torstai 29. joulukuuta 2016

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet

”Kysyn sen mitä olen ajatellut puoli vuotta. 
 - Haluaisitko sä lähteä? Meneekö sulla elämä tässä?
Katson Aadaa silmiin ja tiedämme molemmat, että jos tämä olisi käynyt toisinpäin, minä olisin lähtenyt. Pari viikkoa olisin pyöritellyt sormiani ja yrittänyt järjestellä pyörätuolille kääntymistilaa, sitten olisin soittanut Aadan vanhemmille ja pakannut reppuni.”

Emma Puikkosen Eurooppalaiset unet on matka eri puolille Eurooppaa eri vuosikymmeninä. Tarinassa kohtaavat yksilöt, ihmismassat, historialliset tapahtumat ja tulevaisuuden maalailu.

Kirja alkaa 1980-luvun Euroopasta, aikana, jolloin Gdanskissa kiehui. Samaan aikaan Toma ja Johannes kohtaavat muualla Euroopassa. Johannes on kirjan keskeisimpiä henkilöitä, hänen ja hänen perheensä vaiheet vilahtavat kirjassa tämän tästä. Johanneksen perheen arkeen liittyy myös Fadumo, jonka seikkailut turvapaikanhakijana oli miltei kirjan mielenkiintoisin pätkä. Lukija tutustutetaan myös saksalaiseen Kariniin, kosovolaiseen Ediin, unkarilaiseen Andoriin, hollantilaiseen Elineen ja näiden perheisiin. Puikkonen vie lukijansa niin unkarilaisen ministerin kuin ruotsalaisen katujengiläisen mukaan. Euroopassa muurit murtuvat, maat hajoavat sodissa, kartat piirretään uusiksi ja pakolaiset virtaavat.

Matkan päätteeksi kurkataan tulevaisuuteen. Kirjan viimeinen tarina kokoaa langanpäät yhteen. Vuoteen 2027 sijoittuvassa luvussa Fadumon tytär niputtaa yhteen eurooppalaisten unet.

Eurooppalaiset unet on mielenkiintoinen, taitavasti kirjoitettu kirja. Alkuun eri aikakausiin, maihin ja eri ihmisiin liittyvät tarinat tuntuvat hiukan irrallisilta, mutta vasta kirjan luettuaan tajuaa miten ehjä kokonaisuus tarinoista muodostuu. Kirjan henkilöt ja tapahtumat nivoutuvat taitavasti yhteen eikä luvut jää toisistaan irralliseksi, vaikka niissä on eri henkilöt, paikka ja aika. Eurooppalaiset unet näyttävät, miten suurten mullistusten keskellä pienillä teoilla voi tehdä paljon ja kuinka pieni tämä maailmankolkkamme Eurooppa oikeastaan on.
”Hiljaisuus kuului kunnolla vasta kun auto oli mennyt Puut humisivat tuulessa uudella tavalla, Fadumo katsoi niiden latvoja ja mietti, tuleeko näistä tuttuja puita, oppiiko hän ne nimeltä samalla tavalla kun osasi isän kotikylän kasvit ja kivet. Valkoinen aine tarttui Fadumon pieniin kenkiin ja jalkapöydän päälle, jaloista paleli jo enemmän kuin koskaan. Fadumo oli nähnyt kuvia lumesta ja ajatellut että se on kuin suolaa.”


Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet. WSOY, 2016. 173 s.  

perjantai 16. joulukuuta 2016

Anneli Auer: Murhalesken muistelmat

”Kun Jukka kuoli, en menettänyt vain miestäni vaan koko elämäni ja tulevaisuuteni. Meillä oli ollut paljon yhteisiä suunnitelmia. Meidän piti matkustella pitkin Eurooppaa lasten kanssa, lähteä maailmanympärimatkalle ja muuttaa joskus Espanjaan, kun lapset kasvaisivat isommiksi. Meidän piti muuttaa Ulvilasta ja aloittaa uusia projekteja. Millään ei tuntunut enää olevan mitään merkitystä, kun ei ollut ketään jakamassa haaveita ja onnistumisia.” 
Ennen joulukuun alkua 2006 Anneli Auer oli kuin kuka tahansa meistä ja eli tavallista lapsiperheen arkea miehensä ja neljän lapsensa kanssa Ulvilassa. Yhdessä yössä kaikki muuttui, kun hänen miehensä Jukka Lahti surmattiin. Tänä päivänä Auer on lööpeistä tuttu kasvo, ihminen, josta jokaisella on joku mielipide. Hänet on kahteen kertaan tuomittu murhasta elinkautiseen ja yhtä monta kertaa siitä vapautettu nainen. Auer on saanut 7,5 vuoden tuomion myös seksuaalirikoksista.

Media on pitänyt huolen siitä, että tämän omituisen murhajutun käänteet ovat kaikkien tiedossa. Meheviä otsikoita tarjoillussa jutussa on Auerin ääni kuulunut aika vähän. Nyt on hänen vuoronsa kertoa oma näkökulmansa tapahtuneesta. Anneli Auerin tarina kantaa nimeä Murhalesken muistelmat.

Auer aloittaa kirjansa perheen yhteisestä lomamatkasta syksyllä 2006. Perheellä oli asiat hyvin ja tulevaisuus näytti valoisalta. 1.12. 2006 Auerin ja Jukka Lahden kotona tapahtuu kuitenkin jotakin karmeaa: joku murhaa Jukka Lahden. Auerin mukaan joku tuntematon mies murtautui sisään, puukotti Aueria ja jäi tappamaan hänen miestään, kun Auer pakeni soittamaan hätäpuhelua. Tekijä pääsi pakenemaan ennen kuin poliisit ehtivät paikalle. Pariskunnan neljästä lapsesta kolme nukkui tapahtuman aikoihin, vanhin lapsista heräsi meteliin ja näki Auerin kuvaaman "tumman hahmon".

Tuon yön jälkeen ei ollut paluuta entiseen. Lahti oli murhattu, Auer haavoittunut ja koko elämä sekaisin. Tekijää ei löydetty, poliisit tulivat tutuiksi ja elämä oli rakennettava uudella tavalla. Pala palalta Auer kuitenkin pääsee jaloilleen ja toivoo murhaajan löytymistä. Elämään tulevat mukaan myös Jens Kukka ja Seppo.
”Syksyllä 2009 olin ollut neljän onnellisen ja tasapainoisen lapseni tyytyväinen äiti. Lapset olivat olleet elämäni keskipiste. Minulla oli viihtyisä koti ja noin parinsadantuhannen euron omaisuus. Yritykseni tuotti keskituloisen naisen palkan. Tulos oli ollut joka vuosi jyrkästi noususuuntainen.”
Kun elämä alkoi olla jo raiteillaan, tapahtuu hurja käänne. Poliisi uskoo Auerin itse tappaneen miehensä. Auer pidätetään ja joutuu oikeuteen. Tuomio on elinkautinen murhasta. Useiden käänteiden jälkeen hänet vapautettiin murhasyytteistä. Auer vapautuu, mutta vain vähäksi aika. Auer koettaa saada lapsensa takaisin luokseen, mutta joutuukin syytteeseen hurjista seksuaalirikoksista ja murhajuttu palautetaan takaisin käräjäoikeuteen. Auer joutuu takaisin vankilaan. Seksuaalirikoksista tuomitaan myös Jens Kukka. 
”Koko tilanne tuntui absurdilta ja epätodelliselta. Olin suunnitellut meneväni huomenna kriisikeskukseen juttelemaan psykologin kanssa. Nyt olinkin matkalla Porin putkaan pidätettynä murhasta, jota en tiennyt tehneeni. Luulin tulleeni hulluksi.” 
Loppujen lopuksi hovioikeus vapauttaa jälkeen Auerin syytteistä ja tämä joutuu suorittamaan ainoastaan tuomionsa seksuaalirikoksista. Jos murhajuttu kaikkine käänteineen on omituinen, seksuaalirikokset ne vasta kummallisilta tuntuvatkin. Siinä tuomio pohjautuu aika pitkälti traumaattisia ja dramaattisia asioita kokeneiden lasten kertomuksiin.

Huh huh, mikä tarina. Ei voi muuta todeta. Murhalesken muistelmat on mielenkiintoinen, mutta karmea tarina. Kamalaksi jutun tekee se, että tämä ei ole mikään Hollywood-draamaa, vaan joukko ihan suomalaisia tositapahtumia. Poliisin toiminta on ollut melkoisen pöyristyttävää eikä mediakaan ole helpolla Aueria päästänyt. Auer on joutunut maksamaan tapahtuneesta kohtuuttoman hinnan menettämällä ensin aviomiehensä ja sitten lapsensa, maineensa ja elinkeinonsa.

Murhalesken muistelmat on tärkeä kirja. Se on sitä jo sen vuoksi, että Auer saa oman äänensä kunnolla laajalle yleisölle kuuluviin ilman epäilevien toimittajien kysymyksiä ja myös sen vuoksi, että Auerin tarina paljastaa miten Suomessa saadaan poliisin ja oikeuslaitoksen taholta mustastakin valkoista tai oikeastaan tässä tapauksessa toisin päin. Auer tuntee juttunsa todella hyvin, se näkyy kirjassa selvästi eikä hänen kirjailijantaidoissakaan ole moitteen sijaa. Kirja on erittäin hyvin ja mielenkiintoisesti kirjoitettu. Kolmeensataan sivuun on saatu mahtumaan hurja tapahtumasarja eikä lukemista ei haittaa, että pääpiirteissään tietää jutun tapahtumat. Kirjaa lukiessa ei niinkään mieti, kuka Jukan murhasi, vaan enemmänkin sitä miten tämä kaikki voi olla mahdollista. Miksi yhdelle ihmiselle täytyy tapahtua jatkuvasti näin paljon kaikkea. Toivottavasti huonojen tapahtumien kierre on nyt Auerin kohdalla katki ja hän saisi rauhassa keskittyä hyvään ja rauhalliseen tulevaisuuteen. Missä se sitten lienee. 
”Kerran käelyllä kattotasanteella minun oli pakko poimia maasta kellastunut lehti ja kokeilla, mitä tapahtuisi, jos puristaisin sen kansaan. Lehti kädessäni tuntui tuoreelta ja nahkealta ihan kuin se olisi oikea lehti.
Tämä oli totta. Tämä ei ollut unta.”


Anneli Auer: Murhalesken muistelmat. Into Kustannus. 2016. 296.

keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Tommi Kinnunen: Lopotti

”Jos on sokea, ei saa olla muuten kummallinen, sillä tavalliset ihmiset eivät tykkää nähdä liian erilaisia. Vain silloin saa olla outo, jos on tylsämielinen, sillä niiltä ei kukaan odota mitään. Sellaisia ei tahdota edes nähdä. Mutta jos on pelkästään sokea, pitää varoa, ettei erottaudu.”

Millaista on olla erilainen maailmassa, jossa oletetaan kaikkien olevan samanlaisia?

Tommi Kinnusen Lopotissa katsotaan kahden eri silmäparin kautta maailmaa, jossa on vaikeaa olla erilainen kuin ympäröivä maailma. Tarina kulkee kuvaten kahden henkilön, Helenan ja Tuomaksen, elämää. Ajassa hypitään vuosikymmenten välissä, kirjan alussa Helena ja Tuomas ovat lapsia omilla vuosikymmenillään. Loppua kohden aika on yhteinen, näkökulma vaihtuu kertojan mukaan. Tuomas kuvataan kolmannessa persoonassa, Helena minä-muodossa.

