Natascha Kampusch: 3069 päivää

Tarina itävaltalaisen Natascha Kampuschin sieppauksesta ja pakeneminen lienee jokaiselle tuttu. Juttu oli laajalti otsikoissa, kun nuori 18-vuotias Kampusch yht´äkkiä ilmestyi yli kahdeksan vuoden kateissa olon jälkeen. 

Hänellä oli hurja, traaginen tarina kerrottavanaan.

Kampusch kirjoitti kokemuksistaan kirjan ”3096 päivää” käydäkseen läpi kokemaansa ja varmaankin vastatakseen kysymystulvaan ja huhupuheisiin, jonka kohteeksi hän joutui. 

Luin kirjan ensimmäisen kerran jo vuosia sitten, koska olen seurannut tapausta aktiivisesti sen tuntua julkisuuteen. Nyt kun Yle julkaisi tapaukseen liittyvän uuden dokumenttisarjan, kuuntelin kirjan äänikirjana.

Kirja alkaa luonnollisesti Nataschan lapsuusvuosista. Lapsuus ennen kidnappausta ei kaikilta osin ollut mennyt ihan putkeen. Yhtenä aamuna Natascha päättää olla iso tyttö ja lähteä kouluun ilman saattajaksi haluavaa äitiään. Natascha lähtee kouluun sopimatta riitaansa äidin kanssa. 

Koulumatkalla kadulla seisoo valkoinen pakettiauto ja mies. Natascha empii vaihtaako kadunpuolta, mutta päättää kulkea kuitenkin miehen ja auton ohi. 

Ohi hän ei kuitenkaan päässyt, koska auton luona seisoskeleva mies on Wolfgang Priklopil, josta tulee tarinan pahis. Hän nappaa Nataschan autoonsa ja vie tämän kotiinsa rakentamaan maanalaiseen pikku tyrmään.

Tästä alkaa yli kahdeksan vuoden vankeus.

Aluksi Kampusch elää lähes täydellisessä eristyksessä muutaman neliön kokoisessa kellarityrmässä, jossa ei juuri ollut yhtään mitään. Vähän kerrassaan Natascha saa tyrmään tavaroita ja sieppaajan seurakseen. 

Tyrmän elämä vaikeutuu siinä vaiheessa, kun Nataschan kuukautiset alkavat. Priklopil vihaa naisia. Sieppaaja alistaa tytön täydellisesti valtaansa sekä henkisellä että fyysisellä väkivallalla. 

Kampuschin siepannut Priklopil näyttäytyy kirjassa todella outona tyyppinä. Hän asuu lapsuudenkodissaan yksin, tosin hänen äitinsä viettää siellä jokaisen viikonlopun. Muuten mies elää eristynyttä elämää. Priklopil ihailee Hitleriä, vihaa juutalaisia ja naisia, on siivousmaanikko. Hän on myös erittäin väkivaltainen. Pahoinpitelyä ei kirjassa kaunistella eikä kainostella. Pahoinpitely on sekä fyysistä hakkaamista, nälässä ja pimeydessä pitämistä sekä henkistä väkivaltaa eri keinoin. Priklopil muun muassa väittää Nataschalle, että hänen perheensä on iloinen päästyään tytöstä eroon. Mies myös haluaa, että Natascha lakkaa käyttämästä omaa nimeään, ja valitsee uuden nimen. Näin hänestä tulee Bibiana, siilipäinen Bibiana. Hiuksetkin piti leikata, koska tippuneet hiukset olisivat paljastaneet äiidille Priklopililla olevan jonkun luonaan. Priklopil myös hokee tämän tästä, että hän on luonut Nataschan ja että tytöllä ei ole lainkaan omaa tahtoa, vaan hän on tytön tahto. Joskus Natascha hakkaa itseään Priklopilin nähden, ettei mies vain löisi häntä.

