torstai 31. tammikuuta 2019

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

”Kuoleman väri on valkoinen. Hautajaisissa pukeudutaan mustaan, elävät pukeutuvat. Vainajakin on mustissaan, kun se on puettu parhaimpiinsa mitä eläessään on omistanut, mutta kasvot sillä on aina valkoiset. Kun sielu jättää ihmisen, vain valkoinen jää jäljelle.” 
Suomen historiassa on ollut lyhyt, mutta sitäkin merkittävämpi jakso, jolloin kuoleman väri oli todellakin valkoinen ja tuhannet ja taas tuhannet joutuivat mierontieltä joukkohautaan. Harmillista kyllä, tuosta nälkävuosiksi kutsutusta jaksosta on kirjoitettu vähän romaaneja. Aki Ollikaisen kirja Nälkävuosi on tästä ihastuttava poikkeus. Nälkävuosi on toimittajana työskentelevän Ollikaisen esikoisromaani. Teos oli Finlandia-ehdokkaana 2012 ja kirja voitti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon.

Kirjassa eletään talvea 1867-68 lokakuusta seuraavaan kevääseen. Tarinassa nähdään selvästi eri henkilöiden ja yhteiskuntaryhmien kautta, miten nälkävuodet kohtelivat eri ihmisiä eri tavoin. Renqvistin veljekset Lars ja Teo ovat hyväosaisia, mutta eivät silti jää paitsi kriisistä. Jos ei muuten, niin miettimällä miten Jumala sallii kaiken tapahtuneen. Kun Renqvistien ja kerjäläisten tiet kohtaavat, voittaa inhimillisyys kaiken kärsimyksen keskellä. Toinen hyväosainen on senaattori J. V. Snellman, joka koettaa ratkaista kriisin tuomia ongelmia parhaansa mukaan.

Traagisin ja kauhein kohtalo on torppariperheellä, sillä vaikka nälkävuodet koskettivat kaikkia, ankarimmin ne koettelivat kaikkein köyhimpiä. Perheeseen kuuluu Marja ja Juhani ja kaksi lasta Mataleena ja Juho. Kotona alkaa ruoka ja neuvot olemaan lopussa. Marjan ja lapsien on pakko lähteä muiden tavoin mierontielle. Vastaan tulee hyviä ja pahoja ihmisiä ja he kokevat monenmoisia kohtaloita matkan varrella. Perheestä on vain yksi enää elossa kirjan lopussa eikä hänen loppujen lopuksi käy hurjan huonosti.
”Ne ovat tämän talven aaveita - lumipatsaat, jotka tuuli repii ylös jäiseltä ulapalta. Laivaa ei koskaan tullut, tuli talvi, varoittamatta yhdessä yössä.”
Nälkävuosi on pieni suuri kirja. Pieni ehkä sivumäärältään, mutta kansien sisällä oleva tarina on suuri. Tarina on myös julma ja traaginen, mutta tuore, koska aihetta ei ole paljoa käsitelty kirjallisuudessa.  Ollikainen  kertoo tarinansa  kauniisti, vähäeleisesti ja tarkasti miettien. Historiallinen totuus tarinan taustalla tekee siitä melkoisen karmivan. Tämä kaikki on tapahtunut jollekin oikeasti. Nykyihmisen on vaikeaa kuvitella millaista on lähteä kohti tuntematonta ja jättää kotinsa, kun ruokaa ei yksinkertaisesti ole. Ehkäpä tämänkaltaiset tarinat avaisivat silmiämme tajuamaan miten tärkeää on pyrkiä pitämään huolta kaikista, tilanteessa kuin tilanteessa. 
”Sitten ikuisuus päättyy. Maa ei ota pehmeästi vastaan, siellä odottaa säälimätön kylmyys, ainainen lumi, joka pölähtää pilvenä Marjan romahtaessa.”


Aki Ollikainen: Nälkävuosi. Siltala 2012. 139 s.

maanantai 31. joulukuuta 2018

Anna Kontula: Eduskunta - ystäviä ja vihamiehiä


”Mutta politiikan aikamuoto on futuuri, parhaan mahdollisen tulevaisuuden tavoittelu olemassa olevista lähtökohdista.”
Matka kansanedustajaksi on yleensä pitkä, kivinen ja kallis. Moni halajaa Arkadianmäellä, mutta aika harva lopulta pääsee. Meille Suuren salin ulkopuolella oleville eduskuntatyö näyttäytyy lähinnä tv:n väittelyistä eikä me siitä paljoa muuta tiedetäkään.  Millaista on tehdä työtä erilaisten kirjoitettujen ja kirjoittamattomien sääntöjen luvatussa valtakunnassa?

