lauantai 29. kesäkuuta 2019

Enni Mustonen: Sotaleski

”Tori. Pilvet. Mustat linnut. Hiekkasäkit ja kauhistuneet kasvot maan alla. Jysähdykset ja keinuva maa. Verinen nainen joka huusi.Tulinen pilvi talojen yllä. Liekehtivät rauniot…rauniot…”

Kun lumikinokset sulavat kilpaa pois ja kevät tekee.tuloaan, kirjakauppoihin ilmestyy uusi Syrjästäkatsojan tarinoita- kirjasarjan kirja. Tänä vuonna ilmestynyt on jo sarjan seitsemäs. Kirja kantaa nimeä Sotaleski.

Sotaleski kirjan nimenä on paljon kertova. Kirjan päähenkilönä on Idan tytär Kirsti, kirjasarjan alkukirjojen päähenkilö Ida on jälleen kulisseissa, mutta tärkeässä roolissa. Tarina alkaa kesällä 1939 Karjalan linnoitustöistä. Kirstin mies Iivo kutsuu vaimonsa ja tyttärensä kannakselle auttamaan. Kirsti tutustuu karjalaisten Marin ja Arvon perheeseen. Kotona Leppävaarassa jännitetään Voitto-veljen maaotteluiden keihäänheiton menestystä.

Tunnelma alkaa kuitenkin kiristymään pitkin syksyä. Kirsti läheisineen koettavat elää tavallista arkeaan kotonaan Leppävaarassa. Ida - äiti koettaa parhaan kykynsä mukaan varautua sotaan maisterinsa kanssa. Kun sota lopulta alkaa, Kirsti kokee kovan menetyksen eikä säästy niiltä tulevina vuosinakaan. Sota tuo Leppävaaraan evakkoja ja sodan jaloista karkuun lähteneitä. Rintamalla taistelee moni läheinen, joiden puolesta murehditaan paljon. Huoli onkin aiheellinen. Kirstin mies Iivo on tullut aikoinaan pakolaisena Karjalasta Uhtualta Suomeen ja hänelle sota on henkilökohtainen taistelu synnyinseutujen saamiseksi osaksi Suomea. Kirstikin pääsee tutustumaan miehensä synnyinseutuihin mielenkiintoisin seurauksin.

Sotaleski ei ole sotakirja, vaan sodasta kertova kirja. Mutta ennen kaikkea se on kuvaus naisista ja lapsista sodan keskellä. Jänniitystä riittää, mutta millään karmeuksilla ei mässäillä. Mustonen osaa todellakin kutoa historian ja fiktion toisiinsa. Historian merkkihenkilöitä ei  tosin vilise kirjassa kuten sarjan ensimmäisissä osissa.

Ihan kiva tarina tämäkin, kuten edeltäjänsä, vaikka olen enemmän tykännyt sarjan alkupään kirjoista, taidehistorian henkilöistä ja piian näkökulmasta. Tämä kirja loppuu sen verran jännällä tavalla, että onneksi ensi vuonna on tiedossa uusi osa. Kaikkiaan sarjaan on tulossa vielä kolme kirjaa lisää.

Saa nähdä mitä Idalle, Kirstille, Vienalle ja muille seuraavaksi tapahtuu. Päästäänkö seuraavaksi asekätkennän vaiheisiin ja Helsingin olympialaisiin?  Ja siirtyykö kertojan vuoro nyt Kirstiltä Viena-tyttärelle?

Kannattaa muuten katsastaa Facebookista sivu Syrjästäkatsojan tarinat.


Enni Mustonen: Sotaleski. Otava. 2019. 524s.

perjantai 31. toukokuuta 2019

Mika Mäkeläinen: Kimlandia - Silminnäkijänä Pohjois-Korean kulisseissa

”Pula lannoitteista on niin kova, että kaikki huusseja käyttävät - eli valtaosa pohjoiskorealaisista - on velvoitettu keräämään ulosteensa talteen. Ne levitetään myöhemmin pelloille.” 
Kunnon pohjoiskorealaisen mielestä heillä ei ole mitään kadehdittavaa muulta maailmalta. Päin vastoin, heistä muu maailma kadehtii heitä. No eipä taida kadehtia, mutta Pohjois-Korea kiehtoo ja kiinnostaa. Mieluusti etäältä.

Niin minuakin. Olen seurannut maasta kertovia videoita ja uutisia jo jonkin aikaa saadakseni käsityksen tuosta mystisestä ja salaperäisestä maasta. Kun törmäsin somen ihmeellisessä maailmassa kirjaan nimeltä Kimlandia, se oli ehdottomasti saatava käsiin. 

