keskiviikko 31. maaliskuuta 2021

Jukka-Pekka Palviainen: Kaikella kunnioituksella

 ”Sitä paitsi isä teki työuransa merellä ja oli siksi pitkiä aikoja poissa kotoa. Pikkupoikana vierastin häntä, kun hän kuukausien poissaolojen jälkeen ilmestyi olohuoneeseen ja hyppyytti minua polvellaan ja lauloi merimieslauluja, joiden laulamisen äiti yritti nauraen kieltää.”

Alussa on kaksi sisarusta, Tuomas ja Kaisa. Heidän isänsä on kuollut. 


Tuomas elää jokseenkin pysähtynyttä elämäänsä yksinään. Isän kuolema tuo hänen elämäänsä uuden ihmisen, Helenan. Papin, joka siunaa hänen isänsä.


Isän hautajaisten jälkeen Tuomas löytää itsensä uskonnottomien hautajaisten puhujana. Ja sitten toisten, ja kolmansien hautajaisten. Saadakseen neuvoja siitä mitä nyt yleensä siunauspuheessa sanotaan, Tuomas kääntyy Helenan puoleen. Toisen sukupuolen kohtaaminen ei ole hänen vahvoja puoliaan. Omat päänvaivansa elämään tuo myös isältä perityssä osakkeessa asuva vuokralainen sekä sukulaismies Joonas. 


Kaisa-sisar taas kipuilee onnettoman avioliittonsa kanssa ja pyörittää siinä sivussa hoivakotia sekä avioliiton ulkopuolista suhdetta henkilön kanssa, johon oli tutustunut aikoinaan rippileirillä.  Tuohon leiriin ja sen jälkeiseen aikaan Kaisa palaa ajatuksissaan tämän tästä. Salarakas on alati hänen mielessään.

”Ajattelin sinua. En mitään erityistä. Vain sinua. Sinun kasvojasi, käsiäsi, jalkojasi ja muuta vartaloasi. Muistelin hymyäsi, amorinkaartasi ja hymykuoppiasi. Sinun tapaasi kävellä ja tapaa, jolla katsot minua. Ja sitä, kuinka syöt vesimelonia ja yrität estää sen mehua valumasta paidallesi.”

Jukka-Pekka Palviaisen romaani Kaikella kunnioituksella on mielenkiintoinen palapeli, jossa kirjan loppupuolella palat loksahtelevat paikoilleen. Erityisesti Kaisan salarakkaan henkilöllisyyden paljastuminen on kirjoitettu nerokkaasti. Elämänmuutokset ja niihin liittyvät tunteet otetaan vastaan realistisesti ja kirjan luettuaan lukijalle jää tuntu, että nämä sisarukset selviävät, niinkuin ihmiset selviävät arjestaan ylipäätään. 


Tämä kirja on mukava pikku kirjallinen välipala asioista, joiden kanssa jokainen meistä joutuu enemmän tai tai vähemmän tekemisiin.

”Minä taas toivoisin,  että olisi joku joka itkisi minun perääni. Isän oli helppo olla optimisti, koska hänellä oli. Minulla ei ole mitään varmuutta, että ketään kiinnostaa kuolemani. Toivottavasti se kiinnostaa edes itseäni.”


Jukka-Pekka Palviainen: Kaikella kunnioituksella. Karisto. 2021. 205 s.

maanantai 29. maaliskuuta 2021

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

 ”Hän oli kävellyt poikki hiiltyneen Lapin, ohittanut kymmenittäin ja sadoittain, tuhansittain poltettuja karjasuojia, pirttejä ja kirkkoja, ja oli matkalla tottunut tuhkaan.”

Sotavuodet ovat kirjallisuuden varsinainen runsaudensarvi. Harvemmin  kuitenkin vastaan tulee Lapin sotana tunnettuun ajanjaksoon liittyvää romaania, vielä vähemmän vaellusromaania naisnäkökulmasta. Nyt tuli.


Tommi Kinnunen on kirjoittanut sellaisen.


Tarina alkaa Norjassa alkukesällä 1945, II maailmansota alkaa olla lopuillaan. Joukko suomalaisnaisia on päätynyt sinne saksalaisten vanajavedessä kuka mistäkin syystä. 


