Riitta Kylänpää: Pentti Linkola: ihminen ja legenda

”Oliko Linkola vain fanaattinen, vanha, katkera ja pettynyt impivaaralainen? Vai sopeutumaton taiteilija, joka sai innoituksensa luonnosta? Varmasti hän oli kauneuden rakastaja, joka halusi, että myös tulevat sukupolvet voisivat nauttia alkuperäisen luonnon kauneudesta.”

Huhtikuisena sunnuntaina olin lähdössä työpaikalta kotiin, kun vilkaisin nopeasti uutisotsikot. Pentti Linkola on kuollut. Se pysäytti. Kuka nyt jyrähtäisi maapallon tilasta ja herättelisi meitä ajattelemaan ympäristöämme? 

Pentti Linkola on ihminen, joka jostakin syystä on kiehtonut minua. Olen nuorempana lukenut hänen kirjojaan ja ne tekivät minuun vaikutuksen. Mietin pitkään minkä kirjan hankkisin tämän vuoden Suomalaisen kirjakaupan bonuskertymällä ja päädyin Riitta Kylänpään kirjoittamaan kirjaan Linkolasta. Kun kirja ilmestyi ja sai Tieto-Finlandian 2017, en ehtinyt sitä lukemaan. 

Kyllä, tiedän mitä mieltä hän oli väestön lisääntymisestä ja miten hänestä sitä tulisi rajoittaa. Kovin julmaa tekstiä keneltä hyvänsä. Halusin kurkistaa julkisuuskuvan taakse. Välillä nimittäin tuntuu, että media halusi oikein paisutella Linkolan lausuntoja ja piilottaa sen miksi hän niin sanoi.

Koska oma pointtinsa Linkolalla on. Sen ja paljon muuta Riitta Kylänpään kirja pitää sisällään.

Kirja alkaa Linkolan lapsuudesta ja etenee pikku Pentin lapsuudesta kohti nykyhetkeä. Linkola oli lähtöisin helsinkiläisestä sivistyneistökodista. Isä ja velipuoli kuolivat Pentin ollessa nuori  ja parasta mitä Linkola tiesi, oli luonnossa oleminen.

Nuori Linkola lähti kulkemaan eri suuntaan kuin perhetausta olisi ehkä olettanut. Sisälläolo ja yliopisto saivat jäädä. Linkola alkoi kiertämään lintujen pariin keräten tietoa suomalaisista linnuista. Myöhemmin hänestä tulee kalastaja ja kirjailija. Hän valitsi hyvin askeettisen elämänmuodon, jota piti oikeana tapana elää. Yhteistä kaikessa mitä hän teki, oli se, että kaikki tehdään sata lasissa. Kun hän oli lintuja tutkimassa, mikään ei mennyt havaintotyön edelle, ei edes uni tai ravinto. Kun kalastettiin, kaikki muu oli sivuseikkoja, ääriolosuhteissakaan ei jääty rantaan. Kun kirjoitettiin, sitä tehtiin täysillä. Linkolan mielestä vain raakaa fyysinen työ, raadanta oli aito ja hyväksyttävä työn muoto. Hän vaati muilta myös paljon..

”Asiat ovat Linkolalle joko tai, ei sekä että.”

Lukiessa huomaa, että Linkolassa on paljon enemmän puolia kuin kaksi. Hän on samaan aikaan uskomattoman sisukas, peräänantamaton, älykäs, masennukseen taipuvainen ja hyvin ristiriitainen ihminen. Ja samalla hyvin inhimillinen. Hän oli omalla elämällään esimerkkinä siitä mitä hän puhui, Linkola yritti näyttää miten meidän pitäisi elää, että luonto säästyisi. Hänestä oli väärin pitää ihmistä ylempänä lajina kuin muita.  Hänelle ihminen on vain yksi laji muiden lajien keskellä, ei sen parempi, eikä pahempi. Hän ajatteli, että paluu maatalousyhteiskuntaan ja omavaraiseen Suomeen on Suomen pelastus. Tosin hänen elämäntapansa sopi harvinaisen huonosti sodan jälkeiseen Suomeen, jossa monet asiat tehtiin talouskasvun ehdoilla. Ja se tärkein: Vaikka Linkola kannatti ihmiskunnan massiivista tuhoa, hän piti ihmisistä. Hän oli seurallinen ja sosiaalinen ihminen, jolla oli laaja tuttavapiiri. Hän oli kaikkea muuta kuin erakko. 

