”Pula lannoitteista on niin kova, että kaikki huusseja käyttävät - eli valtaosa pohjoiskorealaisista - on velvoitettu keräämään ulosteensa talteen. Ne levitetään myöhemmin pelloille.”
Kunnon pohjoiskorealaisen mielestä heillä ei ole mitään kadehdittavaa muulta maailmalta. Päin vastoin, heistä muu maailma kadehtii heitä. No eipä taida kadehtia, mutta Pohjois-Korea kiehtoo ja kiinnostaa. Mieluusti etäältä.
Niin minuakin. Olen seurannut maasta kertovia videoita ja uutisia jo jonkin aikaa saadakseni käsityksen tuosta mystisestä ja salaperäisestä maasta. Kun törmäsin somen ihmeellisessä maailmassa kirjaan nimeltä Kimlandia, se oli ehdottomasti saatava käsiin.
Ylen ulkomaantoimittaja Mika Mäkeläisen matka alkaa matkalla Kiinan ja Pohjois-Korean rajalla. Mäkeläinen ei onnistu tuolla kertaa saamaan viisumia Pohjois-Koreaan, vaan joutuu kurkkimaan mystistä maata Kiinasta käsin. Aivan yksinkertaista se ei ole, koska Kiinan poliisi ja viranomaiset hankaloittavat monin tavoin eikä Nanpingin kylässä oikein ole ketä jututtaakaan. Harvat asukkaat kavahtavat nälkiintyneitä pohjoiskorealaisia ryöstöretkeilijöitä.
Monenlaisten syynäysten jälkeen lopulta Mäkeläinen saa viisumin ja löytää itsensä matkalla pääkaupunki Pjongjaniin. Pjongjan on eliitin kaupunki, jonne ei keskiverto pohjoiskorealainen pääse ilman lupaa. Maassa vallitsee luokkajako ja se näkyy mm. asuinpaikoissa. Tavallinen rahvas saa asustaa provinsseissa. Ulkomaalaiset pääkaupunkiimn päästetään, koska heille halutaan esitellä parasta mitä maassa on. Mäkeläinen saa matkaansa valvojan, koska Kimlandiassa eivät ulkomaalaiset saa liikkua ilman valvontaa. Mitään ei pääse tekemään itsenäisesti eikä mihinkään saa mennä yksin. Kuitenkin hän päätyy ainoana pohjoismaisena toimittajana näkemään maan johtajan ilmielävänä hallitsevan työväenpuolueen puoluekokouksessa.
”Kulkulupa etuoikeutettujen asuttamaan pääkaupunkiin vaatii rahaa tai suhteita, tai erityisen hyvän syyn.”
Minusta Pohjois-Korea on virallisesti hukkua omahyväisyyteensä. Maan ideologia, Juche, on sekoitus kansallismielisyyttä, riippumattomuutta, omaehtoisuutta ja omavaraisuutta ja se kattaa neljäsosan koko koululaitoksen opetuksesta. Virallinen totuus ja arkipäivän todellisuus ovat kuitenkin kaksi eri asiaa. Kaksoistodellisuus markkinatalouden muodossa rehottaa ja korruptio on ulottanut lonkeronsa kaikkialle. Sähkökatkokset ovat tuikitavallisia, ruokaa ei ole kaikille edelleenkään tarpeeksi, mutta mitä siitä, kun maan turvana on toinen toistaan vaarallisemmat aseet. Maassa lihavuus on vaurauden merkki ja eniten valtion muonia saavat huippu-urheilijat.
”Sen sijaa Pohjois-Korea osti nälänhädän vuosina sukellusveneitä Venäjältä, MiG-29- hävittäjiä Valko-Venäjäältä ja sotilashelikoptereita Kazakstanista. Mitä maan. Prioriteeteista kertoo se, että asehankinnoista ei tingitty, vaikka rahalla olisi ehkä voitu estää satojen tuhansien ihmisten nälkäkuolema?”
