa: Laten elämänmuutos on todella puhutteleva ja minulle myös todistus Jumalan muutosvoimasta. Voisi sanoa, että Laten kohdalla tarinassa on onnellinen loppu.

Ajattelen, että Late Johansson on yhä elossa sen vuoksi, että joku todella oppisi hänen tarinastaan. Hän on täällä kertomassa myös siitä, mihin Jumala voi. Siunausta vaan Latelle.

Niin ja ehkäpä jollakin jää joku rikos tekemättä tämän kirjan jälkeen. Toivottavasti.

Lauri Johansson,  toimittanut Jarkko Sipilä: Late: Suomen pelätyimmän rikollisen tarina. 2021. Lukija: Jari Nissinen. 7t 48min. Lainaukset e-kirjasta.