”Elämänlaatu oli Linkolalle toissijainen asia. Hänen eloonjäämisoppinsa kulmakiviä olivat väestönkasvun hillitseminen, uudesta teknologiasta luopuminen ja paluu maatalousvaltaiseen pienyrittäjyyteen. ”

Elämäkerran kirjoittanut Riitta Kylänpää on tehnyt vaikuttavasta miehestä vaikuttavan kirjan: hän saanut kuorittua Linkolasta esiin paljon muuta kuin se mistä me Linkolan julkisuudesta tiedämme. Linkolan itsensä lisäksi Kylänpää on haastatellut lukuisia ihmisiä ja tehnyt runsaasti taustatutkimusta lukien mm. Linkolan omia muistiinpanoja vuosikymmenten varrelta. Kirjassa on myös lukuisa joukko valokuvia.

Ehdottomasti suosittelen tähän kirjaan tarttumaan, vaikka itse sen kohde ei niin kovin paljon lukijaa kiinnostaisikaan tai pitäisi Linkolaa täysin huuhaa-äijänä. Tämä kirja osoittaa sen miten raflaavien kohuotsikoiden ja kärjistetyttyjen mielipiteiden takana on mitä inhimillisin mies, joka uskoi ja eli kuten opetti. Ja se tärkein: rakasti luontoa koko elämällään.

Kirjan luettuani arvostan Linkolaa vielä enemmän. Kuinka moni meistä oikeasti elää kuten opettaa itseään säästelemättä? Toivon Pentille autuaita kalavesiä siellä jossakin.

”Kerran Hilkka Linkola toi Vierulaan kaasuhella, mutta kun Pentti palasi linturetkeltään,  kantoi hän sen ulos. Toisella kerralla Hilkka-mummo toi öljykamiinan, mutta Linkola julisti sen käyttökieltoon. Juokseva vesi, sähköt, televisio, puhelin ja kaikki muutkin kodinkoneet olivat hänestä humpuukia. Sähköjohdot ja niiden tolpat olisivat rikkoneet Vierulan suloisen ja rikkeettömän pihapiirin, hänen mielestään  sivistynyt ihminen pani aina kauneuden mukavuuden edelle.”

Riitta Kylänpää: Pentti Linkola: ihminen ja legenda. Kustannusosakeyhtiö Siltala. 2017. 455s.

Sofi Oksanen: Liian lyhyt hame – Kertomuksia keittiöstä

”Sinä yönä mulla oli väärät kengät ja väärä hame,sinä yönä mulla oli väärä ilme ja väärä hame.Siksi se tapahtui, siksi se tapahtui ja siksi se tapahtuumulle”

Näin korona-aikana on puhuttu paljon perheväkivallasta, kun aikuiset ovat etätöissä, lomautettuina tai työttöminä ja lapset etäkoulussa. Ollaan paljon yhdessä kotona, mutta kaikilla se ei ole auvoista kotoilua. Väkivalta on aihe, joka ei koskaan lakkaa olemasta ajankohtainen, valitettavasti. Ei tänäänkään.

Kymmenisen vuotta sitten Sofi Oksanen katseli naisen elämää keittiöperspektiivistä ja kirjoitti runomuotoisen pienoismuotokuvan siitä. Liian lyhyt hame – Kertomuksia keittiöstä kertoo naisen elämän vaietuista varjopuolista, väkivallasta, seksuaalisesta häirinnästä, raiskauksesta, nitistetystä itsetunnosta ja hyväksikäytöstä. 

Ja mikä olisikaan niin monen naisen rakastama esine kuin kenkä. Oksasen kirjan naiset kertovat monet elämästään kengän kautta: väärät kengät ovat raiskatun mielestä syy tapahtuneeseen, toisen suurin murhe on, ettei osaa kävellä korkkareilla kuten pitäisi. Hääkengät eivät tuoneetkaan onnellista elämää ja balettitossuinen tyttö kertoo oman tarinansa seksuaalisesta häirinnästä. 