Mahdollisesta seksuaalisesta hyväksikäytöstä Kampusch ei ole koskaan suostunut kertomaan. Hän on kertonut ainoastaan sen, että joskus hän nukkui kidnappaajansa kanssa samassa sängyssä tiukasti nippusiteillä kytkettynä mieheen. 

Sieppaaja pelottelee koko ajan räjähdyspanoksilla, hälytyslaitteilla ja kaikenlaisella muulla. Hän jopa uhkaaa tappaa kaikki, joidlta Kampusch rohkenisi pyytää apua.

Vankeuden loppuaikana Priklopil hiukan löysää otettaan ja ottaa tytön mukaan kauppaan, laskettelemaan ja antaa tämän tehdä töitä puutarhassa. Kerran lasketteluretkellä Priklopil joutuu päästämään Nataschan yksin vessaan ilman valvontaa. Natascha kohtaa siellä naisen ja pyytää tältä apua, mutta ei onnistu. Nainen on muualta eikä ymmärrä Nataschaa.

Natascha on kasvanut aikuiseksi, tunnistamattomaksi maailman etsiessä 10-vuotiasta tyttöä. Häntä ei ollut enää niin helppo tunnistaa. Priklopil luulee, ettei tyttö uskalla karata yli 8 vuoden alistamisen, nujertamisen ja väkivallan jälkeen. Heille on muodostunut kummallinen riippuvuussuhde, Priklopil on syvästi riippuvainen tytöstä ja Kampusch on verrannut suhdetta lapsen suhteeseen äitiin. Mielummin huono äiti kuin pelottava, vieras maailma. Kampuschille Priklopil oli ainoa läsnäoleva perhe 8,5 vuotta.

Kuitenkin halu paeta voitti. Tuli 3096. päivä. Natascha oli laitettu imuroimaan sitä samaa valkoista autoa, johon hänet oli aikoinaan siepattu. Priklopilin oli tarkoitus myydä se. Puhelin soi, mies vastaa ja menee hetkeksi sivummalle kuullakseen soittajan pölynimurin huminalta. Natascha jää hetkeksi yksin ja tajuaa, että nyt on mentävä. Lopulta Natascha pakenee sieppaajan pihalta, juttu alkaa selviämään ja alkaa vapaus. Priklopil tappaa myöhemmin samana päivänä itsensä kerrottuaan koko jutun ainoalle ystävälleen.

Maailma ei kuitenkaan ottanut sieppauksesta vapautunutta naista niin hyvin vastaan kuin voisi luulla. Kampusch ei suostu asettumaan uhrin asemaan, johon ympäröivä maailma haluaa hänet tunkea. Hän ei myöskään halua puhua kaappaajastaan hirviönä, vaan inhimillisenä, sääliä herättävänä ihmisenä, joka ei ollut läpeensä paha tai tuomittava. 

Yle julkaisi tammikuussa 2024 kolmiosaisen dokumenttisarjan Natascha Kampuschin tarinasta. Mitään kovin uutta tuossa pokkarisarjassa ei juttua seuranneelle ole, paitsi että Kampusch esittelee siinä joitakin tavaroitaan tyrmästä. Mieleeni jäi yksi asia, jota Kampusch kritisoi kovin:  Hän ei pitänyt siitä, että iltapäivälehdet levittelivät kuvia tyrmästä, joka oli kuitenkin hänen asuntonsa yli kahdeksan vuoden ajan. Koska eihän muidenkaan makuuhuoneita tuosta vaan kuvata.

Tirkistelykirja tämä ei ole, vaan ennemminkin  yhden ihmisen selviytymistarina. Kampusch ja Priklopil tiesivät, että kun tilanne joskus purkautuu, vain toinen heistä selviää hengissä. Näkökulma tapahtumiin on luonnollisesti Nataschan, mutta yllättyä saa hänen ajatuksistaan vankeusaikana tapahtuneista ja kidnappaajasta. Kirjan luettuaan kannattaa katsoa Yle Areenasta löytyvä dokumenttisarja.

