Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan

”Mies kiskoi rimpuilevan naisen pakettiautoon ja haki pihalle pudonneen repun. Kuului liukuoven jyminä ja pamahdus. Paku lähti liikkeelle, kaasutti, kävi risteyksessä kurvaamassa ympäri ja ajoi keskustaa kohti. Kuski oli riisunut maskin. Frogi käynnisti köhivän Toyotan. Hän sähläsi turvavyön kiinni ja kaasutti tontilta. Tiellä pakettiauto seisoi parinsadan metrin päässä tasoristeyksen valoissa. Frogi ajoi pakun perään. Takaikkunoista ei nähnyt sisään.
- Ota toi rekkari ylös. Mun muisti vähän takkuilee.”

Riku Korhosen ”Emme enää usko pahaan” on koukuttava kirja. Tarina alkaa harvinaisen hitaasti, yli puolet sivumäärästä tarinan ja henkilöiden pohjustamiseen käyttävä romaani tempaisee lukijansa melkoiseen tapahtumasarjaan aikamoisella vauhdilla.

Kirja päähenkilöinä ovat Eero ja tämän vaimo Aino sekä nuoruudenkaveri Lari. Eero pyörittää paintball-bisnestä ja Aino on sosiaali- ja terveysalalla. Eero ja Aino asuvat Turun Ispoisten omakotitaloalueella kahden lapsensa kanssa. Avioliitto on parhaat päivänsä nähnyt ja Eero päättää vähän virkistää sitä vitsinä heitetyn sananvaihdon jälkeen. Hän päättää kaapata vaimonsa. Avukseen hän pyytää väkivaltaisista pakkoajatuksista kärsivän kaverinsa Larin. Kaksikko toteuttaa pähkähullun ideansa ja kaikki menee perusteellisesti pieleen.

Korhonen koettelee aika pitkään lukijansa kärsivällisyyttä, koska hän käyttää puoli kirjaa taustottamiseen ja koko ajan vain odottaa koska se Eero nyt kaappaa emäntänsä. Idea kaappauksesta on niin hullu, ettei se voi onnistua, varsinkin kun mukan sotketaan Larin kaltainen kaveri ja Ainon työpaikan asiakkaita. Ja kun kaikki menee päin mäntyä, koko ajan hurjemmiksi ja raaemmiksi muuttuvat juonenkäänteet johdattavat romaanin hahmot ja lukijan keskelle pitkää ja synkkää painajaista.

”Taas kerran Eero ihaili ihmisten toimeliaisuutta ja luovuutta. He muuttivat minkä vain kauhukokemuksen fiktioksi, pornoksi ja voitoksi. Onnistuisiko sellaisen firman pyörittäminen Suomessa? Löytyisikö turvalliseen elämään kyllästyneitä maksukykyisiä asiakkaita? Kotiäitejä, ylitunnollisia isiä, yritysjohtajia? Jättäosikö värikuulat ja sieppaisi ihmisiä rahasta?”

”Emme enää usko pahaan” on vakaasti ja varmasti kirjoitettu romaani siitä miten käy, kun miehet alkavat yrittää elvyttää vanhoja myyttejä. Ilmassa on lievää sovinismia ja vanhoja stereotypioita, jotka eivät mielestäni enää päe nykyaikana. Ei siis ihme, että niin moni asia menee vinoon.

Kielellisesti Korhosen romaani on helppolukuinen, lukija saa pidettyä punaisen langan näpeissään kevyesti. Ääneen pääsee sopivasti kaikki päähenkilöt ja kaikkien menneisyyttä pengotaan sopivassa suhteessa. Vaikka kirjan taustoitus on alussa pitkä kuni nälkävuosi, se pitää otteessaan, koska lukija haluaa tietää miten kidnappaus onnistuu ja lähinnä mikä menee pieleen.

Järjen käyttö on sallittua, se tästä kirjasta tulee päälimmäiseksi mieleen. Se mikä on ollut ehkä toimivaa kivikaudella, on autuaasti out 2010-luvulla. Sellainen vie vain vaikeuksiin.

”Eero nojasi eteenpäin ja painoi kasvot kämmeniin. Hän oli kauan niin. Lari katseli häntä ja mietti, oliko Eero ikinä kieltäytynyt auttamasta häntä missään.”

Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan. WSOY 2016. 392 s.

Kaari Utrio: Paperiprinssi

” - Lumpusta kaikki on kiinni, paperimestari selitti ystävällisesti. - Luutnantin valtakirjakin on alun perin ollut likainen räsy. ”

Mielenkiintoni tähän kirjaan heräsi hitasti. Olin lukenut vuosien varrella Utrion kirjoja paljon. Paperiprinssistä kertovan haastattelun olin YleAreenasta. Tarina vaikutti ihan mielenkiintoiselta ja päätin lukea kirjan. Alkuun en meinannut saada otetta tarinasta, jossa vilisti paperin tekemiseen liittyviä asioita runsaasti ja kirjan henkilögalleria on kattava. Hitaasti, mutta varmasti tarina alkoi avautua ja loppujen lopuksi se paljastuikin aika klassiseksi: avioliittoikäinen neiti sekä kartanon ja tässä tapauksessa myös ruukin omistava vanhapoika. Tarinaa voisi luulla aika yllätyksettömäksi, mutta sitä se ei ole.

