lauantai 21. marraskuuta 2015

Åsne Seierstad: Yksi meistä. Kertomus Norjasta

”Aivan hänen yläpuolellaan makasi Eirin. >>Ole kiltti äläkä ammu, en mä halua kuolla!>> Eirin oli huutanut, kun hänen jalkansa petti. Luoti jäi hänen polveensa. Sitten häntä osui selkään ja nyt hänen vatsastaan pulppusi verta. ”
Luin tämän kirjan vuosi sitten, mutta se ei ole vieläkään jättänyt minua rauhaan. Elämäni varrella olen toiminut pitkään kuolemaantuomittujen tukihenkilönä ja sitä kautta tottunut ties mihin raakuuksiin, mutta tämä kirja on aivan oma lukunsa. Tämä kirja pysäyttää.

Tämä kirja kertoo Norjan vuoden 2011 terrori-iskujen tekijän Anders Breivikin ja hänen uhriensa tarinan. Breivikin tekemässä terrori-iskussa 22.7.2011 Oslossa ja Utøyan saarella kuoli 77 ihmistä. Norja oli tuohon päivään asti lintukoto eikä kukaan voinut kuvitella, että kansan riveistä yksi tekee Norjan historian pahimman terrori-iskun.

Kirjassa kulkee kaksi tarinaa, jotka valitettavalla tavalla kohtaavat. Toisessa tarinalinjassa Seierstad kertoo Banon, Simonin, Andersin ja Viljarin elämäntarinat lapsuudesta nuoruuteen ja tutustuttaa samalla lukijan näihin elämänmyönteisiin ja aktiivisiin nuoriin. Näitä nuoria kiinnostaa politiikka. He ovat päättäneet vaikuttaa asioihin ja liittyneet työväenpuolue AUF:n jäseniksi. Seierstad kertoo myös hyvin yksityiskohtaisesti miten näiden nuorten elämä päättyi, kuinka monta luotia häneen osui ja kuka piti kädestä kiinni, kun Breivik ampui.

Kirjan toinen rankka tarinalinja on Breivik itse.
”Anders oli taas yksin.Mutta eräänä päivänä hän alkoi saada luokassa kavereita. Eikä se tosiaan edes ollut vaikeaa. Ei tarvinnut kuin sanoa hei, niin toiset vastasivat samalla tavalla.Koko ala-asteen ajan Anders oli ollut aika huomaamaton. Hän ei tuonut itseään joukossa esille millään tavalla. Nyt hän alkoi käydä partiossa, pelasi jalkapalloa, pyöräili kavereiden kanssa.Mutta toisin kuin muiden vanhemmat, hänen vanhempansa eivät koskaan osallistuneet lapsensa harrastuksiin. Ei äiti eikä isä. ”
Andersin lapsuus ei ollut onnellinen. Hän joutui isänsä hylkäämäksi, eikä mielenterveysongelmista kärsivän äidin kanssa mennyt kovin hyvin. Perhe oli sosiaaliviranomaisten tarkkailussa. Anders oli yksinäinen ja outona pidetty poika, joka kaipasi kipeästi huomiota ja hyväksyntää. Hän koki toistuvasti hylkäämisen ja epäonnistumisen tunteen. Aikuistuttuaan Anders kokeili siipiään eri alojen parissa hyvin huomionhakuisesti. Lopulta hän pakeni pelimaailmaan ja myöhemmin äärioikeistolaisiin aatteisiin. Hän alkoi toteuttamaan hirvittämää suunnitelmaansa hyvin peräänantamattoman  sinnikkäästi. Breivik tiesi, että teollaan hän saisi myös huomiota osakseen. Huomiota, jota hän oli aina kaivannut. Minusta tämä selittää sen, ettei hän tappanut itseään tekonsa päätteeksi.

Kirja on paksu, lähes 600 sivuinen järkäle. Kerrottavaa on ja paljon. Breivikin ja nuorten lisäksi Seierstad kuvaa paljon norjalaista yhteiskuntaa ja taustoittaa sitä henkistä ilmapiiriä, missä toisaalta AUF:n nuoret ja toisaalta Breivik elivät. Kritiikkiä saa Norjan poliisijärjestelmä, jonka tunarointi helpotti Breivikin hirvittävän suunnitelman toteuttamista.

