Édouard Louis: Ei enää Eddy

”Minä leikkasin lehdestä naispuolisten pop - ja  televisiotähtien  kuvia ja peitin niillä kosteusläiskät. Isoveljeni arvosti kovisten tavoin enemmän räppiä ja teknoa irvaili minulle  Miten sä viitsit kuunnella ämmien musiikkia (muistan miten kerran kun menimme leipomoon, veli koko matkat opetti minulle, miten kunnon jätkä kävelee. Mä näytän sulle miten kävellään koska et sä voi kävellä noin, jos kaverit tulee vastaan ja sä kävelet noin, ne vittu nauraa mulle.)”

”Minulla ei ole lapsuudesta yhtään onnellista muistoa”

Näin alkaa Édouard Louisin omaelämänkerrallinen kirja. Vahva aloitus saattaa saada lukijan sulkemaan kirjan, että tässähän tämä oli, mutta kannattaa lukea miksi Louis näin toteaa. 

Édouard Louis eli aikaisemmalta nimeltään Eddy Bellegueule varttuu pienessä pohjoisranskalaisessa kylässä, jossa kaikenlainen erilaisuus on ehdottomasti kielletty. Pahinta mitä poika voi olla, on olla ”tyttömäinen” . 

Eddy on juuri sitä päästä varpaisiin, jopa söpöä tarkoittavaa sukunimeään myöten. Hän häpeää erilaisuuttaan ja niin häpeää koko perhe. Eddy yrittää mukautua. Hän yrittää tehdä paljon asian eteen, jotta olisi kuin yhtä kovis kuin kylän muut pojat. Hän yrittää puhua matalammalla äänellä ja esittää olevansa kiinnostunut tytöistä. Silti Eddyä pahoinpidellään koulussa päivittäin. Siitä hän pysyy visusti vaiti, koska pelkää, että se vain pahentaisi asioita. Miehille kun väkivalta on hyväksytty asia. Eddyn ympärillä ihmiset puhuvat karkeasti, juodaan paljon viinaa, syödään hiljaa tv:n ääressä ja lähetetään lapset ostamaan ruokaa velaksi. Homot niputetaan samaan kuvottavaan sakkiin kuin arabit, algerialaiset ja muut mutiaiset. Kylässä miehen pitää olla mies, perheensä elättäjä eikä ole sopivaa, että vaimo tienaa enemmän kuin miehensä.

”Se, että olin oikeasti tyttö pojan ruumiissa, tuntui tuolloin yhä todellisemmalta. Minusta oli asteittain tullut homoseksuaali. Sisimmässäni kiehui.”

Eddy haaveilee pakenevansa lapsuutensa olosuhteita. Hän satsaa kouluun ja näyttelemiseen, ja näkee niissä pakotien. Mutta koska suvun tapoihin ei opiskelu kuulu, tuntuu lähes mahdottomalta, että Eddy voisi poiketa suvun perinteistä. Koulussa yksi Eddyn opettajista kannustaa poikaa pyrkimään isommassa kaupungissa sijaitsevaan teatteripainotteiseen lukioon. Perhe laittaa hanttiin viimeiseen asti, isä kaikista räikeimmin, mutta lopulta antaa periksi.

Ei enää Eddy on vahva ja puhutteleva kirja köyhyydestä, sovinismista, rasismista, ennakkoluuloista ja seksuaalisesta suuntautumisesta.  Kirjassa Eddyn perheen ja koko elinpiirin köyhyys ja kivettyneet rasistiset asenteet hyökyvät päin lukijaa, mutta niillä ei mässäillä tai niitä liioitella. Kamalat asiat kerrotaan sellaisina kuin ne on. Ne on osa arkea, elämää. 

Erityisen puhuttelevaksi sen tekee, että tapahtumat sijoittuvat viime vuosituhannen vaihteeseen. Kirja aiheutti kohun ilmestyessään Ranskassa viisi vuotta sitten siinä kuvatun köyhyyden ja homofobian takia. Ne kiistettiin.  Eikä ihme. Kirjan esittämä takapajuisuus, köyhyys ja näköalattomuus on hämmästyttävää, eikä tapahtumista ole kauan. Parisenkymmentä vuotta.

Tähän kirjaan kannattaa uskaltaa tarttua. Se kertoo siitä mitä meistä monet eivät uskalla nähdä tai tunnistaa, mutta joka on edelleen keskuudessamme: ennakkoluulot. 

Olkoon jokaisen ihmisen muotti omanlainen. 