Ylen ulkomaantoimittaja Mika Mäkeläisen matka alkaa matkalla Kiinan ja Pohjois-Korean rajalla. Mäkeläinen ei onnistu tuolla kertaa saamaan viisumia Pohjois-Koreaan, vaan joutuu kurkkimaan mystistä maata Kiinasta käsin. Aivan yksinkertaista se ei ole, koska Kiinan poliisi ja viranomaiset hankaloittavat monin tavoin eikä Nanpingin kylässä oikein ole ketä jututtaakaan. Harvat asukkaat kavahtavat nälkiintyneitä pohjoiskorealaisia ryöstöretkeilijöitä.

Monenlaisten syynäysten jälkeen lopulta Mäkeläinen saa viisumin ja löytää itsensä matkalla   pääkaupunki Pjongjaniin. Pjongjan on eliitin kaupunki, jonne ei keskiverto pohjoiskorealainen pääse ilman lupaa. Maassa vallitsee luokkajako ja se näkyy mm. asuinpaikoissa. Tavallinen rahvas saa asustaa provinsseissa. Ulkomaalaiset pääkaupunkiimn päästetään, koska heille halutaan esitellä parasta mitä maassa on. Mäkeläinen saa matkaansa valvojan, koska Kimlandiassa eivät ulkomaalaiset saa liikkua ilman valvontaa. Mitään ei pääse tekemään itsenäisesti eikä mihinkään saa mennä yksin. Kuitenkin hän päätyy ainoana pohjoismaisena toimittajana näkemään maan johtajan ilmielävänä hallitsevan työväenpuolueen puoluekokouksessa.
”Kulkulupa etuoikeutettujen asuttamaan pääkaupunkiin vaatii rahaa tai suhteita, tai erityisen hyvän syyn.”
Minusta Pohjois-Korea on virallisesti hukkua omahyväisyyteensä. Maan ideologia, Juche, on sekoitus kansallismielisyyttä, riippumattomuutta, omaehtoisuutta ja omavaraisuutta ja se kattaa neljäsosan koko koululaitoksen opetuksesta. Virallinen totuus ja arkipäivän todellisuus ovat kuitenkin kaksi eri asiaa. Kaksoistodellisuus markkinatalouden muodossa rehottaa ja korruptio on ulottanut lonkeronsa kaikkialle. Sähkökatkokset ovat tuikitavallisia, ruokaa ei ole kaikille edelleenkään tarpeeksi, mutta mitä siitä, kun maan turvana on toinen toistaan vaarallisemmat aseet. Maassa lihavuus on vaurauden merkki ja eniten valtion muonia saavat huippu-urheilijat. 
”Sen sijaa Pohjois-Korea osti nälänhädän vuosina sukellusveneitä Venäjältä, MiG-29- hävittäjiä Valko-Venäjäältä ja sotilashelikoptereita Kazakstanista. Mitä maan. Prioriteeteista kertoo  se, että asehankinnoista ei tingitty, vaikka rahalla olisi ehkä voitu estää satojen tuhansien ihmisten nälkäkuolema?”
Kirjassa virallisen ja arjen erot tulevat hyvin esiin. Markkinataloudella kulisseissa voi tienata monikertaisesti valtion virallisiin palkkoihin nähden. Erityisesti maassa rikastumaan pääsevät kotirouvat, joilla ei ole valtion työvelvoitetta. Valtio velvoittaa työhön määräten työpaikat ja on maksavinaan palkkaa, joka on lähes olematon n. 20 senttiä kuussa. Työvelvoitteesta voi toki ostaa itsensä ulos suurella tukulla rahaa. Sivubisneksillä saa siis paikallisittainkin leipää. Naapurimaan Kiinan teollisuusyritykset käyttävät mielellään pohjoiskorealaista halpatyövoimaa eli todellisuudessa orjia. Palkka on toki kotimaata parempi, mutta palkka menee valtaosin Pohjois-Korean valtiolle. Lisäksi kiinalaiset miehet ostavat pohjoiskorealaisia naisia vaimoikseen, kun kotimaassa sopivia emäntiä ei riitä kaikille. Kiinalle nämä asiat ovat kiusallisia.
”Suomalaisesta näkökulmasta saattaa kuulostaa tunteettomalta, että pohjoiskorealainen äiti jätti noin vain poikansa eikä ole pitänyt häneen yhteyttä, kuten Zeng kertoo. Pohjois-Koreassa asiasta ajatellaan kuitenkin toisin.”
Pohjois-Koreassa puolue määrää paljon muustakin kuin työstä ja maassa isoveli, tai no, ainakin naapuri tai korttelinjohtaja valvoo. Kaikkien ihmisten elämää valvotaan, määrätään ja ohjataan puolueen oikkujen tahdissa, ulkonäköasioista lähtien. Ihmisille  tuupataan kaikenlaisia töitä oman työn oheen, vaikkapa kerrostalon huoltotöitä, tai osallistumista massiiviin paraateihin. Oma kotiin pitää olla tiptop, kun joku saattaa tulla ”kylään” ilmoittamatta vain tarkistaakseen asunnon siisteyden tai sen onko siellä yövieraita. Erityisesti Suuren Johtajan kuvan kehykset pitää olla täydellisen siistit. Jos ei toimi kuten käsketään tai ole varaa ostaa itseään ulos, niin huonosti käy.
”Pohjoiskorealainen erityispiirre on se, että poliittisesta rikoksesta voidaan rangaista tuomitun lisäksi hänen perhettään kolmessa polvessa. Aikuisen ”rikoksesta” ovat joutuneet kärsimään sekä hänen puolisonsa, lapsensa  että omat vanhempansa  - kaikki, jotka sattuvat asumaan samassa osoitteessa."
Pohjois-Korealla on omat puhelinliittymät, joilla ei voi soitella ulkomaille eikä ylipäätään puuhata mitään ulkomaailmaan liittyvää sekä oma  suljettu internet, kwangmyong. Vaikka Pohjois-Korea on niin suljettu maa kuin onkin, valtion johto ei ole kyennyt eristämään sitä täysin. Suljetun netinkin voi kiertää, USB-tikkujen kautta leviää monenmoista kiellettyä sekä monet kuuntelevat ulkomaisten radioasemien koreankielisiä ohjelmia.

