maanantai 31. tammikuuta 2022

Rosa Liksom: Väylä

 ”Hypin puroitten yli, läpi ohuessa lumessa riutivitten mettitten ja palsasoitten, joitten pääle yöpakkanen oli jääyttänyt paksun kannen. Piin lepotauon, mutta kylmyys näykki hopusta liikkeelle. Lonksutin tietä pitkin, kunnes kylmyys maailma alko kaota yön pimmeytheen.”

Rosa Liksom on värikäs taitelija ja vahvojen tarinoiden kirjailija. Odotin Väylää mielenkiinnolla, jo siksikin, että se on kirjoitettu meänkielellä. Viime vuonna luin Tommi Kinnusen uusimman kirjan ”Ei kertonut katuvansa” ja samoissa Lapin sodan maisemissa kulkee myös Liksomin ”Väylä”. Pidän vain hyvänä asiana, että tästäkin sodasta on alettu kirjoittaa aina vain enemmän. Joskus tuntuu, että sana evakko on synonyymi Karjalasta sodan jälkeiseen Suomeen evakoiduille karjalaisille, mutta tämä kirja nostaa esiin sen unohdetun tosiasian, että moni muukin suomalainen joutui evakkotielle aivan toisella puolen Suomea.


Kirjan päähenkilö on 13-vuotias tyttö, joka toimii kirjassa kertojana. Lapsuudenkodissa oli monenlaisia ongelmia eivätkä olot ole olleet kovin häävit. Tytöstä kasvaa huolehtija, vastuunkantaja ja liian varhain aikuinen. 


Vuoden aikana tyttö taittaa matkaa evakkokaravaanin mukana, kun syyskuussa 1944 hän joutuu lähtemään muiden tavoin evakkoon Lapin sodan jaloista perheen lehmät mukanaan. Matka on raskas, vaikea ja täynnä haasteita. Tyttö kohtaa välinpitämättömiä ja julmiakin ihmisiä, mutta matkaan mahtuu muutama hyväsydäminen vastaantulija. Tutut ihmisetkin kaikkoavat, kun tyttö etsii äitiään, mutta kun löytää tämän, vastuu kaikesta senkun kasvaa. Lopulta tulee aika palata kotiin, tuhottuun Lappiin. Moni tytön läheisistä ei palaa.


Kirja on koskettava, raadollinenkin. Raadolliseksi sen tekee tytön kova kohtalo, kaikki se mitä nuori teini joutuu kokemaan evakkotaipaleellaan. Mietin lukiessani kuinka monta tuollaista tyttöä on noina vuosina taivaltanut evakkotiellä ja sitä miten tämän ajan tytöt eivät ehkä selviäisi vastaavasta. Ellei ole aivan pakko, eihän kirjan kertojalla taatusti ollut mahdollisuutta valita. Kirjassa ollaan monella pakolaisleirillä eivätkä ne ole valitettavasti vieraita tänä päivänäkään niin monelle ihmiselle.


Taas sain huomata, miten Liksom on todellinen luonnon kuvaaja. Tyttö on sinut luonnon ja vuodenaikojen kanssa ja osaa elää sen mukaan. Hän suhtautuu ympärillä olevaan luontoon sellaisena kuin se on ja osaa arvostaa sitä. Toinen todella hieno asia on miten upeasti Liksom kuvaa tytön suhdetta eläimiin. Eläimiä tyttö kohtelee lämmöllä ja rakkaudella. Jokaisella lehmällä, hevosella, kissalla ja lemmikkihiirellä on oma nimi ja omanlaisensa luonne, ja jokaista arvostetaan ja rakastetaan persoonana. 


Erityisen hienoa, mutta myös hieman keskittymistä vaativaa kirjassa on se, että kirja on kirjoitettu meänkielellä, toriojokilaakson murteella. 


Tätä kirjaa ei voi liikaa hehkuttaa ja se tulee kokea itse. 

”Net  näytit levolisilta, tyytyväisiltä elähmään. Niitä ei painanu syylisyys eikä häpeä, net  ei tiehneet perisynnistä eikä kanthaneet maailmantuskaa. Net osasit ottaa vasthaan sen, mikä tulee.”

Postaukseni Liksomin kirjoista ”Hytti nro 6” ja ”Eversinna” löytyvät kirjan nimeä klikkaamalla.


Tommi Kinnusen kirjan postauksen löydät tästä.


Rosa Liksom: Väylä. Like. 2021. 270 s.