”Olin kirjaston käytävän, omien vanhempieni ja kylän asukkaiden vanki. Ainoat hengähdystauot tulivat oppitunneilla. Minä pidin opiskelusta. En koulusta sinänsä, en koulumaailmasta: siellä oli ne kiusaajat. Mutta pidin opettajista. He eivät puhuneet ämmistä ja homoista. He selittivät meille, että meidän piti hyväksyä erilaisuus ja tasavaltaisen koulujärjestelmän arvot ja että me olimme tasa-arvoisia. Ketään ei saanut arvostella ihonvärin, uskonnon eikä seksuaalisen suuntautumisen perusteella (ilmaus seksuaalinen suuntautuminen  nauratti aina luokan perällä istuvia poikia, takarivin jengiä.)

Édouard Louis: Ei enää Eddy Tammi. 2019. 190 s.

James Bowen: Bobin pieni viisauskirja

”Ensi näkemältä voisi luulla, että kissoilla ja ihmisillä ei ole juurikaan yhteistä. Mutta mitä paremmin tutustuin Bobiin ja sen kissamaisiin tapoihin, sitä selvemmäksi minulle kävi, ettemme me oikeasti niin erilaisia olekaan.”

Bob-kissa on taas tassustellut kansien väliin.

Bobin pienessä mietekirjassa englantilainen kehräävä oranssi hurmuri näyttää meille miten toisiin ihmisiin ja eläimiin tulee suhtautua. Ei ihan ensimmäiseksi tulisi mieleen kissan tällaisia opettavan, mutta Bob on toista maata. Tai oikeastaan se näyttää, että kyllä, kissat osaavat paljon enemmän kuin me ihmiset ensimmäiseksi ajattelemme. Tämän ja paljon muuta se on opettanut James Bowenille, jonka kanssa se on asustanut vuosikymmenen ajan. Tällä kertaa Bowen on kirjoittanut havainnoistaan ja oivalluksistaan yhteisestä elämästä karvaisen ystävänsä kanssa eli kaikesta siitä, mitä Bob on hänelle opettanut. 

James Bowenin ja katukatti Bobin tarina saattaa olla monille tuttu niin aiemmista kirjoista kuin parivaljakosta tehdystä elokuvastakin.  Lyhyesti tarina menee näin: Keväällä 2007 kodittoman katusoittajan James Bowenin asuntolan ovelle oli päätynyt loukkaantunut oranssi kollikissa. Katti oli päättävää sorttia. Vaikka James koetti houkutella kissaa pois luotaan, Bob halusi muuttaa huumeongelman kanssa kamppailevan Jamesin luo. Mies lopulta antoi periksi ja hoiti viimeisillä rahoillaan kissan kuntoon. Jamesista ja kissasta tuli erottamattomat. Pian heidät bongattiin Lontoon kaduilta myymässä Big Issue -lehteä ja soittamasta rahasta. Sana alkoi levitä erikoisesta katusoittajaparista. Monen mutkan kautta heidän tarinansa päätyi Katukatti Bob -kirjaksi. Kirjan kautta Jamesista ja Bobista tuli maailmankuuluja.

”Olisi aivan järjetöntä vähättelyä sanoa, että äskettäinen elämänmuutokseni tuli minulle yllätyksenä. En nimittäin olisi ikimaailmassa voinut kuvitellakaan, että minua pyydettäisiin kirjoittamaan kirja ystävyydestäni Bobin kanssa. En olisi myöskään osannut ikinä arvata, että siitä tulee maailmanlaajuinen myyntimenestys. Ja jos olisin väittänyt jollekulle, että kirjasta tehtäisiin vieläpä elokuva, jonka ensi-illassa Lontoon West Endissä saisimme Bobin kanssa tavata tulevan Englannin kuningattaren, minua olisi ihan syystäkin väitetty täysin pöpiksi. Mutta niin kuitenkin kävi.”

Vaikka kirja on vähän toistoa aiempiin Bob-kirjoihin nähden, on se silti mukava ja ajatuksia herättävä, kepeä lukukokemus. Vankkumattomana kissaihmisenä tunnistan monet kirjan ajatukset omissa Raitahännissäni. Siispä jos tykkäät kissoista, lue tämä. Saatat oivaltaa jotakin uutta kehräävästä kaveristasi. Jos et, niin lue silti, kissamaisella tyyneydellä Bob saattaa kääntää vielä sydämesi kissamyönteisemmäksi.

