keskiviikko 30. marraskuuta 2022

Helena Steen: Herrasväen kerroksissa

 ””Näkeehän sen heti, mikä on saanut Martin ihastumaan!” Rouva Talvio jatkoi. Kengät kopisivat parkettilattiaan.

”Niin, pitäisi olla sokea, jos ei näkisi.”

”Piikatyttö…”

”Soo soo, onhan hän talollisen tytär, ja kuulemma ainoa lapsi. Perii-”

”Ja miten vulgääri! Tuollaiset tytöt, ne pynttäävät heti itsensä liian hienoksi kun pääsevät seurapiireihin.””

Eletään 1930-luvun puoliväliä. Anni on nuori nainen, joka on juuri palannut Englannista Suomeen. Sulhanenkin on, tohtori Talvio. Kirjan alkupuolella Anni taiteilee ilkeän äitipuolen ja omien tuntojensa kanssa, mutta tanssii kiltisti häitään komean lääkärinsä kanssa. Häiden jälkeen Martti saa pestin Englannista ja pariskunta palaa yhdessä Englantiin. Palveluskunnan oloihin aiemmin tutustunut Anni kokee melkoisen luokkanousun, kun hän rouvana nousee herrasväen pariin.


Uudessa asemassaan vieraassa maassa Anni alkaa pitkästyä. Martti on paljon poissa ja Annin elämä on yksinäistä, kunnes hän tapaa nuoren hienostopiireissä pyörivän naisen, joka nappaa Annin mukaan Lontoon seurapiireihin,  hienoihin ravintoloihin ja viikonloppuvieraaksi vanhaan kartanoon.


Aviomies-Marttia Annin uudet tuttavuudet eivät miellytä. Kun Anni haluaa palkata piian kotiinsa, aviomiehellä on mielipide siitäkin. Martin mielestä sellaista ei tarvita. Eikä nuorenparin elämää todellakaan helpota se, että eräs hienostopiirien mies kiinnostuu Annista. Kirjan lopussa tapahtuu käänne ja pariskunnan on päätettävä tulevaisuudestaan.


Kirja on kirjoitettu Annin pitämän päiväkirjan muotoon. Se tuo kirjaan paljon helppolukuisuutta ja toimii hyvin. Anni yrittää olla täydellinen rouva, hän vaikuttaa välillä epävarmalta, välillä miltei naivilta, joka stressaa muun muassa piika-taustastaan aivan liikaa. Kirjan aika on toinen kuin nyt ja Englannissa luokkaerot on suuremmat kuin meillä, puhumattakaan Annin aikana. Ehkäpä lääkärimies ei pelastaisi sosiaalisella portaikolla tipahtamista, jos piikatausta paljastuisi.


Kokonaisuutena kirja on ihan kivaa luettavaa, sellainen mukava tarina, jonka kanssa voi kaivautua viltin alle sohvan nurkkaan lukemaan pitkän työpäivän jälkeen ja antaa kirjan viedä. 


Herrasväen kerroksissa on Parempaa väkeä- sarjan toinen osa.

”Niinpä minä, supisuomalainen Anni Talvio, omaa sukua Tikka, löysin itseni coctailkutsuilta ties mistä Lontoon  Mayfairistä, peilien, kukka-asetelmien, taukoamattoman puheensorinan ja ilmassa kiertelevän kalliin parfyymin ja tupakantuoksun keskeltä, frakkipukuisten yläluokkaista englantia puhuvien miesten huomion kohteena.”

Helena Steen: Herrasväen kerroksissa. Minerva kustannus. 2022. 340.

maanantai 31. lokakuuta 2022

Mona Bling: 23 transmyyttiä

 ”On vaikea kuvailla sitä, miltä tuntuu tietää sisällään jotain, mikä tuntuu järjellä ajateltuna täysin mahdottomalta. Muistan olleeni ala-asteikäinen, kun mietin ensimmäisen kerran: ”Onpa hassua, että olen poika, jolla on tytön aivot.”

Transseksuaalisuus on asia, joka hypähtää keskusteluun tämän tästä, viimeisimpänä lakimuutoksen takia. Tuntuu, että kaikilla on mielipide asiasta, myös minulla, ja vankka onkin. Konservatiivinen sellainen.


Viime kesän lopussa uutisia seuratessa vastaani tuli juttu transihmisistä kertovasta uudesta kirjasta. Ajattelin etsiä kirjan käsiini. Huomasin, että en todellisuudessa tunne asiaa kunnolla, vaikka olin olevinaan paaluttanut mielipiteeni asiasta jonnekin betoniin.


Kun aloitin kirjaa lukemaan, päätin lukea sitä avoimin mielin piittaamatta aiemmista mielipiteistäni. Minulla, kuten niin monella muulla cisihmisellä on valtavasti kysyttävää transseksuaalisuudesta. Semmoisia, jotka mietittyttävät, mutta joita ei kehtaa kysyä. No, eipä kuplassani ole edes keneltä kysyä.


Juuri niihin (ja moneen muuhun)  kirja antaa oivasti vastauksia: millaisia vaiheita sukupuolenkorjausprosessiin kuuluu ja mitä siinä oikeasti tapahtuu. Kuinka transihmiset harrastavat seksiä. Millaista on deittailla, työskennellä ja ylipäätään elää transihmisenä keskellä potentiaalista syrjintää. Mikä on cisihmiseltä sopivaa käytöstä ja mikä ei.


Hyvänä rajana voisi olla, että kysy jotakin sellaista, jota kysyisit mummosi läsnäollessa. Mutta jotkut asiat, ovat sellaisia, ettei edes mummon läsnäollessa kannata kysellä. Ei vaikka miten kiinnostaisi.

”Haamunimet ovat asia, jotka kokemukseni mukaan kiinnostaa paljon cisihmisiä. Ainakin minulta on useasti kysytty, että mikä on vanha nimeni.”

23 transmyyttiä - kirja lähtee murtamaan myytti kerrallaan kirjailijan omien sekä muiden transtaustaisten ihmisten elämänkokemusten, tarinoiden ja asiantuntijahaastatteluiden kautta myyttejä. Kirjassa nuorin kokemustarinan kertoja on 16-vuotias transnainen, vanhimman ollessa 57-vuotias ei-binäärinen transihminen. Tarinoista nousee selvästi esille se, miten vaikea tie transtaustaisella ihmisellä on kuljettavanaan. Vaikka kirja pyörii rankkojen ja surullisten kokemusten ympärillä, se ei ole kuitenkaan synkkä kirja.


No, kenelle suosittelen kirjaa? Ainakin jokaiselle kaltaiselleni, joiden betonipaalutukset sietävät murtua. Kirja antaa valtavasti ajattelemisen aihetta. Teos haastaa lukijaa murtamaan omat ennakkoluulonsa ja näkemään transihmiset uudessa valossa.


Ja toden totta, kyllä näin käy. Ehkä sittenkin olen ollut väärässä asian suhteen. Nyt transihmiset eivät ole enää sellaista kummallisia mörköjä, vaan tavallisia ihmisiä, jotka yrittävät luovia meidän cisihmisten maailmassa. Totuus on, että transihmiset kokevat valtavasti syrjintää ja joutuvat piilottelemaan taustaansa. Ja kaikki vain siksi, että he ovat erilaisia valtaväestöön nähden ja joutuvat kaltaisteni änkyröiden epäilyn kohteeksi.


Minulla ei riitä mielikuvitus siihen millainen kokemus on elää ruumiissa, jonka kokee vääräksi. Siksikin tämä kirja on tärkeä, koska se antaa äänen transihmisille, jotka kertovat millaisessa todellisuudessa he elävät. Myytit, jotka toimivat lukujen otsikkoina, tuntuvat alkulukemalta kummallisina, mutta valitettavasti ne taitavat olla cisihmisten piintyneitä mielikuvia transseksuaaleista. Onneksi niintä murretaan, onneksi on tämä kirja.


Miksi pitää olla trans ja cis? Miksi ei voisi olla vain ihmisiä?

”Olen pahoillani, mutta te äijät ette ole mitään luomakunnan kruununjalokiviä, joita kaikkien meidän muiden ihmisten täytyisi palvella.”


Mona Bling: 23 transmyyttiä - totta ja tarua transihmisistä. Into kustannus. 2022.264s.


perjantai 30. syyskuuta 2022

Ursula Vala: Kuoleman monet kasvot.


 ”Aloitamme aivoista. Näette edessäni 1385 gramman painoisen kappaleen harmaata, poimullista, melko pehmeää kudosta. Tässä kudoksessa on koko maailma. Kaikki se, mitä tämä ihminen on eläessään tehnyt ja ajatellut. Kaikki muistot. Koko elämä.”