Kirjan alussa eletään 1940-lukua. Sokean pikku-Helenan luottoihminen on pikkuveli Johannes. Kesken auvoisen lapsuuden Helena lähetetään yhdeksänvuotiaana kauaksi Helsinkiin sokeainkouluun. Kaikki tuttu vaihtuu karuun tuntemattomaan, jossa tärkeimmät opit ovat olla erottumatta muista millään tavoin ja oppia askelmääriä ulkoa. Helena kuitenkin haluaa pärjätä elämässä ja kulkea omia polkujaan. Hän löytää uransa musiikista ja pianon parista.
”Kotona kuljen omia teitäni. Soitan pianoa harvakseltaan, nykyään lähinnä iloisia iskelmiä. Täällä minä olen Karin hallinnassa. Se näytti minulle ensin, mistä päin selliä mitäkin löytyy, ruokaa ja saippuaa, vessapaperia, ja katosi sitten omiin seikkailuihinsa. Se tietää, etten minä pääse minnekään. En tiedä reittiä rannalle, en pärjää matkamuistomyymälöissä törmäämättä myyntitiskeihin.”

Helenan veljenpoika Tuomas lähtee kauaksi kotoa toisella tavalla kuin tätinsä. Hänkin on erilainen kuin ympäristön ihmiset, hän on homo. Sellainen oli pienelle pohjoissuomalaiselle kylälle liikaa 1990-luvun alun Suomessa. Tuomas lähtee opiskelemaan ja päätyy Turkuun. Hänen mielestään itsemurhaan päätyvät homot ovat luovuttajia. Tuomas ei sitä ole.

Sokeuden, homouden, erilaisuuden ja irrallisuuden lisäksi kirjassa yhden sivujuonteen jättää myös lapsettomaksi jääminen. Helena ja tämän aviomies Kari eivät saa yhteistä lasta ja asialla on avioliitossa synkät seuraukset. Tuomas on lopulta onnellisesti naimisissa Oskunsa kanssa ja hänestä on tulossa isä. Lapsen äiti, Tuomaksen ystävä, kuitenkin pettää Tuomaksen pahimmalla mahdollisella tavalla.

Kirja herättelee lukijaansa pohtimaan arkea vähemmistöjen kautta ja sitä, miten voisi itse edesauttaa heidän hyvinvointiaan. Kirjan yksi mielenkiintoisempia puolia oli huomata, millaista elämä on kun ei näe. Kinnunen onnistuu kuvaamaan Helenan arjessa kohtaamia ongelmia varsin tarkasti. Tuomas on myös kuvattu uskottavasti, mutta siitä silti puuttuu tietynlainen wow-efeksi. Johtunee ehkä siitä, että homojen elämäkohtalot ovat tulleet tutummaksi laajalle yleisölle nykyaikana kuin sokeiden. Erilaisuus ja samanlaisuuden vaatimus tuovat mieleeni 1990-luvun hämäläisen pikkutaajaman koulumaailman, jossa lähtökohta oli kaikkien samankaltaisuus ja erilaisuutta pidettiin kaikin puolin paheksuttavana. Lopun lapsettomuuskuviot kaikessa julmuudessaan saivat myös pohdittavaa pitkäksi aikaa.

En ole lukenut Kinnusen esikoisromaania Neljäntienristeys, joka kertoo samasta suvusta. Se ei haittaa, Lopotin henkilöistä ja juonesta saa oikein hyvin kiinni yksinäänkin. Kirja oli niin mukaansatempaava, että miltei unohdin itseni kotiin lukemaan sitä kuin lähteä muualle. Helenan ja Tuomaksen tarina herättelee lukijaansa ajattelemaan niiden silmin, jotka ovat valtaväestöstä sivussa. Kirja laittaa ajattelemaan miten me suhtaudumme heihin, jotka eivät tavalla tai toisella lukeudu valtavirtaan ja jätämmekö heille tilaa keskellemme. Lopotti voitti lukija-Finlandian ansaitusti, se herättää lulkijansa näkemään millaista on kun aina on pimeää.
”Tuomas oli laskenut kirjan. Hän olisi tahtonut olla osa tätä kylää, mutta tiesi, ettei se enää ollut mahdollista. Ivahuudot ja pilkkasanat oli helppo arvata jo. Hän oli tiennyt, mitä sanaa mummu käyttäisi. Laisensa. Sillä se pilkkoi erilleen tavalliset ja poikkeavat.”


Tommi Kinnunen: Lopotti, WSOY 2016, 364.

maanantai 28. marraskuuta 2016

Mari Koppinen: Jari Sillanpää – paljaana

 ”Jari on kuin vapautunut jostain painavasta, henkisestä taakasta, joka ennen painoi harteilla. Nyt on kevyempi olla, varmempikin. Eikä hän enää välitä aivan yhtä paljon, mitä ihmiset hänestä ajattelevat tai mitä lehdet kirjoittavat. Hän elää niin kuin itse parhaaksi näkee. Hän ottaa elämän tosissaan, mutta tosikko hän ei ole.”
Jaahas, vai on Sillanpäästä kirjoitettu kirja. Ohitin alkuun tämän eepoksen sen kummempia tuumailuja. Helsingin kirjamessujen alkaan katselin YleAreenan taltionteja messuilta ja siinä sivussa myös Jari Sillanpään ja Mari Koppisen haastattelun. Hmmm, tämähän vaikuttaa sittenkin mielenkiintoiselta. Tämä kirja pitää sittenkin lukea.

Jari Sillanpää on kiistatta Suomen viihdemaailman kirkkain tähti. Mies, joka on valloittanut parin vuosikymmenen aikana stadionit, sydämet ja kaiken siltä väliltä. Jo parin sivun jälkeen huomasin, ettei kyseessä ole mikään tavallinen elämänkerta. Kirja on kirjoitettu Suomen suosituimmasta laulajasta, joo, mutta fanikirja tämä ei ole. Kirjassa ei ole turhaa hehkutusta eikä silottelua ja mikä parasta, kirja ei etene kronologisesti, vaan teemoittain.

Koppinen aloittaa matkan pohjois-Espanjasta. Kirja etenee luku luvulta kulkien Jarin elämää käyden läpi muun muassa homouden, vanhemmat, itsetunnon, fanit, uran alkuajat, alkoholin käytön, keikkailun ja nykyisen miesystävän Siimin. Unohtamatta Rosaa, Jarin naishahmoa. Lukijalle esitellään pala palalta hyvin herkkä ja taiteellinen ihminen, paljon nähnyt ja paljon kokenut ihminen. Ihminen, joka on superjulkkis, mutta samalla jotakin hyvin, hyvin inhimillistä.
”Normeja meille asettavat Jarin mukaan esimerkiksi yhteiskunta ja kirkko, jopa oma perhe. ”Elämme sen mukaan, mitä ne sanovat. Meidät on aivopesty elämään muiden pillin mukaan”, Jari sanoo.”

Jari Sillanpää on ehdottomasti rajojen rikkoja, hän ei ole tahtonut mukautua mihinkään muottiin eikä jämähtää paikoilleen. Hän heittäytyy koko persoonallaan mukaan siihen mitä tekee, oli kyse musiikista, vaihtoehtohoidoista tai luonnonsuojelusta. Samalla hän on tullut antaneeksi suomalaisille asennekasvatusta. Joillekin suomalaisille on ollut nieleskeltävää siinä, että laulajatähti on suomea aksentilla puhuva ruotsinsuomalainen ja vieläpä homo. Onneksi asenteet ovat Suomessa hiukan höllentyneet Sillanpään uran aikana.

Jari Sillanpäästä on aiemmin julkaistu jo kolme kirjaa. Minulle tämä oli ensimmäinen lukukokemus miehestä nimeltä Jari Sillanpää. Tätä kirjaa on pidetty ehkäpä koko vuoden parhaimpana tietokirjana enkä yhtään ihmettele miksi. Koppinen esittelee lukijalleen todella hienosti tähden, jonka kaikki tietävät, mutta kirjan jälkeen saa huomata, ettei sitä loppujen lopuksi tiennyt hänestä mitään. Sillanpää on näiden sivujen sisällä ennen kaikkea ihminen. Herkkä, lahjakas, monipuolinen, mutta myös hiukan huonon itsetunnon omaava ihminen. Niin kuin Jari itse sanoo: ”Mä en ole mikään uutinen.”

Jos olisin jättänyt tämän kirjan lukematta, olisin jäänyt paljosta paitsi. Kirja oli itse asiassa niin mukaansatempaava, että suorastaan odotin, koska pääsen jatkamaan lukemista. En muuttunut superfaniksi, vaikka viime päivinä olenkin perehtynyt Sillanpään musiikilliseen uraan hieman paremmin. Arvostan valtavasti Jarin rohkeutta ja päättäväisyyttä oman tien kulkijana. Hänen kaltaisia persoonallisuuksia tämä maa todellakin kaipaa lisää. Eikä se asennekasvatus suomalaisille pahaa tee sekään.
””Minulla on kyky haaveilla. Se on yksi elämän hauskimpia ja parhaimpia asioita”, Jari sanoo.”

Mari Koppinen: Jari Sillanpää – paljaana. Tammi. 2016. 246s.

lauantai 19. marraskuuta 2016

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

”Olen luvannut Charlottelle, että olemme Helsingissä kuusi vuotta. Sen verran uskon uudelleenrakentamisen vievän ja sen verran on kirjattu sopimukseen. Lupausta ei ole vaikea pitää, sillä tämä on luotaantyöntävin paikka, minne matkani on koskaan vienyt. Voidaankin sanoa, että kun jotakin työnnetään syrjään, se työnnetään Helsinkiin.”

”Onpa kirjalle annettu kaunis nimi”, ajattelin, kun Finlandia-palkintoehdokkaiden nimet julkistettiin. Olin päättänyt lukea kaikki kuusi kandidaattia läpi ja Akvarelleja sai kunnian aloittaa tuon maratonin. Eikä Finlandia-maraton ihan huonosta kirjasta alkanutkaan.

Kirja vie keskelle 1800-luvun Helsinkiä. Saksalaissyntyinen Johan Carl Ludvig Engel on saanut suuren tehtävän: hänen tulee suunnitella Suomen suurisuhtinaskunnan tuore pääkaupunki. Mies itse on hiukan haluton, mutta keisari on vakuuttunut Engelin taidoista. Uuden pääkaupungin tulee olla keisallisen upea.

Engel asettuu perheineen Helsinkiin, joka oli tuolloin syrjäinen, kylmä ja pimeä kaupunki. Koko perheellä on sopeutumisvaikeuksia, kotikaupunki Berliini kulkee mukana haaveissa, puheissa ja yöpäiväkirjan merkinnöissä. 1816 arkkitehti lupaa vaimolleen, että kuusi vuotta ja sen jälkeen perhe palaisi takaisin Berliiniin- Toisi käy: Engelit jäävät lopullisesti Suomeen.
”Ehrenström ei silti antanut periksi. Hän sanoi, että keisari haluaisi minut uudelleenrakennuskomitean arkkitehdiksi. Minä saisin rakentaa Helsingin. Sanoin palaavani Berliiniin. Sanoin luvanneeni tämän vaimolleni ja pienelle sairaalle lapselleni.”

