torstai 13. joulukuuta 2018

Kalevauvala – Kansanrunoutta keskustelupalstoilta

”Mtä väliä sillä on miten tämä kaikki on syntynyt?
Menet aamulla töihin ja käyt lauantaina saunassa.Turha tässä on miettiä syntyjä syviä.”
Jos luulit, että kansanrunous olisi jo kuollut ja kuopattu kirjaston hyllyjen perukoille, niin erehdyt. Se elää ja voi hyvin, sille on löydetty uusi muoto. 

Kiitos Kalevauva.fi:n.

Tuon maan mainion duon, jonka nykyajan lönrotit Aapo Niininen ja Kimmo Numminen poimivat sanoituksensa biiseihinsä suoraan kansan syvistä riveistä vauva.fi- palstalta. Homma toimii hieman samalla idealla kuin aikoinaan Lönrot kiersi keräämässä perimätietona kulkeneita kansantarinoita ja runoja.

Harvassa on aiheet, joita ei tuon keskustelufoorumin AV- eli aihe vapaa palstalla ole käsitelty. Se pursuaa mitä erilaisempia keskusteluja eikä luonnollisesti lönrotimme ehdi kaikkia säveltää. Runoja on enemmän kuin kappaleita, jotka on nyt niputettu Kalevauvala- eepokseksi.
”Itse on kieltänyt jyrkästi,on miellyttävämpää että vanhemmilla on sama sosiekonominen asema.Kyllähän köyhät vituttaa aina.”
Runoihin on otettu kattava katsaus suomalaisesta elämästä. Kirjan runoja lukiessa selviää muun muassa mitä voi tehdä, kun sohva haisee perseeltä, kissa kuorsaa, jos mies syö lasten vanukkaat tai miten keski-ikäisenä pukeudutaan Prisman vaatteisiin. Osansa sanan säilästä saavat myös eri paikkakunnat: mm. Vantaa, Jyväskylä ja Tampere. Syntyjä syviä pohditaan toki myös rakkaudesta, uskollisuudesta vaikkapa  panohanskojen muodossa. Mutta entä jos mies paljastuukin narsissiksi? 
”Täydellisten vanhempien kotona ei koskaan syödä eineksiätyöttömyyttä tai laiskottelua ei oleLapset eivät missään nimessä syö sokeroituja jugurttejakotona on aina siistiä”
Kalevauva.fi-fanina aavistin mitä on tulossa. Kun kirjan avasin, myötähäpeän ja tyrmistyksen määrä lisääntyi mitä pidemmälle kirjaa pääsin. Jaa, että näinkin voi asian ajatella. Totta. Jotkut runot ovat niin hmm… niin värikkäitä, että niitä on kyllä kieltämättä vaikeaa uskoa todeksi. Totta kai palstalla pyörii trolleja ja osa kommenteista on kirjoitettu ei-niin-vakavalla asenteella, mutta silti ne ovat loistavaa materiaalia näihin runoihin. Ja kuten kansanperinteeseen kuuluu, kieli on useimmissa runoissa varsin ronskia, suorastaan hävytöntä eikä kirosanoja tai alatyylisiä ilmaisuja säästellä.

Kalevauvala on nopea- ja kepeälukuinen kirja, joka sisältää reilut sata sivua kansan mielipiteitä runomuodossa. Ehdottoman kivaa luettavaa vaikkapa joulukonvehteja mutustellessa. Kalevauvan biisejä pitkään ja paljon kuunnelleena biiseistä tuttuja runoja ei kerta kaikkiaan kyennyt lukemaan ilman melodiaa ja toivoisin monen kirjassa olevan runon saavan vielä sävelen. Olipa kirja kuinka kepeä ja hauska tahansa: Kalevauva.fi on tarttunut vakavaan aiheeseen ja  lahjoittaa viisi prosenttia kirjan tuotosta Ensi- ja turvakotien liitolle. 
”Sinänsä minulle ei ole mitään väliä miten kukin elää, 
mutta itse en ole löytänyt mitään hienoa elämästä ryypäten ja rellestäen”

Kalevauvala – Kansanrunoutta keskustelupalstoilta. Atena. 2018.106 s.

perjantai 30. marraskuuta 2018

Ilse Hammar: Isäni Olavi Virta. Perhe-elämää Kuninkaan varjossa

”Oli kuin isässä olisi ollut kaksi eri persoonaa. Joskus hän oli hyväntahtoinen ja rauhallinen ja minä tunsin oloni turvalliseksi, hän oli isäni ja ystäväni. Ja sitten toisina kertoina pyrkiessään kasvattamaan meitä kuuliaisiksi nahkaremmillä hän oli yksinomaan pelottava.”
Huoliteltu, komea mies ja ääni. Olavi Virta on vahvasti osa suomalaisen viihteen historiaa. Tänä syksynä Olavi Virta on ajankohtaisempi kuin pitkiin aikoihin, Timo Koivusalon ohjaama elokuva tuli elokuvateattereihin  ja samoihin aikoihin ilmestyi Virran tyttären, Ilse Hammarin ”Isäni Olavi Virta – Perhe-elämää kuninkaan varjossa”- kirja. Tarinan pohjana ovat päiväkirjat, kirjeet, lehtileikkeet ja muistot ja nyt jo edesmenneen Irene-äidin haastattelu.