Toisen kauden tutkijataustainen vasemmistoliiton kansanedustaja Anna Kontula avaa oven kansanedustajan arkeen kirjassaan ”Eduskunta - ystäviä ja vihamiehiä”.  Hän  on tehnyt harvinaisen mielenkiintoisen työn koottuaan yksiin kansiin näkemyksensä eduskunnasta jututettuaan kollegoitaan ja havainoituaan ympäristöään.  

Kirjasta oikeastaan nousee pari keskeistä asiaa: aina on kiire ja seuraava konflikti saattaa odottaa jo nurkan takana. Kansanedustajan kalenteri elää koko ajan, vaikka se on alati täynnä. Homma on kokonaisvaltaista ja melkoista säätöä eikä se koske vain edustajaa itseään. Kun aikataulut venyy ja paukkuu, perhe joutuu tottumaan edustajan poissaoloon ja jatkuviin muutoksiin. Sellainen vaatii joustoa monelta taholta ja pitkää pinnaa. Edustajaa itseään voi syyllisyys painaa, kun joutuu olemaan paljon poissa perheen luota, mutta  onneksi perheaikaa suojellaan eduskunnassa: työlle ei saa omistautua perheen kustannuksella.
”Osa edustajan ydinosaamista on ajankäytön huolellinen punninta. Ammattitaitoinen poliitikko varjelee aikaansa, ehtii sinne, minne pitää, ja toisaalta välttää turhat aikasyöpöt.”
Kaikki kansanedustajat ovat periaatteessa samanarvoisia, mutta Kontulan mukaan eduskunta on täynnä nokkimisjärjestyksiä. Näkyvin paikka on varmasti Suuressa salissa, jossa noudatetaan senioriteettia eli pisimpään edustajana olleet sijoittuvat eturiviin ja vastatulleet taakse. Eturivissä  näkyvyyttä on helpompi saada kuin takarivissä. Onko eturivissä aina painavaa sanottavaa, se on eri asia. Eduskunta on työpaikka, jossa vaikutusvalta hankitaan asiantuntemuksella. Lainsäädäntötyö pääosin tapahtuu valiokunnissa, joten niiden tärkeät paikat ovat hyvin haluttuja.

Valtakunnan kaapin päällä ei haluta näyttää häviäjiltä. Ja aika vaikeaa on pärjätä kilpailussa, jos näyttää luovuttavan heti kättelyssä. Naisella väsymys näyttää heikkoudelta, miehellä paljolta työmäärältä. Muutenkin pärjää paremmin, jos on keski-ikäinen mies. 

Kansanedustajat mielletään usein ulospäinsuuntautuneiksi ja sosiaalisiksi ihmisiksi. Totuus on kuitenkin toinen, kaikki eivät koe olevansa superverkostujia, toinen on arka, kolmas kuvaa itseään jossain määrin umpimieliseksi. Kulisseissa löytyy myös avioeroa harkitseva oksentava edustajakollega tai arvoisa miesjoukko jonottamassa siivottavana olevaan vessaan kuin kuka tahansa muu.

Kirjasta välittyy hyvin kuva, että kansanedustajan työ ei ole yhtä kahvin juontia, väittelyä Suuressa salissa, suun soittoa ja taksilla ajelua. Homma on kamppailua vallasta: kamppaillaan politiikan suunnasta, näkyvyydestä, yksilöiden ja eri ryhmien välillä. Kollegat ovat samalla pahimpia kilpailijoita ja työkavereita. Oma eduskuntaryhmä on tärkeä ja kuppilassa ollaan yhteyksissä yli puolerajojen. Kuulostaa varsin skitsofreniselta, mutta verkostumisen taito on tärkeää. Paljon puhuttanut ryhmäkuri saa myös useamman sivun verran tilaa Kontulan kirjassa. Hän pitää sitä laajasti hyväksyttynä ja tunnustettuna juttuna. Sen haastamisessa on tosi kyseessä.

Tämä on ehdottomasti politiikan hevijuusereiden kirja. Minusta tämä kirja sopii erityisesti niiden lukulistalle, jotka väittävät kansanedustajan homman olevan vain verovaroilla elämistä ja puolet vuodesta lomailua. Kansanedustajan homma ei totta vie ole helppoa eikä koske vain edustajaa itseään. Kontula avaa mielenkiintoisesti oven Eduskuntatalon arkeen ja näyttää sieltä paljon sellaista, jota ei näe televisiosta. Hän kertoo sykähdyttäviä tarinoita niistäkin hetkistä joita me muut emme näe Suomen julkisimmasta ja salaisimmasta työpaikasta.
”Politiikassa ei voi tehdä tai saavuttaa mitään yksin.”