Engel ryhtyy kirjoittamaan yöpäiväkirjaa iltaisin ennen nukkumaanmenoaan. Näin hän tekee 24 vuoden ajan. Hän kirjoittaa huolta aiheuttavasta perheestään, rasittavasta työstään, komeasti nousevasta kaupungista, kaipauksesta, ulkopuolisuudestaan. Helsinki tuntuu luotaantyöntävältä loukolta eikä Engelille langennut tehtäväkään kamalasti miellytä. Välissä Turkukin palaa ja Engel suunnittelee sitäkin uusiksi. Hän on kunnianhimoinen, rasittunut ja yksinäinen. Kaikkein tärkeintä Engelille on perhe, vaimo Charlotte ja tytär Emilie. Perheen pojat jäävät enemmän taustalle. Suru on suuri, kun viikatemies vierailee perheen luona kirjassa pariinkin otteeseen.

Jukka Viikilä, runoilija ja dramaturgi, on kirjoittanut upean esikoisromaanin. Teksti on runollisen kaunista, vakavaa ja älykästä. Mikään nopealukuinen kirja Akvarelleja ei ole, sitä ei voi ahmia. Päiväkirjamerkintöjä haluaa makustella ja pohdiskella kaikessa rauhassa. Helsingin kuvaus vie lukijan keskelle 1800-luvun Helsinkiä, kirjaa lukiessani mielessäni vaeltelin pitkin Helsingin katuja ja piipahdin Engelin kynästä lähteneissä tutuissa rakennuksissa: yliopistolla ja lempipaikassani Kansalliskirjastossa.

Viikkilän kirja on kokonaisuudessaan yhtä kaunis kuin on sen nimikin. Se on kertomus Helsingistä, sen historiasta ja arkkitehtuurista, mutta se on myös kertomus maahanmuuttajaperheestä, jonka on vaikea sopeutua uuteen kotimaahansa. Tällä kirjalla onkin monessa suhteessa tarttumapintaa nykypäivään.
”Illastimme tänään Paciuksen knassa, kaksi saksalaista kaukana kotoa. Minä olen tullut tänne rakentamaan kaupungin ja Pacius kaupunkiin musiikin.”


Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista. Gummerus. 2016. 213 sivua.

lauantai 12. marraskuuta 2016

Raija Oranen: Ackté!

”Oli tehtävä kaikki, jos halusi suureksi laulajaksi. Ei riittänyt, että lauloi suurenmoisesti, oli myös näytettävä suurenmoiselta. - Sillä jo enne kuin kukan on kuullut äänesi, ovat kaikki nähneet sinut ja päättäneet, onko sinusta mihinkään.”

Nuori Aino Ackté on päättänyt tulla tähdeksi. Vaatimukst ovat kovat, mutta kova on Ainokin. Lujasta tahdosta tulee elämän mittainen tehtävä. Ilman sitä Aino Ackte tuskin olisi sitä kaikkea, josta me hänet tunnemme.Tuo luja tahto menestyä on myös Raija Orasen Ackté! -kirjan punainen lanka.

Kirjan alussa 18-vuotias kaunis ja upeaääninen Aino Ackté on saapunut äitinsä kanssa Pariisiin aloittamaan lauluopinnot. Hän on jo kotimaassaan jonkinlainen pikku tähtönen, mutta suuri maailma pitäisi vielä valloittaa ja voittaa tärkeimmät palkinnot. Se ei käy ilman opintoja, yksinäisyyttä, juonittelua ja kalliiksi tulevia illallisjuhlia. Päänvaivaa tuottavat Ainon melkoisen despoottimainen äiti ja Suomeen jäänyt poikaystävä Heikki Renvall.

Ainon äiti on varsinainen despootti ja tytär kuuntelee äitiään hiukan liian kiltisti – ainakin alkuun. Emmy -äiti on itse menestynyt laulajatar, jolla on huimat vaatimukset tytärensä suhteen. Alkuun hän ei anna Ainon laulaa nuottiakaan, mutta lopulta lupa heltiää ja Ainon tulee olla vain paras. Mikään muu ei kelpaa.

Ajan mittaan Ainosta tulee tähti ympäri Eurooppaa ja hän yrittää menestyä myös USA:ssa. Menestys valtameren takana takaa paremmat asemat, kun laulaja neuvottelee sopimuksistaan Euroopassa. Aino on juhlittu ja ihailtu, menestynyt laulaja. Hän saa tavata kuninkaallisista aikansa taideneroihin ja pyöriä seurapiireissä. Ihailijoita riittää enemmän kuin sormia. Ja vihamiehiä. Kilpailu on kovaa, taiteilijat kateellisia toisilleen ja aina valmiina pilaamaan muiden maineen.

Vaikka Ainolla on Heikkinsä, hän silti ajautuu Pariisissa suhteeseen Albert Edelfeltin kanssa. Kesken salasuhdettaan Ainolla on kiire mennä naimisiin Renvallin kanssa, koska hän odottaa lasta. Aino ei kuitenkaan halua jättää estradeja, matkustelua ja laulamista, vaan yrittää sovittaa prheen ja ammatin yhteen. Tuohon aikaan avioituminen ja lasten saaminen merkitsivät, että lavalle pääsystä on turha haaveilla.

Aino Ackté oli naimisissa kahdesti. Avioliitto Heikki Renvallin kanssa päättyi eroon ja Aino avioitui uudelleen parin vuoden päästä maaherra Bruno Jalanderin kanssa. Hän oli tuolloin 43-vuotias ja oopperaura alkoi olla ohi. Muutaman vuoden Aino malttoi viettää Suomessa, mutta veri veti takaisin Pariisiin.Uusi aviomies oli löytänyt sillä välin muuta tekemistä. Myöhemmällä iällään Ackté oli aktiivinen kulttuurivaikuttaja Suomessa, hän oli perustamassa muun muassa Kansallista Oopperaa. Savonlinnan oopperajuhlat syntyivät Ainon ja Heikki Renvallin aloitteesta.

Raija Orasen kirja on mielenkiintoinen kuvaus Suomen kaikkien aikojen kuuluisimmasta oopperalaulajasta. Oranen on mennyt hyvin Ainon nahkoihin ja hän on onnistunut kutomaan Ainon yksityiselämän, taiteen sekä historian eri vaiheet hyvin yhteen. Oranen on taustatyönsä tehnyt huolellisesti, hän kirjoittaa historiaa eläväksi ja saa lukijan hyppäämään sadan vuoden aikaisiin tapahtumiin mukaan muiden aikalaisten joukossa. Ainon elämän kiemuroissa ei aika todellakaan käy pitkäksi. Historiallisista romaaneista ja elämänkerroista pitävälle tämä on yksi tämän vuoden mukaansatempaavimpia lukuelämyksiä.
”Käsiini satui valokuva, joka on otettu Olavinlinnan juhlilla 1930, samana vuonna jolloin lapualaiset pakottivat Brunon eroamaan maaherran virasta. Minä seisoin kuvassa lavalla puhumassa paperi kädessä, ilmeisesti kiittelemässä esiintyjiä. Kun katsoin hahmoani, kauhistuin. Jotenkin olin luullut, etten ollut muuttunut kovinkaan paljon parhaista päivistäni. Mutta mitä näinkään! Uumansa kadottaneen, raskastekoiseksi muuttuneen matroonan, jonka kaula oli miltei uponnut hartioihin ja kasvot olivat levinneet leivinuunin kaltaisiksi. Pahinta kaikessa oli kampaus, tuo hirveä muodin sanelema polkkatukka, jonka olin luullut nuorentavan minua.”


Raija Oranen: Ackté! Kustannusosakeyhtiö Teos. 2016. 443s.

perjantai 28. lokakuuta 2016

James Bowen: Bobin joulu

”Bob oli valinnut minut, pikemminkin kuin päinvastoin. Se voisi jättää minut milloin tahansa, tilaisuuksista ei ollut koskaan puutetta. Mutta se ei jättänyt, vaan oli mieluummin minun rinnallani. Valinta oli sen.”

Jamesin ja Bobin tarina on hurmmannut miljoonat ihmiset ympäri maailmaa. Bobin joulu on kolmas suomeksi ilmestynyt kirja parivaljakon elämästä. Niistä kahdesta ensimmäisestä pääset lukemaan tästä

Lyhyesti kaksikon tarina on seuraavanlainen: James oli huumeista toipuva nuori mies, joka yritti elättää itsensä katusoitolla ja myymällä Big Issue – lehteä. Eräänä päivänä hän löysi Bobin ja kissa ei suostunut lähteäämn Jamesin luota. Lopulta kissa lähti seuraamaan Jamesia, kun tämä lähti soittamaan kaduille. Mies ja kissa herättivät huomiota Lontoon kaduilla ja lopulta monen vaiheen jälkeen heistä tuli maailmankuuluja.

Tämän kirjan alussa James ja Bob ovat jo päässeet kadulta, heistä on tullut kuuluisia ja päätyneet kustantamon pikkujouluihin. Juhlissa James kokee olonsa ulkopuoliseksi ja muistelee elämäänsä kadulla.

James palaa ajassa muutaman vuoden taaksepäin, aikaan, jolloin hän myi vielä lehtiä ja soitti kadulla Bob seuranaan. Joulu oli tulossa ja Jamesilla oli jalassaan kova kipu. Se oli estänyt häntä työskentelemästä, mutta sähkö ja kaasu alkoi loppua, niin Jamesin oli pakko lähteä tuiskun ja pakkasen keskelle. Sinä vuonna joulukuu sattui olemaan Lontoossa harvinaisen luminen ja kylmä.

Jamesin ja Bobin matkassa aika ei todellakaan tule pitkäksi. Monenlaisia käänteitä kaksikko joutuu kohtaamaan tienatessaan ja samalla pelastaessaan jouluaan. Joulu ilman sähköä ja kaasua – ja samalla ilman etukäteen hankittuja jouluruokia – ei todellakaan ollut Jamesista mikään joulu. Hän vähättelee jouluaan, mutta haluaa viettää edes vaatimattomalta tuntuvat joulun Bobinsa kanssa. James ja Bob kohtaavat joukon ilkeitä ihmisiä, jopa Jamesin vanhan diilerin. Onneksi kaksikko tapaa enemmän ystävällisiä ihmisiä. Osa on heille tuntemattomia, osa tuttuja. Moni haluaa muistaa Jamesia ja Bobia jouluna erilaisin lahjoin. Kuin ihmeen kaupalla Jamesin joulusta tulee aivan erilainen kuin miltä alkuun vaikutti.
””No, mitä te kaksi ajattelitte tehä jouluna?” hän kysyi.
”Ei paljon mitään, istutaan television ääressä kahteen pekkaan ja syödään jotain maukasta, toivottavasti ainakin.”
”Kuulostaa ihanalta”, hän sanoi.
”Aika vaatimatonta verratuna muiden ihmisten isoon päivään.2
”Niin, mutta sinä olet luultavasti paljon tyytyväisempi kuin monet heistä. Sinä vietät päivän jonkun sellaisen kanssa, joka tekee sinut onnelliseksi eikä riitele, joten minä vähän luulen, että sinun olohuoneessasi on paljon enenmmän rakkautta kuin monella muulla.”"