Sofi Oksanen saa runojensa kertojat eläviksi, heidän arkensa ja pohdintansa laittavat lukijan miettimään. Miettimään sitä mikä naisen asema tässä yhteiskunnassa oikein on. Kirja antaa äänen niille naisille, joiden hätähuuto on hiljaisesti kaikunut jo pitkään. Ja se joukko ei ole pieni.

”Muistan ystäväni  lääkärikäynnin, jossa hänelle kerrottiin, että kallo on kuin munankuori. Kun sitä napauttaa tarpeeksi monta kertaa, se ei kestä. Hiusmurtumien määrällä on rajansa.” 

Runous on siitä kivaa, että siinä voi sanoa paljon lyhyessä mitassa.  Näissä runoissa sitä sanomaa riittää. Vaikka tämän kirjan ilmestymisestä on jo aikaa, sen sanoma, valitettavasti, on edelleen täyttä tavaraa. Puhuttelevien runojen päätteeksi Oksanen on kirjoittanut reilun kymmensivuisen tietopaketin naisiin kohdistuvasta väkivallasta mm. lainsäädännön ja rangaistuskäytäntöjen näkökulmista. 

Jos satut löytämään tämän kultakimpaleen käsiisi, tähän kokoelmaan tarttumista ei kannata arastella. Tai jos mieluummin haluat lähestyä näitä runoja musiikin välityksellä, Maija Kaunismaa on säveltänyt runoista tupla-cd:n. 

”hääkengät kaapin päälläkaunis kotikauniit lapsetniin hieno työ niin hieno mieskaikki kaunista ja hyvää
mun paidassa on aina pitkät hihat”

Sofi Oksanen: Liian lyhyt hame – Kertomuksia keittiöstä. Bonnier Kirjat. 2011.78 s.

Édouard Louis: Ei enää Eddy

”Minä leikkasin lehdestä naispuolisten pop - ja  televisiotähtien  kuvia ja peitin niillä kosteusläiskät. Isoveljeni arvosti kovisten tavoin enemmän räppiä ja teknoa irvaili minulle  Miten sä viitsit kuunnella ämmien musiikkia (muistan miten kerran kun menimme leipomoon, veli koko matkat opetti minulle, miten kunnon jätkä kävelee. Mä näytän sulle miten kävellään koska et sä voi kävellä noin, jos kaverit tulee vastaan ja sä kävelet noin, ne vittu nauraa mulle.)”

”Minulla ei ole lapsuudesta yhtään onnellista muistoa”

Näin alkaa Édouard Louisin omaelämänkerrallinen kirja. Vahva aloitus saattaa saada lukijan sulkemaan kirjan, että tässähän tämä oli, mutta kannattaa lukea miksi Louis näin toteaa. 

Édouard Louis eli aikaisemmalta nimeltään Eddy Bellegueule varttuu pienessä pohjoisranskalaisessa kylässä, jossa kaikenlainen erilaisuus on ehdottomasti kielletty. Pahinta mitä poika voi olla, on olla ”tyttömäinen” . 

Eddy on juuri sitä päästä varpaisiin, jopa söpöä tarkoittavaa sukunimeään myöten. Hän häpeää erilaisuuttaan ja niin häpeää koko perhe. Eddy yrittää mukautua. Hän yrittää tehdä paljon asian eteen, jotta olisi kuin yhtä kovis kuin kylän muut pojat. Hän yrittää puhua matalammalla äänellä ja esittää olevansa kiinnostunut tytöistä. Silti Eddyä pahoinpidellään koulussa päivittäin. Siitä hän pysyy visusti vaiti, koska pelkää, että se vain pahentaisi asioita. Miehille kun väkivalta on hyväksytty asia. Eddyn ympärillä ihmiset puhuvat karkeasti, juodaan paljon viinaa, syödään hiljaa tv:n ääressä ja lähetetään lapset ostamaan ruokaa velaksi. Homot niputetaan samaan kuvottavaan sakkiin kuin arabit, algerialaiset ja muut mutiaiset. Kylässä miehen pitää olla mies, perheensä elättäjä eikä ole sopivaa, että vaimo tienaa enemmän kuin miehensä.

”Se, että olin oikeasti tyttö pojan ruumiissa, tuntui tuolloin yhä todellisemmalta. Minusta oli asteittain tullut homoseksuaali. Sisimmässäni kiehui.”