Mäkeläisen kirja perustuu hänen juttumatkoihinsa Pohjois-Koreassa sekä naapurimaissa.  Matkalla on ollut omat haasteensa, mutta todella mielenkiintoisen kirjan hän on saanut kasaan. Kimlandia-kirja on mielenkiintoinen kokonaisuus, jossa on sopivasti faktaa, näkökulmia, elettyä elämää, valokuvia unohtamatta. Tekstin äärellä saa ihmetellä, kauhistella ja välillä jopa naurahtaa pohjoiskorealaisille erikoisuuksille, kuten vaikkapa Kimlandian omille kukille kimilsungialle ja kimjongilialle.

Tälle kirjalle on tilauksensa. Kannattaa lukea, jos Pohjois-Korea kiinnostaa, tai vaikka vain haluaa peilata omaa arkeaan. Itse tulin tulokseen, että tätä maailman suurinta avovankilaa en halua tämän lähempää nähdä, vaan tyydyn seuraamaan sitä etäältä.


Mika Mäkeläinen: Kimlandia - Silminnäkijänä Pohjois-Korean kulisseissa. Atena. 2019. 332 s.

tiistai 30. huhtikuuta 2019

Andrew Morton: Meghan - prinsessa Hollywoodista

”Kuva kuningattaresta ja Meghanin äidistä, afroamerikkalaisesta Doria Raglandista seisomassa yhdessä Pyhän Yrjön kappelin edustalla, on oleva symbolinen hetki. Toinen on orjan jälkeläinen, toinen Britannian historian pisimpään vallassa ollut monarkki.”
Kaino nuori tyttö tapaa komean miehen, seurustelee, menee prinssin kanssa naimisiin, saa puoli valtakuntaa ja elää elämänsä onnellisena loppuun asti. Tai no, elää onnellisena ehkä muutaman vuoden ja loppuelämänsä paparazzien jahdatessa joka askelta.

Tällaisiin neitoihin brittihovissa on totuttu. Siivoihin, kainoihin, omalla tavalla ahkeriin, mutta ehdottomasti naimattomiin puhtoisiin pulmusiin. Eronneita ei ole suvaittu, eivätkään neidot ole olleet ennestään julkkiksia. 

Kunnes tuli Meghan.

Meghan Markle on toista maata kuin nuo kainot edeltäjänsä. Hän on ehtinyt tehdä paljon ennen prinssiään. Mitä, sitä Morton raottaa.

Rachel Meghan Markle syntyi Los Angelesissa 4. elokuuta vuonna 1981 keskiluokkaiseen kahta rotua olevaan uusioperheeseen. Isälle avioliitto oli toinen, hänellä on kaksi lasta entuudestaan, ne kuuluisat ilkeät sisaruspuolet. Vanhempien avioliitto ei kestänyt muutamaa vuotta pidempää. 

Kahden rodun välissä tasapainoilu on ollut Meghanille vaikeaa. Hän on pohtinut paljon kumpaan ryhmään hän kuuluu - vai kuuluuko kumpaankaan. Neiti Markle on ehkäpä tämän takia ollut innokkaasti jo nuoresta heikoimpien puolella ja halunnut vaikuttaa. Nuorena Meghan haaveili Hollywood-tähteydestä, Oscarin voittamisesta ja Diana 2.0 olemisesta.

Meghan oli jo nuorena lahjakas esiintyjä ja tiesi alasta yhtä ja toista filmiteollisuudessa työskentelevän isänsä kautta. Myöhemmin hän opiskeli teatteria ja kansainvälisiä suhteita Chicagon liepeillä Northwesternin yliopistossa. Vuonna 2003 hän valmistui ja lähti harjoittelijaksi Yhdysvaltain Buenos Airesin suurlähetystöön. Argentiinassa hän suoritti ulkoasianhallintoon karsivien työntekijöiden koneen reputtaen sen.

