Kai Kortelainen: Kikka: Traaginen elämä sisaren silmin

 

”Sinun on kerrottava, miten kaikki oikeasti meni ja mitä mun elämä todellisuudessa oli.”

Heti alkuun tunnustus. En ole koskaan ollut mikään Kikka-fani. Pari vuotta sitten Yle julkaisi Kikasta kuunnelman, ja sen kuuntelin Areenasta. Tykkäsin siitä.

Kun näin Kikasta kertovan uutuuskirjan Storytelissä, mietin pariin kertaan kuuntelisinko. Aloitin, kiinnostuin ja lopulta en malttanut enää lopettaa. 

Kuuntelemani kirja kertoo Kikasta, mutta ennen kaikkea Kirsistä, Kati Lahden isosiskosta.

Aloitetaan Kirsistä.

Kirsin lapsuus oli monin tavoin vaikea. Äiti joi, isää ei juuri näkynyt ja isäkin joi. Oli väkivaltaa, hyväksikäyttöä, köyhyyttä ja pelkoa, mutta myös turvallinen äidinäiti, jonka luo saattoi aina mennä. Oli koko kesän kestävät leirit, jonne pääsi kotia pakoon. Oli rakas sisko.

”Kerroin, kuinka olin joutunut katselemaan miehen sitä, mutta toisin kuin minä, Kirsi oli joutunut sitä miehen käskystä myös koskettamaan. Kaikkea en uskaltanut tai häpeältäni kehdannut edes kertoa. Jätin sanomatta, kuinka mies oli työntänyt sen meidän kummankin suuhun. Kuin jäätelötötterön, väkisin kerta toisensa jälkeen.”

Eräänä päivänä nuori Kirsi sai tarpeekseen ja muutti pois kotoaan. Kirsillä oli unelma.

No kuka se Kikka oikein on?

Kikka on Kirsin luoma fantasiahahmo, joka toteutti Kirsin unelman, unelman tähteydestä.

Muistan Kikan suosionsa huipulla hyvin. Minuun lähinnä heviä kuunnellakseen teiniin ei Kikan tyyli juuri iskenyt, mutta moneen muuhun kyllä iski. Ja lujaa. Kikka tuntui yht´äkkiä olevan joka paikassa. Kirjassa nousee selvästi esiin miten Kikka sai toteutettua lapsuutensa haaveen ja miten hän teki valtavasti töitä, kun unelma oli totta. Kirsii oli jaksanut uskoa ja valaa uskoa myös siskolle Katille. Joku päivä kaikki olisi paremmin ja hän olisi kuuluisa laulaja.

Mutta enne unelman toteutumista Kirsin oli kestettävä paljon sellaista, joka kostautuisi aikuisiällä monenlaisina ongelmina. Ajan mittaa kaikki kostautui. Lapsuuden traumat eivät jättäneet rauhaan, vaikka Kirsi yritti häivyttää niitä taka-alalle ja eipä mennyt aikaakaan, kun tähti itse alkoi paeta liian syvälle luomansa hahmon kuvitteelliseen todellisuuteen. 

”Kesällä Kirsi kuitenkin koki saavuttaneensa pohjansa. Hän suostui menemään katkolle ja laitoskuntoutukseen. Hän oli valinnut mielenterveystoimiston palveluiden sijaan terapeutikseen valkoviinin ja lääkkeekseen Koskenkorvan, jolla hän oli korvannut myös lääkärien määräämät mieltä tasapainottavat cipramilit. Seurauksena oli vakava depressio ja vatsan tilttaaminen.”

Kirsi yritti parantaa elämäänsä moneen otteeseen monin tavoin, yritti jättää päihteet, hoitaa itseään Välillä meni hyvin. Kirsistä tuli äiti, mutta hän sai myös diagnoosin kaksisuuntaisesta persoonallisuushäiriöstä. Suosion hiipuessa terveys heikkeni, alkoholi toi hetkellistä lohtua, samoin lääkkeet.

Kunnes kaikki oli ohi ja lääkkeiden yhteismyrkytys tappanut Kirsin. 

Kirja jää varmasti pitkäksi aikaa mieleen. Se on tarina sitkeydestä ja unelmien täyttymisestä, mutta siitä miten lapsuudessa koettu väkivalta saattaa sairastuttaa aikuisena. Erityisesti kirjassa minua kosketti lapsuusaika, kaikki se hirveä, jota nuori Kirsi siskonsa kanssa joutui kokemaan. Kirja on myös muistutus siitä, miten paljon lapsuuden olot saattavat vaikuttaa aikuisuuteen ja miten monitahoinen sairaus alkoholismi on. Näistä asioista ei puhuta koskaan liikaa.

Onneksi Kati toteutti Kirsin toiveen ja kertoi tarinan. Onneksi Kai Kortelainen kirjoitti sen.

”Kun Kirsi otti eräänä iltana yöllisen episodin uudelleen puheeksi, en tiedä, yrittikö hän suojella enemmän omaa psyykeään vai rauhoittaa minun levottomia ajatuksiani. Kati, se oli ihan oikeutettua, kun me kerran ollaan tällaisia ja meidän koti on tällainen. Se mies kai vain halusi opettaa meille jotakin.

Silloin aloin huolestua Kirsistä ensimmäistä kertaa. Tiesin miehen tehneen väärin. Miten siskoni saattoi edes kuvitella jotain muuta?”

