sunnuntai 27. joulukuuta 2015

Esko Häkli ja Severi Blomstedt (toim.): Ainola. Sibeliusten koti Järvenpäässä.

Ainolan asukeista, etenkin Jean Sibeliuksesta on viime viikot puhuttu valtavasti. Tässä kirjassa valokeilaan pääsee Sibeliusten koti - Ainola. Ainola oli Jean Sibeliuksen ja hänen perheensä koti yli 60 vuoden ajan. Lars Sonckin suunnittelema Ainolan jugendtyylinen päärakennus valmistui vuonna 1904. Päärakennus suunniteltiin niin, että sieltä oli Sibeliuksen toivomuksen mukaisesti näkymät Tuusulanjärvelle.

Sibeliukset muuttivat Ainolaan 1904. Tuolloin talo oli paljon pienempi kuin millaisena me sen tiedämme.  Kirja käy läpi Ainolan muutokset yksityiskohtaisesti piirustuksia ja vuosien saatossa tehtyjä laajennuksia myöten. Kirjassa kerrotaan miten Jean Sibeliuksen mielipaikoiksi osoittautuvat työhuone yläkerrassa ja myöhemmin - lasten muutettua pois - uusi alakerran kirjasto. Kaikkina aikoina hänet kuitenkin saattoi löytää päiväkävelyltä läheisestä metsästä, sävellyksiä päässään sommittelemasta. Ja koska Janne ei yksin asunut Ainolaa, niin valokeilaan pääsevät myös muutkin asukkaat, mutta talon ja sen arjen näkökulmasta. Ainolan historiaan kuuluu myös koko Tuusulanjärven taitelijayhteisön jäsenet.

Ainolassa isännän työ määritteli talon koko elämän. Meteliä ei saanut pitää ja kaiken tuli olla tiptop – isännän vaatteita ja ulkoista habitusta myöden. Aino Sibelius puolestaan oli monipuolisesti lahjakas nainen, jonka taidoilla ja neuvokkuudella moni Ainolan pulma saatiin ratkaistua. Aino sitkeänä naisena jaksoi luotsata Ainolaa sitkeästi purkaen huoliaan puutarhaansa, josta kirjassa kerrotaan ihastuttavan paljon. Kyökin ja puutarhan kautta tutustutaan myös Ainolan kotiapulaisiin Ainoon ja Helmiin.

Kirjassa ei tyydytä vain esittelemään taloa ja sen asukkaita, vaan esiin nostetaan myös Ainolan mittavat kokoelmat. Kirjallisuudesta, musiikista, huonekaluista, arjen esineistä sekä taiteesta koostuva kokoelma on laaja ja monipuolinen. Sibeliukset olivat sivistynyttä ja aikaansa seuraavaa väkeä. Musiikki ja kirjallisuus olivat Ainolan asukkaiden itsensä valitsemia, mutta taidetta he sen sijaan saivat paljolti lahjaksi. Taideteokset kertovat siten paljon heidän tuttava-, ystävä- ja sukulaisverkostoistaan. Ainolassa voi käydessään edelleenkin ihailla upeita tauluja, ruokasalissa yläkertaan johtavien portaiden päässä on mielitauluni: Eero Järnefeltin maalaama taulu Elisabeth Järnefeltistä.

Kirja on tasapainoinen ja miellyttävästi taitettu. Museon perustamisesta tässä kirjassa valitettavasti ei kerrota, mutta Ainolan nykypäivä tulee esiin kirjan monista kuvista. Kirjan lukuja rytmittävät sivussa juoksevat tietolaatikot, joissa esitellään henkilöitä, tuodaan esille mielenkiintoisia yksityiskohtia.

Ainola-teoksen kirjoittajat ovat arkkitehti Severi Blomstedt, taidehistorioitsija Julia Donner, professori Esko Häkli ja taidehistorioitsija Riitta Konttinen. Runsaasti kuvitettu teos sisältää sekä historiallista, osin aiemmin julkaisematonta kuvamateriaalia että valokuvataiteilija Taneli Eskolan tätä teosta varten ottamia valokuvia nykyisestä Ainolasta.

Ainola, Sibeliusten koti Järvenpäässä –teos antaa puheenvuoron Ainolalle. Kirja katsoo Sibeliusta ja hänen elämäntyötään hiukan eri kulmasta kuin elämänkerrat yleensä. Lisäksi kirja kaikessa helppolukuisuudessaan on oiva lisä Ainolan museovieraille. Tämän kirjan luettuaan Ainolassa vierailee aivan kuin silmät olisivat auenneet katsomaan taiteilijakotia eikä vain pelkästään kotimuseota. Sitä Ainolaa, jonka valot loistivat pimeässä yössä Sibeliuksen kirjoittaessa yömyöhään nuottejaan Tuusulan hiljaisuudessa.

Esko Häkli ja Severi Blomstedt (toim.): Ainola. Sibeliusten koti Järvenpäässä. SKS. 176 s.



perjantai 4. joulukuuta 2015

Merja Salo - Sinikka Salokorpi : Claire Aho - Makupaloja

”Venny opetti Clairelle tupakka-askin avulla kuvan rajauksen merkityksen. Claire on kertonut haastatteluissa, miten tupakoiva isoäiti oli leikannut Klubi 7- askin pahvikanteen katseluaukon, jonka läpi hän tarkasteli tulevan piirustuksensa tai maalauksensa aihetta. Aukko toimi kuin kameran etsin ja auttoi taiteilijaa rajaamaan kuvan. Venny rohkaisi tyttöä ja arvosteli perheyrityksen poikia siitä, etteivät nämä tuoneet esiin yksilöllistä taiteilijalaatuaan vaan signeerasivat työnsä yhteisesti firman nimissä ”Aho & Soldan.”
Maanantaina lehdissä oli suru-uutinen. Valokuvaaja Claire Aho oli menehtynyt tulipalossa 90-vuotiaana.

Claire oli tullut tutuksi minulle kovin rakkaan Venny Soldan-Brofeltin lapsenlapsena kertoessaan suvustaan eri ohjelmissa. Minulle hän oli nainen, joka muistutti kovin paljon isoäitiään – ja mikä minusta oli niin mielenkiintoista, kertoi hänestä paljon. Tiesin Clairen olevan valokuvaaja ja dokumentoija, mutta pitkän uran tuotoksista tiesin vähän.

Claire Aho on Juhani Ahon ja Venny Soldan-Brofeldtin esikoispojan, Heikin, tytär. Taiteilijasuvun vesana hän innostui kuvista ja Venny-isoäidin kannustamana ryhtyi valokuvaajaksi. Heikki-isän ja Nisse-sedän legendaarinen Aho&Soldan tarjosi Clairelle hyvän paikan oppia värivalokuvauksen ja dokumenttielokuvien tekemisen niksejä toisen maailmansodan molemmin puolin.  Hän kuvasi luontoa ja kaupunkinäkymiä sekä otti mitä erilaisempia kuvia muodista muotoihin ja sisustuksesta ruokaan muiden muassa Kauniiseen Kotiin, Avotakkaan, Hopeapeiliin ja Kotilieteen. Claire Ahon ura ei koostu vain valokuvista, hänen nimissään on myös 8 dokumenttielokuvaa. Hän osallistui myös Helsingin olympialaisten filmaamiseen sekä oli mukana tekemässä isänsä mukana dokumenttia Jean Sibeliuksesta. Tuosta elokuvasta hän on kaikkialla kertonut miten Sibelius pyysi nuoren tytön kutsuvan itseään Janne-sedäksi.

Tässä kirjassa pääosassa on Clairen Ahon elämäntyö: valokuvat.  Valtavasta tuotannosta tähän kirjaan on poimittu kuvia 1950 – 1960- luvuilta. Niitä katsoessani huomaan aivan kuin Venny olisi napannut kameran käteen ja kuvannut nuo kuvat. Niin samanlaisilta Clairen kuvat tuntuvat isoäitinsä tauluihin nähden.  Aiheissakin on kovin paljon samaa, lapsia ja merimaisemia. Omena ei näytä tippuneen kauas puusta.  Kuvat ovat kauniita, ne tulvivat värejä ja keskittyvät olennaiseen – asiaan, jota kulloinkin esitellään: mallia, tuotetta, sisustusta tai maisemaa.

Tämä kirja esittelee palasen suomalaista kulttuuri- ja valokuvauksen historiaa. Vaikka Claire Aholla oli huomattava sukutausta ja hän selvästikin oli saanut vaikutteensa sieltä, hän silti ansioitui omana taidokkaana ja rohkeana itsenään. Vaikka traaginen tulipalo päättikin menestyneen taiteilijan elämän, kuvat jäävät hänen jälkeensä kertomaan yhtä merkittävää osaa Aho-Soldanin suvun taiteen historiassa.
Merja Salo - Sinikka Salokorpi : Claire Aho – Makupaloja, WSOY 2010, 160s.



lauantai 21. marraskuuta 2015

Åsne Seierstad: Yksi meistä. Kertomus Norjasta

”Aivan hänen yläpuolellaan makasi Eirin. >>Ole kiltti äläkä ammu, en mä halua kuolla!>> Eirin oli huutanut, kun hänen jalkansa petti. Luoti jäi hänen polveensa. Sitten häntä osui selkään ja nyt hänen vatsastaan pulppusi verta. ”
Luin tämän kirjan vuosi sitten, mutta se ei ole vieläkään jättänyt minua rauhaan. Elämäni varrella olen toiminut pitkään kuolemaantuomittujen tukihenkilönä ja sitä kautta tottunut ties mihin raakuuksiin, mutta tämä kirja on aivan oma lukunsa. Tämä kirja pysäyttää.