Meghanin mieli paloi esiintymään. Isän suhteet auttoivat saamaan pienen roolin General Hospital -sarjassa. Ura jatkui pieninä piipahdusrooleina milloin missäkin. Koekuvaukset toisensa jälkeen toivat kokemusta, muttei töitä. Hän oli liian vaalea tummaihoisten rooleihin ja liian tumma valkoisten rooleihin. Sitkeys lopulta palkittiin, kun 35 dollarin pikkumusta mukanaan hän meni Pukumiehet-sarjan koekuvauksiin ja sai Rachelin roolin, mainetta, rahaa ja muuton Torontoon.

Rachelin rooli teki Meghanista tunnetun ja hän keksi käyttää sitä hyväkseen ajatustensa eteenpäin kertomiseen. Meghan perehtyi somen saloihin, perusti Instagram-tilin, ja sai sille paljon seuraajia.  Hän perusti myös blogin, The Tigin, joka sai nimensä hänen suosikkiviininstään. Lifestyle-tyylisessä blogissaan hän kirjoitti muodista, matkustelusta ja ruoasta. Tunnettuus toi mahdollisuuksia, joita Meghan hyödynsi monin tavoin vaikuttamispyrkimyksiinsä
”Meghan oli johtanut The Tig italialialaisesta viinistä Tignanello. Se on Sangoviese-sekoitus ja ensimmäinen Chianti, joka tehdään ilman vaaleita rypäleitä - viini, joka on syntynyt  viinintekijän halusta saada tuotteensa erottumaan lukemattomien punaviinien joukosta. Meghan piti joukosta erottumisen ajatuksesta. Malja sille, hän ajatteli.”
Ilmeisesti kaikki suhteet ennen Harryä osoittautuivat sammakoiksi. Meghan on ehtinyt olemaan naimisissa ennen Harryään tuottaja Trevor Engelsonin kanssa. Seurustelu kesti kuusi vuotta, avioliitto kaksi. Meghan  ja Harry tapasivat heinäkuussa 2016 sokkotreffeillä Lontoossa. He ehtivät tavata vielä toisenkin kerran ennen kuin Meghan palasi Kanadaan. Vain kahden tapaamisen jälkeen Harry kutsui Meghanin mukaansa safarilomalle Botswanaan. Suhde syveni salassa kaukosuhteena, kunnes lokakuussa 2016 tieto uudesta kuninkaallisesta parisuhteesta levisi laajan yleisön tietoon. Meghan sai niskaansa seksismiä ja rasismia enemmän kuin hän oli koskaan kokenut. Harry huolestui ja hovi julkaisi harvinaisen lausunnon. Meghan joutui samalla pohtimaan, oliko hän rakastunut titteliin vai mieheen. Kaikki kuitenkin näytti menevän hyvin: Meghania alettiin kouluttaa tulevaan rooliinsa, käytiin kuningattaren luona kello viiden teellä, the Tig ja sometilit suljettiin ja lopulta vasemmassa nimettömässä kimmelsi sormus. Matka kohti roolien roolia alkoi.

Andrew Mortonin kirja on taattua laatua, hänhän on kirjoittanut brittikuninkaallisista ennenkin. Morton on kahlannut neiti Marklen elämän näpsäkästi läpi ennen päivää I do:ta. Kirjan luettuaan huomaa miten Meghan on todella uutta vanhoillisessa brittihovissa, tavallaan jonkinlainen tuhkimotarina. Kertaalleen eronnut, kahden rodun edustaja, ensimmäinen orjien jälkeläinen. Hän on aikuinen ja itsenäinen julkisuuteen tottunut nainen, joka on tottunut vaikuttamaan ja ottamaan kantaa epäkohtiin.

Mielenkiinnolla odotan millaisen kirjan Morton saa  herttuatar Meghanista ajan mittaan. Häistä on vasta vuosi ja tuntuu, että tuoreelta rouvalta on jäänyt yksi asia huomaamatta: hän ei ole enää Hollywoodissa, vaan brittihovissa.
”Jo varhain Meghan unelmoi kuuluisan Hollywood-näyttelijän urasta. Hän haaveili siitä, että joskus saisi Oscarin, ja harjoitteli kiitospuhettaan peilin edessä.”