Tarina alkaa 40-luvulta ja jatkuu vuoteen 1961. Kirja etenee hyvin kronologisesti alkaen Irenen ja Olavin taustoista ja avioitumisesta. Irenen ja Olavin perheeseen siunaantui neljä lasta, Ilse niistä vanhin. Hän ei ollut Virran biologinen tytär, mutta Olavi kasvatti häntä kuin omaansa. Alkuun perheen elämä oli onnellista, perhe asui pienessä asunnossa ja vietti paljon aikaa yhdessä kaupungissa ja vuokramökillä kesäisin. Ilsen elämässä tärkeitä olivat myös isovanhemmat, jotka olivat mukana perheen elämässä monin tavoin.

Olavi Virta alkoi olla aina vain menestyneempi. Perheen pää oli paljon poissa kotoa. Ilselle ja muille lapsilleen  laittoi seinälle Suomen kartan ja kertoi missä päin maata oli kulloinkin menossa. Kotona ollessaan hän oli kuitenkin ensisijaisesti isä, jonka tähteys heijasteli perheen arkeen monin eri tavoin. Lasten suhteen hän oli jämpti ja vaati kuuliaisuutta ja kiltteyttä. Arjen asiat oli hoidettava mukisematta eikä näsäviisastelua ja kirosanoja sallittu. Periaatteen mies Olavi olisi halunnut, että hänen vaimonsa ei mene töihin, mutta lopulta hyväksyi Irenen töissäkäymisen.

Ajan kuluessa Olavin menestys ja sen seuraukset alkoivat repiä perheonnea hajalle. Viina maistui, juhlat olivat kosteita ja komea mies oli perso naiskauneudelle. Kotona oli hyvin ailahteleva mies. Lapset elivät ainaisessa isän arvaamattomuuden ja  riitojen pelossa. Juhlat seurasivat toistaan,  toimittajat tulivat tutuiksi, kabinetti naisineen pyöri hotelli Tornissa,  eikä rahakaan pysynyt Olavin taskuissa. Perheen rahat olivat usein lopussa ja lopulta Irene saa tarpeekseen. Hän teki sen, mitä Olavi ei uskonut tapahtuvaksi ja pelkäsi eniten. Kuitenkin lähtöpäätökseen vaikutti eräs toinen enemmän kuin Olavin käytös. Kesällä 1959 Ilse muutti Ruotsiin äitinsä ja siskojensa kanssa. Isä ja veli jäivät Suomeen. Ilse piti asumuseroa vain tilapäisenä, mutta perhe ei koskaan palannut yhteen ja he jäivät asumaan eri maihin. 
”Seisoin parvekkeella ja katselin meren yli. Muutaman päivän päästä tuo meri veisi meidät kotoa maahan, jossa ihmiset puhuivat vierasta kieltä. Kieltä, jota emme ymmärtäneet. Enkä voinut mitenkään estää sitä. Olisimme poissa kokonaisen vuoden ja se tuntui ikuisuudelta.”
Kirjasta piirtyy alkuun kuva onnellisesta perheen elämästä, mutta muutoksen huomaa tarinan edetessä. Luvut ovat lyhyitä, perheen hetkiä on onnistuttu kuvaamaan hyvin lapsen silmin vielä vuosikymmenten jälkeen. Hammar onnistuu pitämään hyvin näkökulman kodissa ja isässä, vaikka kyseessä oli aikansa kirkkain tähti. Kirja on moniulotteinen tarina sodan jälkeisestä Suomesta ja tähtikulttuurin syntymisestä sekä julkisuuden henkilön arkielämästä - sellaisesta, jota ei lueta  juorulehtien palstoilta. Erityisesti tämä kirja muistuttaa, että tähdelläkin on aivan tavallinen yksityinen puolensa ja läheiset ihmiset, joihin julkisuus myös vaikuttaa monin eri tavoin.
”Hän osti ystäviä fantastisella äänellään, mutta oli hovistaan huolimatta yksin.”

