keskiviikko 30. kesäkuuta 2021

Minja Mäkilä: K-pop - unelma huomisesta


 ”Miten K-poppia voisi kuvailla?

Värikästä. Modernia. Viimeisen päälle hiottua. Kaikkien aikojen Euroviisu-sikermä. Militaristisen tarkkaa. Fanien vartioimaa. Visuaalista. Some-ilmiö.”

Joka vuosi tuntuu oleva yksi kirja, jonka ilmestymistä odotan kuin kuuta nousevaa. Tänä keväänä se oli Minja Mäkilän teos  ”K-pop - unelma huomisesta". 


Olen fanittanut Japania ja japanilaista populaarikulttuuria jo yli vuosikymmenen. Japani oli pitkään oikeastaan ainoa Itä-Aasian maa, johon koin mitään mielenkiintoa. Olin toki lukenut Koreasta kantautuneita uutisotsikoita itsemurhan tehneistä nuorista poptähdistä, mutta sivuuttanut ne hetimiten.


Kunnes löysin k-draaman. Olin myyty. Näin laadukkaita ja hyvällä maulla tehtyjä sarjoja ei länsimaissa tehdä! Sarjojen vanajavenessä kiinnostuin kaikesta muustakin Etelä-Koreaan liittyvästä: musiikista, kulttuurista ja kielestä. Yht´äkkiä huomasin Blackpinkin löytyvän lempibändieni listalta ja käsissäni pyöri nippu korean kielen oppikirjoja.  Olen myös onnistunut tuntikausia kuluttanut Youtuben äärellä perehtyen korealaiseen kulttuuriin kimcheineen ja superpitkine koulupäivineen. 


K pop näyttää ulospäin tosi kepeältä ja hauskaltakin, mutta totuus on kuitenkin aika tavalla toinen. K-pop on todella ristiriitainen, sen ainakin tämän kirjan luettuaan saa huomata. Mäkilä kattaa lukijan pöydälle annoksen tähtipölyä ja varjopuolia sekä kattavan paketin korealaisen popularikulttuurin historiaa. Lisäksi makupaloina on katsauksia niin kauneusleikkauksiin, fanituotteisiin, k-popin kansainvälisyyteen kuin korealaiseen arvoihin.


No, mutta mikä ihmeen k-pop?  K-pop tarkoittaa Etelä-Koreassa tehtyä popmusiikkia. Laulukielen ei tarvitse olla korea eikä idolien korealaisia eikä musiikkikaan ole sidottu länsimaisittain ajateltuun popmusiikkiin. K-pop näyttäytyy viimeisen päälle hiottuna ja harjoiteltuna tarttuvine biiseineen ja videoineen, puhumattakaan kauniista ja lahjakkaista tähdistä. Kirja nimensä mukaisesti keskittyy hyvin vahvasti teeman ympärille sen eri näkökulmista, mutta raottaa myös korealaista kulttuuria. Se on tärkeää, koska kulttuuri hieman selittää sitä miksi esimerkiksi nuoria idoleita kohdellaan niin huonosti kuin kohdellaan.


Etelä-Korea on maa, jossa perinteiset arvot määräävät edelleen paljon ja jossa korkeaa koulutusta arvostetaan ja sen eteen uhrataan valtavasti. Tähtiin tähyävän nuorukaisen elämä ei ole idoliharjoittelijana varmaankaan sen helpompaa kuin korkeakouluopintoihin tähtäävän ikätoverinsa, koska idolin oletetaan kestävän todella paljon. Treenaus sulkee nuorelta loppuiäksi monia ovia ja tuo mukanaan velkataakan. Ja loppujen lopuksi, vain muutama onnekas onnistuu siinä mitä sadat tuhannet yrittävät. Maassa, jossa nuorena onnistuminen määrittää paljon, tulevaisuus ei näytä kovin auvoiselta, jos ei onnistukaan kuulumaan näihin harvoihin.

”Tässä pelissä ”erittäin hyvä” ei riitä.

Lapset aloittavat arvostetuimpia yliopistoja varten opiskelun nuorimmillaan vain kaksivuotiaina ja viettävät vanhempien kustantamassa yksityisopetuksessa usein toisen koulupäivän koulusta päästyään. Osalle nuorista ei jää opiskelun ulkopuolella aikaa kaverisuhteille, harrastuksille tai edes elokuvien katsomiselle. Sanonnan mukaan paikka huippuyliopistossa on saavutettavissa kolmen tunnin yöunilla, neljän tunnin yöunet ovat jo tie epäonnistumiseen.”

