Enni Levi: Eliittiseuralaisen päiväkirja

Yhtenä aamuna selatessani uutisotsikoita törmäsin otsikkoon, joka kertoi uutuuskirjasta, jollaisesta ei ihan joka aamu kerrota. Kirjan kirjoittaja oli laittanut kansien väliin kokemuksensa eliittiseuralaisena maailmalla.

Nopea vilkaisu Storyteliin ja siellähän kirja jo olikin. Ei muuta kuin kirjahyllylle odottamaan kuuntelua. Tirkistelynhaluni voitti.

Enni Levi oli ulkomailla opiskeleva nuori suomalaisneito, kun hän törmäsi yritykseen, joka palkkasi listoilleen nuoria naisia täydellisiksi tyttöystäviksi. Rohkeana ja ennakkoluulottomana mimminä Levi otti yhteyttä, pääsi Madamen haastateltavaksi ja viikon miettimisajan perästä raapusti nimensä sopimuksiin. Poikaystävänsä siunauksella.

Tästä alkoi matka täydellisenä maksullisena tyttöystävänä. 

”Luonteeltaan seuralaisten tuli olla sosiaalisia ekstroverttejä ja luontaisia keskustelijoita. Kansainvälisyys, biseksuaalisuus ja laaja skaala seksikokemuksia sekä miesten että naisten kanssa nähtiin eduksi”

Vaikka asiakas maksoi seurastaan ja tapaamiseen saattoi liittyä seksiä, girlfriend experience eli tyttöystäväkokemus eroaa perinteisestä prostituutiosta siten, että asiakas ja seuralainen käyvät treffeillä kuin pariskunta konsanaan. Seuralaisen tehtävänä oli luoda tapaamiseen oikeanlainen tunnelma ja sivulliset uskomaan, että tässä mitään makseta seurasta.

No mutta millainen mimmin tuli sitten olla, jos tuli olla täydellinen? Escortin vaatimuslista oli pitkä: oli suotavaa olla pieni valkoihoinen länsi-eurooppalainen, piti olla puhdas ja tuoksua hyvältä, ei saanut olla karvoja, ei saanut tupakoida, ei saanut olla lapsia, eikä pitkää seksityöuraa takana. Levi oli työskennellyt stripparina, mutta se ei haitannut.  Hiusten tyvikasvu tuli värjätä säännöllisesti ja kynsien kestolakkausta ja hampaiden valkaisu oli suositeltavaa.

Täydellisen neidon tuli olla myös alle kolmekymppinen, alle kokoa 38, ei saanut olla lävistyksiä, suuria tatuointeja tai, selluliittia. Muista mahdollisista epätäydellisyyksistä, kuten näkyvistä raskausarvista, isommista luomista tai pienistä tatuoinneista tuli ottaa kuvat. Ne mainittiin escortin profiilissa, jonka mukaan asiakkaat valitsivat seuralaisensa. 

”Pluskokoiset, tummaihoiset, itäeurooppalaiset ja yli kolmekymppiset naiset loistivat profiileissa poissaolollaan, mutta yllättäen myös stereotyyppiset pitkänhuiskeat mallitypyt tai uhkeat pornobeibet puuttuivat lähes kaikkien GFE-välitystoimistojen listoilta.

Vahvoja tuoksuja vältettiin, koska  asiakas olisi saattanut joutua vieraista tuoksuista ongelmiin kotiin palatessaan. Meikin tuli olla hillitty iltameikki,  punainen huulipuna oli ehdottomasti no no. Peruspukukoodi oli cocktail-mekko ja mustat avokkaat. Myös alusvaatteille oli luonnollisesti omat ohjeistuksensa. Ne eivät saaneet vilahtaa mekon alta. Vaikka rahaa tulikin, sitä kului jo ulkoisen olemuksen ylläpitoon.

”Tarkoitus oli näyttää tyylikkäältä liikenaiselta, ei stereotyyppiseltä minimekkoiselta hempukalta.”

