Katja Kettu: Kätilö

 ”Minä olen kätilö Jumalan armosta ja kirjoitan nämä rivini sinulle, Johannes. Minulle kaikista maailman ihmisistä on Herramme Kaikkivaltias viisaudessaan antanut kyvyn lahjoittaa toisille elämä ja toisilta tuhota se.”

En ole koskaan ollut innostunut äänikirjoista. Päin vastoin, olen henkeen ja vereen vannonut pysyväni paperisen kirjan lukijana ja vältellyt kaikkea äänikirjoihin liittyvää.

Helmikuussa työt ja opinnot veivät aikaa niin, että kotiin päästyäni ei tuntunut enää energiaa riittänyt lukemiseen. Ai niin, ne äänikirjat. Pitäisiköhön sittenkin kokeilla….?

Suuntaisin kirjaston äänikirjapalveluun. Hetken selailtuani löysin kirjan, joka kyllä löytyy omasta hyllystäni pokkarina, mutta on lojunut siellä kuukaudesta toiseen odottaen. 

Kirja on Katja Ketun Kätilö.

Kirjan päähenkilönä on kätilönä toimiva Villisilmä, joka tapaa saksalaisen Johann Angelhurstin ja rakastuu siltä seisomalta. Tuo alkukantainen voima, rakkaus, pitää Villisilmää otteessaan Titovkan vankileirillä, Kuolleen miehen majalla Norjan rannikolla, Petsamossa, keväällä, kesällä ja loppusyksystä 1944. Rajoja ei juuri tunneta. Tarinassa kertojana on Villisilmä, välillä äänessä on ulkopuolinen kertoja, välillä  rakkauden kohde Johann eli Johannes. Molemmat, Villisilmä ja Johannes, eivät ole kohdatessaan mitään lapsia enää, vaan elämän kouluttamia ja koulineita ihmisiä. Heidän taustansa avautuvat vähän kerrassaan kuin sipuli.

Sotaa kun eletään, sattuu ja tapahtuu kaikenlaista. Kamalaakin, joka otetaan vastaan kuin sen pitäisi niin mennäkin. On rotuerottelua, operaatio Navetta ja Hillerin määräykset. Yht´äkkiä ystävä onkin vihollinen. Oman haasteensa ankaraan elämään tuo pohjoisen karu luonto, mutta siihen on totuttu ja sen kanssa osataan elää.

Ja kun vielä sekaan heitetään Kuolleen miehen päiväkirjamerkinnät ja kirjeet tyttärelleen, niin alkuun on ihan pihalla missä ollaan, minne mennään, kuka puhuu ja kenelle. Mutta tarinan punainen lanka alkaa löytyä mitä pidemmälle tarinassa etenee. Päähenkilöiden lisäksi mielenkiintoisia hahmoja ovat mm. kolttatyttö Masha ja Ryssänpoika, joista etenkin Masha saa Vilkkusilmän näyttämään pehmeän puolensa Lapin karussa, sotaisessa hetkessä.

Kirjan kieli on todella rikasta, kaunista, karua ja aitoa sekin, se toi mieleeni Rosa Liksomin ja meänkielen. Eija Ahvon ääni ja lukutapa naulitsee kuuntelijan paikalleen, hän loihtii taidokkaasti esiin Villisilmän, Johanneksen, sodan ja maisemat.

Sota on julmaa ja Kätilö on, jossei nyt raaka, niin julma romaani. Se  muistuttaa vähemmän esillä olleesta Lapin sodasta ja siitä miten julmia ihmiset voivat olla toisilleen. Se myös muistuttaa miten kaiken kauhean keskelläkin ihminen on inhimillinen olento, joka rakastuu, tahtoo suojella ja yrittää uskoa parempaan, vaikka se tarkoittaisikin kuolemaa.

Kätilön kuunneltuani olen huomannut katselevani erilaisia äänikirjapalveluja sillä silmällä. Uskon, että tämä ei tule jäämään ainoaksi äänikirjan kuuntelukokemukseksi.

"Jumalani, tuon miehen mie haluan. Jos Jumalani tuon saan, niin toista en vaadi."