Ilse Hammar: Isäni Olavi Virta. Perhe-elämää Kuninkaan varjossa. Johnny Kniga. 2018. 334s.

sunnuntai 25. marraskuuta 2018

Hjallis Har­ki­mo: Suo­raan sa­not­tu­na

”Media on kuin meri. Sitä ei voi hallita, mutta sen kanssa pystyy elämään, varsinkin jos suunnittelee reittinsä hyvin. Silti hyvän asian saa näyttämään huonolta, jos viesti on epäselvä.”
Harry Hjallis Harkimo on mies, jonka nimi on tuttu useasta yhteydestä: yrittäjä, talk show-isäntä, purjehtija, Jokerien omistaja, Diili-ohjelman päätuomari, kansanedustaja ja uuden polittisen liikkeen keulakuva. Muun muassa.

Harkimo on aina kulkenut omia polkujaan. Aikoinaan ujosta, mutta ahkerasta nuoresta miehestä on vuosikymmenten saatossa tullut miljonääri ja julkkis, yhteiskunnan vaikuttaja. Aikansa sivusta seurattuaan Hän lähti itse mukaan politiikkaan, kunnes hitaus alkoi tökkiä ja nopealiikkeinen mies oli jo tekemässä kulisseissa jotakin uutta. Suoraan sanottuna -kirja kertoo Harkimon purjehduksesta politiikan, bisneksen ja ihmissuhteiden ulapilla.

Matkallaan Harkimo raottaa poliittisen pelin esirippua ja näyttää mitä kulisseissa tapahtuu eikä se kaikki ole mitenkään mairittelevaa nähtävää: valtapeliä, hyvä veli-verkostoja ja pienen piirin tekemiä päätöksiä.  Mies turhautui, pettyi ja alkoi suunnata kohti uusia tuulia. Kirjassa Harkimo myös paljastaa, miten hän tutustui politiikan arkeen ja mikä sai hänet ylipäätään lähtemään mukaan politiikkaan.
”Olen tyytyväinen siitä vuodosta. Olen niin monta kertaa ollut julkaisemassa jotain isoa uutista, että olen oppinut, etä kaikenlainen etukäteisspekulointi vain kasvattaa julkisuusarvoa. Samalla vähän nauratti, että vuodetut tiedot olivat kuitenkin vääriä tai korkeintaan sinnepäin.”

Kirjaa lukiessa Harkimon pettymys politiikan nykysysteemiä kohtaan tulee vahvasti esiin, hänestä se on jähmeää ja hidasta. Harkimo haikailee toimintatapoja bisnesmaailmasta ja uudesta teknologiasta. Myyntitaidot, yrittämisen vapaus, joukkuepelaaminen ja luovuus ovat herralle suuressa arvossa. Suitsutusta ja kehuja saavat pääministeri Juha Sipilä ja liikenne- ja viestintäministeri Anne Berner, koska he toimivat politiikassa bisnesmäisellä otteella. Huutia sen sijaan saavat mm. Petteri Orpo ja Alexander Stubb. Kirjaa lukiessa selviää, että poliittista vehkeilyn lisäksi Harkimo inhoaa AY-liikettä ja haaveilee paikallisesta sopimisesta. 
”Hommahan menee niin, että ne, jotka ovat hyvissä väleissä puoluejohdon kanssa ja olleet kauan eduskunnassa, saavat valiokuntien puheenjohtajuuksia. Niissä on eniten valtaa. Ja tuhat euroa enemmän kuussa palkkaa.”

Kaiken tyytymättömyyden ja pettymisen keskelle syntyi uudenlainen poliittinen liike. Liike Nyt on monella tavalla uudenlainen kuin se mistä Harkimo lähti. Liike Nyt haluaa olla uudistaja ja moderni ajassa eläjä. jossa Harkimo haluaa edistää yrittäjyyttä, paikallista sopimista, nopeuttaa päätöksentekoa, antaa laajemmalle porukalle mahdollisuuden todelliseen vaikuttamiseen ja heittää nykyisellä sote-esityksellä vesilintua. Lisäksi Liike Nyt haluaa haluaa tehdä politiikkaa hyödyntäen nykyteknologian erilaisia mahdollisuuksia. Harkimo kritisoikin sitä, että kansanedustajille ei opeteta some-taitoja, vaikka ne olisivat nykyaikana kullan arvoisia. Harkimo haluaa haastaa monia asioita, eikä kyseenalaistaminen ole välttämättä lainkaan huono juttu. Sillä se avaa mahdollisuuden katsoa ikivanhoja toimintatapoja uudessa valossa.

Kirjan viimeinen osio käsittelee Harkimon käsityksiä rakkaudesta, parisuhteista, vanhemmuudesta ja eroista.  Kirjassa ääneen pääsevät Hjalliksen lisäksi muun muassa Leena Harkimo, Joel Harkimo, Mikael Jungner ja  Alex Nieminen.