Kuolema tuntuu olevan tabu, jota ei uskalleta kohdata tai puhua. Se halutaan työntää jonnekin kaukaisuuteen, vaikka meistä jokainen joutuu katsomaan sitä silmiin eri tavoin. Kuolema jo itsessään saa ihmiset kavahtamaan, mutta mitäs sitten kun kerrotaan suoraan mitä ruumiille tehdään, sen jälkeen kun viikatemies on käynyt kylässä?


Voisin vääntää aika monta goottivitsiä, mutta kuolema on aina kiehtonut minua. Olen aina halunnut tietää mitä tapahtuu kun kuolee. Tyhjentävää vastausta en saa ennenkuin itse ylitän kuoleman rajan, mutta pienen aavistuksen siitä voi saada lukemalla ”Kuoleman monet kasvot”-kirjan.


Nimittäin, kukapa ei olisi niin perillä kuolemasta, ainakin sen fysiologisesta puolesta kuin ruumiinavauksia tekevä erikoislääkäri.

”Iäkkäät ihmiset kuolevat saunaan ilman alkoholin osuutta. Mielestäni tämä ei ole ollenkaan huono kuolema. Iäkäs ihminen istuu lämpimässä saunassa, heittää ehkä vähän löylyä, nauttii olostaan ja sulkee silmänsä hetkeksi. Sitten havahtuukin siihen, kun pyhä Pietari ravistaa lempeästi olkapäästä ja kehottaa siirtymään kohti taivaan portteja. Kuolema on rauhallinen ja kivuton.”

Ursula Vala on oikeuslääkäri, joka raottaa verhoa tähän mystiseen maailmaan. Kirjan alussa hän kertoo miten hän päätyi alalle, muistelee ensimmäisiä kohtaamisia vainajien kanssa ja miten ura lähti noiden kalmojen jälkeen urkenemaan. Erityisen mielenkiintoista oli lukea siitä millainen on oikeuslääkärin tavallinen työpäivä. Ainakin opin sen, että oikeuslääkäri tekee paljon muutakin kuin viettää aikaansa ruumiiden vieressä. Kuolinsyy olisi löydettävä, mutta se on muutakin kuin itse vainajan ääressä olemista.


Ja jotta oikeuslääkäri pääsee hommiinsa, tarvitaan vainajia. Kirjassa on paljon tietoa erilaisista tavoista kuolla, kuolemanjälkeisistä muutoksista, kuolemaan liittyvästä lainsäädännöstä,  erilaisista sairauksista, henkirikoksista sekä ajatuksia ja vinkkejä eläville miten haluaa tulla kohdelluksi kuolemansa jälkeen. Suosittelenkin jokaisen miettimään omia hautajaisiaan ja kirjaamaan toiveitaan ylös, se helpottaa kummasti omaisten taakkaa järjestelyiden keskellä.

”Vainajissa ei ole mitään pelottavaa. Vainaja näyttää erilaiselta kuin elävä, minkä tietävät hyvin ne, jotka ovat käyneet jättämässä jäähyväiset kuolleelle ihmiselle. Vainajan piirteet ovat samat kuin elinaikana, mutta täydellinen liikkumattomuus tekee hänet erinäköiseksi kuin elinaikana. Ikään kuin

nähtävillä olisi vain tämän ihmisen kuori, mutta sielu on poissa. Tämä täydellinen liikkumattomuus onkin vainajissa silmiinpistävin piirre. Nukkuva tai tajuton ihminen ei ole koskaan samalla tavalla täysin liikkumaton.”

Lukiessa en voinut kuin todeta, että tuskinpa ketään meitä syynätään niin tarkasti päästä varpaisiin kertaheitolla kuin ruumiinavauksessa. Silloin saattaa selvitä moni asia, jota ihmisen eläessä ei ole löydetty. Joskus on tilanteita, jolloin kuolinsyytä ei edes oikeuslääkäri saa selville.


Vaikka aihetta voisi pitää raskaana, kirja on kuitenkin kaikkea muuta. Se on supermielenkiintoinen, selkeästi, taitavasti ja värikkäästi kirjoitettu. Lukijalle raotetaan vähä vähältä oikeuslääkärin työn eri puolia, ja kyllä, kirjassa käydään läpi aika tarkkaankin ruumiinavauksen vaiheet sekä kuoleman jälkeiset muutokset, mutta ne tuodaan lukijalle faktana ilman sen kummempia mässäilyjä. Erityisesti mieleeni jäi miten hurja ero on ns. lääkärikielellä  ja tavallisella arkikielellä kirjoitetulla selvityksellä. Onpa kirjassa oma vainajakin, jonka sukunimi on yksi hienoimmista ikinä: Kalmankukka.


Tämän kirjan tulisi olla jokaisen lukulistalla, koska me kaikki kuolemme kerran.

”Nyt taustalla soi Richard Wagnerin Lohengrin-alkusoitto. En erityisemmin pidä Wagnerista, mutta tömö kaunis musiikki sopii erityisen hyvin rosooista elämää viettäneelle vainajalle, joka nyt on kaiken ahdistuksen ja kurjuuden tuolla puolen.”

Ursula Vala: Kuoleman monet kasvot. Totuus oikeuslääkärin työstä. Into Kustannus. 2022. 274s.


keskiviikko 31. elokuuta 2022

Riikka-Maria Rosenberg: Hakoisten Anna

 
 ””Kunnianarvoisa äitisi ja minä sekä Hakoisten vänrikki Carl Berndt Uggla ja fru Uggla olemme yhdessä päättäneet, että sinä ja adjutantti Karl Gustaf Uggla menette ensi syksynä naimisiin.” Hän tarjoili uutisen kuin olisi todennut illallisen olleen maukas.”

Siellä se on, jylhänä mäellä. Upea kartano.


Olen aina ihaillut Hakoisten kartanoa. Janakkalassa kasvaneena kartanon päärakennus on talvisin näkynyt kauniina lähellä kulkevalle 130 tielle. Joskus ohi kulkiessani olen miettinyt millaisia elämänkohtaloita tuo tila on mahtanutkaan nähdä. Kun luin Rosenbergin kirjasta, ilahduin ja ajattelin, että se on pakko lukea, vaikka pidänkin 1800-luvusta paljon enemmän kuin 1700-luvusta. 


Kirjan päähenkilö on aatelisneito Anna Magdalena Lilliebrunn, joka on kirjan alussa 34-vuotias ja auttamatta ikäneidon leiman saanut, eikä Annan mainekaan ole juoruilta säästynyt. Hänet naitetaan Hakoisten kartanon Karl Gustaf Ugglalle syksyllä 1757. Mies on Annan pikkuveljen paras kaveri, Annaa viitisen vuotta nuorempi eikä todellakaan mikään siveyden sipuli. Soppaa sotkevat vielä ilkeä anoppi, hankala appi, vihaa täynnä oleva käly, pari katkeraa piikaa sekä oma pikkuveli. Kaikesta huolimatta Anna ja Karl Gustaf yrittävät olla onnellisia ja arvostaa toisiaan.

”Sydämeni Anna, kyllä me vielä jaksamme. Kyllä sinä kestät. Olet jo osoittanut vahvuutesi, pidä siitä kiinni. Minä olen taas vierelläsi – eikä Ulrika-sisareni palaa vielä hetkeen Hämeeseen.”

Annan ja Karl Gustafin lisäksi yhdeksi kirjan ”päähenkilöksi” täytyy kyllä nostaa itse kartano. Hakoisten kartanon arki ja juhla heräävät romaanin sivuilla eloon. Kartanon pyörittäminen ei ollut tuohonkaan aikaan mitään lastenleikkiä, se vaati sekä isäntäväen että palvelijoiden panosta. Annan aikoihin elettiin Herran pelossa, oltiin hyvinkin kristittyjä ja uskottiin siihen, että jokaisen yhteiskunnallisen aseman oli Jumala ennalta määrännyt ja sen mukaan oli elettävä. Ihmiset olivat hyviä tai pahoja riippumatta siitä mihin säätyyn kuuluivat.  Vaikka matkustaminen ja tiedonkulku olikin hyvin erilaista kuin nykyään, Anna pitää yhteyttä ystäviinsä ja sukulaisiinsa, jopa entiseen ranskan opettajaansa. Usean aatelisnaisen kohtalona oli myös jännittää selviääkö hengissä synnytyksestä tai saapuuko oma mies sodasta kotiin ja jos saapuu, millaisena. 


Kirjan mielenkiintoisin osuus oli minulle tietenkin kaikki Janakkalaan ja Hakoisiin liittyvä. Kirjaa lukiessani jäin heti miettimään mihin kohtaan Janakkalan Pyhän Laurin kirkon lattian alle on haudattu aatelisia, miltä kirkolla on mahtanut näyttää ja mistä kohtaa tiet ovat mahtaneet kulkea Annan aikoihin Hakoisiin. Viimeksi käydessäni kirkon viereisellä hautausmaalla pysähdyin miettimään missä täällä lienee Annan hauta, vai onko hänet haudattu jonnekin muualle.


