Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylistä nousee rukous

 ”Kertokaa kaikille pienestä tytöstäni. Kirjoittakaa hänestä. Nelivuotiaana hän laulaa, tanssii ja lausuu runoja ulkomuistista. Hänen älyllinen kehityksensä on normaali eikä hän eroa muista lapsista missään muussa kuin leikeissä. Muut leikkivät nukeilla kauppaa ja koulua, mutta hän sairaalaa: antaa pistoksia, mittaa kuumetta ja määrää tiputukseen. Ja kun nukke kuolee, hän peittää sen valkoisella lakanalla. Neljä vuotta olemme asuneet yhdessä sairaalassa, sillä häntä ei voi jättää sinne yksin. Hän ei edes tiedä, että ihmisen paikka on kotona.”

Elettiin huhtikuuta 1986. Olin ensimmäisellä luokalla koulussa, kevät oli parhaimmillaan ja Neuvostoliitto rajan takana vielä vankasti pystyssä.  Muistan kun uutisissa kerrottiin jostakin Tšernobylin voimalasta. Siellä oli sattunut räjähdys. Se kuulosti vaaralliselta, mutta enempää en 7-vuotiasta päätäni asialla vaivannut. 

Ukrainan ja Valko-Venäjän rajan tuntumassa sijaitseva Tšernobyl oli onnettomuuden sattuessa vasta kymmenisen vuotta vanha ydinvoimala. Se oli rakennettu vähän sinne päin, jo asennusvaiheessa tiedettiin ettei ydinreaktorimalli täyttänyt länsimaissa olevia standardeja eikä sellaista ei olisi asennettu länsimaihin. Nelosreaktorin räjähdys johtui siitä, että siellä tehtiin koetta, jollaista ei olisi pitänyt yrittää sen kaltaisessa laitoksessa. Kokeen takia kaikki varajärjestelmät ja turvatekniikka oli ajettu alas.

Ydinvoimalan lähettyvillä ihmiset elivät arkeaan, tekivät kevättöitä ja valmistuivat viettämään kevään juhlia. Reaktorin räjähdyksestä ei ensin ilmoitettu kenellekään ja ihmiset jatkoivat normaalia elämäänsä. Puolitoista vuorokautta myöhemmin asiasta ilmoitettiin, mutta minkäänlaisia turvaohjeita ei annettu. Ihmiset kummastelivat mitä se säteily on.

Sitten tulivat sotilaspukuiset miehet, jotka yrittivät ottaa tilannetta haltuun. Tosiasiassa hekään eivät tienneet miten vaarallisesta asiasta oli kyse, mutta käsky on käsky, oli pakko lähteä onnettomuusalueelle. Alkoi evakuointi. Noin 200 000 ihmistä käskettiin lähtemään kodeistaan. Ihmisille sanottiin, että he joutuvat olemaan pois kotoaan kolme päivää, mutta totuus oli kuitenkin toinen. Monen oli pakko jättää aivan kaikki, koti, omaisuus, elinkeino, lemmikit, kotieläimet. Kaiken kukkuraksi oli tulossa mahtava sato, sekin oli jätettävä. Se oli saastunut.

”Maahan oli jo laskeutunut tuhansia tonneja cesiumia, jodia, lyijyä, zirkoniumia, kadmiumia, berylliumia ja booria ja tuntematon määrä plutoniumia (Tšernobylin kaltaisissa uraani-grafiittivoimaloissa valmistettiin aseplutoniumia, jota sitten käytettiin ydinpommeihin), yhteensä 450:tä erilaista radioaktiivista ainetta. Määrältään ne vastasivat 350:tä Hiroshimaan pudotettua pommia.”

Sotilaiden ja onnettomuusalueelle komennettujen miesten oloissa ei ollut hurraamista. Mistään suojavälineistä ei ollut puhettakaan ja useita miehiä odotti pestin jälkeen yleensä tuskainen kuolema. Siinä ei ollut paljon iloa siitä korvauksesta, jota heille maksettiin radioaktiivisen jätteen hautaamisesta. Paljon tuota haudattua jätettä, kuten esimerkiksi työvälineitä, autoja ja rakennusmateriaaleja katosi muualle myyntiin.

Alueelta evakuoidut asukkaat pyrittiin sijoittamaan uusiin kaupunkeihin ja heille maksettiin korvauksia menetyksistä. Uusilla paikkakunnilla heitä vieroksuttiin ja evakot kaipasivat kotiin. Osa  heistä palasikin, kielloista ja riskeistä huolimatta.

”Olimme jo asettuneet Mogiljoviin ja poikani oli lähtenyt kouluun. Heti ensimmäisenä päivänä hän syöksyi kotiin itku kurkussa… Hänet oli pantu istumaan pienen tytön viereen, mutta tyttö ei halunnut istua siinä, koska poikani säteili ja hän voisi kuolla siihen. Poikani oli neljännellä luokalla ja sattui olemaan luokan ainoa, joka oli Tšernobylista. Kaikki pelkäsivät häntä ja haukkuivat Kiiltomadoksi ja Tšernobylin siiliksi.”

Neuvostoliiton johto julisti kaiken asiaan liittyvän joko salaiseksi tai erittäin salaiseksi. Onnettomuudesta sen oikeassa mittakaavassa ei kerrottu missään. Valtion mielestä mitään ei saanut jäädä jälkipolville, kaikki yritykset valokuvata estettiin, TV-kameroista ja ihmisten kameroista kiskottiin filmit ulos ja valotettiin. Lehdissä kirjoitettiin vihollisen juonista, neuvostovastaisesta lännen agitaatiosta ja vihollisen syöttämistä provosoivista huhuista. Asiantuntijat pidettiin sivussa, heidät suorastaan vaiennettiin.

