”Pääministerinä olin ollut avoin maali, johon kaikki hallitukseni tekemät päätökset henkilöityivät.Kirjan takakannessa leveästi hymyilevä Stubb on ottamassa itsestään selfietä. Ääh, miksi ihmeessä olen tarttumassa tähän kirjaan? Olen introvertti, punaistakin punainen demari, joka lähinnä vaivautuu noin hurjan ulospäinsuuntautuneiden ihmisten seurassa. EU-politiikkakin on lähinnä suhteellisen tylsää sosiaali – ja työvoimapolitiikan suurkuluttajalle. No, ehkä se kertoo toisen näkökulman tutuista aiheista.
Julkisuudessa jokaisesta ratkaisusta kaivetaan aina esiin negatiivinen puoli. Ja se henkilöidään. Valtiovarainministerinä olin kasvot leikkauksille ja vaikeille talouspäätöksille. Olin pahanilmanlintu. Kun viestiä ei voi ampua, ammutaan viestintuojaa.”
Kirja alkaa kuten niin moni
elämänkerta, lapsuudesta ja etenee kohti nykyisyyttä.
Kansainväliseen ja liberaaliin urheiluperheeseen syntynyt Stubb
lähti nuorena ulkomaille opiskelemaan, ensin Yhdysvaltoihin ja
sieltä Eurooppaan päätyen lopulta tohtoriksi. Ulkomailta löytyi
vaimo ja pariskunnan lapsetkin syntyivät siellä. EU-virkamiehen ura
oli hyvällä alulla, kunnes 2004 EU-fani lähti ehdolle
EU-parlamenttiin ja tuli valituksi suurella äänimäärällä. Kun
Kanerva sekoili tekstareittensa kanssa, Stubbia tarvittiin jo
koti-Suomessa. Kansainvälisen politiikan taitaja sai kehoituksen
tulla kotimaan politiikkaan.
”Vihaan edelleen muureja. Rajat ovat välttämätön paha.”
Ulkoministerin pesti oli Stubbille
unelmatyö. Siinä hän viihtyi ja toivoi vaalien jälkeen pääsevänsä
jatkamaan ”unelmaduunissa”. Toisin kävi, ulkoministerin salkku
vaihtui vaalien jälkeen Eurooppa- ja ulkomaankauppaministeriksi.
Taisi sekin olla ihan mukiinmenevä pesti, kunnes Stubb ajautuu
Kokoomuksen puheenohtajaksi ja pääministeriksi. Siihen se hupi
sitten loppuikin. Pääministeriys toi mukanaan paljon kuraa eikä
valtiovarainministerinä ollut juuri sen helpompaa. Pahimmillaan se
on tarkoittanut koti-ikkunat rikkoneita luoteja, naamalle heitettyä
cocista tai räällä kostutettua käteltävää kättä. Monet hyvin
vaikeat jutut osuivat Stubbin vuosiin: Georgia, Lehman Brothersin
kaatuminen, Suomen mittavat leikkaukset ja pakolaiskriisi. Kaiken
kruunuksi Stubb syrjäytettiin Kokomuksen pj:n paikalta. Oli aika
siirtyä eteenpäin.
”Jostain ilmestyi kansallispukuihin pukeutuneita kauniita naisia, jotka alkoivat heittää terälehtiä presidentin ylle. Myöhemmin ehdotin samaa rituaalia Tarja Haloselle. Hän kieltäytyi, joskin hymyillen. Sauli Niinistölle en uskaltanut moista ehdottaa.”
Olihan tämä aika lukukokemus. Hiukan
yllätyin sen Tieto-Finlandia-ehdokkuudesta.Kirja vaikuttaa aika
subbmaiselta: urheilulliselta, ulospäinsuuntautuvatlta ja
fatalistimaiselta. Kielellisesti kirja ei ole puuduttava, etenkin,
jos tykkää politiikasta. Paljastuksia tästä kirjasta saa etsiä,
eikä sierllä edes juuri kritisoida toisia poliitikkoja – paitsi
Antti Rinnettä. Kirjan yksi ansio on kurkistus ministerin
arkipäivään, uskon, että Stubb on oikeasti viihtynyt
ulkoministerinä vallan hyvin, eikä hän peittele iloaan, miten
kokoomuslainen hallitusohjelma meillä nykyään on. Persoonana
Stubb on ollut vähän kuin rock-stara twiitteineen, shortseineen,
selfieineen ja tikkatauluineen. Kaikenkaikkiaan oli politiikasta tai
Stubbista itsestään mitä mieltä tahansa, teos on kiinnostava
kuvaus siitä, millaista on elää jatkuvassa julkisuudessa ja mitä
politikon elämä parhaimmillaan ja pahimmillaan on.
”Monen toimittajan mielestä olin mielenkiintoinen kummajainen, politiikan ulkopuolinen. Kansainvälinen suomalainen, joka kannatti yhtä aikaa EU:ta, Natoa, homoja, maahanmuuttoa, tasa-arvoa, ympäristöä, ydinvoimaa, amrkkinataloutta ja hyvinvointivaltiota.”
Alexander Stubb, Karo Hämäläinen:
Alex. Otava. 304 s.