Eddy haaveilee pakenevansa lapsuutensa olosuhteita. Hän satsaa kouluun ja näyttelemiseen, ja näkee niissä pakotien. Mutta koska suvun tapoihin ei opiskelu kuulu, tuntuu lähes mahdottomalta, että Eddy voisi poiketa suvun perinteistä. Koulussa yksi Eddyn opettajista kannustaa poikaa pyrkimään isommassa kaupungissa sijaitsevaan teatteripainotteiseen lukioon. Perhe laittaa hanttiin viimeiseen asti, isä kaikista räikeimmin, mutta lopulta antaa periksi.

Ei enää Eddy on vahva ja puhutteleva kirja köyhyydestä, sovinismista, rasismista, ennakkoluuloista ja seksuaalisesta suuntautumisesta.  Kirjassa Eddyn perheen ja koko elinpiirin köyhyys ja kivettyneet rasistiset asenteet hyökyvät päin lukijaa, mutta niillä ei mässäillä tai niitä liioitella. Kamalat asiat kerrotaan sellaisina kuin ne on. Ne on osa arkea, elämää. 

Erityisen puhuttelevaksi sen tekee, että tapahtumat sijoittuvat viime vuosituhannen vaihteeseen. Kirja aiheutti kohun ilmestyessään Ranskassa viisi vuotta sitten siinä kuvatun köyhyyden ja homofobian takia. Ne kiistettiin.  Eikä ihme. Kirjan esittämä takapajuisuus, köyhyys ja näköalattomuus on hämmästyttävää, eikä tapahtumista ole kauan. Parisenkymmentä vuotta.

Tähän kirjaan kannattaa uskaltaa tarttua. Se kertoo siitä mitä meistä monet eivät uskalla nähdä tai tunnistaa, mutta joka on edelleen keskuudessamme: ennakkoluulot. 

Olkoon jokaisen ihmisen muotti omanlainen. 

”Olin kirjaston käytävän, omien vanhempieni ja kylän asukkaiden vanki. Ainoat hengähdystauot tulivat oppitunneilla. Minä pidin opiskelusta. En koulusta sinänsä, en koulumaailmasta: siellä oli ne kiusaajat. Mutta pidin opettajista. He eivät puhuneet ämmistä ja homoista. He selittivät meille, että meidän piti hyväksyä erilaisuus ja tasavaltaisen koulujärjestelmän arvot ja että me olimme tasa-arvoisia. Ketään ei saanut arvostella ihonvärin, uskonnon eikä seksuaalisen suuntautumisen perusteella (ilmaus seksuaalinen suuntautuminen  nauratti aina luokan perällä istuvia poikia, takarivin jengiä.)

Édouard Louis: Ei enää Eddy Tammi. 2019. 190 s.

James Bowen: Bobin pieni viisauskirja

”Ensi näkemältä voisi luulla, että kissoilla ja ihmisillä ei ole juurikaan yhteistä. Mutta mitä paremmin tutustuin Bobiin ja sen kissamaisiin tapoihin, sitä selvemmäksi minulle kävi, ettemme me oikeasti niin erilaisia olekaan.”

Bob-kissa on taas tassustellut kansien väliin.

Bobin pienessä mietekirjassa englantilainen kehräävä oranssi hurmuri näyttää meille miten toisiin ihmisiin ja eläimiin tulee suhtautua. Ei ihan ensimmäiseksi tulisi mieleen kissan tällaisia opettavan, mutta Bob on toista maata. Tai oikeastaan se näyttää, että kyllä, kissat osaavat paljon enemmän kuin me ihmiset ensimmäiseksi ajattelemme. Tämän ja paljon muuta se on opettanut James Bowenille, jonka kanssa se on asustanut vuosikymmenen ajan. Tällä kertaa Bowen on kirjoittanut havainnoistaan ja oivalluksistaan yhteisestä elämästä karvaisen ystävänsä kanssa eli kaikesta siitä, mitä Bob on hänelle opettanut. 

