Riitta Konttinen: Aino Sibelius

Suomen taiteen kultakausi on ehtymätön kultakammio, josta aina löytyy jotakin uutta ja johon en kyllästy ikinä. Olen ollut hurjan kiinnostunut Järnefelteistä, erityisesti Elisabetista sekä Ahoista. Tein jopa gradunikin Venny Soldan.Brofeldtin herännäisyydestä kertovista maalauksista teologisesta näkökulmasta. Jos kirjan kansissa vilahtaa nimet Järnefelt, Aho, Soldan tai Sibelius, kirja päätyy aivan taatusti näppeihini jotakin kautta. 

Olin aiemmin ostanut Konttisen kirjoittaman kirjan Aino Sibeliuksesta, mutten jostakin syystä ollut ehtinyt lukea sitä. Aavistelin kirjassa olevan paljon tuttua asiaa jo entuudestaan, mutta jospa äänikirjana kuuntelisin? Lukijana on vielä mitä mainioimmin kirjaan sopiva Erja Manto.

Mutta asiaan. 

Aino Sibelius on ihminen, joka ei varmaankaan juuri esittelyjä kaipaa. Hänet tunnetaan suuren miehen vaimona, mutta kuka hän todellisuudessa oli? 

Riitta Konttisen kirjoittaman kirjan jälkeen huomaa Ainon olleen kaikkea muuta kuin pieni, hento nainen miehensä varjoissa. 

Kirja kulkee alusta lähtien hyvin kronologista polkuaan Ainon sukutaustasta lähtien, läp lapsuuden ja nuoruuden kohti aikuisuuden vuosia ja vanhuutta. 

Mutta ihan näin lyhyesti Ainon elämää ei voi paketoida.

Aino oli monin tavoin lahjakas ja etevä nainen, lähtöisin taiteellisesta monilapsisesta suomalaisvenäläisestä aatelisperheestä. Äiti Elisabet oli perheen sydän, joka nautti taiteesta monin tavoin ja kannusti lapsiaan, vävyään sekä nuorta Juhani Ahoa taiteen parissa monin tavoin. Veljensä Armaan kautta Aino tapasi Jeaninsa ja avioliitto kesti, vaikka välillä tiukkaa teki. Aino oli, ehkäpä Jeanin onneksi, järjestelmällinen ja käytännöllinen ihminen. 

Aikuinen Aino luotsasi tytärkatrasta läpi vuosien heikon terveyden ja miehen viftailujen välillä rasittaessa. Tukena hänellä oli oma perhe, äiti, sisarukset perheineen ja Ainolaan muutettuaan Tuusulanjärven taiteilijayhteisö. Ihan täysin vakan alle Ainon omat lahjat eivät jääneet, hän oli matemaattisesti ja kielellisesti taitava ihminen. Hän käänsi kaunokirjallisia tekstejä, mm. ranskasta novelleja Päivälehteen ja puhtaaksikirjoitti Ahon tekstejä, mutta moni homma jäi avioliiton myötä. Luopuminen rakkaasta omasta työstä ei ollut helppoa, vaikka muuta hommaa Ainolla riitti valtavasti. Ainolan puutarhasta tuli oma rakas paikka murheiden purkamiselle ja luovuuden toteuttamiselle. Puutarha oli välttämätön myös raskaasti velkaantuneen taiteilijaperheen taloudessa. 

Kirjassa henkilöitä vilisee paljon, mutta uskoisin, että ensi kertaa kultakauteen sukeltava saa hyvin kiinni siitä, kuka kukin oli ja mitä teki. Konttisen tapa kirjoittaa on elävä ja helposti ymmärrettävä. Erityisesti Ainon ajan sanonnat ja kieli on hupaisaa kuunneltavaa.  Hän on tehnyt huiman pohjatyön sukeltaessaan Ainon elämään, arvostan sitä suuresti. Erja Manto lukee kirjaa hyvin värikkäästi eläytyen, sitä oli ilo kuunnella. 

Voi mikä aarre tämä kirja onkaan! Nautin tästä kirjasta aivan valtavasti. Vaikkei Aino olekaan ehkä se kaikista suurin suosikkini, ja kirjassa oli paljon ennestään minulle tuttua, sain silti tästä kirjasta paljon. Pieni ja pippurinen Aino teki, kesti ja eli aivan toisenlaisessa ajassa kuin me, mutta siitä huolimatta me voimme oppia häneltä jotakin ainutlaatuista: se, että taiteen eteen annettu on hintansa arvoista.

