torstai 30. huhtikuuta 2020

Sofi Oksanen: Liian lyhyt hame – Kertomuksia keittiöstä

”Sinä yönä mulla oli väärät kengät ja väärä hame,sinä yönä mulla oli väärä ilme ja väärä hame.Siksi se tapahtui, siksi se tapahtui ja siksi se tapahtuumulle”
Näin korona-aikana on puhuttu paljon perheväkivallasta, kun aikuiset ovat etätöissä, lomautettuina tai työttöminä ja lapset etäkoulussa. Ollaan paljon yhdessä kotona, mutta kaikilla se ei ole auvoista kotoilua. Väkivalta on aihe, joka ei koskaan lakkaa olemasta ajankohtainen, valitettavasti. Ei tänäänkään.

Kymmenisen vuotta sitten Sofi Oksanen katseli naisen elämää keittiöperspektiivistä ja kirjoitti runomuotoisen pienoismuotokuvan siitä. Liian lyhyt hame – Kertomuksia keittiöstä kertoo naisen elämän vaietuista varjopuolista, väkivallasta, seksuaalisesta häirinnästä, raiskauksesta, nitistetystä itsetunnosta ja hyväksikäytöstä. 

Ja mikä olisikaan niin monen naisen rakastama esine kuin kenkä. Oksasen kirjan naiset kertovat monet elämästään kengän kautta: väärät kengät ovat raiskatun mielestä syy tapahtuneeseen, toisen suurin murhe on, ettei osaa kävellä korkkareilla kuten pitäisi. Hääkengät eivät tuoneetkaan onnellista elämää ja balettitossuinen tyttö kertoo oman tarinansa seksuaalisesta häirinnästä. 

Sofi Oksanen saa runojensa kertojat eläviksi, heidän arkensa ja pohdintansa laittavat lukijan miettimään. Miettimään sitä mikä naisen asema tässä yhteiskunnassa oikein on. Kirja antaa äänen niille naisille, joiden hätähuuto on hiljaisesti kaikunut jo pitkään. Ja se joukko ei ole pieni.
”Muistan ystäväni  lääkärikäynnin, jossa hänelle kerrottiin, että kallo on kuin munankuori. Kun sitä napauttaa tarpeeksi monta kertaa, se ei kestä. Hiusmurtumien määrällä on rajansa.” 
Runous on siitä kivaa, että siinä voi sanoa paljon lyhyessä mitassa.  Näissä runoissa sitä sanomaa riittää. Vaikka tämän kirjan ilmestymisestä on jo aikaa, sen sanoma, valitettavasti, on edelleen täyttä tavaraa. Puhuttelevien runojen päätteeksi Oksanen on kirjoittanut reilun kymmensivuisen tietopaketin naisiin kohdistuvasta väkivallasta mm. lainsäädännön ja rangaistuskäytäntöjen näkökulmista. 

Jos satut löytämään tämän kultakimpaleen käsiisi, tähän kokoelmaan tarttumista ei kannata arastella. Tai jos mieluummin haluat lähestyä näitä runoja musiikin välityksellä, Maija Kaunismaa on säveltänyt runoista tupla-cd:n. 
”hääkengät kaapin päälläkaunis kotikauniit lapsetniin hieno työ niin hieno mieskaikki kaunista ja hyvää
mun paidassa on aina pitkät hihat”
Sofi Oksanen: Liian lyhyt hame – Kertomuksia keittiöstä. Bonnier Kirjat. 2011.78 s.



maanantai 20. huhtikuuta 2020

Édouard Louis: Ei enää Eddy

”Minä leikkasin lehdestä naispuolisten pop - ja  televisiotähtien  kuvia ja peitin niillä kosteusläiskät. Isoveljeni arvosti kovisten tavoin enemmän räppiä ja teknoa irvaili minulle  Miten sä viitsit kuunnella ämmien musiikkia (muistan miten kerran kun menimme leipomoon, veli koko matkat opetti minulle, miten kunnon jätkä kävelee. Mä näytän sulle miten kävellään koska et sä voi kävellä noin, jos kaverit tulee vastaan ja sä kävelet noin, ne vittu nauraa mulle.)”
”Minulla ei ole lapsuudesta yhtään onnellista muistoa”
Näin alkaa Édouard Louisin omaelämänkerrallinen kirja. Vahva aloitus saattaa saada lukijan sulkemaan kirjan, että tässähän tämä oli, mutta kannattaa lukea miksi Louis näin toteaa. 