James Bowenin ja katukatti Bobin tarina saattaa olla monille tuttu niin aiemmista kirjoista kuin parivaljakosta tehdystä elokuvastakin.  Lyhyesti tarina menee näin: Keväällä 2007 kodittoman katusoittajan James Bowenin asuntolan ovelle oli päätynyt loukkaantunut oranssi kollikissa. Katti oli päättävää sorttia. Vaikka James koetti houkutella kissaa pois luotaan, Bob halusi muuttaa huumeongelman kanssa kamppailevan Jamesin luo. Mies lopulta antoi periksi ja hoiti viimeisillä rahoillaan kissan kuntoon. Jamesista ja kissasta tuli erottamattomat. Pian heidät bongattiin Lontoon kaduilta myymässä Big Issue -lehteä ja soittamasta rahasta. Sana alkoi levitä erikoisesta katusoittajaparista. Monen mutkan kautta heidän tarinansa päätyi Katukatti Bob -kirjaksi. Kirjan kautta Jamesista ja Bobista tuli maailmankuuluja.

”Olisi aivan järjetöntä vähättelyä sanoa, että äskettäinen elämänmuutokseni tuli minulle yllätyksenä. En nimittäin olisi ikimaailmassa voinut kuvitellakaan, että minua pyydettäisiin kirjoittamaan kirja ystävyydestäni Bobin kanssa. En olisi myöskään osannut ikinä arvata, että siitä tulee maailmanlaajuinen myyntimenestys. Ja jos olisin väittänyt jollekulle, että kirjasta tehtäisiin vieläpä elokuva, jonka ensi-illassa Lontoon West Endissä saisimme Bobin kanssa tavata tulevan Englannin kuningattaren, minua olisi ihan syystäkin väitetty täysin pöpiksi. Mutta niin kuitenkin kävi.”

Vaikka kirja on vähän toistoa aiempiin Bob-kirjoihin nähden, on se silti mukava ja ajatuksia herättävä, kepeä lukukokemus. Vankkumattomana kissaihmisenä tunnistan monet kirjan ajatukset omissa Raitahännissäni. Siispä jos tykkäät kissoista, lue tämä. Saatat oivaltaa jotakin uutta kehräävästä kaveristasi. Jos et, niin lue silti, kissamaisella tyyneydellä Bob saattaa kääntää vielä sydämesi kissamyönteisemmäksi.

Siispä älä aliarvioi kissojen viisautta. Ei kissa mielestäni ole lainkaan hassumpi roolimalli eikä ystävä. Se kun osaa ottaa elämästä irti kaiken olennaisen: ystävyyden tärkeyden, itsensä puolustamisen,  rauhallisena pysymisen ja hetkestä nauttimisen. Siinä sivussa siitä huolehtiminen voi laittaa koko elämän uusiksi.

”Suhteemme lemmikkeihin on toisenlainen kuin ihmisiin. Niihin me voimme luottaa. Ne eivät valehtele meille. Ne eivät petä. Ne eivät jätä meitä pulaan. Niiden kiintymys - voi kai sitä rakkaudeksikin sanoa - on vailla ehtoja.”

Aiemmat Bobista ja Jamesista kertovat postaukset löytyvät: 

James Bowen : Katukatti Bob. Kissa joka muutti elämäni & Bobin maailma

James Bowen: Bobin joulu

James Bowen: Bobin pieni viisauskirja. WSOY. 2019. 203 s

Johanna Venho: Ensimmäinen nainen

”Mutta Urhoa katseet eivät ole koskaan kiusanneet, päinvastoin, hänestä katseet kimpoavat voimana työhön ja toimintaan, minuun ne imeytyvät ja jäävät kieppumaan painona vatsassa, nahan alla, syövät voimani, koska ne katseet eivät näe minua, ne näkevät presidentin vaimon.”

Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen…

Tämä oli jotakin, josta presidentti Kekkosen rouva Sylvi Kekkonen ei pitänyt. Kun puolisosta tuli presidentti kerta toisensa jälkeen, vaimosta tuli valtion ykkösrouva. Se tiesi mukautumista epämukavaan julkiseen rooliin ja oman itsensä sivuun sysäämistä. Olla se mitä odotettiin ja haluttiin nähdä. 

