maanantai 28. marraskuuta 2016

Mari Koppinen: Jari Sillanpää – paljaana

 ”Jari on kuin vapautunut jostain painavasta, henkisestä taakasta, joka ennen painoi harteilla. Nyt on kevyempi olla, varmempikin. Eikä hän enää välitä aivan yhtä paljon, mitä ihmiset hänestä ajattelevat tai mitä lehdet kirjoittavat. Hän elää niin kuin itse parhaaksi näkee. Hän ottaa elämän tosissaan, mutta tosikko hän ei ole.”
Jaahas, vai on Sillanpäästä kirjoitettu kirja. Ohitin alkuun tämän eepoksen sen kummempia tuumailuja. Helsingin kirjamessujen alkaan katselin YleAreenan taltionteja messuilta ja siinä sivussa myös Jari Sillanpään ja Mari Koppisen haastattelun. Hmmm, tämähän vaikuttaa sittenkin mielenkiintoiselta. Tämä kirja pitää sittenkin lukea.

Jari Sillanpää on kiistatta Suomen viihdemaailman kirkkain tähti. Mies, joka on valloittanut parin vuosikymmenen aikana stadionit, sydämet ja kaiken siltä väliltä. Jo parin sivun jälkeen huomasin, ettei kyseessä ole mikään tavallinen elämänkerta. Kirja on kirjoitettu Suomen suosituimmasta laulajasta, joo, mutta fanikirja tämä ei ole. Kirjassa ei ole turhaa hehkutusta eikä silottelua ja mikä parasta, kirja ei etene kronologisesti, vaan teemoittain.

Koppinen aloittaa matkan pohjois-Espanjasta. Kirja etenee luku luvulta kulkien Jarin elämää käyden läpi muun muassa homouden, vanhemmat, itsetunnon, fanit, uran alkuajat, alkoholin käytön, keikkailun ja nykyisen miesystävän Siimin. Unohtamatta Rosaa, Jarin naishahmoa. Lukijalle esitellään pala palalta hyvin herkkä ja taiteellinen ihminen, paljon nähnyt ja paljon kokenut ihminen. Ihminen, joka on superjulkkis, mutta samalla jotakin hyvin, hyvin inhimillistä.
”Normeja meille asettavat Jarin mukaan esimerkiksi yhteiskunta ja kirkko, jopa oma perhe. ”Elämme sen mukaan, mitä ne sanovat. Meidät on aivopesty elämään muiden pillin mukaan”, Jari sanoo.”

Jari Sillanpää on ehdottomasti rajojen rikkoja, hän ei ole tahtonut mukautua mihinkään muottiin eikä jämähtää paikoilleen. Hän heittäytyy koko persoonallaan mukaan siihen mitä tekee, oli kyse musiikista, vaihtoehtohoidoista tai luonnonsuojelusta. Samalla hän on tullut antaneeksi suomalaisille asennekasvatusta. Joillekin suomalaisille on ollut nieleskeltävää siinä, että laulajatähti on suomea aksentilla puhuva ruotsinsuomalainen ja vieläpä homo. Onneksi asenteet ovat Suomessa hiukan höllentyneet Sillanpään uran aikana.

Jari Sillanpäästä on aiemmin julkaistu jo kolme kirjaa. Minulle tämä oli ensimmäinen lukukokemus miehestä nimeltä Jari Sillanpää. Tätä kirjaa on pidetty ehkäpä koko vuoden parhaimpana tietokirjana enkä yhtään ihmettele miksi. Koppinen esittelee lukijalleen todella hienosti tähden, jonka kaikki tietävät, mutta kirjan jälkeen saa huomata, ettei sitä loppujen lopuksi tiennyt hänestä mitään. Sillanpää on näiden sivujen sisällä ennen kaikkea ihminen. Herkkä, lahjakas, monipuolinen, mutta myös hiukan huonon itsetunnon omaava ihminen. Niin kuin Jari itse sanoo: ”Mä en ole mikään uutinen.”

Jos olisin jättänyt tämän kirjan lukematta, olisin jäänyt paljosta paitsi. Kirja oli itse asiassa niin mukaansatempaava, että suorastaan odotin, koska pääsen jatkamaan lukemista. En muuttunut superfaniksi, vaikka viime päivinä olenkin perehtynyt Sillanpään musiikilliseen uraan hieman paremmin. Arvostan valtavasti Jarin rohkeutta ja päättäväisyyttä oman tien kulkijana. Hänen kaltaisia persoonallisuuksia tämä maa todellakin kaipaa lisää. Eikä se asennekasvatus suomalaisille pahaa tee sekään.
””Minulla on kyky haaveilla. Se on yksi elämän hauskimpia ja parhaimpia asioita”, Jari sanoo.”

