”- Kun olin lapsi, en edes tiennyt, että sisaruksia on olemassa. Asuin tehdaskaupungissa, jossa kaikki olivat valtiolla töissä, eikä kukaan saanut tehdä kahta lasta. En tuntenut kerään ikäistäni, jolla olisi ollut sisarus.”
Hylätyt tyttölapset, adoptiot ja yksi
lapsi per perhe. Siinä oli kutakuinkin kaikki mitä tiesin tämän
kirjan aiheesta ennen siihen tarttumista. Aihe tuntui jokseenkin
kaukaiselta, mutta sen verran mielenkiintoiselta, että marssin
heti Finlandia-voiton selvittyä kirjakauppaan hankkimaan kirjan
hyllyyni.
Mari Manninen, Kiinassa asuva
toimittaja ja kirjailija, on tarttunut eittämättä suomalaisittain
erikoiseen aiheeseen: Kiinan yhden lapsen politiikkaan. Yhden lapsen
politiikka on maailmanhistorian tiukin ja kiistellyin syntyvyyttä
rajoittava ohjelma. Sen juuret ovat varsin inhimilliset: Kiinassa
politikot pelkäsivät 1970-luvulla maansa tukehtuvan ihmisiin.
Heistä oli pakko tarttua säännnöstelemään syntyvyyttä
tavoitteenaan kansalle parempi elintaso.Huoli liiallisesta
väestönkasvusta ei koskettanut vain pelkästään Kiinaa,
esimerkiksi Intia oli samasta asiasta huolissaan, mutta muualla
syntyvyyttä ei ryhdytty yhtä kovalla kädellä rajoittamaan.
Kiinassa tiukan rajoittamisen mahdollisti kommunistinen puolue.
Alkuajat olivat todella tiukkoja,
vatsanseutuja vahdittiin ja joukkosterilointeja ja abortteja tehtiin
valtavia määriä. Puolueen masinoima ahkera kyttäyskoneisto teki
lujasti töitä saadakseen vauvat vähenemään. Lopulta maaseudulla
ihmiset hyökkäsivät viranomaisia vastaan ja kuri hiukan hölleni.
Lapsesta haaveilevat pariskunnat joutuivat hakemaan luvan lapsen
hankkimiseen. Jos lupa heltisi, raskaaksituloaikaa oli vuosi. Jos ei
tärpännyt, jatkoaikaa sai vielä vuoden. Alueen viranomaisen
tehtävänä oli huolehtia, että lapsiluku perheissä ja kylässä
säilyi annetuissa rajoissa. Joissakin tapauksissa perheet saivat
tehdä toisenkin lapsen, erityisesti maalla, jos ensimmäinen lapsi
oli tyttö, vammainen, jos vanhemmat olivat molemmat ainoita lapsia
tai kuuluivat vähemmistöihin. Jos lupaa ei heltinyt ja lapsia oli
enemmän kuin yksi, vauvasta joutui pulittamaan hurjat sakot.
Vaihtoehtona oli, että lapsi jäi ilman elintärkeitä papereita
yhteiskunnan ulkopuolelle.
”- Sitten he pistivät piikin vatsaani. Piikin piti tappaa lapsi. Se oli joskus illalla seitsemän tai kahdeksan aikaan. Synnytys alkoi yöllä, se kesti tunteja, se oli paljon vaikeampi ja kivuliaampi kuin ensimmäinen synnytykseni. Viideltä aamulla lapsi syntyi. Se oli tyttö, hyvin suloinen.
Zhang itkee taas, ja puhelimesta kuuluu vain niiskutusta ja nieleskelyä.
- Tyttö ei ollutkaan kuollut. Se oli yhä elossa ja alkoi itkeä. Lääkäri upotti tytön vesisankoon. Sitten lääkäri vain käveli pois sanomatta mitään.”