Sylvi Kekkonen oli paljon muutakin kuin presidentin vaimo. Johanna Venhon Ensimmäinen nainen kertoo Sylvistä, ihmisestä Urho Kekkosen puolison roolin takana. Elokuussa -66 Sylvi hurauttaa Englannin kuningatar Elisabethilta saamallaan Morris Minillä Katerman mökille luonnon rauhaan koiransa kanssa. Siellä hän alkaa muistelemaan mennyttä elämäänsä lukien vanhoja päiväkirjojaan ja ajatuksissaan juttelemaan samana kesänä menehtyneen ystävänsä Marja-Liisan kanssa. 

Paljon onkin summattavaa kaikesta siitä, kun papin tytär Sylvi Uino lähti maailmalle ja päätyy lopulta valtion ykkösrouvan rooliin. Avioliitto on haasteellinen, rakkaalla Urholla muita naisia riittää, julkisesti ja avoimesti. Pariskunnan pojat ovat Sylville henki ja elämä, mutta hekin ovat aikuistuneet ja Sylvi on yksin. Lääkärin määräyksestä aviopuolisot eivät ole aikoihin enää jakaneet samaa makuuhuonetta.

”Urho on onneni, ja onnettomuuteni. Mahdoton sanoa, mikä minusta olisi tullut jonkun toisen miehen kanssa. Urho on täysin poikkeuksellinen ihminen. Jos minun pitäisi piirtää hänestä kuva, piirtäisin ison tanssivan tammipuun: se muuttuu vuodenaikojen mukaan, se on lujaa puuta, sillä on juuret ja silti se tanssii, sen paksut oksat viistävät tuulta.”

Kirjassa Sylvin lisäksi äänen saa ystävätär kuvanveistäjä Essi Renvall, jolla on ongelma: hänen pitäisi tehdä Sylvistä veistos. Hän yrittää ja yrittää, mutta sisintä Sylviä, ihmistä roolin takaa, ei oikein löydy. Sylvi on joutunut kultaiseen häkkiin, jossa oma ääni oli vaimennettu ja piti mukautua miehen asemaan. Sen Sylvi joutui kokemaan mm. kirjailijana.

”Nähdä kuvan sijasta ihminen. Repalereunainen, repeillyt, sellainen josta kääntää katseen pois, kun pyrkii harmoniaan. Mutta kuvaa ei voi tehdä pelkillä varjoilla, täytyy nähdä korkeuden vaihtelut. Sitä, mitä ei voi peittää, on korostettava.”

Johanna Venhon kirja on mielenkiintoinen näkökulma vallan kulisseihin, kaikkeen siihen, miten yhden ihmisen asema vaikuttaa lähipiiriin. Niin moni tarina sieltä jää kertomatta. Vaikka Venhon kirja onkin faktaa sekoittavaa fiktiota, se on oiva opus herättämään mielenkiinnon Sylvin elämään laajemmalti. Sylvi Kekkonen ansaitsee tulla lopulta pois miehensä varjoista omine mielipiteineen ja tuntoineen. 

Kirja oli Finlandia-palkinto ehdokas 2019 sekä lukijoiden Finlandia suosikki 2019. Enkä ihmettele miksi. 

”Mitä kysyisit, jos olisit täällä. Sinä elit kirjoittamisesta, sinä kysyisit, mitä seuraavaksi kirjoitan. Kysyisit, kirjoitanko lapsuudesta, ehkä toivoisit, että löytäisin lapsen äänen, jolla kertoa. Kun on löytänyt oikean äänen, voi kertoa minkä tahansa tarinan, niin sinä sanoit.” 

Johanna Venho: Ensimmäinen nainen. WSOY 2019. 261s.

Ari Folman & David Polonsky: Anne Frankin päiväkirja

”Rakas Kitty
Tähän asti meille ei ole tullut paljonkaan juutalaisia koskevia tietoja, ja se on ollut oikein hyvä, sillä näin olemme pysyneet mahdollisimman hyvällä mielellä. Kun Miep silloin tällöin paljasti jonkun tuttavan kauhean kohtalon, äiti ja rouva Daan alkoivat joka kerta itkeä, niin että Miep ei kerro enää mitään.”

Anne Frankin tietävät kaikki. Anne on se juutalaistyttö, joka piileskeli natseilta pari vuotta perheensä ja neljän muun kanssa Salaisessa siivessä Amsterdamin keskustassa. Anne tykkäsi piileskellessään kirjoittaa päiväkirjaa. Tuo päiväkirja teki hänestä ehkäpä kuuluisimman holokaustin uhrin. 