K-popin maailmassa ohjelmayhtiöiden ylläpitämä kuri on kova ja kattaa vuorokauden jokaisen minuutin. Tie tähdeksi tarkoittaa muun muassa puuttumista ulkonäköön ja ihmissuhteisiin, altistumista häirinnälle, aliravitsemusta, jatkuvaa univelkaa ja kovaa työtä. Välillä nuoret idolit ovat niin uupuneita, että bändikaveri saavat huolehtia väsymyksestä ja aliravitsemuksesta pyörtyneen kollegansa nukkumaan. 


Faneille halutaan luoda illuusio täydellisestä idolista, kirjassa kerrotaan, miten kuri on mennyt jopa joskus niin pitkälle, ettei idoleita ole päästetty kiertueilla vessaan, ettei vain heitä erehdytä uskomaan tavallisiksi ihmisiksi. Niin ja tietenkään kunnon idoli ei mokaa missään: jo pelkkä turvavyön käyttämättä jättäminen saattaa aiheuttaa somekohun, ja sukulaisten erheet saattavat olla hyvinkin kohtalokkaita nuoren idoli uralle.


Eteläkorealainen popmusiikki on mielenkiintoinen ja puhutteleva kansainvälinen megailmiö, josta Suomessa ei vieläkään minusta puhuta tarpeeksi. Ja vielä vähemmän aiheesta on julkaistu kirjoja. Onneksi kulttuurihistorian maisteri Minja Mäkilä tarttui näppäimistöön ja kirjoitti tämän kirjan.


Teos oli juuri sitä mitä odotin ja kirjaa todella kannatti odottaa. Kirja on suunnattu alan faneille ja harrastajille, mutta miksei se olisi  oiva lukupaketti myös aasialaisesta kulttuurista kiinnostuneille ja musiikista laajemmalti kiinnostuneille.  Kirja on nimittäin korealaisen populaarikulttuurin aarreaitta. Etelä-Koreassa on paljon puolia, joista pidän, mutta näin keski-ikäisenä täti-ihmisenä välillä tuli sääli nuoria tyttöjä, jotka uhraavat nuoruutensa yleensä toteutumattoman unelman eteen.


Vaikka nyt tiedän huomattavasti paljon enemmän k-popista ja k-draamasta, aion nauttia niistä vastakin. Sillä edelleenkään ei mielestäni länsimaissa osata likimainkaan tehdä yhtä hyviä draamasarjoja, no ehkä The Crownia ja Downton Abbeytä lukuunottamatta. 


 Minja Mäkilän haastattelu kirjasta löytyy tästä.

”Kaiken epävarmuuden ja vaikeuksien keskellä K-pop luo utopian, jossa jokaisella on toivoa.”

Minja Mäkilä: K-pop - unelma huomisesta. Otava. 2021. 240s.


maanantai 31. toukokuuta 2021

Dean Nicholson: Nalan maailma

 ””Mikäs kissan tarina on?” Tony kysäisi maalatessamme.”No, se on aika pitkä tarinaksi”, vastasin. ”Tyhjennettynä se menee niin, että poimin sen turvaan Bosniasta. Neljä kuukautta sitten. Siitä asti se on kuulunut kalustoon.””Oletko varma, ettet itse tullut poimituksi?” Tonyn kysyi pilke silmäkulmassaan. ”Olen nähnyt teidät yhdessä. Olet tainnut löytää sydänystävän.””

Vuonna 2018 kolmikymppinen skotti Dean Nicholson päätti lähteä pyöräilemään ystävänsä kanssa maailman ympäri. Matkakumppanien tiet erosivat alkuunsa, mutta Bosniassa Dean löysi jotakin odottamatonta: pienen hylätyn kissanpennun. Eläinrakkaana ihmisenä hän ei voinut jättää pikku otusta kuolemaan vuorille, vaan poimi sen mukaansa ja siitä lähti kaksikon seikkailu pyörän päällä pitkin Eurooppaa ja Aasiaa.


Dean nimesi kissan Nalaksi. Ensin oli saatava pikku kissa kuntoon. Sitä varten Dean salakuljetti kissan Montenegroon, vei eläinlääkäriin ja alkoi haalimaan tarvittavia papereita saadakseen sille oman passin. Kun paperit oli kunnossa, saattoi seikkailu alkaa. Kaksikosta tuli erottamattomat.


Nalan mukaantulo kaikkine lääkäreineen, papereineen ja hankintoineen vaati rahaa. Dean päätyi töihin Kreikkaan Santorinin saarelle melontaoppaaksi. Samoihin aikoihin Dean kohtasi täydellisen yllätyksen: hänen Instagram-tilinsä seuraajamäärä oli räjähtänyt ja miehelle tulvi yhteydenottoja. Kaikkia kiinnosti maailmalla pyöräilevä mies ja kissa. Somenäkyvyys vain lisääntyi ja siitä oli matkalla yllätyksellisesti hyötyäkin. Maine kiiri maasta toiseen.


