Virpi Hämeen-Anttila: Alastonkuvia

 ”Myönnän, että työtapani oli hiukan moraaliton. Minua olisi voinut syystä nimittäin tirkistelijäksi.Enkö tuijottanut toisen elämän yksityiskohtia itse pimennossa pysytellen?”

Luettuani Suden vuoden ajattelin etsiä Storytelistä Virpi Hämeen-Anttilan toisen romaanin Alastonkuvia ja kuunnella yhden opiskeluaikojeni lempikirjan. Muistan miten hurjasti se puhutteli gradunsa kanssa painivaa teologian opiskelijaa, jonka gradu - yllätys, yllätys - liittyi kuvataiteisiin.

Kirjassa on kolme kertojaa, äänikirjassa kolme eri lukijaa. Yksi kirjan kolmesta keskushenkilöstä on Anna Tuominen, nuori taidehistorian opiskelija, joka on graduaihetta vailla. Hänelle vihjaistaan kuvataiteilija Aleksi Merikoskesta. Anna tarttuukin aiheeseen. Mieheen, joka oli vuosikymmeniä sitten herättänyt pahennusta alastonkuvillaan ja sittemmin elellyt vihattuna erakkona. Alkaa mielenkiintoinen ja vaiheikas matka miehen tuotantoon ja  elämään juttujen, kuvien sekä haastattelujen kautta. Anna sukeltaa koko ajan syvemmälle tutkimukseensa poikaystävän nalkuttaessa sivussa. Lopulta on aika tavata Merikoski itse.

Merikoski ei järin ilahdu kuullessaan graduhankkeesta, mutta tavattuaan Annan he rakastuvat silmänräpäyksessä ja  kohtaamisesta seuraa elämän mullistava tapahtumasarja. Ikäerosta viis. Sitä onkin liki kolmekymmentä vuotta.

” - Puhuisin ihan hiljaa, tyttö sanoi. -Olkaa nyt kiltti. En minä tahdo sotkea teidän tavallisia puuhianne.

Mutta sotketpas ne kuitenkin, hän ajatteli katkerana.”

Kirjan kolmas henkilö on Hannu. Hannu on Aleksin taiteilijaystävä ja aikalainen. Hannun päiväkirjamerkinnät avaavat Annan tutkimuskohdetta enemmän ja kertovat ajasta, joka on tehnyt Merikoskesta inhotun. Hannu oli kaiken kukkuraksi rakastunut Aleksiin aikana, jolloin samaa sukupuolta olevien suhteet olivat kiellettyjä. 

Neljänneksi päähenkilöksi voisi nostaa taiteen itsensä. Sitä kirjassa on luonnollisesti paljon. Se on yhtä yhdistävä tekijä kaikkien kolmen henkilön välillä kuin rakkauskin. 

Alastonkuvia on upea, vaikuttava romaani, juuri niin ravisuttava kuin muistin sen olevan. Äänikirjana se herää hienosti eloon kolmen eri lukijan lukiessa Annan, Hannun ja Aleksin osat. Kirjassa on upeasti läsnä taide ja tiede, kaikesta näkyy kirjailija perehtyneisyys asiaansa. Ihan helpolla lukija ei kuitenkaan pääse, kestää jonkin aikaa, kun hän pääsee jyvälle Aleksin ja Hannun ystävyyden laadusta ja miten Hannu liittyy Annan graduun.

Kirja on ehdoton lukukokemus kuvataiteen ja älykkään kirjallisuuden ystävälle, mutta rakkauusromaaneista pitävät löytävät siitä omansa. Ja tiedä häntä, vaikka rakastuisivat taiteeseen itseensä.

”Tämä oli totisesti nainen jollaista en ollut nähnyt, jollaisesta en ollut tiennyt, tämä oli nainen enkä minä pystyisi koskaan mihinkään tällaiseen.”

Virpi Hämeen-Anttila: Alastonkuvia. Lukijat: Usva Kärnä, Jani Puhakka, Jari Nissinen. Otava. Äänikirja 2019. 19t 5min. Lainaukset kuvassa olevasta pokkarista.

Tuula Vainikainen: Kuninkaallisia naisia, elämää aikamme hoveissa

 ”Tiaroissa elää kuningassukujen koko historia. Niitä on teetetty lahjoiksi esimerkiksi sukuun naiduille morsiamille, jotka ovat aikanaan lahjoittaneet niitä eteenpäin omille tyttärilleen, tyttärentyttärilleen tai miniöilleen. Miespuoliset kuninkaalliset ovat hankkineet niitä sydäntensä valituille, joko hää- tai huomenlahjaksi tai muuten vaan.”