Vaikka ei omaisikaan janakkalaisia lapsuusvuosia, kirja on mielenkiintoinen ja taidokas kurkistus 1700-luvun kartanoelämään. Vaikka kirjan henkilöistä suurin osa on historiallisia henkilöitä, kyse on fiktiivisestä romaanista. Kirjan kirjoittaja, filosofian tohtori Riikka-Maria Rosenberg asuu samassa kartanossa kuin Anna aikoinaan. Minusta on hienoa miten hän on nostanut juuri Annan esiin Hakoisten historiasta. Rosenberg tuntee historian ja Hakoisten maisemat, huolellinen pohjatyö huokuu kirjan sivuilta.


Suurella uteliaisuudella ja mielenkiinnolla jään odottamaan kenet kartanon rouvista Rosenberg nostaa seuraavaksi esiin historian havinasta. 

”Hedvig Nordenskiöld, Anders de Brucen vaimo, pudisti päätään viuhkaansa leyhytelleh, hipaisi sinisen taftipukunsa kauniita laskoksia. ”En tiedä, kuinka te asiaan suhtaudutte, mutta krsitittynä minua surettaa näiden vähäosaisten kohtalo.”

Ana katsahti ympärilleen, odotti jonkun muistuttavan maailmanjärjestyksestä. Tänään ei kuitenkaan kokenut tarpeelliseksi lausua julki paheksuuntaansa.”

Riikka-Maria Rosenberg: Hakoisten Anna. Tammi 2022. 384 s.

sunnuntai 31. heinäkuuta 2022

Andrew Morton: Elisabet & Margaret – Windsorin siskojen yksityinen maailma

 ”Kun on kaksi siskoa ja toinen on kuningatar, jonka täytyy edustaa kunniallisuutta ja kaikkea hyvää, toisen on oltava luovan ilkeämielisyyden ilmentymä, paha sisko.”

Vuosien saatossa olen ehtinyt lukea pinon pinon kirjoja Elisabetista, mutta pikkusisko Margaret on jäänyt vähän vieraammaksi. Eikä vähiten siksi, että kuvani Margaretista on vähintäänkin viinanhuuruisen, miehiä  tämän tästä vaihtavan bilehileen kuva.


Kirjan lukijalle esitellään kaksi hyvin erilaista sisarusta, joista toinen taipui kohtaloonsa ja toinen ei. Kirja kulkee kuvaten Windsorin sisarten elämää varhaislapsuudesta ja sotavuosista aina aikuisuuden  läpi Margaretin kuolemaan asti.


Prinsessojen ei alun perin pitänyt edes olla kruununperijä ja varanainen, mutta kun heidän setänsä luopui kruunusta, kaikki muuttui. Pian sen jälkeen tuli vielä sota. Prinsessojen elämä mullistui lyhyessä ajassa valtavasti. Margaretilla oli vaikeuksia sopeutua kuninkaalliseen rooliinsa, mikä aiheutti harmaita hiuksia lähipiirille. Jos hän olisi jäänyt ”vain” Yorkin nuoremmaksi prinsessaksi, vähän kuin prinsessa Eugenie nykyään, hänen elämänsä olisi ollut kuninkaallista, mutta vapaampaa kuin se oikeasti oli.


Kapinoivasta Margaretista kehkeytyi lehdistön kullanmuru, tupakkaa julkisesti polttava  ja alkoholia runsaasti käyttävä nautiskelija, jolla oli lukuisia miesseikkailuita. Samaan aikaan Elisabet keskittyi kruunun edellyttämään hillittyyn elämäntapaan pysyen lehtien palstoilla lähinnä työnsä takia. Kahden hyvin erilaisen julkisuuskuvan kulisseissa he olivat aina toisilleen läheiset siskokset.

”Kuningatar oli samaa mielissään myös siitä, että Margaret usein selätti kuningattaren tärkeilevän puolison väittelyssä. Kuningatar, Margaret ja kuningataräiti olivat ylivoimainen kolmikko ja juttelivat puhelimitse miltei päivittäin - joskus ranskaksi tai vierasperäistä korostusta matkien.”

Kirjan kirjoittaja Andrew Morton tunnetaan lukuisista elämäkerroistaan. Olen lukenut niistä monia ja tiedän hänen tuntevan Windsorit kuin no, jos ei nyt ihan kuin omat taskunsa, niin hyvin kuitenkin. Kirjaa varten Morton pääsi haastattelemaan Margaretin lähimpiä ystäviä, Buckinghamin palatsin työntekijöitä sekä lukuisia sisäpiiriläisiä, jotka tunsivat prinsessan hyvin. Hyvän taustatyön lukiessa huomaa, samoin kuin sen, että mies ei ole ensimmäistä kertaa ruotimassa kruunupäiden kummallista elämää. Erityisen mielenkiintoinen minusta on isoäiti Mary, josta Margaret ei perustanut, mutta Elisabet taas kuunteli.


Juu, ei ole helppoa olla kruunupäinen sisarussarjan palanen, eikä varsinkaan, kun toinen on kaikkia odotuksia vastaava kuningatar ja toinen ”varanainen”, joka järjestää harmaita hiuksia sukulaisilleen milloin milläkin tempauksella. Kuvani Margaretista hieman muuttui positiivisempaan suuntaan, koska Margaret ei  minusta ollut pelkästään hankala, hänellä oli - kuten kruunun varaihmisillä usein on - asema, mutta ei selkeää roolia. Kirjaa lukiessa en voi olla pohtimatta oliko Townsendin ”menettäminen” hänen elämänsä pahin tragedia. Nykyään semmoinen liitto kävisi päinsä, mutta Margaretin aikaan ei. Elikö hän liian aikaisin? Paljon mahdollista. 


Kirja on Englannin historiasta ja kuninkaallisista kiinnostuneille ehdottomasti hitti.

”Pidättyväinen isosisko alkoi laskea sen varaan, että vilkas pikkusisko toimii puskurina ja suojasi häntä, jottei hän joutuisi keskustelemaan.”

Andrew Morton: Elisabet & Margaret – Windsorin siskojen yksityinen maailma. Docendo. 2022. 400 s.


maanantai 18. heinäkuuta 2022

Regis Gente ja Stephane Siohan: Volodymyr Zelenskyi. Sodan sankari


 ”Nauru on ivallista. ”En tunne sitä miestä. Toivottavasti me jonain päivänä tapaamme. Hän on kuulemma erinomainen alallaan, oikein hyvä näyttelijä (yleisöstä kuuluu naurua). Minä olen ihan vakavissani, ja te nauratte.” Siis pelkkä pelle!”

Näin ajatteli Vladimir Putin uudesta kollegastaan, kun Volodymyr Zelenskyi oli valittu Ukrainan presidentiksi. Elettiin vuotta 2019. Eipä tiennyt Putler miten väärässä hän olikaan!


Viime kuukausina Volodymyr Zelenskyi on tullut tutuksi koko maailmalle, mutta hän on ollut kaikkea muuta kuin pelle. Hän on Presidentti isolla peellä, kansansa palvelija. 


Zelenskyin tie presidentiksi on kaikkea muuta kuin tavallinen. Se on todella kiehtova, miehellä tuntuu olevan olleen jo tähän päivään mennessä monta elämää, vaikka hän on saman ikäinen kuin minä. Heti kun näin tämän kirjan, halusin lukea sen. 


Vaikka kirja on elämänkertamainen, se ei ole kovin perinteinen sellainen. Se ei ala pikku-Vladimirin elinpäivistä, vaan hyppää suoraan sotaa edeltävään yöhön. Pikku-Vladimirin huudeilla kyllä kirjan sivuilla piipahdetaan, mutta enemmän annetaan tilaa sille miten Volodymyr Zelenskyi päätyi presidentiksi ja mitä sitten tapahtui.


Kirjassa viitataan monessa kohtaa ”Kansan palvelija” - tv-sarjaan, jossa Zelenskyi näyttelee presidenttiä. Mikäs siinä, sarja on mainio ja suosittu, itsekin olen tykännyt siitä paljon. Vuoden vaihtuessa vuoteen 2019 Zelenskyi ilmestyi telkkariin ja ilmoitti kansalle lähtevänsä tavoittelemaan presidentin paikkaa ihan oikeasti. Moni epäili miehen taitoja ja piti ukko oikeasti pellenä, mutta yhtä moni on saanut huomata olleensa väärässä. 