Anna Kontula: Eduskunta - ystäviä ja vihamiehiä. Into-Kustannus Oy. 2018. 240s.

torstai 13. joulukuuta 2018

Kalevauvala – Kansanrunoutta keskustelupalstoilta

”Mtä väliä sillä on miten tämä kaikki on syntynyt?
Menet aamulla töihin ja käyt lauantaina saunassa.Turha tässä on miettiä syntyjä syviä.”
Jos luulit, että kansanrunous olisi jo kuollut ja kuopattu kirjaston hyllyjen perukoille, niin erehdyt. Se elää ja voi hyvin, sille on löydetty uusi muoto. 

Kiitos Kalevauva.fi:n.

Tuon maan mainion duon, jonka nykyajan lönrotit Aapo Niininen ja Kimmo Numminen poimivat sanoituksensa biiseihinsä suoraan kansan syvistä riveistä vauva.fi- palstalta. Homma toimii hieman samalla idealla kuin aikoinaan Lönrot kiersi keräämässä perimätietona kulkeneita kansantarinoita ja runoja.

Harvassa on aiheet, joita ei tuon keskustelufoorumin AV- eli aihe vapaa palstalla ole käsitelty. Se pursuaa mitä erilaisempia keskusteluja eikä luonnollisesti lönrotimme ehdi kaikkia säveltää. Runoja on enemmän kuin kappaleita, jotka on nyt niputettu Kalevauvala- eepokseksi.
”Itse on kieltänyt jyrkästi,on miellyttävämpää että vanhemmilla on sama sosiekonominen asema.Kyllähän köyhät vituttaa aina.”
Runoihin on otettu kattava katsaus suomalaisesta elämästä. Kirjan runoja lukiessa selviää muun muassa mitä voi tehdä, kun sohva haisee perseeltä, kissa kuorsaa, jos mies syö lasten vanukkaat tai miten keski-ikäisenä pukeudutaan Prisman vaatteisiin. Osansa sanan säilästä saavat myös eri paikkakunnat: mm. Vantaa, Jyväskylä ja Tampere. Syntyjä syviä pohditaan toki myös rakkaudesta, uskollisuudesta vaikkapa  panohanskojen muodossa. Mutta entä jos mies paljastuukin narsissiksi? 
”Täydellisten vanhempien kotona ei koskaan syödä eineksiätyöttömyyttä tai laiskottelua ei oleLapset eivät missään nimessä syö sokeroituja jugurttejakotona on aina siistiä”
Kalevauva.fi-fanina aavistin mitä on tulossa. Kun kirjan avasin, myötähäpeän ja tyrmistyksen määrä lisääntyi mitä pidemmälle kirjaa pääsin. Jaa, että näinkin voi asian ajatella. Totta. Jotkut runot ovat niin hmm… niin värikkäitä, että niitä on kyllä kieltämättä vaikeaa uskoa todeksi. Totta kai palstalla pyörii trolleja ja osa kommenteista on kirjoitettu ei-niin-vakavalla asenteella, mutta silti ne ovat loistavaa materiaalia näihin runoihin. Ja kuten kansanperinteeseen kuuluu, kieli on useimmissa runoissa varsin ronskia, suorastaan hävytöntä eikä kirosanoja tai alatyylisiä ilmaisuja säästellä.

Kalevauvala on nopea- ja kepeälukuinen kirja, joka sisältää reilut sata sivua kansan mielipiteitä runomuodossa. Ehdottoman kivaa luettavaa vaikkapa joulukonvehteja mutustellessa. Kalevauvan biisejä pitkään ja paljon kuunnelleena biiseistä tuttuja runoja ei kerta kaikkiaan kyennyt lukemaan ilman melodiaa ja toivoisin monen kirjassa olevan runon saavan vielä sävelen. Olipa kirja kuinka kepeä ja hauska tahansa: Kalevauva.fi on tarttunut vakavaan aiheeseen ja  lahjoittaa viisi prosenttia kirjan tuotosta Ensi- ja turvakotien liitolle. 
”Sinänsä minulle ei ole mitään väliä miten kukin elää, 
mutta itse en ole löytänyt mitään hienoa elämästä ryypäten ja rellestäen”

Kalevauvala – Kansanrunoutta keskustelupalstoilta. Atena. 2018.106 s.

