””Tyypillistä heille”, Lucie sanoi katkerasti. ”Kauneus ja rehellisyys eivät merkitse mitään, säädyllisyys menee aina elämän edelle.””
Kjell Westön Missä kuljimme kerran on
yksi suosikkiromaaneistani. Olen lukenut kirjan kahteen kertaan,
romaanista tehdyt tv-sarjan sekä elokuvan osaan kutakuinkin ulkoa.
Hyvään kirjaan palaa mielellään aina uudelleen. Edellisestä
lukukerrasta onkin ehtinyt vierähtää jo tovi. Siispä sivut kohti
Helsinkiä ja aikakello 100 vuotta taaksepäin.
Finlandia-palkitun Missä kuljimme
kerran-kirjan tarina liikkuu Helsingissä ja sen ympäristössä
vuosina 1905-1944. Alusta lähtien kaikkialla kiehuu, kaikki on
murroksessa, kapinat, mellakat ja suurlakko herättävät pelkoa.
Mutta se on vielä pientä siihen nähden mitä on tulossa.
Kirja kulkee sujuvasti Helsingin kahden
eri todellisuuden mailla: hyväosasten ja köyhien. Kuilu niiden
välissä on valtava. Köyhillä ei ole varaa hoidattaa itseään,
opiskella, asua kunnollisissa asunnoissa tai syödä kunnolla. Työt
ovat raskaita ja päivät pitkiä, jos työtä ylipäätään on.
Hyväosaiset taas voivat huolettomasti lomailla ulkomailla, opiskella
yliopistossa, käydä juhlimassa, nauttia kulttuuririennoista ja
ylipäätään tehdä kaikkea sellaista, joihin köyhillä ei ole
varaa. Helsinki näiden ryhmien ympärillä kasvaa, kehittyy ja
muuttuu. Hevospirssit saavat tehdä tilaaa autoille ja uusille
raitiovaunulinjoille. Samoin maailmalta rantautuvat aatteet ja
virtaukset tuovat kaupunkilaisille uutta ihmeteltävää.
Kuilun molemmin puolin elää nuoria,
elämänjanoisia ihmisiä. Päähenkilöitä kirjassa on oikeastaan
neljä: Eccu, Lucie, Cedi ja Allu. Lucie Lilliehjelm on kirjan
kapinallinen. Varakkaaseen säätyläisperheeseen syntynyt Lucie
vähät välittää säätynsä tavoista, säätyrajoistaja ja elää
kuten haluaa. Lucien elämässä vilisee miehiä, hän on tavoiteltu,
mutta yhden pikku eposidin takia hiukan huonossa maineessa.
Kielellisesti lahjakas Lucie on hyväntahtoinen ihminen, joka yrittää
auttaa lähimmäisiään parhaansa mukaan. Hän joutuu kyllä
törmäämään säätyrajojen tuomaan kuiluun eikä paljoa saa
ymmärrystä tavoistaan auttaa.
Lucien veli Cedi on aika pitkälti
siskonsa vastakohta. Cedi on kirjan raakalainen, jonka raakuus tulee
erityisesti ilmi vuonna 1918. Hän teloittaa ja teloituttaa punaisia
silmittömästi ja myöhemmin myös muiluttaa vasemmistolaisia. Sodan
kauheuksien jälkeen hänestä kehkeytyy liikemiesmäinen öykkäri,
joka kohtelee vaimoaan, Eccun siskoa, halpamaisesti. Eccu on Cedin
ystävä ja porvarisperheen poika. Herkkänä taiteilijasieluna hän
ei oikein tahdo selviytyä elämästään.
Punaisen työväen päähenkilö on Allu Kajander. Hän on monipuolisesti lahjakas, mutta köyhän kodin poikana koulunkäynti jää haaveeksi. Sota ja tuberkuloosi runnoo hänen perhettään rankalla kädellä. Allu joutuu tottumaan nuoresta kovaan työntekoon ja hän lähteekin merille. Allu menestyy jalkapallonpelaaja ja myöhemmin poliittisesti aktiivinen. Se koituu hänen kohtalokseen.
Yhdeksi päähenkilöksi kieltämättä nousee myös Helsinki. Westön kaupunkikuvaus on todella tarkkaa ja asiantuntevaa. Ivar Grandell häilyy päähenkilön rajamailla. Ivar on muita hiukan vanhempi opettaja, sosialisti ja sanomalehtimies. Sivuhahmoista maininnan arvoisia ovat Eccun apulainen ja Allun vaimo Mandi Salin, Lucieen rakastunut Micki Morelius ja erikoinen liikemies Henning Lund.
