Jani Toivola: Kirja tytölleni

”Olin tietenkin siinä mielessä erikoisessa asemassa, että monet korkean proiilin poliittiset kysymykset, joihin osallistuin, olivat minulle työn rinnalla myös henkilökohtaisia kysymyksiä. Näitä olivat keskustelut seksuaalisesta suuntautumisesta, avioliitosta, rasismista tai siitä kenellä on oikeus olla perhe.”

Jani Toivola ei turhaan ole kansanedustaja. Hän on omien kokemustensa kautta monen eduskunnassa puhuttavan asian asiantuntija. Välähdyksiä niistä asioista, hänen omasta elämäsään Toivola on tarinoinut jälleen kansien väliin. Oikeastaan ”Kirja tytölleni” jatkaa siitä mihin ensimmäinen kirja jäi.

Toivolan tapa kertoa arjestaan pienen Aili-tytön yksinhuoltajana on hurmaava. Milloin matkataan pyörällä pitkin Helsinkiä, milloin Aili kiukuttelee ja koettelee isänsä hermoja ja milloin vieraillaan isomummon luona. Kirja puhuu kuitenkin vakavista asioista: vanhemmuudesta, yksinhuoltajuudesta, erilaisuudesta, sateenkaariperheistä, politiikan tekemisen kovasta arjesta sekä työuupumuksesta ja siitä selviämisestä.

”Hiljalleen vuosien varrella taito tehdä valintoja itseni kautta on kuitenkin kehittynyt. Isoja ja pieniä käännekohtia ja valinnan paikkoja on riittänyt jo kouluajoista alkaen. Tein tanssiesityksiä ja näytelmiä kiusaamisesta huolimatta. Pukeuduin kiiltonahkakenkiin ja neonhousuihin pilottitakkimerestä ja mopojen kärystä huolimatta. Matkustin Porvoosta Helsinkiin tanssitunneille. Pyrin teatterikorkeakouluun tai muutin unelmani perässä New Yorkiin opiskelemaan teatteria. Perustin vaateliikkeen tai lähdin politiikkaan. Tulin isäksi.”

Tähän kirjaan kannattaa tarttua, vaikkei politiikasta perustaisikaan tai olisi perhe/lapsi-ihminen. Ihan jo vain sen hienojen oivallisten takia. Kirja on tutun oloinen, tekstiltään samanlainen kuin edeltäjänsä, helppolukuinen ja selkeä. Toivola osaa näppärästi kirjoittaa elämästään avoimesti, mutta kuitenkin yksityisyytensä säilyttäen. Toivolan ja Aili-tyttären arki on kuvattu lämpimän värikkäästi eikä sitä minua niin kiinnostavaa eduskuntaa jätetä väliin tässäkään kirjassa. Avoimella päättäväisyydellä päästään pitkälle ja särjetään kuplia sirpaleiksi. Hyvä niin.

”Rauha on kivun keskeltä löytyvä muistutus kauneimmasta osastani, siitä joka on kulkenut läpi kaiken aina tähän hetkeen asti. Se on se osa minussa, joka ei ole lakannut toivomasta, uskomasta ja luottamasta. Sen johdattelemana olen löytänyt tieni tähänkin asti. Rauha tuo luottamuksen siihen, että kelpaan ja riitän. ”

Jani Toivola: Kirja tytölleni. WSOY. 2018. 221s.

Juha Hurme: Niemi

”On huomattava, että Mikael Agricolalla oli samat ässät penaalissaan kuin Aleksis Stenvallilla: molemmat osasivat yhtä hyvin sekä suomea että ruotsia. Niinpä heillä oli vipu, millä vääntää suomen kieli uuteen vaiheeseen. Agricolan jättiurakan jälkeen suomen kirjakieli jämähti kolmeksi sadaksi vuodeksi niille sijoilleen, kunnes Stenvall uudisti sen seitsemän miehen voimallaan korkeimman sanojen taiteen kelpoisuuteen.”

Minulle vuoden kohokohta on aina Finlandia-palkintojen jako, eikä ehdokkaiden julkaisu paljon tuolle häviä. Viime marraskuun lopulla ankara flunssa oli kaatanut sänkyyn juuri kuin tuon vuoden merkkitapauksen oli määrä tapahtua enkä jaksanut olla siitä niin innoissani kuin normaalisti. Voitonhan vei Juha Hurmeen Niemi. Varasin kisan voittaneen kirjan kirjastosta pari päivää palkinnon jaon jälkeen ja siinä vaiheessa kirjaston varausjono oli venähtänyt valtavaksi. Ei auttanut kuin odottaa.