Nicholson on suuri eläinten ystävä, se hänestä kirjaa lukiessa nousee vahvimmin esiin. Hän ei vain pelastanut Nalaa, vaan matkan varrella hän tutustui eläimeen jos toiseenkin, hylättyihin ja laiminlyötyihin, huolehti niistä ja järjesti niille oman kodin. Dean myös tutustui monelaisiin eläinhoitoloihin ja eläinrakkaisiin ihmisiin. Somejulkisuuttaan hän ryhtyi käyttämään auttaakseen näitä ja monia muita eläinten auttajia. 


Deanin tarkoitus oli jatkaa matkaa Intiaan ja siitä eteenpäin, mutta aina ei kaikki mene suunnitelmien mukaan, kun Nalan terveys ei oikein olisi tykännyt lentomatkustelusta ja matkaa alkoi mutkistaa koronapandemiakin. Virus oli vähällä erottaa Deanin ja Nalan.


Ennen koronaa he olivat ehtineet käydä Bosnian, Montenegron ja Kreikan lisäksi Albaniassa, Turkissa, Georgiassa, Azerbaidzanissa, Bulgariassa, Serbiassa ja Unkarissa. 


Tästä kirjasta tulee väkisinkin mieleen nyt jo edesmennyt Bob-kissa ja James Bowen. Bobista Jamesista kertovat kirjat ja tämä kirja kertovat miehen ja kissan ystävyydestä, mutta tarinat ovat kuitenkin hyvin erilaiset. Matka Deanin ja Nalan matkassa on mielenkiintoinen, koskettava ja välillä jännittäväkin, oikea kissaihmisen unelmakirja. Nalan maailma osoittaa jälleen todeksi sen, miten eläimestä voi tulla elämää suurempi ystävä, joka hellästi puskee elämä oikeille raiteille.


Dean Nicholsonin ja Nala-kissan seikkailuja voi seurata kaksikon 1bike1world-sometileillä, jotka ovat keränneet miljoonayleisön.

”Nala makoili vierelläni kerälle käpertyneenä, täysin tyytyväisenä oloonsa eristyksissä, sillä sellaista elämä tällä erää sattui olemaan. Nala vain jatkoi elämäänsä, kuten aina. Minäkin päätin seurata sen esimerkkiä, ottaa rennosti ja rauhoittua. Mitä muuta muka saatoin?” 

Dean Nicholson: Nalan maailma. WSOY. 2021. 272 s.

maanantai 24. toukokuuta 2021

Vera Miettinen: Eerika


 ”Kaislasuo oli todella huolissaan Eerikasta. Kaiken muun huolen lisäksi lapsella  oli yleensä aina epäsopivat tai epäsiistit vaatteet päällään. Paidat ja housut olivat liian isoja ja hihat sekä puntit oli kääritty moneen kertaan rullalle. Toisinaan Eerikalla oli myös liian pieniä, kiristäviä vaatteita yllään. Usein vaatteet olivat myös rikki, ja esimerkiksi ulkohousut olivat polvista hajalla. Myös heijastinliivi oli sivusta kiinni kahdella kuminauhalla, joista toinen oli poikki. Joskus Eerikalla oli sisähousuina kerrastonhousut, joista näkyi alushousut läpi. Eerikan epäsiisti vaatetus pisti silmään myös siksi, koska Nadia ja isä olivat pukeutuneet aina hyvin huolitellusti.”

Olipa kerran tyttö nimeltä Eerika. Tai Vilja. Tytön vanhemmat kutsuivat häntä eri nimillä. Eerikana tyttö oli ollut siihen asti, kun hänet sijoitettiin kiireellisesti isänsä luo asumaan äidin päihteidenkäytön takia. Eerika oli kuusivuotias.


Isän luona asui äitipuoli Nadia. Nadia kertoi olevansa ranskalais-marokkolainen lääkäri, joka odotti perheeseen nelosia. He kaikki kolme asuivat pienessä yksiössä Helsingissä. Isän ja Nadian luona Eerikasta tuli Vilja. Iloinen, huumorintajuinen ja sosiaalinen tyttö muuttui sulkeutuneeksi ja hiljaiseksi. Omaa äitiään ja velipuoltaan Eerika tapasi valvotusti. 