Andrew Morton: Meghan - prinsessa Hollywoodista. Docendo. 2019. 264s.

sunnuntai 31. maaliskuuta 2019

Tee­mu Po­ta­pof­f: Luo­din­kes­tä­vä – Hei­di Fo­xel­lin ta­ri­na

”Katsoin eräänä iltana televisiota, kun yhtäkkiä sänkyyni tuntui lämpimältä ja märältä. Nostin peittoa ja näin, kuinka vatsastani suihkusi verta valtoimenaan.  Lääkäreiden operoimat verisuonet olivat revenneet, ja veri pääsi vuotamaan vatsani päälle ommellun kalvon välistä. Hälytin hoitajan paikalle. ”Ei helvetti!” Hoitaja huudahti. Letkut irrotettiin ja taas mentiin vauhdilla leikkaussaliin. Näitä tapauksia sattui ainakin kolmesti.”
26.5.2012, tuona tuiki tavallisena päivänä uutisvirtaa hallitsi hurjat uutiset Hyvinkäältä. 18-vuotias nuori mies oli kivunnut aamuyöllä matalan liikerakennuksen katolle ja ampui sieltä hallussaan olleilla kivääreillä kadulla olevia ihmisiä. Toisaalla 24-vuotias nuorempi konstaapeli Heidi Foxell istui partioautossa yhdessä työparinsa kanssa. Kaksikko kuittasi saamansa hälytyksen ja suuntasi kohti tapahtumapaikkaa. Paikalle päästyään Foxell oli mennyt hakemaan poliisiauton takaosasta raskaita taktisia liivejä, kun häneen osui. Tuo osuma muutti hänen elämänsä perinpohjin.

Tuosta luodista alkoi Heidin matka melkoisten koettelemusten läpi. Noista kokemuksista kirjoitettu kirja on mielestäni nimetty hyvin Heidiä kuvaavaksi: Luodinkestävä. Vaikka luoti teki peruuttamatonta ja pahaa jälkeä, kuolema on ollut monta kertaa hyvin lähellä, niin silti se ei ole kyennyt nitistää Heidiä.
”Ainakin kerran ensimmäisten viikkojen aikana kiire johti siihen, että heräsin kesken leikkauksen.”
Kirjasta suunnilleen puolet kertoo Foxellin elämästä ennen haavoittumista ja jälkimmäinen puolikas haavoittumisesta selviytymisestä. Kirjan alkupuolella  ollaan Heidin lapsuuden ja nuoruuden Vaasassa, pelataan jalkapalloa, vietetään aikaa kavereiden kanssa, käydään intti ja haaveillaan poliisin urasta. Heidi Foxell on nimittäin tiennyt jo 6-vuotiaasta haluavansa poliisiksi. Jälkimmäinen puolisko on ehdottomasti hurjempi ja jännempi. Monessa kohdassa Heidiä viedään pikavauhdilla takaisin leikkaussaliin, tulee uusi vastoinkäyminen tai mutkia matkaan. Leikkauksia on kertynyt yli 50 ja  muita anestesiaa vaativia toimenpiteitä vähintään saman verran. Myöhempinä vuosina operaatioita on jouduttu tekemään lisää. Tähystyksessä tapahtunut hoitovirhe vei hänet pyörätuoliin. Kaiken päälle Foxell sairastui myös leukemiaan.

Luodinkestävä on kirja nuoresta naisesta, jonka elämä muuttuu silmänräpäyksessä. Se on kirja  kärsimyksestä, kivusta, epävarmuudesta, mutta myös sitkeästä sisusta, peräänantamattomuudesta sekä inhimillisyydestä. Heidi Foxell on joutunut kohtaamaan elämässään enemmän vastoinkäymisiä kuin monet koko elämänsä aikana, mutta hän on selvinnyt niistä uskomattomalla tavalla. Tuolla hurjalla matkalla mukana ovat olleet monet lääketieteen ja kuntoutuksen ammattilaiset, läheiset ja ystävät, jotka pääsevät kirjassa kertomaan oman osansa tässä tositarinassa. Kaiken kokemansa jälkeenkin Foxellin unelma on yhä sama: hän haluaa työskennellä poliisina. Kielellisesti Luodinkestävä ei hurmannut, mutta osasi pitää otteessaan ihan hyvin.

Tämä kirja on tositarina suomalaisesta sisusta. Periksi ei anneta, ei edes luodille.
"Minusta tuntuu kuin olisin jämähtänyt kahdenkymmenenkuuden vuoden ikään. Elämäni on ollut neljä ja puoli vuotta pysäytyksellä. Nyt taas tuntuu siltä kuin elämäni play-nappia olisi painettu uudestaan ja filmi pyörii jälleen. Olen edelleen katkera hoitovirheestä, sillä se vei minut pyörätuoliin.”

Tee­mu Po­ta­pof­f: Luo­din­kes­tä­vä – Hei­di Fo­xel­lin ta­ri­na. Docendo. 2018. 200 s.

torstai 28. helmikuuta 2019

Kaisa Haatanen & Sanna-Mari Hovi: Monarkian muruset – kaiken maailman kuninkaallisia

”Charlesin sanotaan heti kiinnittäneen huomiota nuorempaan sisareen potentiaalisena morsiamena, sillä vielä tuohon aikaan kruununperijän puolison oli syytä olla avioliitossaan neitsyt.”
Hurjaa vauhtia muuttuvassa maailmassamme on ainakin yksi paikalleen jämähtänyt asia: kuninkaalliset. Monelle leipää ja meille muille sirkushuveja tarjoilevat hyvin erikoiseen asemaan syntyneet tai naimakaupalla päätyneet ihmiset, joiden elämä näyttää eriskummalliselta henkivartijoineen, tiukkoine rajoituksineen, rikkauksineen tai hierarkioineen. 

