keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Kjell Westö: Missä kuljimme kerran

””Tyypillistä heille”, Lucie sanoi katkerasti. ”Kauneus ja rehellisyys eivät merkitse mitään, säädyllisyys menee aina elämän edelle.””

Kjell Westön Missä kuljimme kerran on yksi suosikkiromaaneistani. Olen lukenut kirjan kahteen kertaan, romaanista tehdyt tv-sarjan sekä elokuvan osaan kutakuinkin ulkoa. Hyvään kirjaan palaa mielellään aina uudelleen. Edellisestä lukukerrasta onkin ehtinyt vierähtää jo tovi. Siispä sivut kohti Helsinkiä ja aikakello 100 vuotta taaksepäin.

Finlandia-palkitun Missä kuljimme kerran-kirjan tarina liikkuu Helsingissä ja sen ympäristössä vuosina 1905-1944. Alusta lähtien kaikkialla kiehuu, kaikki on murroksessa, kapinat, mellakat ja suurlakko herättävät pelkoa. Mutta se on vielä pientä siihen nähden mitä on tulossa.

Kirja kulkee sujuvasti Helsingin kahden eri todellisuuden mailla: hyväosasten ja köyhien. Kuilu niiden välissä on valtava. Köyhillä ei ole varaa hoidattaa itseään, opiskella, asua kunnollisissa asunnoissa tai syödä kunnolla. Työt ovat raskaita ja päivät pitkiä, jos työtä ylipäätään on. Hyväosaiset taas voivat huolettomasti lomailla ulkomailla, opiskella yliopistossa, käydä juhlimassa, nauttia kulttuuririennoista ja ylipäätään tehdä kaikkea sellaista, joihin köyhillä ei ole varaa. Helsinki näiden ryhmien ympärillä kasvaa, kehittyy ja muuttuu. Hevospirssit saavat tehdä tilaaa autoille ja uusille raitiovaunulinjoille. Samoin maailmalta rantautuvat aatteet ja virtaukset tuovat kaupunkilaisille uutta ihmeteltävää.

Kuilun molemmin puolin elää nuoria, elämänjanoisia ihmisiä. Päähenkilöitä kirjassa on oikeastaan neljä: Eccu, Lucie, Cedi ja Allu. Lucie Lilliehjelm on kirjan kapinallinen. Varakkaaseen säätyläisperheeseen syntynyt Lucie vähät välittää säätynsä tavoista, säätyrajoistaja ja elää kuten haluaa. Lucien elämässä vilisee miehiä, hän on tavoiteltu, mutta yhden pikku eposidin takia hiukan huonossa maineessa. Kielellisesti lahjakas Lucie on hyväntahtoinen ihminen, joka yrittää auttaa lähimmäisiään parhaansa mukaan. Hän joutuu kyllä törmäämään säätyrajojen tuomaan kuiluun eikä paljoa saa ymmärrystä tavoistaan auttaa.

Lucien veli Cedi on aika pitkälti siskonsa vastakohta. Cedi on kirjan raakalainen, jonka raakuus tulee erityisesti ilmi vuonna 1918. Hän teloittaa ja teloituttaa punaisia silmittömästi ja myöhemmin myös muiluttaa vasemmistolaisia. Sodan kauheuksien jälkeen hänestä kehkeytyy liikemiesmäinen öykkäri, joka kohtelee vaimoaan, Eccun siskoa, halpamaisesti. Eccu on Cedin ystävä ja porvarisperheen poika. Herkkänä taiteilijasieluna hän ei oikein tahdo selviytyä elämästään.

Punaisen työväen päähenkilö on Allu Kajander. Hän on monipuolisesti lahjakas, mutta köyhän kodin poikana koulunkäynti jää haaveeksi. Sota ja tuberkuloosi runnoo hänen perhettään rankalla kädellä. Allu joutuu tottumaan nuoresta kovaan työntekoon ja hän lähteekin merille. Allu menestyy jalkapallonpelaaja ja myöhemmin poliittisesti aktiivinen. Se koituu hänen kohtalokseen.

