lauantai 25. heinäkuuta 2015

Sarah Goodall & Nicholas Monson: Palatsipäiväkirja, 12 vuotta prinssi Charlesin hovikirjurina.



Mitä juotavaa saisi olla?”Vau. Walesin prinssi tarjoutuu sekoittamaan juoman minulle. En voi uskoa tätä todeksi. ”Ottaisin gintonicin, sir.” ”Sehän sopii.” Ja sen sanottuaan HKK sekoittaa minulle tiukimman koskaan juomani gintonicin.Hitto vie, nämä väkevät drinkit ovat ilmeisesti jokin hovin sisäpiirin juttu.
Uusinta Charles-elämänkertaa odotellessani tartuin vahingossa lukematta jääneeseen kirjaan Englannin kuningashuoneesta. Charles ei ole ollut brittihovin suurimpia suosikkejani, enkä ole ollut kovin kiinnostunut prinsessa Dianasta, mutta ajattelin lukea kirjan eräänlaisena kuninkaallisena välipalana.

Palatsipäiväkirja kertoo Sarah Goodallin vuosista prinssi Charlesin alaisena. Hän päätyy St. Jamesin palatsiin töihin etsiessään uutta työpaikkaa. Goodallista tulee hovikirjuri, joka huolehtii Walesin prinssin ihailijapostista. Palkka ei päätä huimaa, mutta luontaisetuja palatsissa riittää, titteli on hieno ja kuninkaallisten läheisyydessä työskenteleminen tuo arvostetun aseman. Työn tuoksinassa hän mokaa minkä ehtii, pähkäilee alati pukeutumistaan, vaihtaa poikaystäviä, nauttii runsaasti alkoholia ja koettaa totella sisäistä järjen ääntään, Nannya. Neiti hovikirjuri on henkeen ja vereen Walesin prinssin fani, työuran edetessä hän kohtaa prinssin eri yhteyksissä ja voittaa tämän luottamuksen. Lopulta Goodall sairastuu palatsikuumeeseen ja saa potkut. Potkuista hän syyttää lehdissä Camillaa.

Toisin kuin monissa Walesin prinssiparista kertovissa kirjoissa, tässä kirjassa Charles on hyvis ja Diana pahis. Tai ainakin melkein.  Goodall ei epäile prinsessan hyviä ominaisuuksia, mutta tuo julki Dianan ailahtelevan luonteen ja miten hän aiheutti vaikeuksia niille, joista ei pitänyt. Goodall työskenteli palatsissa Charlesin ja Dianan avioliiton kariutumisen aikaan ja näki läheltä miten molemmilla oli omat rakastajansa ja sen miten tilanne rassasi erityisesti prinssiä.  
"Sarah, toivottavasti et pahastu, jos sanon sinulle jotakin."
Puistan voimattomana päätäni. Tunnen kuinka koko kehoni tutisee. Rinnukseni pomppivat vain muutaman sentin päässä hänen rintakehästään. Onko hän haistanut viinin hengityksetäni? Lemuanko minä kamalasti punaviiniltä? Voi että, mitä hän aikoo sanoa?
"Älä nyt käsitä tätä väärin, ja toivon todella, ettet pahastu, vaikka sanonkin tämän."
Hän vaikenee hetkeksi. Olen pyörtymäisilläni. Henkeni haisee. Lemuan alkoholilta. Hän yrittää olla kohtelias. Näen että hän yrittää kertoa minulle, että haisen kuin rankkitynnyri. Hän yrittää löytää diplomaattisen tavan ilmoittaa minulle asiasta. Älkää vaivautuko, Teidän Kuninkaallinen Korkeutenne, tiedän kyllä, mikä olen. Olen häpeäpilkku.
Hän jatkaa: "Sen jälkeen kun olet kerran sanonut "Teidän Kuninkaallinen Korkeutenne", se riittää siltä päivältä. Sen jälkeen sanot vain sir."
Kirjan luettuani opin arvostamaan Charlesia aivan uudella tavalla. Tässä kirjassa Charles kuvataan hyvin ajattelevaksi ja sympaattiseksi, mutta joskin yksinäiseksi hahmoksi. Walesin prinssi osoittautuu kirjan sivuilla monipuoliseksi mieheksi: hän on kiinnostunut mystiikasta ja arkkitehtuurista, huolissaan ihmiskunnan ongelmista, puhuu kestävän kehityksen puolesta, on muun muassa lentäjä ja luomuviljelijä ja paljastuu vieläpä tauluja maalaavaksi hartaaksi kristityksi.