Riitta Konttinen: Aino Sibelius. Siltala. 2019. Lukija Erja Manto. 22 t.

Sara Al Husaini: Huono tyttö

 ”Et todellakaan pääse tästä esittämällä viatonta!! En halua puhua sinulle koskaan enää, me emme ole naimisissa, enkä minä palaa luoksesi enää ikinä!!!”

Törmäsin Areenaa selatessa mielenkiintoiseen Kulttuuriykkösen haastatteluun. Kuuntelemassani jaksossa vieraana oli Sara Al Husaini, vuoden 2021 pakolaisnainen, ja nyt esikoiskirjailija. Hän kirjansa kantaa nimeä Huono tyttö.

Huono tyttö kertoo Al Husainin kokemuksia siitä millaista on kasvaa muslimiperheessä keskellä supisuomalaista kaupunkia ja miten kahden kulttuurin kasvatti päätyy pakkoavioliittoon vanhempiensa synnyimaahan Irakiin.

Al Husaini tuli Suomeen vuonna 1992 pienenä vauvana. Hän syntyi pakolaisleirillä. Jo elämän ihan alussa oli dramatiikkaa, kun perheen isän mielestä tyttöjä oli perheessä jo liikaa, mutta äiti oli toista mieltä.

Pakolaisperhe päätyy Suomessa Kuopioon. Supisuomalaisessa kaupungissa irakilaisperhe pitää kiinni islamista ja tavoistaan. Hierarkia perheessä on selvä: perheen pää on isä. Isällä ja veljellä on huomattavasti enemmän oikeuksia ja vapauksia kuin perheen viidellä tyttärellä.  Veljellä saa olla muun muassa oma huone, tietokone ja pleikkari, kun taas viisi siskosta jakaa saman huoneen ilman mukavuuksia. Järjestely on samanlainen kuin mitä Irakissa noudatetaan.

”Pojat olivat arabiyhteisön kruunuja ja me tytöt vain niiden kiillottajia”

Al Husaini yrittää pitkään omaksua islamin uskon, koska se sujuvoittaisi sopeutumista omaan yhteisöön. Joku kuitenkin tökkii. Murrosiässä Al Husaini alkaa kyseenalaistaa kulttuurinsa käytäntöjä. Perhe muuttaa viideksi vuodeksi Irakiin Al Husainin ollessa teini-ikäinen. Nyt hän elää keskellä sitä kulttuuria, jota hänen vanhempansa ovat Suomessa vaalineet.

Muutto Irakiin ei  ole pysyvä. Perhe palaa Suomeen, Al Husaini menee lukioon ja muuttaa omilleen. Islam ei edelleenkään tunnu omalta ja nuori nainen ilmoittaakin perheelleen luopuvansa sekä huivista että islamista. Vanhemmat ja osa sisaruksista olivat päätöksestä shokissa. Osa muslimiyhteisöstä katkoo välit.

Tiiviissä yhteisössä kasvanut Al Husaini päättää kuitenkin vetää huivin jälleen ylleen, koska kaipaa läheisiään. Se on ainoa tie heidän luo. Al Husaini päättää myös lähteä Irakiin sukuloimaan, vaikka epäilyt nousevatkin pintaan. 

Irakissa sukulaiset alkavat vihjailla avioliitosta. Siitä oli puhuttu puolileikillään jo lapsuudesta lähtien. Ennen huivin riisumista Al Husaini  oli aina saanut kieltäytyä kosinnoista, mutta nyt asiat olivat muuttuneet. Nyt häneltä ei enää kysytä mitään. Aviomieskin on jo mietitty: Al Husainin serkku Rasheed, puolikalju, koulunsa keskeyttänyt mies.

23-vuotias Al-Husaini tekee hyvin selväksi kaikille, ettei tahdo naimisiin serkkunsa kanssa, mutta nyt häntä ei kuunnella. Passi uhataan polttaa, häntä uhataan väkivallalla ja ties vaikka mitä, jos hän yrittäisi jotakin muuta kuin alistua. Vanhempien mielestä  avioliitto on hänen parhaakseen.