Politiikan kulisseihin on aina mielenkiintoista kurkistaa, eikä kirja ole yhtään tylsä ollakseen niin poliittinen. Mitään suuria paljastuksia se ei pidä sisällään, mutta on mukavaa luettavaa politiikan hevujuusereille. Eikä kaikesta tarvitse todellakaan olla samaa mieltä. 

No juu, kyllähän kirjassa puhutaan muustakin kuin bisneksistä ja politiikasta. Harkimon ohjelmia seuranneena kirja vaikuttaa hyvin paljon Hjallikselta kirjallista ilmaisua myöten mä-muotoineen. Tuntuu, että hän on täynnä uusia ideoita, on sitten eri asia miten ne sopivat suomalaisen politiikan palapeliin. Aika näyttää kumpi voittaa: vanha ja vai uusi tapa politikoida ja kääntyykö virta samaan suuntaan Harkimon purjeveneen kanssa. 
”Eihän se voi olla niin, että sanomalla oman mielipiteensä yksittäinen kansanedustaja panee koko systeemin sekaisin. Herää kysymys, miksi me kansanedustajat edes istumme Arkadianmäellä, jos emme saa sanoa mitään. Sen sijaan pieni porukka tekee päätökset ja pitää kiinni ”sopimuksista”, vaikka ne muuttuisivat matkan varrella kuinka paljon.”

Hjallis Har­ki­mo: Suo­raan sa­not­tu­na. Wsoy, 183 s.

maanantai 29. lokakuuta 2018

Kari Hotakainen: Tuntematon Kimi Räikkönen

”Kukaan ei harrasta formula ykkösiä. Ei ole ihmistä, joka sanoisi illalla menevänsä formulaharjoituksiin. Silti jokaisesta kapakasta ja jokaiselta huoltoasemalta löytyy vankkoja asiantuntijoita, jotka kertovat, ettei Sepangin rata yksinkertaisesti sovi sille ja sille kuljettajalle.”

Kimi Räikkönen on nimi, jonka kuullessaan kutakuinkin jokainen suomalainen tietää kenestä on kyse. Formulakuskista, joka ei turhia puhu ja josta ei tiedetä paljoa. Kuskista, joka on hyvä siinä mitä hän tekee.

Räikkösen ajaessa henkensä uhalla kilpaa toisaalla miltei yhtä vetäytyvän oloinen ja lakoninen kirjailija haluaa kirjoittaa ”ihmiskirjan”. Muutaman palan loksahdettua paikoilleen Hotakainen pääsee kurkistamaan maailmaan, josta ei tiedä mitään. Formuloihin.

Kirjan ”päähenkilö” ei kuitenkaan ole formulat, vaan kisaaja, Kimi Räikkönen, vaatimattomista, mutta rakkaudellisista oloista maailman radoille ajanut kuski. Hotakainen kuljettaa lukijansa Kimin arjessa, välillä ollaan Sveitsissä kotona ja välillä työpaikalla missä se maailmankolkassa se sitten lieneekin.

Vauhtia Räikkösen elämässä on riittänyt ihan pienestä. Kolmen vanha poika starttasi ensimmäinen crossipyöräajonsa Espoon kodin pihalla. Samanikäisenä Kimi oppi puhumaan. Perhe oli tiivis, mielenkiinto moottoriurheiluun koko perheen yhteinen ja vanhemmat satsasivat poikiensa harrastukseen paljon. Moni asia loksahti paikoilleen ja lahjakas Kimi löysi itsensä kielitaidottomana formuloista – ilman, että oli koskaan aiemmin ajanut formula-autolla tai käynyt formulakisoissa.
”F1-auto on maailman ahtain työpaikka. Hiilikuituisessa omiin mittoihin tehdyssä kotelossa makaat kypärä päässä makuuasennossa, polvet hieman koukussa, näkyvyys rajoitettu. Työnantajaan ei mitään kontaktia, ellei siksi lasketa tiimiradiota, jolla olet yhteydessä kisäinsinööriin. Kaikki muut kuskit ovat kilpailijoita, osa heistä haluaa viedä työt altasi seuraavassa mutkassa. Irtisanomisaika on sekunti, vuosipalkka kohtuuton, työilmapiiri ajoittain kireä, edut mittaamattomat, kiihkein työrupeama puolestatoista tunnista kahteen, varsinainen työaika mittaamaton, vapaa-aika rajallinen, tunnettuus sata, unohdus nopea.”