Kuninkaalliset jaksavat kiinnostaa, kummastuttaa ja puhututtaa meitä tasavaltalaisiakin vuodesta toiseen. Jaksamme kauhistella herttuatar Meghanin ja hänen perheensä edesottamuksia, Ruotsin pikku kruunupäiden söpöyttä, kuningatar Elisabetin jatkuvaa tarmoa työskennellä yli 90-vuotiaana tai hulppeita perhejuhlia, joihin otetaan muutama miljoona katsojaa mukaan juhlimaan. Vaikkakin mitä ilmeisemmin he ovat tavallisia kuolevaisia punasine verineen, heissä on sitä jotain. Osittain sitä jotain tuo kuninkaallisuuden jatkumo, kuninkaallisuus kun on periytyvää. Ennen muinoin heillä oli oikeaakin valtaa, nykyäänkin valta on lähinnä vaikutusvaltaa. Jos sitäkään.

Näistä omituisella tavalla kiehtovista ihmisistä Kaisa Haatanen ja Sanna-Mari Hovi ovat koonneet melkoisen muhkean tietopaketin Monarkian muruset.  Teos pitää sisällään nykypäivää ja historiaa kuninkaallisista eri näkökulmista. Kirja on jaettu lukuihin maan, maanosan tai jonkin teeman mukaan. Muinaisista roomalaisista lähtien ei sentään lähdetä kuningashuoneiden historiaa ruotimaan, mutta historian siipien havinaa kyllä kirjassa kuulee taustoittamiseksi. 
”Japani keisarillinen perhe on köyhä, suhteellisesti tarkasteltuna. Perheellä oli ennen toista maailmansotaa miljoonien omaisuus. Toisessa maailmansaodassa kärsityn häviön jälkeen miehittäjät veivät Hirohiton omaisuuden rangaistukseksi Japanin toimista sodassa.”
Kirja ei rajoitu pelkästään eurooppalaisiin kruunupäihin, vaan kiertää maailman eri kolkissa. Yllättävää miten paljon kuninkaallisia on esimerkiksi Afrikassa tai Aasiassa. Heistä emme kuule mediassa, kun tutummat Iso-Britannia ja Ruotsi vievät kaiken huomion. Lisäksi lyhyesti esitellään nyt jo edesmenneet kuningashuoneet sekä yhden luvun verran puhutaan Suomen kuninkaasta. Yksi mielenkiintoinen puoli kirjassa on teemaluvut, jotka käsittelevät muun muassa kuninkaallisia lemmikkieläimiä, koriste-esineitä, anoppeja, kummilapsiverkostoa tai kuninkaallisia kuvaavia tv-sarjoja.
”Sisaruksista nuorin Madeleine, kotiväen kesken Len, on kuningasperheen älykkä. Hän on perheensä ensimmäisenä suorittanut filosofian kandidaatin tutkinnon ilman erivapauksia. Saipa hän suurimmasta osasta kursseja korkeimman arvosanan.” 
Monarkian muruset on 400 sivua kiinnostavaa tietoa. Kirja on kirjoitettu hauskalla ja viihdyttävällä otteella. Kirjoittajien huumori on kohdillaan, he eivät hehkuta liiaksi kruunupäitä vaan suhtautuvat heihin lempeästi. Hauskoja ovat myös kirjoittajien kirjan marginaaleihin painetut kommentit kuninkaallisten edesottamuksista. Kirjassa on kivaa myös se, ettei sitä tarvitse lukea alusta loppuun, vaan sen voi vaikka lukea hyppien mielenkiinnon mukaan luvusta toiseen. 

Taitavat kruunupäät olla kirjailijoille ja toimittajille ehtymätön kaivo. Moneen kuninkaalliskirjaan nähden Monarkian muruset tarjoaa kattavan tietomäärän monesta eri näkökulmasta. Uskoisin, että kirjassa on kuninkaallisia seuraaville uuttakin tietoa, ainakin itselleni oli. Toivoisin, että vielä nähtäisiin eepos, joka keskittyy pelkästään meille eurooppalaisille vieraampiin kruunupäihin. Taikka mikäpä estäisi kirjoittamasta kirjaa perhejuhlista, koska niitähän viime vuosina on riittänyt, häitä ja ristiäisiä tämän tästä. Ehkäpä seuraavaksi on tiedossa kuninkaallisten hautajaisten aalto.
”Jokaisella on kuninkaallisista mielipide. Niin meilläkin: he ovat kiehtovia. Kuninkaalliset eivät ole satujen sankareita vaan ihmisiä, ja me olemme kiinnostuneita toisista ihmisistä ja heidän asioistaan. Me rakastamme kummallisuuksia ja poikkeuksia. Me nauramme hassuille hatuille ja kuuntelemme korvat hörössä juoruja. Me pidämme historiasta ja me seuraamme politiikkaa. Me luemme kuninkaallisista historiankirjoista ja katsomme muun maailman kanssa häitä ja hautajaisia.”
Kaisa Haatanen & Sanna-Mari Hovi: Monarkian muruset – kaiken maailman kuninkaallisia. Johnny Kniga. 2018. 400 sivua