No entä ne asiakkaat? Levi kertoo heistä yhtä suorasukaisesti kuin työn vaatimuksista: vastassa ei ollut irstaita vanhoja äijiä, kaljamahaisia läähättäjiä tai pieruverkkarikansaa, vaan asiakkaillakin oli oma seulansa: näitä tyttöjä ei ihan niin vaan saanut seurakseen. Vastassa saattoi olla pankkiiri, koodari, toimitusjohtaja, opiskelija, sijoittaja tai lentäjä, firman vanha tuttu tai ensikertalainen, paikallinen tai bisnesturisti, joka oli valmis maksamaan seurastaan sievoisia summia. Asiakkaita oli niin Euroopasta kuin Aasiasta, Lähi-idästä kuin Piilaaksostakin. Monet miehistä olivat perheellisiä, jotka enemmänkin  tarvitsivat Leviltä olkapäätä ja kuuntelevat korvat kuin itse seksiä. Aina kaikki tapaamiset eivät edes johtaneet petipuuhiin. Osa asiakkaista oli taas niin kiireisiä bisnesmoguleita, että aikaa ei liiennyt seurusteluun tai sinkkuja, jotka eivät halunneet parisuhdetta.

Vaikka välitysfirma vaati, se myös huolehti. Se piti huolta monenlaisista byrokratiaan liittyvistä asioista, mm. verojen maksamisesta, se hoiti buukkaukset ja kuljettajan, joka vei tapaamispaikalle esim. jostakin rautatie- tai metroasemalta. Samainen kuski toimi myös turvamiehenä, jolle tuli laittaa viestiä, kun rahat oli saatu.Työn ulkopuolella ei saanut pitää yhteyttä asiakkaisiin eikä toisiin firman tyttöihin. Sooloilu firman ulkopuolella oli  turvatonta.

Kirja on jaettu teemoittain lukuihin, läpi käydään Levin tie alalle, työn vaatimukset, erilaiset asiastyypit, puhutaan rahasta, seksistä ja seksityön stigmasta. Muun muassa. Kieli on elävää, miltei hulvatonta. Vastaan tulee pikkuhousumiehiä, kokkelikikkeleitä, mediummunia ja rakastuneita höpsöjä miehiä.Tätä kuunnellessa ei pääse pitkästymään.

Mielenkiintoinen kirja. Ja hauska. Vaikken tämänkään jälkeen ole vastaavanlaisten palveluiden innokas puolestapuhuja, kaltaiseni keski-ikäinen täti-ihminen sai paljon ajateltavaa. 

Joskus on osattava löysätä nutturaa. Edes vähän.

Enni Levi: Eliittiseuralaisen päiväkirja. Atena. 2023. Äänikirjan lukija Sara Welling. 3h 41min. Kuunneltu Storytelin äänikirjapalvelusta.

Väinö Linna: Täällä pohjantähden alla

 ”Miehet salvoivat nurkkia ja Halme katseli keppiinsä nojaten:

 - Jaa….a. Siinä se nousee. Valistuksen majakka. Suomen kansan toivontähti.

Kuului Hellbergin hymähdys.

 - Semmoisien tähtien alla ei Suomen kansalla ole paljonkaan toivoa.

 - Enpä osaa yhtyä mielipiteeseesi. Nähdäkseni et isekään puhu vakavasti.

 - Kuules ny Halme. Kun tuommoinen parooni ja tuommoinen kirkkoherra rouvineen panevat pystyyn kansakoulun, niin tiet kai jo siittä, minkälaiset tähdet sen katossa paistaa.”

Harva kirja on vaikuttanut elämääni yhtä paljon kuin Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla.

Himoitsin kirjatrilogiaa jo nuorena teininä isoäitini hyllystä. Isoisäni oli nimittäin saanut sen aikoinaan lahjaksi ja päässyt alkuun: ”Alussa oli suo, kuokka….” Ja lopettanut lukemisen siihen tuhahtaen, että hän oli elämässään tarpeeksi kuokkinut.  Isoäitini ei antanut trilogiaa nuorelle lukijalle, sanoi vain, että pitää vielä vanhentua ja että kirja ei vielä sovi minulle.

Samoihin aikoihin isäni hankki kirjasta tehdyt vhs-versiot, jotka olen katsonut niin moneen kertaan, että osaan ne vieläkin ulkoa repliikkeineen kaikkineen. Lukion kolmannella luokalla historian kurssi meni minun ja koulun rehtorin keskusteluksi sisällisodasta. Ja arvatkaapa vain mistä taustatietoni olin imenyt…..