Nopeasti on ajettava ja hyvin. Se ei ole Kimin ongelma, mies on hommassaan taitava kuin mikä ja tekee sitä rakkaudesta lajiin. Mutta se kaikki mediasirkus mikä formuloihin liittyy, saa suomalaismiehen jäätymään. Häntä ei kiinnosta. Ajaminen kiinnostaa ja se, että pääsee kisojen jälkeen pian perheen luo kotiin. Kimi on nimittäin hyvin lapsirakas.

Kirjassa paljastuu tavallaan kaksi Kimiä: työrooli ja vapaa-ajan rooli. Urheilun ulkopuolella eletään ihan tavallista arkea perheen ja kavereiden kanssa. Viinakin virtaa, mutta mitään jymypaljastuksia kirjasta ei löydy. Kimi on rikas, juu, mutta ei pröystäile varallisuudellaan. Mies tuntuu pitävän jalat hyvin maassa, mitä nyt lentelee yksityiskoneella katsomaan auringonlaskua Islantiin, jos huvittaa.

Mielenkiintoinen kirja, sen voin kyllä todeta. En ollut ennen tätä lukenut Hotakaisen kirjoja, mutta formuloita seurasin silloin, kun Kimi oli vielä uusi kuski. Tässä teoksessa natsaa moni asia: Kimistä ei tiedetä juuri mitään, vaikka hän on yksi tunnetuimmista suomalaisista maailmalla. Se tekee jo kirjasta kiinostavan. Toisaalta Hotakaisen tyyli sopii kuin nenä päähän Kimin tarinaan. Luettuani kirjan en voisi kuvitellakaan kenenkään toisen kirjoittavan tätä kirjaa. Se, ettei Hotakainen ei tunne formuloita, on ehdottomasti plussaa, eikä lukijankaaan tarvitse niistä sen kummemmin tietää. Kärryiltä ei tipahda. Kirja sisältää myös paljon kuvia ja loppuun on koottu Jäämiehen kommentteja sekä formulauran tilastotiedot. Onnistunut kirja kaiken puolin enkä yhtään ihmettele miksi se on kiinnostanut niin monia.

Kun olet lukenut Parviaisen Jumalan rakastajan, lue tämä.
”Iceman. Ron Dennis antoi tämän nimen Kimille. Se kertoo korkeintaan puolet siitä mitä Kimi on, mutta työminän täsmällisesti: tulet kylmästä, ajat kovaa, puhut vähän, et selittele mitään, teet työsi niin hyvin kuin osaat ja lähdet kohti seuraavaa kisaa. Hieman myöhemmin rooliin kuului pitää mustia laseja kaikkialla muualla paitsi suihkussa.”

Kari Hotakainen: Tuntematon Kimi Räikkönen. Siltala. 2018. 269.


sunnuntai 30. syyskuuta 2018

Ingrid Seward: Elizabeth ja Philip - Kuninkaallisen avioliiton tarina


”Philip oli kova polttamaan, joten tupakka-askien ja tuhkakuppien tyjentäminen piti Johnin kiireisenä. Tahdonvoima sittemmin piti ja on pitänyt tähän päivään asti, sillä Philip lopetti tupakoinnin morsiamensa pyynnöstä noustessaan sängystä kello viisi hääpäivänsä aamuna.”

Englannin kuningatar Elisabet II on ennätysten ja suurten lukujen nainen.

Hän on pisimpään Englantia hallinnut monarkki, hän on yhä vallassa kiinni reilusti päälle yhdeksänkymppisenä. Aikoinaan nuori upseeri vei prinsessan sydämen ja pariskunta on ollut ennätykselliset yli 70 vuotta naimisissa. Ingrid Seward on kirjoittanut kirjat tästä varsin erikoisesta ja näemmä hyvin onnistuneesta avioliitosta.

Kummallakin elämän alkutaival on ollut aika erikoinen. Alun perin Elisabetista ei pitänyt tulla kuningarta. Hän oli vähän samanlaisessa asemassa kuin Yorkin prinsessa Beatrice on tällä hetkellä. Kaikki muuttui kun hänen David-setänsä luopui kruunusta ja Yrjö VI nousi valtaistuimelle. Elisabetista tuli kruununperijä.

Prinssi Philip taas joutui pakenemaan kotimaastaan Kreikasta hedelmälaatikossa, kun sotilasvallankaappaus ajoi kuninkaalliset ulos Kreikasta. Perhe vaelteli maasta toiseen. Kun Philip oli täyttänyt kymmenen, vanhemmat erosivat. Äiti joutui psykiatriseen hoitoon ja Philipin isä suuntasi Monte Carloon. Prinssi joutui majailemaan sukulaisten luona ja sisäoppilaitoksissa. Onneksi oli eno, laivastoamiraali Louis Mountbatten, joka huolehti prinssistä.

