Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet

”Kysyn sen mitä olen ajatellut puoli vuotta. 

 - Haluaisitko sä lähteä? Meneekö sulla elämä tässä?
Katson Aadaa silmiin ja tiedämme molemmat, että jos tämä olisi käynyt toisinpäin, minä olisin lähtenyt. Pari viikkoa olisin pyöritellyt sormiani ja yrittänyt järjestellä pyörätuolille kääntymistilaa, sitten olisin soittanut Aadan vanhemmille ja pakannut reppuni.”

Emma Puikkosen Eurooppalaiset unet on matka eri puolille Eurooppaa eri vuosikymmeninä. Tarinassa kohtaavat yksilöt, ihmismassat, historialliset tapahtumat ja tulevaisuuden maalailu.

Kirja alkaa 1980-luvun Euroopasta, aikana, jolloin Gdanskissa kiehui. Samaan aikaan Toma ja Johannes kohtaavat muualla Euroopassa. Johannes on kirjan keskeisimpiä henkilöitä, hänen ja hänen perheensä vaiheet vilahtavat kirjassa tämän tästä. Johanneksen perheen arkeen liittyy myös Fadumo, jonka seikkailut turvapaikanhakijana oli miltei kirjan mielenkiintoisin pätkä. Lukija tutustutetaan myös saksalaiseen Kariniin, kosovolaiseen Ediin, unkarilaiseen Andoriin, hollantilaiseen Elineen ja näiden perheisiin. Puikkonen vie lukijansa niin unkarilaisen ministerin kuin ruotsalaisen katujengiläisen mukaan. Euroopassa muurit murtuvat, maat hajoavat sodissa, kartat piirretään uusiksi ja pakolaiset virtaavat.

Matkan päätteeksi kurkataan tulevaisuuteen. Kirjan viimeinen tarina kokoaa langanpäät yhteen. Vuoteen 2027 sijoittuvassa luvussa Fadumon tytär niputtaa yhteen eurooppalaisten unet.

Eurooppalaiset unet on mielenkiintoinen, taitavasti kirjoitettu kirja. Alkuun eri aikakausiin, maihin ja eri ihmisiin liittyvät tarinat tuntuvat hiukan irrallisilta, mutta vasta kirjan luettuaan tajuaa miten ehjä kokonaisuus tarinoista muodostuu. Kirjan henkilöt ja tapahtumat nivoutuvat taitavasti yhteen eikä luvut jää toisistaan irralliseksi, vaikka niissä on eri henkilöt, paikka ja aika. Eurooppalaiset unet näyttävät, miten suurten mullistusten keskellä pienillä teoilla voi tehdä paljon ja kuinka pieni tämä maailmankolkkamme Eurooppa oikeastaan on.

”Hiljaisuus kuului kunnolla vasta kun auto oli mennyt Puut humisivat tuulessa uudella tavalla, Fadumo katsoi niiden latvoja ja mietti, tuleeko näistä tuttuja puita, oppiiko hän ne nimeltä samalla tavalla kun osasi isän kotikylän kasvit ja kivet. Valkoinen aine tarttui Fadumon pieniin kenkiin ja jalkapöydän päälle, jaloista paleli jo enemmän kuin koskaan. Fadumo oli nähnyt kuvia lumesta ja ajatellut että se on kuin suolaa.”

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet. WSOY, 2016. 173 s.  

Anneli Auer: Murhalesken muistelmat

”Kun Jukka kuoli, en menettänyt vain miestäni vaan koko elämäni ja tulevaisuuteni. Meillä oli ollut paljon yhteisiä suunnitelmia. Meidän piti matkustella pitkin Eurooppaa lasten kanssa, lähteä maailmanympärimatkalle ja muuttaa joskus Espanjaan, kun lapset kasvaisivat isommiksi. Meidän piti muuttaa Ulvilasta ja aloittaa uusia projekteja. Millään ei tuntunut enää olevan mitään merkitystä, kun ei ollut ketään jakamassa haaveita ja onnistumisia.” 