torstai 31. tammikuuta 2019

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

”Kuoleman väri on valkoinen. Hautajaisissa pukeudutaan mustaan, elävät pukeutuvat. Vainajakin on mustissaan, kun se on puettu parhaimpiinsa mitä eläessään on omistanut, mutta kasvot sillä on aina valkoiset. Kun sielu jättää ihmisen, vain valkoinen jää jäljelle.” 
Suomen historiassa on ollut lyhyt, mutta sitäkin merkittävämpi jakso, jolloin kuoleman väri oli todellakin valkoinen ja tuhannet ja taas tuhannet joutuivat mierontieltä joukkohautaan. Harmillista kyllä, tuosta nälkävuosiksi kutsutusta jaksosta on kirjoitettu vähän romaaneja. Aki Ollikaisen kirja Nälkävuosi on tästä ihastuttava poikkeus. Nälkävuosi on toimittajana työskentelevän Ollikaisen esikoisromaani. Teos oli Finlandia-ehdokkaana 2012 ja kirja voitti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon.

Kirjassa eletään talvea 1867-68 lokakuusta seuraavaan kevääseen. Tarinassa nähdään selvästi eri henkilöiden ja yhteiskuntaryhmien kautta, miten nälkävuodet kohtelivat eri ihmisiä eri tavoin. Renqvistin veljekset Lars ja Teo ovat hyväosaisia, mutta eivät silti jää paitsi kriisistä. Jos ei muuten, niin miettimällä miten Jumala sallii kaiken tapahtuneen. Kun Renqvistien ja kerjäläisten tiet kohtaavat, voittaa inhimillisyys kaiken kärsimyksen keskellä. Toinen hyväosainen on senaattori J. V. Snellman, joka koettaa ratkaista kriisin tuomia ongelmia parhaansa mukaan.

Traagisin ja kauhein kohtalo on torppariperheellä, sillä vaikka nälkävuodet koskettivat kaikkia, ankarimmin ne koettelivat kaikkein köyhimpiä. Perheeseen kuuluu Marja ja Juhani ja kaksi lasta Mataleena ja Juho. Kotona alkaa ruoka ja neuvot olemaan lopussa. Marjan ja lapsien on pakko lähteä muiden tavoin mierontielle. Vastaan tulee hyviä ja pahoja ihmisiä ja he kokevat monenmoisia kohtaloita matkan varrella. Perheestä on vain yksi enää elossa kirjan lopussa eikä hänen loppujen lopuksi käy hurjan huonosti.
”Ne ovat tämän talven aaveita - lumipatsaat, jotka tuuli repii ylös jäiseltä ulapalta. Laivaa ei koskaan tullut, tuli talvi, varoittamatta yhdessä yössä.”
Nälkävuosi on pieni suuri kirja. Pieni ehkä sivumäärältään, mutta kansien sisällä oleva tarina on suuri. Tarina on myös julma ja traaginen, mutta tuore, koska aihetta ei ole paljoa käsitelty kirjallisuudessa.  Ollikainen  kertoo tarinansa  kauniisti, vähäeleisesti ja tarkasti miettien. Historiallinen totuus tarinan taustalla tekee siitä melkoisen karmivan. Tämä kaikki on tapahtunut jollekin oikeasti. Nykyihmisen on vaikeaa kuvitella millaista on lähteä kohti tuntematonta ja jättää kotinsa, kun ruokaa ei yksinkertaisesti ole. Ehkäpä tämänkaltaiset tarinat avaisivat silmiämme tajuamaan miten tärkeää on pyrkiä pitämään huolta kaikista, tilanteessa kuin tilanteessa. 
”Sitten ikuisuus päättyy. Maa ei ota pehmeästi vastaan, siellä odottaa säälimätön kylmyys, ainainen lumi, joka pölähtää pilvenä Marjan romahtaessa.”


Aki Ollikainen: Nälkävuosi. Siltala 2012. 139 s.

maanantai 31. joulukuuta 2018

Anna Kontula: Eduskunta - ystäviä ja vihamiehiä


”Mutta politiikan aikamuoto on futuuri, parhaan mahdollisen tulevaisuuden tavoittelu olemassa olevista lähtökohdista.”
Matka kansanedustajaksi on yleensä pitkä, kivinen ja kallis. Moni halajaa Arkadianmäellä, mutta aika harva lopulta pääsee. Meille Suuren salin ulkopuolella oleville eduskuntatyö näyttäytyy lähinnä tv:n väittelyistä eikä me siitä paljoa muuta tiedetäkään.  Millaista on tehdä työtä erilaisten kirjoitettujen ja kirjoittamattomien sääntöjen luvatussa valtakunnassa?

