Enni Mustonen: Taiteilijan vaimo

”Elsa odotti ateljeessaan jo hermostuneena mallipuseroitaan, mutta oli tyytyväinen nähtyään, miten tyylikkäiltä ne näyttivät. Joku amerikkalainen ostaja oli kuulemma tulossa illasuussa tekemään tilausta. Elsa oli pian lähdössä Italiaan ja kysyi, hoitaisinko jälleen koko putiikkia hänen poissa ollessaan. Sanoin ihan suoraan, etten voisi sitoutua pidemmälle kuin heinäkuun loppuun, sillä viimeistään elokuun alussa matkustaisin takaisin Suomeen.”

Suosittu (ainakin kirjaston varausjonon perusteella) Syrjästäkatsojan tarinoita- sarja on ehtinyt jo kuudenteen osaansa. Viime kirjassa kertojan ääni vaihtui äidiltä tyttärelle ja tämänkin kirjan päähenkilö on Kirsti-tytär.

Kirjan alussa eletään vuotta 1927. Kirsti asuu Pariisissa ja työnskentelee vaateiden parissa. Hän asuu paheellisesti sulhasensa kanssa samassa huoneessa pariisilaisessa hotellissa peläten, että susiparina elely päätyy äidin korviin vanhoillisempaan Suomeen. Samassa hotellissa asustaa muitakin suomalaisia, mm. nuori teologian ylioppilas Mika Waltari. Kirsti haaveilee paluusta Suomeen ja oman muotihuoneen perustamisesta. Kirjan nimi ”Taiteilijan vaimo” kertoo paljon siitä mihin Kirstin elämä Suomessa vie.

Kirsti päätyy naimisiin taitelijansa kanssa, perhe kasvaa, unelmat toteutuvat ja molemmilla puolisoilla on kiire. Taiteilijan vaimon arki ei olekaan ihan niin huoletonta ja helppoakaan. Kirsti koettaa setviä elämäänsä oikukkaan puolisonsa, vauvan hoidon ja bisnesksen pyörittämisen kanssa. Kirsti on kuin äitinsä, neuvokkuutta ja taidollisuutta riittää, mutta hänessä on myös taiteellinen puoli, jonka alkuperää hän pohtii. Suomessa eletään amerikkalaisen laman mainingeissa ja kotimaisen oikeistolaisuuden vyöryy albergalaisten elämään. Kirjan lopussa Kirsti saa tietää syntyperäänsä liittyvän salaisuuden ja hänelle selviää mistä kaikki se taiteellisuus ja kosmopoliittisuus on peräisin.

”Niin tosiaan. Sitä en tullut edes ajatelleeksi. Kello oli jo melkein kolme. Jos Elias oli kerran pidätettynä, Iivon olisi pitänyt palata jo kaupungista kotiin. Poliisit olivat jo taatusti pidättäneet hänetkin, ellei hän sitten ollut onnistunut livistämään turvaan. Nansenin passilla sai aina olla varuillaan, ettei joutunut tekemisiin virkavallan kanssa.”

Tykkäsin tästä kirjasta enemmän kuin sarjan edellisestä kirjasta. Manninen taitaa kyllä hommansa, lukija koukutetaan sujuvalla teksillä ja sovilla määrällä juonenkäänteitä sekä historian tositapahtumat on ujutettu tarinaan mallikkaasti. Kirjan päähenkilön vaihtuminen Ida-äidistä Kirstiin ei haitannut tässä kirjassa enää niin paljon kuin edellisessä kirjassa. En tiedä jatkuuko sarja vielä, mutta toivon sitä. Olisi mielenkiintoista lukea miten salaisuuden paljastuminen vaikuttaa Kirstin elämään tai 30-luvun lopulla alkavat sotavuodet. Suomen historiassa ammennettavaa riittäisi vielä Idan, Kirstin ja näiden lähipiirin tuleviin vaiheisiin.

”Jotakin jäi sanomatta, aistin sen kyllä. Äiti oli aikonut sanoa jotakin muuta. Ehkä isä oli ollut komea mutta huikentelevainen tai ehkä he olivat menneet naimisiin vain siksi, että äiti oli tullut raskaaksi. Jokin kipeä kohta isääni liittyi, olin siitä aivan varma. Ei auttanut kuin toivoa, että äiti olisi jonakin päivänä valmis kertomaan minulle totuuden.”

Enni Mustonen: Taiteilijan vaimo. Otava. 2018. 427s.

Markku Hattula & Abdirahim Hussein: Minä Husu, suomalialainen - Abdirahim Husseinin tarina

”Kun ihminen on jo kertaalleen joutunut pakenemaan henkensä edestä, hän toivoo vain ja ainoastaan, että saisi jatkossa elää rauhassa ja pelkäämättä.”