Tämä kirja kertoo Norjan vuoden 2011 terrori-iskujen tekijän Anders Breivikin ja hänen uhriensa tarinan. Breivikin tekemässä terrori-iskussa 22.7.2011 Oslossa ja Utøyan saarella kuoli 77 ihmistä. Norja oli tuohon päivään asti lintukoto eikä kukaan voinut kuvitella, että kansan riveistä yksi tekee Norjan historian pahimman terrori-iskun.

Kirjassa kulkee kaksi tarinaa, jotka valitettavalla tavalla kohtaavat. Toisessa tarinalinjassa Seierstad kertoo Banon, Simonin, Andersin ja Viljarin elämäntarinat lapsuudesta nuoruuteen ja tutustuttaa samalla lukijan näihin elämänmyönteisiin ja aktiivisiin nuoriin. Näitä nuoria kiinnostaa politiikka. He ovat päättäneet vaikuttaa asioihin ja liittyneet työväenpuolue AUF:n jäseniksi. Seierstad kertoo myös hyvin yksityiskohtaisesti miten näiden nuorten elämä päättyi, kuinka monta luotia häneen osui ja kuka piti kädestä kiinni, kun Breivik ampui.

Kirjan toinen rankka tarinalinja on Breivik itse.
”Anders oli taas yksin.Mutta eräänä päivänä hän alkoi saada luokassa kavereita. Eikä se tosiaan edes ollut vaikeaa. Ei tarvinnut kuin sanoa hei, niin toiset vastasivat samalla tavalla.Koko ala-asteen ajan Anders oli ollut aika huomaamaton. Hän ei tuonut itseään joukossa esille millään tavalla. Nyt hän alkoi käydä partiossa, pelasi jalkapalloa, pyöräili kavereiden kanssa.Mutta toisin kuin muiden vanhemmat, hänen vanhempansa eivät koskaan osallistuneet lapsensa harrastuksiin. Ei äiti eikä isä. ”
Andersin lapsuus ei ollut onnellinen. Hän joutui isänsä hylkäämäksi, eikä mielenterveysongelmista kärsivän äidin kanssa mennyt kovin hyvin. Perhe oli sosiaaliviranomaisten tarkkailussa. Anders oli yksinäinen ja outona pidetty poika, joka kaipasi kipeästi huomiota ja hyväksyntää. Hän koki toistuvasti hylkäämisen ja epäonnistumisen tunteen. Aikuistuttuaan Anders kokeili siipiään eri alojen parissa hyvin huomionhakuisesti. Lopulta hän pakeni pelimaailmaan ja myöhemmin äärioikeistolaisiin aatteisiin. Hän alkoi toteuttamaan hirvittämää suunnitelmaansa hyvin peräänantamattoman  sinnikkäästi. Breivik tiesi, että teollaan hän saisi myös huomiota osakseen. Huomiota, jota hän oli aina kaivannut. Minusta tämä selittää sen, ettei hän tappanut itseään tekonsa päätteeksi.

Kirja on paksu, lähes 600 sivuinen järkäle. Kerrottavaa on ja paljon. Breivikin ja nuorten lisäksi Seierstad kuvaa paljon norjalaista yhteiskuntaa ja taustoittaa sitä henkistä ilmapiiriä, missä toisaalta AUF:n nuoret ja toisaalta Breivik elivät. Kritiikkiä saa Norjan poliisijärjestelmä, jonka tunarointi helpotti Breivikin hirvittävän suunnitelman toteuttamista.

Seierstad on tehnyt mittavan työn. Hän ei ole jättänyt kiviä kääntämättä saadakseen niin uhrien kuin tekijänkin tarinat kerrottua. Kirja on suora, raaka ja peittelemätön. Tämä kirja ei anna vastauksia miksi niin tapahtui, mutta hiukan selkeyttä asiaan se antaa. Kaikesta kauheudestaan huolimatta tämä tiiliskivi on ehdottomasti lukemisen arvoinen, jos ei menetä yöuniaan raakuuksien takia. Seierstadin kuvaama väkivalta hyppii kaikessa raakuudessaan suoraan syvälle mieleen.  Kirjan kansien välissä on kuvattu tositarina, joka kertoo, että terrori ei aina tule kaukaa, vaan sellaista voi tehdä yksi meistä.

Åsne Seierstad: Yksi meistä. Kertomus Norjasta, WSOY 2014,
585s.

maanantai 9. marraskuuta 2015

Raija Oranen: Aurora

”Aurora itse asui toisten hovineitojen tavoin Talvipalatsi sivusiivessä varsin vaatimattomassa,  mutta riittävän mukavassa huoneessa. Hän sai liikkua palatsissa vapaasti,  hänellä oli käytettävissään vaunut yötä päivää kuten myös livreepukuinen palvelija suojelijana ja  käskyläisenä. ”
Aurora Karamzinista, os. Stjernvallista on kirjoitettu paljon. Tämä historiamme merkkihenkilö on ollut aikansa merkittävä sivistynyt tahtonainen ja superjulkkis. Upporikas hyvää tekevä seurapiirien juhlittu nainen. Orasen romaanissa historian kirjoista tuttu Aurora herää henkiin.

Kirja alkaa vuodesta 1824, jolloin Aurora on kuusitoistavuotias. Hän on menettänyt isänsä ja saanut uuden isäpuolen. Isäpuoli on välittävä mies, josta tulee Auroralle tärkeä isän korvike koko loppuelämäksi.

Aurora oli kaunis, aatelinen ja suosittu. Ikää karttui, mutta Auroraa alkoi uhata ikäneidon titteli. Nuoremmat sisaruksetkin ehtivät naimisiin ennen Auroraa. Kaikki sulhoehdokkaat eivät kelvanneet perheelle, yksi heistä ehti kuolemaan ennen häitään. Aurora päätyi keisarinnan hovineidoksi Pietariin ja päätyi siellä naimisiin Paul Demidovin kanssa. Mies oli varsinainen elostelija, mutta myös upporikas.

Auroran ei tarvitse kovin kauaa olla naimisissa, kunnes hän oli leski ja valtavan omaisuuden perijä. Uusi sulho löytyy, mutta hänkin kuolee ennen aikojaan. Auroran ainoa poika tuottaa äidilleen monta harmaata hiusta ja Auroran edesmenneen sisaren, Emilien, tytär Marie ei hänkään päästä kasvattiäitiään helpolla.  Perheenjäsenet asuivat välillä kaukana toisistaan, matkusteltiin paljon ja kirjeitä kirjoitettiin kynät sauhuten. Välillä kokoonnutaan Träskendan kartanoon.

Jäätyään leskeksi toistamiseen rikas Aurora toteuttaa unelmansa: hän perustaa diakonissalaitoksen. Hän keskittyy hyväntekeväisyyteen ja uskonnollisuuteen. Vastoinkäymisiltä tämä kovia kokenut nainen ei elämänsä viimeisinä vuosinaan säästy.

Aurora Karamzin on yksi historian lempihenkilöitäni. Olen lukenut hänestä likimain kaiken, mitä olen onnistunut löytämään ja romaani oli tuohon kirjakasaan mukava lisä. Kirja on viihdyttävä, mutta ei viihdekirja. Paksu kirja etenee hyvin, mutta loppua kohden tarinan kerronnan vauhti kovenee. Kirja on kuitenkin ansioitunut kuvaus 1800-luvun Suomesta, jonka tiimellysten keskellä Aurora elää vaiherikasta elämäänsä. Maassa, johon hän jättää perinnöksi sen, joka oli hänelle hyvin, hyvin rakasta: diakoniatyön.
”Aurora tiesi ja tunsi saaneensa osakseen suuren onnen. Mutta hän ei mitenkään voinut estää sitä kasvavaa katumusta, jota muutamat menneet vuodet hänessä nostattivat.”


Raija Oranen: Aurora, Teos, 2014, 632s. 

sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Ville Blåfield ja Reetta Räty: Kuka hullu haluaa poliitikoksi?

