torstai 13. joulukuuta 2018

Kalevauvala – Kansanrunoutta keskustelupalstoilta

”Mtä väliä sillä on miten tämä kaikki on syntynyt?
Menet aamulla töihin ja käyt lauantaina saunassa.Turha tässä on miettiä syntyjä syviä.”
Jos luulit, että kansanrunous olisi jo kuollut ja kuopattu kirjaston hyllyjen perukoille, niin erehdyt. Se elää ja voi hyvin, sille on löydetty uusi muoto. 

Kiitos Kalevauva.fi:n.

Tuon maan mainion duon, jonka nykyajan lönrotit Aapo Niininen ja Kimmo Numminen poimivat sanoituksensa biiseihinsä suoraan kansan syvistä riveistä vauva.fi- palstalta. Homma toimii hieman samalla idealla kuin aikoinaan Lönrot kiersi keräämässä perimätietona kulkeneita kansantarinoita ja runoja.

Harvassa on aiheet, joita ei tuon keskustelufoorumin AV- eli aihe vapaa palstalla ole käsitelty. Se pursuaa mitä erilaisempia keskusteluja eikä luonnollisesti lönrotimme ehdi kaikkia säveltää. Runoja on enemmän kuin kappaleita, jotka on nyt niputettu Kalevauvala- eepokseksi.
”Itse on kieltänyt jyrkästi,on miellyttävämpää että vanhemmilla on sama sosiekonominen asema.Kyllähän köyhät vituttaa aina.”
Runoihin on otettu kattava katsaus suomalaisesta elämästä. Kirjan runoja lukiessa selviää muun muassa mitä voi tehdä, kun sohva haisee perseeltä, kissa kuorsaa, jos mies syö lasten vanukkaat tai miten keski-ikäisenä pukeudutaan Prisman vaatteisiin. Osansa sanan säilästä saavat myös eri paikkakunnat: mm. Vantaa, Jyväskylä ja Tampere. Syntyjä syviä pohditaan toki myös rakkaudesta, uskollisuudesta vaikkapa  panohanskojen muodossa. Mutta entä jos mies paljastuukin narsissiksi? 
”Täydellisten vanhempien kotona ei koskaan syödä eineksiätyöttömyyttä tai laiskottelua ei oleLapset eivät missään nimessä syö sokeroituja jugurttejakotona on aina siistiä”
Kalevauva.fi-fanina aavistin mitä on tulossa. Kun kirjan avasin, myötähäpeän ja tyrmistyksen määrä lisääntyi mitä pidemmälle kirjaa pääsin. Jaa, että näinkin voi asian ajatella. Totta. Jotkut runot ovat niin hmm… niin värikkäitä, että niitä on kyllä kieltämättä vaikeaa uskoa todeksi. Totta kai palstalla pyörii trolleja ja osa kommenteista on kirjoitettu ei-niin-vakavalla asenteella, mutta silti ne ovat loistavaa materiaalia näihin runoihin. Ja kuten kansanperinteeseen kuuluu, kieli on useimmissa runoissa varsin ronskia, suorastaan hävytöntä eikä kirosanoja tai alatyylisiä ilmaisuja säästellä.

Kalevauvala on nopea- ja kepeälukuinen kirja, joka sisältää reilut sata sivua kansan mielipiteitä runomuodossa. Ehdottoman kivaa luettavaa vaikkapa joulukonvehteja mutustellessa. Kalevauvan biisejä pitkään ja paljon kuunnelleena biiseistä tuttuja runoja ei kerta kaikkiaan kyennyt lukemaan ilman melodiaa ja toivoisin monen kirjassa olevan runon saavan vielä sävelen. Olipa kirja kuinka kepeä ja hauska tahansa: Kalevauva.fi on tarttunut vakavaan aiheeseen ja  lahjoittaa viisi prosenttia kirjan tuotosta Ensi- ja turvakotien liitolle. 
”Sinänsä minulle ei ole mitään väliä miten kukin elää, 
mutta itse en ole löytänyt mitään hienoa elämästä ryypäten ja rellestäen”

Kalevauvala – Kansanrunoutta keskustelupalstoilta. Atena. 2018.106 s.

perjantai 30. marraskuuta 2018

Ilse Hammar: Isäni Olavi Virta. Perhe-elämää Kuninkaan varjossa

”Oli kuin isässä olisi ollut kaksi eri persoonaa. Joskus hän oli hyväntahtoinen ja rauhallinen ja minä tunsin oloni turvalliseksi, hän oli isäni ja ystäväni. Ja sitten toisina kertoina pyrkiessään kasvattamaan meitä kuuliaisiksi nahkaremmillä hän oli yksinomaan pelottava.”
Huoliteltu, komea mies ja ääni. Olavi Virta on vahvasti osa suomalaisen viihteen historiaa. Tänä syksynä Olavi Virta on ajankohtaisempi kuin pitkiin aikoihin, Timo Koivusalon ohjaama elokuva tuli elokuvateattereihin  ja samoihin aikoihin ilmestyi Virran tyttären, Ilse Hammarin ”Isäni Olavi Virta – Perhe-elämää kuninkaan varjossa”- kirja. Tarinan pohjana ovat päiväkirjat, kirjeet, lehtileikkeet ja muistot ja nyt jo edesmenneen Irene-äidin haastattelu.

Tarina alkaa 40-luvulta ja jatkuu vuoteen 1961. Kirja etenee hyvin kronologisesti alkaen Irenen ja Olavin taustoista ja avioitumisesta. Irenen ja Olavin perheeseen siunaantui neljä lasta, Ilse niistä vanhin. Hän ei ollut Virran biologinen tytär, mutta Olavi kasvatti häntä kuin omaansa. Alkuun perheen elämä oli onnellista, perhe asui pienessä asunnossa ja vietti paljon aikaa yhdessä kaupungissa ja vuokramökillä kesäisin. Ilsen elämässä tärkeitä olivat myös isovanhemmat, jotka olivat mukana perheen elämässä monin tavoin.

Olavi Virta alkoi olla aina vain menestyneempi. Perheen pää oli paljon poissa kotoa. Ilselle ja muille lapsilleen  laittoi seinälle Suomen kartan ja kertoi missä päin maata oli kulloinkin menossa. Kotona ollessaan hän oli kuitenkin ensisijaisesti isä, jonka tähteys heijasteli perheen arkeen monin eri tavoin. Lasten suhteen hän oli jämpti ja vaati kuuliaisuutta ja kiltteyttä. Arjen asiat oli hoidettava mukisematta eikä näsäviisastelua ja kirosanoja sallittu. Periaatteen mies Olavi olisi halunnut, että hänen vaimonsa ei mene töihin, mutta lopulta hyväksyi Irenen töissäkäymisen.

Ajan kuluessa Olavin menestys ja sen seuraukset alkoivat repiä perheonnea hajalle. Viina maistui, juhlat olivat kosteita ja komea mies oli perso naiskauneudelle. Kotona oli hyvin ailahteleva mies. Lapset elivät ainaisessa isän arvaamattomuuden ja  riitojen pelossa. Juhlat seurasivat toistaan,  toimittajat tulivat tutuiksi, kabinetti naisineen pyöri hotelli Tornissa,  eikä rahakaan pysynyt Olavin taskuissa. Perheen rahat olivat usein lopussa ja lopulta Irene saa tarpeekseen. Hän teki sen, mitä Olavi ei uskonut tapahtuvaksi ja pelkäsi eniten. Kuitenkin lähtöpäätökseen vaikutti eräs toinen enemmän kuin Olavin käytös. Kesällä 1959 Ilse muutti Ruotsiin äitinsä ja siskojensa kanssa. Isä ja veli jäivät Suomeen. Ilse piti asumuseroa vain tilapäisenä, mutta perhe ei koskaan palannut yhteen ja he jäivät asumaan eri maihin. 
”Seisoin parvekkeella ja katselin meren yli. Muutaman päivän päästä tuo meri veisi meidät kotoa maahan, jossa ihmiset puhuivat vierasta kieltä. Kieltä, jota emme ymmärtäneet. Enkä voinut mitenkään estää sitä. Olisimme poissa kokonaisen vuoden ja se tuntui ikuisuudelta.”
Kirjasta piirtyy alkuun kuva onnellisesta perheen elämästä, mutta muutoksen huomaa tarinan edetessä. Luvut ovat lyhyitä, perheen hetkiä on onnistuttu kuvaamaan hyvin lapsen silmin vielä vuosikymmenten jälkeen. Hammar onnistuu pitämään hyvin näkökulman kodissa ja isässä, vaikka kyseessä oli aikansa kirkkain tähti. Kirja on moniulotteinen tarina sodan jälkeisestä Suomesta ja tähtikulttuurin syntymisestä sekä julkisuuden henkilön arkielämästä - sellaisesta, jota ei lueta  juorulehtien palstoilta. Erityisesti tämä kirja muistuttaa, että tähdelläkin on aivan tavallinen yksityinen puolensa ja läheiset ihmiset, joihin julkisuus myös vaikuttaa monin eri tavoin.
”Hän osti ystäviä fantastisella äänellään, mutta oli hovistaan huolimatta yksin.”

Ilse Hammar: Isäni Olavi Virta. Perhe-elämää Kuninkaan varjossa. Johnny Kniga. 2018. 334s.

sunnuntai 25. marraskuuta 2018

Hjallis Har­ki­mo: Suo­raan sa­not­tu­na

”Media on kuin meri. Sitä ei voi hallita, mutta sen kanssa pystyy elämään, varsinkin jos suunnittelee reittinsä hyvin. Silti hyvän asian saa näyttämään huonolta, jos viesti on epäselvä.”
Harry Hjallis Harkimo on mies, jonka nimi on tuttu useasta yhteydestä: yrittäjä, talk show-isäntä, purjehtija, Jokerien omistaja, Diili-ohjelman päätuomari, kansanedustaja ja uuden polittisen liikkeen keulakuva. Muun muassa.