Erityisen koskettava pätkä kirjassa on, kun James tapaa kadulla menneisyytensä. Hänellä itsellään ei mene kovin hyvin, mutta antaa vähistä rahoistaan kympin kadulla kylmyydessä nukkuvalle miehelle. James on ollut itse aiemmin samassa tilanteessa, hän tietää mitä mies joutuu kokemaan. Tämä ei jää ainoaksi ystävälliseksi eleeksi Jamesilta: hän ostaa ison kasan joulukortteja, kirjoittaa joulutervehdyksen ja antaa niitä lehtiä kaupitellessaan vastaantuleville ihmisille.

En ole lainkaan jouluihminen, mutta tämä kirja jouluisuudestaan huolimatta ei ole imelä tai teennäinen. Bobin joulu on ajaton, se kertoo ihmisen ja eläimen ystävyydestä, ihmisten hyvyydestä, sitkeydestä ja toipumisesta. James on usein puhunut haastatteluissa miten päihdeongelmaisia, kodittomia ja toipilaita katsotan aivan kuin he olisivat näkymättömiä. Hän on itse ollut sellainen, hän tietää mistä puhuu. Nyt hän on maailmankuulu mies, jolla on ainutlaatuinen tarina kerrottavanaan. Kepeän tarinan sisällä on paljon syvempi viesti siitä miten me kohtelemme päihdeongelmaisia, kodittomia ja kadulla eläviä eläimiä.
””Tuo kortti on yksi niistä syistä, miksi me sotkimme paikat viime viikonloppuna”, Bele kihersi. ”Olin tekemässä korttia, kun Bob tuli katsomaan ja painoi tassunsa tarkoituksella siihen. Sen piti olla vain minulta, mutta Bob selvästikin halusi, että se on meiltä molemmilta.”"

Jamesin ja Bobin tarina on päätynyt myös valkokankaalle. Briteissä ensi-ilta on 4.11.2016.  Suomessa elokuvan ensi-ilta on 24.2.2017.


James Bowen: Bobin joulu. WSOY. 2016. 159s.

keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Kalervo Pulkkinen (toim): Tom of Finland. Välähdyksiä nimimerkin takaa

”Tom of Finland on maailmalla tunnetuimpia taiteilijoitamme, jossakin Jean Sibeliuksen, Mika Waltarin ja Tove Janssonin rinnalla.Hänet tunnettiin maailmalla jo ennen kuin hänestä tiedettiin Suomessa, mutta kotimaassaan nimimerkin takana ollut Touko Laaksonen (1920 – 1991) on jäänyt edelleen tuntemattomaksi.”

"Mikä tää Tom of Finland -juttu on?? Yht´äkkiä Tom of Finland on uusi Mumin”,
Mark Levengood huudahti Helsinki lit -tapahtumassa viime kesänä.

Kuka ihmeen Tom of Finland? Kamalan paljon kaverista puhutaan ja hehkutetaankin, mutta kuinka moni tietää lopulta kuka kätkeytyy tuon nimimerkin taakse. Minäkin olin toki nähnyt kohutut postimerkit ja tiesin Finlaysonin lakanoista, ja kuvien luonteen, mutta siihen se sitten jäikin.

Kuka on Tom of Finland?

Asiasta täytyy siis ottaa selvää. Kirjastoon mars.

Tom of Finlandista ei ole kirjoitettu hyllymetreittäin kirjoja. Oikeastaan ainoa uudempi kirja, jonka löysin, oli Kalervo Pulkkisen toimittama ”Tom of Finland, välähdyksiä nimimerkin takaa.”

Niitä välähdyksiä kirja sisältääkin runsaasti. Pääosassa ovat Tomin piirustukset ja kuvat Touko Laaksosesta. Kirja sisältää Tomin taiteen lisäksi lapsuusmuistoja, pätkiä kirjeistä ja muistoja niin häneltä itseltään kuin hänet tunteneilta ihmisiltä. Reiluun pariin sataan sivuun tekstiä ei ole tungettu liiaksi.

Tom of Finland alias Touko Laaksonen oli kotoisin Kaarinasta ja kasvoi onnellisessa perheessä, jossa taiteellisuuteen kannustettiin. Touko tykkäsi jo lapsena piirtää uniformupukuisia miehiä ja niitä hän piirsi läpi ikänsä. Sotavuosina Laaksonen yleni luutnantiksi ja hänet palkittiin vapaudenristillä. Sodan jälkeen hän elätti itsensä kapakkapianistina ja sittemmin hän työskenteli mainosalalla. Vapaaksi taiteilijaksi Laaksonen jäi vuonna 1973. Ensimmäinen Tom of Finland – näyttely pidettiin Hampurissa lokakuussa 1973 pienen kirjakaupan takahuoneessa. Elettiin vielä aikaa, jolloin homoseksuaalisuus ei ollut lähellekään niin hyväksyttyä kuin nykyään. Laaksonen vaikutti paljon Yhdysvalloissa, jossa hän oli kotimaataan paljon tunnetumpi ja jossa hän joutui taisteleman piirustustensa tekijänoikeuksista. Yhdysvalloista tulee myös nimi, jolla Touko Laaksonen paremmin tunnetaan.

Tom of Finland -nimi juontaa juurensa Tomin ensimmäisistä Yhdysvalloissa julkaistuista piirustuksista. Touko käytti itsestään Tom – taiteilijanimeä ja ajan trendin mukaan Tom sai peräänsä – of Finland – päätteen. Touko itse vierasti ajatusta maansa edustajana, hän oli omasta mielestään yksityinen taiteilija.

Suomessa Tom of Finland pysyi pitkään pimennossa laajalta yleisöltä. Vasta vuonna 1990 Image-lehti julkaisi hänestä laajan artikkelin. Vähän ennen kuolemaansa Laaksonen sai Suomen sarjakuvaseuran myöntämän tunnustuksen, Puupäähatun.
Kirja vastasi hyvin kysymykseeni siitä, kuka Tom of Finland on. Kirjan paras anti oli Laaksosen oma ääni, joka kaikui kirjassa olevissa lainauksissa. Minua hiukan häiritsi, että Laaksosen elämänkumppani esiintyy vuoroin omalla nimellään, vuoroin lempinimellään. Tomin piirustukset eivät taatusti edusta roisimpaa Tomia, vaan minusta kirjan kuvat ovat teknisesti taidokkaita ja osa niistä jopa kauniita.

Tom of Finlandin tuotanto ei ole lempitaidettani, mutta en voi kiistää hänen olleen lahjakas piirtäjä. Hän teki taidettaan aikana, jolloin se, mitä hän ja kuvansa edustavat, oli laitonta ja avoimesti tuomittua. Tom of Finland on yksi maailmalla tunnetuimmista suomalaisista taiteilijoista ja alakulttuurien ikoni. Ehkäpä ihan ansaitusti. Makuasioista kun ei voi kiistellä.

Kalervo Pulkkinen (toim): Tom of Finland. Välähdyksiä nimimerkin takaa. Like 2016, 240s.


perjantai 30. syyskuuta 2016

Kalle Kniivilä: Neuvostomaan lapset. Baltian venäläiset

”Mutta miksi sinä minun kanssani haluat puhua, minähän olen ihan tavallinen ihminen.
Ei minulta kukaan ennen ole mitään halunnut kysyä. ”
Kalle Kniivilä, Venäjään erikoistunut toimittaja ja tietokirjailija, kysyy. Kniivila matkusti Baltiaan, aloitti haastattelut Narvasta päätyen lopulta Klaipedaan, ja haastatteli aivan tavallisia eri ikäisiä ihmisiä Virossa, Latviassa ja Liettuassa. Näistä haastatteluista Kniivilä kirjoitti kirjan Baltian venäläisistä.

Yhteistä näille haastatelluille ihmisille on, että he ovat venäläisiä. Tai niin me usein Suomessa ajatellaan, että Baltiassa asuvat venäjänkieliset ovat venäläisiä. Vai ovatko sittenkään? Kniivilän tapaamat henkilöt kertovat, että näin ei ole. Heidän taustansa on entisessä Neuvostoliitossa, mutta kaikki venäjää äidinkielenään puhuvista ei ole venäläisiä. He ovat taustaltaan muun muassa ukrainalaisia ja valkovenäläisiä. Heitä yhdistää äidinkieli ja se, että he asuavat Baltiassa. Ja sekin, että heidät toi Baltiaan Neuvostoliitto.

Neuvostoaikoina suurteollisuus tarvitsi työväkeä Baltiaan. Työn perässä muuttaneet sijoittuivat erityisesti energiateollisuuteen. Tulevaisuus näytti valoisalta, oli töitä ja tulevaisuus. Kunnes Neuvostoliitto hajosi. Voimaloita ja tehtaita alettiin ajaa alas. Työt loppuivat. Olot muuttuivat epävarmemmiksi. Venäläisenemmistöisissä kaupungeissa työttömyys ja erilaiset sosiaaliset ongelmat pahenivat eikä kielitaidottomilla ihmisillä ei ollut juuri liikkumavaraa työmarkkinoilla. Passin saaminenkin tuotti päänvaivaa, kun sekään ei ollut itsestäänselvyys.