”Aika monella on harha, että me ollaan lakimies, lääkäri ja oikeusaputoimisto, ja kun me soitetaan yksi puhelinsoitto, niin alkaa asiat järjestyä. Se ei tietenkään mene näin.”
Politiikasta voi kirjoittaa kuivasti tai mielenkiintoisen jouhevasti. Tämä kirja on jälkimmäistä sarjaa. Tässä kirjassa kuuluu ihmisen ääni työstä, jossa harvoin kukaan kuuntelee ääntä asian takana.
Kuka oikeastaan haluaa yhden maamme huonoimmin arvostetun ammatin, jossa olet koko ajan vaarassa joutua minimalistisen pienestä rikkeestä juorulehtien lööppeihin ja hurjimmillaan jopa potkujen kera työttömäksi?  Kuka haluaa olla jakamassa vain lämpimiä sanoja tehden taloudellisia leikkauksia?  Tai kuka haluaa olla töissä niin, ettei juuri ehdi nähdä perhettään? Elämässä voisi päästä paljon helpommallakin.
Kirja etsii vastauksia näihin ja moneen muuhun politiikan arkeen liittyvään kysymykseen. Blåfield ja Räty ovat haastatelleet kirjaa varten lukuisia poliitikkoja ja vaikuttajia. Ääneen pääsevät tavalliset kansanedustajat ja Arkadianmäen ulkopuoliset vaikuttajat. Sanansa pääsevät sanomaan muun muassa presidentti Tarja Halonen, ex. pääministeri Matti Vanhanen, kahteen kertaan eduskunnan jättänyt Osmo Soininvaara, yritysmaailmasta eduskuntaan tullut Sampsa Kataja ja nykyinen työ – ja oikeusministeri Jari Lindström. Puolueiden ulkopuolella politikoivat Jasper Pääkkönen ja Paleface kertovat, miksi eivät lähde vaaleihin. Kirjassa osoitetaan, ettei kaikista vaikuttajista tule poliitikkoja, vaan osa heistä häärää kulisseissa. Sillä, joka kirjoittaa puheen ensimmäisen version, on yllättävän paljon sanavaltaa.
Kirja on kurkistus siihen työhön, joka meille näyttäytyy Suuressa Salissa käytyinä väittelyinä ja uutisissa kerrottuina leikkauslistoina.  Nurinaa saa yksityisyyden puute, tavallisen elämän katoaminen ja pieni palkka.  Suuren osan pohdinnasta kirjassa haukkaa myös poliitikkojen ja median suhteen pohtiminen. Kirja ei silottele kansanedustajan arkea eikä peittele sen huonoja puolia. Blåfieldin ja Rädyn haastattelemat ihmiset eivät halua näyttää työstään vain sen huonoja puolia.
”Jostain syystä poliitikolta edellytetään enkelimäistä käytöstä yksityiselämässä. Jotta pystyt säätämään jotain lakeja, sun pitäisi olla hyvyyden perikuva. ”
 Kuka hullu haluaa poliitikoksi?-kirja kannattaa lukaista, jos harkitsee poliittista uraa. Se avaa uudella tavalla politiikkaa myös poliittiselle penkkiurheilijalle tai yhteiskunnan toiminnasta kiinnostuneelle.
Raflaavaan otsikkoon kirja ei anna suoria vastauksia vaan enemminkin jättää kysymyksiä ilmaan. Kirjan luettuani en pidä poliitikkoja yhtään sen hullumpina kuin ennen, vaan sitkeinä puurtajina. Politiikka vaatii kovanahkaisuutta, pitkää pinnaa ja valtavaa sisäistä paloa työhön, jota niin harvat arvostavat, mutta jota ilman tämä yhteiskunta ei pyöri.
”Valtiomieheksi nousevat vain harvat, ja heitäkin kehutan vasta nekrologeissa.”


Ville Blåfield ja Reetta Räty: Kuka hullu haluaa poliitikoksi?, Kustannusosakeyhtiö Teos, 2015, 245 s

tiistai 20. lokakuuta 2015

Sofi Oksanen: Norma

”Tällä taikasauvalla tehdään unelmista totta. Me olemme pappeja, kätilöitä, terapeutteja, lääkäreitä, siirtymäriittien suorittajia, me käärimme naiset foliosuikaleisiin, pyyhkeisiin, kappoihin, pesemme popis vanhan elämän ja lähetämme heidät kohti uutta. Meistä riippuu elämän käännekohtien onnistuminen. Parasta tietenkin on se, että naiset ovat valmiita maksamaan hyvästä tukasta mitä hyvänsä, jos pääsevät sellaisen makuun.”
Sofi Oksanen on lempikirjailijani ja yksi suurimmista esikuvistani. Sofin viidettä kirjaa odotin jännityksellä. Millainen Viro-tarina tällä kertaa on luvassa? Normastahan ei tihkunut juuri mitään tietoa ennen ilmestymistään. No, ei tullut Virosta kertovaa tarinaa, tuli moderni Tähkäpää.

Kirjan päähenkilö on Norma – niminen nuori nainen, jonka Anita - äiti on jäänyt metron alle. Tarina alkaa Anitan hautajaisista. Norma yrittää löytää syyn äitinsä itsemurhaan ja lopulta hänelle paljastuu äitinsä puuhista seikka jos toinenkin.

Norma ei ole ihan kuka tahansa. Hänen hiuksensa kasvavat huiman määrän vuorokaudessa ja sen lisäksi hän pystyy lukemaan ihmisistä eri asioita. Hiusten kasvun salaisuutta Norma ja hänen äitinsä ovat varjelleet vuosikausia. Norma ei ole sukunsa ainoa tähkäpää, vaan tarinassa kulkee mukana esiäiti Eva. Tai onko hän sittenkään esiäiti sanan biologisessa merkityksessä? Äidin jäämistöstä löytyy yllättäviä vastauksia. Samalla hän saa tietää mitä on tapahtunut Anitan hyvälle ystävälle.

Kepeän kuuloiseen tarinaan on upotettu yhteiskunnallisesti kaksi hyvin tärkeää ja räikeää asiaa: hiuspidennyksiin ja kohdunvuokraukseen liittyvät eettiset ongelmat. Tutkiessaan äitinsä kuolemaa Norma huomaa olleensa itsekin osa hiusbisnestä ja Lambert- nimisen hämäräpuuhilla elävän perheen jahtaama.

Norma on kielellisesti hyvin värikäs, mutta jos kaipaa jotakin kevyttä ja nopeaa luettavaa, Norma ei ehkä ole siinä tapauksessa paras valinta. Päähenkilöitä on paljon ja kirjaa pitää lukea ajatuksella, että pysyy kiinni juonessa.

Sofi ei petä tälläkään kirjalla, hän haluaa herättää keskustelua.  Norma on hyvin kirjoittajansa oloinen, rohkea ja kantaaottava teos, jossa pahaa ei näytetä hyvänä ja jossa asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä. Suoraan ja kaunistelematta.
”Lambert ja blondi olivat onnellisia. He kulkivat käsi kädessä ympäri maailmaa jakamassa lisää onnea muille pariskunnille ja surua toisille, haikaroita oikealle, viikatteita vasemmalle. Silti Norma ei ymmärtänyt, mihin äiti oli tarvinnut videota Allasta katsastamassa mahdollisia synnyttäjiä.”


Sofi Oksanen:  Norma. Like, 2015, 303s.

lauantai 10. lokakuuta 2015

Ingar Sletten Kolloen: Kuningatar Sonja

”Me joudumme sietämään tätä koko ikämme.  Me emme voi vetäytyä syrjään ja ryhtyä yksityishenkilöiksi niin kuin poptähdet ja poliitikot voivat.”
On vaikeaa olla kuninkaallinen. Eikä sellaiseksi ole helppo tulla.

Syntyjään Sonja Haraldsen, Norjan nykyinen kuningatar, tietää tämän omakohtaisesti.  Sonja syntyi aivan tavalliseen norjalaisperheeseen. Hänen lapsuutensa ei ollut pelkkää ruusuilla tanssimista, sisaren sodanaikaiset traumat sekä isän kuolema varjostivat tulevan kuningattaren nuoruutta. Sonja oppi jo nuorena ottamaan vastuuta omista tekemisistään ja perheen yrityksen asioista. Hän hankki nuorena hyvän koulutuksen ja kielitaidon.

Ennen avioitumistaan Sonja ja Harald seurustelivat 9 vuotta. Sonjan tausta aiheutti paljon jännitteitä ja puheita. Kruununprinssi Haraldin avioaikeet jakoivat 1960-luvulla Norjan kahtia. Isä kuningaskin suhtautui niihin hyvin nihkeästi.  Vasta kun prinssi uhkasi luopua kruunusta, hän sai luvan mennä naimisiin rakastamansa naisen kanssa.

Sonjalle nousu valtaistuimelle ei ollut helppoa. Kuningattaren paikka oli ollut tyhjänä vuosikymmenet, mutta kansanomainen ja aateliton Sonja valloitti muut monarkit ja ennen kaikkea oman kansansa. Mentyään naimisiin hän sai taistella miesvaltaisessa hovissa saadakseen oman toimistotyöntekijän tai oman huoneen.  Naisten oikeuksien puolesta taistelu ei jää vain häneen itseensä, vaan hän on parantanut myös merkittävällä tavalla naisten asemaa Norjassa. Kuningattarena Sonja on ahertanut myös Norjan tunnettavuuden edistämisen eteen yritysmaailman, matkailun ja kulttuurin saralla. Kirjassa yritetään luoda lukijalle kuvaa, ettei kuninkaallinen perhe ylenpalttisesti tuhlaa valtion varoja. Välillä tuntuu hiukan huvittavalta, että hallitsijaperhe kuvataan melkoisen varattomana, kun he kamppailevat valtion myöntämien määrärahojen kanssa. Kolloenin mukaan Norjan hallitsijahuone on ollut eurooppalaisittain kaikkein vähämenoisin.