Harkimo on aina kulkenut omia polkujaan. Aikoinaan ujosta, mutta ahkerasta nuoresta miehestä on vuosikymmenten saatossa tullut miljonääri ja julkkis, yhteiskunnan vaikuttaja. Aikansa sivusta seurattuaan Hän lähti itse mukaan politiikkaan, kunnes hitaus alkoi tökkiä ja nopealiikkeinen mies oli jo tekemässä kulisseissa jotakin uutta. Suoraan sanottuna -kirja kertoo Harkimon purjehduksesta politiikan, bisneksen ja ihmissuhteiden ulapilla.

Matkallaan Harkimo raottaa poliittisen pelin esirippua ja näyttää mitä kulisseissa tapahtuu eikä se kaikki ole mitenkään mairittelevaa nähtävää: valtapeliä, hyvä veli-verkostoja ja pienen piirin tekemiä päätöksiä.  Mies turhautui, pettyi ja alkoi suunnata kohti uusia tuulia. Kirjassa Harkimo myös paljastaa, miten hän tutustui politiikan arkeen ja mikä sai hänet ylipäätään lähtemään mukaan politiikkaan.
”Olen tyytyväinen siitä vuodosta. Olen niin monta kertaa ollut julkaisemassa jotain isoa uutista, että olen oppinut, etä kaikenlainen etukäteisspekulointi vain kasvattaa julkisuusarvoa. Samalla vähän nauratti, että vuodetut tiedot olivat kuitenkin vääriä tai korkeintaan sinnepäin.”

Kirjaa lukiessa Harkimon pettymys politiikan nykysysteemiä kohtaan tulee vahvasti esiin, hänestä se on jähmeää ja hidasta. Harkimo haikailee toimintatapoja bisnesmaailmasta ja uudesta teknologiasta. Myyntitaidot, yrittämisen vapaus, joukkuepelaaminen ja luovuus ovat herralle suuressa arvossa. Suitsutusta ja kehuja saavat pääministeri Juha Sipilä ja liikenne- ja viestintäministeri Anne Berner, koska he toimivat politiikassa bisnesmäisellä otteella. Huutia sen sijaan saavat mm. Petteri Orpo ja Alexander Stubb. Kirjaa lukiessa selviää, että poliittista vehkeilyn lisäksi Harkimo inhoaa AY-liikettä ja haaveilee paikallisesta sopimisesta. 
”Hommahan menee niin, että ne, jotka ovat hyvissä väleissä puoluejohdon kanssa ja olleet kauan eduskunnassa, saavat valiokuntien puheenjohtajuuksia. Niissä on eniten valtaa. Ja tuhat euroa enemmän kuussa palkkaa.”

Kaiken tyytymättömyyden ja pettymisen keskelle syntyi uudenlainen poliittinen liike. Liike Nyt on monella tavalla uudenlainen kuin se mistä Harkimo lähti. Liike Nyt haluaa olla uudistaja ja moderni ajassa eläjä. jossa Harkimo haluaa edistää yrittäjyyttä, paikallista sopimista, nopeuttaa päätöksentekoa, antaa laajemmalle porukalle mahdollisuuden todelliseen vaikuttamiseen ja heittää nykyisellä sote-esityksellä vesilintua. Lisäksi Liike Nyt haluaa haluaa tehdä politiikkaa hyödyntäen nykyteknologian erilaisia mahdollisuuksia. Harkimo kritisoikin sitä, että kansanedustajille ei opeteta some-taitoja, vaikka ne olisivat nykyaikana kullan arvoisia. Harkimo haluaa haastaa monia asioita, eikä kyseenalaistaminen ole välttämättä lainkaan huono juttu. Sillä se avaa mahdollisuuden katsoa ikivanhoja toimintatapoja uudessa valossa.

Kirjan viimeinen osio käsittelee Harkimon käsityksiä rakkaudesta, parisuhteista, vanhemmuudesta ja eroista.  Kirjassa ääneen pääsevät Hjalliksen lisäksi muun muassa Leena Harkimo, Joel Harkimo, Mikael Jungner ja  Alex Nieminen.

Politiikan kulisseihin on aina mielenkiintoista kurkistaa, eikä kirja ole yhtään tylsä ollakseen niin poliittinen. Mitään suuria paljastuksia se ei pidä sisällään, mutta on mukavaa luettavaa politiikan hevujuusereille. Eikä kaikesta tarvitse todellakaan olla samaa mieltä. 

No juu, kyllähän kirjassa puhutaan muustakin kuin bisneksistä ja politiikasta. Harkimon ohjelmia seuranneena kirja vaikuttaa hyvin paljon Hjallikselta kirjallista ilmaisua myöten mä-muotoineen. Tuntuu, että hän on täynnä uusia ideoita, on sitten eri asia miten ne sopivat suomalaisen politiikan palapeliin. Aika näyttää kumpi voittaa: vanha ja vai uusi tapa politikoida ja kääntyykö virta samaan suuntaan Harkimon purjeveneen kanssa. 
”Eihän se voi olla niin, että sanomalla oman mielipiteensä yksittäinen kansanedustaja panee koko systeemin sekaisin. Herää kysymys, miksi me kansanedustajat edes istumme Arkadianmäellä, jos emme saa sanoa mitään. Sen sijaan pieni porukka tekee päätökset ja pitää kiinni ”sopimuksista”, vaikka ne muuttuisivat matkan varrella kuinka paljon.”

Hjallis Har­ki­mo: Suo­raan sa­not­tu­na. Wsoy, 183 s.

maanantai 29. lokakuuta 2018

Kari Hotakainen: Tuntematon Kimi Räikkönen

”Kukaan ei harrasta formula ykkösiä. Ei ole ihmistä, joka sanoisi illalla menevänsä formulaharjoituksiin. Silti jokaisesta kapakasta ja jokaiselta huoltoasemalta löytyy vankkoja asiantuntijoita, jotka kertovat, ettei Sepangin rata yksinkertaisesti sovi sille ja sille kuljettajalle.”

Kimi Räikkönen on nimi, jonka kuullessaan kutakuinkin jokainen suomalainen tietää kenestä on kyse. Formulakuskista, joka ei turhia puhu ja josta ei tiedetä paljoa. Kuskista, joka on hyvä siinä mitä hän tekee.

Räikkösen ajaessa henkensä uhalla kilpaa toisaalla miltei yhtä vetäytyvän oloinen ja lakoninen kirjailija haluaa kirjoittaa ”ihmiskirjan”. Muutaman palan loksahdettua paikoilleen Hotakainen pääsee kurkistamaan maailmaan, josta ei tiedä mitään. Formuloihin.

Kirjan ”päähenkilö” ei kuitenkaan ole formulat, vaan kisaaja, Kimi Räikkönen, vaatimattomista, mutta rakkaudellisista oloista maailman radoille ajanut kuski. Hotakainen kuljettaa lukijansa Kimin arjessa, välillä ollaan Sveitsissä kotona ja välillä työpaikalla missä se maailmankolkassa se sitten lieneekin.

Vauhtia Räikkösen elämässä on riittänyt ihan pienestä. Kolmen vanha poika starttasi ensimmäinen crossipyöräajonsa Espoon kodin pihalla. Samanikäisenä Kimi oppi puhumaan. Perhe oli tiivis, mielenkiinto moottoriurheiluun koko perheen yhteinen ja vanhemmat satsasivat poikiensa harrastukseen paljon. Moni asia loksahti paikoilleen ja lahjakas Kimi löysi itsensä kielitaidottomana formuloista – ilman, että oli koskaan aiemmin ajanut formula-autolla tai käynyt formulakisoissa.
”F1-auto on maailman ahtain työpaikka. Hiilikuituisessa omiin mittoihin tehdyssä kotelossa makaat kypärä päässä makuuasennossa, polvet hieman koukussa, näkyvyys rajoitettu. Työnantajaan ei mitään kontaktia, ellei siksi lasketa tiimiradiota, jolla olet yhteydessä kisäinsinööriin. Kaikki muut kuskit ovat kilpailijoita, osa heistä haluaa viedä työt altasi seuraavassa mutkassa. Irtisanomisaika on sekunti, vuosipalkka kohtuuton, työilmapiiri ajoittain kireä, edut mittaamattomat, kiihkein työrupeama puolestatoista tunnista kahteen, varsinainen työaika mittaamaton, vapaa-aika rajallinen, tunnettuus sata, unohdus nopea.”

Nopeasti on ajettava ja hyvin. Se ei ole Kimin ongelma, mies on hommassaan taitava kuin mikä ja tekee sitä rakkaudesta lajiin. Mutta se kaikki mediasirkus mikä formuloihin liittyy, saa suomalaismiehen jäätymään. Häntä ei kiinnosta. Ajaminen kiinnostaa ja se, että pääsee kisojen jälkeen pian perheen luo kotiin. Kimi on nimittäin hyvin lapsirakas.

Kirjassa paljastuu tavallaan kaksi Kimiä: työrooli ja vapaa-ajan rooli. Urheilun ulkopuolella eletään ihan tavallista arkea perheen ja kavereiden kanssa. Viinakin virtaa, mutta mitään jymypaljastuksia kirjasta ei löydy. Kimi on rikas, juu, mutta ei pröystäile varallisuudellaan. Mies tuntuu pitävän jalat hyvin maassa, mitä nyt lentelee yksityiskoneella katsomaan auringonlaskua Islantiin, jos huvittaa.

Mielenkiintoinen kirja, sen voin kyllä todeta. En ollut ennen tätä lukenut Hotakaisen kirjoja, mutta formuloita seurasin silloin, kun Kimi oli vielä uusi kuski. Tässä teoksessa natsaa moni asia: Kimistä ei tiedetä juuri mitään, vaikka hän on yksi tunnetuimmista suomalaisista maailmalla. Se tekee jo kirjasta kiinostavan. Toisaalta Hotakaisen tyyli sopii kuin nenä päähän Kimin tarinaan. Luettuani kirjan en voisi kuvitellakaan kenenkään toisen kirjoittavan tätä kirjaa. Se, ettei Hotakainen ei tunne formuloita, on ehdottomasti plussaa, eikä lukijankaaan tarvitse niistä sen kummemmin tietää. Kärryiltä ei tipahda. Kirja sisältää myös paljon kuvia ja loppuun on koottu Jäämiehen kommentteja sekä formulauran tilastotiedot. Onnistunut kirja kaiken puolin enkä yhtään ihmettele miksi se on kiinnostanut niin monia.