Toisen kauden tutkijataustainen vasemmistoliiton kansanedustaja Anna Kontula avaa oven kansanedustajan arkeen kirjassaan ”Eduskunta - ystäviä ja vihamiehiä”.  Hän  on tehnyt harvinaisen mielenkiintoisen työn koottuaan yksiin kansiin näkemyksensä eduskunnasta jututettuaan kollegoitaan ja havainoituaan ympäristöään.  

Kirjasta oikeastaan nousee pari keskeistä asiaa: aina on kiire ja seuraava konflikti saattaa odottaa jo nurkan takana. Kansanedustajan kalenteri elää koko ajan, vaikka se on alati täynnä. Homma on kokonaisvaltaista ja melkoista säätöä eikä se koske vain edustajaa itseään. Kun aikataulut venyy ja paukkuu, perhe joutuu tottumaan edustajan poissaoloon ja jatkuviin muutoksiin. Sellainen vaatii joustoa monelta taholta ja pitkää pinnaa. Edustajaa itseään voi syyllisyys painaa, kun joutuu olemaan paljon poissa perheen luota, mutta  onneksi perheaikaa suojellaan eduskunnassa: työlle ei saa omistautua perheen kustannuksella.
”Osa edustajan ydinosaamista on ajankäytön huolellinen punninta. Ammattitaitoinen poliitikko varjelee aikaansa, ehtii sinne, minne pitää, ja toisaalta välttää turhat aikasyöpöt.”
Kaikki kansanedustajat ovat periaatteessa samanarvoisia, mutta Kontulan mukaan eduskunta on täynnä nokkimisjärjestyksiä. Näkyvin paikka on varmasti Suuressa salissa, jossa noudatetaan senioriteettia eli pisimpään edustajana olleet sijoittuvat eturiviin ja vastatulleet taakse. Eturivissä  näkyvyyttä on helpompi saada kuin takarivissä. Onko eturivissä aina painavaa sanottavaa, se on eri asia. Eduskunta on työpaikka, jossa vaikutusvalta hankitaan asiantuntemuksella. Lainsäädäntötyö pääosin tapahtuu valiokunnissa, joten niiden tärkeät paikat ovat hyvin haluttuja.

Valtakunnan kaapin päällä ei haluta näyttää häviäjiltä. Ja aika vaikeaa on pärjätä kilpailussa, jos näyttää luovuttavan heti kättelyssä. Naisella väsymys näyttää heikkoudelta, miehellä paljolta työmäärältä. Muutenkin pärjää paremmin, jos on keski-ikäinen mies. 

Kansanedustajat mielletään usein ulospäinsuuntautuneiksi ja sosiaalisiksi ihmisiksi. Totuus on kuitenkin toinen, kaikki eivät koe olevansa superverkostujia, toinen on arka, kolmas kuvaa itseään jossain määrin umpimieliseksi. Kulisseissa löytyy myös avioeroa harkitseva oksentava edustajakollega tai arvoisa miesjoukko jonottamassa siivottavana olevaan vessaan kuin kuka tahansa muu.

Kirjasta välittyy hyvin kuva, että kansanedustajan työ ei ole yhtä kahvin juontia, väittelyä Suuressa salissa, suun soittoa ja taksilla ajelua. Homma on kamppailua vallasta: kamppaillaan politiikan suunnasta, näkyvyydestä, yksilöiden ja eri ryhmien välillä. Kollegat ovat samalla pahimpia kilpailijoita ja työkavereita. Oma eduskuntaryhmä on tärkeä ja kuppilassa ollaan yhteyksissä yli puolerajojen. Kuulostaa varsin skitsofreniselta, mutta verkostumisen taito on tärkeää. Paljon puhuttanut ryhmäkuri saa myös useamman sivun verran tilaa Kontulan kirjassa. Hän pitää sitä laajasti hyväksyttynä ja tunnustettuna juttuna. Sen haastamisessa on tosi kyseessä.

Tämä on ehdottomasti politiikan hevijuusereiden kirja. Minusta tämä kirja sopii erityisesti niiden lukulistalle, jotka väittävät kansanedustajan homman olevan vain verovaroilla elämistä ja puolet vuodesta lomailua. Kansanedustajan homma ei totta vie ole helppoa eikä koske vain edustajaa itseään. Kontula avaa mielenkiintoisesti oven Eduskuntatalon arkeen ja näyttää sieltä paljon sellaista, jota ei näe televisiosta. Hän kertoo sykähdyttäviä tarinoita niistäkin hetkistä joita me muut emme näe Suomen julkisimmasta ja salaisimmasta työpaikasta.
”Politiikassa ei voi tehdä tai saavuttaa mitään yksin.”

Anna Kontula: Eduskunta - ystäviä ja vihamiehiä. Into-Kustannus Oy. 2018. 240s.