Ari Folman & David Polonsky: Anne Frankin päiväkirja

”Rakas Kitty
Tähän asti meille ei ole tullut paljonkaan juutalaisia koskevia tietoja, ja se on ollut oikein hyvä, sillä näin olemme pysyneet mahdollisimman hyvällä mielellä. Kun Miep silloin tällöin paljasti jonkun tuttavan kauhean kohtalon, äiti ja rouva Daan alkoivat joka kerta itkeä, niin että Miep ei kerro enää mitään.”

Anne Frankin tietävät kaikki. Anne on se juutalaistyttö, joka piileskeli natseilta pari vuotta perheensä ja neljän muun kanssa Salaisessa siivessä Amsterdamin keskustassa. Anne tykkäsi piileskellessään kirjoittaa päiväkirjaa. Tuo päiväkirja teki hänestä ehkäpä kuuluisimman holokaustin uhrin. 

Kun perhe kavallettiin ja vietiin kohti kuolemaa, piileskelijöitä auttanut Miep Gies pelasti Annen päiväkirjan talteen ja sodan jälkeen antoi sen kahdeksikon ainoalle selvinneelle: Annen isälle Otto Frankille. Ottoa on kiittäminen siitä, että päiväkirjasta tuli niin kuuluisa ja ikoninen kuin on tullut. Se on kiistatta yksi keskeisimmistä todisteista juutalaisia vastaan tehdyistä hirveyksistä nuoren näkökulmasta. 

Olen lukenut Anne Frankista kutakuinkin jokaisen kirjan, jota hänestä on tehty. Päiväkirja on enemmän kuin tuttu. Olin utelias millainen versio olisi tällä kertaa kyseessä, koska alkuperäinen päiväkirjahan on varsinainen runsauden sarvi. Anne käytti päiväkirjaansa paitsi sodasta ja omasta arjestaan kertomiseen,  että syvällisiin pohdintoihin itsestään, perhesuhteistaan ja kanssapiileskelijöistään.

Kun luin netistä, että minulle tuttuakin tutumpi päiväkirja on ilmestynyt sarjakuvana, pohdin, millainen siitä olisi oikein tehty. Odotukset olivat korkealla enkä todellakaan joutunut pettymään.

Sarjakuva oli todella positiivinen yllätys. Kaikesta näkee, että ohjaaja-käsikirjoittaja Folman ja kuvittaja Polonsky ovat perehtyneet päiväkirjaan huolella ja ovat onnistuneet tiivistämään sitä puhekupliksi alkuperäistä päiväkirjaa kunnioittaen. Lisäksi Folman ja Polonsky ovat nostaneet Anne Frankin omia, suoraan päiväkirjasta poimittuja tekstejä.  Eikä kirjan kuvitus häviä lainkaan teksteille, kuvitus on suorastaan erinomainen. Sarjakuva herättää Anne Frankin perheineen eloon aivan uudella, raikkaalla tavalla. 

Tämä sarjakuvakirja on loistava vaihtoehto lähteä tutustumaan Anne Frankin tarinaan. Samalla kirja muistuttaa meitä siitä, mitä viha ja väkivalta saavat aikaan ja miten se vaikuttaa yhteiskunnan joka tasolla. Uskoisin, että Annen hartain toive lukijalleen on, että älkää antako koskaan holokaustin kaltaisten hirveyksien toistua. Siksi on tärkeää, ettei Annen tarina pääse unohtumaan kirjahyllyjen hämärään, vaan että se löytää uusia muotoja ja tavoittaa uusia sukupolvia. Tämä sarjakuvaversio on yksi sellainen. 

Ari Folman & David Polonsky: Anne Frankin päiväkirja. Tammi. 2019. 157s. 

Hanna-Riikka Kuisma: Kerrostalo

” - Ei tästä talosta ketään häädetä, etenkään omistusasuntopuolelta. Kuka täältä kämpän ostaisi, kun kaupunkiin rakennetaan koko ajan uusia? Ei kaikki ole niin tyhmiä kuin me, että tulisivat vapaaehtoisesti tänne luuserien sekaan. Tajuatko sä, että mun  pitää valehdella somessa vanhoille opiskelukavereille, missä me asutaan.”

Yksi iso kerrostalo lähiössä. Rakennettu silloin, kun niitä nousi kuin sieniä sateella ja väki muutti maalta kaupunkeihin. Oli mukavuudet, asfalttipiha, hiekkalaatikko ja palvelutkin lähellä.  Kerrostalo täyttyi monenlaisista asukkaista. Syntyi uudenajan kyläyhteisö.