Nuoresta Philip Mountbattenista tuli laivaston upseeri. Koska hän oli sukua Englannin kuninkaallisille, hän joskus vieraili näiden luona. 13-vuotias kruununperijä oli ujo, mutta tuolloin ihastui komeaan kaukaiseen sukulaiseensa. Ja tunteet kestivät II maailmansodan tuoman eron. Nuori neiti tiesi kenet halusi naida, vaikka suku ja jopa Britanian hallitus ei pitänyt ideaa kovin hyvänä. Häitä tanssittiin 1947 ja seuraavana vuonna syntyi Walesin prinssi Charles ja myöhemmin vielä kolme lasta.

Kirjassa käydään läpi molempien kasvun vuodet, tapaaminen, häät, Elisabetin hallitsijakuden alku, lasten ja lastenlasten syntymät ja tietenkin kuuluisat miniät. Dianan kuolemaa käsitellään jopa oman luvun verran. Minusta kirjan yksi mielenkiintoisimmista luvuista oli luku, jossa Philipiä ja Albertia verrataan toisiinsa. Loppupuolella pohditaan pariskunnan suhdetta kirkkoon ja sukoon, erilaisia harrastuksia ja tapaa hoitaa työtään – olla kuninkaallisia.

Tämä kirja kannattaa jokaisen kuninkaallisista kiinnostuneen lukea, sillä se sisältää paljon sellaista tietoa mitä ei välttämättä ihan heti kävele missään muualla vastaan. Uskoisin, että tieto on vielä melkoisen luotettavaa, koska Seward on kirjoittanut useita kirjoja Britannian kuningashuoneen jäsenistä ja tavannut kuningattaren ja tprinssin lukuisia kertoja. Hän osaa kuljettaa lukijansa suljettujen ovien ja huolellisesti varjellun julkisuuskuvan taakse. Kirjan erityisenä ansiona pidän prinssi Philipin elämäntarinaa, koska kuningattaren tarina on laajemmin tiedossa. Hiukan riipaisevaa oli lukea Charlesin taipaleesta, isän ja pojan yhteisymmärrys ei ole aina toiminut. Prinssi Philip on varsinainen persoona, joka on tullut kuuluisaksi töksäyttelevistä lausunnoistaan ja joka on välillä availlut sanaista arkkuaan ottaakseen kantaa asemaansa, mutta hän on sopeutunut rooliinsa hallitsijan puolisona hyvin. Hän on mahtanut olla kuningattarelle korvaamaton apu ja tuki vuosien varrella kaikista perheen sisäisistä ongelmista huolimatta.

Homma ei ole varmastikaan ollut helppo, mutta kaikista myrskyistä ja karikoista huolimatta kuningatar Elisabet ja prinssi Philip ovat luotsanneet ”firmaa” mallikkaasti ja ansainneet koko maailman kunnioituksen. Ilman toista se ei varmaankaan olisi näin hyvin onnistunut.
”Kuningatar Elisabet ja prinssi Philip ovat eläneet raamatullista elinajanodotetta pidempään. Molemmat ovat yhdeksissäkymmenissä, ja avioliittoa on takana seitsemänkymmentä vuotta. HE seilaavat tuntemattomilla vesillä muihin kuninkaallisiin pariskuntiin verrattuna. Molemmat ovat henkisesti vireässä kunnossa ja fyysisesti ikäänsä nähden huomattavasti nuoremman oloisia. Elisabet ja prinssi Philip ovat päivittäneet ennätysten kirjoja viime vuosina. Uningatar on pisimpään hallinnut Britannian monarkki ja samalla vanhin vallassa oleva halitsija, kun taas prinssi Philip on Britannian historian pisimpään elänyt hallitsijan puoliso ja kuningassuvun vanhimmaksi elänyt miespuolinen jäsen."


Ingrid Seward: Elizabeth ja Philip - Kuninkaallisen avioliiton tarina. Minerva Kustannus Oy. 2018. 320 s.

maanantai 10. syyskuuta 2018

Ben Kalland: Vien sinut kotiin


”Ellen jäi seisomaan paikalleen. Hän katsoi minua vakavissaan.
”Tiedäkö mitä veli Jonsson sanoi minulle?” hän kysyi. ”Jos tervehdit huoraan olet kohta itsekin huora. Olenko minä nyt sinusta huora?””

Jossakin netin uumenissa törmäsin juttuun uskontoa käsittelevästä romaanista. Jes. Näitä olen kaipaillut. Varasin kirjan kirjastosta sen kummennin sitä katsastamatta. Jonkin aikaa jouduin sitä odottamaan, aika moni muukin halusi lukea Kallandin esikoisen.