Baltian maiden itsenäistyttyä uudelleen Virossa ja Latviassa maan kansalaisuuden sai vain ennen neuvostomiehitystä Viron ja Latvian kansalaiset ja heidän jälkeläisensä. Iso venäläisvähemmistö jäi pohtimaan mitä nyt seuraavaksi. Huhut jylläsivät, osa otti ja muuttikin Venäjälle. Moni mietti Viron tai Latvian kansalaisuuden ottamista, mutta sen saamiseen kuuluu kuitenkin ehto: kielikoe. Miten selvitä siitä, jos kukana ei ympärillä puhu viroa tai latviaa? Aina oli pärjännyt venäjällä. Osa ei edelleenkään halua oppia maan valtakieltä. Moni päätyi ottamaan Venäjän passin, osa kulkee vieläkin muukalaispassilla. Liettuassa kansalaisuuden saivat kaikki, siellä ei vastaavaa ongelmaa tullut. Liettuan venäläisvähemmistö on myös paljon pienempi kuin Virossa ja Latviassa.
”Sanoivat, että pitää ensin opetella viroa, mutta meillä oli liikaa ikää, emme me sellaista jaksaneet. Ja missä minä olisinkaan viroa oppinut, kouluakin kävin vain seitsemän vuotta, eikä se ollut täällä Virossa. Ja Narvassa kaikki puhuvat venäjää. Minusta niiden olisi pitänyt antaa meille Viron passit, kun kerran olimme täällä koko ikämme asuneet.”
Jos kielikoe kaikkine vaatimuksiineen tuntuu tiukalta, koulujen kielipolitiikka se vasta sekavalta tuntuunkin. Kouluissa opiskellaan virallisesti valtion virallisella kielellä, mutta venäjä kulkee rinnalla opetuksessa koko ajan. Kniivilä käy seuraamassa mm. latvialaisen koulun oppituntia, jossa opetus on latviaksi, mutta joitakin hankalia sanoja selvitetään venäjäksi. Monelle kirjan haastatelulle on tärkeää, että lapset oppivat maan virallista kieltä, koska se helpottaa tulevaisuudessa elämää. On jo ihan tarpeeksi hankalaa, kun sukunimi on venäläinen.
”Biologian kokeessa saa lisäpisteitä, jos vastaa latviaksi. Se on ihan ymmärrettävää, kaikki päättökokeethan on latviaksi. Matikassa ei tarvita niin paljon latvian sanoja. Muistiinpanot tehdään tietysti enimmäkseen venäjäksi. Yhteiskuntaopissa oppikirjat ja työkirjat ovat latviaksi, mutta niillä tunneilla kaikki selitetään venäjäksi. Vaikka tehtävät tehdää latviaksi.”
Kniivilän kirja on tositarina sellaisista ongelmista, joita ei tavallinen turisti ehkä huomaa, mutta jotka ovat läsnä kaikkialla. On varmasti vaikeaa yrittää sopeutua, kun oma synnyinmaasi kohtelee sinua muukalaisena. Tilannetta ei todellakaan helpota Venäjän harjoittama propaganda. Balttianvenäläisten seuraamilla Venäjän tv-kanavilla kerrotaan yhtä näkökulmaa, Baltian maiden omilla kanavilla toista. Ukrainasta ei puhuta ja yksi venäläisvähemmistön ja virolais/latvialaisenemmistön yhdistävä asiakin löytyy: pakolaiset. Niille molemmilta puolilta tulee jyrkkä ei. Kniivilän kirjassa valaistaan osuvasti Baltian maiden venäjänkielisten ajatuksia ja asenteita. Taustalla näkyvät muun väestön asenteet ja pelot, jotka vaikuttavat maiden sisäpolitiikkaan. Yksinkertaista ratkaisua tilanteeseen ei ole. On vain tasapainoiltava ja löydettävä oma tie.
”Minä olen latvianvenäläinen. En latvialainen, mutta latvianmaalainen. Niin, venäjänkielinen latvianmaalainen.” 
 Neuvostomaan lapset jatkoa Kniivilän teoksille Putinin väkeä (2014) ja Krim on meidän (2015). Kalle Kniivilä. Neuvostomaan lapset. Baltian venäläiset. Into Kustannus 2016, 295 s.

perjantai 9. syyskuuta 2016

Mark Levengood: Vasten auringon siltaa

”Jo toisella viikollani osastolla minut pantiin huolehtimaan ruumiista.”Te suomalaiset olette niin hyviä kuolleiden kanssa”, sisar Sylvi sanoi, ja minä hymyilin ja näytin siltä kuin Kuolema olisi paras ystäväni, vaikken oikeastaan lainkaan ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti.”

Vuosia sitten Suomen tv:ssä pyöri eräs keskusteluohjelma. Sitä piti suomea jännällä tavalla puhuva kaljupäinen herrasmies. Mies vaikutti kovin kiltille, älykkäälle ja hauskalle – erilaiselle.Hän oli tuulahdus jotakin tuttua ja samalla jotakin eksoottista. Minusta tuli fani kertaheitolla.

Vuosien saatossa Mark Levengood on tullut tutuksi lehtien sivuilta, lukuisista haastatteluista ja lukemattomista juontokeikoistaan. Kuninkaallisia seuraavana Levengoodiin on saanut törmätä tämän tästä. Levengood on mukana monessa, hän on muun muassa Ruotsin kuningasperheen luottojuontaja. Ah miten mieltäni lämmittikään se miten hän prinssi Carl Philipin häitä juontaessaan yht´äkkiä heitti suomenkielisen kommentin!

Mark Levengood on monen kulttuurin kasvatti. Hän on syntynyt Yhdysvalloissa amerikkalais-suomenruotsalaiseen perheeseen. Vahemmat erosivat, isä jäi Amerikkaan ja muu perhe muutti Suomeen. Muuttaessaan Suomeen Mark ei osannut suomea, mutta onneksi perheellä oli keittäjä Lempi.

Levengoodin lapsuus Suomessa ei ollut mitään ruusuilla tanssimista. Vasten auringon siltaa päästää hetkeksi kurkistamaan Levengoodin lapsuuden Suomeen, jossa pahinta oli päätyä somistajaksi ja jossa kanslistin kirjeenvaihtoilmoituksen takana onkin toisen naisen mukaan lähtenyt exä. Kirja kertoo myös 1980 – luvun Ruotsista, jossa moni puliukko oli suomalainen sekä nyky-Ruotsista, jossa nuoret haluavat julkkiksiksi ja haluavat vain tietää keitä julkkiksia Mark on tavannut tai jossa on vielä homofobiaa. Levengoodin suurennuslasin alle joutuvat myös muun muassa vanhat koulukaverit ja omituiset sukulaiset. Ja tietenkin Markin rakas Lempi.

Synkeitä kuvia elämästä siis? No ei aivan. Levengoodin tapa kertoa synkemmistä ja aremmistakin asioista on kepeä ja humoristinen. Hän kun ei anna tapahtuneen musertaa itseään, vaan löytää niistäkin aina jotakin positiivista. Mark pitää itseään pinnallisena, mutta minusta hänessä on valtavasti syvyyttä. Pinnallinen ihminen ei kirjoittaisi mitään näin fiksua kuin ”Vasten auringon siltaa.”

Levengood on, kuten hänen kirjansa, kuin lasillinen virkistävää mansikkamehua kauniina kesäpäivänä. Sopivan kirpeää, ei liianhapanta eikä liian makeaa. Sellaisesta tulee hyvälle tuulelle.
”Saatan olla maailman pinnallisin ihminen, mutta kun kerran valitin asiasta kirkkoherralleni, hän taputti minua käsivarrelle ja sanoi: ”Muista, että Jumala loi pinnankin.””


Mark Levengood osallistui taannoin Helsinki Lit – tapahtumaan ja oli Rosa Liksomin haastateltavana. Tämän mainion haastattelun pääset katsomaan oheisesta linkistä. 

http://areena.yle.fi/1-3461402

Mark Levengood: Vasten auringon siltaa. Kustantamo S&S. 2015. 135s.

keskiviikko 31. elokuuta 2016

Enni Mustonen: Ruokarouva

”Tällaistako on herrasväen elämä? Kun lompakko on rahaa täysi ja kyyppari kohtelias, sai luvan istua pöydässä palveltavana vaikka kuinka pitkään ja nauttia kaikilla aisteillaan jäätelön makeudesta, meren kimalluksesta, soman pikkutytön hilpeistä puheista ja kepeistä valssisävelistä, joita joku soitti pianolla sisällä ravintolassa.”

Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja on edennyt jo neljänteen osaan. Edellinen kirja Emännöitsijä päättyi Kirsti-tyttären syntymään. Nyt siitä on vierähtänyt jo kahdeksan vuotta. Ida Eriksson elää Kirsti-tyttärensä kanssa Tukholmassa työskennellen emeritusprofessori Axel Lundströmin taloudessa.. Ida on nyt leski, tai ainakin hän näin kertoo. Kirstin todellinen isä pysyy visusti salassa.

Professori jättää Idalle perinnön ja hän pääsee toteuttamaan unelmansa. Ida palaa tyttärensä kanssa takaisin Suomeen ja perustaa täyshoitolan.
”- Se on maisteri Tikkanen, meidän ensimmäinen täyshoitolaisemme, julistin ylpeänä.
 - Siunatkoon! Johanssonska huudahti ja lysähti istumaan ovensuupenkille naama leveässä hymyssä. - Ja me kun oltiin Haapaluoman Iisakin kanssa ihan varmoja, jottei tänne kukaan eksy vielä moneen kuukauteen.”

Ida etsii aikansa sopivaa huvilaa ja löytää sellaisen Albergasta. Siellä hän tutustuu Iisakki Haapaluomaan, pohjalaiseen monitaituriin. Iisakki on Idalle suureksi avuksi remontin aikana ja turvana sodan vyöryessä pihapiiriin. Kirjan tapahtumat sijoittuvat vuosiin 1914-18. Mustonen ujuttaa tarinaan, kuten ennenkin, Suomen historian käänteitä. Tällä kertaa Ida joutuu kokemaan ensimmäisen maailmansodan kaikkine niukkuuksineen ja sotilaineen. Kirjan loppupuolella Suomi on itsenäistynyt ja maassa on sisällissota. Kuten sarjan aiemmissa kirjoissa, tässäkin tarinassa mukana kulkee joukko taiteilijoita, tosin ei ihan niin keskeisessä roolissa kuin aiemmin. Naapurissa asuu Ville Valgren Viivinsä kanssa sekä Akseli Gallen-Kallela. Täyshoitolassa vierailevat niin ikään Leinon veljeksiet ja asukkaina Leevi Madetoja L. Onervan kanssa. Ahkera Ida huolehtii asukkaistaan keskellä sotaa ja onnistuu piilottelemaan myös jääkäreitä, joista yksi on aiemmista osista tuttu Elias.

Ruokarouva on ihan kiva kirja, mukaansatempaava ja helppolukuinen. Tässä romaanissa Ida on noussut säätykierrossa korkeammalle muutuessaan palvelijasta pensionaatin omistajaksi. Idan nousu pois palvelijan paikalta käy aika näppärästi mutta sisimmässään Ida säilyttää työläisen itsessään. Tyttärelleen hän haluaa tarjota parempaa kuin itse on elämältä saanut. Kirsti onkin kasvamassa seuraavan osan keskeiseksi hahmoksi. Sillä välin Ida neuvokkaan ahkerasti selviää sisällissodasta ja niukkuudesta kohti 1920-lukua.
 ”Prenikan antaisin, jos tietääsin kuka sen teki, Iisakki mutisi kyökissä, kun kerroin uutisen hänelle. - Mitä vähemmän nualla on ruutia, sitä pikimmin saarahan sota lopumahan.”

Enni Mustonen: Ruokarouva, Otava, 2016, 430

tiistai 16. elokuuta 2016

Martin Pistorius & Megan Lloyd Davies: Mykkä huuto. Poika, joka jäi oman kehonsa vangiksi

”Kommunikointi on yksi niistä asioista, jotka tekevät meistä ihmisiä.”

Oletko koskaan miettinyt, että miltä mahtaisi tuntua se, että haluaisit kertoa vaikkapa ettet pidä tuosta ruoasta tai paidan väristä, mutta et kykenisi ilmaisemaan sitä millään tavoin. Et kykenisi sanomaan mitään eikä kukaan ymmärtäisi pienen pieniä eleitäsi. Sinua pidettäisiin täysin elävänä kuolleena. Martin Pistorius tietää. Hän on ollut elävä kuollut, aavepoika. Siitä ja matkastaan takaisin elämään hän on kirjoittanut kirjan ”Mykkä huuto”.

Eräänä päivänä eteläafrikkalainen 12-vuotias Martin oli tullut koulusta kotiin valitellen kurkkukipua. Sen päivän jälkeen hän ei palannut takaisin kouluun. Vähä vähältä hän menetti kehonsa ja muistinsa hallinnan. Martinista tuli liikuntakyvytön, hän ei enää kyennyt puhumaan eikä hän reagoinut ulkoisiin ärsykkeisiin. Puolessatoista vuodessa Martin vajosi kooman kaltaiseen tilaan. Lääkärit olivat neuvottomia. Hänen ei odotettu elävän pitkään.