Manninen ei jää päivittelemään
eikä kritisoimaan kiinalaista menoa, vaan esittelee näkökulma
kerrallaan asiansa tavallisten kiinalaisten tarinoiden kautta. Hän
kulkee kaupungista ja kylästä toiseen ja vierailee useassa
kiinalaiskodiissa antaen äänen tavallisille kiinalaisille. Ja aika
äänen antaakin: hän saa kuulla millaista on ostaa naimattomuuden
häpeää välttelevälle pojalle vaimo ulkomailta, tehdä työpaikan
menettämisen pelossa abortti, tulla raskaaksi yli viisikymppisenä,
turvautua hedelmöityshoitoihin kaksosten toivossa, joutua brutaalin
toimenpiteen kohteeksi ja elää ilman tarvittavia papereita. Tai
millaista on olla töissä vihatussa koneistossa.
”Lin työpaikalla metsävirastossa kuukauden palkan suuruinen vuosibonus oli pitkälti sidottu syntyvyydensäännöstelyyn.Jokainen 40 hengen työyksikössämme olisi menettänyt bonuksen, jos olisin tehnyt toisen lapsen. Olisinko voinut olla niin itsekäs`Työtoverini olisivat kärsineet.”
Moni kirjaan haastelluista on löytänyt
politiikasta positiivisiakin asioita: yhdelle lapselle riittää
rakkautta enemmän, rahat riittävät paremmin kouluttaa yksi lapsi
kuin useita sekä opiskelu- ja työpaikka on turvattu.Tosin ainoa
lapsi saattoi olla myös hyvin hemmoteltu, varsinainen pikkukeisari.
Jos ainokainen saa paljon, häneltä myös vaaditaan valtavasti.
Lapsen elämä on Kiinassa aika rankkaa, harrastuksiin ei jää
aikaa, osalla ne ovat kokonaan kielletty, kun opinnoilta ja elämältä
vaaditaan valtavasti.
Yhden lapsen kansa on monipuolinen
tietopaketti siitä, miten 35 vuotta voimassa ollut yhden lapsen
politiikka on Kiinassa vaikuttanut kansalaisiin ja yhteiskuntaan.
Ajatus taustalla on varmasti ollut hyvä, mutta yhteiskunta ja sen
perinteet eivät muutu samaa tahtia. Viime vuoden
Tieto-Finlandia-voittajan valinnut Jörn Donner luonnehti
"riipaiseva ja liikuttava kirja". Aihen kaukaisuudesta
huolimatta olen täysin samaa mieltä Donnerin kanssa. Opin paljon
uutta Kiinasta ja sen kulttuurista ja ennen kaikkea pääsin
kurkistamaan yhteen maailman laajimmista väestöpoliittisista
kokeiluista yksilöiden kokemusten kautta. Kirja kuristaa välillä
kurkkua, kuten Maninen sen alkulehdillä varoittaa. Kulttuurierojen
takiakin moni asia tuntuu pöyristyttävältä, mutta suurimmat
väristykset tulevat yhden lapsen politiikan kovista seurauksista.
Pelkkää itkua ja hammastenkiristystä kirja ei ole, vaan se on
tavallisten kiinalaisten ääni arassa asiassa suomalaisille.
Asiassa, jossa on yhtä monta tarinaa kuin on kiinalaista. Vuoden
2016 alusta Kiinassa on ollut voimassa kahden lapsen politiikka,
jonka tavoitteena on korjata vinksahtanutta väestörakennetta.
Nähtäväksi jää, kykeneekö tulevaisuuden Kiinassa työvoima,
tasaamaan vääjämätöntä eläkepommia.
”Kahden lapsen politiikan alettua Kiinassa onkin jo uutisoitu työnantajista, jotka eivät halua ottaa nuoria naisia töihin. Naisissa kun on se vaara, että he eivät teekään enää vain yhtä lasta vaan peräti kaksi.”
Mari Manninen: Yhden lapsen kansa.
Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret. Atena.
2016. 205 sivua.