Palatsipäiväkirja on aimo annos kuninkaallista saippuaoopperaa hiukan toisesta näkökulmasta kuin tavallisesti, mutta kirja löytää tiensä kuitenkin jokaisen kuninkaallisista kiinnostuneen hyppysiin. Olen kuitenkin sitä mieltä, että jos Goodall olisi arvostanut prinssiä niin paljon kuin väitti, hän olisi jättänyt kirjan kirjoittamatta. Kirjassa on kaikesta viihdyttävyydestään huolimatta hiukan rahastuksen makua. Paljon mielipahaa se on varmasti Charlesille tuonut. 
Seison sinä Pomon ja Pomottaren puutarhassa ja tunnen hetkellisesti omituista yhteyttä maailmankaikkeuden kanssa. Miten onnekkaaksi ja etuoikeutetuksi minä oloni tunnen, kun sain todistaa, kuinka tuleva kuninkaani purkaa sieluaan kanoilleen. Viime kesänä, isäni ja HKK:n puutarhakeskustelun aikana, sain tietää että HKK kantaa huolta jopa hyönteisten hyvinvoinnista. 
Goodall, Sarah ja Monson, Nicholas: Palatsipäiväkirja, 12 vuotta prinssi Charlesin hovikirjurina
382 s
Kustannusosakeyhtiö Nemo 2007
Suomentaja: Jelena Vallenius

lauantai 18. heinäkuuta 2015

Jonas. T. Bengtsson: Submarino

”Soita minulle, kun hän on kuollut.”Hän menee ovelle. ”Nick.” Hän kääntyy ja katsoo minua kysyvästi. ”Eikö ole vaikeaa olla koko ajan noin vihainen?” Hän tuijottaa hetken eteensä osaamatta päättää, löisikö minua. Sitten hän hymyilee, ensimmäinen vilpitön hymy jonka olen nähnyt hänellä moneen vuoteen. ”Päivä päivältä helpompaa.”
Jonas. T. Bengtssonin Submarino kertoo karusti ja peittelemättä huono-osaisuudesta, rikollisuudesta ja päihdeongelmista.

Kirja kertoo veljeksistä. Toinen veljeksistä, Nick, on vapautunut vankilasta pahoinpitelytuomion jälkeen. Hän asuu asuntolassa, käy salilla, juo kaljaa.  Eräänä päivänä hän törmää kadulla entisen tyttöystävänsä veljeen, Ivaniin ja koettaa saada tämän jaloilleen.