”Venäjän sota Ukrainassa ei ole pelkästään voimakkaan jännitteinen sotilaallinen konflikti. Se on myös sanojen ja viestinnän sota, jossa kahden tyystin erilaisen miehen toimintatavat törmäävät rajusti vastakkain. ”

Ennen sodan alkua Zelenskyin kannatus alkoi laskea. Moni epäili vieläkin miehen osaamista oikeissa presidentin töissä. Viimeistään sodan alettua helmikuussa yksinkertaisella videopätkällä Zelenskyi voitti ukrainalaiset puolelleen. Mediasodassa Zelenskyi on jo voittanut Putinin mennen tullen. Mies, joka tuli täysin politiikan ulkopuolelta, on opetellut, oppinut ja pärjännyt. Sellaiseen menestykseen ei päästä pelkillä hyvillä taustajoukoilla.


Zelenskyillä on ollut alusta lähtien uudenlainen ote työssään; hän mullisti politiikan panostamalla sosiaaliseen mediaan ja kuuntelemalla mitä kansa haluaa. Sotaa hän ei todellakaan halunnut, Zelenskyi haluaa keskittyä suuriin rauhan projekteihin, jotka parantavat tavallisen ukrainalaisen elämää. Yhtenä mallimaana hänellä on Viro.


Ranskalaistoimittajat Regis Gente ja Stephane Siohan ovat tehneet mukavan tiiviin tietopaketin tämän ajan yhdestä kuumimmista poliittisista nimistä. Kirja on mukavalla tavalla kirjoitettu, tällaisesta aiheesta saisi paljon tylsemmänkin kirjan. Vaikeasta aiheesta voidaan kirjoittaa niin monella tavalla. Tämä on onnistunut tapa.


Vielä ei tiedetä, miten Zelenskyin tarina päättyy, mutta varmaa on, että tämä mies jää historian lehdille ainutlaatuisena ja erikoisena tapauksena. Tällaisia rohkeita ihmisiä tämä maailma tarvitsee

”Enkä Volodymyr Zelenskyi onkin vain ihan tavallinen sankari monien muiden joukossa. Onhan hän tehnyt itsestään ”kansan palvelijan”, ja vuoden 2022 todellisia sankareita ovat ukrainalaiset yksilöinä ja yhdessä.”


Regis Gente ja Stephane Siohan: Volodymyr Zelenskyi. Sodan sankari. Otava. 2022. 190s.

torstai 30. kesäkuuta 2022

Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan perijä


 ”-Siin sul onkin kattomist. Varo vaan, ettei silmäs puttoo, Elli kiusoitteli veljeään. - Kukapa olisi uskonut, et Martast tulee noin fiini nainen.

 Juho hymähti. -Fiini on ja ylpeeks tullu. Ei kuulu enää meijän sakkiin."

Viime vuoden huhut pitivät paikkaansa: Ann-Christin Antellin esikoisromaani  Puuvillatehtaan varjossa on saanut jatko-osan. Historiallisten romaanien suurkuluttajana totta kai ajattelin lukea kirjan, vaikka toiveeni jatko-osan suhteen eivät olleet kovin korkealla.


Edellisen kirjan tapahtumista on kulunut kymmenisen vuotta. Tällä kertaa ei päähenkilönä olekaan Jenny, vaan ottotytär Martta. Hän on palaamassa Turkuun Matti-veljensä kanssa, koska pikkuveli aloittaa suomenkielisessä lyseossa. Martta hoitaa veljensä taloutta ja työskentee Turun kansankirjastossa.


Kirjassa luonnollisesti nuoren neidon elämään kuuluu kosijat ja lukija saa odotella loppuun asti kuka herroista saa Martan omakseen. Mutta jokseenkin kliseisen rakkausteeman lisäksi yhteiskunnallinen jännite on kirjassa käsinkosketeltava: Venäjä sortaa pientä suuriruhtinaskuntaa ja työväenaate jakaa herroja ja työläisiä entisestään toisistaan kauemmaksi. Matti ja Marttakin osallistuvat vastarintatoimiin.


Kaikista mielenkiintoisin juoni on Martan kipuilu kahden eri yhteiskuntaluokan välillä. Puuvillatehtaan omistajasukuun adoptoidut työläistaustaiset Martta ja Matti luonnollisesti kutsutaan myös Turun seurapiireihin. Vaikka puuvillatehtaan nykyinen omistaja Robert Barker suhtautuukin heihin suojelevasti, kaikki eivät kuitenkaan katso Martan ja Martin kuuluvan seurapiireihin syntyperänsä takia. Martalle asia on vaikea, koska hän ei tunne enää kuuluvansa lapsuutensa työläisten joukkoon eikä toisaalta myöskään säätyläisten joukkoon. Kirjastossa töissä ollessaan hän kohtaa lapsuutensa ystäviä, jotka ovat kävelevä muistutus siitä, mistä Martta itse on lähtöisin. Kummassa joukossa Martta kokee seisovansa? Molemmissa joukoissa ei voi olla, jännitteinen aika tekee asiasta vielä vaikeamman, koska Martan menneisyys ja nykyisyys syyttää toisiaan kaikesta mahdollisesta. Matti-veljelle asian ratkaiseminen näkyy olevan hiukan helpompaa.


Kirja on mielenkiintoisempi kuin sarjan ensimmäinen kirja. Tämä ei ole pelkästään kepeä rakkausromaani, vaan kirjan yhteiskunnallinen ulottuvuus tekee tarinasta raikkaan, jännittävän ja kiehtovan. Turun murteen käyttö nostaa rahvaan ja säätyläisten eron selvemmin esiin. 


Puuvillatehtaan perijä sopii hyvin monenlaiselle lukijalle. Kirja jää kieltämättä niin kutkuttavaan asetelmaan, että uskallan toivoa jatkoa tarinalle.

”Olen antanut ohjeet työnjohtajille, että välttävät ikääntyneiden työntekijöiden palkkaamista. Heidän työtahtinsa on hidas ja lisäksi heistä tulee vanhemmiten hankalia.

Matti innostui kyselemään taloudellisista suhdanteista, mutta Martta oli järkyttynyt kuulemastaan. Äiti oli raatanut tehtaassa kaksitoistatuntisia päiviä, ja Robert Barkerille hänkin olisi ollut vain työntekijä, josta ei olisi ollut vanhemmiten enää mitään hyötyä.”

Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan perijä. Gummerus. 2022. 368 s.

tiistai 31. toukokuuta 2022

Geoffrey Cain: Totaalinen poliisivaltio


"”Kiinassa ongelma on siinä, että kaikki ulkomaalaisten tiedonvälineiden Xinjiangia koskevat uutiset sensuroidaan täysin. Suurin osa kiinalaisista ei tiedä totuutta, vaan luulee meitä täysin terroristeiksi”, Maysem vahvisti. ”Kiina voi kuitenkin yrittää vaikuttaa siihen, millaisia tarinoita muualla maailmassa kerrotaan, levittämällä propagandaansa YK:ssa, missä sitä ei sensuroida.””

Viime syksynä aloitettuani kiinan kielen opinnot huomasin, etten tiedä Kiinasta loppujen lopuksi kovinkaan paljoa. Kiinan ihmisoikeusongelmat vilahtavat julkisuudessa kuitenkin tämän tästä, vaikkakin tällä hetkellä on hieman jäänyt Ukrainan tapahtumien varjoon. 


Eikun siis perehtymään niihin. 


Kiinan länsiosassa Xinjiangissa elävä islaminuskoinen uiguurivähemmistö on joutunut älyttömän kyttäämisen kohteeksi. He itse kutsuvat  dystopiaansa ”tilanteeksi”, joka on vallinnut jo parisenkymmentä vuotta. 


Uiguurien valvonta on viety todella pitkälle ja se ulottuu jokaiselle elämänalueelle. Poliisi pysäyttelee ihmisiä tämän tästä milloin missäkin eikä uiguurien vahtimiseen tarvita aina edes poliiseja.  Kuka tahansa voi vakoilla ja ilmiantaa väärästä toiminnasta tai mielipiteistä. Kyttäämiseen suorastaan painostetaan. 


Mitä ei ihminen huomaa kertoa, tekniikka hoitaa. Tekoälyt vahtivat ja analysoivat kansalaisten toimintaa, taipumuksia ja luotettavuutta. Miltä kuulostaisi syytös alkoholismista, jos olet ostanut tekoälyn mielestä liikaa kaljaa tai miten olisi skannerin läväyttämä luokittelu epäluotettavaksi kaupan ovella, kun tarvitset apetta pöytään? Silloin ei nimittäin kauppaan ole mitään asiaa. Ja jos puoliso on kadonnut leireille, valtio pitää huolen, että saat uuden petikaverin, jolla on lupa tehdä mitä haluaa. 