Viiden vuoden päästä Martin alkoi kuitenkin virota. Hänen aivonsa alkoivat toimimaan paremmin. Martin näki, kuuli ja ymmärsi, mutta hän ei kyennyt kommunikoimaan tai ilmaisemaan itseään mitenkään. Hän oli kehonsa vanki, täysin toisten armoilla avuttomana eikä kyennyt kertomaan kivuista ja hankalista asennoista tai inhoamista tv-ohjelmista. Hänestä oli tullut aavepoika. Martinin vammautuminen sai koko perheen sekaisin. Isä jaksoi hoitaa, äiti toivoi ääneen Martinin kuolevan. Äiti ei vain tiennyt, että Martin kuuli ja ymmärsi kaiken. Aavepoika Martin vietiin aamulla hoitokotiin ja vanhempien loman ajaksi maaseudulle hoitoon.

Eräänä päivänä Martinin elämään tuli Virna, joka kävi hieromassa Martinia kerran viikossa. Virna vakuuttui Martinin ymmärtävän puhetta ja alkoi puuhata tätä testeihin. Martin, joka siihen mennessä oli toivonut vain kuolevansa, iloitsi: kerrankin joku kohtelee häntä kuin ihmistä. Se oli todella harvinaista. Martin kun oli saanut aivan toisenlaista kohtelua seksuaalisesta hyväksikäytöstä, oman oksennuksen syöttämisestä aina ilkeisiin puheisiin ja erittäin epäinhimilliseen kohteluun asti. Lääkäritkään eivät välittäneet aavepojan terveydentilasta.

Martin pääsi kuin pääsikin testeihin ja sitä kautta hänelle aukeni aivan uusi maailma. Testeissä selvisi, että Martin ymmärsi puhetta. Hän ei kyennyt puhumaan, mutta kommunikointiin hän käyttäisi kommunikointilaitetta. Pian hän jo työskenteli hoitokotinsa tietokonevastaavana, opiskeli yliopistossa ja alkoi opettelemaan tavallista nuoren aikuisen elämää.

Martinin elämä mullistui jälleen pahemman kerran, kun hänen Englannissa asuva sisarensa esitteli ystäviään netin kautta. Yksi ystävistä oli Joanna. Rakkaudennälkäinen Martin oli yrittänyt solmia ystävyyssuhteita naisiin, mutta huonolla menestyksellä. Monelle Martinin vammaisuus oli kova pala. Joanna oli toista maata. Pari alkoi keskustella netin välityksellä, tutustuivat, rakastuivat ja lopulta menivät naimisiin. Joannan päättäväisyys on ollut Martinille melkoista lääkettä. Hän on kohottanut Martinin itsetuntoa ja opettanut lisää itsenäisyyttä.

Mykkä huuto on tositarina kahdentoista vuoden helvetistä, väärästä diagnoosista, hoitajien tekemästä väkivallasta ja kommunikointikyvyn puutteen aiheuttamasta tuskasta. Kirja on myös ainutlaatuinen kertomus toipumisesta, sitkeydestä, päättäväisyydestä, rakkaudesta ja elämän voitosta. Tämän luettuaan katsoo kykyä kommunikoida aivan uudessa valossa. Kirja on rankka, mutta sillä on onnellinen loppu. Kirjassa olevat kuvat elävöittävät tarinaa ja avaavat Martinin tilannetta lukijalle entistä laajemmin.

Niin kauan kuin on elämää, on myös toivoa. Pistoriuksen tarina osoittaa sen.
””Vuonna 2001 vietin päiväni syvästi kehitysvammasiten päiväkeskuksessa”, sanoin. ”Puolitoista vuotta sitten olin lukutaidoton, en tiennyt mitään tietokoneista, eikä minulla ollut ystäviä.”Nyt hallitsen toistakymmentä tietokoneohjelmaa, olen opetellut lukemaan ja kirjoittamaan, minulla on hyviä ystäviä ja työkavereita sekä kaksi työpaikkaa.”

Martin Pistorius & Megan Lloyd Davies: Mykkä huuto. Poika, joka jäi oman kehonsa vangiksi.  Minerva 2015. 299 +  valokuvia







sunnuntai 31. heinäkuuta 2016

Rosa Liksom: Hytti nro 6

” - Mä rakastan votkaa niin kuin kaikki meikäläiset. Kun sille päälle alan, saatan juoda seitsemän pulloa vuorokaudessa. Juon pohjaan saakka. Sitten Katinka hakee luuta kädessä meikäläisen kotiin.”

Gardellin voimakkaan trilogian jälkeen kirjallinen matkani lähti kulkemaan itään, 1980 – luvun Neuvostoliittoon. Rosa Liksomin Hytti nro 6 kuljettaa lukijaansa pitkin Siperian rataa pitkin. Paljon kehuttu Vuoen 2011 Finlandia-voittaja on paljon kehuttu ja vaikutti hyvin lupaavalta.

Kirjan päähenkilöinä on suomalainen tyttö ja venäläinen mies. Heidät kohtalo laittaa jakamaan junan hytin matkalla Moskovasta Mongolian Ulan Batoriin. Tytön nimeä ei kirjassa kerrota, miehen vain pari kertaa ohi mennen. Tyttö on hiljainen matkaaja, joka yrittää matkallaan selvittää suhdettaan poikaystäväänsä Mitjaan ja tämän äitiin. Matka oli alun perin Mitjan ajatus, mutta tyttö päätyi lähtemään yksin ja joutuu kohtaamaan sellaisen puolen venäläisyyttä, jota hän ei muuten kohtaisi.

Tarinan mies on tytön vastakohta. Mies puhuu, ryyppää, vonkaa, huorittelee ja irstailee jatkuvasti. Ärsyttävyyteen asti. Suoraan ja häpeilemättä. Mies on kaiken kukkuraksi melkoisen rasistinen, kuvaa suuren ja mahtavan Neuvostoliiton eri kansallisuuksia varsin ronskisti. Samalla tuossa irstailijassa on jotakin lempeyttä, kun hän kuitenkin kohteliaasti jakaa tytön kanssa eväänsä ja monesti huolehtii tästä muutenkin.

Kirjan ehdoton plussa on Neuvostoliiton tarkka ja asiantunteva kuvaus. Juna pysähtyy matkan varrella kaupunkeihin pidemmäksi aikaa ja tarinan matkustajat pistäytyvät milloin missäkin etsien rauhallista yösijaa ja ruokaa. Junassa hallitsee vaunuemäntä ja kilometrien taituessa törmää moneen merkilliseen ihmiskohtaloon, joka vain Neuvostoliitossa voi olla mahdollista. Kirjan kuvakieli on sen verran taidokasta ja hiottua, että matkan hajut voi haistaa ja maisematkin piirtyvät taidokkaasti esiin yksityiskohtiaan myöden.

Liksomin kirja on toki hyvä ja mielenkiintoinen, mutta ei ehkä sittennkään ihan ominta lukemista. Tytön hiljaisuus ja nimettömyys jättävät hänet hiukan persoonattomaksi ja miehen räävittömyys alkoi jossakin kohtaan tökkiä. Vaikka kirjalla ei sinänsä olekaan varsinaista juonta, lukija saadaan odottamaan matkan päättymistä sivu sivulta. Tämä kirja kaikessa karuudessaan on elämys, jonka junan kyydistä ei kannata jäädä pois vasta kuin pääteasemalla.
”Sulla ei ole lainkaan mielikuvitusta, tyttöseni. Piirtäisit ensiksi pienen joen ja sen yli kulkevan nätin sillan. Sillan taakse, joen toiselle rannalle, piirtäisit polun joka katoaa pitkän heinikon sekaan, heinikosta kasvavan niityn ja niityn taakse metsän. Metsän reunan piirrät sammuneen nuotion hehkuvan hiilloksen. Ja lopuksi sivallat taivaanrantaan auringonlaskun viimeiset säteet. Sellaisen kuvan mäkin voisin laittaa parakin seinälle roikkumaan.”


Rosa Liksom: Hytti nro 6. WSOY. 2011. 187 s.

keskiviikko 20. heinäkuuta 2016

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin.

””Oletko nähnyt moista, Rasmus, valkoinen hirvi!” äiti kuiskaa pojan korvaan ja kietoo käsivartensa hänen hartioilleen.
Rasmus ravistautuu irti ärtyneenä.
”Näenhän minä.”
Isä alkaa selittää matalalla äänellä irrottamatta katsettaan eläimestä.
”Kuulemma se ei ole albiino, sillä on vain toisenlainen geeniperimä. Ne ovat yksinkertaisesti vain erilaisia. Näillä Värmlannin seuduilla, tiedätkös Rasmus, on kokonainen valkoisten hirvien kanta. Ennen vanhaan niillä uskottiin olevan maagisia ominaisuuksia ja eläimen ampumisen katsottiin tuovan onnettomuutta.”
”Kuka haluaisi ampua noin kauniin eläimen!” äiti ällistelee.
”Monikin. Sellainen jonka mielestä se ei sovi tänne. Jonka mielestä sen olemassaolo on virhe.”
”Mutta onhan se olemassa!” Rasmus väittää vastaan.”

Pari vuotta sitten törmäsin kolmiosaiseen tv-sarjaan, joka vaikutti minuun syvästi. Sarja kertoi Rasmuksesta ja Benjaminista. Rakkaudesta, itsensä hyväksymisestä, ennakkoluuloista ja menetyksistä. Ja aidsista. Alkuun päästyäni katsoin kaikki kolme jaksoa putkeen ja olin mykistynyt. Tuon monella tavalla ajatuksia herättäneen sarjan nähtyäni oli pakko hankkia sarja kirjoina ja ne lukea.

Gardellin trilogian päähenkilöinä on kaksi nuorta miestä. Rasmus on perheensä ja koko lähisukunsa ainoa lapsi, kotonaan tarkoin suojeltu ja muualla kiusattu poika. Rasmus on kotoisin pieneltä, ummehtuneelta paikkakunnalta Värmlannista. Hän inhoaa kotiseutuaan, kutakuinkin kaikkea mitä siellä on ja haaveilee elämästä omana itsenään jossakin muualla – kotona se ei olisi mahdollista. Äitikin sanoo pilkaksi tarkoitetut huudot kuultuaan, että ethän sinä ole sellainen – homo. Ylioppilaaksi tulon jälkeen Rasmus muuttaa Tukholmaan ja astuu junasta suoraan uuteen elämäänsä Keskusaseman Homorinkiin.

Benjamin on vanhempiensa ylpeys, kutakuinkin koko elämänsä Jehovan todistajien toiminnalle omistava nuori mies. Eräänä päivänä Benjamin päätyy soittamaa Paulin ovikelloa. Paul lukee nuorta saarnaajaa kuin avointa kirjaa ja sanoo ääneen Benjaminin suurimman salaisuuden. Tulee Benjaminin ensimmäinen joulu ja Paulin luota Benjamin löytää kokonaan uuden elämän.