Kuninkaalliset jaksavat kiinnostaa meitä tasavaltalaisia vuodesta, vuosikymmenestä toiseen. Ihailemme pukuja,  juhlia ja tiaroita, kauhistelemme perheriitoja ja mokia, pidämme heidät mukana arjessamme median välityksellä.

Ja juttujahan medialla riittää. Viimeisen vuoden aikana kruunupäitä on vilissyt mediassa tavallistakin useammin ja laajemmin Englannin vallanvaihdon takia.  

Kuninkaallisista on kirjoitettu hyllymetreittäin kirjoja. Historian hämäristä kirjoihin ovat päätyneet komeat ja urheat kuninkaat, mutta kuten me kaikki tiedämme, kaiken takana on nainen. Niistä on vain yleensä unohdettu kertoa.

Ajat ovat onneksi alkaneet muuttua myös jokseenkin niin jähmeässä ja pölyisessä instituutiossa kuin mitä monarkia on. Hovi toisensa jälkeen on rukannut perimysjärjestystä uusiksi ja naisten asema hovissa on muutenkin muuttunut.

Siispä miksikäs ei kirjaa, jossa naiset ovat pääosassa, kuninkaalliset naiset.

Kirjan ensimmäinen osio kertoo kuninkaallisista naisista ja heidän roolistaan yleisesti sekä kuninkaallisen elämän eri elementeistä: sopivuudesta, koulutuksesta, työstä, pukeutumisesta, käytöksestä ja monesta muusta nykykuninkaalliselle leidille sopivasta jutusta.

”Kuninkaallinen nainen hallitsee korkeat korot ottaen luonnollisesti huomioon puolisonsa ja mielellään kulloinkin tavattavien isäntien pituuden. Jo valmiiksi pitkä Máxima korkeissa koroissaan tuntui tekevän isänsä Abdullah II:n olon hankalaksi kuningattaren Jordanian vierailulla.”.

Kirjan toisessa osiossa käydään läpi kuninkaalliset perheet yksitellen, Englannin ja Pohjoismaiden viedessä eniten kirjan sivuja.  Mukaan on otettu myös meillä hieman vieraammiksi jääneitä kuninkaallisia, mm. Espanjan infantat Elena ja Cristina sekä Alankomaiden ex-kuningatar Beatrixin sisaret. Kirjassa kurkistetaan myös maattomien prinsessojen ja kuningattarien elämään.

No joo, onhan tämä ihan viihdyttävä kirja. Erityisesti tykkäsin sen nykyaikaisesta otteesta, kirjassa esitellään pari edellistä sukupolvea ja nykyiset sekä ennenkaikkea tulevat hallitsijanaiset. 

Tekstiä on mukava lukea, ja kirjailijan omat kokemukset  kuuluvat kerronnassa kivalla tavalla. Kirjan heikkous on titteleissä kömmähtely, joista kaltaiseni kuninkaallisten uutisten suurkuluttaja törmätessään marisee. Kuvia olisi voinut olla myös lisää.

Kirja on rajattu eurooppalaisiin kruunupäihin, mutta erityisesti kaipasin kurkistusta Japanin hoviin, vaikka se onkin hyvin miesvaltainen. Maailman ainoa keisarikunta on kieltämättä kaikessa jäykkyydessään hyvin kiehtova.

Euroopassa on tällä hetkellä seitsemän kuningaskuntaa ja joukko pienempiä ruhtinaskuntia. Reilut sata vuotta sitten lähes jokaisessa Euroopan maassa oli kuningas tai keisari. Se miten kauan kruunupäitä on, riippuu siitä, miten kauan me olemme kiinnostuneita heistä. Kun kiinnostus loppuu, loppuu monarkiakin.

”Kuningashuoneiden laihduttaminen eli valtion ylläpitämien kuninkaallisten määrän vähentäminen on ehdottomasti tarpeen. Apanaasia ei jatkossakaan ole varaa maksaa kaikille serkuille ja kummin kaimoille. Ruotsin tapa vähentää kuningashuoneesta eläviä jäseniään on hyvä esimerkki. Tanska on seuraamassa perässä, ja Englannissa 74 - vuotiaalla tuoreella kuninkaalla Charles III:lla on samoissa asoissa paljon pohdittavaa.”

