maanantai 28. helmikuuta 2022

Kalle Kniivilä: Putinin pahin vihollinen – Aleksei Navalnyin tarina


 ”Putinin Venäjän poliittista järjestelmää voi kutsua näennäisdemokratiaksi. Myös vaalit ovat näennäiset - niitä tarvitaan vallanpitäjien legitimiteetin säilyttämiseksi, mutta ei niissä voi vallanpitäjiä vaihtaa. Sen sijaan äänestäjien odotetaan tulevan uurnille antamaan tukensa vallitsevalle järjestykselle, jonka vaihtoehtona on kaaos.”

Enpä arvannut miten ajankohtaiseksi tämän kirjan viesti tulee, kun aloitin sitä lukemaan. Venäjä hyökkäsi Ukrainaan eikä mistään muusta  ole puhuttu moneen päivään kuin Ukrainasta, sodasta, Venäjästä ja Putinista, Navalnyin sanoin Vladimir Kalsarimyrkyttäjästä.


Putin lähipiireinen on tunnetusti huono valehtelemaan. Sen me länsimaalaiset tiedämme eivätkä kaikki venäläisetkään niele hänen harhojaan. Jotkin rohkeat uskaltavat sanoa sen ääneen ja myös sen, mikä on pielessä.


Yksi tällainen rohkea on Aleksei Navalnyi, tämän hetken kuuluisin poliittinen vanki.


Seurasin sivusilmällä suomalaisesta mediasta Navalnyin myrkytyskeissiä, mutta silti koko mies jäi minulle aika tuntemattomaksi. En tietänyt hänen taustastaan kovinkaan paljoa. 

”Loukkasin häntä anteeksiantamattomasti selviämällä hengissä, vaikka minut hänen käskystään yritettiin tappaa.”

Sydsvenska Dagbladetin toimittajan, Kalle Kniivilän kirjoittama kirja alkaa mielenkiintoisesti päivästä, jolloin Navalnyi oli määrä murhata. No, kaikki me tiedämme nyt, ettei se onnistunut. Ja se, miksi ei ja mitä siitä seurasi, käydään kirjassa tarkasti läpi. Ja  kuten myös se, miksi Navalnyi on päätynyt Putinin pahimmaksi viholliseksi. Hän on sitkeästi  taistellut Venäjän korruptiota vastaan ja paljastanut Putinin hallinnon mielipuolisuuden. Tällä hetkellä Navalnyin organisaatio on julistettu äärijärjestöksi ja se on lakkautettu. Kirjassa valotetaan myös sitä, mitä Venäjän politiikassa tapahtuu, kun Navalnyi on vankilassa ja hänen lähimmät kollegansa maanpaossa.


Kniivilän yksi keskeisistä viesteistä on se, että niin kauan kuin Putin on vallassa, Navalnyi pysyy vangittuna. Tällä hetkellä Navalnyi kärsii kahden ja puolen vuoden rangaistusta jutusta, jonka tuomion Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on todennut perusteettomaksi. Valmisteilla on uusia syytteitä ja ne voivat johtaa yli 20 vuoden tuomioon. Vankilassa istuva Aleksei Navalnyi on saanut Euroopan parlamentin ihmisoikeuspalkinnon.

”Venäläiset pelkäävät nyt omaa valtiotaan enemmän kuin koskaan sitten Neuvostoliiton hajoamisen. Vladimir Putinin valtakoneisto tekee nyt kaikkensa Navalnyin murtamiseksi ja hänen poliittisen liikkeensä tuhoamiseksi. Tämä ei kuitenkaan ole merkki valtakoneiston voimasta vaan pikemminkin sen hauraudesta"
Kniivilä tuntee Venäjän hyvin, aiemmin mies on toiminut Ruotsin suurlähetystön lehdistöneuvoksena Moskovassa ja Kiovassa. Hän on opiskellut venäjää Leningradin yliopistossa ja Itä-Euroopan tutkimusta Lundin yliopistossa. 1990-luvun alussa Kniivilä toimi Kansan Uutisten kirjeenvaihtaja Moskovassa. Putinin pahin vihollinen on Kniivilän viides Venäjää ja entistä Neuvostoliittoa käsittelevä kirja. 

Kirjan lopussa olevassa liiteosiossa on Navalnyin oikeudessa pitämä puhe sekä pari vankilassa kirjoittamaa kirjettä. Ne antavat paljon ajattelemisen aihetta ja ovat kerrassaan hienoja tekstejä. Lisäksi liitteiden joukossa on vankilan päiväohjelma.


Kirja antaa hyvin vastauksia siihen kuka Aleksei Navalnyi on, mutta vielä paremmin pääsee jyvälle siitä, millainen koko itänaapurimme johto oikeastaan nykyään on. Ja täysin mätähän se on. Näinä sodan melskeen aikoina tieto Venäjän hallinnon hullusta toimintatavasta ei ole pahitteeksi.

”Jurin mukaan myrkytyksen uhriksi ei ole joutunut pelkästään Navalnyi, vaan koko Venäjän yhteiskunta. Se on myrkytetty valheilla.”

Kalle Kniivilä: Putinin pahin vihollinen – Aleksei Navalnyin tarina. Into. 2021. 226s.


Olen aiemmin kirjoittanut Kalle Kniivilän kirjasta Neuvostomaan lapset, Balttian venäläiset. Postaus löytyy tästä.