Kotona arki oli väkivallan sävyttämää. Eerikalla oli julmaakin julmempi äitipuoli, joka rääkkäsi ja kiusasi tyttöä monin eri tavoin. Eerikan tavarat katosivat, vaatteet olivat rikki ja revitty, kotiavaimet kadonneet. Eerikaa pakkosyötettiin väkivaltaisesti, hänet laitettiin juoksemaan kotipihalla pitkäksi aikaa ja kävelemään ekaluokkalaiselle pitkän koulumatkan. Hän joutui jopa menemään ulostamaan pihalle, kun kotona ei päästetty vessaankaan. Lopulta Eerikaa alettiin sitomaan sänkyynsä kiinni yöksi, jos hän oli Nadian mielestä ollut tuhma. Nadia sai Eerikan isän mukaan väkivaltaisiin tekoihin. Nadia ja isä kuvasivat monia väkivallan täyttämiä hetkiä näyttääkseen muille kuinka tuhma tyttö oli.

””Katso nyt! Ihmiset saavat nähdä, kuinka kelvoton pikku kakara sinä olet”, Nadia raivosi ja vilkaisi videokameraa.

”Tässä näette, kuinka tottelematon kakara Eerika on”, Nadia sanoi kameralle.”

Pienen Vilja Eerikan elämästä oli moni aikuinen huolissaan. Naapurit, äiti, koulun henkilökunta ja sosiaaliviranomaiset. Isä ja äitipuoli onnistuivat luovimaan aina ulos uudesta lastensuojeluilmoituksesta ja uudesta huolesta. He laittoivat kaiken Eerikan syyksi, heistä Eerikaa piti rangaista. Jos Eerikalta itseltään joku aikuinen kysyi kotioloista tyttö vastasi vain että "Se on salaisuus” ja ”En mä tiedä.” Sen vain hän kertoi, ettei hänellä ollut ketään aikuista johon luottaa.


Muutama kuukausi ennen kuolemaansa Eerika kuitenkin sijoitettiin Meripihan perhekotiin ja Eerika muuttui. Poissa oli tavaroitaan hajottava, raivokohtauksia saava tyttö. Eerika viihtyi perhekodissa, sai kavereita ja kävi ekaluokkalaisen innolla koulua. Tuota onnea kesti jonkin aikaa, kunnes tuli aika taas palata isän ja äitipuolen luo asumaan. Eerika ei tahtonut mennä. Hän tiesi mitä oli tulossa. Lisää väkivaltaa.


Äitienpäivänä 2012 Eerika kuoli tukehtumalla äärimmäisen julman väkivallan seurauksena, prinsessatiara päässään. Hän oli kuollessaan 8-vuotias.


Eerikan kuoleman jälkeen paljastui, että  Eerika ei ollut itse vaatteitaan repinyt tai hävittänyt koulukirjojaan, vaan äitipuoli oli lavastanut Eerikan voidakseen rääkätä häntä. Äitipuoli, joka oli valehdellut likimain kaikesta. Mitään ranskalaismarokkolaista Nadiaa ei ollut olemassakaan, ei monikkoraskautta tai lääkäriä, oli supisuomalainen Sirpa Laamanen. Eerikan isä, Touko Tarkki oli uskonut koko suhteen ajan naisystävänsä valheet. 


Eerikan isä ja äitipuoli tuomittiin murhasta elinkautisiin vankeusrangaisuksiin. Heillä kummallakin on todettu olevan persoonallisuushäiriöitä, tuomion he molemmat saivat syyntakeisina. 


Vilja Eerikan tarina ei jätä todellakaan ketään kylmäksi. Kirjan kirjoittaja rikos- ja oikeusuutisointiin erikoistunut toimittaja Vera Miettinen on tehnyt mittavan työn Eerikan elämän saamiseksi kansien väliin. Kirja nojaa vahvasti todennettavissa oleviin faktoihin. Miettinen on kahlannut valtavan määrän asiakirjoja, haastatellut sukulaisia ja tavannut myös rikoksen tekijät. 


Kirja on kirjoitettu helposti luettavaan muotoon vuoropuheluinen ja kohtauksineen Eerikan elämään liittyvissä paikoissa. Itse kuolinyön tapahtumia kirjassa ei juurikaan käsitellä eikä väkivallalla mässäillä, onneksi. 


Kun kirja ilmestyi, ajattelin, että tämän kirjan jätän väliin. Kun hain sen kirjastosta, en ollut vieläkään varma lukisinko sitä. Tapauksen ollessa otsikoissa en ollut seurannut juttua kovin tarkasti, mutta mediassa pyörinneistä otsikoista tiesin sen olevan julma. Päätin kuitenkin lukea kirjan, vaikka sen lukeminen tekikin välillä ihan fyysisesti pahaa. Kaikista riipaisevinta kirjan lukemisesta teki se, että tämä on totisinta totta. Pienen tytön kohtalosta on todella surullinen, tuomittuja kohtaan tuntee syvää vihaa ja kirjaa lukiessa turhautuu usein siihen, miten viranomaiset eivät tajunneet tytön ahdinkoa. Etenkin, kun Eerika oli ollut lastensuojelun asiakas lähes syntymästään asti.