Tällä hetkellä 78-vuotias Sonja on minusta ikinuori ja ikienerginen. Hänen elämäntyönsä on mittava, ja tämä kirja antaa sille arvoisensa kertomuksen. 377 sivuun ei ole mahdutettu skandaalinkäryisiä paljastuksia, vaan asiat on kerrottu suoraan kuningattaren näkökulmasta. Yllätyin hieman siitä, ettei kirjassa ei mainittu sanallakaan 2011 tapahtumia, Breivikiä tai kuningattaren tunnelmia aiheesta. Sonjan elämäntarina on, jos ei nyt tuhkimotarina, niin kuitenkin tarina siitä miten sitkeys palkitaan.
”Sonja oli kuin luotu raivaamaan tietä seuraajilleen. Hänessä voi havaita samaa voimaa ja päättäväisyyttä kuin kaksi vuotta nuoremmassa Gro Harlem Brundtlandissa ja muissa tämän kaliberin naisissa, joten hän on selvästi ollut kuningashuoneen uudistamisen liikkeellepaneva voima ja saanut aikaan sen, että entinen patriarkaalinen leskimiehen ympäristö on alkanut muistuttaa ulkopuolellaan olevaa avointa ja tasa-arvoista yhteiskuntaa. ”                 

Ingar Sletten Kolloen: Kuningatar Sonja, WSOY, 2013, 377s

  



                      

tiistai 29. syyskuuta 2015

Paula Salomaa: Viikingin varjossa – Katja Halmeen tarina

”Tony esitteli asuntoaan isännän elkein. Hän neuvoi yksityiskohtaisesti mistä Katja löytäisi keittiö- ja siivousvälineet, pyykkäystarvikkeet ja alakertaan sijoitetun taloyhtiön yhteisen pesukoneen. Kun Katja ei heti osannut tarttua toimeen, Tony huomautti asiasta niin painokkaasti, että hän viimein tajusi, mikä oli pelin henki: kun mies tuo pöytään leivän, nainen kokkaa, siivoaa ja pesee pyykkiä. Tästä periaatteesta Tony ei tinkinyt koskaan.”
Tämä kirja sai minut välillä hyvin vihaiseksi. Vihaiseksi siksi, että tämä tarina on totta.

Kirjan päähenkilöinä ovat koko kansan tuntema nyrkkeilijä ja kansanedustaja Tony Halme ja hänen vaimonsa Katja. Katja oli Tonyn tavatessaan pikkukaupungin turvattua elämään elänyt parikymppinen nuori nainen. 13 vuotta vanhempi Tony piiritti häntä ahkerasti, osteli ruusuja, tarjosi illallisia ja pikakihlasi tämän. Edessä oli muutto Yhdysvaltoihin. Siellä odotti häät ja aivan uusi elämä.  Tony oli siinä vaiheessa jo kuuluisa mies ja Katja oli otettu, kun Tonyn kaltainen julkkis tahtoi tavallisen maalaistytön vaimokseen.

Vähitellen kaikki muuttui ja Katjan elämä kiristyi kiristymistään. Kotona alkoi olla räjähdysaltista. Tony sai raivokohtauksia milloin mistäkin asiasta: Tonyn mielestä nainen ei voi olla kaveri yhdenkään miehen kanssa tai jos Katja vahingossa unohti ostaa miehensä kirjoittamasta ostoslistasta jotakin. Tony puuttui aivan kaikkeen mitä mieleen voi juolahtaa, morsiamen hääpuvunkin tuli olla hänen standardinsa täyttävä. Katja sai olla koko ajan varpaillaan ja kiltisti kantaa ruoat miehensä eteen ja toteuttaa tämän pienimmänkin oikun. Kaiken vaivan palkaksi hän sai kuulla hurjan määrän solvauksia ja lopulta pelätä henkensä puolesta. Sen verran paljon Tony riehui kirveen ja aseiden kanssa. Avioeroa miettivälle Katjalle Tony kertoi naisen päätyvän katuojaan, jos tämä jättää miehen. Kuitenkin vuosien kypsyttelyn jälkeen Katja lähtee, jättää Tonyn eikä pääty katuojaan, vaan päätyy toipumaan traumaattisesta avioliitostaan kohti itsenäistä elämää.
”Tolla ämmällä ei ole latin latia taskussa! Se on maalainen ja vain mun ansiosta jotain. Kukaan ei ole kiinnostunut siitä, ellei se olis MUN muija.”
Salomaa kulkee läpi Halmeiden kotoa nyrkkeilykehien ja Halmeen saaman hurjan äänivyöryn kohti vääjäämätöntä loppua.  Halme oli vahvasti riippuvainen päihteistä ja ne veivät hänet teho-osastolle ja rikosrekisteri venyi entisestään. Järkähtämättömällä vallanhalullaan hän halusi paikata lapsuutensa syviä haavoja.

Tässä kirjassa on hiukan tilityksen makua, mutta paljastuskirja se ei ole. Kirjassa on paljon väkivaltaa, mutta sillä ei mässäillä. Väkivallan värittämän alun vastapainona kirjan loppupuolella etsitään psykologian keinoin vastauksia Tonyn sekä Katjan käytökseen. Tämän kirjan suurin ansio on siinä, että se antaa toivoa selviämisestä. Katja ei taatusti ole ainoa väkivaltaisen avioliiton kokenut nainen. Eikä Tony ole ainoa traumaattisen lapsuuden kokenut päihteisiin vajonnut mies. Paljon on tehtävissä, ettei niin enää kävisi kenellekään.  

Paula Salomaa: Viikingin varjossa – Katja halmeen tarina, Otava, 2015, 220s.


keskiviikko 23. syyskuuta 2015

Linus Jonkman: Introvertit – työpaikan hiljainen vallankumous

 ”Minun nimeni on Linus Jonkman. Olen introvertti. Elämääni mahtuu muutamia käänteentekeviä tapahtumia, ne vain eivät ole koskaan tapahtunut oikeasti. Minun olemisessani ja elämisessäni merkityksellisimpiä ovat pääni sisäiset tapahtumat. Kuvitelmat, tarinat ja pohdinnat ovat minun turvallinen kotilieteni aikakaudella, jolloin itsensä korostaminen, ainainen verkostoituminen ja ryhmätyö ovat normeja ja jolloin ulkoasu myy enemmän kuin sisältö, eikä nyt puhuta pelkästään kirjoista. "
Tämä kirja tuli vastaani jostakin lukemastani nettiartikkelista. Aihe vaikutti mielenkiintoiselta, kurkkaus kirjaston sivuille, varaus ja kirjaa odottamaan. Alkuun ajattelin kirjan olevan jokseenkin tylsä tietokirja, mutta kirja olikin kaikkea muuta. Tietokirja kyllä, mutta ei todellakaan tylsä. Parin sivun jälkeen suorastaan hihkuin: tämä kirjahan kertoo minusta.

Yleensä kun sanan irtovertti googlaa, näytölle ilmestyy lista Breivikiin liittyvistä artikkeleista.  Yhdysvaltalaisessa psykologiyhdistyksessä on jo pohdittu pitäisikö introversio siirtää mielenhäiriöiden listalle. Introversio on persoonallisuuspiirre, jolle on ominaista se, että ihminen voimaantuu saadessaan ajatella kaikessa rauhassa. Jonkmanin tapa esitellä aihettaan on hyvin maanläheinen: hän käyttää esimerkkinä itseään ja perhettään. Mies introverttina todella tuntee aiheensa. Hän poistaa monia turhia käsityksiä ja myyttejä aiheen ympäriltä. Jonkman antaa myös työkaluja miten selvitä ekstrovertissä maailmassa omana itsenään – introverttina. 
”Kun astuu ulos introvertistä kaapista, tärkeintä ei ole muiden ihmisten suhtautuminen sinuun. Tärkeintä on, miten itse suhtaudut itseesi. ”
Tässä verkostoitumisen, avokonttoreiden, kännyköiden ja ryhmätöiden luvatussa maailmassa introvertit väsyvät. Introvertti on erittäin hyvää pataa yksinäisyyden kanssa, inhoaa yllätyksiä ja suuria ihmismassoja. Introvertti on ani harvoin yksinäinen sanan kielteisessä merkityksessä eikä ei tarvitse ulkoista maailmaa virikkeidensä lähteeksi. Taiteellisella ilmaisulla ja introversiolla onkin vahva yhteys.

Jonkmanin elämänmakuinen kirja on perusteellisen hauska tietopaketti introverttiudesta. Kirjassa on hitusen selfhelp-kirjan makua, mutta se ei sitä haittaa. Joka luvun lopussa on lyhyt yhteenveto ekstroverteille. Jonkmanin mielestä heille on turha kirjoittaa, ekstrovertit ovat liian kiireisiä lukemaan leijalautailun, zumbaamisen ja lattekahvittelun lomassa.

Kirjan lopussa on testi, jolla voi testata oman introverttiutensa. Ja kyllä, minussa on aimo annos introverttia, tosi ekstrovertein maustein.  Mitä muuta voikaan olettaa kirjoja alati ahmivasta lukutoukasta, jonka lempihetkiä on olla kotisohvalla uppoutuneena kirjaan YleKlassisen soidessa taustalla. Monia se on kummastuttanut, puhututtanut ja useasti myös ärsyttänyt, mutta, anteeksi nyt vain, minä olen sellainen – introvertti.
”Setvitäämpä perusteellisesti introversion väärin ymmärretyintä puolta. Minä en inhoa muita ihmisiä. Yleisesti ottaen ihmiset ovat mielenkiintoisia, mukavia, hauskoja ja lahjakkaita. Minulla vain ei ole kovin suurta tarvetta olla tekemisissä heidän kanssaan.”
Linus Jonkman: Introvertit – työpaikan hiljainen vallankumous, 2015, 296s

keskiviikko 16. syyskuuta 2015

Mark Logue & Peter Conradi: Kuninkaan puhe - Tarina miehestä, joka pelasti kuningashuoneen

” Seuraavassa kuussa kuningas ilmaisi oman kantansa saamiinsa ylistyksiin puhujantaidoistaan vastatessaan onnittelukirjeeseen, jonka hän oli saanut vanhalta ystävältään Louis Greigiltä: ”Se oli toista kuin ennen vanhaan, jolloin puhuminen oli minusta helvettiä”, hän kirjoitti.”