Ben Kallandin esikoisromaanin päähenkilö ja kertoja on suomenruotsalainen Markus Douglas, jehovan todistajiin kuuluvan perheen poika. Markuksen lisäksi perheeseen kuuluu kolme siskoa, yksi heistä on lahjakas viulisti, ja vanhemmat. Kesät kuluvat mökillä meren rannalla, talossa, johon liittyy perheessä vaiettu täti ja talvet Helsingissä. Seurakunnan opit määräävät elämässä paljon, mutta miehenä Markuksella on moni ovi avoimempana kuin siskoilleen. Lopulta Markus löytää itsensä korkealta Jehovien kansainvälisestä hierarkiasta Brooklynistä. Juuri ennen uran kannalta ratkaisevaa äänestystä Markus saa tietää kaksi asiaa: hänen siskonsa on kuollut ja hänellä on tytär.

Kirjan luvut vuorottelevat Markuksen lapsuuden ja nykyisyyden välillä. Kalland ei lyö heti kaikkia kortteja pöytään, vaan kuorii Markuksen tarinaa kerros kerrokselta. Markuksen ja hänen perheensä sekä ystäviensä tarinan lomassa Kalland avaa Jehovan todistajien maailmaa, seurakuntaelämää, organisaatiota ylintä johota myöden sekä tiukkaakin tiukan opin vaikutusta tavallisten ihmisten arkeen. Sääntöjä tulee noudattaa piiruntarkasti, koska noudattamatta jättämisellä on hurjat seuraukset. Rangaistukset ovat hurjia, ja tämän saa Markus tuta.

Jehovalaisuus ei kirjassa kuitenkaan pompi lukijan silmille, eikä rankalla opilla mässäillä tai sitä kauhistella, se esitellään osana Markuksen ja tämän perheen elämää. Alussa saa vähän aikaa jopa odotella ensimmäistä viittausta aiheseen. Uskoisin, että jehovalaisuuden jutut aukeavat myös ei-niin-asiaan-perehtyneelle lukijalle hyvin. Aihe on tärkeä, puhutteleva ja jotenkin vähän karmaisevakin. Parasta kirjassa on kuitenkin se, että tarina säilyttää mielenkiintonsa loppuun asti. Ja vaikka ei olisikan kiinnostunut jehovalaisuudesta tai uskonnoista ylipäätään, kirja on lukemisen arvoinen. Taitava ensiteos.
””En halua riidellä kanssasi. Olet suvun ainoa, joka edes puhuu kanssani, en halua menettää sinuakin. Meillä on niin vähän aikaa, sitä tarkoitin. Meidän pitää kohdella aikaa kuin rahaa.””

Ben Kalland: Vien sinut kotiin. Atena 2017. 284 s.

lauantai 11. elokuuta 2018

Maria Roiha: Jussi Parviainen - Jumalan rakastaja


” - Tarvitsen fiktion elämääni. Vain sitä kautta tunnen olevani elossa.”

Jussi Parviainen. Nimi on taatusti kaikille tuttu toinen toistaan hurjemmista otsikoista ja lööpeistä vuosikymmenten aikana. Jokaisella on hänestä jonkinlainen mielikuva, mutta millainen on mies kohuotsikoiden takaa?

Olen seurannut Parviaisen tekemisiä Saana-kohusta lähtien ja olen yksi hänen kuuluisan bloginsa lukijoista. Samalla tuli vilkuiltua mitä mies oli ennen tuota kaikkea tehnyt. Olen aina arvostanut Parviaista rohkeana oman tien kulkijana ja kun näin tämän kirjan kirjakaupassa, olihan se pakko ostaa ja lukea. Lukemisesta on jo tovi, mutta kirja vaati hiukan sulattelua.

Jussi Parviainen – Jumalan rakastaja kertoo miehestä kohuotsikoissa, mutta etenkin niiden takana ja ulkopuolella. Kirja esittelee Parviaisen sekä hänen upean ja mittavan taiteellisen tuotantonsa. Samalla kurkistetaan suomalaisen teatterin kulisseihin ja historian lehdille. Kirjan kirjoittanut helsinkiläinen Maria Roiha on tuntenut Parviaisen pitkään työnsä kautta.

Parviainen on kotoisin Kuhmosta, jossa hän vietti lapsuutensa ja pyöri muun muassa seurakuntanuorissa. Hengellisyys on pysynyt miehen elämässä aivan nuoresta ja aihe putkahtaa kirjassa ja Parviaisen näytelmissä esiin tämän tästä. Kuhmosta Parviainen lähti Helsinkiin opiskelemaan Teatterikouluun, joka muuttui hänen opiskeluaikanaan Teatterikorkeakouluksi.