En lainkaan ihmettele miksi Eerikan tapausta on luonnehdittu Suomen rikoshistorian iljettävimmäksi murhaksi. Nuorempana puuhailin vuosia Yhdysvaltojen kuolemanrangaistuksen parissa enkä siinä maailmassa törmännyt lähellekään yhtä kammottavaan tapaukseen.


Vaikka aihe on rankka ja koskettava, tämä kirja kannattaa lukea. Kirja laittaa ajattelemaan kaikkia niitä eerikoita, jotka edelleen kokevat kotonaan monenlaista väkivaltaa ja kiusaamista. Pienen Eerikan kohtalo, niin kurja kuin se onkin, toivottavasti pelastaa jonkun toisen lapsen kokemasta samaa kohtaloa.


Lukiessani netistä erilaisia tapaukseen liittyviä juttuja, löysin seuraavan podcastin. Suosittelen kuuntelemaan. 


https://seura.fi/seura-podcast/vahva-tarina/tiarapainen-tytto/

”Maarit luki runon ja itki.

”Kyllä sinä rakas Eerika pääseet vielä kotiin”, Maarit sanoi.

Eerika näytti surulliselta.

”Äiti, en minä pääse kotiin enää ikinä.””

Vera Miettinen: Eerika. Deadline kustannus. 2020. 269s.

perjantai 30. huhtikuuta 2021

Stéphane Garnier: Elä kuin kissa


 ”Kaikki tietävät, etteivät kissat varsinaiset tee mitään, ja silti niitä palvellaan jatkuvasti! Ne ovat kuninkaita.”

Olen useasti elämäni nykyisiä Raitahäntiä seuratessani pohtinut ääneen miten helppoa kissan elämä näkyy olevan. Turhanpäiväisyydet eivät mieltä paina eikä ne taatusti tee mitään mikä ei niitä juuri sillä hetkellä huvita. Ei vaikka kuinka maanittelisin niitä tulemaan luokseni tai kehräämään. 


Ne tuntuvat pääsevän niin helpolla verrattuna ihmisten arkiseen elämään. Ei mitään vastenmielistä tai hankalaa, ja jos on, siitä hankkiudutaan ripeästi eroon.


Ollapa kissa!


Eipä hätää, koska ”Elä kuin kissa” -kirja antaa parhaat vinkit miten omaa elämää voi muuttaa mahdollisimman kissamaiseksi. 


Meillä ihmisillä tuntuu olevan ainainen kiire ja murehdimme milloin mitäkin asiaa. Eikä pitkäjänteisyydellä, hyvällä itsetunnolla tai tyyneydellä päästä niilläkään kehumaan.


Mutta kissapa ei murehdi turhia tulevaisuudesta tai kiireestä, vaan tarttuu hetkeen juuri sellaisena kuin se on. Kissa pitää hyvää huolta omasta hyvinvoinnistaan ja kulkee rohkeasti omia polkujaan eleganttina ja ylpeänä itsestään. Ne myös tietävät olevansa kertakaikkiaan vastustamattoman ihania. Sillä suloisuudella kuitataan kaikki vahingotkin. Kuinka monta kertaa oma pikku Kille Raitahäntä on minua katsonut pää kallellaan ja todennut toruihin, etten mahda hänelle mitään, kun hän on niin mahdottoman ihana.


Niinhän kissa on - mahdottoman ihana. Lisäksi kissan merkitystä lohduttajana ja ymmärtäjänä ei voi aliarvioida. Kissa todellakin auttaa ihmistä monin tavoin pelkällä läsnäolollaan. 


Miksi siis emme antaisi kissan opettaa meille jotakin elämästä ja siihen suhtautumisesta?


Elä kuin kissa - kirja kannustaa meitä ottamaan kissan mentoriksi elämän polulle. Jos on saanut kunnian seurata näitä otuksia, niin  huomaa miten kirjan ajatukset ovat todellakin totta. Monet kirjan ajatukset tuntuvat alkuun aika itsestäänselvyyksiltä, mutta ovat todella oivia ja oivaltavia. Moni niistä antaa ajattelemisen aihetta pitkäksi aikaa ja kirjan luettuaan seuraa sitä kultaista kehräävää ihan uusin silmin. 

