Geoffrey Cain: Totaalinen poliisivaltio

"”Kiinassa ongelma on siinä, että kaikki ulkomaalaisten tiedonvälineiden Xinjiangia koskevat uutiset sensuroidaan täysin. Suurin osa kiinalaisista ei tiedä totuutta, vaan luulee meitä täysin terroristeiksi”, Maysem vahvisti. ”Kiina voi kuitenkin yrittää vaikuttaa siihen, millaisia tarinoita muualla maailmassa kerrotaan, levittämällä propagandaansa YK:ssa, missä sitä ei sensuroida.””

Viime syksynä aloitettuani kiinan kielen opinnot huomasin, etten tiedä Kiinasta loppujen lopuksi kovinkaan paljoa. Kiinan ihmisoikeusongelmat vilahtavat julkisuudessa kuitenkin tämän tästä, vaikkakin tällä hetkellä on hieman jäänyt Ukrainan tapahtumien varjoon. 

Eikun siis perehtymään niihin. 

Kiinan länsiosassa Xinjiangissa elävä islaminuskoinen uiguurivähemmistö on joutunut älyttömän kyttäämisen kohteeksi. He itse kutsuvat  dystopiaansa ”tilanteeksi”, joka on vallinnut jo parisenkymmentä vuotta. 

Uiguurien valvonta on viety todella pitkälle ja se ulottuu jokaiselle elämänalueelle. Poliisi pysäyttelee ihmisiä tämän tästä milloin missäkin eikä uiguurien vahtimiseen tarvita aina edes poliiseja.  Kuka tahansa voi vakoilla ja ilmiantaa väärästä toiminnasta tai mielipiteistä. Kyttäämiseen suorastaan painostetaan. 

Mitä ei ihminen huomaa kertoa, tekniikka hoitaa. Tekoälyt vahtivat ja analysoivat kansalaisten toimintaa, taipumuksia ja luotettavuutta. Miltä kuulostaisi syytös alkoholismista, jos olet ostanut tekoälyn mielestä liikaa kaljaa tai miten olisi skannerin läväyttämä luokittelu epäluotettavaksi kaupan ovella, kun tarvitset apetta pöytään? Silloin ei nimittäin kauppaan ole mitään asiaa. Ja jos puoliso on kadonnut leireille, valtio pitää huolen, että saat uuden petikaverin, jolla on lupa tehdä mitä haluaa. 

Sinut saatetaan leimata todennäköiseksi rikolliseksi ennen kuin mitään rikosta on tapahtunut.  Ja jos olet valvonnan mielestä mokannut jossakin, saat passituksen leirille. Monet leirit ovat entisiä oppilaitoksia, jotka on muutettu ”koulutuskeskuksiksi”. Niissä harjoitetaan kidutusta, aivopesua ja indoktrinaatiota. Jokaista liikettä kytätään, kasvojen ilmeistä ja tarkkaavaisuudesta lähtien. Eikä kurjuus osu vain leirille joutuneelle, vaan hänen perheensä ja sukulaisensa saavat myös tuta valtion mahdin. Kaikenmaailman ”koulutuksen” tarkoitus on ”opettaa” noudattamaan valtiollisia hyveitä ja kunnioittamaan kommunistista puoluetta. Eli käytännössä vaihtamaan uskonto islamista kommunismiin.

”Arkisten ostosten tekemisestä tuli mutkikasta. Lopulta jokaisen  keittiöveitsikauppiaan oli maksettava monta tonnia laitteesta, joka muunsi asiakkaan henkilötodistuksen valokuvan, etnisen taustan ja osoitteen QR -koodiksi, jonka saattoi skannata älypuhelimella. Sitten QR-koodi kaiverrettiin veitsen terään. Jokaisesta veitsenterästä selvisi siis sen ostajan henkilötiedot - varotoimi siltä varalta, että terroristit päättäisivät ryhtyä veitsi-iskuun.”

Toimittaja Geoffrey Cain on tehnyt valtavan, mutta hyvin tärkeän työn tämän kirjan kanssa.  Hän on haastatellut Xinjiangissa Kiinan valvontakoneiston silmätikuiksi joutuneita uiguureja sekä kotimaassa että maanpaossa ulkomailla. Heidän lisäksi ääneen pääsee joukko virkamiehiä ja asiantuntijoita. Erityisen mielenkiintoinen on Maysem-nimisen uiguurinaisen matkaa kyttäyskoneistossa.

Kirja on hyppäys suoraan Kiinan ihmisoikeusongelmien syvään päähän. Kiina paljastuu kirjassa varsinaiseksi ”Isoveli valvoo” -maaksi, joka vähät välittää vähemmistöistään. Olen yllättynyt siitä miten taitavasti Kiina on hyödyntänyt uusinta teknologiaa, mutta käyttää sitä hyvin vääriin tarkoituksiin. Kirjassa olevia julmuuksia ei voi kuin ihmetellä miten tämä kaikki voi olla ylipäätään mahdollista. 