Kun olet lukenut Parviaisen Jumalan rakastajan, lue tämä.
”Iceman. Ron Dennis antoi tämän nimen Kimille. Se kertoo korkeintaan puolet siitä mitä Kimi on, mutta työminän täsmällisesti: tulet kylmästä, ajat kovaa, puhut vähän, et selittele mitään, teet työsi niin hyvin kuin osaat ja lähdet kohti seuraavaa kisaa. Hieman myöhemmin rooliin kuului pitää mustia laseja kaikkialla muualla paitsi suihkussa.”

Kari Hotakainen: Tuntematon Kimi Räikkönen. Siltala. 2018. 269.


sunnuntai 30. syyskuuta 2018

Ingrid Seward: Elizabeth ja Philip - Kuninkaallisen avioliiton tarina


”Philip oli kova polttamaan, joten tupakka-askien ja tuhkakuppien tyjentäminen piti Johnin kiireisenä. Tahdonvoima sittemmin piti ja on pitänyt tähän päivään asti, sillä Philip lopetti tupakoinnin morsiamensa pyynnöstä noustessaan sängystä kello viisi hääpäivänsä aamuna.”

Englannin kuningatar Elisabet II on ennätysten ja suurten lukujen nainen.

Hän on pisimpään Englantia hallinnut monarkki, hän on yhä vallassa kiinni reilusti päälle yhdeksänkymppisenä. Aikoinaan nuori upseeri vei prinsessan sydämen ja pariskunta on ollut ennätykselliset yli 70 vuotta naimisissa. Ingrid Seward on kirjoittanut kirjat tästä varsin erikoisesta ja näemmä hyvin onnistuneesta avioliitosta.

Kummallakin elämän alkutaival on ollut aika erikoinen. Alun perin Elisabetista ei pitänyt tulla kuningarta. Hän oli vähän samanlaisessa asemassa kuin Yorkin prinsessa Beatrice on tällä hetkellä. Kaikki muuttui kun hänen David-setänsä luopui kruunusta ja Yrjö VI nousi valtaistuimelle. Elisabetista tuli kruununperijä.

Prinssi Philip taas joutui pakenemaan kotimaastaan Kreikasta hedelmälaatikossa, kun sotilasvallankaappaus ajoi kuninkaalliset ulos Kreikasta. Perhe vaelteli maasta toiseen. Kun Philip oli täyttänyt kymmenen, vanhemmat erosivat. Äiti joutui psykiatriseen hoitoon ja Philipin isä suuntasi Monte Carloon. Prinssi joutui majailemaan sukulaisten luona ja sisäoppilaitoksissa. Onneksi oli eno, laivastoamiraali Louis Mountbatten, joka huolehti prinssistä.

Nuoresta Philip Mountbattenista tuli laivaston upseeri. Koska hän oli sukua Englannin kuninkaallisille, hän joskus vieraili näiden luona. 13-vuotias kruununperijä oli ujo, mutta tuolloin ihastui komeaan kaukaiseen sukulaiseensa. Ja tunteet kestivät II maailmansodan tuoman eron. Nuori neiti tiesi kenet halusi naida, vaikka suku ja jopa Britanian hallitus ei pitänyt ideaa kovin hyvänä. Häitä tanssittiin 1947 ja seuraavana vuonna syntyi Walesin prinssi Charles ja myöhemmin vielä kolme lasta.

Kirjassa käydään läpi molempien kasvun vuodet, tapaaminen, häät, Elisabetin hallitsijakuden alku, lasten ja lastenlasten syntymät ja tietenkin kuuluisat miniät. Dianan kuolemaa käsitellään jopa oman luvun verran. Minusta kirjan yksi mielenkiintoisimmista luvuista oli luku, jossa Philipiä ja Albertia verrataan toisiinsa. Loppupuolella pohditaan pariskunnan suhdetta kirkkoon ja sukoon, erilaisia harrastuksia ja tapaa hoitaa työtään – olla kuninkaallisia.

Tämä kirja kannattaa jokaisen kuninkaallisista kiinnostuneen lukea, sillä se sisältää paljon sellaista tietoa mitä ei välttämättä ihan heti kävele missään muualla vastaan. Uskoisin, että tieto on vielä melkoisen luotettavaa, koska Seward on kirjoittanut useita kirjoja Britannian kuningashuoneen jäsenistä ja tavannut kuningattaren ja tprinssin lukuisia kertoja. Hän osaa kuljettaa lukijansa suljettujen ovien ja huolellisesti varjellun julkisuuskuvan taakse. Kirjan erityisenä ansiona pidän prinssi Philipin elämäntarinaa, koska kuningattaren tarina on laajemmin tiedossa. Hiukan riipaisevaa oli lukea Charlesin taipaleesta, isän ja pojan yhteisymmärrys ei ole aina toiminut. Prinssi Philip on varsinainen persoona, joka on tullut kuuluisaksi töksäyttelevistä lausunnoistaan ja joka on välillä availlut sanaista arkkuaan ottaakseen kantaa asemaansa, mutta hän on sopeutunut rooliinsa hallitsijan puolisona hyvin. Hän on mahtanut olla kuningattarelle korvaamaton apu ja tuki vuosien varrella kaikista perheen sisäisistä ongelmista huolimatta.

Homma ei ole varmastikaan ollut helppo, mutta kaikista myrskyistä ja karikoista huolimatta kuningatar Elisabet ja prinssi Philip ovat luotsanneet ”firmaa” mallikkaasti ja ansainneet koko maailman kunnioituksen. Ilman toista se ei varmaankaan olisi näin hyvin onnistunut.
”Kuningatar Elisabet ja prinssi Philip ovat eläneet raamatullista elinajanodotetta pidempään. Molemmat ovat yhdeksissäkymmenissä, ja avioliittoa on takana seitsemänkymmentä vuotta. HE seilaavat tuntemattomilla vesillä muihin kuninkaallisiin pariskuntiin verrattuna. Molemmat ovat henkisesti vireässä kunnossa ja fyysisesti ikäänsä nähden huomattavasti nuoremman oloisia. Elisabet ja prinssi Philip ovat päivittäneet ennätysten kirjoja viime vuosina. Uningatar on pisimpään hallinnut Britannian monarkki ja samalla vanhin vallassa oleva halitsija, kun taas prinssi Philip on Britannian historian pisimpään elänyt hallitsijan puoliso ja kuningassuvun vanhimmaksi elänyt miespuolinen jäsen."


Ingrid Seward: Elizabeth ja Philip - Kuninkaallisen avioliiton tarina. Minerva Kustannus Oy. 2018. 320 s.

maanantai 10. syyskuuta 2018

Ben Kalland: Vien sinut kotiin


”Ellen jäi seisomaan paikalleen. Hän katsoi minua vakavissaan.
”Tiedäkö mitä veli Jonsson sanoi minulle?” hän kysyi. ”Jos tervehdit huoraan olet kohta itsekin huora. Olenko minä nyt sinusta huora?””

Jossakin netin uumenissa törmäsin juttuun uskontoa käsittelevästä romaanista. Jes. Näitä olen kaipaillut. Varasin kirjan kirjastosta sen kummennin sitä katsastamatta. Jonkin aikaa jouduin sitä odottamaan, aika moni muukin halusi lukea Kallandin esikoisen.

Ben Kallandin esikoisromaanin päähenkilö ja kertoja on suomenruotsalainen Markus Douglas, jehovan todistajiin kuuluvan perheen poika. Markuksen lisäksi perheeseen kuuluu kolme siskoa, yksi heistä on lahjakas viulisti, ja vanhemmat. Kesät kuluvat mökillä meren rannalla, talossa, johon liittyy perheessä vaiettu täti ja talvet Helsingissä. Seurakunnan opit määräävät elämässä paljon, mutta miehenä Markuksella on moni ovi avoimempana kuin siskoilleen. Lopulta Markus löytää itsensä korkealta Jehovien kansainvälisestä hierarkiasta Brooklynistä. Juuri ennen uran kannalta ratkaisevaa äänestystä Markus saa tietää kaksi asiaa: hänen siskonsa on kuollut ja hänellä on tytär.

Kirjan luvut vuorottelevat Markuksen lapsuuden ja nykyisyyden välillä. Kalland ei lyö heti kaikkia kortteja pöytään, vaan kuorii Markuksen tarinaa kerros kerrokselta. Markuksen ja hänen perheensä sekä ystäviensä tarinan lomassa Kalland avaa Jehovan todistajien maailmaa, seurakuntaelämää, organisaatiota ylintä johota myöden sekä tiukkaakin tiukan opin vaikutusta tavallisten ihmisten arkeen. Sääntöjä tulee noudattaa piiruntarkasti, koska noudattamatta jättämisellä on hurjat seuraukset. Rangaistukset ovat hurjia, ja tämän saa Markus tuta.

Jehovalaisuus ei kirjassa kuitenkaan pompi lukijan silmille, eikä rankalla opilla mässäillä tai sitä kauhistella, se esitellään osana Markuksen ja tämän perheen elämää. Alussa saa vähän aikaa jopa odotella ensimmäistä viittausta aiheseen. Uskoisin, että jehovalaisuuden jutut aukeavat myös ei-niin-asiaan-perehtyneelle lukijalle hyvin. Aihe on tärkeä, puhutteleva ja jotenkin vähän karmaisevakin. Parasta kirjassa on kuitenkin se, että tarina säilyttää mielenkiintonsa loppuun asti. Ja vaikka ei olisikan kiinnostunut jehovalaisuudesta tai uskonnoista ylipäätään, kirja on lukemisen arvoinen. Taitava ensiteos.
””En halua riidellä kanssasi. Olet suvun ainoa, joka edes puhuu kanssani, en halua menettää sinuakin. Meillä on niin vähän aikaa, sitä tarkoitin. Meidän pitää kohdella aikaa kuin rahaa.””

Ben Kalland: Vien sinut kotiin. Atena 2017. 284 s.

lauantai 11. elokuuta 2018

Maria Roiha: Jussi Parviainen - Jumalan rakastaja


” - Tarvitsen fiktion elämääni. Vain sitä kautta tunnen olevani elossa.”