Benjamin ja Rasmus ovat osa Variksen homoyhteisöä, jota luotsaa muita hieman muita vanhempi Paul. Paul on ehdottomasti suosikkihahmoni, hauska, teatraalinen draama queen, mutta muista huolehtiva mies, joka vähät välittää syöpäsäätiöstä ja järjestää hautajaisensa teatterissa. Heidän lisäkseen yhteisöön kuuluvat Reine, Bengt, Lars-Åke ja Seppo. Miehet elävät ja rakastavat varjoissa, koska valtaväestön asenteet olivat tuohon aikaan hyvin kielteiset. Itse asiassa homoseksuaalisuuden sairausluokituksen poistamisesta oli vasta muutama vuosi aikaa. Variksen miesten korviin alkaa kantautua tietoa uudesta, vaarallisesta taudista, AIDSista. Alkuun taudista tiedetään hyvin vähän, mutta se mitä tiedettiin, oli että tautia tavataan erityisesti homoseksuaaleilla miehillä. Pelottavaa tautia aletaan kutsua homorutoksi ja sen kantajat leimataan murhajiksi. Homojen hankala asema tiukkenee entisestään. Lehtien otsikot kirkuvat syytöksiä ja kaikki pelkäävät tartuntaa. Joidenkin sukulaiset heittävät vierailun jälkeen pariskunnan käyttämät astiat roskiin taudin pelossa. Sairaanhoitajatkin menevät eristetyn potilaan huoneeseen päästä varpaisiin suojattuina ja auta armias jos sairaanhoitaja erehtyy kuivaamaan kuolevan poskelta kyyneleen paljain käsin! Tauti alkaa nitistää uhrejaan. Yksi mies toisensa jälkeen sairastuu, kituu ja kuolee. Osa tappaa itsensä positiivisen tuloksen saatuaan. Hautajaisista tulee arkipäivää, mutta tulee eteen nekin hautajaiset, jonne vuosia saman katon alla asunut puoliso ei ole tervetullut. Ja vain siksi ettei kukaan saa tietää vainajan olleen homo ja kuolleen aidsiin. Variksen seitsemästä miehestä trilogian lopussa on elossa enää kaksi.
”Hei 1986-284420. Olit täällä HIV-testissä 5. päivänä toukokuuta. Valitettavasti minun on ilmoitettava sinulle, että tulos on positiivinen, ts. että sinä olet saanut tartunnan. Toivon tietysti, että tulet käymään täällä mahdollisimman pian, jotta voimme keskustella kunnolla kaikesta, mitä tämä merkitsee sinulle ja millä tavoin me voimme olla sinulle avuksi. Siksi olen varannut sinulle vastaanottoajan tiistaiksi 20/5 klo 8.30. Silloin saat tavata kuraattori Sandra Lindbladin ja tohtori Arne Hattin. Plaa plaa plaa ystävällisin terveisin Fredrik Nilsson, apulaislääkäri.”

Kirjat kertovat rakkaudesta, jolla on kova hinta. Monelle se tarkoittaa tappavan sairauden lisäksi myös yhteiskunnan, sukulaisten ja omaisten hylkäämistä. Kaikkien omaiset eivät saa edes koskaaan tietää asioiden todellista laitaa. Kirjan henkilöistä Benjamin saa osakseen kohtuuttoman määrän hylkäämistä, kun hän menettää homoutensa takia perheensä ja rakas avopuoliso kuolee aidsiin. Puhumattakaan monesta ystävästä. Kaiken huipuksi appivanhemmat hylkäävät hänet heti poikansa kuoltua todeten, ettei enää tarvitse mielistellä ja esittää hyväksyvänsä poikien suhdetta. Benjamin tietää, ettei kukaan ole saattamassa häntä lopun tullessa. Kaikki muut ovat jo kuolleet tai lähteneet pois hänen elämästään.

Gardell ei säästä lukijaansa kertoessaan Rasmuksen, Benjaminin ja muiden miesten kohtaloista. Kaikki kirjoissa kerrottu on tapahtunut ja jokainen yhteisön miehistä on ollut oikeasti olemassa. He ovat olleet Gardellin omia ystäviä ja elämää, jota hän on elänyt tuon ajan Tukholmassa. Trilogia koostuu kolmesta kirjasta, jotka on nimetty kukin kirjan sisällön mukaan: Rakkaus, Sairaus ja Kuolema. Juttu hyppii poikien lapsuuden ja aikuisuuden välillä tämän tästä. Jos Rasmuksen ja muiden kohtalo on riipaisevaa luettavaa, niin Gardell läväyttää keskiaikaiset kidutukset, roviot ja natsien keskitysleirit suoraan ja peittelemättä lukijan tajuntaan tarina sisällä kulkevissa homoseksuaalisuuden historiaa käsittelevissä luvuissa. Kaikesta ajallisesta hyppimisestä huolimatta kokonaisuus pysyy hyvin kasassa. Kerronta on kepeää ja helppolukuista, vaikkakin teksti on suomeksi ehkä hiukan kankea. Olen lukenut ensimmäisen kirjan myös ruotsiksi ja tykkäsin sen kielestä enemmän. Helppolukuisuudestaan huolimatta mikään kevyt lukupaketti tämä ei ole, ei todellakaan. Lukemisen arvoinen toki, avartava ja siksi suosittelenkin rohkeasti astumista omalta mukavuusalueelta näiden kirjojen pariin.

Kirjojen sanoma on tärkeä, niiden kertoma tarina on totuudessaan hyvin koskettava. Pohdin miten paljon tietämättömyys on ohjannut ja ohjaa edelleen asenteitamme ja mielipiteitämme. Monessa suhteessa on menty eteenpäin, mutta kuka hoitaisi niitä kauas historiaan jämähtäneitä asenteita, jotka mahdollistavat syrjinnän. Olipa avioliittolaista mitä mieltä tahansa, näiden miesten tarinat kertovat millaista jälkeä syrjintä saa aikaan. Gardellin viesti on yksinkertainen: Ei syrjintää - ei enää koskaan.
”Kuollut pannaan sellaiseen mustaan jätesäkkiin. Minä tiedän sen. Jos on kuollut aidsiin. Kuin olisi jätettä. Benjamin, minä en tahdo. En halua olla lopulta jätettä.”

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin. Osat: Rakkaus, Sairaus ja Kuolema. Johnny Kniga,2012, 2013, 2013.  294 + 300 + 304s.





torstai 30. kesäkuuta 2016

Minna Eväsoja: Melkein geisha - Hurmaava ja hullu Japani

”Silmäni olivat monena aamuna itkusta turvonneet, eikä mieleni ollut seesteinen. Jouduin Teemestarin Vaimon puhutteluun tunteiden näyttämisestä. Minua saattoi lukea kuin avointa kirjaa, ja hän kehotti minua pitämään tunteet sisällä ja pysymään tyynenä kaikissa tilanteissa, vaikka maa ratkeaisi alta.”

Ensin oli geishakulttuuri, sitten tulivat manga, anime, haastava japanin kieli, matcha ja Nintendo. Kyllä, kun Japanille antaa pikkusormen, se vie mukanaan. Innokkaana nousevan auringon maan fanina en voinut jättää tätä kirjaa väliin. Kirja kun vaikutti olevan kaikkea muuta kuin perinteinen turistiopas.

Minna Eväsoja on japanilaisen estetiikan dosentti Helsingin yliopistossa. Hänen kirjoittamansa kirja ”Melkein geisha” kertoo hänen vuosistaan nousevan auringon maassa ulkomaalaisena, yksin asuvana korkeasti koulutetuna naisena erilaisten jatko-opintojensa parissa. Kirja pohjautuu Eväsojan päiväkirjamerkintöihin, elettyihin hetkiin, nähtyyn ja kuultuun yli kahdenkymmenen vuoden ajalta. Hän pyrki elämään Japanissa niin japanilaista elämää kuin se ulkopuolisena vain koskaan oli mahdollista ja pääsikin lähelle monia tapahtumia joihin harva länsimaalainen pääsee. Kirjaa lukiessa ei voi muuta kuin nostaa hattua kaiman taidolle mukautua japanilaiseen elämänmenoon, tiukkoihin käyttäytymissääntöihin, vahtiviin naapureihin ja vuokraemäntään ja jatkuvaan tungokseen.
”Kun japanilainen kysyy, kuinka voit, on hyvien tapojen mukaista sanoa aina voivansa todella erinomaisesti. Japanilaisten kanssa ei pääse koskaan niin hyviin väleihin, että kannattaisi antautua puhumaan minkäänlaiissta sairauksista, paitsi nuhakuumeesta, joka ei ole oikeastaan sairaus. Muista sairauksista puhuminen saa aikaan kiusantuneen hiljaisuuden. Sairaudet ovat tabu. Ne osoittavat ihmisen heikkouden ja haavoittuvaisuuden. Ja aina on olemassa pelko, että paha karma tarttuu.”

Japani-fanina teeseremoniat ja sen sellaiset olivat ennestään jo tuttuja, mutta tätä kirjaa lukiessani yllätyin miten kaksinaismoralistinen maa Japani voi olla. Japanilaiset toisaalta elävät hyvin kurinalaisesti ja hillitysti peläten häpeän tuottamista läheisilleen, mutta samalla japanilaisella voi olla täysin toinen salainen elämä. Moni asia on tabu, eikä tunteistaan saa puhua tai näyttää missään tilanteessa. Japanilaisessa kulttuurissa tuntuu olevan myös aivan mielettömästi sääntöjä joiden rikkominen tuottaa häpeää ja joista pitää vaieta. Tarkkaa elämä on kaikessa, kuten vaikka siinä mitä tohveleita käytät vessassa ja miten puet omat kenkäsi lähtiessäsi vierailulta. Tai minä päivänä voi viedä mitäkin roskaa roskikseen tai kenelle ja koska tulee antaa lahjoja. Teekoulutaustan vuoksi Eväsojalta odotetaan käytösetiketin sujuvaa hallintaa kaikessa.

Eväsoja sai myös tuta naisten aseman. Japanissa kun ylin koulutus ja virat ovat lähes poikkeuksetta miesten käsissä. Joskus kävi niin, että hän oli senseinsä kanssa konferenssin päätösillallisella ja vanhempi professori puhutteli häntä opettajan kautta, vaikka Minna seisoi opettajansa vieressä! Professori poistui paikalta sanomatta mitään, kun sensei oli suoraan sanonut, että mies voi kysyä Minnalta itseltään.

Vielä yksi erilaisuus länsimaisen ja japanilaisen kulttuurin välillä: Japanilaiset naureskelevat länsimaisille rakkausavioliitoille ja siellä avioliitto on enemmänkin sopimus ja enemmän tai vähemmän järjestetty. Avioliitto on tuiki tärkeä, jopa niin tärkeä, että naimattomuus on miehellekin Japanissa pahimmillaan este uralla etenemiselle. Nainen jää pois työelämästä avioliiton myötä ja hoitaa työkseen kotia. Sen huomasi Eväsojakin, kun hän palasi myöhemmin Japaniin naimisiin mentyään, hänelle puhuttiin suoraan ja häntä kunnioitettiin. Avioliitto oli tärkeämpää kuin väitöskirja.