”Kissojen tarkkaavaisuus ja läsnäolo tuovat mieleen terapeutin, buddhalaisen munkin tai viisaan tietäjän. Eikä kyse taida olla pelkästä mielikuvasta, niin kiehtovalta kissojen rento ja maailmaa tyynesti tarkkaileva elämäntapa meistä vaikuttaa.”


Kuvassa kirjan kanssa on Mikki Raitahäntä.


Stéphane Garnier: Elä kuin kissa. Tammi. 2020. 144s.

tiistai 27. huhtikuuta 2021

Han Kang: Vegetaristi


 “Yeong-hyen yhä oudommaksi käyvä käytös alkoi herättää huomiota kolmisen vuotta aikaisemmin, kun hän päätti yhtäkkiä ryhtyä vegetaristiksi. Hän laihtui niin, että oli jokseenkin järkyttävä näky, ja lakkasi melkein kokoaan nukkumasta. Hän oli kyllä ollut hiljainen aina, mutta siinä vaiheessa hän puhuin niin vähän, ettei hänen kanssaan voinut keskustella järkevästi.” 

Etelä-Korea on viime vuosina ollut hurjassa nosteessa länsimaissa k-popin, k-draaman ja kosmetiikan vuoksi, mutta entä muu kulttuuri, kirjallisuus? Onko sekin yhtä sliipattua ja laskelmoitua kuin länsimaissa kovin suosittu populaarikulttuuri? Etsiessäni kirjaston hakukoneella kirjoja kyseisestä maasta, törmäsin tähän kirjaan. Kirjan nimi lupaili paljon, koska tiedän, ettei Etelä-Koreassa vegetarismi ole kovin yleistä. 


Vegetaristin päähenkilö Yeong-hye ei ole millään tavalla erikoinen nainen. Hän on hiljainen ja hillitty. Kaikki muuttuu, kun Yeong-hye näkee unen ja päättää ryhtyä vegetaristiksi. Oikeastaan meidän termein vegaaniksi: hän jättää ruokavaliostaan kaiken eläinperäisen pois ja hävittää nahkakengätkin. 


Uusi tapa elää tuo hänelle lukuisia ongelmia. Aviomiehes kokee sen henkilökohtaisena loukkauksena ja maineen pilaajana. Vanhemmille vegetarismi on vieläkin pahempaa, perhelounaalla isä yrittää väkivalloin tunkea lihaa tyttärensä suuhun.


Yeong-hye päättää tehdä jotakin aivan muuta kuin syödä lihaa. Kaikkien nähden.


Yeong-hye  on siitä erikoinen päähenkilö, että hän ei kerro tarinaansa itse, vaan kertojina ovat hänen aviomiehensä, lankonsa ja sisarensa.


Tarinaa kertova kolmikko poikkeaa toisistaan hyvin paljon. Yeong-hyen aviomies on jokseenkin tyytyväinen värittömään ja passiiviseen vaimoonsa, mutta kasvissyöjä-vaimo taas ei passaa. Taiteilija-lanko näkee Yeong-hyessa oivan muusan ja vetää tämän arveluttaviin taideprojekteihinsa. Sisar taas katsoo Yeong-hyeta lapsuudenmuistojen kautta sairaalassa, kun tämä makaa psykiatrisella osastolla. Tässä kohtaa tarinaa ensimmäisestä osiosta on kulunut kaksi vuotta.


Jos odottaa samaa sähköistynyttä tunnelmaa kuin parhaimmissa k-draamoissa, joutuu pettymään. Tämä kirja ei ole lempeä eikä kaunis, vaan aika raadollinen. Tarinassa jätetään asioita aika paljon lukijan oman päättelyn varaan. Vaikka aviomies kuvaa häntä värittömäksi, Yeong-hye on hyvin vahva ja määrätietoinen ihminen. Se vahvuus tulee kaikissa kertomuksissa esiin.


Vegetaristi on aika erikoinen kirja, hiukan puuduttavakin. Se on oikeastaan aika muuta kuin otsikkonsa antaa ymmärtää. Toki tarina nivoutuu kasvissyönnin ympärille, mutta tarinan edetessä se tavallaan jää aina enemmän taka-alalle. Kasvissyöjänä kauhistelin Yeong-hyen kokemaa väkivaltaa ruokavalionsa takia ja muutenkin asian ympärillä käytyä kriisiä. No, siellä päin maailmaa asiaa katsotaan toisin kuin täällä. Korean kulttuurin tuntemus auttaa tarinan avautumisessa, mutta ehdoton vaade se ei ole. Ainakin kirja antaa toisenlaisen näkökulman korealaiseen elämään kuin viimeisen päälle sliipatut draamasarjat. 