Päähenkilöiden ollessa aikuisuuden
kynnyksellä ja Allun ollessa koulupoika, juuri itsenäistynyt Suomi
ajautuu sisällissotaan. Eccu ja Cedi kavereineen taistelevat
valkoisella puolella, Allun isä punaisella. Valkoiset ennen pitkää
joutuvat punaisten vangeiksi, vaikka olot eivät kovin äidytkään
hurjiksi. Valkoisen puolen päästyä valtaa kosto on raaka ja
verinen. Raakuudessaan Cedi on omaa luokkaansa. Cedi johtaa
puhdistuksia, jakelee mielivaltaisia tuomioita ja uhkuu kostoa
vankeudestaan. Eccu ja Henning Lund ovat mukana teloituksissa, mutta
paljon maltillisempina.
”Jali toivoi monta kertaa että hänellä olisi ollut Jumala jolle lähettää rukouksensa. Hän oli pojastaan huolissaan, sillä Eccu oli perinyt Webereiltä paitsi korvat myös Attin mielenlaadun ja vaipui herkästi synkeisiin aatoksiin. Kiivaskin Eccu oli, ja politiikka virtasi kuin myrkky hänen suonissaan.”
Sodan jälkeen jokainen koettaa
selviytyä eletyn kanssa. Cedi ryhtyy liikemieheksi, Eccu
perheelliseksi valokuvaajaksi, aikuistuva Allu lähtee merille
joksikin aikaa ja Lucie, no, hän jatkaa entisellään. Aikaa leimaa
syvä kahtiajako voittajiin ja häviäjiin, kieltolaki, espanjantauti
ja tnousukauden jälkeen yöttömyys. Uusia tuulia saapuu myös
Suomeen amerikkalaismuusikoiden ja jazzin mukana mutta mustia pilviä
kasautuu fasismin, Lapuan liikkeen ja talouslaman myötä
1930-luvulla. Sota on jättänyt jälkensä, etenkin Eccuun, joka
hukuttaa pimeyttään päihteisiin.
Suosikkihahmon valinta oli minulle
paljon vaikeampaa kuin inhokin. Koko kirjan ajan inhosin kaiken
eniten Cediä, oikeistolaista, väkivaltaista sadistista öykkäriä.
Suosikkejani ovat Eccu, Lucie ja Ivar. Eccu inhimillisyydessään ja
herkkyydessään, Lucie rajojen rikkojana ja Ivar vasemmistolaisena
älykkönä ja rauhan miehenä. Allu tuo kieltämättä hyvän
vastapainon Lucien ja muiden yläluokkaisten henkilöiden elämään.
Kirjaa lukiessa huomaa, että Westö
pyrkii täydelisyyteen. Taustatyötä on tehty ja paljon. Jokainen
yksityiskohta on nerokkaasti paikoillaan ja henkilöiden paljoudesta
huolimatta lukija pysyy hyvin kartalla henkilöiden suhteista ja
kohtaloista. Erityisesti minua ilahduttaa se, että Westö antaa
kirjalla äänen ruotsinkielisille punaisille ja sisällissodan
todellisuudella kaupungissa. Monelle kun vuoden 1918 tapahtumat ovat
enemmän tuttuja Väinö Linnan ”Täällä Pohjantähden alla”
-trilogiasta.
Kirjaa lukiessani pohdin, että kirjan
nimi oikeastaan voisi olla myös ”Missä olemme nyt”. Sen verran
lähelle tarina tulee nykypäivää. Kansa on jakautumassa kahtia
entistä voimaakkaammin ja kovat arvot jylläävät julmasti jättäen
jalkoihinsa yhteiskunnan erilaiset, työttömät, köyht ja sairaat.
Toivottavasti Allun, Ivarin, Eccun ja muiden kohtalo voisi olla
tienviittana kohti yhtenäisen kansan rauhallista tulevaisuutta.
Vuotta 1918 ei tule unohtaa eikä sitä miksi niin tapahtui.
”Myös Lucie oli entisensä, hän inhosi kaikkia auktoriteetteja niin syvästi että sellaista diktaattoria ei ollut syntynytkään joka olisi voinut vikitellä häntä uhollaan. Mutta ne muut. Cedi ei vieläkään tiennyt kummalla jalalla seisoa, ja samoin oli Toffe ja Cilla Ramsayn, Julle ja Katy Enerotin, Poppe von Frenckellin, Calle Gylfen ja jopa läpeensä mukavan Jocke Tollerin laita.”
Kjell Westö: Missä kuljimme kerran, 2008. Otava. 589s.