Aleksei Navalnyin YouTube-kanavalle pääset tästtä.

lauantai 26. helmikuuta 2022

Michael Palin: Pohjois-Korean päiväkirja

 ””Se ero meidän välillämme on”, hän sanoo. ”Meidän johtajamme ovat erittäin mahtavia. He eivät ole yksilöitä. He edustavat kansanjoukkoja, joten emme voi arvostella itseämme, vai mitä?”

En oikein tiedä, miten siitä jatkaisin.

”Johtajiemme arvosteleminen olisi sama kuin arvostelisimme itseämme”, hän väittää.”

Pohjois-Koreaa on  sanottu erilaisemmaksi kuin mitään muuta maailmankolkkaa. Siellä kansa elää täysin eristyksissä muusta maailmasta, ilman internetiä ja ilman puhelinyhteyksiä Kimien uskotellessa tavalliselle pulliaiselle olevansa jumalia. Maan pääkaupunkiin pentti pohjoiskorealainen tarvitsee matkustusluvan ja vaikka maahan otetaan turisteja visiteeraamaan, tämä ei saa mennä ulos hotellista ilman virallista hänelle määrättyä kaitsijaa. Ihan helppo ja jokapäiväinen matkakohde Pohjois-Korea ei siis ole.


Palkittu matkailukirjojen ja -ohjelmien tekijä Michael Palin on mies, joka on reissannut liki sadassa maassa. Ihan joka maailmankolkkaan mies ei ollut keväällä 2018 ehtinyt, nimittäin Pohjois-Korea puuttui hänen listaltaan. Niinpä mies kuvausryhmineen matkasi Korean demokraattiseen kansantasavaltaan, jossa heidän oli tarkoitus viettää kaksi viikkoa. Mukana Palinilla oli myös huomiotaherättämätön sininen vihko, johon hän kirjoitti matkapäiväkirjaa.


Pohjois-Koreassa, siis Korean demokraattisessa kansantasavallassa, Palin kohtasi maan toisesta maailmasta. Ja kuten arvata saattaa, kohtaamiset olivat erittäin tarkoin valvottuja ja täynnä kulissia. Joka paikkaan kulkevat oppaat ovat tarkoin koulututettu tehtäväänsä ja he onnistuivatkin tehtävässään hyvin. Aitoa kuvaa Pohjois-Korean kurjuudesta ei oikein saa, pääkaupunki on moderni, mutta sen ulkopuolella maaseudulla hypätään muutama vuosikymmen ajassa taaksepäin.  Ihmiset olivat Palinia kohtaan ystävällisiä ja uteliaita, mutta pitää muistaa, että valtio asettaa huimat rajat kanssakäymisen tasolle, etenkin siihen mitä on sopivaa sanoa.

”Olen viihtynyt oikein hyvin. Olen pitänyt siisteydestä, puhtaudesta ja tapaamiemme ihmisten kohteliaisuudesta. Olen nauttinut saasteettomuudesta, enkä ole hetkeäkään ikävöinyt internettiä, älypuhelinta tai ärsyttävää, riipivää, jatkuvasti päin kasvoja lävähtävää länsimaista mainontaa.”

Ei Pohjois-Koreassa oleminen ole kuitenkaan ihan niin hankalaa kuin Palin oli alkuun ajatellut, kunhan vain muistaa noudattaa kaikkia niitä pilkuntarkkoja ohjeita, joita hänen on käsketty noudattaa. Hassuinta minusta oli se, ettei suurten johtajien ja suurten kenraalien, Kim Il Sungin ja Kim Il Jongin, patsaita saa kuvata takaapäin, eikä katsella patsaita käsi taskussa. Ja tottuu  siellä kuulemma siihenkin, että aamuisin herää kovaäänisistä kantautuvaan propagandan sulosoituihin.

”Kello on kahdeksan illalla, on purevan kylmää ja alkaa tulla pimeä, mutta työläisten joukot uurastavat täällä kaarilamppujen alla. He työntävät kottikärryjä, kantavat tiiliä, tasoittavat tietä, kaivavat ojia, merkkaavat talojen perustusten paikkoja. Jonoittain työläisiä, miehiä ja naisia, ojentaa irtomaata sisältäviä koreja yhdeltä toiselle. Tämä on ällistyttävän mittakaavan organisoitua ihmistyövoimaa mitä epätodennäköisimmässä ympäristössä.”

Kirja on aika tuttua huttua Pohjois-Koreaa aktiivisesti seuraaville, vastaavia kertomuksia kuuluu myös muiden siellä käyneiden suista. Palin kertoo kepeästi ja ilman suurempia päivittelyjä kaikesta siitä, mitä näkee, kokee ja myös ajattelee kokemastaan. Osa tarinaa ovat myös mielenkiintoiset kuvat, joita kirjaan on laitettu mukava määrä. Uteliaisuutta Palinilla on matkassa vaikka muille jakaa, mutta harmi vain, että todellisiin kysymyksiin, kuten maan ihmisoikeusrikkomuksiin ja, kansalaisten raadolliseen kohteluun kirjassa ei päästä. Maassa maan tavalla pätee ainakin Pohjois-Koreassa, siellä liika uteliaisuus voi johtaa tuhoisiin seurauksiin. Palin joukkoineen pääsi ehjin nahoin takasin Kiinaan.

”Pohjois-Koreassa ei voi koskaan olla varma. Mistään.”

Michael Palin: Pohjois-Korean päiväkirja. Minerva. 2020. 171s.