Sinut saatetaan leimata todennäköiseksi rikolliseksi ennen kuin mitään rikosta on tapahtunut.  Ja jos olet valvonnan mielestä mokannut jossakin, saat passituksen leirille. Monet leirit ovat entisiä oppilaitoksia, jotka on muutettu ”koulutuskeskuksiksi”. Niissä harjoitetaan kidutusta, aivopesua ja indoktrinaatiota. Jokaista liikettä kytätään, kasvojen ilmeistä ja tarkkaavaisuudesta lähtien. Eikä kurjuus osu vain leirille joutuneelle, vaan hänen perheensä ja sukulaisensa saavat myös tuta valtion mahdin. Kaikenmaailman ”koulutuksen” tarkoitus on ”opettaa” noudattamaan valtiollisia hyveitä ja kunnioittamaan kommunistista puoluetta. Eli käytännössä vaihtamaan uskonto islamista kommunismiin.

”Arkisten ostosten tekemisestä tuli mutkikasta. Lopulta jokaisen  keittiöveitsikauppiaan oli maksettava monta tonnia laitteesta, joka muunsi asiakkaan henkilötodistuksen valokuvan, etnisen taustan ja osoitteen QR -koodiksi, jonka saattoi skannata älypuhelimella. Sitten QR-koodi kaiverrettiin veitsen terään. Jokaisesta veitsenterästä selvisi siis sen ostajan henkilötiedot - varotoimi siltä varalta, että terroristit päättäisivät ryhtyä veitsi-iskuun.”

Toimittaja Geoffrey Cain on tehnyt valtavan, mutta hyvin tärkeän työn tämän kirjan kanssa.  Hän on haastatellut Xinjiangissa Kiinan valvontakoneiston silmätikuiksi joutuneita uiguureja sekä kotimaassa että maanpaossa ulkomailla. Heidän lisäksi ääneen pääsee joukko virkamiehiä ja asiantuntijoita. Erityisen mielenkiintoinen on Maysem-nimisen uiguurinaisen matkaa kyttäyskoneistossa.


Kirja on hyppäys suoraan Kiinan ihmisoikeusongelmien syvään päähän. Kiina paljastuu kirjassa varsinaiseksi ”Isoveli valvoo” -maaksi, joka vähät välittää vähemmistöistään. Olen yllättynyt siitä miten taitavasti Kiina on hyödyntänyt uusinta teknologiaa, mutta käyttää sitä hyvin vääriin tarkoituksiin. Kirjassa olevia julmuuksia ei voi kuin ihmetellä miten tämä kaikki voi olla ylipäätään mahdollista. 


Mielenkiintoinen kirja Kiinasta ja ihmisoikeuksista kiinnostuneelle. Kirja on tärkeä lukea jo siksi, koska pahimmillaan tällainen systeemi on mahdollista missä tahansa, jossa vallanpitäjät eivät kunnioita ihmisoikeuksia. Näin käy, kun pahat ihmiset valjastavat hyvät asiat omiin tarkoituksiinsa.

”Ei kaikkia pellolla kasvavia rikkaruohoja pysty koskaan yksitellen nyppimään - pitää ruiskuttaa kemikaaleja, joilla ne saa tapettua kerralla”, eräs virkamies totesi tammikuussa 2018. ”Näiden ihmisten uudelleenkouluttaminen on kuin kemikaalien ruiskutusta.”

Geoffrey Cain: Totaalinen poliisivaltio. Tutkimusmatka Kiinan valvontakoneiston uumeniiin. Otava. 2022. 352s. 

lauantai 28. toukokuuta 2022

Kyösti Hagert & Pauliina Toivanen: Duuniin



 ”Me käytämme puolet valveillaoloajastamme työhön. Siksi ei ole yhdentekevää, millaisia tunteita se meissä herättää ja mitä ajattelemme itsestämme työn kautta.” 

Työ. Työ tuntuu olevan kaikkien mielessä. Työ vilahtaa niin tavallisen kaduntallaajan kuin poliitikonkin puheissa hyvässä ja pahassa. Työn tekemistä arvostetaan, vaikkakin minusta  monien alojen kohdalla palkkaus tulee jossakin aivan liian kaukana suhteessa työn kuormittavuuteen ja vaativuuteen. (Sairaanhoitajat ovat palkankorotuksensa ansainneet!)


Ennen työ oli jotakin, jossa aloitat nuorena ja lopulta jäät samasta duunista ja paikasta eläkkeelle. Työ saattoi olla tylsää liukuhihnatyötä tai muuta monotonista työtä, mutta työtä oli ja sitä riitti kaikille.


Nyt se ei ole niin. Työelämästä on tullut paljon sirpaleisempaa, nopeammin  muuttuvaa ja epävarmaa. On pätkätöitä, sirpaletöitä, projekteja, työpaikkaa vaihdetaan herkemmin ja uusia ammatteja opiskellaan yhä useammin. Tekniikka on korvannut monia vanhoja työtehtäviä, kun taas tilalle on syntynyt uusia digitalisaation seurauksena syntyneitä työtehtäviä. Työ jakaantuu myös epätasaisesti: osalla sitä ei ole, osa taas tekee liikaa töitä. Miten jaksaa alati kasvavien työpaineiden keskellä, kun elämään haluaisi kuuluvan muutakin kuin työn?


Duuniin-kirja on todellinen tietopaketti tämän hetkenä työelämästä. Teos antaa lukijalle työkaluja, kun hän pohtii esimerkiksi mitä aloja kannattaisi opiskella, mistä niitä töitä löytyy tai miten tehdä työtä, jolla on muukin merkitys kuin rahan ansaitseminen. Samalla pohditaan miten ammatti-identitetti muodostuu ja miten työelämän paineissa kannattaa pitää itsestään huolehtimisista ja mitä työhyvinvointi pitää sisällään. Lisäksi huomiota kiinnitetään työntekijän oikeuksiin ja velvollisuuksiin, syrjintään sekä tasa-arvoon.


Kirjaan oon tarinansa kertoneet  muun muassa kansanedustajat Maria Ohisalo ja Aino-Kaisa Pekonen, bloggaaja Eeva Kolu, näyttelijä Armi Toivanen ja ohjelmistoyritys Futuricen perustaja Tuomas Syrjänen. Mukavaa, että kirjaan on saatu elämänkokemusta eri alojen ihmisiltä esimerkeiksi miten eri tavoin voi päätyä jopa valtakunnan huippupaikoille.


Kirjassa on kannustava ote ja se herättää paljon ajatuksia. Kirjaa on markkinoitu työelämän alussa oleville tai tulevaisuuttaan pohtiville nuorille, mutta kyllä siitä ammentaa ihan missä kohtaa vain työelämää oleva. Kirjan luettuaan huomaa pohtivansa omaa valintojaan ja kokemuksiaan uudessa valossa, kirjasta saa paljon uutta ajateltavaa siitä mitä vielä voisi tehdä tai mitä voisi tehdä toisin. Millainen työntekijä minä olen? Olenko tekemässä sitä mitä todella haluan vai teenkö työtäni sen takia, että se kartuttaa eläkettä ja tiliä? Onko minulla jokin sellainen rakas harrastus, josta voisin tehdä itselleni uuden ammatin tai työn? 


Vaikka työ onkin elämässä iso asia, ja sitä kirjassa pohditaan ansioituneesti monelta kulmalta, kirjassa muistutetaan monessa kohtaa, ettei työ ole koko elämä eikä sen pidä sitä olla. Tästä erikoispisteet kirjoittajille. 

”Vaikka työelämä muuttuu, työ ei kuitenkaan katoa.” 

Kyösti Hagert & Pauliina Toivanen: Duuniin. Kaikki, mitä haluat tietää uran aloittamisesta, työelämän muutoksesta ja unelmien tavoittelemisesta. Otava. 2022. 273s.

lauantai 30. huhtikuuta 2022

Kaari Utrio: Ruma kreivitär


 ”- Jumala on määrännyt ihmisen säädyn, ja siinä hänen on pysyttävä, opetti vaunumestari. Häntä kauhistutti ajatus maailman muuttumisesta niin tasavertaiseksi, ettei kukaan enää tilaisi vaunuja, joista voitiin oveen maalatun vaakunan vuoksi periä kolminkertainen hinta.”

Tässä kuussa minulla oli blogia varten aivan muut kirjat mielessä. Yritin ja yritin lukea Putinin elämänkertaa, mutta aihe on sen verran vastenmielinen, että keskenhän se jäi. Nyt oli todellakin jonkun kepeämmän kirjan vuoro.


Niinpä kävelin kirjahyllylleni ja nappasin Kaari Utrion Ruman kreivittären. 