Mari Koppinen: Jari Sillanpää – paljaana. Tammi. 2016. 246s.

lauantai 19. marraskuuta 2016

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

”Olen luvannut Charlottelle, että olemme Helsingissä kuusi vuotta. Sen verran uskon uudelleenrakentamisen vievän ja sen verran on kirjattu sopimukseen. Lupausta ei ole vaikea pitää, sillä tämä on luotaantyöntävin paikka, minne matkani on koskaan vienyt. Voidaankin sanoa, että kun jotakin työnnetään syrjään, se työnnetään Helsinkiin.”

”Onpa kirjalle annettu kaunis nimi”, ajattelin, kun Finlandia-palkintoehdokkaiden nimet julkistettiin. Olin päättänyt lukea kaikki kuusi kandidaattia läpi ja Akvarelleja sai kunnian aloittaa tuon maratonin. Eikä Finlandia-maraton ihan huonosta kirjasta alkanutkaan.

Kirja vie keskelle 1800-luvun Helsinkiä. Saksalaissyntyinen Johan Carl Ludvig Engel on saanut suuren tehtävän: hänen tulee suunnitella Suomen suurisuhtinaskunnan tuore pääkaupunki. Mies itse on hiukan haluton, mutta keisari on vakuuttunut Engelin taidoista. Uuden pääkaupungin tulee olla keisallisen upea.

Engel asettuu perheineen Helsinkiin, joka oli tuolloin syrjäinen, kylmä ja pimeä kaupunki. Koko perheellä on sopeutumisvaikeuksia, kotikaupunki Berliini kulkee mukana haaveissa, puheissa ja yöpäiväkirjan merkinnöissä. 1816 arkkitehti lupaa vaimolleen, että kuusi vuotta ja sen jälkeen perhe palaisi takaisin Berliiniin- Toisi käy: Engelit jäävät lopullisesti Suomeen.
”Ehrenström ei silti antanut periksi. Hän sanoi, että keisari haluaisi minut uudelleenrakennuskomitean arkkitehdiksi. Minä saisin rakentaa Helsingin. Sanoin palaavani Berliiniin. Sanoin luvanneeni tämän vaimolleni ja pienelle sairaalle lapselleni.”

Engel ryhtyy kirjoittamaan yöpäiväkirjaa iltaisin ennen nukkumaanmenoaan. Näin hän tekee 24 vuoden ajan. Hän kirjoittaa huolta aiheuttavasta perheestään, rasittavasta työstään, komeasti nousevasta kaupungista, kaipauksesta, ulkopuolisuudestaan. Helsinki tuntuu luotaantyöntävältä loukolta eikä Engelille langennut tehtäväkään kamalasti miellytä. Välissä Turkukin palaa ja Engel suunnittelee sitäkin uusiksi. Hän on kunnianhimoinen, rasittunut ja yksinäinen. Kaikkein tärkeintä Engelille on perhe, vaimo Charlotte ja tytär Emilie. Perheen pojat jäävät enemmän taustalle. Suru on suuri, kun viikatemies vierailee perheen luona kirjassa pariinkin otteeseen.

Jukka Viikilä, runoilija ja dramaturgi, on kirjoittanut upean esikoisromaanin. Teksti on runollisen kaunista, vakavaa ja älykästä. Mikään nopealukuinen kirja Akvarelleja ei ole, sitä ei voi ahmia. Päiväkirjamerkintöjä haluaa makustella ja pohdiskella kaikessa rauhassa. Helsingin kuvaus vie lukijan keskelle 1800-luvun Helsinkiä, kirjaa lukiessani mielessäni vaeltelin pitkin Helsingin katuja ja piipahdin Engelin kynästä lähteneissä tutuissa rakennuksissa: yliopistolla ja lempipaikassani Kansalliskirjastossa.

Viikkilän kirja on kokonaisuudessaan yhtä kaunis kuin on sen nimikin. Se on kertomus Helsingistä, sen historiasta ja arkkitehtuurista, mutta se on myös kertomus maahanmuuttajaperheestä, jonka on vaikea sopeutua uuteen kotimaahansa. Tällä kirjalla onkin monessa suhteessa tarttumapintaa nykypäivään.
”Illastimme tänään Paciuksen knassa, kaksi saksalaista kaukana kotoa. Minä olen tullut tänne rakentamaan kaupungin ja Pacius kaupunkiin musiikin.”


Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista. Gummerus. 2016. 213 sivua.

lauantai 12. marraskuuta 2016

Raija Oranen: Ackté!

”Oli tehtävä kaikki, jos halusi suureksi laulajaksi. Ei riittänyt, että lauloi suurenmoisesti, oli myös näytettävä suurenmoiselta. - Sillä jo enne kuin kukan on kuullut äänesi, ovat kaikki nähneet sinut ja päättäneet, onko sinusta mihinkään.”

Nuori Aino Ackté on päättänyt tulla tähdeksi. Vaatimukst ovat kovat, mutta kova on Ainokin. Lujasta tahdosta tulee elämän mittainen tehtävä. Ilman sitä Aino Ackte tuskin olisi sitä kaikkea, josta me hänet tunnemme.Tuo luja tahto menestyä on myös Raija Orasen Ackté! -kirjan punainen lanka.