Viime viikolla Englannin kuningatar Elisabet II ohitti esiäitinsä Viktorian ennätyksen maansa pisimpään hallinneena monarkina. Elisabet tunnetaan hillityn hienosta olemuksestaan ja taidokkaasta esiintymisestään. Toisin oli hänen isänsä kohdalla, Yrjö VI:lle esiintyminen oli painajaista.

Prinssi Albert eli tuttavallisemmin Bertie oli änkyttänyt lapsesta lähtien. Häntä oli sen vuoksi pidetty tyhmänä. Prinssi oli ujo, kärsi huonosta itsetunnosta ja kammosi mikrofoneja. Hän joutui asemansa takia pitämään paljon puheita ja esiintymään jjulkisuudessa. Lehdet revittelivät julmia otsikoita epäonnistuneiden puheiden jälkeen. Monet hoidot ja hoitajat kokeilleena prinssi alkoi olla epätoivoinen. Hänen vaimonsa houkutteli prinssin tapaamaan vielä yhtä terapeuttia, Lionel Logueta. 

Australialaissyntyinen Lionel Logue oli itseoppinut puheterapeutti. Hän oli opiskelut muun muasa ilmaisutaitoa ja näyttelemistä. Logue oli saanut menetelmillään mainetta kotimaassaan, mutta muutto Lontooseen mullisti hänen elämänsä. Vuonna 1926 potilaaksi ilmestyi silloinen Yorkin herttua, prinssi Albert. Hänellä oli väärä hengitystekniikka ja lapsuudessa koettu kiusaaminen oli jättänyt jälkensä. Herttuan oli erityisen vaikeaa ääntää hänelle arkipäiväisiä sanoja, kuten kuningas ja kuningatar. (king, queen) Logue halusi murtaa miesten väliset säätyerot ja tavata prinssiä vastaanotollaan, koska halusi heidän olevan samanarvoisia rennon suhteen muodostumisen takia.

Herttua oli ahkera potilas ja hän treenasi paljon. Mediakin alkoi kiinnittää huomiotaan hänen parantuneeseen puhetyyliin. Hämärän peitossa oli se, miten muutos oli mahdollista. Vähitellen Logue alkoi nimekkään potilaansa ansiosta saamaan Lontoossakin mainetta, mutten koskaan rikastunut praktiikallaan.

Herttuan isän kuoltua kuninkaaksi tuli tämän huikentelevainen veli, joka lopulta luopui kruunusta. Prinssi Albertista tuli vasten tahtoaan kuningas. Se tiesi lisää paineita, vastuuta – ja puheita. Logue sai suunnata palatsiin tämän tästä kuningasta tukemaan. Hän ei tyytynyt vain auttamaan puheiden pidossa, vaan puuttui myös niiden sisältöön. Toinen maailmansota vankensi entisestään Loguen roolia hovissa. Vuosien palvelus ei tuonut ritarin arvoa, mutta kuningasta 15 vuotta vanhempi Logue nautti kuningasperheessä valtavaa arvostusta.
Jälkeenpäin Logue kätteli kuningasta ja onnittelujen jälkeen kysyi, miksi tuo tietty kirjain oli ollut oniin ongelmallinen. Tein sen tahallani”, kuningas vastasi virnistäen. Tahallanne?” Logue kysyi epäuskoisena. Kyllä. Jos en tee virheitä, ihmiset eivät ehkä tiedä, että puhuja olen minä.””

Toinen kirjan kirjoittajista, Mark Logue, on Lionelin pojanpoika, joka alkoi vasta Kuninkaan puhe -elokuvan myötä tutkia isoisänsä vaiheita. Kirja perustuu pitkälti Loguen omiin muistiinpanoihin terapiasta ja kirjeisiin, mutta sisältää myös elämäkerrallista tietoa terapeutista ja hänen potilaastaan sekä historiallisista olosuhteista, jotka vaikuttivat tapahtumiin. Yrjö VI hallitsi hyvin synkkänä aikakautena ja hänen peräänantamaton otteensa sekä vastuuntuntonsa hänelle vastenmielistä asemaa kohtaan tekee tästä kirjasta erityisen kiinnostavan. Kirja nostaa kuninkaan hetkeksi jalustaltaan maan kamaralle olemaan yksi meistä. Mies, jonka kanssa aateliton, maahanmuuttajataustainen mies voi ystävystyä.
Punainen valo välähti neljä kertaa ja sammui sitten: aloitussignaali oli annettu. Kuningas otti kaksi askelta kohti pöytää, ja Logue puristi tätä käsivarresta hyvän onnen toivotukseksi. Ele paljasti paljon näiden kahden miehen suhteen läheisyydestä: kenelläkään ei ollut lupa koskettaa kuningasta käskemättä tuolla tavoin.”

Mark Logue & Peter Conradi: Kuninkaan puhe - Tarina miehestä, joka pelasti kuningashuoneen,
Otava, 2011. 230 sivua.



tiistai 8. syyskuuta 2015

Enni Mustonen : Emännöitsijä

- Ida se on vaan kaunistunut, Janne – herra yltyi kehumaan, kun vihdoin toin totiprikan ja vadillisen munavoileipiä ateljeerin pöydälle. - Enkös vaan hommannut sinulle hyvän huussan, Atte! - Idasta saa joku vielä hyvän vaimon, kuulin Albert – herran naurahtavan, kun lähdin kyökkiin korvat punaisina. - Sitten joskus, kun minä olen kuollut.”

Tätä kirjaa olen odottanut pitkään. ”Syrjästäkatsojan tarinoita” -kirjasarjan kaksi ensimmäistä osaa ovat olleet mukaansatempaavia enkä vähempää odottanut tältä kolmannelta osalta. Suomen taiteen kultakausi on suuri intohimoni ja kun tämän kirjan ensimmäisellä sivulla vastaan tuli graduni päähenkilö Venny (Soldan-Brofeldt), niin olin aivan tarinan lumoissa.

Kirjan päähenkilö on Ida. Pieni orpo paimentyttö ja lapsenpiika on kasvanut aikuiseksi ja on edennyt jo emännöitsijäksi Albert Edelfeltin ateljeeseen. Ida aito, rehti ja ahkera tyttö, joka on tarkka säädystään, pitää lukemisesta ja käy usein Kansankirjastossa. Ida oppii paljon taiteesta pestinsä edetessä ja pitää taidetta parhaana keinona vastustaa venäläistä sortovaltaa. Sen kummemmin poliittinen hän ei ole.

Kirjan toinen päähenkilö ei ole sen vähempää kuin Albert Edelfelt itse. Luvassa on taiteilijajuhlia ja luomisen tuskaa taiteellisen työn ääressä, uteliaita naapureita, romansseja ja valtakunnan poliittisia kiemuroita. Suomessa eletään kuohuvia vuosia, taiteilijat ottavat työllään osaa politiikkaan ja vastustavat venäläistämistoimia jyrkästi. Kirjan sivuilla vilahtaa tuon ajan taiteilijoita varsin kattava joukko. Mukana on Juhani Aho, Jean Sibelius, Pekka Halonen, Eero Järnefelt, Aino Acte ja moni muu. Ida kulkee mukana näissä karkeloissa työnsä puolesta: hän passaa tottuneesti varsin värikkäitä herroja ja välillä rouviakin, siivoaa, pyykkää, laittaa ruokaa ja hoitaa isäntäänsä.

Albert-herra on maailmanmies, komea, suosittu, mutta onnettomassa avioliitossa ja kivulloinen. Ajan kuluessa Idalta jää Albertin perästä herra-titteli pois. Isännän ja piian yhteisen salaisuuden tuloksena yllättävä tapahtuma muuttaa nuoren naisen elämän. Kirjan lopussa Idan matka johtaa jälleen Paimentytön aikaisten tuttavien luo apua hakemaan.

Kirjan kuvaaman ajan hengen mukaisesti osa herrasväen kommenteista on ruotsiksi eikä niitä ole suoraan käännetty. Tämän vuoksi kirjaa ei kannata jättää lukematta, vaikka oma ruotsin kielen taito olisikin päässyt ruostumaan.

Jos kiinnostuit Idan tarinasta,älä kuitenkaan aloita tästä kirjasta, vaan aloita Paimentytöstä. Idan matkassa pääsee tutustumaan Suomen historian mielenkiintoisimpaan ajanjaksoon hiukan toisesta näkulmasta. Mustonen onnistuu jälleen kerran kuvaamaan tuon ajan Suomea piikatytön silmin. Silmin ja käsin, joiden hiljaisella työllä tämän maan taiteilijoiden työtä on tuettu ja mahdollistettu.

Enni Mustonen : Emännöitsijä, 447 s. 2015, Otava 

lauantai 29. elokuuta 2015

Torben Meyer: Franz Schubert – laulun mestari

”Schubertin musiikissa on suloa sen olematta silti sentimentaalista, ja hänen laulunsa saattavat olla meilekin naiivin yksinkertaisia, mutta samalla niissä on aitoa tunnetta.”