Siispä älä aliarvioi kissojen viisautta. Ei kissa mielestäni ole lainkaan hassumpi roolimalli eikä ystävä. Se kun osaa ottaa elämästä irti kaiken olennaisen: ystävyyden tärkeyden, itsensä puolustamisen,  rauhallisena pysymisen ja hetkestä nauttimisen. Siinä sivussa siitä huolehtiminen voi laittaa koko elämän uusiksi.

”Suhteemme lemmikkeihin on toisenlainen kuin ihmisiin. Niihin me voimme luottaa. Ne eivät valehtele meille. Ne eivät petä. Ne eivät jätä meitä pulaan. Niiden kiintymys - voi kai sitä rakkaudeksikin sanoa - on vailla ehtoja.”

Aiemmat Bobista ja Jamesista kertovat postaukset löytyvät: 

James Bowen : Katukatti Bob. Kissa joka muutti elämäni & Bobin maailma

James Bowen: Bobin joulu

James Bowen: Bobin pieni viisauskirja. WSOY. 2019. 203 s

Johanna Venho: Ensimmäinen nainen

”Mutta Urhoa katseet eivät ole koskaan kiusanneet, päinvastoin, hänestä katseet kimpoavat voimana työhön ja toimintaan, minuun ne imeytyvät ja jäävät kieppumaan painona vatsassa, nahan alla, syövät voimani, koska ne katseet eivät näe minua, ne näkevät presidentin vaimon.”

Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen…

Tämä oli jotakin, josta presidentti Kekkosen rouva Sylvi Kekkonen ei pitänyt. Kun puolisosta tuli presidentti kerta toisensa jälkeen, vaimosta tuli valtion ykkösrouva. Se tiesi mukautumista epämukavaan julkiseen rooliin ja oman itsensä sivuun sysäämistä. Olla se mitä odotettiin ja haluttiin nähdä. 

Sylvi Kekkonen oli paljon muutakin kuin presidentin vaimo. Johanna Venhon Ensimmäinen nainen kertoo Sylvistä, ihmisestä Urho Kekkosen puolison roolin takana. Elokuussa -66 Sylvi hurauttaa Englannin kuningatar Elisabethilta saamallaan Morris Minillä Katerman mökille luonnon rauhaan koiransa kanssa. Siellä hän alkaa muistelemaan mennyttä elämäänsä lukien vanhoja päiväkirjojaan ja ajatuksissaan juttelemaan samana kesänä menehtyneen ystävänsä Marja-Liisan kanssa. 

Paljon onkin summattavaa kaikesta siitä, kun papin tytär Sylvi Uino lähti maailmalle ja päätyy lopulta valtion ykkösrouvan rooliin. Avioliitto on haasteellinen, rakkaalla Urholla muita naisia riittää, julkisesti ja avoimesti. Pariskunnan pojat ovat Sylville henki ja elämä, mutta hekin ovat aikuistuneet ja Sylvi on yksin. Lääkärin määräyksestä aviopuolisot eivät ole aikoihin enää jakaneet samaa makuuhuonetta.

”Urho on onneni, ja onnettomuuteni. Mahdoton sanoa, mikä minusta olisi tullut jonkun toisen miehen kanssa. Urho on täysin poikkeuksellinen ihminen. Jos minun pitäisi piirtää hänestä kuva, piirtäisin ison tanssivan tammipuun: se muuttuu vuodenaikojen mukaan, se on lujaa puuta, sillä on juuret ja silti se tanssii, sen paksut oksat viistävät tuulta.”

Kirjassa Sylvin lisäksi äänen saa ystävätär kuvanveistäjä Essi Renvall, jolla on ongelma: hänen pitäisi tehdä Sylvistä veistos. Hän yrittää ja yrittää, mutta sisintä Sylviä, ihmistä roolin takaa, ei oikein löydy. Sylvi on joutunut kultaiseen häkkiin, jossa oma ääni oli vaimennettu ja piti mukautua miehen asemaan. Sen Sylvi joutui kokemaan mm. kirjailijana.

”Nähdä kuvan sijasta ihminen. Repalereunainen, repeillyt, sellainen josta kääntää katseen pois, kun pyrkii harmoniaan. Mutta kuvaa ei voi tehdä pelkillä varjoilla, täytyy nähdä korkeuden vaihtelut. Sitä, mitä ei voi peittää, on korostettava.”

