Ilse Hammar: Isäni Olavi Virta. Perhe-elämää Kuninkaan varjossa

”Oli kuin isässä olisi ollut kaksi eri persoonaa. Joskus hän oli hyväntahtoinen ja rauhallinen ja minä tunsin oloni turvalliseksi, hän oli isäni ja ystäväni. Ja sitten toisina kertoina pyrkiessään kasvattamaan meitä kuuliaisiksi nahkaremmillä hän oli yksinomaan pelottava.”

Huoliteltu, komea mies ja ääni. Olavi Virta on vahvasti osa suomalaisen viihteen historiaa. Tänä syksynä Olavi Virta on ajankohtaisempi kuin pitkiin aikoihin, Timo Koivusalon ohjaama elokuva tuli elokuvateattereihin  ja samoihin aikoihin ilmestyi Virran tyttären, Ilse Hammarin ”Isäni Olavi Virta – Perhe-elämää kuninkaan varjossa”- kirja. Tarinan pohjana ovat päiväkirjat, kirjeet, lehtileikkeet ja muistot ja nyt jo edesmenneen Irene-äidin haastattelu.

Tarina alkaa 40-luvulta ja jatkuu vuoteen 1961. Kirja etenee hyvin kronologisesti alkaen Irenen ja Olavin taustoista ja avioitumisesta. Irenen ja Olavin perheeseen siunaantui neljä lasta, Ilse niistä vanhin. Hän ei ollut Virran biologinen tytär, mutta Olavi kasvatti häntä kuin omaansa. Alkuun perheen elämä oli onnellista, perhe asui pienessä asunnossa ja vietti paljon aikaa yhdessä kaupungissa ja vuokramökillä kesäisin. Ilsen elämässä tärkeitä olivat myös isovanhemmat, jotka olivat mukana perheen elämässä monin tavoin.

Olavi Virta alkoi olla aina vain menestyneempi. Perheen pää oli paljon poissa kotoa. Ilselle ja muille lapsilleen  laittoi seinälle Suomen kartan ja kertoi missä päin maata oli kulloinkin menossa. Kotona ollessaan hän oli kuitenkin ensisijaisesti isä, jonka tähteys heijasteli perheen arkeen monin eri tavoin. Lasten suhteen hän oli jämpti ja vaati kuuliaisuutta ja kiltteyttä. Arjen asiat oli hoidettava mukisematta eikä näsäviisastelua ja kirosanoja sallittu. Periaatteen mies Olavi olisi halunnut, että hänen vaimonsa ei mene töihin, mutta lopulta hyväksyi Irenen töissäkäymisen.

Ajan kuluessa Olavin menestys ja sen seuraukset alkoivat repiä perheonnea hajalle. Viina maistui, juhlat olivat kosteita ja komea mies oli perso naiskauneudelle. Kotona oli hyvin ailahteleva mies. Lapset elivät ainaisessa isän arvaamattomuuden ja  riitojen pelossa. Juhlat seurasivat toistaan,  toimittajat tulivat tutuiksi, kabinetti naisineen pyöri hotelli Tornissa,  eikä rahakaan pysynyt Olavin taskuissa. Perheen rahat olivat usein lopussa ja lopulta Irene saa tarpeekseen. Hän teki sen, mitä Olavi ei uskonut tapahtuvaksi ja pelkäsi eniten. Kuitenkin lähtöpäätökseen vaikutti eräs toinen enemmän kuin Olavin käytös. Kesällä 1959 Ilse muutti Ruotsiin äitinsä ja siskojensa kanssa. Isä ja veli jäivät Suomeen. Ilse piti asumuseroa vain tilapäisenä, mutta perhe ei koskaan palannut yhteen ja he jäivät asumaan eri maihin. 

”Seisoin parvekkeella ja katselin meren yli. Muutaman päivän päästä tuo meri veisi meidät kotoa maahan, jossa ihmiset puhuivat vierasta kieltä. Kieltä, jota emme ymmärtäneet. Enkä voinut mitenkään estää sitä. Olisimme poissa kokonaisen vuoden ja se tuntui ikuisuudelta.”

Kirjasta piirtyy alkuun kuva onnellisesta perheen elämästä, mutta muutoksen huomaa tarinan edetessä. Luvut ovat lyhyitä, perheen hetkiä on onnistuttu kuvaamaan hyvin lapsen silmin vielä vuosikymmenten jälkeen. Hammar onnistuu pitämään hyvin näkökulman kodissa ja isässä, vaikka kyseessä oli aikansa kirkkain tähti. Kirja on moniulotteinen tarina sodan jälkeisestä Suomesta ja tähtikulttuurin syntymisestä sekä julkisuuden henkilön arkielämästä - sellaisesta, jota ei lueta  juorulehtien palstoilta. Erityisesti tämä kirja muistuttaa, että tähdelläkin on aivan tavallinen yksityinen puolensa ja läheiset ihmiset, joihin julkisuus myös vaikuttaa monin eri tavoin.

”Hän osti ystäviä fantastisella äänellään, mutta oli hovistaan huolimatta yksin.”

Ilse Hammar: Isäni Olavi Virta. Perhe-elämää Kuninkaan varjossa. Johnny Kniga. 2018. 334s.

Hjallis Har­ki­mo: Suo­raan sa­not­tu­na

”Media on kuin meri. Sitä ei voi hallita, mutta sen kanssa pystyy elämään, varsinkin jos suunnittelee reittinsä hyvin. Silti hyvän asian saa näyttämään huonolta, jos viesti on epäselvä.”