Jussi Parviainen. Nimi on taatusti kaikille tuttu toinen toistaan hurjemmista otsikoista ja lööpeistä vuosikymmenten aikana. Jokaisella on hänestä jonkinlainen mielikuva, mutta millainen on mies kohuotsikoiden takaa?

Olen seurannut Parviaisen tekemisiä Saana-kohusta lähtien ja olen yksi hänen kuuluisan bloginsa lukijoista. Samalla tuli vilkuiltua mitä mies oli ennen tuota kaikkea tehnyt. Olen aina arvostanut Parviaista rohkeana oman tien kulkijana ja kun näin tämän kirjan kirjakaupassa, olihan se pakko ostaa ja lukea. Lukemisesta on jo tovi, mutta kirja vaati hiukan sulattelua.

Jussi Parviainen – Jumalan rakastaja kertoo miehestä kohuotsikoissa, mutta etenkin niiden takana ja ulkopuolella. Kirja esittelee Parviaisen sekä hänen upean ja mittavan taiteellisen tuotantonsa. Samalla kurkistetaan suomalaisen teatterin kulisseihin ja historian lehdille. Kirjan kirjoittanut helsinkiläinen Maria Roiha on tuntenut Parviaisen pitkään työnsä kautta.

Parviainen on kotoisin Kuhmosta, jossa hän vietti lapsuutensa ja pyöri muun muassa seurakuntanuorissa. Hengellisyys on pysynyt miehen elämässä aivan nuoresta ja aihe putkahtaa kirjassa ja Parviaisen näytelmissä esiin tämän tästä. Kuhmosta Parviainen lähti Helsinkiin opiskelemaan Teatterikouluun, joka muuttui hänen opiskeluaikanaan Teatterikorkeakouluksi.

Valmistumisensa jälkeen Parviainen jäi kotiin kirjoittamaan hyvin menestyneitä ja arvostettuja näytelmiään. Teatterikorkeakoulun rehtorin ominaisuudessa Jouko Turkka pyysi hänet opettamaan dramaturgiaa ja niin urkeni opetusura. Parviainen vaati paljon, mutta loppujen lopuksi hyvällä tavalla.
”Ja tärkeintä oli saada oppilaat hommiin. Ei kirjoittamaan opi muuten kuin kirjoittamalla.”

Teatterikorkeakoulu-ura kukoisti, kunnes koulussa opiskellut Jumalan teatteri -ryhmä sai päähänsä heittää paskaa esityksessään Oulussa. Jostakin ihmeen syystä Jussi Parviainen vedettiin syyttä osaksi tuota sekamelskaa, vaikkei hänellä ollutkaan mitään tekemistä koko tapahtuman kanssa. Turkka puolusti oppilaitaan eikä Parviainenkaan heille selkäänsä kääntänyt. Tämä johti lopulta siihen, että Parviaisen aika Teatterikorkeakoulussa oli ohi ja hänestä tuli vihattu henkilö teatteripiireissä. Teatterien ovien sulkeuduttua Parviainen teki töitä tv:n parissa vapaana taiteilijana. Tie on ollut kivikkoinen, mutta laiskaksi Parviaista ei todellakaan voi sanoa. Hänen työskentelytapansa on varsin perusteellinen, silloin ei nähdä ja kuulla muuta. Hän todella omistautuu sille, mitä rakastaa.
”Mitä se lahjakkuus on? Se on jotain, johon pääsee vain harjoittelemalla kovasti.”

Roiha on tehnyt valtavan työn työstäessään työstäneet Parviaisen tarinan kirjaksi. Hän on luonnollisesti jututtanut kirjan päähenkilöä pitkään ja hartaasti, mutta myös lukuisia muita Parviaisen elämän teille osuneita henkilöitä. Nämä antavat kirjalle näkökulmaa ja lisäarvoa, koska tällä tavoin Parviaisesta on saatu tuotua esiin monimuotoisempi mies.

Jumalan rakastaja on paksu kirja. Mutta värikäs on se elämäkin, josta kirja kertoo. Skandaalinkäryinen ja lööppejä sisältävä kirja tämä ei mielestäni kyllä ole, vaan se on monikerroksinen ja vaati sulattelua aika pitkään ennenkuin osasin sanoa siitä mitään. Lööppejä käydään kirjassa kyllä läpi, mutta niillä sen kummemmin mässäilemättä. Ja totta kai Jussi Parviainen on paljon muutakin kuin otsikot – kirjan sivuilta välittyy kuva syvästi perhettä arvostavasta ja lapsiaan rakastavasta isästä, fiksusta ja hengellisestä miehestä, joka ei työtä pelkää eikä epäröi laittaa itseään peliin. Miehestä, jonka elämän suuri rakkaus on teatteri ja jota hän ei ole päässyt tekemään sitten Jumalan teatterin riehumisen.Teatterikorkeakoulu on kirjassa luonnollisesti isossa osassa, samoin Jouko Turkka. Tuskin Jussi Parviaisesta voisi kirjoittaa elämäkertaa, jos Jouko Turkkaa ei mainittaisi. Harmi, että olen nelkymppisenä sen verran nuori, etten ole päässyt katsomaan Parviaisen teatterimaailman aikaanssaannoksia. Teologille ne olisivat olleet todella mielenkiintoista seurattavaa.

Jos luet tänä vuonna ainoastaan yhden kirjan, lue tämä. Lue se kaikessa rauhassa ja ajatuksella. Kiirettä lukemisessa kannattaa välttää, sillä kiireessä kirjan monet ajatukset jäävät liian pinnallisiksi. Parviaisen tarinassa on juonenkäänteitä, mutta mies ei kaunistele, silottele eikä esitä. Hän on.

Suomi ilman Jussi Parviaista olisi liian harmaa, tylsä ja tyhmä.
”Ulkoisesti Jussin elämä on näyttänyt lähes koko kirjaprojektimme ajan erakkoelämältä. Vaikka elämänkertaan on haastateltu lukuisia Jussin ystäviä, ei Jussi ole tavannut heitä juuri lainkaan, koska ei koe siihen tarvetta. Lapsiaan hän on kyllä tavannut. Silti Jussi kiistää kokeneensa viime vuosina yksinäisyyttä. Hänelle erakkoelämä sopii hyviin ja tuntuu välillä ainoalta mahdollisuudelta. Se on merkinnyt hänelle vapautta tulla ja mennä miten haluaa. Ovi on käynyt vain hänen omasta tahdostaan. ”


Maria Roiha: Jussi Parviainen - Jumalan rakastaja. Tammi. 2018. 588s





lauantai 14. heinäkuuta 2018

Enni Mustonen: Taiteilijan vaimo


”Elsa odotti ateljeessaan jo hermostuneena mallipuseroitaan, mutta oli tyytyväinen nähtyään, miten tyylikkäiltä ne näyttivät. Joku amerikkalainen ostaja oli kuulemma tulossa illasuussa tekemään tilausta. Elsa oli pian lähdössä Italiaan ja kysyi, hoitaisinko jälleen koko putiikkia hänen poissa ollessaan. Sanoin ihan suoraan, etten voisi sitoutua pidemmälle kuin heinäkuun loppuun, sillä viimeistään elokuun alussa matkustaisin takaisin Suomeen.”

Suosittu (ainakin kirjaston varausjonon perusteella) Syrjästäkatsojan tarinoita- sarja on ehtinyt jo kuudenteen osaansa. Viime kirjassa kertojan ääni vaihtui äidiltä tyttärelle ja tämänkin kirjan päähenkilö on Kirsti-tytär.

Kirjan alussa eletään vuotta 1927. Kirsti asuu Pariisissa ja työnskentelee vaateiden parissa. Hän asuu paheellisesti sulhasensa kanssa samassa huoneessa pariisilaisessa hotellissa peläten, että susiparina elely päätyy äidin korviin vanhoillisempaan Suomeen. Samassa hotellissa asustaa muitakin suomalaisia, mm. nuori teologian ylioppilas Mika Waltari. Kirsti haaveilee paluusta Suomeen ja oman muotihuoneen perustamisesta. Kirjan nimi ”Taiteilijan vaimo” kertoo paljon siitä mihin Kirstin elämä Suomessa vie.

Kirsti päätyy naimisiin taitelijansa kanssa, perhe kasvaa, unelmat toteutuvat ja molemmilla puolisoilla on kiire. Taiteilijan vaimon arki ei olekaan ihan niin huoletonta ja helppoakaan. Kirsti koettaa setviä elämäänsä oikukkaan puolisonsa, vauvan hoidon ja bisnesksen pyörittämisen kanssa. Kirsti on kuin äitinsä, neuvokkuutta ja taidollisuutta riittää, mutta hänessä on myös taiteellinen puoli, jonka alkuperää hän pohtii. Suomessa eletään amerikkalaisen laman mainingeissa ja kotimaisen oikeistolaisuuden vyöryy albergalaisten elämään. Kirjan lopussa Kirsti saa tietää syntyperäänsä liittyvän salaisuuden ja hänelle selviää mistä kaikki se taiteellisuus ja kosmopoliittisuus on peräisin.
”Niin tosiaan. Sitä en tullut edes ajatelleeksi. Kello oli jo melkein kolme. Jos Elias oli kerran pidätettynä, Iivon olisi pitänyt palata jo kaupungista kotiin. Poliisit olivat jo taatusti pidättäneet hänetkin, ellei hän sitten ollut onnistunut livistämään turvaan. Nansenin passilla sai aina olla varuillaan, ettei joutunut tekemisiin virkavallan kanssa.”