Mielenkiintoinen kirja Kiinasta ja ihmisoikeuksista kiinnostuneelle. Kirja on tärkeä lukea jo siksi, koska pahimmillaan tällainen systeemi on mahdollista missä tahansa, jossa vallanpitäjät eivät kunnioita ihmisoikeuksia. Näin käy, kun pahat ihmiset valjastavat hyvät asiat omiin tarkoituksiinsa.

”Ei kaikkia pellolla kasvavia rikkaruohoja pysty koskaan yksitellen nyppimään - pitää ruiskuttaa kemikaaleja, joilla ne saa tapettua kerralla”, eräs virkamies totesi tammikuussa 2018. ”Näiden ihmisten uudelleenkouluttaminen on kuin kemikaalien ruiskutusta.”

Geoffrey Cain: Totaalinen poliisivaltio. Tutkimusmatka Kiinan valvontakoneiston uumeniiin. Otava. 2022. 352s. 

Kyösti Hagert & Pauliina Toivanen: Duuniin

 ”Me käytämme puolet valveillaoloajastamme työhön. Siksi ei ole yhdentekevää, millaisia tunteita se meissä herättää ja mitä ajattelemme itsestämme työn kautta.” 

Työ. Työ tuntuu olevan kaikkien mielessä. Työ vilahtaa niin tavallisen kaduntallaajan kuin poliitikonkin puheissa hyvässä ja pahassa. Työn tekemistä arvostetaan, vaikkakin minusta  monien alojen kohdalla palkkaus tulee jossakin aivan liian kaukana suhteessa työn kuormittavuuteen ja vaativuuteen. (Sairaanhoitajat ovat palkankorotuksensa ansainneet!)

Ennen työ oli jotakin, jossa aloitat nuorena ja lopulta jäät samasta duunista ja paikasta eläkkeelle. Työ saattoi olla tylsää liukuhihnatyötä tai muuta monotonista työtä, mutta työtä oli ja sitä riitti kaikille.

Nyt se ei ole niin. Työelämästä on tullut paljon sirpaleisempaa, nopeammin  muuttuvaa ja epävarmaa. On pätkätöitä, sirpaletöitä, projekteja, työpaikkaa vaihdetaan herkemmin ja uusia ammatteja opiskellaan yhä useammin. Tekniikka on korvannut monia vanhoja työtehtäviä, kun taas tilalle on syntynyt uusia digitalisaation seurauksena syntyneitä työtehtäviä. Työ jakaantuu myös epätasaisesti: osalla sitä ei ole, osa taas tekee liikaa töitä. Miten jaksaa alati kasvavien työpaineiden keskellä, kun elämään haluaisi kuuluvan muutakin kuin työn?

Duuniin-kirja on todellinen tietopaketti tämän hetkenä työelämästä. Teos antaa lukijalle työkaluja, kun hän pohtii esimerkiksi mitä aloja kannattaisi opiskella, mistä niitä töitä löytyy tai miten tehdä työtä, jolla on muukin merkitys kuin rahan ansaitseminen. Samalla pohditaan miten ammatti-identitetti muodostuu ja miten työelämän paineissa kannattaa pitää itsestään huolehtimisista ja mitä työhyvinvointi pitää sisällään. Lisäksi huomiota kiinnitetään työntekijän oikeuksiin ja velvollisuuksiin, syrjintään sekä tasa-arvoon.

Kirjaan oon tarinansa kertoneet  muun muassa kansanedustajat Maria Ohisalo ja Aino-Kaisa Pekonen, bloggaaja Eeva Kolu, näyttelijä Armi Toivanen ja ohjelmistoyritys Futuricen perustaja Tuomas Syrjänen. Mukavaa, että kirjaan on saatu elämänkokemusta eri alojen ihmisiltä esimerkeiksi miten eri tavoin voi päätyä jopa valtakunnan huippupaikoille.

Kirjassa on kannustava ote ja se herättää paljon ajatuksia. Kirjaa on markkinoitu työelämän alussa oleville tai tulevaisuuttaan pohtiville nuorille, mutta kyllä siitä ammentaa ihan missä kohtaa vain työelämää oleva. Kirjan luettuaan huomaa pohtivansa omaa valintojaan ja kokemuksiaan uudessa valossa, kirjasta saa paljon uutta ajateltavaa siitä mitä vielä voisi tehdä tai mitä voisi tehdä toisin. Millainen työntekijä minä olen? Olenko tekemässä sitä mitä todella haluan vai teenkö työtäni sen takia, että se kartuttaa eläkettä ja tiliä? Onko minulla jokin sellainen rakas harrastus, josta voisin tehdä itselleni uuden ammatin tai työn? 

Vaikka työ onkin elämässä iso asia, ja sitä kirjassa pohditaan ansioituneesti monelta kulmalta, kirjassa muistutetaan monessa kohtaa, ettei työ ole koko elämä eikä sen pidä sitä olla. Tästä erikoispisteet kirjoittajille. 

”Vaikka työelämä muuttuu, työ ei kuitenkaan katoa.” 

Kyösti Hagert & Pauliina Toivanen: Duuniin. Kaikki, mitä haluat tietää uran aloittamisesta, työelämän muutoksesta ja unelmien tavoittelemisesta. Otava. 2022. 273s.