Johanna Venhon kirja on mielenkiintoinen näkökulma vallan kulisseihin, kaikkeen siihen, miten yhden ihmisen asema vaikuttaa lähipiiriin. Niin moni tarina sieltä jää kertomatta. Vaikka Venhon kirja onkin faktaa sekoittavaa fiktiota, se on oiva opus herättämään mielenkiinnon Sylvin elämään laajemmalti. Sylvi Kekkonen ansaitsee tulla lopulta pois miehensä varjoista omine mielipiteineen ja tuntoineen. 

Kirja oli Finlandia-palkinto ehdokas 2019 sekä lukijoiden Finlandia suosikki 2019. Enkä ihmettele miksi. 

”Mitä kysyisit, jos olisit täällä. Sinä elit kirjoittamisesta, sinä kysyisit, mitä seuraavaksi kirjoitan. Kysyisit, kirjoitanko lapsuudesta, ehkä toivoisit, että löytäisin lapsen äänen, jolla kertoa. Kun on löytänyt oikean äänen, voi kertoa minkä tahansa tarinan, niin sinä sanoit.” 

Johanna Venho: Ensimmäinen nainen. WSOY 2019. 261s.

Ari Folman & David Polonsky: Anne Frankin päiväkirja

”Rakas Kitty
Tähän asti meille ei ole tullut paljonkaan juutalaisia koskevia tietoja, ja se on ollut oikein hyvä, sillä näin olemme pysyneet mahdollisimman hyvällä mielellä. Kun Miep silloin tällöin paljasti jonkun tuttavan kauhean kohtalon, äiti ja rouva Daan alkoivat joka kerta itkeä, niin että Miep ei kerro enää mitään.”

Anne Frankin tietävät kaikki. Anne on se juutalaistyttö, joka piileskeli natseilta pari vuotta perheensä ja neljän muun kanssa Salaisessa siivessä Amsterdamin keskustassa. Anne tykkäsi piileskellessään kirjoittaa päiväkirjaa. Tuo päiväkirja teki hänestä ehkäpä kuuluisimman holokaustin uhrin. 

Kun perhe kavallettiin ja vietiin kohti kuolemaa, piileskelijöitä auttanut Miep Gies pelasti Annen päiväkirjan talteen ja sodan jälkeen antoi sen kahdeksikon ainoalle selvinneelle: Annen isälle Otto Frankille. Ottoa on kiittäminen siitä, että päiväkirjasta tuli niin kuuluisa ja ikoninen kuin on tullut. Se on kiistatta yksi keskeisimmistä todisteista juutalaisia vastaan tehdyistä hirveyksistä nuoren näkökulmasta. 

Olen lukenut Anne Frankista kutakuinkin jokaisen kirjan, jota hänestä on tehty. Päiväkirja on enemmän kuin tuttu. Olin utelias millainen versio olisi tällä kertaa kyseessä, koska alkuperäinen päiväkirjahan on varsinainen runsauden sarvi. Anne käytti päiväkirjaansa paitsi sodasta ja omasta arjestaan kertomiseen,  että syvällisiin pohdintoihin itsestään, perhesuhteistaan ja kanssapiileskelijöistään.

Kun luin netistä, että minulle tuttuakin tutumpi päiväkirja on ilmestynyt sarjakuvana, pohdin, millainen siitä olisi oikein tehty. Odotukset olivat korkealla enkä todellakaan joutunut pettymään.

Sarjakuva oli todella positiivinen yllätys. Kaikesta näkee, että ohjaaja-käsikirjoittaja Folman ja kuvittaja Polonsky ovat perehtyneet päiväkirjaan huolella ja ovat onnistuneet tiivistämään sitä puhekupliksi alkuperäistä päiväkirjaa kunnioittaen. Lisäksi Folman ja Polonsky ovat nostaneet Anne Frankin omia, suoraan päiväkirjasta poimittuja tekstejä.  Eikä kirjan kuvitus häviä lainkaan teksteille, kuvitus on suorastaan erinomainen. Sarjakuva herättää Anne Frankin perheineen eloon aivan uudella, raikkaalla tavalla. 

Tämä sarjakuvakirja on loistava vaihtoehto lähteä tutustumaan Anne Frankin tarinaan. Samalla kirja muistuttaa meitä siitä, mitä viha ja väkivalta saavat aikaan ja miten se vaikuttaa yhteiskunnan joka tasolla. Uskoisin, että Annen hartain toive lukijalleen on, että älkää antako koskaan holokaustin kaltaisten hirveyksien toistua. Siksi on tärkeää, ettei Annen tarina pääse unohtumaan kirjahyllyjen hämärään, vaan että se löytää uusia muotoja ja tavoittaa uusia sukupolvia. Tämä sarjakuvaversio on yksi sellainen. 