Tykkäsin tästä kirjasta enemmän kuin sarjan edellisestä kirjasta. Manninen taitaa kyllä hommansa, lukija koukutetaan sujuvalla teksillä ja sovilla määrällä juonenkäänteitä sekä historian tositapahtumat on ujutettu tarinaan mallikkaasti. Kirjan päähenkilön vaihtuminen Ida-äidistä Kirstiin ei haitannut tässä kirjassa enää niin paljon kuin edellisessä kirjassa. En tiedä jatkuuko sarja vielä, mutta toivon sitä. Olisi mielenkiintoista lukea miten salaisuuden paljastuminen vaikuttaa Kirstin elämään tai 30-luvun lopulla alkavat sotavuodet. Suomen historiassa ammennettavaa riittäisi vielä Idan, Kirstin ja näiden lähipiirin tuleviin vaiheisiin.
”Jotakin jäi sanomatta, aistin sen kyllä. Äiti oli aikonut sanoa jotakin muuta. Ehkä isä oli ollut komea mutta huikentelevainen tai ehkä he olivat menneet naimisiin vain siksi, että äiti oli tullut raskaaksi. Jokin kipeä kohta isääni liittyi, olin siitä aivan varma. Ei auttanut kuin toivoa, että äiti olisi jonakin päivänä valmis kertomaan minulle totuuden.”
Enni Mustonen: Taiteilijan vaimo. Otava. 2018. 427s.

sunnuntai 1. heinäkuuta 2018

Markku Hattula & Abdirahim Hussein: Minä Husu, suomalialainen - Abdirahim Husseinin tarina


”Kun ihminen on jo kertaalleen joutunut pakenemaan henkensä edestä, hän toivoo vain ja ainoastaan, että saisi jatkossa elää rauhassa ja pelkäämättä.”

Somaliasta lähtöisin oleva Abdirahim ”Husu” Hussein saapui Suomeen 15-vuotiaana vuonna 1994. Kaikki omaiset olivät jääneet taakse Afrikkaan. Ensimmäinen yö Suomessa meni putkassa ja sieltä matka kulki vastaanottokeskukseen. Husu oli oppivelvollisuusikäinen, ei muuta kuin kielikurssille ja puolen vuoden päästä peruskouluun, sieltä ammattikouluun ja työelämään. Laivasiivoojasta hoitajaksi, rakennuksille, radiotoimittajaksi, tulkiksi ja konsultiksi. Välillä piti laittaa skinejäkin järjestykseen, politikoida ja hoitaa myöhemmin perässä tulleen perheen asioita. Husun vauhdikasta tarinaa seuratessa hitaampia alkaa hengästyttää.

Nyt Husu on perheellinen helsinkiläismies ja Suomen kansalainen. Hän on löytänyt oman paikkansa Suomessa ja on ylpeästi suomalialainen, kansallisuudeltaan suomalainen ja etnisyydeltään somalialainen. Vieraillessaan vanhoilla kotikulmilla Afrikassa vaalitarkkailijana hän koki jo erilaisuutta vanhaan kotimaahansa. Aktiivinen Husu on häärinyt järjestökentässä ja politiikassa, hän on ehtinyt vaikuttaa Keskustan riveissä, mutta sittemmin siirtyi SDP:n joukkoihin. Arkadianmäelle on pyritty, vielä ei suuren salin ovet auenneet, mutta uskoisin, että yrittänyttä ei laiteta.
”Silloin ajattelin mielessäni, että mitä hittoa. Nuori Afrikasta tänne tullut pakolainen ehdottaa asioita, joita Suomen pääministeri alkaa toteuttaa. Aloin pikkuhiljaa ymmärtää, että minäkin voisin todella vaikuttaa tässä demokraattisessa maassa asioihin. Se oli minusta ihmeellistä ja samalla hyvin kannustavaa.”

Abdirahim Husseinin matka Somaliasta Suomen kansalaiseksi on selviytymistarina vailla vertaa. Husu katsoo uuden kotimaansa elämää pirteästi hiukan eri kulmasta kuin me kantasuomalaiset. Hän heittää ilmaan hyviä ajatuksia muun muassa siitä mikä täällä oikeasti mättää, kuten nyt vaikka vanhustenhoidossa tai kotouttamisessa. Hän muistuttaa, että ennakkoluulot murtuvat hitaasti. Vaikka kieltä jo osaisi, työn löytäminen ei ole helppoa ja muutenkin yhteiskuntamme sääntöjen mukaisesti elämistä ei ota hetkessä haltuun. Oman elämänsä kautta Husu käsittelee kirjassa suomalaista rasismia, islamofobiaa, islamia Suomessa ja somaliyhteisön sisäisiä kipukohtia, kuten tyttöjen ympärileikkausta ja moniavioisuutta. Moniavioisuudesta hänellä on kokemusta, mutta miten- lukekaa itse.

Tämä oli oikein avartava kirja, ainakin se perehdytti arkipäivän islamiin ja miten tämän vähemmistöuskonnon edustaja luovii omia tapojaan noudattaen suomalaisessa arjessa. Kirja toimii varmasti kannustavana vertaistukena maahanmuuttajataustaisille lukijoille, koska teos saattaa antaa hyviä käytännön vinkkejä Suomessa pärjäämisestä. Meille muille se avaa uusia näkökulmia maahanmuuttajan kohtaamiin haasteisiin ja tarjoaa lukijalle paljon ajateltavaa. Tieto on paras keino antaa kyytiä ennakkoluuloille ja stereotyyppiselle ajattelulle.
”Maahanmuuttajataustaisen ihmisen on vaikea päästä yksilötasolla tekemisiin kantasuomalaisten kanssa, mutta järjestöjen kautta kaikki on mahdollista. Sieltä löytyvät ihmiset, joilla on sama päämäärä. Ajetaan yhdessä tiettyjä asioita ja toimitaan niiden puolesta. Silloin vähitellen häviävät rajat eri ihmisryhmien väliltä. Kun löytyy yhteinen tavoite, myös eri järjestöt luonnollisesti lähentyvät toisian, yhdistävät voimansa. Järjestöjen kautta ihmiset tutustuvat toisiinsa.”

Markku Hattula & Abdirahim Hussein: Minä Husu, suomalialainen - Abdirahim Husseinin tarina. Minerva-kustannus. 2017. 260s.

perjantai 22. kesäkuuta 2018

Minna Eväsoja: Shoshin - aloittelijan mieli


”Mestarin tasolle ei ole oikotietä. Perusteet ja säännöt ovat kaiken oppimisen pohja ja niiden tulee olla hyvin hallussa, oli kyse sitten tieteestä, teetaiteesta tai kalligrafiasta. Tullakseen taitavaksi on syytä ennen kaikkea harjoitella kärsivällisesti.”
”Aloittelijan mieli on ennakkoluuloton ja avoin, vaatimaton ja nöyrä. Oppimisessa yksinkertaiset asiat ovat kaikkein vaikeimpia ja niihin tulisi palata aina uudestaan ja uudestaan, sillä yksinkertainen muoto paljastaa armotta virheet, ei ole mitään millä verhota osaamattomuuttaan.”

Pari vuotta sitten käsiini osui Melkein geisha-kirja, joka kertoi Minna Eväsojan kokemuksista kiehtovassa ja jokseenkin erikoisessa Japanissa. Kun huomasin hänen kirjoittaneen uuden kirjan, oli se ehdottomasti luettava. Tällä kertaa hän perehdyttää lukijaansa jälleen japanilaisuuteen, mutta eri näkökulmasta kuin viimeksi.

Minna Eväsojan uusin kirja Shoshin – Aloittelijan mieli on todellinen japanilaisen viisauden aarreaitta. Kirjassa kerrotaan lyhyiden lukujen kautta japanilaisesta estetiikkasta yli tuhannen vuoden ajalta. Lukija pääsee kurkistamaan muutamaan perinteiseen japanilaiseen taidemuotoon ja tutustumaan useampaan keskeiseen käsitteeseen ja ajattelutapaan. Tästä voisi kuvitella, että kirja on kuiva ja tylsä, mutta noita kahta se ei todellakaan ole.
”Keskeinen ajatus japanilaisessa käsityksessä oppimisesta on, että tieto saavutetaan ”ilman opettajaa”. Opettaja on suunnannäyttäjä, tukija ja rinnallakulkija, joka voi avata tai sulkea mahdollisuuksia, mutta tieto tulee löytää itse menneiden mestareiden oppeja opiskelemalla ja nykyisten mestareiden toimintaa havannoimalla. Japanilaisessa ajattelussa ensiarvoisen tärkeää on löytää hyvä opettaja, joka voi johdattaa oikeaan suuntaan ja avata myöhemmin ainutlaatuisia mahdollisuuksia.”

Moni asia on asennekysymys, ja asenteesta ja sen vaikutuksesta puhutaan kirjassa paljon. Meillä ollaan kovin päämäärätietoisia, mutta kirjan luettuani jäin pohtimaan miten sisäinen asenne ja tekemisen tavat saattavat olla jopa varsinaista päämäärää tärkeämmät ja keskeisemmät. Ei ole aivan sama, miten ja miksi asioita tehdään. Japanissa ajatellaan, että tie, jolla opettaja on suunnannäyttäjä, antaa tilaa omalle uteliaisuudelle.
”Japanilaisessa kulttuurissa on kautta aikojen osattu arvostaa tietoa, oppimista ja kauneutta. Vanhoissa teksteissä tietoa on kuvattu niin peiliksi kuin sydämen jalokiveksi tai häräksi. Tieto on myös metafora mielen kultivoinnille sekä todelliselle, alkuperäiselle minuudelle ja elinikäiselle oppimiselle: sitä tulee jatkuvasti kartoittaa ja ylläpitää, sillä oppiminen on alati muuttuva, aktiivinen tila.”
”Aloittelijan mieleen kuuluu nöyryys valtavan tietomäärän edessä. Tieto on kuin loputon vuori, jtoa ei pysty ehkä koskaan valloittamaan, mutta matkalle kannattaa silti lähteä. Huipulle johtaa monta tietä: yhdelle tie voi olla helppo ja nopea, ja toisen valitsema tie voi olla vaikea ja työläs. Tiedon vuorta ei pysty valloittamaan hetkessä, sillä matka on pitkä ja vaatii merkittäviä ponnisteluita. Osa ei pääse perille koskaan.”

Tämä kirja on todellinen helmi. Pariinsataan sivuun on saatu mahtumaan niin paljon kauneutta ja viisautta, että suosittelen lukemaan tätä lyhyen luvun kerrallaan. Jos kirjan ahmii kokonaan, monet sen hienoista viisauksista vilahtaa vain ohi. Eikä Shoshin – Aloittelijan mieli ole vain lukuelämys, vaan se sisältää toinen toistaan hienompia kuvia. Kuvat ovat pääosin Ateneumin taidemuseon Antellin japanilaisten puupiirrosten kokoelmista.

