tiistai 24. tammikuuta 2017

Laura Saarikoski & Saska Saarikoski: Trump – mies kuin Amerikka.

”Toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvallat on ollut maailman johtava liberaali demokratia. Vaikka se ei ole aina noudattanut omia ihanteitaan, se on toiminut vastavoimana maailman diktaatoreille, kuten Venäjän presidentille Vladimir Putinille. Miten käy maailman, jos sen ainoa suurvalta menee järjiltään?”

Onkohan se vaalitulos jo tullut, ajattelin, kun heräsin 9. marraskuuta 2016. Avasin koneen ja pöyristyin. Mikä painajainen! Onhan tämä vain pahaa unta, onhan? Jos menisin takaisin nukkumaan ja heräisin uudestaan? Jos sitten Hillary olisikin tuleva presidentti? Tämä ei voi yksinkertaisesti olla totta, että siitä öykkäröivästä populistisesta räyhääjästä tulee maailman mahtavin mies. Ei Trump, ei. Ei, ei ja vielä kerran ei.

Mikään taikatemppu tai rukous ei muuttanut enää siinä vaiheessa vaalitulosta. Hillary hävisi vaalit ja Trump voitti. 20.01. 2017 hän vannoi valansa ja hänestä tuli herra Presidentti. Donald Trump onnistui tekemään sen, johon kukaan ei uskonut. Mies, jolla ei ole päivääkään poliittista kokemusta.

Olen aina pitänyt Trumpia erittäin vastenmielisenä, moukkamaisena, huonosti käyttäytyvänä elähtäneenä ukkona. Inhosta huolimatta tartuin toimittaja Saska Saarikosken ja Helsingin Sanomien Yhdysvaltain kirjeenvaihtaja Laura Saarikosken kirjoittamaan kirjaan, jonka kannessa komeilee oranssinaamanen Trump. Pohdin mahtaako ukko olla oikeasti yhtä teennäinen kuin kuvansa. Ymmärtäisinkö luettuani kirjan hieman paremmin ilmiötä Donald Trump?

Donald Trumpin isänpuoleiset isovanhemmat ovat muuttaneet Yhdysvaltoihin Saksasta ja hänen äitinsä on britti. Trump itse on paljasjalkainen newyorkilainen. Perheeseen syntyi viisi lasta, joista Donald on neljäs. Nuori Donald oli varsinainen ongelmalapsi, hän saattoi ajella kavereidensa kanssa ympäri naapurustoa ja hakata ohikulkevia. 13-vuotiaana hänet lähetettiin New York Military Academy – nimiseen sisäoppilaitokseen.

Perheen isä oli hyvin ankara ja aina töissä. Hän opetti jälkikasvulleen, että vain voittamisella on merkitystä ja hän halveksi heikkoutta. Donaldista tuli samanlainen työnarkomaani, joka nukkuu vain muutaman tunnin yössä ja sopiva aika aloittaa työpuheluiden soittaminen on aamuviideltä. Kotona Donaldia isänsä tavoin ei juuri nähdä.

Donald Trumpilla on ollut muuta tekemistä: hän on rakentanut pilvenpiirtäjiä, bilettänyt, piirittänyt malleja ja antanut kenkää kilpailijoille Diilissä. Presidenttikampanjan hän käytti lähinnä muiden, erityisesti vastaehdokkaansa, maahanmuuttajien, naisten ja vähemmistöjen haukkumiseen, kannustanut kannattajiaan väkivaltaan ja unohtanut nationalismikiihkoilussaan sen, että suurin osa amerikkalaisista omaa maahanmuuttajataustan, mukaan luettuna hän itse.

Yksi asia Donaldia seuratessa on ainakin tullut hyvin selväksi: Trump tykkää itsestään. Hänen lempisanansa on ei enempää tai vähempää”minä”. Omasta mielestään Trump on niin hyvä, ettei tee pahoja asioita, tai jos joskus sellaiseen sortuukin, ei ainakaan pyytele Jumalalta anteeksi. Trumpin itsekeskeisyys ei ole mennyt tutkijoilta ohi: Trump on 1980-luvulta lähtien saanut kunnian toimia esimerkkitapauksena useissa narsistista persoonallisuutta käsittelevissä akateemisissa teoksissa. Persoonallisuuden lisäksi Trumpin kielenkäyttö on myös kiinnostanut tutkijoita. Kielentutkijat ovat verranneet poliitikkojen puheita koululaisten kielitaitoon. Yleisesti poliitikkojen kieli oli 14 - 15 -vuotiaiden tasolla, kun taas Trumpin kieli oli 9 - 10 -vuotiaiden tasolla. Eli trumpmaisesti:
"Maamme on vakavissa vaikeuksissa. Emme voita enää. Ennen me voitimme, mutta enää emme voita. Milloin oli edellinen kerta, kun voitimme kauppasopimuksessa vaikkapa Kiinan? Ne murhaavat meidät. Minä voitan Kiinan koko ajan. Koko ajan."

Poliittisesti Trump on untuvikko, mutta on kuitenkin ehtinyt sukkuloida demokraattien ja republikaanien välillä, rahoittanut muun muassa aiemmin Clintonien vaalikamppanjaa ja mielipiteen takki on kääntynyt lähes kaikissa mielipideissä: Hän on ollut muun muassa abortin puolesta ja sitä vastaan, huumeiden laillistamisen puolella ja sitä vastaan. Trumpille ei ole tärkeää mitä puhuu tai miten hän asioita sanoo, kunhan saa vaan sanoa ja joku kuuntelee. Trumpia onkin luonnehdittu julkisuusriippuvaiseksi.
”Mutta faktoilla ei ole Trumpille väliä. Trump vetoaa ihmisten tunteisiin, ei järkeen. Hän esittää monimutkaisiin ongelmiin yksinkertaisia ratkaisuja. Kuin Teräsmies, hän saa heikot tuntemaan itsensä jälleen voimakkaaksi.”