Somaliasta lähtöisin oleva Abdirahim ”Husu” Hussein saapui Suomeen 15-vuotiaana vuonna 1994. Kaikki omaiset olivät jääneet taakse Afrikkaan. Ensimmäinen yö Suomessa meni putkassa ja sieltä matka kulki vastaanottokeskukseen. Husu oli oppivelvollisuusikäinen, ei muuta kuin kielikurssille ja puolen vuoden päästä peruskouluun, sieltä ammattikouluun ja työelämään. Laivasiivoojasta hoitajaksi, rakennuksille, radiotoimittajaksi, tulkiksi ja konsultiksi. Välillä piti laittaa skinejäkin järjestykseen, politikoida ja hoitaa myöhemmin perässä tulleen perheen asioita. Husun vauhdikasta tarinaa seuratessa hitaampia alkaa hengästyttää.

Nyt Husu on perheellinen helsinkiläismies ja Suomen kansalainen. Hän on löytänyt oman paikkansa Suomessa ja on ylpeästi suomalialainen, kansallisuudeltaan suomalainen ja etnisyydeltään somalialainen. Vieraillessaan vanhoilla kotikulmilla Afrikassa vaalitarkkailijana hän koki jo erilaisuutta vanhaan kotimaahansa. Aktiivinen Husu on häärinyt järjestökentässä ja politiikassa, hän on ehtinyt vaikuttaa Keskustan riveissä, mutta sittemmin siirtyi SDP:n joukkoihin. Arkadianmäelle on pyritty, vielä ei suuren salin ovet auenneet, mutta uskoisin, että yrittänyttä ei laiteta.

”Silloin ajattelin mielessäni, että mitä hittoa. Nuori Afrikasta tänne tullut pakolainen ehdottaa asioita, joita Suomen pääministeri alkaa toteuttaa. Aloin pikkuhiljaa ymmärtää, että minäkin voisin todella vaikuttaa tässä demokraattisessa maassa asioihin. Se oli minusta ihmeellistä ja samalla hyvin kannustavaa.”

Abdirahim Husseinin matka Somaliasta Suomen kansalaiseksi on selviytymistarina vailla vertaa. Husu katsoo uuden kotimaansa elämää pirteästi hiukan eri kulmasta kuin me kantasuomalaiset. Hän heittää ilmaan hyviä ajatuksia muun muassa siitä mikä täällä oikeasti mättää, kuten nyt vaikka vanhustenhoidossa tai kotouttamisessa. Hän muistuttaa, että ennakkoluulot murtuvat hitaasti. Vaikka kieltä jo osaisi, työn löytäminen ei ole helppoa ja muutenkin yhteiskuntamme sääntöjen mukaisesti elämistä ei ota hetkessä haltuun. Oman elämänsä kautta Husu käsittelee kirjassa suomalaista rasismia, islamofobiaa, islamia Suomessa ja somaliyhteisön sisäisiä kipukohtia, kuten tyttöjen ympärileikkausta ja moniavioisuutta. Moniavioisuudesta hänellä on kokemusta, mutta miten- lukekaa itse.

Tämä oli oikein avartava kirja, ainakin se perehdytti arkipäivän islamiin ja miten tämän vähemmistöuskonnon edustaja luovii omia tapojaan noudattaen suomalaisessa arjessa. Kirja toimii varmasti kannustavana vertaistukena maahanmuuttajataustaisille lukijoille, koska teos saattaa antaa hyviä käytännön vinkkejä Suomessa pärjäämisestä. Meille muille se avaa uusia näkökulmia maahanmuuttajan kohtaamiin haasteisiin ja tarjoaa lukijalle paljon ajateltavaa. Tieto on paras keino antaa kyytiä ennakkoluuloille ja stereotyyppiselle ajattelulle.

”Maahanmuuttajataustaisen ihmisen on vaikea päästä yksilötasolla tekemisiin kantasuomalaisten kanssa, mutta järjestöjen kautta kaikki on mahdollista. Sieltä löytyvät ihmiset, joilla on sama päämäärä. Ajetaan yhdessä tiettyjä asioita ja toimitaan niiden puolesta. Silloin vähitellen häviävät rajat eri ihmisryhmien väliltä. Kun löytyy yhteinen tavoite, myös eri järjestöt luonnollisesti lähentyvät toisian, yhdistävät voimansa. Järjestöjen kautta ihmiset tutustuvat toisiinsa.”

Markku Hattula & Abdirahim Hussein: Minä Husu, suomalialainen - Abdirahim Husseinin tarina. Minerva-kustannus. 2017. 260s.