Franz Schubert on Sibeliuksen ohella lempisäveltäjiäni. Elämänkertojen ja klassisen musiikin ystävänä minua alkoi kiinnostaa tuon romantiikan ajan säveltäjän elämäntarina mestarillisten sävellysten takaa. Hänestä ei ole järin kirjoitettu elämänkertoja ja ainoa löytämäni suomenkielinen elämänkerta on 1940-luvulta.

Franz Schubert syntyi perheeseen, jossa suurin osa lapsista oli kuollut pieninä. Hänen isänsä oli opettaja ja hän tahtoi poikansa seuraavan isänsä jälkiä. Franzia ei opettajanhommat kiinnostaneet, vaan hän halusi oppia soittamaan ja säveltämään. Hänestä tulisi säveltäjä, näin hän päätti, isänsä vastustuksesta huolimatta. Pienestä asti musikaalisesti lahjakas Franz joutui myöhemmin vähäksi aikaa opettajaksi, mutta vain välttääkseen armeijan.

Schubertin elämä oli täynnä vastoinkäymisiä, suruja ja köyhyyttä. Hän pidettiin lahjakkaana, jopa hänen opettajansa pitivät häntä itseään lahjakkaampana. Lahjakkuudestaan huolimatta onni ei ollut myötä oikein missään. Schubert oli nuhjuinen, haaveleva ja epäkäytännöllinen mies, joka ei välittänyt säännöistä eikä koskaan lukenut kunnolla nuottejaan läpi ja jonka työt jäivät usein kesken. Ahkerasta sävellystyöstään huolimatta hän ei eläessään koskaan rikastunut ja hän joutui vähävaraisuutensa takia myös hyväksikäytön kohteeksi.

Schubert ihaili Goethea ja sävelsi tämän runoja. Hänen ystävänsä Spaun yritti löytää keinoja, jotta nämä kaksi taiteen mestaria kohtaisivat ja lopulta hän itse kirjoitti Goethelle. Vastausta ei tullut koskaan, mutta vuosien päästä runoilija oli kuullut jossakin Schuberitn sävellyksen ja ihastui siihen. Goethen lisäksi hän ihaili Beethovenia, jonka tapasikin. Kuolinvuoteellaan Beethoven lueskeli Schubertin lauluja ja totesi:
”En tunne tarkemmin tätä Schubertia, hän selitti, mutta hänessä tuntuu piilevän jumalallinen kipinä.”

Tuo jumalallisen kipinän omaava mies kuoli lavantautiin vain 31-vuotiaana. Tästä kirjasta löysin kauniiden sävellysten takaa kohtaloonsa alistuneen miehen, joka eli musiikille. Onneksi Schubert lyhyen ja onnettoman elämänsä aikana kuitenkin ehti säveltämään teoksia, joissa hän elää iäti.

Torben Meyer: Franz Schubert – laulun mestari, kustannusosakeyhtiö Fennia 1947, 176s

maanantai 24. elokuuta 2015

Sirpa Ahola-Laurila: Soinin kupla


"Oletettiin, että naiset ovat keittiössä ja tekevät kokouksiin ruokaa ja kahvia. Itse en halunnut keittäjäksi vaan politikoimaan."

Riitoja, sotkuja ja selkkauksia. Jatkuvaa vääntöä ja takinkääntöä. Tällainen mielikuva syntyy perussuomalaisista tämän kirjan lukemisen jälkeen.

Soinin kupla ei ole kirja julkisuudessa paistattelevista poliitikoista vaan tosielämän paikallispolitiikasta ja ahkerasta talkootyöstä, jossa epäpätevyys, riitely ja sisäpiirin kähmintä rehottavat. Lakia ei tunneta eikä säännöistä perusteta, kun puheenjohtajan nuija kopahtaa pöytään. Millään sääntökokoelmilla ei ole liikkeessä juuri merkitystä, koska Soini on kehoittanut heittämään sääntökirjat hiiteen. Jäsenluetteloita ei ole, eikä sellaiset kiinnosta ketään. Ryhmäkurikin on täysin tuntematon käsite.

Ahola-Laurila ei paljon puoluettaan säästele. Hän ketoo avoimesti kohtaamistaan ongelmista, riidoista ja värikkäistä henkilöistä. Hän itse vaikuttaa olevan ahkera puolueen puurtaja, joka saa vähän väliä lokaa niskaansa. Perussuomalaiset kun on hyvin miesvaltainen puolue. Kirjoittaja on toiminut aktiivisesti naisten saamiseksi mukaan toimintaan. Helppoa se ei aina ole ollut.

Soini paistattelee ihailussa puolueensa korkeimmalla pallilla, mutta tässä kirjassa häntä ei varauksetta hehkuteta. Tämän kirjan perusteella Soinista saa melkoisen jyrän kuvan. Hän on mies, joka haluaa hallita ja päättää ja jonka suosikeilla on muita helpompaa. Soinia pidetään yleisesti verbaalisesti lahjakkaana ja hauskana miehenä. Tosiasiassa monet letkautukset ovat tarkkaan mietittyjä ja harjoiteltuja. Ne eivät ole edes Soinin omia, vaan ovat Jukka Jusulan ideoimia. Kirjassa pureudutaan myös Soinin kritiikkiin Hakkaraista, Hirvisaarta ja Tynkkystä kohtaan.

Kirja on varsin viihdyttävä ja lukija huomaa pian kirjoittajan kirjoittavan työkseen. Mutta ennenkaikkea minusta tämä on tärkeä kirja. Sen vuoksi, että siinä paljastuu tästä menestyspuolueesta monia julkisuudessa piiloteltuja asioita ja se kertoo sellaisesta toiminnasta, jota monet tähtipoliitikot eivät haluaisi julkisuuteen. Onneksi Ahola-Laurila on uskaltanut kertoa.


Sirpa Ahola-Laurila: Soini kupla. Into Kustannus 2015, 168s.  

maanantai 17. elokuuta 2015

Anne Berest, Audrey Diwan, Caroline de Maigret, Sophie Mas:Pariisitar - missä ja milloin vain

"Ai, oletko tosissasi? Puhutaanko me ihan vakavissaan?" hän kysyi, nojautui sitten tiskiallasta vasten - ja aloitti. Eikä ihan heti lopettanut. Aivan kuin hän olisi lausunut ulkoa oppimaansa rukousta, jonka hän olisi osanut ladella vaikka silmät kiinni.Ensinnäkin, hän sanoi, pariisitar ei ole koskaan tyytyväinen.  Esimerkki: vaikka minä sanon, että sinä olet maailman kaunein nainen, se ei riitä sinulle."
Pariisitar esittelee nykyaikaisen naisen: itsenäisen, itsevarman ja itsestään hyvin tietoisen naisen.  Hän on välillä määrätietoinen snobi, välillä huumorintajuinen romantikko. Pariisittarella on vahvat mielipiteet asiasta kuin asiasta. Hän on nainen, jolle minihame ei ole viettelyn väline, vaan vapauden merkki ja nainen, joka jättää matkijamiehet kuin nallit kalliolle.  Hän ei ole mikään tyhjäpää, vaan hyvin sivistynyt ihminen.  Hän vaatii ja vaalii laatua joka asiassa.
Pariisittaren on kirjoittanut neljä ystävystä, jotka ovat varsin menestyneitä elämässään: kaksi heistä on kirjailija-käsikirjoittajia, kolmas on huippumalli ja muusikko, neljännellä on oma elokuvatuotantoyhtiö. He nauravat stereotyyppisille Pariisi-kliseille ja sivistävät lukijaa kauneus- ja ruokaohjeilla sekä muotimaailman kirjoittamattomilla laeilla.
Tämä kirja on kurkistus modernin pariisittaren elämään, sen tyyliin, kulttuuriin ja ihmissuhteisiin.  Kirjassa pohditaan kepeästi ihmissuhteiden kiemuroita, järjestetään juhlia ja vietetään laatuaikaa yksin puistonpenkillä.  Pariisitar on proosaa, listoja, ruokareseptejä, valokuvia. Listat käsittelevät vaatteita, pukeutumista, ihmissuhteita, kirjoja, rikkautta. Kirja on kepeän hauskaa luettavaa, josta voi löytää sisäisen pariisittarensa. Yhdessä asiassa olen pariisittaren kanssa ehdottomasti samaa mieltä: aurinkolaseja pidetään aina, satoi tai paistoi, koska aina on joku syy pitää niitä.
"Pariisittaren ystävyyttä ei ole helppo voittaa, mutta kun niin tapahtuu, kestää ystävyys "kunnes kuolema meidät erottaa, sen vannon kautta kiven ja kannon."

Anne Berest, Audrey Diwan, Caroline de Maigret, Sophie Mas
Pariisitar - missä ja milloin vain 2015, 269s

maanantai 10. elokuuta 2015

Keiji Nakazawa: Hiroshiman poika

Muutama päivä sitten tuli kuluneeksi 70 vuotta Hiroshiman atomipommista. Tuo vuosipäivä toi mieleeni ensimmäisen suomeksi ilmestyneen mangan ja sen jatko-osan: Hiroshiman pojan. Olen lukenut molemmat kirjat aiemminkin, mutta tuon vuosipäivän takia ajattelin lukea ne uudelleen.

Hiroshiman poika kertoo Gen Nakaoka– nimisestä pojasta ja hänen perheestään.  Genin perheeseen kuuluvat isä, äiti, kolme veljeä ja sisko.  Perheen viidestä lapsesta yksi lähtee sotimaan ja yksi evakuoidaan luokkansa mukana maaseudulle. Genin isä vastustaa sotaa julkisesti. Tämä aiheuttaa koko perheelle huomattavia ongelmia.  Lapset saavat osansa isänsä mielipiteiden seurauksista, heitä syrjitään ja epäillään milloin mistäkin – syyttä.