”Kunpa voisin nukkua. Kunpa voisin karkottaa ajatukset päästäni edes tunniksi. Asunnossamme on koleaa kaikkina niinä öinä, lukemattomina öinä, joina herään ja kävelen paljain jaloin edestakaisin. Huoneisto on kylmä kuin jäähtymään päästetty riisi tai keitto. Mustan ikkunan takana ei näy mitään. Käytävän tumma ovi kolahtaa aika ajoin, vaikka kukaan ei pyri sisään, ei todellakaan. Kun panen uudelleen makuulle ja työnnän käden täkin alle, kaikki lämpö on kaikonnut minusta.”


Han Kang: Vegetaristi. Gummerus. 2017. 215s.

keskiviikko 31. maaliskuuta 2021

Jukka-Pekka Palviainen: Kaikella kunnioituksella

 ”Sitä paitsi isä teki työuransa merellä ja oli siksi pitkiä aikoja poissa kotoa. Pikkupoikana vierastin häntä, kun hän kuukausien poissaolojen jälkeen ilmestyi olohuoneeseen ja hyppyytti minua polvellaan ja lauloi merimieslauluja, joiden laulamisen äiti yritti nauraen kieltää.”

Alussa on kaksi sisarusta, Tuomas ja Kaisa. Heidän isänsä on kuollut. 


Tuomas elää jokseenkin pysähtynyttä elämäänsä yksinään. Isän kuolema tuo hänen elämäänsä uuden ihmisen, Helenan. Papin, joka siunaa hänen isänsä.


Isän hautajaisten jälkeen Tuomas löytää itsensä uskonnottomien hautajaisten puhujana. Ja sitten toisten, ja kolmansien hautajaisten. Saadakseen neuvoja siitä mitä nyt yleensä siunauspuheessa sanotaan, Tuomas kääntyy Helenan puoleen. Toisen sukupuolen kohtaaminen ei ole hänen vahvoja puoliaan. Omat päänvaivansa elämään tuo myös isältä perityssä osakkeessa asuva vuokralainen sekä sukulaismies Joonas. 


Kaisa-sisar taas kipuilee onnettoman avioliittonsa kanssa ja pyörittää siinä sivussa hoivakotia sekä avioliiton ulkopuolista suhdetta henkilön kanssa, johon oli tutustunut aikoinaan rippileirillä.  Tuohon leiriin ja sen jälkeiseen aikaan Kaisa palaa ajatuksissaan tämän tästä. Salarakas on alati hänen mielessään.

”Ajattelin sinua. En mitään erityistä. Vain sinua. Sinun kasvojasi, käsiäsi, jalkojasi ja muuta vartaloasi. Muistelin hymyäsi, amorinkaartasi ja hymykuoppiasi. Sinun tapaasi kävellä ja tapaa, jolla katsot minua. Ja sitä, kuinka syöt vesimelonia ja yrität estää sen mehua valumasta paidallesi.”

Jukka-Pekka Palviaisen romaani Kaikella kunnioituksella on mielenkiintoinen palapeli, jossa kirjan loppupuolella palat loksahtelevat paikoilleen. Erityisesti Kaisan salarakkaan henkilöllisyyden paljastuminen on kirjoitettu nerokkaasti. Elämänmuutokset ja niihin liittyvät tunteet otetaan vastaan realistisesti ja kirjan luettuaan lukijalle jää tuntu, että nämä sisarukset selviävät, niinkuin ihmiset selviävät arjestaan ylipäätään. 


Tämä kirja on mukava pikku kirjallinen välipala asioista, joiden kanssa jokainen meistä joutuu enemmän tai tai vähemmän tekemisiin.

”Minä taas toivoisin,  että olisi joku joka itkisi minun perääni. Isän oli helppo olla optimisti, koska hänellä oli. Minulla ei ole mitään varmuutta, että ketään kiinnostaa kuolemani. Toivottavasti se kiinnostaa edes itseäni.”


Jukka-Pekka Palviainen: Kaikella kunnioituksella. Karisto. 2021. 205 s.

maanantai 29. maaliskuuta 2021

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

 ”Hän oli kävellyt poikki hiiltyneen Lapin, ohittanut kymmenittäin ja sadoittain, tuhansittain poltettuja karjasuojia, pirttejä ja kirkkoja, ja oli matkalla tottunut tuhkaan.”

Sotavuodet ovat kirjallisuuden varsinainen runsaudensarvi. Harvemmin  kuitenkin vastaan tulee Lapin sotana tunnettuun ajanjaksoon liittyvää romaania, vielä vähemmän vaellusromaania naisnäkökulmasta. Nyt tuli.


Tommi Kinnunen on kirjoittanut sellaisen.


Tarina alkaa Norjassa alkukesällä 1945, II maailmansota alkaa olla lopuillaan. Joukko suomalaisnaisia on päätynyt sinne saksalaisten vanajavedessä kuka mistäkin syystä. 