Katja Kettu: Kätilö. WSOY. 2011. (Kuvassa olevassa pokkarissa sivuja on 348.)

Raisa Omaheimo: Ratkaisuja läskeille

 ”Läskivaara on kaikkialla. Olen aina tiennyt, että pahinta mitä voi olla, on olla lihava. Sitä on tutkittukin, ihmiset menettävät mieluummin raajansa kuin lihoisivat.”

Raisa Omaheimon Ratkaisuja läskeille on kirja, joka laittaa pohtimaan yhtä aikamme arkista asiaa: läskeyttä.  Se, että joku on läski, ei ole vain loputtomia dieettejä ja arjen hankaluuksia, vaan kyse on laajemmasta asiasta. Monet niistä läskeille arkipäivää, normaalipainoisille asioita, joita ei tule ajateltua.

Lihavuus on eittämättä asia, joka aiheuttaa läskille ihmiselle ongelmia päivittäisessä elämässä.  Omaheimo pohtii teema kerrallaan läskeyden olemusta: muun muassa millaista on käydä läskinä lääkärissä, vaatekaupassa, deiteillä, matkustamassa taikka millaisina läskit esitetään mediassa. Omaheimo  laittaa itsensä peliin jammentaen omakohtaisia kokemuksiaan läskinä olemisesta rinnastaen sitä tieteellisiin tutkimuksiin ja tietokirjallisuuteen. 

No juu, en minäkään missään missin mitoissa ole, minustakin voisi sanoa, että olen läski. Olen kokenut nimittelyn, vaatekauppojen liian pienet koot ja lääkärin suorat vihjailut, mutta entä sitten? Olen ajat sitten päättänyt olla välittämättä ja tehdä sen mitä voin: elää sellaisena kuin olen.  Minulle on kerran sanottu, ettei hyvä kunto aina tarkoita sitä, että on hoikka tai normaalipainoinen. Läskikin voi olla hyvässä kunnossa.

Josta tuleekin mieleen BMI. Omaheimo heittää tuon epäluotettavan mittaustavan suoraan roskikseen. Tosiasiassahan se ei kerro muusta kuin painon suhteesta pituuteen, ei sitä miten terve tai sairas ihminen on. Lihaksetkin painavat.

No joo, myönnän, että ylipaino tuo mukanaan erilaisia vaivoja, mutta laihdutus ei ole todellakaan vastaus aivan kaikkeen. On kuitenkin yksi toimenpide, jonne läski kelpaa oikein hyvin: lihavuusleikkaus. Tuo toimenpide saa huutia Omaheimon kirjassa oikein olan takaa.

Kirjaa lukiessani erityisesti jäin pohtimaan miten media kohtelee läskejä. Olen seurannut joitakin painoon liittyviä ohjelmia, kuten ”Hengenvaarallisrsti lihava”- sarjaa. Omahemo tuntee myös tuon tosi-tv-sarjan ja monta muuta samanlaista eikä ole lainkaan vakuuttunut niiden hyödyllisyydestä.

Koska paha läski, hyvä laihuus tai edes normaalipainoisuus. Mihin se kehopositiivisuus jäi yhteiskunnasta tai mediasta? Niinpä. Miksi läskin pitää esittää olevansa surkea luuseri vain siksi, että on läski?

Lihavuus ja sen ratkominen ei ole niin yksioikoista kuin valtaosa ihmisistä luulee.   Painon pudottaminen ei ole mikään helppo homma, ja yhteiskunnan paine tai asenteet eivät tee helpoksi olla läskikään. Läski muuttuu Omaheimon mukaan  arjen näkymättömäksi kulkijaksi ja läski myös joutuu kohtaamaan syrjintää milloin missäkin, koska lähtökohtainen oletus on, että läski ei voi ollakovin fiksu. Työhaussa päälle viisikymppinen läskistynyt on pahassa jamassa. Vanhemmiten läskistynyt ikäänkuin tiputtaisi tietotaitoaan karttuneiden kilojen mukana pois. 