Kun perhe kavallettiin ja vietiin kohti kuolemaa, piileskelijöitä auttanut Miep Gies pelasti Annen päiväkirjan talteen ja sodan jälkeen antoi sen kahdeksikon ainoalle selvinneelle: Annen isälle Otto Frankille. Ottoa on kiittäminen siitä, että päiväkirjasta tuli niin kuuluisa ja ikoninen kuin on tullut. Se on kiistatta yksi keskeisimmistä todisteista juutalaisia vastaan tehdyistä hirveyksistä nuoren näkökulmasta. 

Olen lukenut Anne Frankista kutakuinkin jokaisen kirjan, jota hänestä on tehty. Päiväkirja on enemmän kuin tuttu. Olin utelias millainen versio olisi tällä kertaa kyseessä, koska alkuperäinen päiväkirjahan on varsinainen runsauden sarvi. Anne käytti päiväkirjaansa paitsi sodasta ja omasta arjestaan kertomiseen,  että syvällisiin pohdintoihin itsestään, perhesuhteistaan ja kanssapiileskelijöistään.

Kun luin netistä, että minulle tuttuakin tutumpi päiväkirja on ilmestynyt sarjakuvana, pohdin, millainen siitä olisi oikein tehty. Odotukset olivat korkealla enkä todellakaan joutunut pettymään.

Sarjakuva oli todella positiivinen yllätys. Kaikesta näkee, että ohjaaja-käsikirjoittaja Folman ja kuvittaja Polonsky ovat perehtyneet päiväkirjaan huolella ja ovat onnistuneet tiivistämään sitä puhekupliksi alkuperäistä päiväkirjaa kunnioittaen. Lisäksi Folman ja Polonsky ovat nostaneet Anne Frankin omia, suoraan päiväkirjasta poimittuja tekstejä.  Eikä kirjan kuvitus häviä lainkaan teksteille, kuvitus on suorastaan erinomainen. Sarjakuva herättää Anne Frankin perheineen eloon aivan uudella, raikkaalla tavalla. 

Tämä sarjakuvakirja on loistava vaihtoehto lähteä tutustumaan Anne Frankin tarinaan. Samalla kirja muistuttaa meitä siitä, mitä viha ja väkivalta saavat aikaan ja miten se vaikuttaa yhteiskunnan joka tasolla. Uskoisin, että Annen hartain toive lukijalleen on, että älkää antako koskaan holokaustin kaltaisten hirveyksien toistua. Siksi on tärkeää, ettei Annen tarina pääse unohtumaan kirjahyllyjen hämärään, vaan että se löytää uusia muotoja ja tavoittaa uusia sukupolvia. Tämä sarjakuvaversio on yksi sellainen. 

Ari Folman & David Polonsky: Anne Frankin päiväkirja. Tammi. 2019. 157s. 

Hanna-Riikka Kuisma: Kerrostalo

” - Ei tästä talosta ketään häädetä, etenkään omistusasuntopuolelta. Kuka täältä kämpän ostaisi, kun kaupunkiin rakennetaan koko ajan uusia? Ei kaikki ole niin tyhmiä kuin me, että tulisivat vapaaehtoisesti tänne luuserien sekaan. Tajuatko sä, että mun  pitää valehdella somessa vanhoille opiskelukavereille, missä me asutaan.”

Yksi iso kerrostalo lähiössä. Rakennettu silloin, kun niitä nousi kuin sieniä sateella ja väki muutti maalta kaupunkeihin. Oli mukavuudet, asfalttipiha, hiekkalaatikko ja palvelutkin lähellä.  Kerrostalo täyttyi monenlaisista asukkaista. Syntyi uudenajan kyläyhteisö.

Aika kulkee eteenpäin ja maailma muuttuu. Ja niin muuttuu kerrostalokin ympäristöineen. Unelmien kerrostalolähiö on muuttunut työttömien, alkoholiongelmaisten, narkkareiden ja monin tavoin syrjäytyneiden asuinpaikaksi, jossa leikkikentät ovat tyhjentyneet ja jonne ei taksit enää aja alueen maineen takia. Busseista puhumattakaan.