Tuula Vainikainen: Kuninkaallisia naisia, elämää aikamme hoveissa. Kirjapaja. 2023. 270s.

Linnéa Kuling: Lahkon kasvattama - Knutbyn murha lapsen silmin

 ”Alan nähdä itseni Mian palvelijana. Olen ylpeä asemastani. Välejämme on hiertänyt vuosina epätasapaino. Emme ole koskaan voineet viettää aikaa yhdessä samoista lähtökohdista. Olen tehnyt virheen siinä, että olen uskonut, että olemme yhtä arvokkaita. Nyt olen asettunut oikealle paikalleni - Mian palvelijaksi - ja harmonia on saavutettu.”

Niinhän siinä sitten kävi, että jäin koukkuun äänikirjoihin ja otin Storytelin kokeiluun… Valitettavasti en ole ehtinyt kirjoitella kuuntelemistani kirjoista tänne kuin kerran kuukaudessa.

Aikani Storytelia selattuani löytyi mielenkiintoiselta vaikuttava kirja. Kirja pienestä Knutbystä, jossa oli toiminut hyvin eriskummallinen helluntaiseurakunta. Olen kiinnostunut erilaisista uskonnollisista yhteisöistä, erityisesti lahkomaisista toimivista kristillisistä ryhmistä ja niissä vaikuttavista ihmisistä jo ammattini ja koulutukseni takia. Pappina kun törmään aiheeseen tämän tästä.

Kirjan kirjoittajalle Linnéa Kulingille Knutby ja sen pieni seurakunta oli alkuun ihana paikka, jossa kaikki huolehtivat toisistaan ja jossa oltiin tiiviisti yhtä perhettä. Hän oli pienenä oikea ongelmalapsi, joka ei osannut leikkiä muiden lasten kanssa ja joka käyttäytyi muita kohtaan ilkeästi.Vanhemmat olivat pulassa, etsivät apua monesta paikasta, eikä mikään tuntunut tepsivän. Kunnes he tutustuivat Knutbyn pieneen Filadelfia-nimiseen helluntaiseurakuntaaan.

Knutbyssä tilanne muuttui: Linnéan perhe otettiin avosylin vastaan seurakuntaan,  ja tytön käytös muuttui. Hän sai ystäviä seurakunnan toisista lapsista, ja aikuiset osasivat ottaa hänet huomioon aivan eri tavalla kuin ennen.

Vähä vähältä täydellinen onnela alkoi näyttää toisen puolensa. Linnéan kasvaessa hän ajautuu kohti lahkon ydintä kauemmaksi omasta perheestään. Teininä hän huomasi olevansa lahkon johtajan Åsan tyttären ilmainen orja, joka teki Mian läksyt, joutui seuraamaan Miaa jopa koulutusvalinnoissa ja tekemään kaiken kuten joku muu sanoi, ei niinkuin hän itse tahtoi. Linnean piti saada lupa lähteä ulos, nukkua tai syödä. Hän teki niitä asioita silloin kuin Miakin. Hänen piti kestää Mian pilkka, kiusaaminen ja väkivalta. Mian äiti Åsa, jota kutsuttiin Kristuksen morsiameksi, päätti kaikesta: koulutuksesta, puolisovalinnoista, vaatteista, kotien sisustamisesta… ja ainaisesta siivoamisesta. Pölyhiukkastakaan ei saanut näkyä missään. Lahkon johtaja Åsa Waldau,  oli myös päättänyt, ettei Linnéan äiti ollut kelvollinen edes Taivaaseen. Joten kotiin Linneálla ei juuri ollut asiaa. 

”Äiti on luopunut kaikkein kalleimmista aarteistaan, eli minusta ja Hampuksesta, siinä uskossa, että se oli ainoa mahdollisuutemme tulla pelastetuiksi.”

Asiat menivät vain hullummaksi, kunnes lopulta kupla puhkesi, Linnéa pääsi vapaaksi ja palasi perheensä luo. Alkoi pitkä toipuminen, terapia ja uusi elämä. Osa lahkon johtajista saivat tuomittiin tekemistään asioista. 