Ari Folman & David Polonsky: Anne Frankin päiväkirja. Tammi. 2019. 157s. 

Hanna-Riikka Kuisma: Kerrostalo

” - Ei tästä talosta ketään häädetä, etenkään omistusasuntopuolelta. Kuka täältä kämpän ostaisi, kun kaupunkiin rakennetaan koko ajan uusia? Ei kaikki ole niin tyhmiä kuin me, että tulisivat vapaaehtoisesti tänne luuserien sekaan. Tajuatko sä, että mun  pitää valehdella somessa vanhoille opiskelukavereille, missä me asutaan.”

Yksi iso kerrostalo lähiössä. Rakennettu silloin, kun niitä nousi kuin sieniä sateella ja väki muutti maalta kaupunkeihin. Oli mukavuudet, asfalttipiha, hiekkalaatikko ja palvelutkin lähellä.  Kerrostalo täyttyi monenlaisista asukkaista. Syntyi uudenajan kyläyhteisö.

Aika kulkee eteenpäin ja maailma muuttuu. Ja niin muuttuu kerrostalokin ympäristöineen. Unelmien kerrostalolähiö on muuttunut työttömien, alkoholiongelmaisten, narkkareiden ja monin tavoin syrjäytyneiden asuinpaikaksi, jossa leikkikentät ovat tyhjentyneet ja jonne ei taksit enää aja alueen maineen takia. Busseista puhumattakaan.

Hanna-Riikka Kuisma johdattaa lukijansa tuon lähiön pihalle, avaa kerrostalon ovet ja vie lukijansa sen asukkaiden arkeen. Vaikka kerrostalon asukkaita vilisee pihamaalla, lähistöllä ja  rapussa ja monen asukkaan luona käydään tarinan mittaan kylässä, kolme hyvin eri-ikäistä ja erilaista henkilöä jää päällimmäisenä mieleen. Ensimmäinen heistä on Jessica: kolmekymppinen narkkari ja huumediileri. Pelko, riippuvuus ja väkivalta ovat hänen arkeaan, mutta kurjuuden keskellä Jessica jaksaa vielä haaveilla poikansa huostaanoton purkamisesta. Jessican lisäksi kirjan surkeimmat ja mieleenpainuvimmat kohtalot ovat Tertulla ja Jadella. Terttu on talon alkuperäinen asukas. Tai oli. Elämä ei kohdellut häntä(kään) mitenkään helläkätisesti, Terttu joutui kadulle vuokrarästien takia väkivaltaisen parisuhteen päätyttyä. Hän ei ole alkoholisti eikä narkkari, vain vanha, köyhä ja koditon. Jade on kouluikäinen tyttö, talon ainoita lapsia. Jaden äiti tekee töitä kotona prostituoituna. Tätä menoa tytär seuraa sivusta keräten kiviä hoitaen välillä äitiään kovakouraisten asiakkaiden jäljiltä.

”Terttu syö seisaaltaan kuivaa pullapitkoa, jonka joku armelias tuntematon ojensi hänelle vaivihkaa aidanraosta. Häntä hävettää vanhojen ystävien puolesta. Esittävät, ettievät näe häntä, vaikka on vuosikymmeniä tunnettu.”

Kirjan kerrostalo voisi olla oikeastaan missä tahansa nykylähiössä. Lähiön asukkaiden risteävistä kohtaloista syntyy kokonaiskuva kovasta ja raa’asta elämänmenosta, jota Kuisma kuvaa kaunistelematta ja suoraan. Kirjasta nousee vahvasti nykyajan ongelmat: köyhyys, sen periytyminen sekä syrjäytyminen. Kerrostalossa vaikuttaa vielä modernisti ulkomaalainen, kansainvälinen kiinteistösijoitusyhtiö, jonka edustajat vahtivat asukkaita valvontakameroilla ja lukoilla.

"”Ei ole muuten ihme, että täältä lähti apteekki, kun se keikattiin niin monta kertaa. Jumalauta, että meillä oli pitkät bileet, kun saatiin silloin kerran lasti mopoa ja oxycontineja”, Jusa muistelee."