Ennen joulukuun alkua 2006 Anneli Auer oli kuin kuka tahansa meistä ja eli tavallista lapsiperheen arkea miehensä ja neljän lapsensa kanssa Ulvilassa. Yhdessä yössä kaikki muuttui, kun hänen miehensä Jukka Lahti surmattiin. Tänä päivänä Auer on lööpeistä tuttu kasvo, ihminen, josta jokaisella on joku mielipide. Hänet on kahteen kertaan tuomittu murhasta elinkautiseen ja yhtä monta kertaa siitä vapautettu nainen. Auer on saanut 7,5 vuoden tuomion myös seksuaalirikoksista.

Media on pitänyt huolen siitä, että tämän omituisen murhajutun käänteet ovat kaikkien tiedossa. Meheviä otsikoita tarjoillussa jutussa on Auerin ääni kuulunut aika vähän. Nyt on hänen vuoronsa kertoa oma näkökulmansa tapahtuneesta. Anneli Auerin tarina kantaa nimeä Murhalesken muistelmat.

Auer aloittaa kirjansa perheen yhteisestä lomamatkasta syksyllä 2006. Perheellä oli asiat hyvin ja tulevaisuus näytti valoisalta. 1.12. 2006 Auerin ja Jukka Lahden kotona tapahtuu kuitenkin jotakin karmeaa: joku murhaa Jukka Lahden. Auerin mukaan joku tuntematon mies murtautui sisään, puukotti Aueria ja jäi tappamaan hänen miestään, kun Auer pakeni soittamaan hätäpuhelua. Tekijä pääsi pakenemaan ennen kuin poliisit ehtivät paikalle. Pariskunnan neljästä lapsesta kolme nukkui tapahtuman aikoihin, vanhin lapsista heräsi meteliin ja näki Auerin kuvaaman "tumman hahmon".

Tuon yön jälkeen ei ollut paluuta entiseen. Lahti oli murhattu, Auer haavoittunut ja koko elämä sekaisin. Tekijää ei löydetty, poliisit tulivat tutuiksi ja elämä oli rakennettava uudella tavalla. Pala palalta Auer kuitenkin pääsee jaloilleen ja toivoo murhaajan löytymistä. Elämään tulevat mukaan myös Jens Kukka ja Seppo.

”Syksyllä 2009 olin ollut neljän onnellisen ja tasapainoisen lapseni tyytyväinen äiti. Lapset olivat olleet elämäni keskipiste. Minulla oli viihtyisä koti ja noin parinsadantuhannen euron omaisuus. Yritykseni tuotti keskituloisen naisen palkan. Tulos oli ollut joka vuosi jyrkästi noususuuntainen.”

Kun elämä alkoi olla jo raiteillaan, tapahtuu hurja käänne. Poliisi uskoo Auerin itse tappaneen miehensä. Auer pidätetään ja joutuu oikeuteen. Tuomio on elinkautinen murhasta. Useiden käänteiden jälkeen hänet vapautettiin murhasyytteistä. Auer vapautuu, mutta vain vähäksi aika. Auer koettaa saada lapsensa takaisin luokseen, mutta joutuukin syytteeseen hurjista seksuaalirikoksista ja murhajuttu palautetaan takaisin käräjäoikeuteen. Auer joutuu takaisin vankilaan. Seksuaalirikoksista tuomitaan myös Jens Kukka. 

”Koko tilanne tuntui absurdilta ja epätodelliselta. Olin suunnitellut meneväni huomenna kriisikeskukseen juttelemaan psykologin kanssa. Nyt olinkin matkalla Porin putkaan pidätettynä murhasta, jota en tiennyt tehneeni. Luulin tulleeni hulluksi.” 

Loppujen lopuksi hovioikeus vapauttaa jälkeen Auerin syytteistä ja tämä joutuu suorittamaan ainoastaan tuomionsa seksuaalirikoksista. Jos murhajuttu kaikkine käänteineen on omituinen, seksuaalirikokset ne vasta kummallisilta tuntuvatkin. Siinä tuomio pohjautuu aika pitkälti traumaattisia ja dramaattisia asioita kokeneiden lasten kertomuksiin.