Yhdeksi päähenkilöksi kieltämättä nousee myös Helsinki. Westön kaupunkikuvaus on todella tarkkaa ja asiantuntevaa. Ivar Grandell häilyy päähenkilön rajamailla. Ivar on muita hiukan vanhempi opettaja, sosialisti ja sanomalehtimies. Sivuhahmoista maininnan arvoisia ovat Eccun apulainen ja Allun vaimo Mandi Salin, Lucieen rakastunut Micki Morelius ja erikoinen liikemies Henning Lund.

Päähenkilöiden ollessa aikuisuuden kynnyksellä ja Allun ollessa koulupoika, juuri itsenäistynyt Suomi ajautuu sisällissotaan. Eccu ja Cedi kavereineen taistelevat valkoisella puolella, Allun isä punaisella. Valkoiset ennen pitkää joutuvat punaisten vangeiksi, vaikka olot eivät kovin äidytkään hurjiksi. Valkoisen puolen päästyä valtaa kosto on raaka ja verinen. Raakuudessaan Cedi on omaa luokkaansa. Cedi johtaa puhdistuksia, jakelee mielivaltaisia tuomioita ja uhkuu kostoa vankeudestaan. Eccu ja Henning Lund ovat mukana teloituksissa, mutta paljon maltillisempina.
”Jali toivoi monta kertaa että hänellä olisi ollut Jumala jolle lähettää rukouksensa. Hän oli pojastaan huolissaan, sillä Eccu oli perinyt Webereiltä paitsi korvat myös Attin mielenlaadun ja vaipui herkästi synkeisiin aatoksiin. Kiivaskin Eccu oli, ja politiikka virtasi kuin myrkky hänen suonissaan.”

Sodan jälkeen jokainen koettaa selviytyä eletyn kanssa. Cedi ryhtyy liikemieheksi, Eccu perheelliseksi valokuvaajaksi, aikuistuva Allu lähtee merille joksikin aikaa ja Lucie, no, hän jatkaa entisellään. Aikaa leimaa syvä kahtiajako voittajiin ja häviäjiin, kieltolaki, espanjantauti ja tnousukauden jälkeen yöttömyys. Uusia tuulia saapuu myös Suomeen amerikkalaismuusikoiden ja jazzin mukana mutta mustia pilviä kasautuu fasismin, Lapuan liikkeen ja talouslaman myötä 1930-luvulla. Sota on jättänyt jälkensä, etenkin Eccuun, joka hukuttaa pimeyttään päihteisiin.

Suosikkihahmon valinta oli minulle paljon vaikeampaa kuin inhokin. Koko kirjan ajan inhosin kaiken eniten Cediä, oikeistolaista, väkivaltaista sadistista öykkäriä. Suosikkejani ovat Eccu, Lucie ja Ivar. Eccu inhimillisyydessään ja herkkyydessään, Lucie rajojen rikkojana ja Ivar vasemmistolaisena älykkönä ja rauhan miehenä. Allu tuo kieltämättä hyvän vastapainon Lucien ja muiden yläluokkaisten henkilöiden elämään.

Kirjaa lukiessa huomaa, että Westö pyrkii täydelisyyteen. Taustatyötä on tehty ja paljon. Jokainen yksityiskohta on nerokkaasti paikoillaan ja henkilöiden paljoudesta huolimatta lukija pysyy hyvin kartalla henkilöiden suhteista ja kohtaloista. Erityisesti minua ilahduttaa se, että Westö antaa kirjalla äänen ruotsinkielisille punaisille ja sisällissodan todellisuudella kaupungissa. Monelle kun vuoden 1918 tapahtumat ovat enemmän tuttuja Väinö Linnan ”Täällä Pohjantähden alla” -trilogiasta.