Nickin pikkuveli, Mathias, on alle kouluikäisen pojan yksinhuoltajaisä. Pojan äiti on kuollut ja isä yrittää luoda pikku Martinille hyvän lapsuuden. Sellaisen, jollaista hänellä ja hänen veljellään ei ollut. Asiassa on yksi iso mutta. Mies on retkahtanut käyttämään uudelleen heroiinia.
"Heroiinin käytöstä on tullut nopeasti tavanomainen asia. Niin kuin hampaiden harjaaminen tai oven painaminen lukkoon ulos lähtiessä. Muistitko lukita oven? Asia, jota ei ajattele."
Elämä on kuljettanut veljekset erilleen, mutta heitä molempia yhdistää kipeät  muistot. He ovat tottuneet ratkomaan vaikeat asiat toisin – hukuttamalla muistot päihteisiin ja  väkivaltaan. Nick ja Mathias ovat kaikesta  huolimatta pohjimmiltaan läheisistään välittäviä ihmisiä, on vain osattava nähdä kuoren sisään. Elämä ei totta vie ole kohdellut heitä silkkihansikkain, mutta Submarinossa kaikista eniten kärsivät lapset: Nick ja Mathias alkoholistiäidin luona, heidän pikkuveljensä, Martin ja Nickin heilan Sofien poika Tobias.
Vaikka kirja luokitellaankin rikosromaaniksi, siinä ei ratkota rikoksia. Viranomaisten pelko on kuitenkin koko ajan taustalla ja lukija jännittää miesten kanssa joko nyt poliisi löytää huumekätköt tai huomaavatko sosiaaliviranomaiset asioiden oikean laidan.

Submarino on puhutteleva kaikessa karuudessaan. Se on suora, peittelemätön ja surullinen. Miesten kohtalo jäi mieleen pyörimään pitkäksi aikaa. En normaalisti lue mitään tämän kaltaista, mutta halusin hetkeksi jotakin aivan muuta ajateltavaa kuin politiikan kiemurat. Tämä kirja onnistui siinä täydellisesti.  Jostakin silmiini osui Sofi Oksasen suositukset tästä kirjasta ja ajattelin astua kerrankin mukavuusalueeltani hieman syrjään. Onneksi. Ei ihme, että Bengtssonin Submarino on kotimaassaan Tanskassa palkittu teo, sillä se avaa silmät näkemään sellaista, jota ei tavallisesti huomaa. Sitä ahdistusta, joka sietää tulla julki, koska sillä tavalla syrjäytymisen kierre saadaan katkaistua.
"Veli ja minä olemme kumpikin juoneet puolet oluestamme ennen kuin alamme taas puhua. Hän imaisee savukettaan ja puhaltaa savua nenän kautta. Puhuu niin ilmeettömästi kuin ihminen voi.               
”Ajatteletko koskaan häntä?”Häntä.Hänen ei tarvitse sanoa enempää, tiedän kenestä hän puhuu. Meidän veljestämme. Siitä pienestä.”Ajattelen”, sanon hänelle. ”Kyllä minä joskus.””Niin minäkin.”"

Jonas T. Bemgtsson: Submarino
2015, Like
Submarino, 2007
suomentanut Päivi Kivelä
447 sivua

Risto Uimonen: Juha Sipilä – Keskustajohtajan henkilökuva



”Tässä on pieni vivahde-ero yrityskulttuuriin verrattuna. Politiikassa ollaan mukana syvemmillä tunteilla. Politiikassa tehdään paljon vapaaehtois- ja talkootyötä. Onnistumisen ja pettymyksen tunteita jaetaan. Lähimmät työtoverit tulevat politiikassa lähemmiksi kuin yrityksissä.”                                         
Tässä maassa on tuskin ketään, joka ei tiedä kuka on Juha Sipilä. Suomen tämänhetkinen pääministeri, Keskustan johtaja, entinen yrityspomo, miljonääri ja lestadiolainen. Mies, jonka kuopus kuoli viime keväänä. Nämä asiat me hänestä tiedämme.

Juha Sipilä on jonkin sortin Hannu Hanhi, mies, jolle menestys tulee kuin Manulle illallinen.  Noustessaan politiikan huipulle, Sipilä oli ansioitunut yritysmaailmassa, mutta poliittisesti hän oli kokematon. Se ei Keskustan väkeä haitannut puolueen uidessa galluppien aallonpohjassa. Tarvittiin uudistusta ja Kempeleen mies vaikutti juuri sopivalta: vaatimaton, rauhallinen, ahkera, fiksu, ansioitunut, mutta ei kuitenkaan ammattipoliitikko, joka olisi puurtanut kymmeniä vuosia järjestötoiminnassa.