Aikuistuttuani hankin itselleni ihan oman pokkariversion, olen lukenut senkin pariin kertaan läpi. Eikä katsomatta ole jäänyt myöskään katsonut Timo Koivusalon tekemä uusi versio. Paikkansa TPA-kokoelmassani on löytänyt myös Ylen tekemä radiokuunnelma, jota voi edelleen lainailla kirjastoista.

Nyt kun olen hurahtanut äänikirjoihin, innostuin kuunetelemaan lempiklassikkoni äänikirjana, lukijanaan riihimäkeläinen Veikko Sinisalo.

Mutta mistä ihmeen tarinasta on oikein kysymys?

Täällä pohjantähden alla kuvaa Koskelan perheen ja heidän kotikylänsä Pentinkulman vaiheita 1880-luvulta toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan. Alussa on todella kuuluisat suo, kuokka ja Jussi. Jussi Koskela tahtoo perustaa pappilaan torpan ja luvan siihen saatuaan, toteuttaakin pitkäaikaisen haaveensa. Vaimokin Jussilla on jo, Alma, ja vuosien varrella perheeseen syntyy Akseli, Aleksi ja Akusti. 

Jussi on kuuluisa nuukuudestaan, mutta hän on oikeastaan ahne. Hän vaimoineen edustaa vielä säätyvallalle kuuliaista ikäpolvea eikä juurikaan perusta poikiensa, etenkään Akselin touhuista sosialismin parissa. Vanha jukuripää opettaa pojilleen jo nuoresta kovan työnteon, ja siinä Akseli onkin likimain voittamaton.

Akselin aikuistuttua hän vähän kerrassaan siirtyy kirjan päähenkilöksi.

Koskelan väellä on ystävinään Kartanon torppaa asuttavat Kivivuoret, uskonnollinen Anna ja hauska Otto ja heidän lapsensa Osku, Janne ja Elina. Viimeksi mainitusta tulee Akselin emäntä, Janne kiipee yhteiskunnan portaissa korkealle ja Osku… no, hänelle ei käy kovin hyvin.

Onhan kylässä toki muitakin kuin nämä kaksi perhettä: Lempihahmoni koko saagassa on Adolf Halme, huutolaispoika ja kylän räätäli, lukumies ja omin nokkineen sivistynyt mies. Hän on vankka sosialisti, muttei tahdo tarttua aseisiin eikä kannata sotaa. Halme on kaikenkaikkiaan kylän jännä mestari, jota ilman  sosialismi ei olisi levinnyt koko kylässä kovinkaan hyvin. Halmeella on vaimo, Emma, ja oppipojaksi otettu Leppäsen Valenti.

Leppäset onkin sitten täysin oma lukunsa. He ovat melkoisen avuttomia, köyhiä, likaisia ja yksinkertaisia ihmisiä. Isä-Preeti on kartanon päiväläinen, joka jaksaa jaanata ”mitäs meitin tämmöisten miesten”. Henna on samanlainen kuin miehensä ja tytär Aune on kylän kiertopalkinto, joka makaa kutakuinkin kjokaisen kanssa, joka vastaan tulee. Aune saa myöhemmin isättömän pojan, Valtun, josta tulee vielä paljon murheita.

”Se on rauhanaikana niin kun paremman väen asia toi isänmaa, mutta sodassa passaa sitten vähän huonommankin koittaa.

 -Preeti”

Oman maininnan ansaitsee myös Laurilat, Töyryn torppariperhe. Laurilat eivät tule lainkaan toimeen isäntiensä kanssa ja heidät häädetään torpastaan. Muutenkin isä-Anttoo haastaa riitaa milloin missäkin, ryyppää ja riehuu, eivätkä pojat ole kovin kauas puusta tipahtaneet. Paitsi Antti, kehitysvammainen poika, jonka takia Anttoo oli joutunut vaimonsa kanssa naimisiin. Tytär Elma riiastelee Koskelan Akun kanssa, mutta sisällissota muuttaa Lauriloiden elämän täysin. Heistä vain yksi selviää elävänä sisällissodasta. 