Kirjaa lukiessani pohdin, että kirjan nimi oikeastaan voisi olla myös ”Missä olemme nyt”. Sen verran lähelle tarina tulee nykypäivää. Kansa on jakautumassa kahtia entistä voimaakkaammin ja kovat arvot jylläävät julmasti jättäen jalkoihinsa yhteiskunnan erilaiset, työttömät, köyht ja sairaat. Toivottavasti Allun, Ivarin, Eccun ja muiden kohtalo voisi olla tienviittana kohti yhtenäisen kansan rauhallista tulevaisuutta. Vuotta 1918 ei tule unohtaa eikä sitä miksi niin tapahtui. 
”Myös Lucie oli entisensä, hän inhosi kaikkia auktoriteetteja niin syvästi että sellaista diktaattoria ei ollut syntynytkään joka olisi voinut vikitellä häntä uhollaan. Mutta ne muut. Cedi ei vieläkään tiennyt kummalla jalalla seisoa, ja samoin oli Toffe ja Cilla Ramsayn, Julle ja Katy Enerotin, Poppe von Frenckellin, Calle Gylfen ja jopa läpeensä mukavan Jocke Tollerin laita.”

Kjell Westö: Missä kuljimme kerran, 2008. Otava. 589s.

keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Patrik Pehkonen: Orpotytöstä ministeriksi - Sinikka Mönkäreen tarina

”Sinikka kertoi apteekkarille, että kyseessä oli todennäköisesti sappikivikohtaus. Apteekkari soitti päivystävälle lääkärille Tytteli Vohloselle, joka sanoi, ettei jaksanut tulla ja kertoi vain, mitä lääkettä piti antaa. Sinikka palasi siis kotiin pelkän lääkkeen kanssa. Hänen mieleensä painui voimakkaana, että lääkäri ei tuullut, kun häntä olisi tarvittu. Jälkikäteen ajateltuna lääkäriä ei ehkä edes' tarvittu – ehkä Tilda-täti olisi voitu viedä sairaalaan. Lapsen ajatuksiin jäi kuitenkin vahana kuva lääkäristä, joka hädän hetkellä sanoi ei. Tuolloin Sinikka päätti, että hän haluaa isona lääkäriksi, joka auttaa kipeitä ihmisiä.”

Sinikka Toikka syntyi sodasta toipuvaan Suomeen vuonna 1947. Hän menetti vanhempansa hyvin nuorena, äiti kuoli raskaudenkeskeytykseen ja psyykkisistä ongelmista kärsinyt isä joutui hoitoon vaimonsa kuoltua. Sinikka ja hänen veljensä päätyivät sukulaisten huomaan. Kasvattiperheessä elämä oli niukkaa, mutta lahjakas Sinikka sai opiskella, vaikka kotona työtön lukuintoa kummasteltiin. Ajan mittaan hän päätyi opiskelemaan Turkuun lääketiedettä ja palasi perheellisenä naisena lääkäriksi Imatralle. Samoihin aikoihin hän menetti kasvattivanhempansa.
”Kun Sinikka Mönkäre joukkoineen saapui torille, porukka levittäytyi ympäriinsä vaaliesitteiden kanssa kertomaan, että Sinikka oli paikalla ja siellä oli hernekeittoakin. Ihmisiä oli jonoiksi asti. He tulivat keskustelemaan ja kertomaan hädästään. Paljon oli työttömiä, ja monet tulivat hakemaan ruokaa. Jotkut kysyivät, saisiko soppaa tulla hakemaan isomman astian kanssa ja kyllähän se vain Mönkäreen joukoille sopi. Kaikkiaan kiertueella kauppansa teki 4000 annosta hernekeittoa.”