Aika kulkee eteenpäin ja maailma muuttuu. Ja niin muuttuu kerrostalokin ympäristöineen. Unelmien kerrostalolähiö on muuttunut työttömien, alkoholiongelmaisten, narkkareiden ja monin tavoin syrjäytyneiden asuinpaikaksi, jossa leikkikentät ovat tyhjentyneet ja jonne ei taksit enää aja alueen maineen takia. Busseista puhumattakaan.

Hanna-Riikka Kuisma johdattaa lukijansa tuon lähiön pihalle, avaa kerrostalon ovet ja vie lukijansa sen asukkaiden arkeen. Vaikka kerrostalon asukkaita vilisee pihamaalla, lähistöllä ja  rapussa ja monen asukkaan luona käydään tarinan mittaan kylässä, kolme hyvin eri-ikäistä ja erilaista henkilöä jää päällimmäisenä mieleen. Ensimmäinen heistä on Jessica: kolmekymppinen narkkari ja huumediileri. Pelko, riippuvuus ja väkivalta ovat hänen arkeaan, mutta kurjuuden keskellä Jessica jaksaa vielä haaveilla poikansa huostaanoton purkamisesta. Jessican lisäksi kirjan surkeimmat ja mieleenpainuvimmat kohtalot ovat Tertulla ja Jadella. Terttu on talon alkuperäinen asukas. Tai oli. Elämä ei kohdellut häntä(kään) mitenkään helläkätisesti, Terttu joutui kadulle vuokrarästien takia väkivaltaisen parisuhteen päätyttyä. Hän ei ole alkoholisti eikä narkkari, vain vanha, köyhä ja koditon. Jade on kouluikäinen tyttö, talon ainoita lapsia. Jaden äiti tekee töitä kotona prostituoituna. Tätä menoa tytär seuraa sivusta keräten kiviä hoitaen välillä äitiään kovakouraisten asiakkaiden jäljiltä.

”Terttu syö seisaaltaan kuivaa pullapitkoa, jonka joku armelias tuntematon ojensi hänelle vaivihkaa aidanraosta. Häntä hävettää vanhojen ystävien puolesta. Esittävät, ettievät näe häntä, vaikka on vuosikymmeniä tunnettu.”

Kirjan kerrostalo voisi olla oikeastaan missä tahansa nykylähiössä. Lähiön asukkaiden risteävistä kohtaloista syntyy kokonaiskuva kovasta ja raa’asta elämänmenosta, jota Kuisma kuvaa kaunistelematta ja suoraan. Kirjasta nousee vahvasti nykyajan ongelmat: köyhyys, sen periytyminen sekä syrjäytyminen. Kerrostalossa vaikuttaa vielä modernisti ulkomaalainen, kansainvälinen kiinteistösijoitusyhtiö, jonka edustajat vahtivat asukkaita valvontakameroilla ja lukoilla.

"”Ei ole muuten ihme, että täältä lähti apteekki, kun se keikattiin niin monta kertaa. Jumalauta, että meillä oli pitkät bileet, kun saatiin silloin kerran lasti mopoa ja oxycontineja”, Jusa muistelee."

Kerrostalo on niin taitavasti kirjoitettu, että monessa kohtaa tuntuu kuin lentelisi kärpäsenä katossa kerrostalon pihalla, rapussa ja asukkaiden luona. Kirjaa ei malttanut laskea käsistä, kun halusi tietää miten Jessican, Tertun ja muiden elämä lähtee kulkemaan. Vaikka päihteitä, kurjuutta ja väkivaltaa on kirjassa paljon, niillä ei mässäillä, vaan Kuisma kertoo kaiken sellaisena kuin se kaikki voisi todellisuudessakin olla selittelemättä turhaan taustoja tai moralisoimatta. Vahva suositus myös kepeän kirjallisuuden ystäville.

Kaiken kurjuuden keskellä kuitenkin elää hentoisena vahva voima: rakkaus ja haave paremmasta.

”Kämpässä on täysi tohina päällä. Onneksi Kim ei ole täällä, Jessica ajattelee. Hetken tuntuu kuin kaikki olisi niin kuin ennen. Tupakkapöydällä on  douppikamojen lisäksi rasiallinen kultakoruja, kännyköitä, navigointilaitteita, työkaluja ja iso metallinen tuhkakuppi.  Vasta vznkilasta vapautunut tyyppi, jonka nimeä Jessica ei muista, leikkaa puukolla kylmästä HK:n sinisestä paloja ja mässyttää kovaäänisesti syödessään.”

Hanna-Riikka Kuisma: Kerrostalo. Otava. 2019. 322s.