Linneán tarina on kiinnostava, mutta surullinen ja ahdistava. Välillä teki pahaa kuunnella  mihin kaikkeen Linnéaa pakotettiin ja kuinka helposti hän suostui siihen kaikkeen. Liikkeen taustalla oli varmasti hyvä tarkoitus, mutta kun yhdessä asiassa mentiin päin mäntyä, alkoi muutkin mennä samaa rataa. Uskonnollisissa liikkeissä erilaiset  vallanhimoiset ja häiriintyneet ihmiset saattavat saada seuraajia ja valtaa ja voilá, katastrofin ainekset on kasassa. Ja näin taisi käydä tässäkin tapauksessa. 

Tämä kirja on tärkeä jo siksi, että vastaavanlaisia lahkoja on tälläkin hetkellä ja niitä syntyy aina uusia. Kuling on tehnyt hyvän teon kertoessaan tarinansa, koska se kertoo meille miten vaarallisesta toiminnasta saattaa olla kyse. 

Ääriajattelu on aina huono juttu, myös uskonnoissa.

On kuitenkin tärkeää muistaa, etteivät kaikki uskonnolliset liikkeet ole lahkoja.

””Linnéa, mitä tämä oikeastaan on? Et ole oma itsesi. En ole koskaan nähnyt sinua tällaisena. Et ole oikeasti tällainen”, Peter sanoo ja katsoo minua huolestuneena.

Tuijotan pastoria terävästi.

”Tai sitten et ole koskaan nähnyt aitoa mua.””

Linnéa Kuling: Lahkon kasvattama - Knutbyn murha lapsen silmin.  2021 Storytelin äänikirja - kesto: 11 h 40 min. - lukija: Annika Poijärvi - Storytel Original. Lainaukset e-kirjasta. 

Virpi Hämeen-Anttila: Suden vuosi

 ”Mitään hän ei näytä. Mutta hänen mielensä on syösty hämmennykseen.

Mikko Gromankin on muuttunut todelliseksi.”

Kiireisen maaliskuun keskellä kaipasin jotakin keveää, mutta tietyssä mielessä jotakin älykästä ja syvällistä luettavaa. Kaivoin hyllystäni yhden lempikirjoistani: Virpi Hämeen-Anttilan Suden vuoden. Siitä onkin yli 10 vuotta kun sen olen viimeksi lukenut. 

Suden Vuoden asetelma on hiukan jopa kliseinen: romaani kertoo yliopisto-opettaja Mikko Gromanista sekä hänen oppilaastaan Sari Karaslahdesta. Groman on naimisissa suomenruotsalaisen Mikaelan kanssa ja heillä on teini-ikäinen tytär Lotta. Avioliitto natisee liitoksistaan ja lopulta Mikko löytää itsensä melkoisesta alhosta. 

Toisaalla Karaslahti opiskelee kirjallisuutta ja tahtoo itsenäistyä. Se ei ole ihan niin itsestäänselvää, koska Sarilla on sairaus: epilepsia.  Hän haluaa salata sairautensa, turhautuu hoitohenkilökuntaan ja vastentahtoisesti ryhtyy tukihenkilöksi nuoremmille sairastuneille. Hän käy teellä Ilarin kanssa ja suunnittelee uraa tutkijana.

Sari ja Mikko kohtaavat toisensa Mikon luennoilla. Ajan mittaan Sarin ja Mikon katseet ja sydämet alkavat haikailla toista. Mikon elämän ollessa pahimmillaan, Sari ilmestyy pelastavana enkelinä ja kaksikko muuttaa kämppiksinä samaan asuntoon.Samalla Mikko pelastaa Sarin, koska hän tarvitsee  jonkun asumaan kanssaan epilepsian takia. Eipä aikaakaan, kun kkaksikosta tulee pari. Se miten epätavalliseen suhteeseen suhtaudutaan, sitä ei ole vaikeaa arvata.

Kirja päättyy onnellisesti. Tuntuu, että kaikki osapuolet löytävät mitä haluavat ja ovat onnellisia. Mikko ja Sari ovat kuin toisilleen luotu, he osaavat tuoda esiin toistensa parhaita puolia ja he huolehtivat toisistaan kunnioittaen toista, eikä uusioperhe-kuvio loppujen lopuksi ärsytä edes Mikon tytärtä. Sariin ihastunut Ilari jää kyllä nuolemaan näppejään, mutta löytää seuraa muualta.