Seierstad on tehnyt mittavan työn. Hän ei ole jättänyt kiviä kääntämättä saadakseen niin uhrien kuin tekijänkin tarinat kerrottua. Kirja on suora, raaka ja peittelemätön. Tämä kirja ei anna vastauksia miksi niin tapahtui, mutta hiukan selkeyttä asiaan se antaa. Kaikesta kauheudestaan huolimatta tämä tiiliskivi on ehdottomasti lukemisen arvoinen, jos ei menetä yöuniaan raakuuksien takia. Seierstadin kuvaama väkivalta hyppii kaikessa raakuudessaan suoraan syvälle mieleen.  Kirjan kansien välissä on kuvattu tositarina, joka kertoo, että terrori ei aina tule kaukaa, vaan sellaista voi tehdä yksi meistä.

Åsne Seierstad: Yksi meistä. Kertomus Norjasta, WSOY 2014,
585s.

maanantai 9. marraskuuta 2015

Raija Oranen: Aurora

”Aurora itse asui toisten hovineitojen tavoin Talvipalatsi sivusiivessä varsin vaatimattomassa,  mutta riittävän mukavassa huoneessa. Hän sai liikkua palatsissa vapaasti,  hänellä oli käytettävissään vaunut yötä päivää kuten myös livreepukuinen palvelija suojelijana ja  käskyläisenä. ”
Aurora Karamzinista, os. Stjernvallista on kirjoitettu paljon. Tämä historiamme merkkihenkilö on ollut aikansa merkittävä sivistynyt tahtonainen ja superjulkkis. Upporikas hyvää tekevä seurapiirien juhlittu nainen. Orasen romaanissa historian kirjoista tuttu Aurora herää henkiin.

Kirja alkaa vuodesta 1824, jolloin Aurora on kuusitoistavuotias. Hän on menettänyt isänsä ja saanut uuden isäpuolen. Isäpuoli on välittävä mies, josta tulee Auroralle tärkeä isän korvike koko loppuelämäksi.

Aurora oli kaunis, aatelinen ja suosittu. Ikää karttui, mutta Auroraa alkoi uhata ikäneidon titteli. Nuoremmat sisaruksetkin ehtivät naimisiin ennen Auroraa. Kaikki sulhoehdokkaat eivät kelvanneet perheelle, yksi heistä ehti kuolemaan ennen häitään. Aurora päätyi keisarinnan hovineidoksi Pietariin ja päätyi siellä naimisiin Paul Demidovin kanssa. Mies oli varsinainen elostelija, mutta myös upporikas.

Auroran ei tarvitse kovin kauaa olla naimisissa, kunnes hän oli leski ja valtavan omaisuuden perijä. Uusi sulho löytyy, mutta hänkin kuolee ennen aikojaan. Auroran ainoa poika tuottaa äidilleen monta harmaata hiusta ja Auroran edesmenneen sisaren, Emilien, tytär Marie ei hänkään päästä kasvattiäitiään helpolla.  Perheenjäsenet asuivat välillä kaukana toisistaan, matkusteltiin paljon ja kirjeitä kirjoitettiin kynät sauhuten. Välillä kokoonnutaan Träskendan kartanoon.

Jäätyään leskeksi toistamiseen rikas Aurora toteuttaa unelmansa: hän perustaa diakonissalaitoksen. Hän keskittyy hyväntekeväisyyteen ja uskonnollisuuteen. Vastoinkäymisiltä tämä kovia kokenut nainen ei elämänsä viimeisinä vuosinaan säästy.

Aurora Karamzin on yksi historian lempihenkilöitäni. Olen lukenut hänestä likimain kaiken, mitä olen onnistunut löytämään ja romaani oli tuohon kirjakasaan mukava lisä. Kirja on viihdyttävä, mutta ei viihdekirja. Paksu kirja etenee hyvin, mutta loppua kohden tarinan kerronnan vauhti kovenee. Kirja on kuitenkin ansioitunut kuvaus 1800-luvun Suomesta, jonka tiimellysten keskellä Aurora elää vaiherikasta elämäänsä. Maassa, johon hän jättää perinnöksi sen, joka oli hänelle hyvin, hyvin rakasta: diakoniatyön.
”Aurora tiesi ja tunsi saaneensa osakseen suuren onnen. Mutta hän ei mitenkään voinut estää sitä kasvavaa katumusta, jota muutamat menneet vuodet hänessä nostattivat.”