Herrasväkeä totta kai kylässä on: pappilaan muuttaa kirjan alkupuolella Lauri Salpakari perheineen. Pappi itse on lempeämpi kuin vaimonsa, mutta täysin puolisonsa vietävissä. Ellen taas on puuhanainen, joka milloin kiertää helmikuun manifestin takia pitkin pitäjää, milloin pyörittää marttoja ja lottia ja ja perustaa kylään kansakoulua.  Poika Ilmari on julma ja raaka omalla tavallaan, tytär Ani jää sivuhahmoksi. 

Opettajaksi tulee jossakin välissä Pentti Rautajärvi, henkeen ja vereen suojeluskuntamies ja lapuanliikkeen kannattaja.

Kylän keskus on kartano, jossa asuu oikea paroni, vähän kuin Jumalasta seuraava. 

Toki kylässä elelee paljon muitakin henkilöitä, mutta tässä joitakin keskeisimmistä.

Kirjan henkilöt kokevat kukin omalla tavallaan Suomen historian suuria mullistuksia: sortovuodet, sisällissodan,  torpparien itsenäistymisen, lapuanliikkeen ja toisen maailmansodan. Työväenluokka omalla tavallaan kuvataan sisukkaaksi ja ahkeraksi, herrat taas omasta asemastaan hyvinkin tietoisiksi. 

Sisällissodan osuus kirjassa on rankinta luettavaa, etenkin vankileiriaika. Sitä vihan ja ennakkoluulojen määrää ei voi ymmärtää, saati sitä, miten raa´asti valkoiset kohtelivat punaisia sodan jälkeen leireillä. Akselin kohtalossa kaikki karmeus tulee selvemmin ilmi.

”Päävartion kuolemansellistä päästyään Akseli oli jonkin verran voimistunut. Hän oli 31-vuotias ja hänellä oli voimakas ruumis ja luja elinvoima. Ruoka ei kasarmilla ollut sen parempaa kuin kuolemansellissäkään, mutta sitä sai täällä vähän enemmän ja ulkoilmakin auttoi toipumisessa. Joskus onnistui Eliaksen hankkia myös jokin ylimääräinen palanen.”

En voi olla ihailematta Koskelan Almaa, joka tarinassa menettää kaikki kolme lastaan ja kolme lastenlastaan ja silti jaksaa uskoa, että aamutonta yötä ei vielä ole ollut. Alma on tarinan lempeimpiä ihmisiä, vaatimaton, mutta rakkaudellinen nainen.

Inhokkeihini lukeutuvat mm. Pappilan Ellen, hänen poikansa Ilmari, Laurilat ja Leppäsen Aune.

Minun mielestäni tämä on kirja, joka jokaisen suomalaisen kannattaa lukea. Kansalaissota lienee edelleenkin, yli sata vuotta sodan jälkeen, jonkinlainen kollektiivinen, hoitamaton trauma Suomessa. Henkilöhahmot saattavat tuntua jotenkin stereotyyppisiltä, mutta jokaisella heistä on oma tärkeä osansa tarinassa. Vaikka kirjat - kyseessä on siis trilogia - ovat paksuja ja kuuneltavat versiot liki 30 tuntisia per kirja, urakka ehdottomasti kannattaa.

Kovin vierailta ei Väinö Linnan luomat äänenpainot tunnu tänäkään päivänä. Valitettavasti polarisaatio saa nykyään aina vain enemmän jalansijaa ja eri yhteiskuntaluokat vieraantuvat toisistaan entisestään. Siksikin tämä kirja on niin tärkeä, että sisällissodan kaltaisia asioita ei enää koskaan tapahtuisi, vaan tällä kertaa osattaisi tarttua asioihin ennen kuin veljestä tulee vihollinen. 

”Heinä oli pappilasta saaduissa maissa, jota sanottiin Pappilan pelloksi, joskin sille oli viime aikoina vakiintunut uusi nimi, kun Alma kerran oli melkein vihaisena tokaissut pappilan maista puhuttaessa:

 - Ei se ole mikään pappilan maa. Se on isän maa, yhtälaisesti kun kaikki muukin täällä. Isä sen teki.”

Väinö Linna: Täällä pohjantähden alla 1-3. WSOY. Äänikirja 2000. Kuunneltu Storytelin äänikirjapalvelusta. Lukijana Veikko Sinisalo.