Édouard Louis eli aikaisemmalta nimeltään Eddy Bellegueule varttuu pienessä pohjoisranskalaisessa kylässä, jossa kaikenlainen erilaisuus on ehdottomasti kielletty. Pahinta mitä poika voi olla, on olla ”tyttömäinen” . 

Eddy on juuri sitä päästä varpaisiin, jopa söpöä tarkoittavaa sukunimeään myöten. Hän häpeää erilaisuuttaan ja niin häpeää koko perhe. Eddy yrittää mukautua. Hän yrittää tehdä paljon asian eteen, jotta olisi kuin yhtä kovis kuin kylän muut pojat. Hän yrittää puhua matalammalla äänellä ja esittää olevansa kiinnostunut tytöistä. Silti Eddyä pahoinpidellään koulussa päivittäin. Siitä hän pysyy visusti vaiti, koska pelkää, että se vain pahentaisi asioita. Miehille kun väkivalta on hyväksytty asia. Eddyn ympärillä ihmiset puhuvat karkeasti, juodaan paljon viinaa, syödään hiljaa tv:n ääressä ja lähetetään lapset ostamaan ruokaa velaksi. Homot niputetaan samaan kuvottavaan sakkiin kuin arabit, algerialaiset ja muut mutiaiset. Kylässä miehen pitää olla mies, perheensä elättäjä eikä ole sopivaa, että vaimo tienaa enemmän kuin miehensä.
”Se, että olin oikeasti tyttö pojan ruumiissa, tuntui tuolloin yhä todellisemmalta. Minusta oli asteittain tullut homoseksuaali. Sisimmässäni kiehui.”
Eddy haaveilee pakenevansa lapsuutensa olosuhteita. Hän satsaa kouluun ja näyttelemiseen, ja näkee niissä pakotien. Mutta koska suvun tapoihin ei opiskelu kuulu, tuntuu lähes mahdottomalta, että Eddy voisi poiketa suvun perinteistä. Koulussa yksi Eddyn opettajista kannustaa poikaa pyrkimään isommassa kaupungissa sijaitsevaan teatteripainotteiseen lukioon. Perhe laittaa hanttiin viimeiseen asti, isä kaikista räikeimmin, mutta lopulta antaa periksi.

Ei enää Eddy on vahva ja puhutteleva kirja köyhyydestä, sovinismista, rasismista, ennakkoluuloista ja seksuaalisesta suuntautumisesta.  Kirjassa Eddyn perheen ja koko elinpiirin köyhyys ja kivettyneet rasistiset asenteet hyökyvät päin lukijaa, mutta niillä ei mässäillä tai niitä liioitella. Kamalat asiat kerrotaan sellaisina kuin ne on. Ne on osa arkea, elämää. 

Erityisen puhuttelevaksi sen tekee, että tapahtumat sijoittuvat viime vuosituhannen vaihteeseen. Kirja aiheutti kohun ilmestyessään Ranskassa viisi vuotta sitten siinä kuvatun köyhyyden ja homofobian takia. Ne kiistettiin.  Eikä ihme. Kirjan esittämä takapajuisuus, köyhyys ja näköalattomuus on hämmästyttävää, eikä tapahtumista ole kauan. Parisenkymmentä vuotta.

Tähän kirjaan kannattaa uskaltaa tarttua. Se kertoo siitä mitä meistä monet eivät uskalla nähdä tai tunnistaa, mutta joka on edelleen keskuudessamme: ennakkoluulot. 

Olkoon jokaisen ihmisen muotti omanlainen. 
”Olin kirjaston käytävän, omien vanhempieni ja kylän asukkaiden vanki. Ainoat hengähdystauot tulivat oppitunneilla. Minä pidin opiskelusta. En koulusta sinänsä, en koulumaailmasta: siellä oli ne kiusaajat. Mutta pidin opettajista. He eivät puhuneet ämmistä ja homoista. He selittivät meille, että meidän piti hyväksyä erilaisuus ja tasavaltaisen koulujärjestelmän arvot ja että me olimme tasa-arvoisia. Ketään ei saanut arvostella ihonvärin, uskonnon eikä seksuaalisen suuntautumisen perusteella (ilmaus seksuaalinen suuntautuminen  nauratti aina luokan perällä istuvia poikia, takarivin jengiä.)


Édouard Louis: Ei enää Eddy Tammi. 2019. 190 s.