Raija Oranen: Aurora, Teos, 2014, 632s. 

sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Ville Blåfield ja Reetta Räty: Kuka hullu haluaa poliitikoksi?

”Aika monella on harha, että me ollaan lakimies, lääkäri ja oikeusaputoimisto, ja kun me soitetaan yksi puhelinsoitto, niin alkaa asiat järjestyä. Se ei tietenkään mene näin.”
Politiikasta voi kirjoittaa kuivasti tai mielenkiintoisen jouhevasti. Tämä kirja on jälkimmäistä sarjaa. Tässä kirjassa kuuluu ihmisen ääni työstä, jossa harvoin kukaan kuuntelee ääntä asian takana.
Kuka oikeastaan haluaa yhden maamme huonoimmin arvostetun ammatin, jossa olet koko ajan vaarassa joutua minimalistisen pienestä rikkeestä juorulehtien lööppeihin ja hurjimmillaan jopa potkujen kera työttömäksi?  Kuka haluaa olla jakamassa vain lämpimiä sanoja tehden taloudellisia leikkauksia?  Tai kuka haluaa olla töissä niin, ettei juuri ehdi nähdä perhettään? Elämässä voisi päästä paljon helpommallakin.
Kirja etsii vastauksia näihin ja moneen muuhun politiikan arkeen liittyvään kysymykseen. Blåfield ja Räty ovat haastatelleet kirjaa varten lukuisia poliitikkoja ja vaikuttajia. Ääneen pääsevät tavalliset kansanedustajat ja Arkadianmäen ulkopuoliset vaikuttajat. Sanansa pääsevät sanomaan muun muassa presidentti Tarja Halonen, ex. pääministeri Matti Vanhanen, kahteen kertaan eduskunnan jättänyt Osmo Soininvaara, yritysmaailmasta eduskuntaan tullut Sampsa Kataja ja nykyinen työ – ja oikeusministeri Jari Lindström. Puolueiden ulkopuolella politikoivat Jasper Pääkkönen ja Paleface kertovat, miksi eivät lähde vaaleihin. Kirjassa osoitetaan, ettei kaikista vaikuttajista tule poliitikkoja, vaan osa heistä häärää kulisseissa. Sillä, joka kirjoittaa puheen ensimmäisen version, on yllättävän paljon sanavaltaa.
Kirja on kurkistus siihen työhön, joka meille näyttäytyy Suuressa Salissa käytyinä väittelyinä ja uutisissa kerrottuina leikkauslistoina.  Nurinaa saa yksityisyyden puute, tavallisen elämän katoaminen ja pieni palkka.  Suuren osan pohdinnasta kirjassa haukkaa myös poliitikkojen ja median suhteen pohtiminen. Kirja ei silottele kansanedustajan arkea eikä peittele sen huonoja puolia. Blåfieldin ja Rädyn haastattelemat ihmiset eivät halua näyttää työstään vain sen huonoja puolia.
”Jostain syystä poliitikolta edellytetään enkelimäistä käytöstä yksityiselämässä. Jotta pystyt säätämään jotain lakeja, sun pitäisi olla hyvyyden perikuva. ”
 Kuka hullu haluaa poliitikoksi?-kirja kannattaa lukaista, jos harkitsee poliittista uraa. Se avaa uudella tavalla politiikkaa myös poliittiselle penkkiurheilijalle tai yhteiskunnan toiminnasta kiinnostuneelle.
Raflaavaan otsikkoon kirja ei anna suoria vastauksia vaan enemminkin jättää kysymyksiä ilmaan. Kirjan luettuani en pidä poliitikkoja yhtään sen hullumpina kuin ennen, vaan sitkeinä puurtajina. Politiikka vaatii kovanahkaisuutta, pitkää pinnaa ja valtavaa sisäistä paloa työhön, jota niin harvat arvostavat, mutta jota ilman tämä yhteiskunta ei pyöri.
”Valtiomieheksi nousevat vain harvat, ja heitäkin kehutan vasta nekrologeissa.”


Ville Blåfield ja Reetta Räty: Kuka hullu haluaa poliitikoksi?, Kustannusosakeyhtiö Teos, 2015, 245 s