Kerrostalo on niin taitavasti kirjoitettu, että monessa kohtaa tuntuu kuin lentelisi kärpäsenä katossa kerrostalon pihalla, rapussa ja asukkaiden luona. Kirjaa ei malttanut laskea käsistä, kun halusi tietää miten Jessican, Tertun ja muiden elämä lähtee kulkemaan. Vaikka päihteitä, kurjuutta ja väkivaltaa on kirjassa paljon, niillä ei mässäillä, vaan Kuisma kertoo kaiken sellaisena kuin se kaikki voisi todellisuudessakin olla selittelemättä turhaan taustoja tai moralisoimatta. Vahva suositus myös kepeän kirjallisuuden ystäville.

Kaiken kurjuuden keskellä kuitenkin elää hentoisena vahva voima: rakkaus ja haave paremmasta.

”Kämpässä on täysi tohina päällä. Onneksi Kim ei ole täällä, Jessica ajattelee. Hetken tuntuu kuin kaikki olisi niin kuin ennen. Tupakkapöydällä on  douppikamojen lisäksi rasiallinen kultakoruja, kännyköitä, navigointilaitteita, työkaluja ja iso metallinen tuhkakuppi.  Vasta vznkilasta vapautunut tyyppi, jonka nimeä Jessica ei muista, leikkaa puukolla kylmästä HK:n sinisestä paloja ja mässyttää kovaäänisesti syödessään.”

Hanna-Riikka Kuisma: Kerrostalo. Otava. 2019. 322s. 

Pajtim Statovci: Bolla

"”Saanko istua tähän?” kysyn ja vedän tuolin pöydän alta.”Toki”, hän vastaa, vilkuilee ympärilleen, sitten nyökkää tuolin suuntaan ja katsoo minua silmiin, ja minä ajattelen, miten valtavan, ihmeellisen kaunis mies hän on, hänen iiriksensä näyttävät myrskyyn valmistautuvalta taivaalta ja siistitty sänki yhdistyy punertavanruskeisiin, hyvin hoidettuihin hiuksiin, selkä on pitkä kuin hevosella ja kasvot tasasuhtaiset ja herttaiset, enkä sitten enää muistakaan miten kauan hänen vastauksestaan on kulunut, miten pitkään olen vain tuijottanut häntä ja hän minua kuin vuosikymmeniä erossa ollutta ystävää.
”Minä olen Arsim”, sanon ja ojennan hänelle käteni.”Miloš”, hän vastaa ja tarttuu siihen kylmin, luisevin sormin. ”Hauska tutustua”, hän sanoo, ja minä irrotan otteeni ja valun hänen vanhoihin ja surullisiin silmiinsä, joita raskaat ja ryppyiset luomet painavat."

Näin kohtaavat huhtikuisessa Pristinassa Arsim ja Miloš.

Arsim on kirjallisuuden opiskelija ja kirjailijan urasta haaveileva albaanimies. Hänellä on vaimo, koska sellainen miehellä pitää olla, ja ensimmäinen lapsi tulollaan. Miloš on lääkäriksi opiskeleva serbi. Nämä kaksi miestä rakastuvat. Ja se ei 1990-luvun hajoavassa Jugoslaviassa ole hyvä asia. Ei alkuunkaan.

Kosovon sodan vaikeissa olosuhteissa Arsimin ja Milošin tiet erkanevat. Arsimin, hänen vaimonsa Ajshen ja heidän lastensa on pakko lähteä pakoon Serbian ja Kosovon sotaa nimeämättömään maahan. Siellä hän kamppailee ulkopuolisuuden tunteen ja seksuaalisuutensa kanssa ja turhautuu. Lopulta Arsim tekee virheen, joka johdattaa hänet vankilan kautta takaisin Pristinaan. Miesten tiet kohtaavat hetkeksi, mutta kaikki on toisin kuin Arsim on kuvitellut. Jälleen Arsim päätyy tekemään jotakin uskomattoman julmalta tuntuvaa.

Kirjan läpi luikertelee kertomus bollasta, käärmeenkaltaisesta mytologisesta olennosta, jonka tarina punoutuu Arsimin ja Milosin salattuun rakkauteen. Tarina kerrotaan Arsimin äänellä. Arsimin näkökulman kanssa vuorottelee Milošin tarina, joka avautuu pala palalta päiväkirjamerkintöinä. Niissä Miloš palaa lapsuuteensa, nuoruuteensa, rakkauteensa Arsimiin ja sotakokemuksiinsa. Ne paljastavat millaiseen mieheen Arsim oikein rakastui.