Ruma kreivitär kertoo neljästä hyvin erilaisesta naisesta. Kreivittäret Dorotea ja Julia elävät naimattomina rapistuvassa kotikartanossaan. Dorotea on sisaruksista kauniimpi, Julia on saanut liikanimen ”Ruma kreivitär”. Isä-kreiville viina ja uhkapeli maistuvat enemmän kuin mikään muu ja mies hävittää omaisuuttaan minkä ehtii. Pappa päätyy neitien tulevaisuutta ravistelevaan ratkaisuun. 


Toisaalla elää mamselli Carolina, kaunis ja rikas, mutta porvaristaustainen. Hänellä on suurena päämääränä päästä ylhäisön pariin. Kirjan neljäs keskeinen nainen on Augusta, kaunis, rikas ja ylhäinen, naimaton hänkin. 


Toki tarinassa on mukana miehiäkin, perheenjäseniä, sukulaisia, palvelijoita, rahvasta. Miehistä keskeisessä osassa on tehtailija Anton Wendel, joka on saanut kirjassa sankarin roolin. Hän liittyy neitien päämäärään mielenkiintoisella tavalla.


Alkuun luulisi, että tässä on taas yksi menneisyyteen sijoitettu rakkausromaani, mutta eipä ole.  Toki sitä rakkautta tarinasta löytyy, mutta samalla kurkistetaan naisen asemaan 1830-luvun Suomessa ja sääty-yhteiskunnassa. Säännöistä pidettiin lujaa kiinni eikä niitä rikkovia katsottu kovin suopeasti. Kirjassa nousee esiin myös miten suomen kieleen tuolloin suhtauduttiin. Sitä pidettiin rahvaan mongerruksena, jota herrasväen ei tarvinnut osata. Vielä ei ollut fennomaanien ja Lönrotin aika.

Hetken Carolinaa kirpaisi, että paroni erotti yhdellä silmäyksellä hänen paikkansa säätyjen järjestelmässä.”

Tämä oli taatusti parempi ja mukavampi lukukokemus kuin Putinin elämänkerta.  Ihailen Utrion tietomäärää  ja tapaa ripotella se kaikki kiinteäksi osaksi hyvin etenevää tarinaa. Lukiessa en voinut välttyä helpotuksen huokaukselta, että elän 2020-lukua paljon vapaammassa maailmassa.

”-Kuka tahansa, jolla on oma vaatturi, on herrasväkeä, Julia sanoi painavasti.  - Ja sit varmemmin, jos hänellä on oma laiva, talo Bulevardilla, herra Engelin piirtämä kartano, kaksisataa työntekijää ja englantilainen puutarhuri.”


Kaari Utrio: Ruma kreivitär. Tammi. 2002. 362s.

torstai 31. maaliskuuta 2022

Han Kang: Valkoinen kirja

 



”Tästä lähtien annan sinulle valkoisia asioita.


Ojennan sinulle valkoisia asioita,

vaikka ne saattavat likaantua.


Enkä enää kysy itseltäni

saanko antaa sinulle tämän elämän.”


Eteläkorealaisen Han Kangin romaani Vegetaristi jäi pitkäksi aikaa pyörimään mieleeni. Koin tarinan miltei henkilökohtaiseksi, olenhan itsekin kasvissyöjä. Kun Sofi Oksanen suositteli Han Kangin Valkoista kirjaa jossakin hänen videoissaan, en epäröinyt hetkeäkään tarttua siihen.


Kirjassa nimetön kertoja pohtii parin tunnin ikäiseksi jäänyttä isosiskoaan. Kirjan punaisena, tai tässä tapauksessa valkoisena lankana kulkee valkoinen väri, erilaiset valkoiset asiat: lumi, jää, maito, riisikakku, suola, valo, rintamaito jne. Valkoisen värin kautta kertoja pohtii kuolemaa, surua, kipua ja menetystä. Millaista siskon elämä olisi ollut? Millaiseksi kertojan elämä olisi muodostunut, jos sisko olisi jäänyt eloon?


Valkoinen kirja on pieni suuri kirja. Paksu se ei ole, mutta sitäkin vakuuttavampi. Se houkuttelee ahmaisemaan itsensä kerralla, mutta suosittelen kuitenkin lukemaan siitä lyhyen tuokiokuvan kerrallaan ja viettää hetki luettua pohdiskellen. 


Vaikeista aiheista huolimatta kirja ei tunnu rankalta tai ahdistavalta. Kuolemasta ja surusta puhuminen pelottaa monia, mutta tämä kirja on osoitus siitä, miten kauniisti menetystä voi käsitellä.  


Teoksena tämä on hyvin erilainen kuin Vegetaristi, mutta yhtä suuren vaikutuksen se tekee.

”Kun katsoin sinun silmilläsi, näin eri tavalla. Kun kävelin sinun ruumiissasi, kävelin eri tavalla. Halusin näyttää sinulle puhtaita asioita. Halusin näyttää sinulle ennen kaikkea puhtauden ennen julmuutta, surua, epätoivoa, saastaa ja tuskaa. Mutta se ei onnistunut yhtä hyvin kuin toivoin. Katsoin usein silmiisi kiinteästi, kuin etsien hahmoa syvästä, pimeästä peilistä.”


Han Kang: Valkoinen kirja. Gummerrus. 2021. 111 s.


Vegetaristiin pääset tästä.

maanantai 28. maaliskuuta 2022

Ilkka Karisto: Vankina Venäjällä: Suomalaisen huumekuriirin uskomaton tarina

 ””Siellä haisi homeelle, lialle, paskalle. Kissan ulosteille ja ihmisen ulosteille. Patja, joka mulle annettiin, oli lumpuilla täytetty, ja sen päällikangas oli oksennuksessa, paskassa ja ties missä kurassa. Ja kun käänsin kraanan auki, sieltä tuli ruskeaa vettä, joka haisi ihan paskalle. Se poliisivankilaan saapuminen oli ensimmäinen herätys siitä, mitä oli luvassa.”

Alkuvuodesta katselin Ylen erinomaista sarjaa ”Linna” ja siellä yksi vangeista mainitsi kirjasta ”Vankina Venäjällä”. Kirja herätti mielenkiintoni, koska olin aikoinaan omin silmin nähnyt pienen palan venäläistä vankilamaailmaa. Vuosituhannen alkupuolella pääsin vierailemaan kolmessa eri vankilassa Pietarissa. Tai no kahdessa, se yksi oli vankisairaala.


Eletään vuotta 2012. Jan Salo lähtee käymään Venäjän puolella, vaikka puoliso laittaa vastaan. Salolla on jo siinä vaiheessa rikos - ja huumetaustaa, ja hän lähtee rutiininomaiselle huumekeikalle rajan toiselle puolelle. Tällä kertaa kotimatka tyssää Venäjän rajalle ja sen jälkeen suunta oli jotakin aivan muuta kuin kotiin. Suunta kulki kohti Viipuria.


Vaikka vankilamaailma on Salolle tuttu entuudestaan, Venäjällä on aivan eri käytännöt ja lainalaisuudet, oloista puhumattakaan. Salo ei osannut kiinni jäädessään edes venäjää. Vähän kerrassaan hän pääsee jyvälle siitä miten kaikki toimii ja kuka on kukin vankilan hierarkiassa.


Venäjällä alinta kastia ovat ”alennetut”, joiden kanssa ei edes puhuta, käytetä samoja ovenkahvoja tai vessoja, tai olla mitenkään muuten kosketuksissa. He tekevät kaikki likaiset työt ja ovat kuin orjia systeemin sisällä. Heidän lisäkseen vankijoukkoon mahtuu henkilökunnan kanssa yhteistyötä tekeviä luottovankeja, mafian palkkalistoilla olevia vankeja ja niin sanottuja ”laillisia varkaita”. Suurin osa vangeista, Salo mukaan lukien, kuuluu ”jätkiin”. Kuri on tiukka ja korruptoitunut henkilökunta ei kaihda väkivaltaa, mutta oikeastaan vangit saavat elellä miten haluavat ja mafian alaiset rikollispomot laittavat ukot ruotuun.


Viipurissa vierähtää aikaa kuukausikaupalla, kunnes Salo lopultakin saa tuomion: seitsemän vuotta tiukan kurin leiriä. Hänet lähetetään kärsimään tuomiotaan Komin tasavaltaan vankileirille IK-25, jossa 1 500 vankia on majoitettu neljään kaksikerroksiseen parakkiin.

””Oletko siis ihan oikea suomalainen? ne kysyivät. ”Mitä vittua sä sitten täällä teet?””

Koko tuomionsa ajan Salo toivoo yhtä asiaa: mahdollisuutta päästä Suomeen suorittamaan rangaistusta. Viimein kolme vuotta lusittuaan matka kotiin pääsee alkamaan. Suomessa olot ovat huomattavasti paremmat, läheiset lähempänä ja tuomiokin muutetaan vastaamaan suomalaista  järjestelmää. Tie vie avovankilan kautta koevapauteen ja lopulta tuomio oli kärsitty. Suomessa Salo kummastelee pulleita suomalaisvankeja ja hyvätasoista vankilaa. Venäjällä vangit tullessaan saattoivat olla pulleita, mutta vangille oli tiedossa varma laihdutuskuuri.