Kirjan alussa 18-vuotias kaunis ja upeaääninen Aino Ackté on saapunut äitinsä kanssa Pariisiin aloittamaan lauluopinnot. Hän on jo kotimaassaan jonkinlainen pikku tähtönen, mutta suuri maailma pitäisi vielä valloittaa ja voittaa tärkeimmät palkinnot. Se ei käy ilman opintoja, yksinäisyyttä, juonittelua ja kalliiksi tulevia illallisjuhlia. Päänvaivaa tuottavat Ainon melkoisen despoottimainen äiti ja Suomeen jäänyt poikaystävä Heikki Renvall.

Ainon äiti on varsinainen despootti ja tytär kuuntelee äitiään hiukan liian kiltisti – ainakin alkuun. Emmy -äiti on itse menestynyt laulajatar, jolla on huimat vaatimukset tytärensä suhteen. Alkuun hän ei anna Ainon laulaa nuottiakaan, mutta lopulta lupa heltiää ja Ainon tulee olla vain paras. Mikään muu ei kelpaa.

Ajan mittaan Ainosta tulee tähti ympäri Eurooppaa ja hän yrittää menestyä myös USA:ssa. Menestys valtameren takana takaa paremmat asemat, kun laulaja neuvottelee sopimuksistaan Euroopassa. Aino on juhlittu ja ihailtu, menestynyt laulaja. Hän saa tavata kuninkaallisista aikansa taideneroihin ja pyöriä seurapiireissä. Ihailijoita riittää enemmän kuin sormia. Ja vihamiehiä. Kilpailu on kovaa, taiteilijat kateellisia toisilleen ja aina valmiina pilaamaan muiden maineen.

Vaikka Ainolla on Heikkinsä, hän silti ajautuu Pariisissa suhteeseen Albert Edelfeltin kanssa. Kesken salasuhdettaan Ainolla on kiire mennä naimisiin Renvallin kanssa, koska hän odottaa lasta. Aino ei kuitenkaan halua jättää estradeja, matkustelua ja laulamista, vaan yrittää sovittaa prheen ja ammatin yhteen. Tuohon aikaan avioituminen ja lasten saaminen merkitsivät, että lavalle pääsystä on turha haaveilla.

Aino Ackté oli naimisissa kahdesti. Avioliitto Heikki Renvallin kanssa päättyi eroon ja Aino avioitui uudelleen parin vuoden päästä maaherra Bruno Jalanderin kanssa. Hän oli tuolloin 43-vuotias ja oopperaura alkoi olla ohi. Muutaman vuoden Aino malttoi viettää Suomessa, mutta veri veti takaisin Pariisiin.Uusi aviomies oli löytänyt sillä välin muuta tekemistä. Myöhemmällä iällään Ackté oli aktiivinen kulttuurivaikuttaja Suomessa, hän oli perustamassa muun muassa Kansallista Oopperaa. Savonlinnan oopperajuhlat syntyivät Ainon ja Heikki Renvallin aloitteesta.

Raija Orasen kirja on mielenkiintoinen kuvaus Suomen kaikkien aikojen kuuluisimmasta oopperalaulajasta. Oranen on mennyt hyvin Ainon nahkoihin ja hän on onnistunut kutomaan Ainon yksityiselämän, taiteen sekä historian eri vaiheet hyvin yhteen. Oranen on taustatyönsä tehnyt huolellisesti, hän kirjoittaa historiaa eläväksi ja saa lukijan hyppäämään sadan vuoden aikaisiin tapahtumiin mukaan muiden aikalaisten joukossa. Ainon elämän kiemuroissa ei aika todellakaan käy pitkäksi. Historiallisista romaaneista ja elämänkerroista pitävälle tämä on yksi tämän vuoden mukaansatempaavimpia lukuelämyksiä.
”Käsiini satui valokuva, joka on otettu Olavinlinnan juhlilla 1930, samana vuonna jolloin lapualaiset pakottivat Brunon eroamaan maaherran virasta. Minä seisoin kuvassa lavalla puhumassa paperi kädessä, ilmeisesti kiittelemässä esiintyjiä. Kun katsoin hahmoani, kauhistuin. Jotenkin olin luullut, etten ollut muuttunut kovinkaan paljon parhaista päivistäni. Mutta mitä näinkään! Uumansa kadottaneen, raskastekoiseksi muuttuneen matroonan, jonka kaula oli miltei uponnut hartioihin ja kasvot olivat levinneet leivinuunin kaltaisiksi. Pahinta kaikessa oli kampaus, tuo hirveä muodin sanelema polkkatukka, jonka olin luullut nuorentavan minua.”


Raija Oranen: Ackté! Kustannusosakeyhtiö Teos. 2016. 443s.