Tämä kirja on ehdoton lukuelämys kaikille Japani-faneille sekä vieraista, jokseenkin erikoisista kulttuureista kiinnostuneille. Japanissa moni asia tuntuu länsimalaisesta aika hullunkuriselta, mutta samalla todella kauniilta. Ikivanhoja korkeakulttuurisia piirteitä kirjassa tarjoillaan runsaalla kädellä, kuten teen tarjoilemisen oikeaoppista tarjoilua, mutta Eväsoja valaisee myös nykypäivän japanilaisuuden arkea. Vaikken ole vielä koskaan päässyt käymään paikan päällä Japanissa, kirjan luettuani olen entistä vakuuttuneempi siitä, että joskus tuo ihme on omin silmin nähtävä. Melkein geishan Japani on todella hurmaava ja hullu. Täysin vastustamaton.

Kirjan sivuilta bongasin myös yhden ehkä hienoimmista elämänviisauksista ikinä:
Tieto on kuin korkea vuori, jonka edessä ihminen on pieni. Valtavan korkeaa tiedon vuorta ei voi ottaa kerralla haltuun, vaan se on tehtävä pala palalta, kiivettävä käsivällisesti askel askeleelta ylös vuoren rinnettä. Vuoren huipulle johtaa mnta eri polkua ja jokaisen tulee osata valita omansa.”

Minna Eväsoja on käynyt kertomassa kirjastaan ja kokemuksistaan myös radiossa. Oheisen linkin kautta pääset kuuntelemaan mielenkiintoisen haastattelun.

http://areena.yle.fi/1-3362136

Minna Eväsoja: Melkein geisha. Hurmaava ja hullu Japani. Gummerus 2016, 239s.



maanantai 20. kesäkuuta 2016

Roman Schatz: Saksalainen rakastaja

 ”Teille ei sitten näytä kelpaavan mikään. Ette halua venäläistyä, ette ruotsalaistua, ette saksalais – ettekä amerikkalaistua, se on ihan ymmärrettävää. Mutta miksi suomettumisestakin pitää tuntea jatkuvasti puolivillaista häpeää!”
 En ole radio-ohjelmien ystävä, mutta yksi ohjelma saa minut tekemään jokaviikkoisen poikkeuksen: Roman Schatzin Maamme-kirja. Schatzin ura ei ole rajoittunut vain mainioon radio-ohjelmaan, vaan hän on sen lisäksi kirjoittanut nipun kirjoja, joten ohjelman vannoutuneena fanina päätin tutustua miehen kirjalliseen tuotantoon.
”Heitä on tällä hetkellä neljätoista. Kuin lestadiolaisperheen lapset he seisovat rivissä puhtaina, terveinä ja suihkunraikkaina. Jokainen on vähän eri tavalla vihreä kuin vierustoverinsa, jokainen seisoo itsenäisenä omassa valkoisessa muoviruukussaan, ja yhdessä he muodostavat pienen, mutta tiheän liikuteltavan viidakon, jossa voin tarpeen vaatiessa tuntea itseni trooppiseksi pedoksi.”
Roman Schatz on yksi kuuluisimpia maahanmuuttajiamme ja häntä pidetään Suomen ”virallisena” saksalaisena. Schatz on ehtinyt asumaan Suomessa jo neljännesvuosisadan. Tuossa ajassa hän on tutustunut Suomeen varsin perusteellisesti, mutta hän silti katsoo suomalaisuutta hiukan eri tavalla kuin ns. kantasuomalaiset. Kahden maan kansalaisena Schatzilla on näköala, joka tavalliselta suomalaiselta puuttuu. Saksalaisetkin ovat oivaltaneet Schatzin, hän on haluttu suomalaisuuden kommentoija entisessä kotimaassaan.

Siispä, saksalaisin silmin totuus Suomesta kokemuksen syvällä rintaäänellä. Saksalainen rakastaja on kokoelma eri lehdissä jo aiemmin ilmestyneitä kolumneja.  Niitä ei ole pituudella pilattu, mikä tekee niistä perin luettavia. Schatzin kirjaa lukiessa saa monesti naurahtaa, mutta myös nyökkäillä, että tällaisiahan me suomalaiset oikeasti olemme. Mies on oikeassa analysoidessaan muun muassa avioeroja, suomalaista hiljaisuutta, politiikkaa ja julkisuutta. Schatzin nerokkaat kolumnit eivät ole kovin syvällisiä eikä raskaita, mutta ne laittavat lukijansa miettimään suomalaisuuden syvintä olemusta.

Roman Schatzin kirja on yhtä oivaltava elämys kuin miehen radio-ohjelma. Tartu siis rohkeasti tähän kirjaan, mamusetä Schatzin pohdinnat tekevät hyvää kenelle tahansa arkiseen elämäänsä urautuneelle suomalaiselle. Sieltä urasta tekee välillä hyvää nousta vähän katselemaan ympärilleen ja laajentaa näkökulmia, ettei ura pääse syvenemään  niin syväksi, ettei sieltä näe muuta kuin seiniä. 
”Ja nyt, vain noin kahdenkymmenen vuoden jälkeen, Suomi on aivan erilainen maa kuin se, johon aikanaan muutin. Täällä paistaa nykyään aurinko, eurooppalaisia, aasialaisia ja venäläisiä turisteja vilisee joka paikassa. Suomen kaupungit muuttuvat kesän ajaksi suuriksi terassiravintoloiksi, televisiosta tulee länsimaisen tosi-tv- ja muun idioottiviihteen ehdotonta kermaa, Suomen ministereillä alkaa olla seksiin eikä Neuvostoliittoon liittyviä skandaaleja, hävittäjäkoneet ostetaan nykyään Yhdysvalloista ja panssarit taas Saksasta, ja uskomatonta mutta totta, Suomi on jopa voittanut Euroviisut.” 
Roman Schatz: Saksalainen rakastaja
Arktinen Banaani 2011. 202 s.




tiistai 31. toukokuuta 2016

Jens Andersen: Astrid Lindgren Tämä päivä, yksi elämä

”Elämä oli lyhyt, ja oli leikittävä niin kauan kuin vielä saattoi leikkiä.”
Kuka voisi vastustaa Peppi Pitkätossua? No en minä ainakaan. Peppi on ollut minusta aina yksi upeimmista hahmoista koskaan. Opiskeluvuosinani kaverini nimittivät minut Pepin, pikku Myyn ja Tikrun risteytykseksi – kaikki satumaailman kauhukakarat samassa paketissa.  Tuosta kunnianimestäni en ole luopunut - enkä aio luopua.

Tämän kirjan takakannessa on teksti: ”Tiedätkö, miten Peppi Pitkätossu syntyi?” No, en tiennyt. Siispä oli tartuttava kirjaan ja otettava selvää, miten yksi alter egoni on saanut alkunsa. Odotukset olivat korkealla:   selatessani kirjaa kaupassa silmiini osui kuva, jossa Astrid on kiivennyt puuhun – aikuisena. Ei siis mikään tavallinen täti. En kyllä olettanut Pepin keksijän olevankaan kovin tavis.

Kirja ei tuota tässä suhteessa pettymystä. Reilussa 400 sivussa lukijalle luodaan kuva aika epätyypillisestä äiti-ihmisestä. Astrid ei osoittautunut vain lahjakkaaksi kirjailijaksi, vaan myös hyvin epäsovinnaiseksi ja rohkeaksi ihmiseksi ilmaisemaan mielipiteitään koskivat ne sitten lapsia, kirjallisuutta tai politiikkaa.

Astrid Lindgren (os. Ericsson) (1907–2002) syntyi Samuel ja Hanna Ericssonin uskovaiseen maanviljelijäperheeseen. Auvoisesta lapsuudesta ei kerrota paljoakaan, mutta kun nuori Astrid alkaa seurustella eroavan ukkomiehen kanssa ja saa tälle lapsen, niin johan Andersenin kynä alkaa viuhua: nuoren neiti Ericssonin edesottamuksiin paneudutaan sitäkin innokkaammin.

Vaikka kirjallisella sektorilla meni hyvin, Lindgren ei säästy perhehuolilta myöhemminkään. Lasse-pojan syntymä ja siihen liittynyt piilottelu haukkaa ehkä hiukan liian suuren sivumäärän. Mutta kyse on elämänkerrasta eikä kirjallisuustutkimuksesta, joten sallittakoon pitkä selvitys. hän sai Lassensa luokseen ajan mittaan, meni naimisiin ja sai toisen lapsen. Avioliitto natisi liitoksistaan puolison uskottomuuden ja juomisen takia. Astrid jäi leskeksi varsin nuorena.

Vaikka omassa perheessä meni välillä miten meni, Astrid jaksoi sinnikkäästi seurata ympäristöään ja merkitä asioita muistiin: Astrid tarkkaili paljon ja teki havainnoistaan muistiinpanoja. Sotavuosina hän kirjoitti valtavasti sodan tapahtumista ja Ruotsin asemasta. Hän inhosi avoimesti Hitleriä, Mussolinia ja Stalinia ja pilaili näiden kustannuksella. Sodan seuraamisen lisäksi hän teki muistiinpanoja omista lapsistaan. Muistiinpanojen lisäksi hän ehti kirjoittaa valtavan määrän kirjeitä.
”Astrid Lindgrenin tuotannolle lienee luonteenomaista se, ettei hän koskaan kirjoittanut mitään sellaista, mitä hän itse kutsui moraalisaarnoiksi ja pyhäkoulutarinoiksi.”
Elämäkerta avaa varsin kattavasti Astridin maailmaa, kirjoja ja niiden taustoja. Reiluun neljäänsataan sivuun on pakattu valtava tietomäärä Pepin, Eemelin ja monen muun tutun satuhahmon syntyvaiheista kirja kirjalta ja niiden luojan elämäntarina kulkee sulassa sovussa kirjojen  kanssa. Kirjassa myös paljastui Lindgrenistä varsin yhteiskunnallinen ja poliittinen puoli. Politiikkaakin hän teki omalla tinkimättömän viekkaalla tyylillään. Lindgren ei ilmeisesti pelännyt ketään, hänessä oli näyttämään kaapin paikka valtion herroillekin. Hän oli pasifisti, joka piti huolta niin lapsista, eläimistä kuin demokratiasta.

Elämäkerran on kirjoittanut tanskalainen kirjallisuudentutkija ja toimittaja Jens Andersen.  Lindgrenistä olisi taatusti saanut paljon räiskyvämmänkin kirjan, tämä oli ajoittain hiukan kuivahko ja vähemmän viihdyttävä, mutta en pidä kirjaa missään tapauksessa huonona. Eipä silti, kaikessa näki Andersenin valtavan työn arkistoiden ja haastattelujen parissa. Kuvia ja päiväkirjakatkelmia on runsaasti elävöittämässä jokseenkin kuivaa tekstiä.

Peppi ravisutti aikansa jäykkiä rakenteita. Niin teki myös Astrid, hän näytti ovelasti, että elämää ei pidä aina ottaa niin karmean vakavasti ja että erilaisuudellakin on tärkeä paikkansa yhteiskunnassa, jossa kaikki yritetään tunkea samaan muottiin.  
”Ei, ei tosiaankaan. Minulla ei ole mitään kuolemista vastaan. Mutta ei vielä huomenna. Sitä ennen minun pitää vielä tehdä kaikenlaista.”
Jens Andersen Astrid Lindgren Tämä päivä, yksi elämä, 
WSOY, 2016,  436s