Tällaisesta Sipilästä kirja kertoo.

Luin kirjan Sipilän hallituksen ohjelman julkaisun jälkeen enkä voinut kuin kummastella kirjan kuvaaman Sipilän ja mediassa nyt esillä olevan Sipilän eroja. Sipilän rauhallisuuden ja tietyn vaatimattomuuden tunnistan, juu, mutta kirjan Sipilä kun profiloituu myös melkoiseksi hyväntekijäksi miljoonillaan. Mieheksi, joka ei ole halunnut pöyhkeillä rikkauksillaan,  vaan on halunnut jakaa omastaan.  Pääministeri Sipilällä tuntuu taas olevan aivan toisenlaiset aikomukset vähävaraisia kohtaan. Ehkäpä Sipilä ei ole kuullut keskustataustaisen Kekkosen viestiä: ”Pitäkää puolue aina yksimielisenä ja voimakkaana! Muistakaa aina toiminnassanne köyhän ihmisen asia!”

Miljoonistaan huolimatta Sipilä ei ole tahtonut jäädä laakereilleen lepäämään, vaan jatkaa työn tekoa. Raha ei ole ollut motivaattorina politiikkaan lähtemiselle, koska yritysjohtajana hän olisi tienannut enemmän.  Hän haluaa vaikuttaa. Tuosta vaikuttamisesta ja siihen pääsemisestä Uimonen kertoo suurimman osan kirjasta. Kirja ruotii myös Sipilän persoonaa, taustaa ja mediassa olleita asioita, kuten kuuluisia miljoonia, sairastumisia ja lestadiolaisuutta. 
”Hänen nousunsa perustui muista politiikoista poikkeavaan esiintymistyyliin. Vakuutuin, että tuolle miehelle voisi uskoa puolueen. Hän ei ajattele ensimmäisenä, mitä hyötyä puheenjohtajuudesta on hänelle. Hän asettaa yhteiset edut oman edun edelle.”
Seppo Kääriäinen Sipilästä
Vaikka poliittisesti minä ja nykyinen herra pääministeri olemmekin aivan eri linjoilla, niin yhdessä asiassa annan Sipilälle täyden tunnustuksen. Hän on käsistään taitava eikä hän peittele taitojaan.  Sipilä ei vain suunnittele, van tekee itse: milloin häkäpönttöauton El Kaminan, milloin kakkaroita kokouksiin havainnointivälineiksi, milloin laittaa ruokaa ja veistää veneitä.  Lukiessani kätten töistä jäin kuitenkin kaipailemaan vatulointikoria, prosessikaavioita ja iterointia.

Tämän kirjan ei pitänyt olla vaalikirja, mutta sellainen siitä kuitenkin tuli. Vaatimattomaksi kuvatunSipilän Uimonen on saanut niputettua reiluun 400 sivuun lukuisien haastatteluiden ja taustatyön jälkeen.  Kirja ei ala heti parin kappaleen jälkeen nukuttamaan iltalukemisena ja se sopii erityisesti politiikan hevijuusereille ja elämänkertoja harrastaville. Skandaaleiden ja juorujen perään haikailevat joutuvat pettymään, neulakin löytyy helpommin heinäsuovasta kuin jotakin juoruilun arvoista tästä kirjasta.

Risto Uimonen: Juha Sipilä – Keskustajohtajan henkilökuva. Minerva Kustannus Oy, 431 s. 2015

perjantai 17. heinäkuuta 2015

James Bowen : Katukatti Bob. Kissa joka muutti elämäni & Bobin maailma

Minä rakastan kissoja.

Kun törmäsin viime vuonna netissä Bobin ja Jamesin tarinaan, kissaihmisenä ajattelin, että tämä kirja on saatava luettavaksi mitä pikimmin.  Olin aivan myyty ensi sivuista lähtien.  