Svetlana Aleksijevitš antaa äänen tavallisille ihmisille, jotka joutuivat  tavalla tai toisella vuonna 1986 tapahtuneen ympäristцkatastrofin kärsijöiksi. Jo kirjan alkulehdiltä näkee tilanteen karmeuden 23-vuotiaan Ljudmila Ignatenkon tarinassa. Hän kertoo miten hänen miehensä joutuu komennetuksi sammuttamaan paloa ja miten hän kuolee moskovalaisessa sairaalassa muututtuaan säteileväksi reaktoriksi. 

Teos on sisällöltään arvokas, kamala, mutta myös kaunis. Eikä kirja kerro vain Tšernobylistä, vaan myös Neuvostoliitosta ja sen mahdottomuudesta. Ihmisten kokemukset ovat täynnä surua, kipua, menetystä ja tyrmistystä. Tarinat kertovat myös kauniista asioista, kotiseudun kauneudesta, rakkaudesta, tavallisesta elämästä, jonka ydinvoimalaonnettomuus suisti raiteiltaan. Moni heistä oli kokenut jo Stalinin vainot ja vankileirit, sitten vielä tämä. Millaisia selviytyjiä kirjan kertojat ovatkaan!

Aleksijevitš on tehnyt minusta urotyön, todellakin Nobelin arvoisen, jonka hän kirjasta sai vuonna 2015. Näiden ihmisten kautta näemme kaiken sen, mitä Neuvostoliitto yritti piilottaa. 

”Kylät oli evakuoitu, mutta muutamiin oli jäänyt vanhuksia.. Kunpa olisin voinut mennä tavalliseen maalaistupaan ja käydä pöytään… Saanut kokea sen.. Ei muuta kuin puoli tuntia tavallista ihmiselämää… Vaikka siellä ei saanutkaan syödä mitään. Se oli ehdottomasti kielletty. ”

Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylistä nousee rukous. Tammi. 2015. 390 s. 

Annette Hess: Tulkki

 ””Ottakaa yhteyttä tänne.” David ojensi  Evalle käyntikortin, jossa oli osavaltionsyyttäjän nimi sekä osoite ja puhelinnumero. ”Ja jos otatte työn vastaan, opetelkaa jo valmiiksi tarvittava sanavarasto.”

”Mitä te tarkoitatte? Sotilaallisia termejä?”

”Kaikkia mahdollisia ilmauksia sille, miten ihmisiä voidaan tappaa.””

Frankfurt 1963. Saksalainen Eva Bruhns elää mukavaa nuoren aikuisen naisen elämää. Hänellä on rakastava perhe, omaa pikku ruokapaikkaa pitävä isä Ludwig ja äiti Edith. Kotona on myös pikkuveli Stefan, lastensairaalassa hoitajana työskentelevä isosisko Annegret ja kaikkien rakastama koira Purzel. Onnen kruunaa hyvästä ja rikkaasta perheestä tuleva poikaystävä Jürgen.

Eva on kouluttautunut puolan tulkiksi vähän vahingossa. Hänet kutsutaan töihin oikeudenkäyntiin tehtävänään kääntää Auschwitzin keskitysleiristä selvinneiden puolalaisten todistajalausuntoja. Syytettynä on 21 Auschwitzin leirin natsiupseeria, vartijaa sekä muita työntekijöitä. Todistajiksi on kutsuttu 274 keskitysleiriltä selviytynyttä. Oikeudenkäynti herättää valtavasti mielenkiintoa. Sodan päättymisestä on jo kulunut 18 vuotta aikaa ja Saksaa jälleenrakennetaan vauhdilla. Vaikkei menneistä halutakaan puhua, tapahtumia ei silti ole unohdettu. Oikeussali pursuu väestä.

Nuorella Evalla ei ole harmainta hajuakaan siitä mitä kaikkea hirveää hän joutuisi oikeudenkäynnissä kuulemaan. Hän ei ensin hallinnut edes kaikkia asiaan liittyviä sanoja, mutta ottaa pestin vastaan. Kotona uutta työkeikkaa vastustetaan kovaan ääneen. Äiti jopa ryntää oksentamaan kuultuaan tyttärensä uudesta työstä. Jürgen varoittelee heikoista hermoista. Eva ihmettelee tätä, olisivat tyytyväisiä, että hänellä on työtä.

Eva tulkkaa päivän toisensa jälkeen, vaikka työ on raskasta. Todellisuus leirin tapahtumista alkaa valjeta oikeudenkäynnin jatkuessa. Eva kauhistuu. Hän ei voi lainkaan ymmärtää, miksi täysin puolustuskyvyttömiä vankeja on pitänyt kiduttaa ja tappaa? Miksi naiset ja lapset joutuivat tappajakoneiston rattaisiin? Millaiset ihmiset ovat voineet olla näin raakalaismaisia toisia ihmisiä kohtaan? Nuoko 21 syytettyä, jotka vähät välittävät koko prosessista? Siinä he istuvat ylimielisinä lehtiä lukien ja naureskellen todistajien kertomuksille. Mitä nyt vanhoja tonkimaan.

Prosessin edetessä Eva alkaa ihmetellä omia tuntojaan. Äkkiä kertomukset leiristä eivät tunnukaan niin vierailta, vaan jollakin kaukaisella tavalla tutuilta. Kotoakin löytyy yllättävää todistusaineistoa Evan muistikuvien todenperäisyydestä. Eva yrittää kysellä asiasta vanhemmiltaan ja sisareltaan, mutta turhaan. 