Natascha Kampusch teki sen ratkaisun, että astui kokemustensa kanssa julkisuuteen, toisin kuin Itävallassa pari vuotta Kampuschin jälkeen esiin noussut insestin uhri, 24 vuotta isänsä rakentamassa vankityrmässä virunut Elisabeth Frizl. Kampuschin vapautumisesta on jo aikaa, ja tarina kuluu ajan mittaan, joten toivottavasti Kampusch rohkenee jo enemmän katsoa tulevaan kuin nuoruuteensa vangittuna. Kanpusch on kirjoittanut kirjan myös 10 ensimmäisestä vuodestaan vapaana, mutta tuota kirjaa ei ole suomennettu,  en onnistunut löytämään sitä äänikirjapalveluista enkä vielä kirjastoistakaan. Tarkoitukseni on se vielä joskus lukea.

Paljon pohdittavaa tämä 3096 päivää kyllä jättää. Ja jos ei kirjasta jostain syystä muuta saa irti, niin ainakin se on ainutlaatuinen selviytymistarina ja todiste siitä, että kaikesta voi selvitä.

Natascha Kampusch: 3069 päivää. Otava. 2022. Lukija: Anni Tani. 8t 49min. 

Minna Eväsoja: Sensei. Oppilaana Kiotossa

 ”Japanissa sensei on instituutio. Sensei on yleinen arvonimi, oppineisuuden merkki ja aseman kuvastaja. Sensei voi olla teeopettaja, lääkäri, opettaja, silkinpainaja, kokki, tuoksupuumestari, judo-opettaja tai rakennusmestari. Jokaisessa ammatissa on omat mestarinsa, oman alansa asiantuntijat, jotka ovat työllä ja paneutumisella, saavuttaneet osaamiselleen muiden arvostuksen. Heitä kutsutaan yleisnimellä sensei, mestari, kirjaimellisesti ”ensin syntynyt””

Minna Eväsojan kirjoissa ei voi olla törmäämättä yhteen hänen elämänsä merkittävään mieheen, senseihin.

Kuka tai mikä tuo mystinen mies oikein on, jonka nimeä ei missään vaiheessa paljasteta suuresta arvostuksesta huolimatta?

No, tässä kirjassa, joka kertoo Senseistä itsestään, ei edelleenkään kerrota Sensein nimeä. Hän on Sensei. Mutta toisaalta, onko se nimi nyt kuitenkaan niin tärkeää? Se, että nimeä ei kerrota, kertoo minusta oppilaan syvästä arvostuksesta opettajaa kohtaan.

”Sensei on kuin varjo, joka katoaa, josta ei saa otetta.”

Eväsoja kirjoitteli vuosien varrella ylös tiedonmurusia Senseistään, joita joskus aina vastaan tipahti. Loppujen lopuksi Eväsoja tiesi aika paljon miehestä, mutta yksityisyydestään tarkka Sensei ei ollut luettavissa kuin avoin kirja.

Mutta kuitenkin kirja hänestä saatiin.

Tarina alkaa, kun graduaan tekevä Minna Eväsoja palaa Japaniin, Kiotoon, jossa oli opiskellut Kurasenken teekoulussa. Hän oli ollut yhteydessä teekoulun rouva Moriin, jolta oli tiedustellut mahdollisuudesta löytää sensei tulevaa väitöskirjatutkimusta varten. Sensei-ehdokas löytyy, alkaa keskustelut mahdollisen oppilaan ja mahdollisen sensein välillä. 

Kun Eväsoja myöhemmin palaa Japaniin aloittaakseen varsinaiset opintonsa, Sensei laittaa hänet valtavan urakan eteen. Kun haaste on mallikelpoisesti suoritettu, toteaa Sensei: ”Nyt minä alan opettamaan sinua.” Lienee Senseikin oppinut matkan varrella jotain uutta, onhan Eväsoja hänen ensimmäinen länsimainen ja vasta toinen ulkomainen oppilaansa. Eväsoja puurtaa, oppii ja oivaltaa. Ja saa kutsun haluttuun Sensein yksityiseen sunnuntaiseminaariin, jonne ei pääse kuka tahansa.