Köyhä perhe näkee nälkää.  Isän mielipiteiden takia useasti ruoan hankinta epäonnistuu ja nälkä syvenee. Gen ja pikkuveli Shinji keksivät monta keinoa auttaa ja hankkia ruokaa. Gen auttaa perheensä lisäksi muita, mm. yhtä kauppiasta saadakseen tämän liiketoimet jälleen luistamaan.

Genin ja tämän sisarusten matkassa tapaa monta sotilasta: erityisesti mieleeni jäi eräs nuori kamikaze-lentäjä, joka ei halunnut kuolla. Häntä pidettiin sen vuoksi täytenä luuserina ja pakotettiin lentämään varmaan kuolemaan.  Keisarin puolesta kuolemista pidettiin kunnia-asiana.

Nakaokan perheen ja muiden hiroshimalaisten olot ovat vaikeat, mutta tulevaa ei kukaan osannut ennustaa.

Yhdysvallat pudottaa atomipommin Hiroshimaan 6.8. klo. 8.15 aamulla. Pommi tuhoaa kaupungin ja lukemattomat ihmiset kuolevat.  Kaikki Nakaokan perheestä ei selviä hengissä.

Pommin räjähdettyä Gen joutuu keskelle maanpäällistä helvettiä. Ruumiita riittää röykkiöittän, ihmiset kamppailevat vaikeasti loukkaantuneina ja joka paikka kuhisee matoja ja kärpäsiä. Monet sairastuvat ja menehtyvät. Gen saa oireita, mutta selviää. Genillä ja hengissä selvinneillä perheenjäsenillä ei ole paikkaa minne mennä, kaikki omaisuus on tuhoutunut. Ruokaa on vieläkin vaikeampaa saada. Keskellä kaaosta Genistä tulee jälleen isoveli.

Hiroshiman poika on raaka, mutta hyvin todellinen kuvaus kaikesta siitä, jonka en koskaan toivo enää uudelleen palaavan: se on kuvaus sodasta, atomipommeista, väkivallasta ja yltiömäisesta kansalliskiihkoilusta. Nakazawa kertoo kuvillaan paljon sellaista, joka tavallisessa romaanissa jäisi vähemmälle. Nakazawalla onkin mistä ammentaa, hän oli 6-vuotias, kun ”pikkupoika” – niminen pommi tuhosi hänen kotikaupunkinsa.

Raakuudestaan huolimatta Hiroshiman poika on lukemisen arvoinen. Se on sitä nimenomaan sanoman takia. Rauha on aina sotaa tärkeämpää ja että sitä tulee aina vaalia, ettei Hiroshiman hirvittävät tapahtumat koskaan tapahtuisi uudelleen.

Nakazawa Keiji: Hiroshiman poika 1, 1985, 279s, Jalava

                            Hiroshiman poika 2, 2006, 248s, Jalava

maanantai 3. elokuuta 2015

Minna Keinänen & Harri Nyman: Kissojen Suomi – katit historian poluilla

”Hännännipukkani kääntyilee valppaasti. Olen tavallinen kissa, kesy mutta villi, ja jaan elämäni ihmisten kanssa. Mistä minä keskelle tätä laiskanpulskeaa arkea oikein tupsahdin,  noin vain hokkuspokkusko? Keitä ovat esi-isäni, joiden oivat hiirestystaidot olen perinyt ? Koska ja miksi he suvaitsivat saapua tähän kylmään maahan?”
Kissat, nuo pehmoiset liikkuvat rukit ja supertehokkaat hiirenpyydykset tulivat Suomeen reilu 1000 vuotta sitten. Suomalaiset alkoivat tuolloin olla riippuvaisia viljasadosta. Satoa uhkasi eräs piipittävä vaara: hiiri. Mutta ei hätää, kissa oli osoittautunut maailmalla jo varsin nopeaksi ja tehokkaaksi hiirenloukoksi.  Kissojen työpaikat vaihtelivat taloista ja kaduilta laivoihin. Laivojen hiirihommissa olleet kissat tassuttelivat Suomen kamaralle.

Suomeen kotiuduttuaan kissasta tuli suomalaisille korvaamaton kaveri. Kissoja oli joka talossa, mieluummin useita. Taloissa oli tupakissoja ja navettakissoja, vähän kuin herrasväki ja rengit. Tuvan kissat viettivät oikeita kissanpäiviä herkkuineen, kun taas navettakissat hiirestivät puolivilleinä maito- ja silakkapalkalla.  Kissoja varten aittoihin ja muihin rakennuksiin jätettiin omat sisäänkäyntikolot. Jos talosta puuttui kissa, uusi hankittiin pikimmiten. Paras suositus oli emokissan hiirestystaidot: hyvällä hiirestäjällä oli hyviä pentuja. Kissojen hiiriapajat eivät rajoittuneet vain navettoihin, aittoihin ja talleihin. Hyvä hiirikissa sai vielä pitkään pestin laivalta. Kujakissat huolehtivat hiirien päivistä kasvavissa kaupungeissa. Sittemmin navettojen hiirikissat joutuivat työttömiksi ja siirtyivät sisäkissoiksi.

1800 – luvulla lemmikkirotukissat tulivat muotiin. Muodin aloitti kuningatar Viktoria, joka otti luokseen kaksi persialaiskissaa Egyptissä tehtyjen kaivauksien innoittamana. Viktoria ei ollut ainoa rotukissoihin hurahtanut kruunupää. Angorakissa tassusteli sekin kuninkaallisiin saleihin, sellaisia silittelevät mm. Ludvig XVI ja Marie Antoinette. 1800 – luvulla syntyi myös eläinsuojeluliike, jota pidettiin säätyläisille sopivana harrastuksena. Rotukissojen mukana tuli myös kissanäyttelyt.

Kissat ovat hiirestystaitonsa takia olleet hyvin arvostettuja otuksia. Ovatpa jossakin päin maailmaa päässeet ihan jumaliseen asemaan. Mm. Egyptissä on palvottu kissakasvoista jumalaa. Kissat ovat päässeet vaikuttamaan uskontoihin muillakin tavoin, esim. profeetta Muhammadin lempieläin oli kissa.  Suomessakin kissojen arvostuksesta on jälkipolville kertonut mm. haudoista  on löydetty ihmisten luiden lisäksi kissan luita.  Rakas lemmikki tahdottiin ottaa mukaan tuonpuoleiseen. Ihan auvoinen kissan historia kuitenkaan ei ole. Kissan kehrääviin ja hiirentäyteisiin päiviin ilmestyi yksi suuri uhka: katolinen kirkko. Paavi Gregorius IX piti kissaa valeasuisena paholaisena. Muutkin paavit ”kunnostautuivat” tällä saralla ja kissa päätyi noitien kanssa roviolle.  Erityisen vaarallisena pidettiin mustaa kissaa.

Nämä monipuoliset hiirenpyydykset eivät ole vain tyytyneet olemaan söpöjä, vaan ne ovat innoittaneet eri alojen taiteilijoita tallentamaan kattinsa jälkipolville. Kuka tietää olisi Helene Scherfbeckistä koskaan tullut taiteilijaa, mutta yksi neliosainen kissoista tehty kuvasarja pelasti tilanteen: 10 – vuotias lonkkavikainen tyttö pääsi oppiin ja loput me tiedämme.  

Kissojen Suomi on jokaisen kissafanin ehdoton lukuelämys. Vajaaseen pariinsataan sivuun on niputettu kattitietoutta huima määrä. Kissojen menneen arjen lisäksi kurkistetaan kissamaisiin taideteoksiin ja lopuksi kattien elämää katsotaan myös nykyajan silmin ja pohditaan kissaihmisen olemusta. Tänä päivänä kissa on lain suojassa kehräävä lemmikki, jonka tassuterapia on nostettu aivan uuteen asemaan. Ehkäpä kissan uusin työsarka onki ihmisten auttaminen henkisellä puolella hiirenpyynnin vähennyttyä.

Kissa on kiehtova pakkaus, samassa paketissa hurja määrä itsenäisyyttä, päättäväisyyttä ja lempeyttä.  Kissan pyyteetön rakkaus on mitä hoitavinta, sen olemme nähneet mm. James Bowenin ja Bob-kissan tarinassa. Me ihmiset pidämme huolta rakkaista lemmikeistämme, mutta me voisimme oppia niiltä huomattavasti enemmän kuin tähän asti olemme oppineet.

Minna Keinänen & Harri Nyman: Kissojen Suomi – katit historian poluilla
SKS 2014, 175 sivua

lauantai 25. heinäkuuta 2015

Sarah Goodall & Nicholas Monson: Palatsipäiväkirja, 12 vuotta prinssi Charlesin hovikirjurina.



Mitä juotavaa saisi olla?”Vau. Walesin prinssi tarjoutuu sekoittamaan juoman minulle. En voi uskoa tätä todeksi. ”Ottaisin gintonicin, sir.” ”Sehän sopii.” Ja sen sanottuaan HKK sekoittaa minulle tiukimman koskaan juomani gintonicin.Hitto vie, nämä väkevät drinkit ovat ilmeisesti jokin hovin sisäpiirin juttu.
Uusinta Charles-elämänkertaa odotellessani tartuin vahingossa lukematta jääneeseen kirjaan Englannin kuningashuoneesta. Charles ei ole ollut brittihovin suurimpia suosikkejani, enkä ole ollut kovin kiinnostunut prinsessa Dianasta, mutta ajattelin lukea kirjan eräänlaisena kuninkaallisena välipalana.