Huh huh, mikä tarina. Ei voi muuta todeta. Murhalesken muistelmat on mielenkiintoinen, mutta karmea tarina. Kamalaksi jutun tekee se, että tämä ei ole mikään Hollywood-draamaa, vaan joukko ihan suomalaisia tositapahtumia. Poliisin toiminta on ollut melkoisen pöyristyttävää eikä mediakaan ole helpolla Aueria päästänyt. Auer on joutunut maksamaan tapahtuneesta kohtuuttoman hinnan menettämällä ensin aviomiehensä ja sitten lapsensa, maineensa ja elinkeinonsa.

Murhalesken muistelmat on tärkeä kirja. Se on sitä jo sen vuoksi, että Auer saa oman äänensä kunnolla laajalle yleisölle kuuluviin ilman epäilevien toimittajien kysymyksiä ja myös sen vuoksi, että Auerin tarina paljastaa miten Suomessa saadaan poliisin ja oikeuslaitoksen taholta mustastakin valkoista tai oikeastaan tässä tapauksessa toisin päin. Auer tuntee juttunsa todella hyvin, se näkyy kirjassa selvästi eikä hänen kirjailijantaidoissakaan ole moitteen sijaa. Kirja on erittäin hyvin ja mielenkiintoisesti kirjoitettu. Kolmeensataan sivuun on saatu mahtumaan hurja tapahtumasarja eikä lukemista ei haittaa, että pääpiirteissään tietää jutun tapahtumat. Kirjaa lukiessa ei niinkään mieti, kuka Jukan murhasi, vaan enemmänkin sitä miten tämä kaikki voi olla mahdollista. Miksi yhdelle ihmiselle täytyy tapahtua jatkuvasti näin paljon kaikkea. Toivottavasti huonojen tapahtumien kierre on nyt Auerin kohdalla katki ja hän saisi rauhassa keskittyä hyvään ja rauhalliseen tulevaisuuteen. Missä se sitten lienee. 

”Kerran käelyllä kattotasanteella minun oli pakko poimia maasta kellastunut lehti ja kokeilla, mitä tapahtuisi, jos puristaisin sen kansaan. Lehti kädessäni tuntui tuoreelta ja nahkealta ihan kuin se olisi oikea lehti.

Tämä oli totta. Tämä ei ollut unta.”

Anneli Auer: Murhalesken muistelmat. Into Kustannus. 2016. 296.

Tommi Kinnunen: Lopotti

”Jos on sokea, ei saa olla muuten kummallinen, sillä tavalliset ihmiset eivät tykkää nähdä liian erilaisia. Vain silloin saa olla outo, jos on tylsämielinen, sillä niiltä ei kukaan odota mitään. Sellaisia ei tahdota edes nähdä. Mutta jos on pelkästään sokea, pitää varoa, ettei erottaudu.”

Millaista on olla erilainen maailmassa, jossa oletetaan kaikkien olevan samanlaisia?

Tommi Kinnusen Lopotissa katsotaan kahden eri silmäparin kautta maailmaa, jossa on vaikeaa olla erilainen kuin ympäröivä maailma. Tarina kulkee kuvaten kahden henkilön, Helenan ja Tuomaksen, elämää. Ajassa hypitään vuosikymmenten välissä, kirjan alussa Helena ja Tuomas ovat lapsia omilla vuosikymmenillään. Loppua kohden aika on yhteinen, näkökulma vaihtuu kertojan mukaan. Tuomas kuvataan kolmannessa persoonassa, Helena minä-muodossa.

Kirjan alussa eletään 1940-lukua. Sokean pikku-Helenan luottoihminen on pikkuveli Johannes. Kesken auvoisen lapsuuden Helena lähetetään yhdeksänvuotiaana kauaksi Helsinkiin sokeainkouluun. Kaikki tuttu vaihtuu karuun tuntemattomaan, jossa tärkeimmät opit ovat olla erottumatta muista millään tavoin ja oppia askelmääriä ulkoa. Helena kuitenkin haluaa pärjätä elämässä ja kulkea omia polkujaan. Hän löytää uransa musiikista ja pianon parista.