Valmistumisensa jälkeen Parviainen jäi kotiin kirjoittamaan hyvin menestyneitä ja arvostettuja näytelmiään. Teatterikorkeakoulun rehtorin ominaisuudessa Jouko Turkka pyysi hänet opettamaan dramaturgiaa ja niin urkeni opetusura. Parviainen vaati paljon, mutta loppujen lopuksi hyvällä tavalla.
”Ja tärkeintä oli saada oppilaat hommiin. Ei kirjoittamaan opi muuten kuin kirjoittamalla.”

Teatterikorkeakoulu-ura kukoisti, kunnes koulussa opiskellut Jumalan teatteri -ryhmä sai päähänsä heittää paskaa esityksessään Oulussa. Jostakin ihmeen syystä Jussi Parviainen vedettiin syyttä osaksi tuota sekamelskaa, vaikkei hänellä ollutkaan mitään tekemistä koko tapahtuman kanssa. Turkka puolusti oppilaitaan eikä Parviainenkaan heille selkäänsä kääntänyt. Tämä johti lopulta siihen, että Parviaisen aika Teatterikorkeakoulussa oli ohi ja hänestä tuli vihattu henkilö teatteripiireissä. Teatterien ovien sulkeuduttua Parviainen teki töitä tv:n parissa vapaana taiteilijana. Tie on ollut kivikkoinen, mutta laiskaksi Parviaista ei todellakaan voi sanoa. Hänen työskentelytapansa on varsin perusteellinen, silloin ei nähdä ja kuulla muuta. Hän todella omistautuu sille, mitä rakastaa.
”Mitä se lahjakkuus on? Se on jotain, johon pääsee vain harjoittelemalla kovasti.”

Roiha on tehnyt valtavan työn työstäessään työstäneet Parviaisen tarinan kirjaksi. Hän on luonnollisesti jututtanut kirjan päähenkilöä pitkään ja hartaasti, mutta myös lukuisia muita Parviaisen elämän teille osuneita henkilöitä. Nämä antavat kirjalle näkökulmaa ja lisäarvoa, koska tällä tavoin Parviaisesta on saatu tuotua esiin monimuotoisempi mies.

Jumalan rakastaja on paksu kirja. Mutta värikäs on se elämäkin, josta kirja kertoo. Skandaalinkäryinen ja lööppejä sisältävä kirja tämä ei mielestäni kyllä ole, vaan se on monikerroksinen ja vaati sulattelua aika pitkään ennenkuin osasin sanoa siitä mitään. Lööppejä käydään kirjassa kyllä läpi, mutta niillä sen kummemmin mässäilemättä. Ja totta kai Jussi Parviainen on paljon muutakin kuin otsikot – kirjan sivuilta välittyy kuva syvästi perhettä arvostavasta ja lapsiaan rakastavasta isästä, fiksusta ja hengellisestä miehestä, joka ei työtä pelkää eikä epäröi laittaa itseään peliin. Miehestä, jonka elämän suuri rakkaus on teatteri ja jota hän ei ole päässyt tekemään sitten Jumalan teatterin riehumisen.Teatterikorkeakoulu on kirjassa luonnollisesti isossa osassa, samoin Jouko Turkka. Tuskin Jussi Parviaisesta voisi kirjoittaa elämäkertaa, jos Jouko Turkkaa ei mainittaisi. Harmi, että olen nelkymppisenä sen verran nuori, etten ole päässyt katsomaan Parviaisen teatterimaailman aikaanssaannoksia. Teologille ne olisivat olleet todella mielenkiintoista seurattavaa.

Jos luet tänä vuonna ainoastaan yhden kirjan, lue tämä. Lue se kaikessa rauhassa ja ajatuksella. Kiirettä lukemisessa kannattaa välttää, sillä kiireessä kirjan monet ajatukset jäävät liian pinnallisiksi. Parviaisen tarinassa on juonenkäänteitä, mutta mies ei kaunistele, silottele eikä esitä. Hän on.

Suomi ilman Jussi Parviaista olisi liian harmaa, tylsä ja tyhmä.
”Ulkoisesti Jussin elämä on näyttänyt lähes koko kirjaprojektimme ajan erakkoelämältä. Vaikka elämänkertaan on haastateltu lukuisia Jussin ystäviä, ei Jussi ole tavannut heitä juuri lainkaan, koska ei koe siihen tarvetta. Lapsiaan hän on kyllä tavannut. Silti Jussi kiistää kokeneensa viime vuosina yksinäisyyttä. Hänelle erakkoelämä sopii hyviin ja tuntuu välillä ainoalta mahdollisuudelta. Se on merkinnyt hänelle vapautta tulla ja mennä miten haluaa. Ovi on käynyt vain hänen omasta tahdostaan. ”


Maria Roiha: Jussi Parviainen - Jumalan rakastaja. Tammi. 2018. 588s