Suden vuosi on kaikesta kliseisyydestä huolimatta kaunis tarina. Kaikesta näkee, että se on kirjallisuutta rakastavan ja lukeneen ihmisen kirjoittama kirja. Romaani on täynnä mielenkiintoisia yksityiskohtia ja viitteitä kirjallisuuteen ja sen historiaan. Erityisesti Helsingistä itsekin valmistuneena nautin kuvauksia yliopistolta, minulle tutuilta paikoilta.

Kirjasta on tehty myös elokuva, todella kaunis sellainen. Pidän kuitenkin kirjasta enemmän. 

” - En minä ole lapsi kulta. En olisi tässä jos olisin lapsi kulta.

 - Anteeksi, en minä tarkoittanut. Pahaa. Se on vain. Pahaa. En tiedä mitä se sana merkitsee.

 - Kyllä sinä tiedät. Sinä rakastat työtäsi. Ja kirjojasi.”

Virpi Hämeen-Anttila: Suden vuosi. Otava. 2003. 399.

Katja Kettu: Kätilö

 ”Minä olen kätilö Jumalan armosta ja kirjoitan nämä rivini sinulle, Johannes. Minulle kaikista maailman ihmisistä on Herramme Kaikkivaltias viisaudessaan antanut kyvyn lahjoittaa toisille elämä ja toisilta tuhota se.”

En ole koskaan ollut innostunut äänikirjoista. Päin vastoin, olen henkeen ja vereen vannonut pysyväni paperisen kirjan lukijana ja vältellyt kaikkea äänikirjoihin liittyvää.

Helmikuussa työt ja opinnot veivät aikaa niin, että kotiin päästyäni ei tuntunut enää energiaa riittänyt lukemiseen. Ai niin, ne äänikirjat. Pitäisiköhön sittenkin kokeilla….?

Suuntaisin kirjaston äänikirjapalveluun. Hetken selailtuani löysin kirjan, joka kyllä löytyy omasta hyllystäni pokkarina, mutta on lojunut siellä kuukaudesta toiseen odottaen. 

Kirja on Katja Ketun Kätilö.

Kirjan päähenkilönä on kätilönä toimiva Villisilmä, joka tapaa saksalaisen Johann Angelhurstin ja rakastuu siltä seisomalta. Tuo alkukantainen voima, rakkaus, pitää Villisilmää otteessaan Titovkan vankileirillä, Kuolleen miehen majalla Norjan rannikolla, Petsamossa, keväällä, kesällä ja loppusyksystä 1944. Rajoja ei juuri tunneta. Tarinassa kertojana on Villisilmä, välillä äänessä on ulkopuolinen kertoja, välillä  rakkauden kohde Johann eli Johannes. Molemmat, Villisilmä ja Johannes, eivät ole kohdatessaan mitään lapsia enää, vaan elämän kouluttamia ja koulineita ihmisiä. Heidän taustansa avautuvat vähän kerrassaan kuin sipuli.

Sotaa kun eletään, sattuu ja tapahtuu kaikenlaista. Kamalaakin, joka otetaan vastaan kuin sen pitäisi niin mennäkin. On rotuerottelua, operaatio Navetta ja Hillerin määräykset. Yht´äkkiä ystävä onkin vihollinen. Oman haasteensa ankaraan elämään tuo pohjoisen karu luonto, mutta siihen on totuttu ja sen kanssa osataan elää.

Ja kun vielä sekaan heitetään Kuolleen miehen päiväkirjamerkinnät ja kirjeet tyttärelleen, niin alkuun on ihan pihalla missä ollaan, minne mennään, kuka puhuu ja kenelle. Mutta tarinan punainen lanka alkaa löytyä mitä pidemmälle tarinassa etenee. Päähenkilöiden lisäksi mielenkiintoisia hahmoja ovat mm. kolttatyttö Masha ja Ryssänpoika, joista etenkin Masha saa Vilkkusilmän näyttämään pehmeän puolensa Lapin karussa, sotaisessa hetkessä.

Kirjan kieli on todella rikasta, kaunista, karua ja aitoa sekin, se toi mieleeni Rosa Liksomin ja meänkielen. Eija Ahvon ääni ja lukutapa naulitsee kuuntelijan paikalleen, hän loihtii taidokkaasti esiin Villisilmän, Johanneksen, sodan ja maisemat.