Palatsipäiväkirja kertoo Sarah Goodallin vuosista prinssi Charlesin alaisena. Hän päätyy St. Jamesin palatsiin töihin etsiessään uutta työpaikkaa. Goodallista tulee hovikirjuri, joka huolehtii Walesin prinssin ihailijapostista. Palkka ei päätä huimaa, mutta luontaisetuja palatsissa riittää, titteli on hieno ja kuninkaallisten läheisyydessä työskenteleminen tuo arvostetun aseman. Työn tuoksinassa hän mokaa minkä ehtii, pähkäilee alati pukeutumistaan, vaihtaa poikaystäviä, nauttii runsaasti alkoholia ja koettaa totella sisäistä järjen ääntään, Nannya. Neiti hovikirjuri on henkeen ja vereen Walesin prinssin fani, työuran edetessä hän kohtaa prinssin eri yhteyksissä ja voittaa tämän luottamuksen. Lopulta Goodall sairastuu palatsikuumeeseen ja saa potkut. Potkuista hän syyttää lehdissä Camillaa.

Toisin kuin monissa Walesin prinssiparista kertovissa kirjoissa, tässä kirjassa Charles on hyvis ja Diana pahis. Tai ainakin melkein.  Goodall ei epäile prinsessan hyviä ominaisuuksia, mutta tuo julki Dianan ailahtelevan luonteen ja miten hän aiheutti vaikeuksia niille, joista ei pitänyt. Goodall työskenteli palatsissa Charlesin ja Dianan avioliiton kariutumisen aikaan ja näki läheltä miten molemmilla oli omat rakastajansa ja sen miten tilanne rassasi erityisesti prinssiä.  
"Sarah, toivottavasti et pahastu, jos sanon sinulle jotakin."
Puistan voimattomana päätäni. Tunnen kuinka koko kehoni tutisee. Rinnukseni pomppivat vain muutaman sentin päässä hänen rintakehästään. Onko hän haistanut viinin hengityksetäni? Lemuanko minä kamalasti punaviiniltä? Voi että, mitä hän aikoo sanoa?
"Älä nyt käsitä tätä väärin, ja toivon todella, ettet pahastu, vaikka sanonkin tämän."
Hän vaikenee hetkeksi. Olen pyörtymäisilläni. Henkeni haisee. Lemuan alkoholilta. Hän yrittää olla kohtelias. Näen että hän yrittää kertoa minulle, että haisen kuin rankkitynnyri. Hän yrittää löytää diplomaattisen tavan ilmoittaa minulle asiasta. Älkää vaivautuko, Teidän Kuninkaallinen Korkeutenne, tiedän kyllä, mikä olen. Olen häpeäpilkku.
Hän jatkaa: "Sen jälkeen kun olet kerran sanonut "Teidän Kuninkaallinen Korkeutenne", se riittää siltä päivältä. Sen jälkeen sanot vain sir."
Kirjan luettuani opin arvostamaan Charlesia aivan uudella tavalla. Tässä kirjassa Charles kuvataan hyvin ajattelevaksi ja sympaattiseksi, mutta joskin yksinäiseksi hahmoksi. Walesin prinssi osoittautuu kirjan sivuilla monipuoliseksi mieheksi: hän on kiinnostunut mystiikasta ja arkkitehtuurista, huolissaan ihmiskunnan ongelmista, puhuu kestävän kehityksen puolesta, on muun muassa lentäjä ja luomuviljelijä ja paljastuu vieläpä tauluja maalaavaksi hartaaksi kristityksi.

Palatsipäiväkirja on aimo annos kuninkaallista saippuaoopperaa hiukan toisesta näkökulmasta kuin tavallisesti, mutta kirja löytää tiensä kuitenkin jokaisen kuninkaallisista kiinnostuneen hyppysiin. Olen kuitenkin sitä mieltä, että jos Goodall olisi arvostanut prinssiä niin paljon kuin väitti, hän olisi jättänyt kirjan kirjoittamatta. Kirjassa on kaikesta viihdyttävyydestään huolimatta hiukan rahastuksen makua. Paljon mielipahaa se on varmasti Charlesille tuonut. 
Seison sinä Pomon ja Pomottaren puutarhassa ja tunnen hetkellisesti omituista yhteyttä maailmankaikkeuden kanssa. Miten onnekkaaksi ja etuoikeutetuksi minä oloni tunnen, kun sain todistaa, kuinka tuleva kuninkaani purkaa sieluaan kanoilleen. Viime kesänä, isäni ja HKK:n puutarhakeskustelun aikana, sain tietää että HKK kantaa huolta jopa hyönteisten hyvinvoinnista. 
Goodall, Sarah ja Monson, Nicholas: Palatsipäiväkirja, 12 vuotta prinssi Charlesin hovikirjurina
382 s
Kustannusosakeyhtiö Nemo 2007
Suomentaja: Jelena Vallenius

lauantai 18. heinäkuuta 2015

Jonas. T. Bengtsson: Submarino

”Soita minulle, kun hän on kuollut.”Hän menee ovelle. ”Nick.” Hän kääntyy ja katsoo minua kysyvästi. ”Eikö ole vaikeaa olla koko ajan noin vihainen?” Hän tuijottaa hetken eteensä osaamatta päättää, löisikö minua. Sitten hän hymyilee, ensimmäinen vilpitön hymy jonka olen nähnyt hänellä moneen vuoteen. ”Päivä päivältä helpompaa.”
Jonas. T. Bengtssonin Submarino kertoo karusti ja peittelemättä huono-osaisuudesta, rikollisuudesta ja päihdeongelmista.

Kirja kertoo veljeksistä. Toinen veljeksistä, Nick, on vapautunut vankilasta pahoinpitelytuomion jälkeen. Hän asuu asuntolassa, käy salilla, juo kaljaa.  Eräänä päivänä hän törmää kadulla entisen tyttöystävänsä veljeen, Ivaniin ja koettaa saada tämän jaloilleen.

Nickin pikkuveli, Mathias, on alle kouluikäisen pojan yksinhuoltajaisä. Pojan äiti on kuollut ja isä yrittää luoda pikku Martinille hyvän lapsuuden. Sellaisen, jollaista hänellä ja hänen veljellään ei ollut. Asiassa on yksi iso mutta. Mies on retkahtanut käyttämään uudelleen heroiinia.
"Heroiinin käytöstä on tullut nopeasti tavanomainen asia. Niin kuin hampaiden harjaaminen tai oven painaminen lukkoon ulos lähtiessä. Muistitko lukita oven? Asia, jota ei ajattele."
Elämä on kuljettanut veljekset erilleen, mutta heitä molempia yhdistää kipeät  muistot. He ovat tottuneet ratkomaan vaikeat asiat toisin – hukuttamalla muistot päihteisiin ja  väkivaltaan. Nick ja Mathias ovat kaikesta  huolimatta pohjimmiltaan läheisistään välittäviä ihmisiä, on vain osattava nähdä kuoren sisään. Elämä ei totta vie ole kohdellut heitä silkkihansikkain, mutta Submarinossa kaikista eniten kärsivät lapset: Nick ja Mathias alkoholistiäidin luona, heidän pikkuveljensä, Martin ja Nickin heilan Sofien poika Tobias.
Vaikka kirja luokitellaankin rikosromaaniksi, siinä ei ratkota rikoksia. Viranomaisten pelko on kuitenkin koko ajan taustalla ja lukija jännittää miesten kanssa joko nyt poliisi löytää huumekätköt tai huomaavatko sosiaaliviranomaiset asioiden oikean laidan.

Submarino on puhutteleva kaikessa karuudessaan. Se on suora, peittelemätön ja surullinen. Miesten kohtalo jäi mieleen pyörimään pitkäksi aikaa. En normaalisti lue mitään tämän kaltaista, mutta halusin hetkeksi jotakin aivan muuta ajateltavaa kuin politiikan kiemurat. Tämä kirja onnistui siinä täydellisesti.  Jostakin silmiini osui Sofi Oksasen suositukset tästä kirjasta ja ajattelin astua kerrankin mukavuusalueeltani hieman syrjään. Onneksi. Ei ihme, että Bengtssonin Submarino on kotimaassaan Tanskassa palkittu teo, sillä se avaa silmät näkemään sellaista, jota ei tavallisesti huomaa. Sitä ahdistusta, joka sietää tulla julki, koska sillä tavalla syrjäytymisen kierre saadaan katkaistua.
"Veli ja minä olemme kumpikin juoneet puolet oluestamme ennen kuin alamme taas puhua. Hän imaisee savukettaan ja puhaltaa savua nenän kautta. Puhuu niin ilmeettömästi kuin ihminen voi.               
”Ajatteletko koskaan häntä?”Häntä.Hänen ei tarvitse sanoa enempää, tiedän kenestä hän puhuu. Meidän veljestämme. Siitä pienestä.”Ajattelen”, sanon hänelle. ”Kyllä minä joskus.””Niin minäkin.”"

Jonas T. Bemgtsson: Submarino
2015, Like
Submarino, 2007
suomentanut Päivi Kivelä
447 sivua