Tämän kirjan äärellä kokee hurjasti ahaa-elämyksiä, että juuri noin se asia on. Hitto, seuraavaksi aion sanoa laihdutusta joka vaivaan suosittelevalle lääkärille, että suositteletko laihdutusta myös normaalipainoiselle samasta vaivasta kärsivälle. 

Raisa Omaheimon Ratkaisuja läskeille, on kirja, jota voin suositella todellakin kaikille, olitpa läski, laiha tai jotakin siltä väliltä. Oppimista olisi meillä kaikilla siitä miten suhtautua kanssaihmisiin. Kaikenkokoisiin.

Tämän kirjan jälkeen ainakin minä olen entistä ylpeämpi siitä, että olen juuri minä, juuri sellaisena kuin olen, juuri sellaisena kuin miltä näytän.

”Kehosi ei ole ongelma, joka pitäisi ratkaista.”

Raisa Omaheimo: Ratkaisuja läskeille. Kustantamo SS. 2022.188s.

Kaisa Tammi: Naisvankilan pomo

 ”Nainen näytti ja vaikutti naiselta, johon olisin voinut törmätä ihan missä tahansa. Hänet erotti lukuisista siviilielämässä tapaamistani naisista vain se, että hän oli syyllistynyt henkirikokseen ja oli vanki.”

Kirja naisvangeista pitkään vankilassa työtä tehneet naisen näkökulmasta. Mielenkiintoista. Pidin tosi paljon Ylen Linna-sarjasta ja nuorempana olin paljonkin tekemisissä ulkomaalaisten vankien kanssa, joten ehdottomasti kirja lukujonoon.

No juu, niin on tainnut olla kiinnostava kirja aika monesta muustakin, sen verran pitkät lainausjonot kirjalle oli. Kirjaa piti odottaa… pitkään.

Kaisa Tammi on nainen, joka kasvoi alkoholisti-isän juomisen varjossa. Vanhempien erottua seurasi lähiöelämää levottomassa lähiössä. Nuori Kaisa haaveili näyttelijän urasta, kävi Kallion ilmaisutaidon lukion, mutta päätyikin opiskelemaan psykologiaa. Lama-aikana kesätyöpaikoista oli pulaa ja niinpä hän päätyi kesätöihin Nokalle. Siitä alkoi ainutlaatuinen vankilaura vankilapsykologina ja sittemmin vankilanjohtajana.

Kirja on kurkistus paitsi Tammen elämään, myös suomalaiseen vankienhoitoon, etenkin naisvankien osalta. Kirjassa käydään vankilamailmaa läpi eri teemojen avulla, jotka jollakin tavalla kytkeytyvät Tammen elämään ja uraan: romanit, rasismi, vankilateatteri, lapset vankilassa jne. Vankila on kovin miehinen systeemi, että onneksi on Tammi, joka on jaksanut vuosia, vuosikymmeniä jaksanut pitää ääntä naisista ja naisvangeista. Pitkä vaikuttamistyö on kantanut myös hedelmää. Tämän kirjan pääteemana on oikeastaan naiseus, ei niinkään vankeus, koska vankila-aika on oikeastaan jäävuoren huippu sinne päätyvien naisten elämässä.

Hyvää kannatti odottaa, sen voin kirjasta kyllä todeta. Kirja on mielenkiintoisesti kirjoitettu, Tammen oma elämäntarina ja muistot vankiloista ja vangeista kulkevat eri teemojen lomassa sujuvasti. Kirjassa on paljon faktatietoa, mutta tieto ei tee kirjaa tylsäksi tai kuivaksi lukea. Ennen kaikkea tämä kirja on muistutus siitä mitä kaikkea on raflaavien klikkiotsikoiden takana, etenkin naisten tekemien rikosten takana. 

Suosittelen kirjaa itseasiassa kaikille ihan vain sen takia, että tulisi edes joskus ajatelleeksi, ettei elämä ole mustavalkoista. 

”Nyt kun Hanna seisoi yleisön edessä ja kertoi elämästään, oli se myös minulle silmiä avaava hetki. Hanna muistutti elämästä tilastomerkintöjen takana.”

Kaisa Tammi: Naisvankilan pomo. WSOY Kustannus. 2022. 274s.