Oikeudenkäynti etenee ja jossakin vaiheessa oikeuden tuomarit katsovat välttämättömäksi tutustua Auschwitziin nähdäkseen tapahtumien todellisen tapahtumaympäristön. Eva lähtee luonnollisesti mukaan. Tuo matka on hänelle hyvin merkittävä. Koko vyyhti alkaa purkautua ja totuus Evan lapsuuden maisemista paljastuu. Kaiken kukkuraksi Eva purkaa kihlauksensa sulhon patavanhoillisuuden vuoksi. Alkaa Evan matka kohti aivan erilaista elämää kuin kirjan alussa. 

Tulkki on taitavasti kirjoitettu yhdistelmä faktaa ja fiktiota. Hessin kirjan pohjana on oikeasti pidetyn Frankfurtin oikeudenkäynnin arkistoaineisto, mutta kirjassa olevat todistajat sen sijaan ovat fiktiivisiä, vaikka heidän puheenvuoroissaan on käytetty aitoja ilmaisuja. Valtava taustatyö kirjaa varten on tehty ja se on tehty taidolla. Vaikka oikeudenkäynti onkin kirjan keskiössä, kirjassa seurataan Evan sekä hänen läheistensä elämää myös paljon työn ulkopuolella. 

No, olihan tämä ihan kiva kirja. Välillä Evan elämän seuraaminen oikeudenkäynnin ulkopuolella hieman ärsytti, koska oikeudenkäynti olisi kiinnostanut enemmän. Tulkki on sinänsä hyvä lisä holokaustikirjallisuuteen, koska keskitysleireihin liittyneistä oikeudenkäynneistä ei juuri ole romaaneja kirjoitettu. Kirja myös osoittaa taitavasti sen, miten väkisin tukahdetut tunteet ja muistot alkavat nousta pitkänkin ajan jälkeen ja miten se muuttaa ihmisten elämää.

”Kun Eva saatteli Stefanin ovelle ja veti oranssinvärisen myssyn hänen korviensa yli, Stefan sanoi: ”Minä en halua mitään polkupyörää enkä koiraa. Minä en halua yhtään joululahjaa, minä haluan, että sinä tulet jouluksi kotiin.”

Annette Hess: Tulkki. WSOY. 360 s.

Lauri Nurmi: Jussi Halla-aho - epävirallinen elämäkerta

 ”Scriptalainen argumentaatio ja kielenkäyttö on levinnyt laajalle suomenkielisessä internetissä. Kukaan muu valtakunnallisen tason nykypoliitikko ei ole noussut asemaansa samalla tavalla nimenomaan kirjoittamalla.”

Jussi Halla-aho on mies, joka herättää vahvoja tunteita ja mielipiteitä. Hän ei ole niitä ihmisiä, joista sanotaan ”ihan kiva”. 

Kiva tai ei, toimittaja ja tietokirjailija Lauri Nurmi on kerännyt tämän kovin paljon mediaa ja ihmisiä puhuttavan miehen elämän varrelta paloja yhteen ja koonnut niistä elämänkerran, jota varten kirjan kohde ei ole sanonut halaistua sanaa. Siksi epävirallisuus.

Muta aloitetaanpa alusta. Kirja etenee kronologisesti pikku-Jussin lapsuudesta kohti nykypäivää. Nuori Jussi kasvoi Tampereella, vanhemmat erosivat, Jussi kävi sivarin, soitti Blashemia-nimisessä metallibändissä, opiskeli ensin ammatin päätyen sen jälkeen opiskelemaan kielitieteitä yliopistoon tohtorintutkintoon asti. Tutkijanura tyssäsi mielipiteisiin ja mies ajautui politiikkaan. Näin elämäntarina lyhykäisyydessään menee.

Halla-aholle tohtorismiehenä kirjoittaminen on kaikkein luontevin tapa ilmaista itseään. Vuosituhannen alkupuolella syntyi Scripta, monikulttuurisuuden ja maahanmuuton kritisoimiseen keskittynyt blogi. Halla-ahon blogi alkoi kerätä lukijoita, mies taas suosiota ja eipä aikaakaan kun syntyi Homma-foorumi ja Halla-aho sai faniensa keskuudessa nimen Mestari. 

Pian ei kirjoittelu riittänyt, vaan Halla-aho löysi itsensä politiikasta. Se miten hän sinne päätyi, ei ole ihan se perinteisin poliittinen reitti. Matkassa on ollut mutkia, esteitä ja sattumuksia. Ja tietenkin Timo Soini. Mutta tie vei ensin kaupunginvaltuustoon, sitten eduskuntaan ja europarlamenttiin ja lopulta perussuomalaisen puolueen puheenjohtajaksi. Koko kansan tietoisuuteen. Eteenpäin häntä on tuuppinut aito ideologinen polte ja usko omaan asiaansa. Ja ne fanit tietenkin. Se mitä harvemmin on julkisuudessa nostettu esiin, on hänen sukutaustansa, joka ei varmastikaan ole voinut olla vaikuttamatta. Bergrothien historian kavalkaadiin on mahtunut monenlaista vaikuttajaa ennen Halla-ahoa.

Kirjana Nurmen kirjoittama kirja Halla-ahosta on mielenkiintoinen, monipuolinen ja sujuva teos. Sen valtava taustatyö huokuu sivu sivulta vastaan. Nurmi on haastatellut suuren joukon ihmisiä, lukenut Scriptan läpi ja paljon muutakin, tutkinut ja kääntänyt osapuilleen kaikki aiheeseen liittyvät kivet. Ja hän on toki toimittajantyönsä puolesta tavannut Halla-ahon monesti, siis muissa merkeissä kuin tämän kirjan. Politiikasta kiinnostuneille tätä kirjaa ei voi kuin suositella luettavaksi, muillekin kirja avaa mielenkiintoisella tavalla erikoisen elämäntien nykypäivän Suomessa. Jussi Halla-aho piirtyy Lauri Nurmen kirjassa varsin määrätietoisena miehenä, joka ei juurikaan säästele mielipiteitään eikä lukijoitaan. Hän sanoo suoraan mitä ajattelee.