Mönkäre oli lapsesta asti ollut mukana työväentalolla eri tilaisuuksissa ja kasvanut sosialidemokraattiseen liikkeeseen. Imatralle paluunsa jälkeen Mönkäre lähti mukaan kuntapolitiikkaan ja tuli valituksi vuoden 1980 kunnallisvaaleissa Imatran kaupunginvaltuustoon. Kunnallinen luottamustehtävä seurasi toistaan, vaikka ajat muuttuivat vaikeammiksi. Imatralla työttömyys kasvoi ja työpaikat vähenivät ja tämä näkyi kaupungin arjessa. Vuoden 1987 eduskuntavaaleihin kaikki kolme Imatralla toimivaa työväenyhdistystä asetti oman ehdokkaansa. Sinikka Mönkäre oli Vuoksenniskan ehdokas. Kilpailu oli todella kovaa. Eduskunnan ovet avautuivat ja Imatralta Mönkäreen lisäksi läpi menivät Sinikka Hurskainen (sd) ja Riitta Uosukainen (kok).

Mönkäre viihtyi kansanedustajana. Työ oli haastavaa ja mielenkiintoista. Kuitenkin seuraavissa eduskuntavaaleissa tuli tappio, Mönkäre tippui eduskunnasta ja palasi Imatralle lääkäriksi. Samoihin aikoihin hän erosi miehestään ja ilkeät juorut kihisivät pitkin pientä paikkakuntaa. Myöhemmin hän avioitui uudelleen. Hän ei kuitenkaan lannistunut tippumisestaan, vaan yritti seuraavalla kerralla uudelleen ja tuli vuonna 1995 valituksi takaisin eduskuntaan. Tällä kertaa tie vei jo hallitukseen. Hallitustaivalta kertyi Mönkäreelle kaikkiaan kymmenen vuotta. Tielle on mahtunut erilaisia kiviä ka kuoppia selkäänpuukottajien muodossa ja eipä Mönkäre ole säästynyt ulkonäköön liittyvästä kritiikiltä. Vuodet eri hallituksissa tekivät Mönkäreestä Suomen pitkäaikaisimman ministerin ja ennen eläköitymistään hän ehti toimia vielä RAY:n johtajana. Eläkkeelle jäätyään hän otti miehensä sukunimen Laisaari. Mönkäre on luonnollisesti kirjan päähenkilö, mutta kirjan sivuilla törmää useaan politiikasta tuttuun nimeen: Lipponen saa kiitosta johtamistyylistään moneen kertaan, toisin kuin Vanhanen tai Heinäluoma.
”Shanghain yliopistossa oli ohjelmassa puheenvuoro opiskelijoille suomalaisesta teknologiasta. Opiskelijat ihmettelivät, miten nainen saattoi olla ministeri. Sinikka Mönkäre kertoi, että Suomessa naiset ovat tasa-arvoisia ja koulutettuja.”

Politiikkako tylsää?! No ei, ei ainakaan tämän kirjan sivuilla. Vauhtia ja väriä on riittänyt Mönkäreen elämässä ja Suomen vaiheissa. Poliittisia elämänkertoja voi kirjoittaa kahdella tavalla: mielenkiintoisesti tai tylsästi. Tämä kirja kuuluu ehdottomasti tuohon ensiksi mainittuun sarjaan. Kirja on sujuvatekstinen ja pitää lukijansa otteessaan sukeltaen Suomen poliittiseen maailmaan, mutta tavalla, että politiikasta vähemmän tietävä mattimeikäläinenkin ymmärtää. Kirja on otsikoitu hyvin ytimekkäästi: otsikko tiivistää Sinikka Mönkäreen elämän. Korkealle päästiin ja siellä viihdyttiin pitkään. Suomen pitkäaikaisimman naisministerin elämäkerta piirtää kuvan sitkeydestä sodanjälkeisessä ja kasvun vuosien Suomessa. Tämä elämäntarina on todella kirjan arvoinen.
”Sisimmässäni olen edelleen se ujo työväentalon tyttö, jolla oli paljon unelmia ja paljon hyviä ihmisiä ympärillä auttamassa unelmien toteutumiseen. Jokin paljo sisälläni oli, joka ajoi elämässä eteenpäin. Olen kiitollinen monille ja koen olleeni myös onnekas. Niin moni asia, josta en edes osannut unelmoida, toteutui.”


Patrik Pehkonen: Orpotytöstä ministeriksi - Sinikka Mönkäreen tarina. Art House. 20167. 213s.