“Sota on saastaista ja epähygieenistä, eikä kukaan puhu siitä miten paljon likaa siitä syntyy, miten paljon huollettavaa kalustoa, pestäviä ja korjattavia vaatteita, puhdistettavia haavoja, lakanoita, telttakankaita, leikkausvälineitä, sairaalalaitteita, pois heitettäviä pakkauksia, sideharsoja, ruiskuja, tippaletkuja ja sen sellaista – jätesäkillisiä, kuorma-autollisia, kaatopaikallisia jätettä, silmänkantamattomiin, eikä kukaan peseydy, olin pyörtyä monen monta kertaa sotilaiden jalkojen hajusta kun otin heiltä saappaat pois se oli kammottavaa, ja heidän vaatteitaan riisuessani heidän nivusistaan nousi järkyttäviä, kaiken toiminnan seisauttavia hajuja, virtsan- ja ulosteenhuurua joka sekoittui kuivuneen veren ruosteiseen lemuun ja ruudinkäryyn ja muinaisen hien löyhkään – likainen mies on niin oksettava.”

Pajtim Statovci on kirjoittanut rajulla tavalla kauniin ja syvälle vaikuttavan tarinan kielletystä rakkaudesta, väkivallasta, sodasta ja sen vaikutuksista. Kirjassa ei ole hyviä ihmisiä, tai no ehkä Arsimin vaimo Ajshe, joka sietää Arsimin pahoinpitelyt ja monet muut metkut. Arsimin edesottamukset ovat sitä tasoa, että välillä puistattaa. Ihmisessä on monia puolia, erilaiset olosuhteet nostavat niitä esiin. Olisiko Arsimista tullut sellainen kuin tuli, jos hän olisi saanut elää omana itsenään vapaassa, rauhallisessa maassa? 

Bollan luettuani en samana päivänä aloittanut uutta kirjaa. Tarina oli niin vaikuttava, että sitä piti sulatella. Se mitä sota, ennakkoluulot ja vihanlietsonta saavat aikaan jäävät mieleen kirjan ihmisten kautta pitkäksi aikaa.

En lainkaan ihmettele miksi Bolla toi Statovcille Finlandian.

”Minun on mahdotonta puhua hänelle yhteisistä muistoistamme, kun hän ei ole paikalla tässä ajassa. En tiedä, muistaako hän mitään, tai uskonko edes, että hän tietää kuka minä olen, kuka hänelle täällä puhuu.”

Pajtim Statovci: Bolla. Otava. 2019. 237 s.

Sofi Oksanen: Koirapuisto

”Pomo järjesti paperit, joiden mukaan olin englannin ja ranskan opettaja, mikä oli maailmalla hankkimani kielitaidon takia täysin uskottavaa ja palkkatodistuksen mukaan opetin kieliä maksullisilla iltakursseilla. Pankista ostettu tiliote oli tarpeen viisumeita varten. Siinä näkyvä summa sai silti minut naurahtamaan epäuskoisesti. Aloin vaikuttamaan täydelliseltä, samoin isäni.”

Syyskuun kahdeskymmenes kalenterissani luki isolla yksi ainoa asia: Sofi Oksasen uusi romaani ilmestyy. Tätä olin odottanut koko pitkän vuoden.

Kirjan alussa kaksi naista kohtaavat Helsingissä koirapuistossa, jossa eräs perhe ulkoiluttaa koiraansa. Perheellä on kaksi lasta. Lasten biologinen äiti perheen äiti ei ole, vaan biologiset äidit ovat puistossa olevat Olenka ja Daria. 

Olenka on lähtöisin Tallinnasta, mutta joutuu muuttamaan isän tahdosta Dombassin alueelle Snižne-nimiseen ukrainalaiseen kylään Ukrainan irrottua hajoavasta Neuvostoliitosta. Isä on   helpon rahan perässä kulkeva liikemies, joka sittemmin koituu hänen kohtalokseen. Olenka ei viihdy Ukrainassa, hän haluaa pois ja päätyy mallimaailmaan. Ulkomailla hän kompastuu kokemattomuuteensa. On palattava maitojunalla kotiin. Olenka tarttuu seuraavaan vihreään oksaan: hän hankkiutuu ukrainalaisyrityksen hedelmöitysbisneksen munasolujen luovuttajaksi päätyen portaikossa korkeammalle uusia luovuttajia sekä asiakkaille sopivaa luovuttajaa etsiväksi koordinaattoriksi. Kotikulmien naapurintyttö Dariasta tulee tärkein luovuttaja sekä Olenkan tärkein ystävä. 