Kirjaa lukiessa tuli mieleen kaikki se, jonka itse näin omin silmin vieraillessani vankiloissa. Muistan muun muassa vessan, joka oli pelkkä reikä lattiassa ja ahtaan vankisairaalan silmäosaston sellin. Sieltä lähtiessämme yksi ryhmämme jäsenistä tönäisi minua ja sanoi, että katso, tuo on heidän ruokaansa. Vieressäni oli epämääräisen näköinen iso metalliastia täynnä vihertävänruskeaa litkua. Silloin tajusin miksi ruokalähetykset olivat vangeille niin tärkeitä. Koskaan ei tarvinnut pelätä ja vangit olivat minua ja meitä kaikkia kohtaan kohteliaita. 


Kirja on todella mielenkiintoinen ja kirjoitettu niin, että sen sanoma avautuu vankielämästä mitään tietämättömälle. Kirjassa raotetaan tutkintavankilan viestinvälitysverkostoa, vankien keskinäistä hierarkiaa, venäläisen vieraanvaraisuuden muotoja kuin lemmikkikissojen pitämistä vankilassa. Kaikki sen mukaan mitä Jan Salo vankivuosinaan Venäjällä koki, näki ja oppi.

”Kun kaikki oli valmista, venäläinen vartija soitti käsirautoja, jotka yhä olivat Salon anteissa, ja sanoi suomalaisille saattajille venäjäksi: ”Näitä ette saa mukaanne. Teillä on oltava omat käsiraudat. Onko teillä?”

Kumpikaan hakijoista ei ymmärtänyt venäjää ja konsulaatin tulkki seisoi sivummalla, joten Salo itse käänsi suomalaisille saattajilleen, mitä venäläinen vartija oli sanonut.

Vantaan vankilan vartija sanoi: ”On meillä raudat, mutta ei niitä tarvitse laittaa.”

Salo käänsi lauseen venäjäksi. Vartijat katsoivat hämmästyneinä häntä, sitten suomalaisia saattajia.”


Ilkka Karisto: Vankina Venäjällä: Suomalaisen huumekuriirin uskomaton tarina. WSOY. 2018. 217 s.

maanantai 28. helmikuuta 2022

Kalle Kniivilä: Putinin pahin vihollinen – Aleksei Navalnyin tarina


 ”Putinin Venäjän poliittista järjestelmää voi kutsua näennäisdemokratiaksi. Myös vaalit ovat näennäiset - niitä tarvitaan vallanpitäjien legitimiteetin säilyttämiseksi, mutta ei niissä voi vallanpitäjiä vaihtaa. Sen sijaan äänestäjien odotetaan tulevan uurnille antamaan tukensa vallitsevalle järjestykselle, jonka vaihtoehtona on kaaos.”

Enpä arvannut miten ajankohtaiseksi tämän kirjan viesti tulee, kun aloitin sitä lukemaan. Venäjä hyökkäsi Ukrainaan eikä mistään muusta  ole puhuttu moneen päivään kuin Ukrainasta, sodasta, Venäjästä ja Putinista, Navalnyin sanoin Vladimir Kalsarimyrkyttäjästä.


Putin lähipiireinen on tunnetusti huono valehtelemaan. Sen me länsimaalaiset tiedämme eivätkä kaikki venäläisetkään niele hänen harhojaan. Jotkin rohkeat uskaltavat sanoa sen ääneen ja myös sen, mikä on pielessä.


Yksi tällainen rohkea on Aleksei Navalnyi, tämän hetken kuuluisin poliittinen vanki.


Seurasin sivusilmällä suomalaisesta mediasta Navalnyin myrkytyskeissiä, mutta silti koko mies jäi minulle aika tuntemattomaksi. En tietänyt hänen taustastaan kovinkaan paljoa. 

”Loukkasin häntä anteeksiantamattomasti selviämällä hengissä, vaikka minut hänen käskystään yritettiin tappaa.”

Sydsvenska Dagbladetin toimittajan, Kalle Kniivilän kirjoittama kirja alkaa mielenkiintoisesti päivästä, jolloin Navalnyi oli määrä murhata. No, kaikki me tiedämme nyt, ettei se onnistunut. Ja se, miksi ei ja mitä siitä seurasi, käydään kirjassa tarkasti läpi. Ja  kuten myös se, miksi Navalnyi on päätynyt Putinin pahimmaksi viholliseksi. Hän on sitkeästi  taistellut Venäjän korruptiota vastaan ja paljastanut Putinin hallinnon mielipuolisuuden. Tällä hetkellä Navalnyin organisaatio on julistettu äärijärjestöksi ja se on lakkautettu. Kirjassa valotetaan myös sitä, mitä Venäjän politiikassa tapahtuu, kun Navalnyi on vankilassa ja hänen lähimmät kollegansa maanpaossa.


Kniivilän yksi keskeisistä viesteistä on se, että niin kauan kuin Putin on vallassa, Navalnyi pysyy vangittuna. Tällä hetkellä Navalnyi kärsii kahden ja puolen vuoden rangaistusta jutusta, jonka tuomion Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on todennut perusteettomaksi. Valmisteilla on uusia syytteitä ja ne voivat johtaa yli 20 vuoden tuomioon. Vankilassa istuva Aleksei Navalnyi on saanut Euroopan parlamentin ihmisoikeuspalkinnon.

”Venäläiset pelkäävät nyt omaa valtiotaan enemmän kuin koskaan sitten Neuvostoliiton hajoamisen. Vladimir Putinin valtakoneisto tekee nyt kaikkensa Navalnyin murtamiseksi ja hänen poliittisen liikkeensä tuhoamiseksi. Tämä ei kuitenkaan ole merkki valtakoneiston voimasta vaan pikemminkin sen hauraudesta"
Kniivilä tuntee Venäjän hyvin, aiemmin mies on toiminut Ruotsin suurlähetystön lehdistöneuvoksena Moskovassa ja Kiovassa. Hän on opiskellut venäjää Leningradin yliopistossa ja Itä-Euroopan tutkimusta Lundin yliopistossa. 1990-luvun alussa Kniivilä toimi Kansan Uutisten kirjeenvaihtaja Moskovassa. Putinin pahin vihollinen on Kniivilän viides Venäjää ja entistä Neuvostoliittoa käsittelevä kirja. 


Kirjan lopussa olevassa liiteosiossa on Navalnyin oikeudessa pitämä puhe sekä pari vankilassa kirjoittamaa kirjettä. Ne antavat paljon ajattelemisen aihetta ja ovat kerrassaan hienoja tekstejä. Lisäksi liitteiden joukossa on vankilan päiväohjelma.


Kirja antaa hyvin vastauksia siihen kuka Aleksei Navalnyi on, mutta vielä paremmin pääsee jyvälle siitä, millainen koko itänaapurimme johto oikeastaan nykyään on. Ja täysin mätähän se on. Näinä sodan melskeen aikoina tieto Venäjän hallinnon hullusta toimintatavasta ei ole pahitteeksi.

”Jurin mukaan myrkytyksen uhriksi ei ole joutunut pelkästään Navalnyi, vaan koko Venäjän yhteiskunta. Se on myrkytetty valheilla.”

Kalle Kniivilä: Putinin pahin vihollinen – Aleksei Navalnyin tarina. Into. 2021. 226s.


Olen aiemmin kirjoittanut Kalle Kniivilän kirjasta Neuvostomaan lapset, Balttian venäläiset. Postaus löytyy tästä.


Aleksei Navalnyin YouTube-kanavalle pääset tästtä.

lauantai 26. helmikuuta 2022

Michael Palin: Pohjois-Korean päiväkirja

 ””Se ero meidän välillämme on”, hän sanoo. ”Meidän johtajamme ovat erittäin mahtavia. He eivät ole yksilöitä. He edustavat kansanjoukkoja, joten emme voi arvostella itseämme, vai mitä?”

En oikein tiedä, miten siitä jatkaisin.

”Johtajiemme arvosteleminen olisi sama kuin arvostelisimme itseämme”, hän väittää.”

Pohjois-Koreaa on  sanottu erilaisemmaksi kuin mitään muuta maailmankolkkaa. Siellä kansa elää täysin eristyksissä muusta maailmasta, ilman internetiä ja ilman puhelinyhteyksiä Kimien uskotellessa tavalliselle pulliaiselle olevansa jumalia. Maan pääkaupunkiin pentti pohjoiskorealainen tarvitsee matkustusluvan ja vaikka maahan otetaan turisteja visiteeraamaan, tämä ei saa mennä ulos hotellista ilman virallista hänelle määrättyä kaitsijaa. Ihan helppo ja jokapäiväinen matkakohde Pohjois-Korea ei siis ole.