Sota on julmaa ja Kätilö on, jossei nyt raaka, niin julma romaani. Se  muistuttaa vähemmän esillä olleesta Lapin sodasta ja siitä miten julmia ihmiset voivat olla toisilleen. Se myös muistuttaa miten kaiken kauhean keskelläkin ihminen on inhimillinen olento, joka rakastuu, tahtoo suojella ja yrittää uskoa parempaan, vaikka se tarkoittaisikin kuolemaa.

Kätilön kuunneltuani olen huomannut katselevani erilaisia äänikirjapalveluja sillä silmällä. Uskon, että tämä ei tule jäämään ainoaksi äänikirjan kuuntelukokemukseksi.

"Jumalani, tuon miehen mie haluan. Jos Jumalani tuon saan, niin toista en vaadi."

Katja Kettu: Kätilö. WSOY. 2011. (Kuvassa olevassa pokkarissa sivuja on 348.)

Raisa Omaheimo: Ratkaisuja läskeille

 ”Läskivaara on kaikkialla. Olen aina tiennyt, että pahinta mitä voi olla, on olla lihava. Sitä on tutkittukin, ihmiset menettävät mieluummin raajansa kuin lihoisivat.”

Raisa Omaheimon Ratkaisuja läskeille on kirja, joka laittaa pohtimaan yhtä aikamme arkista asiaa: läskeyttä.  Se, että joku on läski, ei ole vain loputtomia dieettejä ja arjen hankaluuksia, vaan kyse on laajemmasta asiasta. Monet niistä läskeille arkipäivää, normaalipainoisille asioita, joita ei tule ajateltua.

Lihavuus on eittämättä asia, joka aiheuttaa läskille ihmiselle ongelmia päivittäisessä elämässä.  Omaheimo pohtii teema kerrallaan läskeyden olemusta: muun muassa millaista on käydä läskinä lääkärissä, vaatekaupassa, deiteillä, matkustamassa taikka millaisina läskit esitetään mediassa. Omaheimo  laittaa itsensä peliin jammentaen omakohtaisia kokemuksiaan läskinä olemisesta rinnastaen sitä tieteellisiin tutkimuksiin ja tietokirjallisuuteen. 

No juu, en minäkään missään missin mitoissa ole, minustakin voisi sanoa, että olen läski. Olen kokenut nimittelyn, vaatekauppojen liian pienet koot ja lääkärin suorat vihjailut, mutta entä sitten? Olen ajat sitten päättänyt olla välittämättä ja tehdä sen mitä voin: elää sellaisena kuin olen.  Minulle on kerran sanottu, ettei hyvä kunto aina tarkoita sitä, että on hoikka tai normaalipainoinen. Läskikin voi olla hyvässä kunnossa.

Josta tuleekin mieleen BMI. Omaheimo heittää tuon epäluotettavan mittaustavan suoraan roskikseen. Tosiasiassahan se ei kerro muusta kuin painon suhteesta pituuteen, ei sitä miten terve tai sairas ihminen on. Lihaksetkin painavat.

No joo, myönnän, että ylipaino tuo mukanaan erilaisia vaivoja, mutta laihdutus ei ole todellakaan vastaus aivan kaikkeen. On kuitenkin yksi toimenpide, jonne läski kelpaa oikein hyvin: lihavuusleikkaus. Tuo toimenpide saa huutia Omaheimon kirjassa oikein olan takaa.

Kirjaa lukiessani erityisesti jäin pohtimaan miten media kohtelee läskejä. Olen seurannut joitakin painoon liittyviä ohjelmia, kuten ”Hengenvaarallisrsti lihava”- sarjaa. Omahemo tuntee myös tuon tosi-tv-sarjan ja monta muuta samanlaista eikä ole lainkaan vakuuttunut niiden hyödyllisyydestä.

Koska paha läski, hyvä laihuus tai edes normaalipainoisuus. Mihin se kehopositiivisuus jäi yhteiskunnasta tai mediasta? Niinpä. Miksi läskin pitää esittää olevansa surkea luuseri vain siksi, että on läski?

Lihavuus ja sen ratkominen ei ole niin yksioikoista kuin valtaosa ihmisistä luulee.   Painon pudottaminen ei ole mikään helppo homma, ja yhteiskunnan paine tai asenteet eivät tee helpoksi olla läskikään. Läski muuttuu Omaheimon mukaan  arjen näkymättömäksi kulkijaksi ja läski myös joutuu kohtaamaan syrjintää milloin missäkin, koska lähtökohtainen oletus on, että läski ei voi ollakovin fiksu. Työhaussa päälle viisikymppinen läskistynyt on pahassa jamassa. Vanhemmiten läskistynyt ikäänkuin tiputtaisi tietotaitoaan karttuneiden kilojen mukana pois. 