Sensei avaa Eväsojalle oven maailmaan, joka monelle japanilaisellekin on enää vain muisto menneisyydestä. Ja jos nykyjapanilaiselle perinteiset taidemuodot ovat menneisyyttä, niin miten kaukaisia asioita ne ovat länsimaalaisille. Länsimaissa tuskin edes tajutaan miten rikasta japanilainen kulttuuri ja estetiikka ovatkaan. Kirjaa lukiessa tämän huomaa monessa kohtaa, kun Eväsoja avaa välähdyksenomaisesti japanilaisia perinteisiä taidemuotoja sekä filosofiaa: keramiikkaa, luonnon estetiikkaa, nō-teatteria, teeseremoniaa, zeniä ja taidetta hienovaraisesti ja syvästi analysoiden. Tämä kaikki on kiireettömyyden, hienostuneisuuden ja epätäydellisen kauneuden oppimista. Ja nimenomaan ajatus epätäydellisestä kauneudesta suorastaan imi minut mukaansa. 

Minua erityisesti viehätti Sensein ajatuksissa se, miten hän kehottaa tutustumaan laajasti eri taidemuotoihin ja miten vuoren huipulle on monta tietä ja miten se matka itsessään on tärkeä. Sensei kannatti myös käsinkirjoittamista. Hänestä se kehittää kielitaitoa, käsialaa ja kirjoitustaitoa mutta myös kykyä jäsennellä oppimaansa ja lukemaansa. Olen niin samaa mieltä. Ihana Sensei.

”Sensei avasi minulle monia ovia ja näytti Japanin, joka alkaa olla tämän päivän japanilaisillekin mennyttä maailmaa.”

Japanin perinteisistä taidemuodoista olen itse lähinnä kiinnostunut teetaiteesta ja kalligrafiasta, mutta eipä tuo nyt pahaa tehnyt sukeltaa vaikkapa vanhan nō-teatterin hienouden saloihin. Japanin kielen opiskelijana ja japanilaisen filosofian kuluttajana kirja oli antoisaa luettavaa. En voi kuin ihailla japanilaista sensei-kulttuuria ja pohdin onko minulla ollut jossakin vaiheessa oma sensei, tien näyttäjä.

Kirjan loppupuolella Eväsoja kertoo vierailuistaan Japanissa pari vuosikymmentä opintojensa jälkeen. Sensei on vanhentunut, kuulo heikentynyt, Vaimokin on jo hoivakodissa. Sensei on pitämässä viimeistä luentoaan ja on innoissaan Eväsojan suomeksi kirjoittamista kirjoista Japanin ajoistaan. Aika on tehnyt kuitenkin tehtävänsä, Eväsoja on pikku hiljaa lipunut etäämmälle Japanista, hän on gaijin, ulkomaalaineen.

Sensei on mielenkiintoinen ja  kiehtova kuvaus katoavasta maailmasta, maailmasta, joka yhä harvemmalle sanoo mitään, mutta joka on aivan valtavan rikas ja kaunis. Kirjaa lukiessa olisin monta kertaa halunnut vain hypätä teehuoneen tai paikallisen luostarin hiljaisuuteen nauttimaan hyvästä teestä ja luonnosta, koskettamaan vanhoja, kauniita taide-esineitä tai pohtimaan kanji-merkkien taidokasta kalligrafiaa. 

Tähän kirjaan aion palata uudestaan, koska tämä täytyy nautiskella palasina. 

”Sensei oli todellinen kaunosielu ja rakasti luontoa, puutarhoja, kukkien asettelua ja runoutta, jotka kaikki kietoutuivat toisiinsa hänen opetuksissaan.”

Minna Eväsoja: Sensei. Oppilaana Kiotossa. Gummerus. 2023. 348 s.

Muita MInna Eväsoojan kirjoihin liittyviä löytyy tästä ja tästä