Nyt kuitenkin on tullut lähdön aika. Saksalaiset rakastajat eivät huoli mukaansa ja naiset joutuvat norjalaiselle vankileirille. Siellä heiltä leikataan hiukset. Kynityt päät paljastavat naisten olleen vankeja. Eräänä päivänä kymmenen heistä luulee joutuvansa teloitettavaksi, mutta heidät tuodaankin lähelle Suomen rajaa. Suomen puolella naiset jakautuvat kahdeksi ryhmäksi. Puolet jää rajavartijan autioon, huteraan lautakojuun odottamaan jonkun ihmisen ilmaantumista paikalle. Irene, Siiri, Veera, Aune ja Katri lähtevät kapsäkkeineen rajajokea myötäilevää soratietä myöten kohti kaakkoa, kohti kotia.


Matka on kaikkea muuta kuin helppo. Sodan jäljet ovat kaikkialla. Päivä päivältä ja yö yöltä he taivaltavat vaarallista matkaansa. Miinoja on edelleen kaikkialla, puhumattamaan kylmästä ja nälästä. Joskus he törmäävät paikallisiin evakosta palanneisiin, jotka yrittävät aloittaa elämäänsä poltetussa Lapissa alusta. Osa kohtelee heitä hyvin, antaa ruokaa ja yösijan, osa taas ei. Joskus onnenkantamoinen tuo heidän eteensä tien varteen sinkoutuneita säilykkeitä. Niillä mennään tovi taivalta eteenpäin.


Naisten raahautuessa poltetun Lapin halki heiltä katoaa päämäärä. He ovat joukko nälkiintyneitä ja likaisia kulkijoita vailla tulevaisuutta.  Eteenpäin taivallus on syy syylle jatkaa matkaa. Paikalleenkaan ei voi jäädäHe suhtautuvat osaansa realistisesti: heitä ei kotona pidettäisi sotasankareina, vaan saksalaisten huorina, maanpettureina. Kotona, jos sellainen edes enää Lapin polttamisen jälkeen on jonne palata.  

”Irene toivoi, että tämä poikkeusaika pian loppuisi ja voisi palata takaisin tavalliseen elämään. Vaikka osa Norjanmeren naisista oli tosissaan halunnut Saksaan sulhasten tähden, kuitenkin enemmistölle laivoihin tahtomisen syy oli se, ettei heille isänmaansa hylänneille vaihtoehtoja ollut.  Ja nyt, kun muita reittejä ei enää ollut, he kaipasivat  takaisin kotikyliinsä, järvenselille verkoille puolison kanssa tai puolukkametsiin pikkusiskon seuraksi. Kuinka hienoa olisi voida nostaa kattila pöytään ja istahtaa paikalleen, annostella puuroa lautasille ja elää, kuin mitään tällaista elämän mutkaa ei olisi koskaan ollutkaan.”

Kirjan päähenkilöksi nousee kanttorin vaimo Irene, joka oli työskennellyt Ruijassa saksalaisten konttoristina. Hänellä on Suomessa mies ja poika, Norjassa oli ollut saksalainen sotilas. Viisikon neljä muutakin naista tulevat tutuksi matkan mittaan. Kinnunen  kuvaa naisia tarmokkaiksi, realistisesti tapahtumiin suhtautuviksi ja itsenäisiksi ihmisiksi, jotka lähtivät etsimään parempaa elämää saksalaisten mukana.


Kinnusen romaani on mielenkiintoinen näkökulma sotaromaaneihin.  Kuten road trip -genren mukaisesti tässä kirjassa tärkeintä on matkanteko, ei päämäärä.  Kirja oli edeltävän Tsernobylin jälkeen kepeän oloinen lukukokemus, vaikka kirja on oikeasti aiheeltaan kaikkea muuta kuin kevyt. Viimeisen sivun jälkeen jää pitkäksi aikaa miettimään mitä näille naisille seuraavaksi tapahtuu. Yksi asia on ainakin varmaa, he pärjäävät. 


En yhtään ihmettele miksi tämä kirja voitti vuoden 2020 lukijoiden suosikit - finlandian.

”Hän oli kulkenut matkan, jota tulisi pitämään mitta-asteikkona muille elämänsä tapahtumille. Hän oli voittanut kuoleman pelon ja hukkumisen pelon ja metsään jäätymisen sekä nälkään kuolemisen pelot. Koko loppuikänsä hän tulisi muistamaan tämän matkan ja suhteuttaisi siihen sekä todelliset että oletetut vastoinkäymiset.”

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa. WSOY. 2020. 349 s.