Tämän kirjan äärellä kokee hurjasti ahaa-elämyksiä, että juuri noin se asia on. Hitto, seuraavaksi aion sanoa laihdutusta joka vaivaan suosittelevalle lääkärille, että suositteletko laihdutusta myös normaalipainoiselle samasta vaivasta kärsivälle. 

Raisa Omaheimon Ratkaisuja läskeille, on kirja, jota voin suositella todellakin kaikille, olitpa läski, laiha tai jotakin siltä väliltä. Oppimista olisi meillä kaikilla siitä miten suhtautua kanssaihmisiin. Kaikenkokoisiin.

Tämän kirjan jälkeen ainakin minä olen entistä ylpeämpi siitä, että olen juuri minä, juuri sellaisena kuin olen, juuri sellaisena kuin miltä näytän.

”Kehosi ei ole ongelma, joka pitäisi ratkaista.”

Raisa Omaheimo: Ratkaisuja läskeille. Kustantamo SS. 2022.188s.

Kaisa Tammi: Naisvankilan pomo

 ”Nainen näytti ja vaikutti naiselta, johon olisin voinut törmätä ihan missä tahansa. Hänet erotti lukuisista siviilielämässä tapaamistani naisista vain se, että hän oli syyllistynyt henkirikokseen ja oli vanki.”

Kirja naisvangeista pitkään vankilassa työtä tehneet naisen näkökulmasta. Mielenkiintoista. Pidin tosi paljon Ylen Linna-sarjasta ja nuorempana olin paljonkin tekemisissä ulkomaalaisten vankien kanssa, joten ehdottomasti kirja lukujonoon.

No juu, niin on tainnut olla kiinnostava kirja aika monesta muustakin, sen verran pitkät lainausjonot kirjalle oli. Kirjaa piti odottaa… pitkään.

Kaisa Tammi on nainen, joka kasvoi alkoholisti-isän juomisen varjossa. Vanhempien erottua seurasi lähiöelämää levottomassa lähiössä. Nuori Kaisa haaveili näyttelijän urasta, kävi Kallion ilmaisutaidon lukion, mutta päätyikin opiskelemaan psykologiaa. Lama-aikana kesätyöpaikoista oli pulaa ja niinpä hän päätyi kesätöihin Nokalle. Siitä alkoi ainutlaatuinen vankilaura vankilapsykologina ja sittemmin vankilanjohtajana.

Kirja on kurkistus paitsi Tammen elämään, myös suomalaiseen vankienhoitoon, etenkin naisvankien osalta. Kirjassa käydään vankilamailmaa läpi eri teemojen avulla, jotka jollakin tavalla kytkeytyvät Tammen elämään ja uraan: romanit, rasismi, vankilateatteri, lapset vankilassa jne. Vankila on kovin miehinen systeemi, että onneksi on Tammi, joka on jaksanut vuosia, vuosikymmeniä jaksanut pitää ääntä naisista ja naisvangeista. Pitkä vaikuttamistyö on kantanut myös hedelmää. Tämän kirjan pääteemana on oikeastaan naiseus, ei niinkään vankeus, koska vankila-aika on oikeastaan jäävuoren huippu sinne päätyvien naisten elämässä.

Hyvää kannatti odottaa, sen voin kirjasta kyllä todeta. Kirja on mielenkiintoisesti kirjoitettu, Tammen oma elämäntarina ja muistot vankiloista ja vangeista kulkevat eri teemojen lomassa sujuvasti. Kirjassa on paljon faktatietoa, mutta tieto ei tee kirjaa tylsäksi tai kuivaksi lukea. Ennen kaikkea tämä kirja on muistutus siitä mitä kaikkea on raflaavien klikkiotsikoiden takana, etenkin naisten tekemien rikosten takana. 

Suosittelen kirjaa itseasiassa kaikille ihan vain sen takia, että tulisi edes joskus ajatelleeksi, ettei elämä ole mustavalkoista. 

”Nyt kun Hanna seisoi yleisön edessä ja kertoi elämästään, oli se myös minulle silmiä avaava hetki. Hanna muistutti elämästä tilastomerkintöjen takana.”

Kaisa Tammi: Naisvankilan pomo. WSOY Kustannus. 2022. 274s.