Alalle päätyvän tytön tulee olla juuri oikeanlainen, lahjakas, kaunis, synnyttämätön ja terve. Lisäksi hänen perhetaustansa setvittiin pohjamutia myöten. Totta kai, koska monet ominaisuudet, kuten kaljuuntuminen tai keskivartalolihavuus ovat periytyviä, puhumattakaan erilaisista sairauksista. Rikkaat asiakkaat saavat valita mieleisensä luovuttajan kuin valita sopivaa tietokonetta ja vaatetta katalogista. Jos halusi lapsestaan urheilullisen, kannatti valita sporttinen luovuttaja. Jos halusi taiteellisen lapsen, piti valita taiteellinen luovuttaja. Lapsen sukupuolenkin saa ostaa. Kaiken päälle luovuttajan ulkoisen ominaisuuksien kuten vaikkapa nenän tulee olla tietynlainen, jottei totuus paljastuisi lapsen kasvaessa. Se totuus, ettei lapsi olisikaan biologisesti äitinsä lapsi.

Rikkailla on vara valita, mutta luovuttajilla ei. On valittavana lähteekö ylipäätään alalle ja päästä ehkä hiukan helpompiin oloihin. Riskitöntä se ei ole, munasolujen otto on naisen terveydelle äärettömän kuluttavaa,  toimenpiteissä on komplikaatioriski eikä munasoluja voi luovuttaa kuin muutaman kerran.

”Entä kun tulisi taas se kerta, jolloin Lada kävisi pieksemässä luovuttajan, ja mitä jos hän jäisi lapsettomaksi ja meidän suhteemme jatkuisi ja jos me haluaisimme lapsen? Kestäisikö primadonna sen, että hänen lähipiiristään jonkun toisen vatsa paisui, mutta hänen ei?”

Olenkan elämä menee solmuun, kun siihen sotkeutuu Donbassin alueen mafia oligarkeineen. Lopulta liian moni asia menee pieleen ja hänen on paettava. Olenka päätyy Helsinkiin uuden henkilöllisyyden turvin. Jos hänet löydetäisiin, hänet tapettaisiin ilman sen kummempia selittelyjä.

Kirjan lopussa Daria haluaa biologisen lapsensa itselleen ja vaatii Olenkaa osallistumaan sieppaamiseen. Hän tietää Olenkasta paljon sellaista, jota Olenka haluaa piilottaa.

Mitä tehdä, kun ystävästä on tullut vaarallinen vihollinen?

Koirapuisto on taattua Oksasta, monikerroksinen, vahva, kielellisesti taidokas ja antaa lukijalleen tilaa ajatella, mutta helppo kirja se ei ole. Kaikesta  näkyy, että Oksanen on tehnyt taustatyönsä huolella. Koirapuiston tarina kulkee kahdessa tasossa. Toinen tämän päivän Helsingissä, ja toinen reilun kymmenen vuoden takaisessa Ukrainassa, joskin piipahdetaan päähenkilön Olenkan lapsuusvuosien Virossa.

Minulla on monta syytä pitää tästä kirjasta. Se ei ole pelkästään se, että kirja on Sofin kirjoittama, vaan kirjan aihe ja maa (Ukraina) kiinnostavat paljon. Kirja laittaa minut pohtimaan oikeutta lapseen ja vapaaehtoista lapsettomuutta. Mikä saa ihmisen maksamaan hurjan summan ja turvautumaan kyseenalaisiin keinoihin saadakseen lapsen? Tai valehtelemaan koko ikänsä lapsensa biologisesta alkuperästä. Se on melkoinen salaisuus kantaa hautaan asti.

”Tajusin pitäväni enemmän jopa amerikkalaisista nirppanokista, joiden vaatimuksiin oli helppo suostua, koska niille oli helppo nauraa. Jos he vaativat, että täällä tupakoitiin joka kahvilassa, he keksivät vaatioa, ettei luovuttaja kävisi niistä yhdessäkään, ja me suostuimme ja suitsutimme, kuinka terveellinen luovuttajan ruokavalio oli, esittelimme torimumojen kotona kasvatettuja kurkkuja ja muistutimme, että kaikki ukrainalaiset söivät kotipuutarhojensa antimia, pelkkää taattua luomua, ja virnuilimme salaa.”

Sofi Oksanen: Koirapuisto. Like 2019. 405 s