Jussi Halla-aho on mies, jolla on vahvoja mielipiteitä. Olen Halla-ahon kanssa likimain kaikesta eri mieltä, mutta minua on aina kiehtonut hänen epätavallinen polkunsa politiikan huipulle. Ja niitä Halla-ahon mielipiteitä tästä kirjasta löytyy. Välillä ne tuntuivat pahalta, välillä hurjilta ja välillä ei voinut olla miettimättä miksi joku ajattelee toisesta ihmisestä näin. Yksi kirjan mielenkiintoisimmista luvuista käsittelee Halla-ahon ja edesmenneen Pentti Linkolan ajatusmaailmojen samankaltaisuutta. 

Kesällä 2017 perussuomalaisten vaihtaessa puheenjohtajaansa kirjoitin Facebookiin: 

”Olen tässä miettinyt, että jos Jussi Halla-aho rakastaisi maailmaa, kansoja ja elämää samalla vimmalla kuin vihaa, niin hän saisi paljon aikaan.”

Nurmen kirjan luettuani olen edelleen samaa mieltä.

”Kun Halla-aho paneutuu johonkin - olkoon se sitten kommunismin torjumisen historia, hevimusiikki, kauhuelokuvat tai maahanmuuton vastustaminen - hän vaikuttaa tekevän sen liki uskonnollisella hartaudella, mikä mahdollistaa menestyksen. Sen sijaan hänessä on vähemmän renessanssista tutun Homo universaliksen, Leonardo da Vincin kaltaisen yleisneron, piirteitä.”

Lauri Nurmi: Jussi Halla-aho - epävirallinen elämäkerta. Into. 2020. 336s.

Satu Jaatinen: Kuninkaallisessa seurassa. Rojalistin käsikirja

 ”Kuninkaallisen ollessa kyseessä mikään ei tapahdu sattumalta, vaan kaikki on suunniteltua.”

Kuninkaalliset ovat harvinainen, mutta loputonta mielenkiintoa herättävä ihmisryhmä. Näin on ollut varmaankin yhtä kauan kuin on ollut kuninkaallisia. Osa kruunupäistä syntyy sellaisiksi, osa on päässyt toteuttamaan sen, mistä lähes jokainen pikkutyttö unelmoi - pääsyn prinseksaksi. 

Tänä päivänä kuninkaallisilla ei ole samanlaista valtaa kuin ennen, eikä tarvitse olla siniverinen päästäkseen kruunupään kanssa naimisiin. Tosin ihan helppoa se ei ole. Kruunupäitä on vähän ja kovin moni tavis ei kuitenkaan vaihtaisi harmahkoa arkeaan joka paikkaan tunkeviin salamavaloihin, kaikkialle seuraaviin turvamiehiin ja klikkiotsikoihin. Vaikkakin kruunupäänä olemisessa on varmasti myös puolensa. Vaikka siinä on monenmoisia etuja, se on silti kovaa hommaa ja sitä kuuluisaa velvollisuutta ja esikuvana olemista. Ja pahimmillaan varsinaiseen hommaan pääsee eläkeukkona, kun oma äiti kuolee. Muut ikätoverit ovat silloin jo eläkkeellä.

Satu Jaatinen, turkulainen toimittaja ja tietokirjailija, on niputtanut huiman määrän tähän erikoiseen ihmisryhmään liittyviä faktoja ja yksityiskohtia kirjaksi. Kuninkaallisessa seurassa - kirjassa käydään läpi Euroopan kuninkaallisten elämää 1000 vuoden ajalta. Ensin täytyy kuitenkin aloittaa kuninkaallisista perusasioista, kuten monarkisti ja rojalisti -sanojen merkityseroista. Kun oikeat termit on saatu kohdilleen, on aika sukeltaa etikettisääntöjen ja miljoonan eri pikku detaljin maailmaan. Maailmaan, jossa perhe on pahin ja tärkein avain tulevaisuuteen. Kirja sisältää huomattavan paljon monenlaista nippelitietoa aiheesta kruunuineen, vaakunoineen, käyttäytymiskoodeineen, linnoineen, palvelijoineen ja rituaaleineen historian havinasta nykypäivään. Aiheet ovat mitä moninaisimmat. Eikä aatelisiakaan, noita kuninkaallisten pikku apulaisia, kirjassa täysin unohdeta.

”Rojalismin käsite jo korostaa sitä, että kuningaskunnassa on kyse perheyrityksessä. Hallitsija tarvitsee ympärilleen vahvan perheen, mutta kruunun pahimmat uhat tulevat myös usein juuri perheen sisältä. Sukujen sisällä on kapinoitu, juoniteltu, riidelty ja rakastuttu kautta vuosisatojen. Hallitsijan kruunu on voinut olla vain yhdessä päässä kerrallaan, ja niin perheenjäsenillä kuin kansallakin on ollut toisinaan eriäviä mielipiteitä siitä, kenelle kruunu lopulta kuuluu.”

Kirja toimii myös oivana käytösoppaana, jos postiluukusta sattuisi tipahtamaan kutsu kuninkaallisiin juhliin: kuinka tulee toimia, pukeutua, ruokailla ja käyttäytyä oikeaoppisesti. Ja ennen kaikkea, miten puhutella kuninkaallista oikein kaikkien titteleiden kanssa? Kruunupäiden kanssa asioidessa kaikkea kun käskyttää tiukka protokolla. 

