Virpi Hämeen-Anttila: Alastonkuvia

 ”Myönnän, että työtapani oli hiukan moraaliton. Minua olisi voinut syystä nimittäin tirkistelijäksi.Enkö tuijottanut toisen elämän yksityiskohtia itse pimennossa pysytellen?”

Luettuani Suden vuoden ajattelin etsiä Storytelistä Virpi Hämeen-Anttilan toisen romaanin Alastonkuvia ja kuunnella yhden opiskeluaikojeni lempikirjan. Muistan miten hurjasti se puhutteli gradunsa kanssa painivaa teologian opiskelijaa, jonka gradu - yllätys, yllätys - liittyi kuvataiteisiin.

Kirjassa on kolme kertojaa, äänikirjassa kolme eri lukijaa. Yksi kirjan kolmesta keskushenkilöstä on Anna Tuominen, nuori taidehistorian opiskelija, joka on graduaihetta vailla. Hänelle vihjaistaan kuvataiteilija Aleksi Merikoskesta. Anna tarttuukin aiheeseen. Mieheen, joka oli vuosikymmeniä sitten herättänyt pahennusta alastonkuvillaan ja sittemmin elellyt vihattuna erakkona. Alkaa mielenkiintoinen ja vaiheikas matka miehen tuotantoon ja  elämään juttujen, kuvien sekä haastattelujen kautta. Anna sukeltaa koko ajan syvemmälle tutkimukseensa poikaystävän nalkuttaessa sivussa. Lopulta on aika tavata Merikoski itse.

Merikoski ei järin ilahdu kuullessaan graduhankkeesta, mutta tavattuaan Annan he rakastuvat silmänräpäyksessä ja  kohtaamisesta seuraa elämän mullistava tapahtumasarja. Ikäerosta viis. Sitä onkin liki kolmekymmentä vuotta.

” - Puhuisin ihan hiljaa, tyttö sanoi. -Olkaa nyt kiltti. En minä tahdo sotkea teidän tavallisia puuhianne.

Mutta sotketpas ne kuitenkin, hän ajatteli katkerana.”

Kirjan kolmas henkilö on Hannu. Hannu on Aleksin taiteilijaystävä ja aikalainen. Hannun päiväkirjamerkinnät avaavat Annan tutkimuskohdetta enemmän ja kertovat ajasta, joka on tehnyt Merikoskesta inhotun. Hannu oli kaiken kukkuraksi rakastunut Aleksiin aikana, jolloin samaa sukupuolta olevien suhteet olivat kiellettyjä. 

Neljänneksi päähenkilöksi voisi nostaa taiteen itsensä. Sitä kirjassa on luonnollisesti paljon. Se on yhtä yhdistävä tekijä kaikkien kolmen henkilön välillä kuin rakkauskin. 

Alastonkuvia on upea, vaikuttava romaani, juuri niin ravisuttava kuin muistin sen olevan. Äänikirjana se herää hienosti eloon kolmen eri lukijan lukiessa Annan, Hannun ja Aleksin osat. Kirjassa on upeasti läsnä taide ja tiede, kaikesta näkyy kirjailija perehtyneisyys asiaansa. Ihan helpolla lukija ei kuitenkaan pääse, kestää jonkin aikaa, kun hän pääsee jyvälle Aleksin ja Hannun ystävyyden laadusta ja miten Hannu liittyy Annan graduun.

Kirja on ehdoton lukukokemus kuvataiteen ja älykkään kirjallisuuden ystävälle, mutta rakkauusromaaneista pitävät löytävät siitä omansa. Ja tiedä häntä, vaikka rakastuisivat taiteeseen itseensä.

”Tämä oli totisesti nainen jollaista en ollut nähnyt, jollaisesta en ollut tiennyt, tämä oli nainen enkä minä pystyisi koskaan mihinkään tällaiseen.”

Virpi Hämeen-Anttila: Alastonkuvia. Lukijat: Usva Kärnä, Jani Puhakka, Jari Nissinen. Otava. Äänikirja 2019. 19t 5min. Lainaukset kuvassa olevasta pokkarista.

Tuula Vainikainen: Kuninkaallisia naisia, elämää aikamme hoveissa

 ”Tiaroissa elää kuningassukujen koko historia. Niitä on teetetty lahjoiksi esimerkiksi sukuun naiduille morsiamille, jotka ovat aikanaan lahjoittaneet niitä eteenpäin omille tyttärilleen, tyttärentyttärilleen tai miniöilleen. Miespuoliset kuninkaalliset ovat hankkineet niitä sydäntensä valituille, joko hää- tai huomenlahjaksi tai muuten vaan.”