Yhden maailmanmahdin päämiehenä on nyt mies, joka on kävelevä arvoitus. Hän lupaa suuria, muistuttaa alakoulun rääväsuista koulukiusaajaa, hehkuttaa Putinia ja laukoo twiittejään milloin mistäkin, vaikkapa sodista, ydinaseista ja Natosta ajattelematta sen kummemmin saako sanomiset puoli maailmaa sekaisin.

Kuitenkin on myönnettävä, että hän teki sen mitä pidettiin mahdottomana: Trump on presidentti. Trump on ihan oma lukunsa ja niin hän haluaakin olla. Saarikoskien kirja on melkoisen hurjaa luettavaa. Kirja ei ole varsinaisesti hauska, mutta pään pudistuksia ja tyrmistystä se kyllä aiheuttaa. Lausunnot, maailmankuva ja se miten hän saa ihmiset puolellen tekee kirjasta välillä pelottavan, välillä hauskan. Kirja ei todellakaan anna mitään hyvää kuvaa uudesta presidentistä. Joskus jopa miettii, onko koko miehessä MITÄÄN hyvää. Kuitenkin Saarikosket auttavat ymmärtämään paremmin Trump-ilmiötä ja ihmisten suhtautumista tähän. Hän on kuten ykkösvaimo Ivana Trump sanoo The Donald, ainoa laatuaan.
”Donald Trumpin tarina on alusta asti niin täynnä valheita, etteivät hänen elämänkerturinsa voi koskaan luottaa pelkästään miehen omiin puheisiin. Usein tuntuu siltä, että jos Trump voi valita totuuden ja valheen väliltä, hn valitsee vaistomaisesti jälkimmäisen. Se koskee niin koulumenestystä, urheilusaavutuksia kuin liikemiesuran alkuvuosiakin. Ja totta kai sukujuuria – Trumpin ”ruotsalaista isoisää”.”

Kirjasta on ilmestynyt vaalituksen jälkeen uudistettu painos: Trump - Yhdysvaltain presidentti.


Laura Saarikoski & Saska Saarikoski: Trump – mies kuin Amerikka. Helsingin Sanomat. 2016. 236.

lauantai 14. tammikuuta 2017

Laila Hirvisaari: Hiljaisuus

”Opettaja Saastamoinen tuli salamana pulpettini viereen ja kuiskasi tarkastajalle, niin kovaa että koko luokka sen kuuli: Tämä lapsi on outo, vähän sairas mieleltään, ei puhu. ”

Laila Hirvisaari on pitkän uransa aikana kirjoittanut vinon pinon kirjoja, joiden tarinat sijoittuvat sotavuosiin tai sen jälkeiseen aikaan. Hiljaisuus jatkaa kunniakkaasti hyväksi havaitulla tiellä.

Hiljaisuus kertoo 9-vuotiaan Ingan elämästä yhden kesän ajan. Orvoksi jäänyt Inga ei puhu ja hän ontuu toisessa jalassa olevan kuudennen varpaan takia. Ingaa kiusataan eikä hänellä ole ystäviä. Niitä Inga kaipaa paljon, mutta pitää itseään liian kummallisena. Inga kommunikoi kirjoittamalla esiliinan taskussa olevaan vihkoon. Isovanhemmat, joiden luona Inga asuu, ovat huolissaan tytön terveydestä. He tietävät mikä on vienyt Ingan puhekyvyn, mutta mitä tarkalleen Inga tuona karmeana päivänä näki ja koki, sitä hän ei suostu kertomaan kenellekään.

Koulun päättymispäivänä kohtalokkaan tapahtuman kautta Inga päätyylääkäri Hämäläisen potilaaksi ja myöhemmin tutustuu tämän poikaan, Joeliin, jolla on Ingan elämään kääntentekevä vaikutus. Pian on Ingan aika kohdata menneisyyden kauhut ja kokea hyvin yllättävä paluu.
”Tuomas Hämäläinen ajattelee, että tyttö on hauras kuin kristallilasi, jos se putoaa maahan, se hajoaa pirstaleiksi. Mutta muuta tietä ei ole. Inga oli pyytänyt kirjeessään apua.”

Hiljaisuus on kaunis romaani. Laila Hirvisaari on hypännyt pienen tytön sappaisiin ja onnistunut siinä tydellisesti. Kirjassa kuvataan 1940-luvun elämää ja maalaismiljöötä aidosti. Hiljaisuus ei ole vain pelkästään taidokas ajankuvaus, vaan myös hyvin ajankohtainen romaani. Ingan kaltaisia tyttöjä – ja poikia – on Suomi pullollaan. Hiljaisia kirjojensa takana muitten näkymättömissä, koska ovat joutuneet kiusatuksi. Kirjan suuri kysymys onkin, miksi erilaisuuden hyväksyminen on niin vaikeaa. Nykyaikana tarvittaisiin suuri joukko Joelin kaltaisia rohkeita ihmisiä toteamaan:
” - Sä et ole sen oudompi kuin minäkään. Kuules Inga, uskoutuminen toiselle ihmiselle on kunnia-asia, niin mummi on mua neuvonut. ”

Laila Hirvisaari: Hiljaisuus. Otava. 2016. 239s.