Kirjassa virallisen ja arjen erot tulevat hyvin esiin. Markkinataloudella kulisseissa voi tienata monikertaisesti valtion virallisiin palkkoihin nähden. Erityisesti maassa rikastumaan pääsevät kotirouvat, joilla ei ole valtion työvelvoitetta. Valtio velvoittaa työhön määräten työpaikat ja on maksavinaan palkkaa, joka on lähes olematon n. 20 senttiä kuussa. Työvelvoitteesta voi toki ostaa itsensä ulos suurella tukulla rahaa. Sivubisneksillä saa siis paikallisittainkin leipää. Naapurimaan Kiinan teollisuusyritykset käyttävät mielellään pohjoiskorealaista halpatyövoimaa eli todellisuudessa orjia. Palkka on toki kotimaata parempi, mutta palkka menee valtaosin Pohjois-Korean valtiolle. Lisäksi kiinalaiset miehet ostavat pohjoiskorealaisia naisia vaimoikseen, kun kotimaassa sopivia emäntiä ei riitä kaikille. Kiinalle nämä asiat ovat kiusallisia.
”Suomalaisesta näkökulmasta saattaa kuulostaa tunteettomalta, että pohjoiskorealainen äiti jätti noin vain poikansa eikä ole pitänyt häneen yhteyttä, kuten Zeng kertoo. Pohjois-Koreassa asiasta ajatellaan kuitenkin toisin.”
Pohjois-Koreassa puolue määrää paljon muustakin kuin työstä ja maassa isoveli, tai no, ainakin naapuri tai korttelinjohtaja valvoo. Kaikkien ihmisten elämää valvotaan, määrätään ja ohjataan puolueen oikkujen tahdissa, ulkonäköasioista lähtien. Ihmisille tuupataan kaikenlaisia töitä oman työn oheen, vaikkapa kerrostalon huoltotöitä, tai osallistumista massiiviin paraateihin. Oma kotiin pitää olla tiptop, kun joku saattaa tulla ”kylään” ilmoittamatta vain tarkistaakseen asunnon siisteyden tai sen onko siellä yövieraita. Erityisesti Suuren Johtajan kuvan kehykset pitää olla täydellisen siistit. Jos ei toimi kuten käsketään tai ole varaa ostaa itseään ulos, niin huonosti käy.
”Pohjoiskorealainen erityispiirre on se, että poliittisesta rikoksesta voidaan rangaista tuomitun lisäksi hänen perhettään kolmessa polvessa. Aikuisen ”rikoksesta” ovat joutuneet kärsimään sekä hänen puolisonsa, lapsensa että omat vanhempansa - kaikki, jotka sattuvat asumaan samassa osoitteessa."
Pohjois-Korealla on omat puhelinliittymät, joilla ei voi soitella ulkomaille eikä ylipäätään puuhata mitään ulkomaailmaan liittyvää sekä oma suljettu internet, kwangmyong. Vaikka Pohjois-Korea on niin suljettu maa kuin onkin, valtion johto ei ole kyennyt eristämään sitä täysin. Suljetun netinkin voi kiertää, USB-tikkujen kautta leviää monenmoista kiellettyä sekä monet kuuntelevat ulkomaisten radioasemien koreankielisiä ohjelmia.
Mäkeläisen kirja perustuu hänen juttumatkoihinsa Pohjois-Koreassa sekä naapurimaissa. Matkalla on ollut omat haasteensa, mutta todella mielenkiintoisen kirjan hän on saanut kasaan. Kimlandia-kirja on mielenkiintoinen kokonaisuus, jossa on sopivasti faktaa, näkökulmia, elettyä elämää, valokuvia unohtamatta. Tekstin äärellä saa ihmetellä, kauhistella ja välillä jopa naurahtaa pohjoiskorealaisille erikoisuuksille, kuten vaikkapa Kimlandian omille kukille kimilsungialle ja kimjongilialle.
Tälle kirjalle on tilauksensa. Kannattaa lukea, jos Pohjois-Korea kiinnostaa, tai vaikka vain haluaa peilata omaa arkeaan. Itse tulin tulokseen, että tätä maailman suurinta avovankilaa en halua tämän lähempää nähdä, vaan tyydyn seuraamaan sitä etäältä.
Mika Mäkeläinen: Kimlandia - Silminnäkijänä Pohjois-Korean kulisseissa. Atena. 2019. 332 s.
Minulla on ollut Kimlandia jo jonkin aikaa lainassa, mutta en vain ole ehtinyt lukea sitä vielä. Järkyttävä maa tuo Pohjois-Korea kyllä on. Maailman suurin avovankila on kuvaava nimitys!
VastaaPoistaItse luin juuri tällä viikolla Guy Delislen sarjakuvaromaanin Pjongjang, jossa hän kertoo omista kokemuksistaan siellä "avovankilassa". Sekin oli hyvä kirja.