Jaatisen Rojalistin käsikirja on kaunis ja huolellisesi tehty, hieno kirja. Visuaaliselta ilmeeltään se huokuu aiheeseen sopivaa arvokkuutta kansikuvasta alkaen sisältäen kauniin taiton ja liudan kuvia. Tosin kirjan luettuaan saa huomata, etteivät kuninkaalliset ole tavallisia kuolevaisia kummempia eikä heidän hommansa ole kovin kummoinen. Ja perimys on tehnyt sen, ettei hallitsijan tehtävään ole päätynyt se sopivin tyyppi, vaan välillä kaikkea muuta. 

Siispä: jos pidät kuninkaallisten seuraamisesta ja aiheeseen liittyvästä historian siipien kahinasta, suosittelen ehdottomasti lukemaan tämän kirjan. Jos olet seurannut The Crownin kaltaisia sarjoja, tämä kirja tarjoaa monenmoista fakta - ja taustatietoa sarjassa esitettyihin asioihin.  Muille kirja voi toimia hyvänä kurkistuksena menneeseen ja kepeänä lukemisena nykyajan seuratuimmista ihmisistä.

”Tulevasta arkkiherttuattaresta ja keisarinna Maria Teresiasta tuli Habsburg-suvun mahtavin naispuolinen hallitsija, vaikka hänen kasvatuksessaan oli painotettu keskustelutaitoa, laulua, ratsastusta ja metsästystä. Hänen odotettiin olevan ensisijaisesti hyvä vaimo, jolla oli kyky viihdyttää puolisoaan ja vieraitaan, eikä politiikkaa ja taloutta seuraava hallitsija.”

Satu Jaatinen: Kuninkaallisessa seurassa. Rojalistin käsikirja. Docendo, 2020. 264 s.

Kate Elizabeth Russell: Vanessa

 ”Kun Strane ja minä tapasimme, minä olin viidentoista ja hän oli neljänkymmenenkahden eli
lähes kolmekymmentä vuotta minua vanhempi, mikä oli ihanteellista. Niin kuvailin ikäeroamme silloin: se oli mielestäni ihanteellinen. Oli mukava ajatella, että hän oli elänyt melkein kolme kertaa kauemmin kuin minä, ja hyvin helppoa kuvitella, että hänen sisäänsä mahtuisi kolme minua: yksi ympäröisi hänen aivonsa ja toinen sydämensä ja kolmas muuttuisi hänen suonissaan virtaavaksi vereksi.”

Eletään vuotta 2000. 15-vuotias Vanessa lähtee opiskelemaan yksityisenä lukiona toimivaan  sisäoppilaitokseen. Hän on kiinnostunut kirjoittamisesta ja on myös hyvä siinä. Luonnollisesti hän valitsee kirjallisuuden yhdeksi pääaineistaan ja innostuu myös kirjoittajakerhosta. Sitä vetää hänestä mielenkiintoinen mies ja Vanessa huomaa kiinnostuvansa opettajastaan. Tässähän ei ole mitään ihmeellistä. Kuitenkin Vanessaa 27 vuotta vanhempi Jacob Strane alkaakin ruokkia nuoren naisen kiinnostusta: hän huomaa Vanessan lahjakkuuden ja alkaa hyödyntämään sitä lähestyessään nuorta opiskelijaansa. Vanessa tuntee olonsa yksinäiseksi ja on imarreltu kehuista ja huomiosta. Hän kokee saaneensa itselleen jotakin, joka häneltä on puuttunut.

Strane on hyvin tietoinen siitä mitä ja miten tekee. Hän saa Vanessan pauloihinsa ja vähän kerrassaan homma alkaa livetä hyvän maun ja rajojen väärälle puolelle. Vanessa ei näe touhussa oikeastaan mitään pahaa, ja suostuu sellaiseenkin, josta ei pidä ja joka tuntuu pahalle.

”Hän muistuttaa minua omista teoistani. Olen epäreilu, jos pidän itseäni syyttömänä. Minä palasin hänen luokseen, ilmestyin hänen ovelleen, kun olimme olleet kaksi vuotta erossa. Olisin voinut unohtaa hänet ja vain jatkaa elämääni.

”Miksi palasit, jos tein sinulle pahaa?” hän kysyy.

”Minusta tuntui, että jotain oli jäänyt kesken”, minä vastaan. ”Että olin vieläkin kiinni sinussa.””

No eihän suhde pysy piilossa ja Vanessa saa tuta mitä on, kun päätyy kiellettyyn suhteeseen. Strane varjelee uraansa ja kieltää ehdottomasti tapahtuneen. Vanessa joutuu lähtemään koulusta. Kaikesta huolimatta Strane säilyy Vanessan elämän keskipisteenä silloinkin kun he eivät ole missään tekemisissä. Lopulta Vanessa etsii miehen käsiinsä vuosien jälkeen ja homma jatkuu siitä, mihin se jäi. Omituinen suhde jatkuu läpi Vanessan opiskeluvuosien ja työelämään lähtemisen. Strane on kaikki vuodet jatkanut opettajana Vanessa entisessä koulussa. Vanessa on henkisesti riippuvainen Stranesta, mutta vaikka mies on Vanessan suuri rakkaus, Vanessa ei kehu Stranea millään tavoin.

