”On pakko pystyä uskomaan siihen, että huomenna voi olla paremmin.”
Ville Niinistö on varmasti yksi Suomen tunnetuimpia nykypoliitikkoja. Kun hän luopui vihreiden puheenjohtajuudesta kaksi vuotta sitten hän ilmoitti kirjoittavansa kirjan. Olen vuosia seurannut nuorempaa Niinistöä somen syövereissä, joten tämä kirja kiinnosti valtavasti. Odotus venyi ja venyi, mutta niin kaiketi venyi kirjan kirjoittaminenkin. Niinistö oli yksin aikansa puurtanut, mutta lopulta otti avukseen toimittaja Veera Luoma-ahon.
Syntyi kirja kotimaisesta politiikasta ja elämästä sen kulisseissa.
Kirja lähtee luonnollisesti Niinistön elämän alkutaipaleesta Kaarinasta, Turusta, perheestä, koulusta, opinnoista ja harrastuksista. Vähän kerrassaan päästään mukaan politiikkaan, vihreisiin, eduskuntaan ja lopulta Kataisen sixpack-hallituksen kiemuroihin unohtamatta tapausta Touko Aalto.
”Ympäristöministeriössä oltiin onnellisia, kun ministeri puolusti luontoa. Se oli heille uutta. Kuulemma viimeiset kymmenen vuotta ympäristöministerille oli pitänyt yleensä ensin selittää, miksi luonnon suojeleminen on tärkeää.”
Aimo osan kirjasta haukkaa aika, jolloin Niinistö toimi ympäristöministerinä Kataisen hallituksessa. Kokemukset sixpack-hallituksen yhteistyöstä ovat kiinnostavaa luettavaa ja Niinistö kuvaa hyvin millä keinoin pienen puolueen ministerinä pärjää. Helppoa sirpaleisen ja laajapohjaisen hallituksen työ ei ollut. Osa tuossa hallituksessa käsitellyistä asioista on yhä ajankohtaisia kuten vihreiden suhde ydinvoimalupiin, kaivoslaki ja case Talvivaara, eli nykyinen Terrafame.
Ville Niinistö voisi tuskin kirjoittaa poliittista kirjaa ilman vihreitä. Kirja on myös tarina puolueen lähihistoriasta ja siitä miten muhkeat vaalivoitot on saatu aikaan. Niiden saavuttamiseksi on viilattu puolueen ulosantia, koska viestinnällä, somella ja visuaalisuudella oli Niinistön strategiassa tärkeä rooli. Puolue halusi viestittää suoraan äänestäjille sellaisella kielellä, jota he ymmärtävät.
Niinistön puheenjohtajuusaikana vihreät nousi yli 10 prosentin puolueeksi, joka uskottavasti puhui jo pääministeriydestä. Kaikki ei tietenkään vihreiden noususta ole ilahtuneet, populistin viittaa Niinistölle on yritetty asettaa monta kertaa eikä sanan säilältä tai kuralta ole välttytty.
”Syrjinnälle ei saa antaa tilaa, koska sen tien päässä meille kaikille käy huonosti - kaikki olemme lopulta jotain vähemmistöä. Tämä pitää sanoa suoraan ja selkeästi, eikä sillä ole populismin kanssa mitään tekemistä.”
Ville Niinistö raottaa myös yksityiselämäänsä ja perhettään. Setä Niinistö ei juuri ole suvustaan kertonut, mutta onneksi veljenpoika on avoimempi ja kuvaa Niinistöjen suvun vaiheita. Erityisesti mieleeni jäi luku Niinistön isoäidistä, siis nykyisen presidentin äidistä. Avioliitostaan ja erostaan Niinistö kertoo myös fiksusti, niillä ei repostella, kuten ei muitakaan yksityiselämän asioita.
Kirjalle on kovin laitettu vaalikirjan leimaa, mutta en sitä sellaisena pidä. Mitään kovin kummoisia paljastuksia kirja ei sisällä, mitä nyt joitakin pilkahduksia ministerikollegoista yöllisissä hallituspalavereissa. Antoisinta on lukea Niinistön poliittisesta ajattelusta, vihreiden historiasta ja ylipäätään suomalaisesta politiikasta yhden sen tämän hetken suurimman tekijän silmin.
Kirja kuulostaa vahvasti Niinistöltä. Kirja on asiapitoinen, muttei kuiva, hauska, muttei liian paljastava. Nyt Niinistö suuntaa kohti uutta aluevaltausta, Brysseliä. Ja pärjää taatusti sielläkin, Ville Niinistöstä on muovautunut ajan mittaan rento ja leppoisa poliitikko. Niinistö mielestäni tajunnut yhden oleellisen asian: Ei ne äänestäjät ole norsunluutorneissa, vaan maan kamaralla. Ja he arvostavat poliitikkoja, jotka pysyttelevät heidän kanssaan samalla tasolla.
”Politiikan toimittajat toistelivat vuosia, että Ville on saanut vihreät kasvuun ärhäkällä tyylillään. Se oli minusta väärä analyysi. ”
Ville Niinistö, Veera Luoma-aho: Löytöretkeilijä. Otava. 2019. 218s.