Palkittu matkailukirjojen ja -ohjelmien tekijä Michael Palin on mies, joka on reissannut liki sadassa maassa. Ihan joka maailmankolkkaan mies ei ollut keväällä 2018 ehtinyt, nimittäin Pohjois-Korea puuttui hänen listaltaan. Niinpä mies kuvausryhmineen matkasi Korean demokraattiseen kansantasavaltaan, jossa heidän oli tarkoitus viettää kaksi viikkoa. Mukana Palinilla oli myös huomiotaherättämätön sininen vihko, johon hän kirjoitti matkapäiväkirjaa.


Pohjois-Koreassa, siis Korean demokraattisessa kansantasavallassa, Palin kohtasi maan toisesta maailmasta. Ja kuten arvata saattaa, kohtaamiset olivat erittäin tarkoin valvottuja ja täynnä kulissia. Joka paikkaan kulkevat oppaat ovat tarkoin koulututettu tehtäväänsä ja he onnistuivatkin tehtävässään hyvin. Aitoa kuvaa Pohjois-Korean kurjuudesta ei oikein saa, pääkaupunki on moderni, mutta sen ulkopuolella maaseudulla hypätään muutama vuosikymmen ajassa taaksepäin.  Ihmiset olivat Palinia kohtaan ystävällisiä ja uteliaita, mutta pitää muistaa, että valtio asettaa huimat rajat kanssakäymisen tasolle, etenkin siihen mitä on sopivaa sanoa.

”Olen viihtynyt oikein hyvin. Olen pitänyt siisteydestä, puhtaudesta ja tapaamiemme ihmisten kohteliaisuudesta. Olen nauttinut saasteettomuudesta, enkä ole hetkeäkään ikävöinyt internettiä, älypuhelinta tai ärsyttävää, riipivää, jatkuvasti päin kasvoja lävähtävää länsimaista mainontaa.”

Ei Pohjois-Koreassa oleminen ole kuitenkaan ihan niin hankalaa kuin Palin oli alkuun ajatellut, kunhan vain muistaa noudattaa kaikkia niitä pilkuntarkkoja ohjeita, joita hänen on käsketty noudattaa. Hassuinta minusta oli se, ettei suurten johtajien ja suurten kenraalien, Kim Il Sungin ja Kim Il Jongin, patsaita saa kuvata takaapäin, eikä katsella patsaita käsi taskussa. Ja tottuu  siellä kuulemma siihenkin, että aamuisin herää kovaäänisistä kantautuvaan propagandan sulosoituihin.

”Kello on kahdeksan illalla, on purevan kylmää ja alkaa tulla pimeä, mutta työläisten joukot uurastavat täällä kaarilamppujen alla. He työntävät kottikärryjä, kantavat tiiliä, tasoittavat tietä, kaivavat ojia, merkkaavat talojen perustusten paikkoja. Jonoittain työläisiä, miehiä ja naisia, ojentaa irtomaata sisältäviä koreja yhdeltä toiselle. Tämä on ällistyttävän mittakaavan organisoitua ihmistyövoimaa mitä epätodennäköisimmässä ympäristössä.”

Kirja on aika tuttua huttua Pohjois-Koreaa aktiivisesti seuraaville, vastaavia kertomuksia kuuluu myös muiden siellä käyneiden suista. Palin kertoo kepeästi ja ilman suurempia päivittelyjä kaikesta siitä, mitä näkee, kokee ja myös ajattelee kokemastaan. Osa tarinaa ovat myös mielenkiintoiset kuvat, joita kirjaan on laitettu mukava määrä. Uteliaisuutta Palinilla on matkassa vaikka muille jakaa, mutta harmi vain, että todellisiin kysymyksiin, kuten maan ihmisoikeusrikkomuksiin ja, kansalaisten raadolliseen kohteluun kirjassa ei päästä. Maassa maan tavalla pätee ainakin Pohjois-Koreassa, siellä liika uteliaisuus voi johtaa tuhoisiin seurauksiin. Palin joukkoineen pääsi ehjin nahoin takasin Kiinaan.

”Pohjois-Koreassa ei voi koskaan olla varma. Mistään.”

Michael Palin: Pohjois-Korean päiväkirja. Minerva. 2020. 171s.



maanantai 31. tammikuuta 2022

Rosa Liksom: Väylä

 ”Hypin puroitten yli, läpi ohuessa lumessa riutivitten mettitten ja palsasoitten, joitten pääle yöpakkanen oli jääyttänyt paksun kannen. Piin lepotauon, mutta kylmyys näykki hopusta liikkeelle. Lonksutin tietä pitkin, kunnes kylmyys maailma alko kaota yön pimmeytheen.”

Rosa Liksom on värikäs taitelija ja vahvojen tarinoiden kirjailija. Odotin Väylää mielenkiinnolla, jo siksikin, että se on kirjoitettu meänkielellä. Viime vuonna luin Tommi Kinnusen uusimman kirjan ”Ei kertonut katuvansa” ja samoissa Lapin sodan maisemissa kulkee myös Liksomin ”Väylä”. Pidän vain hyvänä asiana, että tästäkin sodasta on alettu kirjoittaa aina vain enemmän. Joskus tuntuu, että sana evakko on synonyymi Karjalasta sodan jälkeiseen Suomeen evakoiduille karjalaisille, mutta tämä kirja nostaa esiin sen unohdetun tosiasian, että moni muukin suomalainen joutui evakkotielle aivan toisella puolen Suomea.


Kirjan päähenkilö on 13-vuotias tyttö, joka toimii kirjassa kertojana. Lapsuudenkodissa oli monenlaisia ongelmia eivätkä olot ole olleet kovin häävit. Tytöstä kasvaa huolehtija, vastuunkantaja ja liian varhain aikuinen. 


Vuoden aikana tyttö taittaa matkaa evakkokaravaanin mukana, kun syyskuussa 1944 hän joutuu lähtemään muiden tavoin evakkoon Lapin sodan jaloista perheen lehmät mukanaan. Matka on raskas, vaikea ja täynnä haasteita. Tyttö kohtaa välinpitämättömiä ja julmiakin ihmisiä, mutta matkaan mahtuu muutama hyväsydäminen vastaantulija. Tutut ihmisetkin kaikkoavat, kun tyttö etsii äitiään, mutta kun löytää tämän, vastuu kaikesta senkun kasvaa. Lopulta tulee aika palata kotiin, tuhottuun Lappiin. Moni tytön läheisistä ei palaa.


Kirja on koskettava, raadollinenkin. Raadolliseksi sen tekee tytön kova kohtalo, kaikki se mitä nuori teini joutuu kokemaan evakkotaipaleellaan. Mietin lukiessani kuinka monta tuollaista tyttöä on noina vuosina taivaltanut evakkotiellä ja sitä miten tämän ajan tytöt eivät ehkä selviäisi vastaavasta. Ellei ole aivan pakko, eihän kirjan kertojalla taatusti ollut mahdollisuutta valita. Kirjassa ollaan monella pakolaisleirillä eivätkä ne ole valitettavasti vieraita tänä päivänäkään niin monelle ihmiselle.


Taas sain huomata, miten Liksom on todellinen luonnon kuvaaja. Tyttö on sinut luonnon ja vuodenaikojen kanssa ja osaa elää sen mukaan. Hän suhtautuu ympärillä olevaan luontoon sellaisena kuin se on ja osaa arvostaa sitä. Toinen todella hieno asia on miten upeasti Liksom kuvaa tytön suhdetta eläimiin. Eläimiä tyttö kohtelee lämmöllä ja rakkaudella. Jokaisella lehmällä, hevosella, kissalla ja lemmikkihiirellä on oma nimi ja omanlaisensa luonne, ja jokaista arvostetaan ja rakastetaan persoonana. 


Erityisen hienoa, mutta myös hieman keskittymistä vaativaa kirjassa on se, että kirja on kirjoitettu meänkielellä, toriojokilaakson murteella. 


Tätä kirjaa ei voi liikaa hehkuttaa ja se tulee kokea itse. 

”Net  näytit levolisilta, tyytyväisiltä elähmään. Niitä ei painanu syylisyys eikä häpeä, net  ei tiehneet perisynnistä eikä kanthaneet maailmantuskaa. Net osasit ottaa vasthaan sen, mikä tulee.”

Postaukseni Liksomin kirjoista ”Hytti nro 6” ja ”Eversinna” löytyvät kirjan nimeä klikkaamalla.


Tommi Kinnusen kirjan postauksen löydät tästä.


Rosa Liksom: Väylä. Like. 2021. 270 s.