Vuonna 2017 aikuinen Vanessa törmää uudella tavalla menneisyyteensä #metoo:n myötä eikä hän tahdo myöntää joutuneensa seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi. Miksi hän sitä olisi, Vanessasta kyse oli rakkaudesta. Hän teki kaiken omasta vapaasta tahdostaan.  Alkaa kuitenkin paljastua, ettei Vanessa olekaan ainoa Stranen liehittelemä lukiolaistyttö. Media kiinnostuu asiasta. Vanessaakin yritetään saada kertomaan, mutta hän ei halua puhua asiasta, ei ainakaan julkisesti. Strane on yhä kuvioissa selittelemässä häneen kohdistuneita syytöksiä ja ahdistumassa tulevaisuudestaan. Strane poistuu fyysisesti kuvioista aika surullisesti ja Vanessa pääsee pikku hiljaa purkamaan koko vyyhtiä, joka on vaikuttanut hänen elämäänsä valtavasti.

Kate Elizabeth Russellin esikoisteos Vanessa on varmasti monen tytön tarina, ikävä kyllä, ja sen takia tärkeä kirja. Vanessa on myös kirja erilaisuudesta, massaan sopimattomuudesta tai sopeutumattomuudesta. Paljon on myös niitä Vanessoja, jotka eivät halua mahtua nuorisomuottiin ja löytävät kaverinsa itseään vanhemmasta seurasta. Siinä ei ole mitään väärää, kunhan se pysyy laillisuuden rajoissa. No, näin ei käy Vanessan kohdalla.

En oikein tiedä mitä kirjasta ajatella. Kirja oli samaan aikaan koukuttava ja ahdistava. Jotenkin sellainen, jonka loppumista odottaa, mutta ei halua jättää keskenkään. Pieni tiivistäminen olisi tehnyt kirjasta vielä paremman. Mietin, että olisiko jutusta saanut enemmän irti, jos olisi lukenut ensin Nabokovin Lolitan, johon kirjassa viitataan useasti.

Kirja on kahden henkilön kasvutarina, nuoren koukutetun tytön ja valtaansa väärin käyttävän miehen. Olisi niin helppoa lätkäistä hyviksen leima Vanessalle ja pahiksen leima Stranelle, mutta asia ei ole niin yksinkertainen. Mitkä ovat Stranen motiivit kaikelle, sitä ei kerrota. Oli se mikä tahansa, uskoisin, ettei kumpikaan heistä ole onnellisia. Eivät missään vaiheessa. Onko se oikein, se on jokaisen itse pääteltävä.

”Ajettuaan takaisin maantielle hän sanoo uudelleen: ”Sinä kyllästyt minuun.” Sitten hän lisää: ”Kuule, sinä särjet minun sydämeni eikä päinvastoin. Olen sinun pienissä käsissäsi.”

Minäkö särjen hänen sydämensä? Koetan uskoa, että pystyn tekemään niin, että hän on antanut sydämensä minulle ja  että kykenen murskaamaan sen, mutta vaikka kuvittelen sen värisevän ja sykkivän käsissäni, se hallitsee minua, kuljettaa minua paikasta toiseen ja tempoo minua sinne tänne, koska takerrun siihen enkä voi päästää irti.”

Kate Elizabeth Russell: Vanessa. WSOY . 2020. 369s.

Jarkko Martikainen: Lihavia luurankoja, laulujen sanat ja tarinat

 

”Mä vetelehdin jossain kuun alla,

kun lauloi ääni galaksien kaikkivallan:

”Tokihan täällä maleksia saa,

vaan etkös tahtois maapallolla myös matkustaa?

Siis olkoon sinun tämä tie,

joka vie miten kuten minne lie.”

Jos parikymppiseltä minulta olisi kysytty mikä on Suomen kovin bändi, niin vastaus olisi ollut ehdottomasti YUP. No joo, aika lailla samaan kategoriaan niputin  myös CMX:n, Ultra Bran ja Ismo Alangon. Nyttemmin keski-ikäistynyt minä on edelleen samaa mieltä YUP:n ja Jarkko Martikaisen erinomaisuudesta.

Viikko takaperin puolen vuosisataa täyttänyt Jarkko Martikainen on maamme arvostetuimpia artisteja ja sanoittajia, enkä yhtään ihmettele miksi. Lauluntekijä-laulaja Martikainen muistetaan ehkä parhaiten määrittelemättömän pituiselle tauolle vuonna 2009 jääneen YUP:n keulahahmona. YUP:n mentyä tauolle, Martikainen ei elämästään musiikkia hyllyttänyt, vaan jatkoi sooloartistina, sanoittajana ja tuottajana. Taitava kynäilijä on kirjoittanut vuosien saatossa messevän nipun lyriikoita, joista osa löytyy ”Lihavia luurankoja – laulujen sanat ja tarinat” -kirjasta. Ah, mikä aarreaitta keski-ikäistyneelle fanille. 

”En ole varmaankaan ollut sanottavan hyvä ihminen, vaikka olen pyrkinyt hyvän. tekemiseen. Verrattain kiltti olen kyllä ollut. Olen usein lupautunut johonkin ilahduttaakseni palveluksen pyytäjää. Jo kohta olen kironnut, mitä meninkään lupaamaan. Koska en oleta saavani vastapalveluksia keneltäkään, on toimintamallini ollut omituinen. Ja koska ajattelen elämän olevan pisimmilläänkin lyhyt matka, on toimintani ollut usein täysin järjetöntä.”

Kirjaan poimitun kappaleen verhoa raotetaan mukavan pituisella taustakertomuksella sekä tarinaan liittyvällä piirroksella, joista vastaavat Martikaisen lisäksi Ilkka Vuojala, Ville Pirinen ja Jyrki Loukkaanhuhta. Tarinoissa kurkistetaan taiteilijaelämän arkeen ja siihen hetkeen, kun kappale syntyi. Martikainen nostaa esiin oman elämänsä taitekohtia, ihmissuhteita ja sen maailmanaikaista yleistä ilmapiiriä, ihmisen eloa ja Jumalan aivoituksia. Kirjan sivuilla piipahtavat Martikaisen läheiset ja fanit, mutta myös joukko Suomen eturivin taiteilijoita kuten Vesa-Matti Loiri, Jouni Hynynen ja Timo Rautiainen.