Japanilaisessa kulttuurissa on kautta aikojen osattu arvostaa tietoa, oppimista ja kauneutta. Eväsoja tuntee aiheensa perin pohjin, tämä filosofian tohtori on tutkinut japanilaista kulttuuria ja hän on opiskellut Japanissa parissa eri yliopistossa sekä teetaidekoulussa. Sinun ei tarvitse olla Japani-tuntija tarttuessasi tähän kirjaan, eväsoja osaa selittää kaiken kansantajuisesti.

Ehdottomasti omaan hyllyyn hankittava, uudelleen luettava kirja.
”Ihmiset kaipaavat usein asioille selityksiä ja etsivät pulmiin monimutkaisia vastauksia. Loppujen lopuksi asiat ovat yksinkertaisia.”
”Elämässä jokainen hetki, jokainen kokoontuminen, kohtaaminen, on ainutlaatuinen, eikä toistu koskaan samana, vaikka samat ihmiset kokoontuisivat samassa paikassa, ja tilaisuuden kulku sekä kaikki tarjoiltava ruoka ja juoma olisivat täysin samat, sillä ihmisen mieli ja koettu tunnelma ovat alati muuttuvia. Siksi jokaiseen kohtaamiseen tulee valmistautua kuin viimeiseen, niin että huomenna saattaa kuolla rauhallisin mielin”

Areenasta löytyy Eväsojan haastattelu kirjan teemoista:




Minna Eväsoja: Shoshin - aloittelijan mieli. Gummerrus. 2018. 196 s.

tiistai 29. toukokuuta 2018

Rosa Liksom: Everstinna


"Isä teki minusta valkoisen Suomen tyttären. Eversti natsin. En häpeä kumpaakaan.”

Everstinna komeili talvella monen kirjalistan kärjessä ja koska yritän lukea mahdollisimman paljon kotimaista kirjallisuutta, varasin kirjan. Olin aiemmin lukenut Liksomilta Hytti nro.6 eikä se kolahtanut. Odotukset olivat silti korkealla.

Alusta lähtien huomasin, että Everstinna on hyvin erilainen kirja kuin edeltäjänsä. Everstinna on kertomus naisesta, joka kasvaa kahtia jakautuneen kansan aikana oppien ihannoimaan kansallismielisyyttä ja vihaamaan eri tavalla ajattelevia. Lapsuudessa tapahtuneen asian takia Everstinnan elämä menee moni tavoin vinoon. Hänen elämäänsä mahtuu Lapin kauneutta, valtavaa loistoa natsijohtajien juhlissa, mutta myös suuria varjoja, valtaa ja vaaroja. On kolme avioliittoa, ensimmäinen kotoa poispääsyn takia, toisen aamenen jälkeen kaikki muuttuu radikaalisti ja kolmas kääntää taas vallan päälaelleen.

Näissä mietteissä Everstinna pohtii elämäänsä yhden yön verran lukuunottamatta kirjan alku- ja loppulukuja. Kirja on kirjoitettu meänkielellä, eli Torniojokilaaksossa puhuttavalla suomen kieltä kovin muistuttavalla kielellä. Parin sivun jälkeen kieleen tottuu enkä voisi enää kuvitellakaan, että tätä kirjaa olisi muulla kielellä kirjoitettu!
”Kosto oli ajan henki ja sille ajjethiin nimi, kansalisuusaate. Sen varhaan sotatoimet rakenethiiin. Ruotti jelpasi Kolmatta Valtakuntaa toimittamalla sinne rahhaa, malmia ja kuulalaakereita. Kaikkia näit' Vyyreri tartti sotatateolisuuen pyörittämiseen. Himmleri oli pötkähtänny Roaniamele ja ilmottannu Tiitelille, ett' h'n haluaa saunoa oikeassa savusaunassa. Iiteli sitte käänty häissään Everstin puohlen, että voisko Himmleri tulla teile ko teilä saa Lapin läänin parhaat löylyt.”

Everstinna on värisyttävä ja vaikuttava kirja. Tämä todella kolahti. Liksom osaa pitää lukijansa otteessaan: kirja on rankka ja hekumallinen, mutta silti hyvin koukuttava. Kun Everstinnalle tapahtuu jotakin karmeaa, haluaa tietää miten hän selviää vai selviääkö sittenkään. Everstinnan tarinan taustalla on aikansa kohukirjailija Annikki Kariniemi-Willamo-Heikanmaan elämäntarina, tosin sitä tuoda kirjassa missään ilmi eikä kirjaa ole elämänkerraksi tarkoitettu. Totta tai ei, tällaisia tarinoita on enemmän kuin arvaammekaan.

Tällaista kirjaa ei parane ohittaa. Onneksi en ohittanut.
”Mie sain omale persoonalle klooriaa ja se riitti. Kirjallisesta arvostuksesta en perustannu. Yritin matkia Mailaa ja järjestin tässä sinisessä pirtissä pitoja, mutta laihaksi se meno jäi. Lappilaiset ei ossaa juhlia. Ruoka hotkithaan ja juomat ryystethään kauhealla hopula, sitte lähethään pois.”

Rosa Liksom: Everstinna. Like 2017. 195 s.


maanantai 30. huhtikuuta 2018

Jani Toivola: Kirja tytölleni


”Olin tietenkin siinä mielessä erikoisessa asemassa, että monet korkean proiilin poliittiset kysymykset, joihin osallistuin, olivat minulle työn rinnalla myös henkilökohtaisia kysymyksiä. Näitä olivat keskustelut seksuaalisesta suuntautumisesta, avioliitosta, rasismista tai siitä kenellä on oikeus olla perhe.”

Jani Toivola ei turhaan ole kansanedustaja. Hän on omien kokemustensa kautta monen eduskunnassa puhuttavan asian asiantuntija. Välähdyksiä niistä asioista, hänen omasta elämäsään Toivola on tarinoinut jälleen kansien väliin. Oikeastaan ”Kirja tytölleni” jatkaa siitä mihin ensimmäinen kirja jäi.

Toivolan tapa kertoa arjestaan pienen Aili-tytön yksinhuoltajana on hurmaava. Milloin matkataan pyörällä pitkin Helsinkiä, milloin Aili kiukuttelee ja koettelee isänsä hermoja ja milloin vieraillaan isomummon luona. Kirja puhuu kuitenkin vakavista asioista: vanhemmuudesta, yksinhuoltajuudesta, erilaisuudesta, sateenkaariperheistä, politiikan tekemisen kovasta arjesta sekä työuupumuksesta ja siitä selviämisestä.
”Hiljalleen vuosien varrella taito tehdä valintoja itseni kautta on kuitenkin kehittynyt. Isoja ja pieniä käännekohtia ja valinnan paikkoja on riittänyt jo kouluajoista alkaen. Tein tanssiesityksiä ja näytelmiä kiusaamisesta huolimatta. Pukeuduin kiiltonahkakenkiin ja neonhousuihin pilottitakkimerestä ja mopojen kärystä huolimatta. Matkustin Porvoosta Helsinkiin tanssitunneille. Pyrin teatterikorkeakouluun tai muutin unelmani perässä New Yorkiin opiskelemaan teatteria. Perustin vaateliikkeen tai lähdin politiikkaan. Tulin isäksi.”

Tähän kirjaan kannattaa tarttua, vaikkei politiikasta perustaisikaan tai olisi perhe/lapsi-ihminen. Ihan jo vain sen hienojen oivallisten takia. Kirja on tutun oloinen, tekstiltään samanlainen kuin edeltäjänsä, helppolukuinen ja selkeä. Toivola osaa näppärästi kirjoittaa elämästään avoimesti, mutta kuitenkin yksityisyytensä säilyttäen. Toivolan ja Aili-tyttären arki on kuvattu lämpimän värikkäästi eikä sitä minua niin kiinnostavaa eduskuntaa jätetä väliin tässäkään kirjassa. Avoimella päättäväisyydellä päästään pitkälle ja särjetään kuplia sirpaleiksi. Hyvä niin.
”Rauha on kivun keskeltä löytyvä muistutus kauneimmasta osastani, siitä joka on kulkenut läpi kaiken aina tähän hetkeen asti. Se on se osa minussa, joka ei ole lakannut toivomasta, uskomasta ja luottamasta. Sen johdattelemana olen löytänyt tieni tähänkin asti. Rauha tuo luottamuksen siihen, että kelpaan ja riitän. ”

Jani Toivola: Kirja tytölleni. WSOY. 2018. 221s.

perjantai 20. huhtikuuta 2018

Juha Hurme: Niemi


”On huomattava, että Mikael Agricolalla oli samat ässät penaalissaan kuin Aleksis Stenvallilla: molemmat osasivat yhtä hyvin sekä suomea että ruotsia. Niinpä heillä oli vipu, millä vääntää suomen kieli uuteen vaiheeseen. Agricolan jättiurakan jälkeen suomen kirjakieli jämähti kolmeksi sadaksi vuodeksi niille sijoilleen, kunnes Stenvall uudisti sen seitsemän miehen voimallaan korkeimman sanojen taiteen kelpoisuuteen.”

Minulle vuoden kohokohta on aina Finlandia-palkintojen jako, eikä ehdokkaiden julkaisu paljon tuolle häviä. Viime marraskuun lopulla ankara flunssa oli kaatanut sänkyyn juuri kuin tuon vuoden merkkitapauksen oli määrä tapahtua enkä jaksanut olla siitä niin innoissani kuin normaalisti. Voitonhan vei Juha Hurmeen Niemi. Varasin kisan voittaneen kirjan kirjastosta pari päivää palkinnon jaon jälkeen ja siinä vaiheessa kirjaston varausjono oli venähtänyt valtavaksi. Ei auttanut kuin odottaa.