Saatuani kirjan pitkän odotuksen jälkeen ja aloitettuani sen lukemisen, sain huomata, että Niemi on aika jännä kirja ollakseen kaunokirjallisuuskategoriassa. Kirjan pää”henkilö” on Suomi tai oikeastaan suomen kieli. Hurme nimittää kylläkin Suomea Niemeksi ja suomalaisia niemeläisiksi. Mutta ennen kuin Niemen maankamaralle päästään, Hurme kuljettaa lukijaansa maailman synnystä neandertalilaisten kautta kohti Niemen historian taivalta. Niemen nykyinen väki on sekoitus kolmesta ilmansuunnasta tulleita maahanmuuttajia. Väkeä on tullut, mennyt ja geenit sekoittuneet eikä meillä loppujen lopuksi niin hirmu pitkään ole ollut mitään rajojakaan. Maaplänttimmekin on aivan eri kokoinen ja näköinen kuin millaisena me Niememme tällä hetkellä tunnemme.

”Neandertalin uljas ihmislaji on minun veikkaukseni todelliseksi, alkuperäiseksi perussuomalaisiksi!
Paljon ei heitä koskaan ollut. Koko neandertalilaisten populaatio olisi kylmien jäätiköitymisvaiheiden aikana mahtunut aina helposti Hartwall Areenaan lätkämatsia katsomaan.”

Jos Niemestä riittää jutun juurta, niemeläisten kielestä sitä vasta riittääkin. Suomen kieli on tuhansien vuosien saatossa muuntunut, saanut eri suunnista vaikutteita ja lainasanoja,uudistunut ja muotoutunut ainutlaatuiseksi kieleksi hienoine murteineen. Hurme tarinoi laajasti suomen kielestä tutustuttaen lukijan muun muassa Agricolaan, Matthiae Florinukseen sekä moneen muuhun suomen kielen vaikuttajaan. Unohtamatta tietenkään maailmalla vaikuttaneita mahtimiehiä ja tapahtumia.

”Agricolan jättiurakan jälkeen suomen kirjakieli jämähti kolmeksi sadaksi vuodeksi niille sijoilleen, kunnes Stenvall uudisti sen seitsemän miehen voimillaan korkeimman sanojen taiteen kelpoisuuteen.”

Niemi ei ole laiskan ihmisen kirja. Niemi on tietomäärltään muhkea kirja, reiluun 400 sivuun on saatu niin valtavasti asiaa ja nimiä, että ei tahdo perässä pysyä. Matkaa kertyy mailmankaikkeuden alusta fennomanian aamuun 1800-luvun alkuun. Kirja kaikessa mielenkiintoisuudessaan myös totaalisesti suomen kielen ilotulitusta, Hurmeen kieli on aivan älyttömän rönsyilevää, älykästä, värikästä ja hauskaa. Teoksessa on valtaisan paljon tekstinäytteitä, varhaiskalevalaisista myyttisten runoelmien katkelmista alkaen, kirjailijan loistavilla kommenteilla höystettyinä. Hurme on kyllä tehnyt valtavan työn kaiken lähdemateriaalin lukemisessa tätä kirjaa varten.

Tämä kirja on kyllä sellainen, jonka voisin hyllyyni hankkia. Jo ihan värikkään kielen takia, tai laajan tietomäärän. Kerrassaan ilahduttava piristys kaunokirjallisuuskategoriaan. Ilahduin myös, kun luin, että Suomen kustannusyhdistys lahjoittaa tämän kirjan kansanedustajillemme. Toivottavasti mahdollisimman moni heistä lukee Niemen ja huomaa miten valtavan värikäs ja kansainvälinen historia maallamme ja kielellämme todellisuudessa on.

”Sen lisäksi, että me täällä Niemellä olimme suunnilleen planeetan viimeinen rupusakki, joka oppi omalla kielellään lukemaan, niin tuommoista elämän ja ilon kieltävää moskaa tarjoiltiin! Ei ihme, että kantaväestöstä yhä synkistelee turhan tähden ja äänestää vaaleissa väärin, suhtautuu kaikkeen uuteen ja muuttuvaan väkivaltaisen torjuvasti ja palvelee baareissa kohtuuttoman töykeästi hienostuneiden alkoholijuomien kohtuullista ystävää”

Juha Hurme: Niemi. Teos 2017, 440 sivua.