Eräänä tavallisena maaliskuisena torstai-iltana James tuli kotiin kadulta, jossa hän oli ollut tienaamassa elantoaan katusoittajana.  Hän törmäsi portaikossa punaruskeaan loukkaantuneeseen kissaan. James rakastaa kissoja, mutta ei heti ottanut karvaturria kotiinsa. Seuraavana päivänä mirri löytyi taas portaikosta ja parin päivän päästä James korjasi kissan rapusta luokseen. Aluksi hän luuli kissan olevan karkuteillä, mutta kukaan ei tunnistanut sitä omakseen eikä mirri tahtonut pois Jamesin luota. Kissa jäi Jamesin luo ja sai nimekseen Bob.  James vei kissan lääkäriin ja maksoi viimeisillä pennosillaan kissan hoidon. Tästä alkoi molempien matka kohti yhteistä matkaa pois kaduilta.

Eräänä päivänä Bob lähti seuraamaan Jamesia soittopaikalle ja ihmiset antoivat katusoittajalle kolme kertaa enemmän rahaa päivän aikana kuin normaalisti. Myöhemmin soittaminen vaihtuu Big Issue – lehden myyntiin.  Parivaljakko herättää paljon ihmetystä, ihastusta, mutta myös vihamielisiä ja ilkeitä ihmisiä on liikkeellä kirjojen sivuilla.  Kaksikon kokemat tapahtumat on kuvattu värikkäästi ja välillä saa jännittää miten Bobin käy, kun se hukkuu omille teilleen, joutuu ilkeiden ihmisten kynsiin tai joutuu jälleen kerran eläinsuojeluyhdistyksen hampaisiin.

James oli Bobin tavatessaan huumevieroituksessa. Hän oli käyttänyt heroiinia vuosia ja asunut kadulla. Kirjoissa James ei peittele tai vähättele menneisyyttään, vaan kertoo totuuden varsin rehellisesti. Hän ei syyttele ketään, vaan avoimesti tuo esiin taustansa ja monet asiat, joita hän kohtasi narkomaanina.  Bowen haluaakin kirjoillaan lisätä totuudenmukaista tietoa narkomaanien ja kodittomien tilanteesta.

Katukatti Bob osoittautuu mitä hurmaavammaksi otukseksi.  Viisas Bob on hyvin herkkävaistoinen kissa, se huolehtii Jamesista, kun tämä vierottaa itseään metadonista ja tämän kärsiessä erilaisista terveysongelmista. Bob opettaa Jamesille vastuunkantoa ja huolehtimista, välillä Jamesista tuntuu, että Bob on hänen lapsensa. Bobin antama ehdoton rakkaus on kuitenkin se voima, joka potkii Jamesia eteenpäin pois kadulta ja eroon huumeista.

Bobin ja Jamesin tarina on ainutlaatuinen. Se on hauska, mutta se laittaa myös miettimään miten me kohtelemme kadulle joutuneita ja miksi jotkut hylkäävät lemmikkinsä kadulle. Kirjat ovat myös tarina siitä, miten huumeista voi selvitä eroon ja miten terapeuttisia eläimet ovat. Tassuterapia on harvinaisen toimiva lääke moneen vaivaan.

Jos rakastat kissoja, et voi vastustaa Bobia. Kirjat ovat kuitenkin enemmän kuin Bob, ne ovat vaikuttava selviytymistarina, eräänlainen aikamme tuhkimotarina, josta jää hyvä mieli.  Molemmat kirjat ovat hyvin aitoja ja elämänmakuisia ja sisältävät enemmän kehräystä kuin sihinää ja tassun heilautuksia.
”En edelleenkään osaa sanoa, löysinkö minä Bobin vai löysikö Bob minut. Mutta sen kuitenkin tiedän, että ilman Bobia olisin tyystin hukassa.”

http://www.katukattibob.fi/