Saatuani kirjan pitkän odotuksen jälkeen ja aloitettuani sen lukemisen, sain huomata, että Niemi on aika jännä kirja ollakseen kaunokirjallisuuskategoriassa. Kirjan pää”henkilö” on Suomi tai oikeastaan suomen kieli. Hurme nimittää kylläkin Suomea Niemeksi ja suomalaisia niemeläisiksi. Mutta ennen kuin Niemen maankamaralle päästään, Hurme kuljettaa lukijaansa maailman synnystä neandertalilaisten kautta kohti Niemen historian taivalta. Niemen nykyinen väki on sekoitus kolmesta ilmansuunnasta tulleita maahanmuuttajia. Väkeä on tullut, mennyt ja geenit sekoittuneet eikä meillä loppujen lopuksi niin hirmu pitkään ole ollut mitään rajojakaan. Maaplänttimmekin on aivan eri kokoinen ja näköinen kuin millaisena me Niememme tällä hetkellä tunnemme.
”Neandertalin uljas ihmislaji on minun veikkaukseni todelliseksi, alkuperäiseksi perussuomalaisiksi!
Paljon ei heitä koskaan ollut. Koko neandertalilaisten populaatio olisi kylmien jäätiköitymisvaiheiden aikana mahtunut aina helposti Hartwall Areenaan lätkämatsia katsomaan.”

Jos Niemestä riittää jutun juurta, niemeläisten kielestä sitä vasta riittääkin. Suomen kieli on tuhansien vuosien saatossa muuntunut, saanut eri suunnista vaikutteita ja lainasanoja,uudistunut ja muotoutunut ainutlaatuiseksi kieleksi hienoine murteineen. Hurme tarinoi laajasti suomen kielestä tutustuttaen lukijan muun muassa Agricolaan, Matthiae Florinukseen sekä moneen muuhun suomen kielen vaikuttajaan. Unohtamatta tietenkään maailmalla vaikuttaneita mahtimiehiä ja tapahtumia.
”Agricolan jättiurakan jälkeen suomen kirjakieli jämähti kolmeksi sadaksi vuodeksi niille sijoilleen, kunnes Stenvall uudisti sen seitsemän miehen voimillaan korkeimman sanojen taiteen kelpoisuuteen.”

Niemi ei ole laiskan ihmisen kirja. Niemi on tietomäärltään muhkea kirja, reiluun 400 sivuun on saatu niin valtavasti asiaa ja nimiä, että ei tahdo perässä pysyä. Matkaa kertyy mailmankaikkeuden alusta fennomanian aamuun 1800-luvun alkuun. Kirja kaikessa mielenkiintoisuudessaan myös totaalisesti suomen kielen ilotulitusta, Hurmeen kieli on aivan älyttömän rönsyilevää, älykästä, värikästä ja hauskaa. Teoksessa on valtaisan paljon tekstinäytteitä, varhaiskalevalaisista myyttisten runoelmien katkelmista alkaen, kirjailijan loistavilla kommenteilla höystettyinä. Hurme on kyllä tehnyt valtavan työn kaiken lähdemateriaalin lukemisessa tätä kirjaa varten.

Tämä kirja on kyllä sellainen, jonka voisin hyllyyni hankkia. Jo ihan värikkään kielen takia, tai laajan tietomäärän. Kerrassaan ilahduttava piristys kaunokirjallisuuskategoriaan. Ilahduin myös, kun luin, että Suomen kustannusyhdistys lahjoittaa tämän kirjan kansanedustajillemme. Toivottavasti mahdollisimman moni heistä lukee Niemen ja huomaa miten valtavan värikäs ja kansainvälinen historia maallamme ja kielellämme todellisuudessa on.
”Sen lisäksi, että me täällä Niemellä olimme suunnilleen planeetan viimeinen rupusakki, joka oppi omalla kielellään lukemaan, niin tuommoista elämän ja ilon kieltävää moskaa tarjoiltiin! Ei ihme, että kantaväestöstä yhä synkistelee turhan tähden ja äänestää vaaleissa väärin, suhtautuu kaikkeen uuteen ja muuttuvaan väkivaltaisen torjuvasti ja palvelee baareissa kohtuuttoman töykeästi hienostuneiden alkoholijuomien kohtuullista ystävää”

Juha Hurme: Niemi. Teos 2017, 440 sivua.

keskiviikko 21. maaliskuuta 2018

Ritva Ylönen: Kalle Päätalo -Kirjailijan elämä


"Hermanni poreutui noitumaan, että veisata jollottamalla ei leipä levenisi. Laulunääni rinnastui Hermannilla joutavien kirjoitusten tuhertamiseen. Miehisellä miehelä ei ollut kummallekaan taidolle kipenettäkään käyttöä.”

Kalle Päätalo ei ole suomalaisille vieras. Hän on vuosikymmenten saatossa hurmannut omalla suoralla tavallaan usean vuosikymmenen aikana lukemattoman määrän lukijoita – ja dramatisointien kautta katselijoita, myös minut. Päätalon tarina on pitänyt otteessaan jo pitkään, mutta mikä kaikki on on kirjailijan luovuutta ja mikä totta? Miten hänestä oikein tuli koko kansan rakastama kirjailija? Yksi hänen faneistaan, Ritva Ylönen, on jättänyt fanittamisen taka-alalle ja kirjoittanut Päätalosta mittavan opuksen. Itseasiassa Ylönen on tällä hetkellä Suomen ainoa Päätalosta väitellyt tohtori.

Kirjailija Kalle Päätalo syntyi ja kasvoi Taivalkoskella Jokijärven kylässä. Lapsuus ei ollut helpoimmasta päästä, koska isä-Herkko kärsi mielisairaudesta ja Kallen piti vanhimpana poikana lähteä tienaamaan jo nuoresta tukkisavotoille. Kalle oli isänsä kaltainen kova työmies, mutta hänellä oli unelma: kirjoittaa. Kallella oli isältään salaa hankittu kirjakin: Mika Waltarin Aiotko kirjailijaksi. Sellaiseksi hän aikoi. Päätalo harjoitteli kirjoittamista milloin missäkin ja lähetti ennen pitkään tarinoitaan eri lehtiin ja kilpailuihin. Nuoren miehen suunnitelmiin tuli väliin sota, joka irroitti hänet lapsuudenkodistaan ja lopulta Kalle päätyi Tampereelle. Päätalo ei jättänyt haavettaan, vaikka hän ahersi rakennustyömailla ja opiskeli eteenpäin. Hänestä tulee ajan mittaan kysytty rakennusmmestari, mutta polte kirjoittamiseen jatkui ja lopulta siitä tulee kokopäivätyö.

Kun kirjoja alkoi ilmestyä, sellainen ilmestyi joka vuosi. Uuden kirjan kirjoittaminen oli kovaa työtä, kirjat kun eivät ole mitään ohuita. Mutta eipä ollut kirjailija laiskakaan: Kirvesties yläkerrassa työpäivä alkoi kahdeksan maissa aamulla ja päivä jatkui iltaan, työn keskeytti vain lounas, päiväunet ja kahvi aina samaan aikaan. Uutta tekstiä syntyi joka päivä oli arki tai pyhä. Kova työtahti ja elämä vaati pidemmän päälle veronsa, Päätalo kärsi elämänsä aikana monista sairauksista eikä yksityiselämäkään aina ihan putkeen mennyt.
”Kirjailijakutsumus poltti sisimmässä. Kalleen iski pelko, että rakennustyömaiden kovuus ja teknisyys tappaisivat hänen sisältään kirjoittamisessa tarvittavan herkkyyden ja luovuuden kipinän – että ´vielä minä näytän´-eetos kohdistuisi ja löytäisi tyydytyksensä rakentamisen esimiestehtävissä ja sen tuomassa taloudellisessa turvallisuudessa.”

Kalle Päätalo – Kirjailijan elämä on mielenkiintoinen kurkistus Pätalon elämään, jos sen haluaa lukea yhden kirjan tiiviissä paketissa. Kirja kattaa Päätalon elämäntarinan ja uran eri näkökulmista. Ylönen ei takerru traagiseen lapsuuteen tai esimerkiksi Pätalon naisseikkailuihin, vaan tarina kulkee sujuvasti eteenpäin niputtaen aiheen luvun alle. Ilahduttavaa kirjassa erityisesti on se, että Ylönen käyttää päätalomaista kieltä: Ylönen on tähän kirjaan ominut päätalomaisia ilmaisuja ja sanoja selittäen murreilmaisuja auki lukijalle. Kuriositeettina Ylönen paljastaa miten Päätalo on tehnyt peitenimet kirjoihinsa.

Päätalon elämä on tarina siitä miten vaatimattomista oloista voi ponnistaa. Kovaa on ollut taival, mutta kaiken kovuuden Päätalo on kääntänyt elämässään voitoksi pitäen päämäärän mielessä. Tämä kirja on ”mölläri” siitä, miten aiottiin kirjailijaksi ja mitä sitten tapahtui. Innostava tarina siitä miten ei ikinä tule antaa periksi omista unelmistaan.
”Lukijakirjeiden mukaan Päätalo on koko kansan terapeutti ja paranta, toivon antaja, mielen apteekki. Hän on historian kirjoittaja, todenpuhuja, kielen uudistaja, koko kansan keskusmuisti ja elämäntaidon opettaja. Hän viihdyttää, naurattaa, itkettää, tuo nautintoa – on inhimillisten tunteiden tulkki. Hän on väkivahva, heikko, ujo, arka ja vaatimaton, mutta juuri siksi karismaattinen. Salarakaskin. Hän on koti-ikävän ja suomalaisten arvojen ruummillistuma. Hän on huumetta ja lääkettä. Samanaikaisesti. Hänen itsetuntonsa on sekä matala että korkea. Hän on lukijoiden kaikuluotain – koti, uskonto ja isänmaa. Ruoppaaja, joka kourii lukijoidensa muistin syövereistä viimeisetkin pohjamudat. Vapauttaja. Vapahtaja. Työn sankari. Kirjailijoista kirjailijoin.”

Ritva Ylönen: Kalle Päätalo -Kirjailijan elämä. SKS, 2017. 490s

keskiviikko 28. helmikuuta 2018

Jani Toivola: Musta tulee isona valkoinen

 ”Silti koko Suomi saman pöydän ääressä on usein ollut suuri herättelijä. Teemme joka päivä töitä omien arvojemme pohjalta, ja aina ne eivät kohtaa. Se on saanut minut pohtimaan suhdettani yhteiskuntaan ja erilaisiin arvoihin osana tuota yhteiskuntaa. Oli ihminen kuka tahansa tai sanoi mitä tahansa, eduskunnassa hän ei katoa silmistäni vaan istuu seuraavanakin päivänä kanssani saman pöydän ääreen. Se pakottaa kerta toisensa jälkeen katsomaan asioita silmiin, se pakottaa etsimään tietä ja ymmärrystä toistemme luo.”
Kenellekään tämän blogin lukijoista ei liene epäselvää se miten valtavan kiinnostunut olen politiikasta ja polittisista elämänkerroista. Kun huomasin tämän kirjan kirjaston hyllyssä, en voinut olla tarttumatta tilaisuuteen: kirjahan oli varsinainen herkkupala, epätavallista reittiä Arkadianmäelle päätyneen Suomen ensimmäisen tummaihoisen kansanedustajan tarina. Onhan tämä luettava.