Kai Kortelainen: Kikka: Traaginen elämä sisaren silmin. Lukija: Karoliina Kudjai. Minerva. 2023. Kesto 9t15min. Lainaukset e-kirjasta.

Anu Aspiala: Kimono kireällä

 ”Ensimmäinen yllätys neuvolassa on, että kyseessä on joukkotarkastus. Ympärillämme on 20 suloista mustatukkaista nelikuista vauvaa pelkissä vaipoissaan. Ikeda-san ei tiedä minne katselisi. Kengän kärjet kiinnostelevat.”

Mitäh?! Uusi kirja Japanista? Eikä mikään uusi turistiopas? 

Kiinnostukseni Japania kohtaan huitelee ihan omissa sfääreissään enkä voi vastustaa oikeastaan mitään Japaniin liittyvää, en ruokaa, herkkuja, kieltä, kulttuuria, mitään. Luonnollisesti tartuin oitis tähän sanalliseen kireään kimonoon, varsinkin, kun se oli niin helposti Storytelissa saatavilla.

Eletään tämän vuosituhannen ensimmäisen vuosikymmenen loppupäätä. Anu Aspialan puoliso on saanut työkomennuksen Sapporoon, pohjois-Japaniin. Perheeseen odotetaan esikoista ja Anu-vaimo on valinnan edessä: jäädäkö vai lähteä pienen vauvan kanssa Japaniin. Japani voittaa. Alkaa matka Hokkaidon saarelle, laavan ja lumen valtakuntaan. 

Jos aikuisella yksinäänkin on sulattelemista muuttaessaan toiselle puolen maailmaa ja täysin vieraaseen kulttuuriin, niin mitä se sitten on, kun kulttuuri on täysin vieras, turvaverkot tuhansien kilometrien päässä, vauva esikoinen ja kun maan kieltä ei osaa? Tiedossa on sukellus japanilaiseen kotiäidin arkeen suoraan sen syvästä päästä.  

”Täällä erotun kuin helottava finni keskellä otsaa. Olen outo, erilainen, ulkopuolinen. Kielipuoli, kömpelösti käyttäytyvä. Minut olisi helpointa ohittaa, pitää välimatkaa. Ja silti päivittäin kohtaan ihmisiä, jotka haluavat yrittää. He vetävät minua mukaan yhteisöön, kurottavat yli näkymättömän laidan. ”

Japani on söpöilyn mallimaa, mutta Aspiala kuvailee millaista on törmätä tiukkoihin sukupuolirooleiihin,, superteknisiin vimpaimiin, kuten länsimaissa mainetta niittäneisiin superteknisiin vessanpönttöihin, konbini-lähikauppoihin ja miten täytyy osata ”lukea ilmaa” eikä tällä tarkoiteta säätä. Suomalaisvauva äiteineen herätti huomiota, vaunuihin kurkisteltiiin ja ihasteltiin lukuisine ”Kawaii”-huudahdusten kera. Kielimuuri teki moneen kertaan tepposet japanilaisten ihastellessaan pientä vaaleaa vauvaa.

”Japanilaiset tavoittelevat harmoniaa kaikessa kanssakäymisessään toisten ihmisten kanssa. Henkilökohtaiset tunteet kätketään, julkisesti käyttäydytään siten, ettei koskaan saateta toista ihmistä noloon asemaan. Liiallisen suoruus puheissa tai toiminnassa, äänen korottaminen ja hermostuminen rikkoo harmonian ja saa henkilön näyttämään moukalta.”

Kirjasta jäi erityisesti mieleen kielimuurin tuomat kommellukset roskapussien eri vientipäivistä kotona vieraileviin huoltomiehiin, käynti paikallisessa terveyskeskuksessa vauvan kanssa erikoisine rokituskäytäntöineen sekä teeseremonia huutavan lapsen kanssa. 

Erityisesti kiinnitin huomiota kirjaa kuunnellessa siihen, kuinka tärkeää kielitaito on. Olen vuodesta toiseen jaksanut paasata siitä, että pelkällä englannilla ei tosiaankaan pärjätä. On osattava muitakin kieliä. Aspialan mielestä puutteellinen kielitaito aiheuttaa kokemuksen siitä, että olisi ikään kuin lapsi aikuisten yhteiskunnassa. He puolisonsa kanssa joutuivat pyytämään jonkun aikuisen eli japanilaisen hoitamaan hyvin yksinkertaisiakin asioita. Onneksi apua oli saatavilla.

Kirja on antoisa kurkistus japanilaiseen kulttuuriin ja siihen miten kiehtova ja erilainen se on kuin omamme. Vaikka kirja on  oikea herkkupala kaikille Japani-faneille, suosittelen sitä kaikille muillekin ihan vain jo siitä  syystä, että se avaa silmiä siihen mitä hyvää meillä on ja mitä voisimme toisesta kulttuurista oppia. 

”Maan lumo oli osittain siinä, että vaikka sitä oli vaikea oppia syvällisesti ymmärtämään, silti se hurmasi, haastoi minut pohtimaan arvojani, sai ajattelemaan.”

Anu Aspiala: Kimono kireällä, kuinka selvisin vauvavuodesta Japanissa. Gummerrus. Lukija: Kati Tammensola. 2023.  6t.36min.  Lainauksen e-kirjasta.