”Kun heinäkuussa 2009 kävelin Karmarockin soolokeikalta hotellille, juttusilleni tuli nuori nainen.  Hän pyysi: ”Ethän enää laula kuolemasta?”

Vastasin, etten valitettavasti voi täyttää hänen toivettaan. Selitin, että koska olin jo kauan ollut aikuinen mies, oli kuolemisen todellisuus koskettanut minua jo useasti.m Niin oli käynyt tahtoni vastaisesti , mutta ihmisen on otettava vastaan se, mitä vastaan tulee. Niinpä olen laulanut ja laulaisin jatkossakin myös kuolemasta.”

Lihavia luurankoja – laulujen sanat ja tarinat -kirja on kerrassaan mainio kirja. Se on muuten nykyajan kiireiselle ihmiselle kuin unelma: lyhyet kappaleet ovat  mukavan nopeasti luettu, varsinaista juonta kirjassa ei ole ja ajassa hypellään kepein askelin.  Kirjassa kuuluu vahvasti maestron ääni kaikkine vivahteineen, aivan kuten musiikissa. Teologina, tietenkin, Martikaisen pohdinnat Jumalan toiminnasta saavat minut hykertelemään. Niin, mitähän se Luoja mahtoi tehdä ennen kuin loi maailman?

Jos on tottunut lukemaan semmoisia normi parisataasivuisia opuksia, tämän kirjan paksuus voi alkuun säikähdyttää. Mutta ei hätää, tämä ei ole perinteinen bändihistoriikki. Jos on vähääkään tykästynyt Martikaisen lauluihin, ei voi olla tykkäämättä tästä kirjasta. Ja jos ei, niin kannattaa lukea jo pelkän ilahduttavan värikkään suomen kielen takia.

Lihavia luurankoja - kirja oli kaltaiselleni YUP - fanille kurkistus omaan menneisyyteen. Tämä kirja oli ilo lukea. 

”Kai jotkut synkät päivät oisin voinut vaihtaa pois, 

vaan missä niitä kukaan valoisampiin vaihtaa vois?

Me saatiin nämä kortit ja ne kortit vähenee.

Siis veli hyvä, tästä päivästä se hyvä tee.”

Jarkko Martikainen: Lihavia luurankoja, laulujen sanat ja tarinat. Otava. 2020. 380s.

Anna Fifield: Loistava toveri Kim Jong Un

 ”Silloin kun hän ei voi ansaita, hän varastaa.”

Viime vuonna luettuani Mika Mäkeläisen kirjan Kimlandia, mielenkiintoni heräsi Pohjois-Korean salaperäistä johtajaa kohtaan. Kuka kumma on tämä salaperäinen pienenä rakettimiehenä tunnettu parodioiden kohde? Mies, josta tiedetään hyvin vähän, mutta joka haluaa mahtailla maailmalle?

Uusiseelantilaissyntyinen toimittaja Anna Fifield on tarttunut tähän mielenkiintoiseen mysteeriin, tutkinut, haastatellut, kysellyt ja ennen kaikkea selvittänyt kuka oikein on Kim Jong Un. Itse herrahan ei ole osallistunut kirjan tekoon millään tavoin.

Syntymästään lähtien 1984 Kim Jong Un on ollut erilaisten myyttien ja propagandan ympäröimä hahmo. Hänen on väitetty kyenneen mitä hurjimpiin tekoihin jo pienestä lapsesta ja hänet on korotettu kuolevaisuudesta likimain jumalaksi. 

”Vaikka Kim Jong Unin nuoruusvuodet osuivat kansallisen nälänhädän aikaan, suuri vallanperijä ei kärsinyt sen koettelemuksista eikä luultavasti todistanut maanmiestensä kärsimyksistä henkilökohtaisesti. Hän varttui maailmassa, jossa kaikki pyöri hänen ympärillään.”

Kim Jong-Un on kasvanut huomion, yltäkylläisyyden ja palvomisen keskellä. Häntä ja vanhempaa veljeä Kim Jong-Chulia kutsuttiin prinsseiksi. Veljekset elivät luksuselämää palatseissaan samaan aikaan, kun ympärillä moni pohjoiskorealainen näki nälkää. Poikien kotona ei nälänhädästä tai muustakaan puutteesta ollut tietoakaan. Ruokapöydät notkuivat herkkuja, pikkuprinssit käyttivät heille räätälöityjä vaatteita, leluja, pelejä, lemmikkejä, uima-altaita ja oikeastaan ihan kaikkea löytyi mielin määrin, niin paljon kuin pikku poika uskaltaa vain unelmoida. Harvalla pojalla on ollut oma ase ja ajoneuvo, mutta Kimillä oli nekin. Ja tietenkin unohtamatta koripalloa, Kim Jong Uniin lempilajiia.

Kun Kim täytti 8 vuotta, syntymäpäiville saapui vieraaksi lasten sijaan korkean tason virkamiehiä. Mustaan pukuun pukeutuneelle päivänsankarille ojennettiin kukkakimppuja. Siitä hetkestä lähtien omasta elämästään välittävä korkean tason virkamiehet kumarsivat aina Kimin nähdessään. Perillinen oli valittu.