Musta tulee isona valkoinen on Jani Toivolan elämäntarina. Kirja etenee kronologisesti pikku-Janin elämästä kohti nykyisyyttä. Toivolan elämästä kenialainen isä katosi pojan ollessa ihan pieni, äiti kasvatti tanssimista ja näyttelemistä rakastavaa poikaansa yksin, kunnes perheeseen tuli isäpuoli ja myöhemmin sisaruksia. Erilainen Jani joutui koulussa kiusatuksi, mutta sittemmin Toivola on kääntänyt kurjat kokemukset voitokseen: hän kiertää kouluissa puhumassa kiusaamisesta ja pitää tärkeää asiaa muutenkin esillä.

Kirja kertoo miten paljon Toivolassa on paljon päättäväisyyttä, rohkeutta, energiaa ja intohimoa. Hän halusi näyttelijäksi ja pääsikin miltei Teatterikorkeakouluun – pääsykokeiden viimeiseen vaiheeseen. Teakin ovet kuitenkin pysyivät suljettuina ja Toivola lähti toteuttamaan unelmaansa näyttelemisestä NewYorkiin. Täysin uudessa ympäristössä Toivola etsi itseään, löysi ja oppi uutta. Vastoinkäymisiltä hän ei säästy, mutta käänsi lopulta ne voitokseen.
”Sinä vuonna kun tulin valituksi eduskuntaan, saivat perussuomalaiset ison vaalivoiton ja useita uusia paikkoja eduskunnassa. Median huomio kiinnittyi paljon heihin. Ilmassa oli sellaista odotusta, että he tekisivät virheitä tai käyttätyisivät huonosti. Toisinaan joku heidän eduskuntaryhmänsä jäsen niin tekikin, mutta pääosin tuollainen odotusilmapiiri tuntui sivusta seurattuna kohtuuttomalta perussuomalaisten enemmistöä ajatellen. Tiedostin myös, että pääsin itse huomattavasti helpommalta. Kukaan ei odottanut minun mokaavan tai sanovan jotakin tyhmää tai sopimatonta. Sain rauhassa hapuilla ja olla kömpelösti pihalla.”

Minulle luonnollisesti kirjan mielenkiintoisin osuus oli Jani Toivolan kokemukset ja ajatukset kansanedustan työstä. On varmasti iso asia olla ensimmäinen tummaihoinen kansanedustaja ja tulla vielä politiikan ulkopuolelta suoraan eduskuntaan aikana, jolloin Perussuomalaiset saivat jytkynsä ja hallitus hehkui sateenkaaren väreissä. Toivolan teksti on rehellistä ja aitoa: hän kertoo suoraan millaista on olla politiikan keltanokka suuressa ja hienossa talossa. Hän on jättänyt politiikkaan kädenjälkensä, uuden avioliittolain hyväksytty esitys on Toivolan nimissä.

Jani Toivolalla oli ollut pitkään unelma: hän halusi tulla isäksi. Eikä ihan vai viikonloppuisäksi, vaan hän halusi olla lähivanhempi Hän on homo ja tiesi, miten vielä vähän aikaa sitten yhteiskunta piti homoutta ja isyyttä toisensa poissulkevina asioina. New Yorkissa hän näki ravintolassa miesparin, jolla on pieni lapsi. Unelma on siis mahdollista. Vuosien päästä tuore kansanedustaja sai sähköpostia, joka mullisti hänen elämänsä. Monen palan loksahdettua paikoilleen Toivola oli menossa eduskunnan puhemiehen huoneeseen kertomaan elämänsä suurimmasta asiasta.

Musta tulee isona valkoinen on mielenkiintoinen kirja. Se on vahva kertomus pelosta ja siitä selviytymisestä, rehellinen ja rohkea. Vaikka kirja ei kronologisuudessaan kovin yllätä, elämäntarinan rinnalla kulkee toinen tarina: Toivolan ja hänen veljensä matka tuntemattomien sukulaisten luo Keniaan. Keniassa moni pala löytää paikkansa.

Palapelin palojen etsimistä ja niiden löytymistä on mielenkiintoista seurata umpirehellisen ja syväluotaavan kirjan sivuilla ja tuon etsinnän kertomisen Toivola tekee taidolla – suoraan, mutta nostamatta itseään kuitenkaan jalustalle.
”Yhtäkkiä olet yksin, seuranasi vain pelko ja epävarmuus. Ympärilläsi avautuu jonkinlainen neutraali tyhjyys, joka sinun pitäisi psytyä tyttämään elämällä: ihmisillä, ystävillä, arkisilla rutiineilla, lempipaikoilla, työllä, harrastuksilla, juhlilla... Ei auta muu kuin ryhtyä päättäväisesti hommiin.”

Jani Toivola: Musta tulee isona valkoinen. 2016, Siltala. 266 s.


keskiviikko 31. tammikuuta 2018

Farida Khalaf ja Andrea C. Hoffmann: Olin Isisin vanki. Nuoren jesiditytön kauhujen kuukaudet

””Minä en en nouse tuohon autoon! Päästä irti!” huusin hänelle.
”Voi kuule, kyllä sinä nouset”, arabimies sanoi ja tyrkki minua tylysti kiväärinperällä kohti linja-autoa. Huidoin villinä ympärilleni. Silloin mies suuttui.
”Senkin pikkuelukka”, hän tuhahti. ”Kyllä sinusta vielä niskoittelu kitketään.””


Isis ja turvapaikanhakijat. Kaksi sanaa, jotka herättävät paljon tunteita. Moni hyväksyy Eurooppaan turvaa etsimään lähteneet ihmiset, mutta vastustajia, niistäkään ei ole pulaa. Kun näin Farida Khalafista kertovan kirjan kirjastossa, ajattelin, että ehkäpä tämä kirja antaisi yhden äänen sille miksi niin moni lähtee etsimään turvallisempaa elämää täältä.

Kirjan alussa eletään vuotta 2014. Farida on aivan tavallinen 17-vuotias nuori, joka haaveilee matematiikan opiskelusta, lukee muotilehtiä ja auttaa äitiään kotitöissä. Hän asuu perheensä kanssa Irakissa Kochon jesidikylässä. Elämä on ihanaa ja huoletonta, mutta uutisista alkaa tulvia elämää synkentäviä pilviä.

Isisin terroristit saivat valloitettua paikkakunnan toisensa jälkeen ja lopulta he olivat Faridan kotikylässä. Faridan elämässä muuttui sinä päivänä kaikki, kun Isis tunkeutui hänen paratiisiinsa. Isis-taistelijat teloittivat kylän miehet ja sieppaa naiset ja lapset.

Alkoi Faridan pahin painajainen. Hän joutui eroon perheestään ja lopulta päätyi orjamarkkinoille Syyriaan. Farida myytiin muiden tyttöjen tavoin Isis-taistelijan seksiorjaksi, vain siksi, että hän tunnustaa toista uskoa kuin islamia. Farida joutui kokemaan väkivaltaa, raiskauksia, pelkoa ja mitätöintiä jatkuvasti. Hänet myytiin moneen kertaan uudelle miehelle ja joutui muuttamaan uusiin, yleensä pahempiin olosuhteisiin. Farida yritti itsemurhaa monta kertaa ja kertaalleen hänet pahoinpideltiin miltei kuoliaaksi.

Mutta matkalle sattui myös vähän vähemmän raakalaismaisia Isis-taistelijoita. Farida sai kaikesta huolimatta hoitoa ja lopulta onnistui muiden tyttöjen kanssa pakenemaan leiristä omiensa luo, mutta siellä ei mikään enää ole ennallaan.

Kirja on varsinainen jännitysnäytelmä ja pitää lukijansa hyvin tehokkaasti otteessaan. Vaikka kirjan takakansi paljastaakin onnellisen lopun, onnellisen alun ja onnellisen lopun väliin mahtuu valtavan riipaiseva jännitysnäytelmä, joka on valitettavasti tositarina. Kirjan lopussa paljastuu ketkä Faridan perheestä säilyi hengissä ja millaisen vastaanototn seksiorjat saivat omassa yhteisössään. Jesidien keskuudessa kun raiskattu nainen oli pilattu loppuiäkseen.

Farida Khalaf on rohkea nainen. Hän on tehnyt todellisen urotyön kertoessaan millaisessa todellisuudessa Isis on muunuskoisia pidellyt ja millaisen häpeän leiman raiskatut tytöt saivat omiltaa selviydyttyään elossa. Kirja sisältää väkivaltaa ja raakuuksia, mutta niillä ei millään lailla mässäillä eikä niitä hehkuteta liikaa, ne kerrotaan tapahtuneina tosiasioina. Faridalle ja hänen kohtalotovereilleen todella toivon, että he saavat Euroopassa kaiken sen hyvän, jota me vain suinkin voimme antaa. Ja niin, kenelle suosittelen kirjaa? Erityisesti heille, joiden mielestä Faridan kaltaisten ei pitäisi tulla tänne.
”Myyty. Kesti hetken ennen kuin tajusin, mitä oli tapahtunut. Minut oli luovutettu omistajalta toiselle kuin nauta karjamarkkinoilla. Miehet, jotka olivat siepanneet minut ja pitäneet minua vankinaan, olivat myyneet minut. He olivat käärineet rahaa sillä, että luovuttivat minut toisillemiehille, jotka nyt saivat tehdä minulle, mitä mielivät.”

Farida Khalaf ja Andrea C. Hoffmann: Olin Isisin vanki. Nuoren jesiditytön kauhujen kuukaudet.

Minerva Kustannus Oy 2016, 224 s.