”Wilhelmine oli liian vanha, varmaan kahdenkymmenenviiden. Hän oli köyhä ja kolme kyynärää pitkä ja sietmättömän itsevarma, ja hänen isänsä oli hirviö.”

Tarinan päähenkilö on Wilhelmine Falkenstein, pitkä ja tanakka neiti. Vieläpä naimaton ja hirveän itseriittoinen, reipas ja huomiotaherättävä ilmestys. Hän on rohkeasti hoitanut kotiseudullaan olevan paperiruukin asioita jo vuosia. Wilhelminen isä, vanha herra on ilkeä, mutta Wilhelmie kestää ja hoitaa isäänsä ja ruukkia, kunnes sen omistaja ilmaantuu.

Ruukin oikea omistaja on Sebastian Roos, merenkulkija, joka oli lähtenyt maailmalle vuosia aiemmin. Hän ilmestyy ruukilleen vakavan onnettomuuden jälkeen loukkaantuneena ja syvästi masentuneena. Hänestä Wilhelmine on lähinnä vain tiellä eivätkä sukulaiset oikein löydä yhteistä säveltä.

Isä Falkenstainin kuolema mullistaa kaiken. Wilhelmine temmataan Helsinkiin kaukaisten sukulaisten luo kauaksi rakkaasta ruukista. Tuona aikana nainen kun ei saanut itse päättää kohtalostaan, elämä oli kovin rajattua ja siitäkin miehet päättivät. Kaupungissa Wilhelmine tapaa joukon sukulaisia, joista useimmat ovat tavalla tai toisella kaukana siitä mitä heiltä odotetaan. Kohtalo heittää myös merikapteeni Rossin helsinkiläisten seurapiirien keskelle, ja tulevan talven aikana Sebastianin ja Wilhelminen ruukilla alkanut tuttavuus syvenee entisestään. Se talvi muuttaa kummankin elämän lopullisesti.

”Herman von Staude arvosti porvaria, joka osasi ostaa ja myydä, ja käsityöläistä, joka osasi valmistaa satulan. Kunkin tuli tehdä sitä, mitä syntyperä määräsi hänet tekemään. ”

Kirjan sivuhenkilökavalkadi on melkoinen, varsinkin Helsingissä. Kirjan yhtenä sivuhenkilönä voi pitää myös Helsinkiä, joka oli tuohon aikaan pikkukaupunkimainen, mutta kasvava kaupunki. Engel rakentaa pytingin toisensa perään ja kaupungilla liikkuu sulassa sovussa herrasväki ja rahvas. Tanssiaisia pidetään, kaunottaria juhlitaan ja naitetaan. Koulutus ja raha luovat uutta luokkaa aatelin ja rahvaan väliin. Kulttuurielämä voi hyvin ja Wilhelminekin pääsee tapaamaan aikansa monia merkkihenkilöitä.

Paperiprinssi on taattua Utriota, kaikin puolin näppärästi kirjoitettu tarina. Juoni kulkee ja tekstin sisään on ujutettu valtavasti historiallisia faktoja. Erityismaininnan saa paperin valmistuksen historia. Kirjan ajankuva on kiehtovaa ja se osataan kuvata tämän päivän lukijalle elävästi, mutta niin, että tarvittavat termit ja muu aikaan sidottu aukeaa. Kirjaan onkin saatu mahtumaan paljon 1800-luvun historiaa, erityismaininan ansaitsee paperin tekemisen ja kaikkeen siihen liittyvän kuvaaminen. Lisäksi kirjassa käsitellään Siperian tutkimusmatkoja ja yleisemminkin Suomen kehittymistä. Kaiken kaikkiaan Paperiprinssi on aikamatka parisataa vuotta taaksepäin, kiehtovaan aikaan, joka saa huokaisemaan monessa mielessä, että saa elää 2010-lukua.

” - Suomi on vain rahvaan kieltä, Gustava – serkku tuhahti Wilhelmineä vastapäätä. - En ymmärrä, mitä muuta se oisi olla, ja miksi pitäisi.Suomen kielen voima piilee siinä, että se ei ole ruotsia eikä venäjää, setä von Staude lausui juhlallisesti. - Kieli on pohja, jolle vouseva polvi rakentaa tämän maan.”

Kaari Utrio: Paperiprinssi. Amanita. 2015. 463 s