Kuninkaalliset jaksavat kiinnostaa meitä tasavaltalaisia vuodesta, vuosikymmenestä toiseen. Ihailemme pukuja,  juhlia ja tiaroita, kauhistelemme perheriitoja ja mokia, pidämme heidät mukana arjessamme median välityksellä.

Ja juttujahan medialla riittää. Viimeisen vuoden aikana kruunupäitä on vilissyt mediassa tavallistakin useammin ja laajemmin Englannin vallanvaihdon takia.  

Kuninkaallisista on kirjoitettu hyllymetreittäin kirjoja. Historian hämäristä kirjoihin ovat päätyneet komeat ja urheat kuninkaat, mutta kuten me kaikki tiedämme, kaiken takana on nainen. Niistä on vain yleensä unohdettu kertoa.

Ajat ovat onneksi alkaneet muuttua myös jokseenkin niin jähmeässä ja pölyisessä instituutiossa kuin mitä monarkia on. Hovi toisensa jälkeen on rukannut perimysjärjestystä uusiksi ja naisten asema hovissa on muutenkin muuttunut.

Siispä miksikäs ei kirjaa, jossa naiset ovat pääosassa, kuninkaalliset naiset.

Kirjan ensimmäinen osio kertoo kuninkaallisista naisista ja heidän roolistaan yleisesti sekä kuninkaallisen elämän eri elementeistä: sopivuudesta, koulutuksesta, työstä, pukeutumisesta, käytöksestä ja monesta muusta nykykuninkaalliselle leidille sopivasta jutusta.

”Kuninkaallinen nainen hallitsee korkeat korot ottaen luonnollisesti huomioon puolisonsa ja mielellään kulloinkin tavattavien isäntien pituuden. Jo valmiiksi pitkä Máxima korkeissa koroissaan tuntui tekevän isänsä Abdullah II:n olon hankalaksi kuningattaren Jordanian vierailulla.”.

Kirjan toisessa osiossa käydään läpi kuninkaalliset perheet yksitellen, Englannin ja Pohjoismaiden viedessä eniten kirjan sivuja.  Mukaan on otettu myös meillä hieman vieraammiksi jääneitä kuninkaallisia, mm. Espanjan infantat Elena ja Cristina sekä Alankomaiden ex-kuningatar Beatrixin sisaret. Kirjassa kurkistetaan myös maattomien prinsessojen ja kuningattarien elämään.

No joo, onhan tämä ihan viihdyttävä kirja. Erityisesti tykkäsin sen nykyaikaisesta otteesta, kirjassa esitellään pari edellistä sukupolvea ja nykyiset sekä ennenkaikkea tulevat hallitsijanaiset. 

Tekstiä on mukava lukea, ja kirjailijan omat kokemukset  kuuluvat kerronnassa kivalla tavalla. Kirjan heikkous on titteleissä kömmähtely, joista kaltaiseni kuninkaallisten uutisten suurkuluttaja törmätessään marisee. Kuvia olisi voinut olla myös lisää.

Kirja on rajattu eurooppalaisiin kruunupäihin, mutta erityisesti kaipasin kurkistusta Japanin hoviin, vaikka se onkin hyvin miesvaltainen. Maailman ainoa keisarikunta on kieltämättä kaikessa jäykkyydessään hyvin kiehtova.

Euroopassa on tällä hetkellä seitsemän kuningaskuntaa ja joukko pienempiä ruhtinaskuntia. Reilut sata vuotta sitten lähes jokaisessa Euroopan maassa oli kuningas tai keisari. Se miten kauan kruunupäitä on, riippuu siitä, miten kauan me olemme kiinnostuneita heistä. Kun kiinnostus loppuu, loppuu monarkiakin.

”Kuningashuoneiden laihduttaminen eli valtion ylläpitämien kuninkaallisten määrän vähentäminen on ehdottomasti tarpeen. Apanaasia ei jatkossakaan ole varaa maksaa kaikille serkuille ja kummin kaimoille. Ruotsin tapa vähentää kuningashuoneesta eläviä jäseniään on hyvä esimerkki. Tanska on seuraamassa perässä, ja Englannissa 74 - vuotiaalla tuoreella kuninkaalla Charles III:lla on samoissa asoissa paljon pohdittavaa.”

Tuula Vainikainen: Kuninkaallisia naisia, elämää aikamme hoveissa. Kirjapaja. 2023. 270s.