Nyt kuitenkin on tullut lähdön aika. Saksalaiset rakastajat eivät huoli mukaansa ja naiset joutuvat norjalaiselle vankileirille. Siellä heiltä leikataan hiukset. Kynityt päät paljastavat naisten olleen vankeja. Eräänä päivänä kymmenen heistä luulee joutuvansa teloitettavaksi, mutta heidät tuodaankin lähelle Suomen rajaa. Suomen puolella naiset jakautuvat kahdeksi ryhmäksi. Puolet jää rajavartijan autioon, huteraan lautakojuun odottamaan jonkun ihmisen ilmaantumista paikalle. Irene, Siiri, Veera, Aune ja Katri lähtevät kapsäkkeineen rajajokea myötäilevää soratietä myöten kohti kaakkoa, kohti kotia.


Matka on kaikkea muuta kuin helppo. Sodan jäljet ovat kaikkialla. Päivä päivältä ja yö yöltä he taivaltavat vaarallista matkaansa. Miinoja on edelleen kaikkialla, puhumattamaan kylmästä ja nälästä. Joskus he törmäävät paikallisiin evakosta palanneisiin, jotka yrittävät aloittaa elämäänsä poltetussa Lapissa alusta. Osa kohtelee heitä hyvin, antaa ruokaa ja yösijan, osa taas ei. Joskus onnenkantamoinen tuo heidän eteensä tien varteen sinkoutuneita säilykkeitä. Niillä mennään tovi taivalta eteenpäin.


Naisten raahautuessa poltetun Lapin halki heiltä katoaa päämäärä. He ovat joukko nälkiintyneitä ja likaisia kulkijoita vailla tulevaisuutta.  Eteenpäin taivallus on syy syylle jatkaa matkaa. Paikalleenkaan ei voi jäädäHe suhtautuvat osaansa realistisesti: heitä ei kotona pidettäisi sotasankareina, vaan saksalaisten huorina, maanpettureina. Kotona, jos sellainen edes enää Lapin polttamisen jälkeen on jonne palata.  

”Irene toivoi, että tämä poikkeusaika pian loppuisi ja voisi palata takaisin tavalliseen elämään. Vaikka osa Norjanmeren naisista oli tosissaan halunnut Saksaan sulhasten tähden, kuitenkin enemmistölle laivoihin tahtomisen syy oli se, ettei heille isänmaansa hylänneille vaihtoehtoja ollut.  Ja nyt, kun muita reittejä ei enää ollut, he kaipasivat  takaisin kotikyliinsä, järvenselille verkoille puolison kanssa tai puolukkametsiin pikkusiskon seuraksi. Kuinka hienoa olisi voida nostaa kattila pöytään ja istahtaa paikalleen, annostella puuroa lautasille ja elää, kuin mitään tällaista elämän mutkaa ei olisi koskaan ollutkaan.”

Kirjan päähenkilöksi nousee kanttorin vaimo Irene, joka oli työskennellyt Ruijassa saksalaisten konttoristina. Hänellä on Suomessa mies ja poika, Norjassa oli ollut saksalainen sotilas. Viisikon neljä muutakin naista tulevat tutuksi matkan mittaan. Kinnunen  kuvaa naisia tarmokkaiksi, realistisesti tapahtumiin suhtautuviksi ja itsenäisiksi ihmisiksi, jotka lähtivät etsimään parempaa elämää saksalaisten mukana.


Kinnusen romaani on mielenkiintoinen näkökulma sotaromaaneihin.  Kuten road trip -genren mukaisesti tässä kirjassa tärkeintä on matkanteko, ei päämäärä.  Kirja oli edeltävän Tsernobylin jälkeen kepeän oloinen lukukokemus, vaikka kirja on oikeasti aiheeltaan kaikkea muuta kuin kevyt. Viimeisen sivun jälkeen jää pitkäksi aikaa miettimään mitä näille naisille seuraavaksi tapahtuu. Yksi asia on ainakin varmaa, he pärjäävät. 


En yhtään ihmettele miksi tämä kirja voitti vuoden 2020 lukijoiden suosikit - finlandian.

”Hän oli kulkenut matkan, jota tulisi pitämään mitta-asteikkona muille elämänsä tapahtumille. Hän oli voittanut kuoleman pelon ja hukkumisen pelon ja metsään jäätymisen sekä nälkään kuolemisen pelot. Koko loppuikänsä hän tulisi muistamaan tämän matkan ja suhteuttaisi siihen sekä todelliset että oletetut vastoinkäymiset.”

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa. WSOY. 2020. 349 s.