Hanna-Riikka Kuisma johdattaa lukijansa tuon lähiön pihalle, avaa kerrostalon ovet ja vie lukijansa sen asukkaiden arkeen. Vaikka kerrostalon asukkaita vilisee pihamaalla, lähistöllä ja  rapussa ja monen asukkaan luona käydään tarinan mittaan kylässä, kolme hyvin eri-ikäistä ja erilaista henkilöä jää päällimmäisenä mieleen. Ensimmäinen heistä on Jessica: kolmekymppinen narkkari ja huumediileri. Pelko, riippuvuus ja väkivalta ovat hänen arkeaan, mutta kurjuuden keskellä Jessica jaksaa vielä haaveilla poikansa huostaanoton purkamisesta. Jessican lisäksi kirjan surkeimmat ja mieleenpainuvimmat kohtalot ovat Tertulla ja Jadella. Terttu on talon alkuperäinen asukas. Tai oli. Elämä ei kohdellut häntä(kään) mitenkään helläkätisesti, Terttu joutui kadulle vuokrarästien takia väkivaltaisen parisuhteen päätyttyä. Hän ei ole alkoholisti eikä narkkari, vain vanha, köyhä ja koditon. Jade on kouluikäinen tyttö, talon ainoita lapsia. Jaden äiti tekee töitä kotona prostituoituna. Tätä menoa tytär seuraa sivusta keräten kiviä hoitaen välillä äitiään kovakouraisten asiakkaiden jäljiltä.

”Terttu syö seisaaltaan kuivaa pullapitkoa, jonka joku armelias tuntematon ojensi hänelle vaivihkaa aidanraosta. Häntä hävettää vanhojen ystävien puolesta. Esittävät, ettievät näe häntä, vaikka on vuosikymmeniä tunnettu.”

Kirjan kerrostalo voisi olla oikeastaan missä tahansa nykylähiössä. Lähiön asukkaiden risteävistä kohtaloista syntyy kokonaiskuva kovasta ja raa’asta elämänmenosta, jota Kuisma kuvaa kaunistelematta ja suoraan. Kirjasta nousee vahvasti nykyajan ongelmat: köyhyys, sen periytyminen sekä syrjäytyminen. Kerrostalossa vaikuttaa vielä modernisti ulkomaalainen, kansainvälinen kiinteistösijoitusyhtiö, jonka edustajat vahtivat asukkaita valvontakameroilla ja lukoilla.

"”Ei ole muuten ihme, että täältä lähti apteekki, kun se keikattiin niin monta kertaa. Jumalauta, että meillä oli pitkät bileet, kun saatiin silloin kerran lasti mopoa ja oxycontineja”, Jusa muistelee."

Kerrostalo on niin taitavasti kirjoitettu, että monessa kohtaa tuntuu kuin lentelisi kärpäsenä katossa kerrostalon pihalla, rapussa ja asukkaiden luona. Kirjaa ei malttanut laskea käsistä, kun halusi tietää miten Jessican, Tertun ja muiden elämä lähtee kulkemaan. Vaikka päihteitä, kurjuutta ja väkivaltaa on kirjassa paljon, niillä ei mässäillä, vaan Kuisma kertoo kaiken sellaisena kuin se kaikki voisi todellisuudessakin olla selittelemättä turhaan taustoja tai moralisoimatta. Vahva suositus myös kepeän kirjallisuuden ystäville.

Kaiken kurjuuden keskellä kuitenkin elää hentoisena vahva voima: rakkaus ja haave paremmasta.

”Kämpässä on täysi tohina päällä. Onneksi Kim ei ole täällä, Jessica ajattelee. Hetken tuntuu kuin kaikki olisi niin kuin ennen. Tupakkapöydällä on  douppikamojen lisäksi rasiallinen kultakoruja, kännyköitä, navigointilaitteita, työkaluja ja iso metallinen tuhkakuppi.  Vasta vznkilasta vapautunut tyyppi, jonka nimeä Jessica ei muista, leikkaa puukolla kylmästä HK:n sinisestä paloja ja mässyttää kovaäänisesti syödessään.”

Hanna-Riikka Kuisma: Kerrostalo. Otava. 2019. 322s.