Vaikka nuori perijä oli hukkua yltäkylläisyyteen, yksi asia häneltä kuitenkin puuttui: ystävät. Poika kävi kotikoulua ja sisaruksistakaan ei juuri ollut leikkikavereiksi.  Ystävyyssuhteita korvasi perheen kokki japanilainen Kenji Fujimoto. Hän vei perheen vesat muun muassa kalastamaan ja väärennetyillä passeilla ulkomaille.

Koululaisena Kim lähetettiin Sveitsiin opiskelemaan julkisessa Liebefeld-Steinhölzlin koulussa Sveitsissä vuosina 1998–2000. Siellä hänet tunnettiin nimellä ”Pak-un”. Koulukaverit luulivat korealaispojan olevan Pohjois-Korean suurlähetystön työntekijän poika, joka rakastaa koripalloa yli kaiken. Sveitsissä hän sai elää kutakuinkin kuten kuka tahansa ikäisensä lapsi. Vuonna 2000 Kim katosi kesken kouluvuoden, eikä hänestä enää kuultu mitään. Hän palasi Pohjois-Koreaan ja nousi maan johtajaksi vuosia myöhemmin.

Kun Kim Jong Un nousi Pohjois-Korean johtoon vuonna 2011 vasta 27-vuotiaana, harva uskoi, että nuori ja kokematon mies selviäisi edessään olevista haasteista. Toisin on käynyt. Kim Jong Un ei ole vain selvinnyt, vaan jopa saanut pidettyä maansa koossa ja tiukasti valtikkansa alla. Ote on kiristynyt hurjasti Kim Jong Ilin ajoista. Esimerkkinä on toiminut isoisä Kim.

 ”Pian nimittämisensä jälkeen Kim (Kim Il Sung) ryhtyi luomaan itsestään henkilökulttia, joka oli niin kaikenkattava, että Stalin alkoi näyttää sen rinnalta amatööriltä.”

Eipä ole nuorin Kim kovin paljon jäänyt jälkeen isoisänsä aikaansaannoksista. Kim Jong Unin maassa ei tunneta mitään kansalaisvapauksia. Valtio määrää aivan kaikesta, kodeissa pitää olla valtion radio aina päällä ja Kim-suvun hallitsijoiden kuvat puunattuina paraatipaikalla kodeissa, kauppakeskuksissa, metroissa, kaikkialla. Valtio on yhä virallisesti sosialistinen, ja periaatteessa se kustantaa kansalaistensa palvelut. Homma toimii niin, että Kim ja systeemi ovat homman ydin ja jumala. 

”Pohjois-Korea on nimellisesti sosialistinen valtio, missä asunto, koulutus ja terveydenhuolto ovat ilmaisia. Käytännössä kaikki kuitenkin maksaa.

Opettajat vaativat oppilailta maksuja vastineeksi opetuksesta. Maksuja ei suoriteta yleensä rahassa vaan tavaroina: soijapapuja, kaniininnahkoja, mitä tahansa minkä opettaja voi myydä torilla kartuttaakseen ansioitaan.

Periaatteessa oppilaat voivat jatkaa koulunkäyntiä maksamatta mitään, mutta silloin he eivät saa juuri minkäänlaista opetusta. Heidän pitää istua luokan perällä, sikäli kuin he saavat olla sielläkään, eikä opettaja huomioi heitä mitenkään.”

Todellisuudessa homma ei kuitenkaan mene niinkuin sosialismi opettaa, mutta sitähän ei sanota ääneen. Hallitus salli pienimuotoisen torikaupan, keinoksi kansalaisten hankkia rahaa ja ostaa elintarvikkeita toisiltaan. Pääkaupungista, jonne ei kaikilla ole asiaa, löytyy Pjonghattanilla asuvia miljardöörejä, jotka juovat superkalliita cappuccinoja ja matkustavat ympäri maailmaa yksityiskoneillaan. Varovaisia nämä pohatat joutuvat kuitenkin olemaan: milloin tahansa joku näistä oligarkeista voi menettää kaiken, jopa henkensä. Kim Jong Un kun ei ole säästänyt edes omaa velipuoltaan.

Kimillä itsellään ei taida olla huolen häivää. On valtaa, pelotteita, isän valitsema kaunis vaimo, näppärä pikkusisko ja suuri koneisto, joka tahkoo systeemiin lisää rahaa. Ainakin näin sivullisena tulee mieleen, että ajatteleekohan Kim lainkaan terveyttään ja kuka maata hallitsee, jos hänelle tapahtuisi jotakin? Maailman suljetuimman valtion päämies on oivaltanut ainakin sen, että pitämällä itsensä salaperäisenä, Kim saa maailman katseet itseensä ja siihen osaan maasta, jota hän haluaa näyttää.

Anna Fifieldin Loistava toveri Kim Jong Un on vankkaan asiantuntemukseen pohjautuva, mielenkiiintoinen opus paitsi Kim Jong Unin elämästä, myös nykypäivän Pohjois-Koreasta sekä sen historiasta. Mäkeläisen kirjaan verrattuna näissä kahdessa kirjassa ei ole päällekkäisyyksiä ja tavallaan kirjat täydentävät toisiaan. Jos tartut toiseen, lue myös toinen.

”Nälänhätä oli remontin aikaan ankarimmillaan, mutta hallinnon tärkein tavoite ei ollut ruokkia nälkää näkeviä kansalaisia vaan rakentaa möhkälemäinen muistomerkki miehelle, joka oli viime kädessä vastannut nälkäkuolemiin johtaneista huonoista päätöksistä.”

Postauksen Mika Mäkeläisen kirjaan löydät tästä.

Anna Fifield: Loistava toveri Kim Jong Un. Bazar. 2019. 382 s.