”En ole koskaan kuvitellut, että minun hääni päättyisivät jo ennen yhdeksää. Tai kyllähän niitä juhlitaan yhä, mutta ilman minua. Häät päättyvät minun osaltani tähän. Ne päättyisivät siihen, kun minut raiskataan.

Puristan kädessäni äidin antamaa valkoista kangaspalaa. ”Muista pyyhkiä veri tähän”, äiti ohjeisti ennen hääjuhlaa.”

Hääyönään Al Husaini kadehtii lamppua tuoreen aviomiehen raiskatessaan vaimoaan. Raiskaukset jatkuvat läpi koko liiton. Eikä hurjat tapahtumat tähän lopu. Hurja kohtalo on myös Raseedin siskolla, joka naitettiin jo 12 vuotiaana. Morsian leikki vielä nukeilla, kun hän joutui naimisiin. Hääyön jälkeen hänet jouduttiin viemään paikattavaksi. 

Lopulta Al Husaini pääsee takaisin Suomeen ja alkaa sitkeästi vaatimaan avioeroa muiden vastustuksesta huolimatta. Hän kuuli olevansa kääreistään avattu tikkari, koska ei ollut enää neitsyt. Lopulta se onnistuu, vaikka tulee kalliiksi, Al-Husainin perhe joutui maksamaan hurjan summan rahaa, 17 500 euroa. Ero tuli voimaan Irakissa loppukesällä 2016.

Kirjaa lukiessani huomasin miten vähän tiedän islamista ja miten oudoilta monet asiat itselleni kuulostivat. Yksi kummallisimmista oli, kun Al Husaini aikoo Irakissa lähteä lähikauppaan: yksin sinne ei ole asiaa, hän tarvitsee mukaan holhoojan, miespuolisen sukulaisen. Sellaiseksi kelpaa 3-vuotias lapsi.

    "Hän on lapsi."
    "Silti, hän on poika ja pitää huolta sinusta."
     "No, Ahmed, tule sitten, jotta voin pitää huolta itseni lisäksi myös sinusta, ya habibi"; sanon pojalle, kun eno on mennyt menojaan. Ahmed hymyilee minulle ja hyppii innoissaan. " 

Toinen mieleenpainuva kohta on miten Al Husainin äiti murehtii tytön immenkalvon ehjyyttä lääkärille pyöräonnettomuuden jälkeen. Sen sailyminen ehjänä hääyöhön asti oli todella tärkeää.

Al Husainin kerronta on sujuvaa ja selkeää. Kirjan tapahtumat ovat tosia, vain ihmisten ja paikkojen nimet on muutettu. Välistä kuvaukset elämästä ovat koomisia, välistä hirvittäviä.  Yksi silmiinpistävä asia, josta en pitänyt, on runsas kiroilu.

Tuntuu kuin olisi paljon sanottavaa tästä kirjasta, mutta silti en osaa sanoa siitä mitään.  Olisi todella helppo alkaa syytellä, pöyristyä ja kauhistella tapahtumia ja Al Husainin kohtaloa, mutta tunnustan, etten tunne islamia enkä siihen kytkeytyvää kulttuuria tarpeeksi. Länsimaisena kristittynä huomaan miten hurjan paljon erilainen islamilainen kulttuuri on. Teologina totean vain, että fundamentalismi on aina pahasta, uskonnosta riippumatta. Sara Al Husainin tarina todistaa väitteeni jälleen oikeaksi.

Minusta Sara Al Husaini on todella rohkea nainen.

”Hijab on vain kankaanpala, jotkut sanovat, mutta sanoillaan he vähättelevät sen merkitystä ja vaikutusta toisten elämään. Hijab tarkoittaa arabiaksi kirjaimellisesti estettä, peitettä. Aina tämä kankaanpala seisoo esteenä ja muurina minun ja elämän välissä. Rakastan äitiäni ja Irakia, niin että itken ikävääni aamupalapöydässä.

Miten se koskaan voisi olla vain pala kangasta, kun se onnistuu hajoittamaan perheitä, sen riisuminen vie tytöltä kunnian ja pahimmassa tapauksessa jopa hengen. Vieläkö minulle halutaan uskotella sen olevan vain harmiton pala kangasta?”

Sara Al Husaini: Huono tyttö. Like. 2023. Lukija: Fanni Noroila. 6t 37.