”Kotona kuljen omia teitäni. Soitan pianoa harvakseltaan, nykyään lähinnä iloisia iskelmiä. Täällä minä olen Karin hallinnassa. Se näytti minulle ensin, mistä päin selliä mitäkin löytyy, ruokaa ja saippuaa, vessapaperia, ja katosi sitten omiin seikkailuihinsa. Se tietää, etten minä pääse minnekään. En tiedä reittiä rannalle, en pärjää matkamuistomyymälöissä törmäämättä myyntitiskeihin.”

Helenan veljenpoika Tuomas lähtee kauaksi kotoa toisella tavalla kuin tätinsä. Hänkin on erilainen kuin ympäristön ihmiset, hän on homo. Sellainen oli pienelle pohjoissuomalaiselle kylälle liikaa 1990-luvun alun Suomessa. Tuomas lähtee opiskelemaan ja päätyy Turkuun. Hänen mielestään itsemurhaan päätyvät homot ovat luovuttajia. Tuomas ei sitä ole.

Sokeuden, homouden, erilaisuuden ja irrallisuuden lisäksi kirjassa yhden sivujuonteen jättää myös lapsettomaksi jääminen. Helena ja tämän aviomies Kari eivät saa yhteistä lasta ja asialla on avioliitossa synkät seuraukset. Tuomas on lopulta onnellisesti naimisissa Oskunsa kanssa ja hänestä on tulossa isä. Lapsen äiti, Tuomaksen ystävä, kuitenkin pettää Tuomaksen pahimmalla mahdollisella tavalla.

Kirja herättelee lukijaansa pohtimaan arkea vähemmistöjen kautta ja sitä, miten voisi itse edesauttaa heidän hyvinvointiaan. Kirjan yksi mielenkiintoisempia puolia oli huomata, millaista elämä on kun ei näe. Kinnunen onnistuu kuvaamaan Helenan arjessa kohtaamia ongelmia varsin tarkasti. Tuomas on myös kuvattu uskottavasti, mutta siitä silti puuttuu tietynlainen wow-efeksi. Johtunee ehkä siitä, että homojen elämäkohtalot ovat tulleet tutummaksi laajalle yleisölle nykyaikana kuin sokeiden. Erilaisuus ja samanlaisuuden vaatimus tuovat mieleeni 1990-luvun hämäläisen pikkutaajaman koulumaailman, jossa lähtökohta oli kaikkien samankaltaisuus ja erilaisuutta pidettiin kaikin puolin paheksuttavana. Lopun lapsettomuuskuviot kaikessa julmuudessaan saivat myös pohdittavaa pitkäksi aikaa.

En ole lukenut Kinnusen esikoisromaania Neljäntienristeys, joka kertoo samasta suvusta. Se ei haittaa, Lopotin henkilöistä ja juonesta saa oikein hyvin kiinni yksinäänkin. Kirja oli niin mukaansatempaava, että miltei unohdin itseni kotiin lukemaan sitä kuin lähteä muualle. Helenan ja Tuomaksen tarina herättelee lukijaansa ajattelemaan niiden silmin, jotka ovat valtaväestöstä sivussa. Kirja laittaa ajattelemaan miten me suhtaudumme heihin, jotka eivät tavalla tai toisella lukeudu valtavirtaan ja jätämmekö heille tilaa keskellemme. Lopotti voitti lukija-Finlandian ansaitusti, se herättää lulkijansa näkemään millaista on kun aina on pimeää.

”Tuomas oli laskenut kirjan. Hän olisi tahtonut olla osa tätä kylää, mutta tiesi, ettei se enää ollut mahdollista. Ivahuudot ja pilkkasanat oli helppo arvata jo. Hän oli tiennyt, mitä sanaa mummu käyttäisi. Laisensa. Sillä se pilkkoi erilleen tavalliset ja poikkeavat.”

Tommi Kinnunen: Lopotti, WSOY 2016, 364.