Harry Hjallis Harkimo on mies, jonka nimi on tuttu useasta yhteydestä: yrittäjä, talk show-isäntä, purjehtija, Jokerien omistaja, Diili-ohjelman päätuomari, kansanedustaja ja uuden polittisen liikkeen keulakuva. Muun muassa.

Harkimo on aina kulkenut omia polkujaan. Aikoinaan ujosta, mutta ahkerasta nuoresta miehestä on vuosikymmenten saatossa tullut miljonääri ja julkkis, yhteiskunnan vaikuttaja. Aikansa sivusta seurattuaan Hän lähti itse mukaan politiikkaan, kunnes hitaus alkoi tökkiä ja nopealiikkeinen mies oli jo tekemässä kulisseissa jotakin uutta. Suoraan sanottuna -kirja kertoo Harkimon purjehduksesta politiikan, bisneksen ja ihmissuhteiden ulapilla.

Matkallaan Harkimo raottaa poliittisen pelin esirippua ja näyttää mitä kulisseissa tapahtuu eikä se kaikki ole mitenkään mairittelevaa nähtävää: valtapeliä, hyvä veli-verkostoja ja pienen piirin tekemiä päätöksiä.  Mies turhautui, pettyi ja alkoi suunnata kohti uusia tuulia. Kirjassa Harkimo myös paljastaa, miten hän tutustui politiikan arkeen ja mikä sai hänet ylipäätään lähtemään mukaan politiikkaan.

”Olen tyytyväinen siitä vuodosta. Olen niin monta kertaa ollut julkaisemassa jotain isoa uutista, että olen oppinut, etä kaikenlainen etukäteisspekulointi vain kasvattaa julkisuusarvoa. Samalla vähän nauratti, että vuodetut tiedot olivat kuitenkin vääriä tai korkeintaan sinnepäin.”

Kirjaa lukiessa Harkimon pettymys politiikan nykysysteemiä kohtaan tulee vahvasti esiin, hänestä se on jähmeää ja hidasta. Harkimo haikailee toimintatapoja bisnesmaailmasta ja uudesta teknologiasta. Myyntitaidot, yrittämisen vapaus, joukkuepelaaminen ja luovuus ovat herralle suuressa arvossa. Suitsutusta ja kehuja saavat pääministeri Juha Sipilä ja liikenne- ja viestintäministeri Anne Berner, koska he toimivat politiikassa bisnesmäisellä otteella. Huutia sen sijaan saavat mm. Petteri Orpo ja Alexander Stubb. Kirjaa lukiessa selviää, että poliittista vehkeilyn lisäksi Harkimo inhoaa AY-liikettä ja haaveilee paikallisesta sopimisesta. 

”Hommahan menee niin, että ne, jotka ovat hyvissä väleissä puoluejohdon kanssa ja olleet kauan eduskunnassa, saavat valiokuntien puheenjohtajuuksia. Niissä on eniten valtaa. Ja tuhat euroa enemmän kuussa palkkaa.”

Kaiken tyytymättömyyden ja pettymisen keskelle syntyi uudenlainen poliittinen liike. Liike Nyt on monella tavalla uudenlainen kuin se mistä Harkimo lähti. Liike Nyt haluaa olla uudistaja ja moderni ajassa eläjä. jossa Harkimo haluaa edistää yrittäjyyttä, paikallista sopimista, nopeuttaa päätöksentekoa, antaa laajemmalle porukalle mahdollisuuden todelliseen vaikuttamiseen ja heittää nykyisellä sote-esityksellä vesilintua. Lisäksi Liike Nyt haluaa haluaa tehdä politiikkaa hyödyntäen nykyteknologian erilaisia mahdollisuuksia. Harkimo kritisoikin sitä, että kansanedustajille ei opeteta some-taitoja, vaikka ne olisivat nykyaikana kullan arvoisia. Harkimo haluaa haastaa monia asioita, eikä kyseenalaistaminen ole välttämättä lainkaan huono juttu. Sillä se avaa mahdollisuuden katsoa ikivanhoja toimintatapoja uudessa valossa.

Kirjan viimeinen osio käsittelee Harkimon käsityksiä rakkaudesta, parisuhteista, vanhemmuudesta ja eroista.  Kirjassa ääneen pääsevät Hjalliksen lisäksi muun muassa Leena Harkimo, Joel Harkimo, Mikael Jungner ja  Alex Nieminen.

Politiikan kulisseihin on aina mielenkiintoista kurkistaa, eikä kirja ole yhtään tylsä ollakseen niin poliittinen. Mitään suuria paljastuksia se ei pidä sisällään, mutta on mukavaa luettavaa politiikan hevujuusereille. Eikä kaikesta tarvitse todellakaan olla samaa mieltä. 

No juu, kyllähän kirjassa puhutaan muustakin kuin bisneksistä ja politiikasta. Harkimon ohjelmia seuranneena kirja vaikuttaa hyvin paljon Hjallikselta kirjallista ilmaisua myöten mä-muotoineen. Tuntuu, että hän on täynnä uusia ideoita, on sitten eri asia miten ne sopivat suomalaisen politiikan palapeliin. Aika näyttää kumpi voittaa: vanha ja vai uusi tapa politikoida ja kääntyykö virta samaan suuntaan Harkimon purjeveneen kanssa. 

”Eihän se voi olla niin, että sanomalla oman mielipiteensä yksittäinen kansanedustaja panee koko systeemin sekaisin. Herää kysymys, miksi me kansanedustajat edes istumme Arkadianmäellä, jos emme saa sanoa mitään. Sen sijaan pieni porukka tekee päätökset ja pitää kiinni ”sopimuksista”, vaikka ne muuttuisivat matkan varrella kuinka paljon.”

Hjallis Har­ki­mo: Suo­raan sa­not­tu­na. Wsoy, 183 s.