perjantai 30. marraskuuta 2018

Ilse Hammar: Isäni Olavi Virta. Perhe-elämää Kuninkaan varjossa

”Oli kuin isässä olisi ollut kaksi eri persoonaa. Joskus hän oli hyväntahtoinen ja rauhallinen ja minä tunsin oloni turvalliseksi, hän oli isäni ja ystäväni. Ja sitten toisina kertoina pyrkiessään kasvattamaan meitä kuuliaisiksi nahkaremmillä hän oli yksinomaan pelottava.”
Huoliteltu, komea mies ja ääni. Olavi Virta on vahvasti osa suomalaisen viihteen historiaa. Tänä syksynä Olavi Virta on ajankohtaisempi kuin pitkiin aikoihin, Timo Koivusalon ohjaama elokuva tuli elokuvateattereihin  ja samoihin aikoihin ilmestyi Virran tyttären, Ilse Hammarin ”Isäni Olavi Virta – Perhe-elämää kuninkaan varjossa”- kirja. Tarinan pohjana ovat päiväkirjat, kirjeet, lehtileikkeet ja muistot ja nyt jo edesmenneen Irene-äidin haastattelu.

Tarina alkaa 40-luvulta ja jatkuu vuoteen 1961. Kirja etenee hyvin kronologisesti alkaen Irenen ja Olavin taustoista ja avioitumisesta. Irenen ja Olavin perheeseen siunaantui neljä lasta, Ilse niistä vanhin. Hän ei ollut Virran biologinen tytär, mutta Olavi kasvatti häntä kuin omaansa. Alkuun perheen elämä oli onnellista, perhe asui pienessä asunnossa ja vietti paljon aikaa yhdessä kaupungissa ja vuokramökillä kesäisin. Ilsen elämässä tärkeitä olivat myös isovanhemmat, jotka olivat mukana perheen elämässä monin tavoin.

Olavi Virta alkoi olla aina vain menestyneempi. Perheen pää oli paljon poissa kotoa. Ilselle ja muille lapsilleen  laittoi seinälle Suomen kartan ja kertoi missä päin maata oli kulloinkin menossa. Kotona ollessaan hän oli kuitenkin ensisijaisesti isä, jonka tähteys heijasteli perheen arkeen monin eri tavoin. Lasten suhteen hän oli jämpti ja vaati kuuliaisuutta ja kiltteyttä. Arjen asiat oli hoidettava mukisematta eikä näsäviisastelua ja kirosanoja sallittu. Periaatteen mies Olavi olisi halunnut, että hänen vaimonsa ei mene töihin, mutta lopulta hyväksyi Irenen töissäkäymisen.

Ajan kuluessa Olavin menestys ja sen seuraukset alkoivat repiä perheonnea hajalle. Viina maistui, juhlat olivat kosteita ja komea mies oli perso naiskauneudelle. Kotona oli hyvin ailahteleva mies. Lapset elivät ainaisessa isän arvaamattomuuden ja  riitojen pelossa. Juhlat seurasivat toistaan,  toimittajat tulivat tutuiksi, kabinetti naisineen pyöri hotelli Tornissa,  eikä rahakaan pysynyt Olavin taskuissa. Perheen rahat olivat usein lopussa ja lopulta Irene saa tarpeekseen. Hän teki sen, mitä Olavi ei uskonut tapahtuvaksi ja pelkäsi eniten. Kuitenkin lähtöpäätökseen vaikutti eräs toinen enemmän kuin Olavin käytös. Kesällä 1959 Ilse muutti Ruotsiin äitinsä ja siskojensa kanssa. Isä ja veli jäivät Suomeen. Ilse piti asumuseroa vain tilapäisenä, mutta perhe ei koskaan palannut yhteen ja he jäivät asumaan eri maihin. 
”Seisoin parvekkeella ja katselin meren yli. Muutaman päivän päästä tuo meri veisi meidät kotoa maahan, jossa ihmiset puhuivat vierasta kieltä. Kieltä, jota emme ymmärtäneet. Enkä voinut mitenkään estää sitä. Olisimme poissa kokonaisen vuoden ja se tuntui ikuisuudelta.”
Kirjasta piirtyy alkuun kuva onnellisesta perheen elämästä, mutta muutoksen huomaa tarinan edetessä. Luvut ovat lyhyitä, perheen hetkiä on onnistuttu kuvaamaan hyvin lapsen silmin vielä vuosikymmenten jälkeen. Hammar onnistuu pitämään hyvin näkökulman kodissa ja isässä, vaikka kyseessä oli aikansa kirkkain tähti. Kirja on moniulotteinen tarina sodan jälkeisestä Suomesta ja tähtikulttuurin syntymisestä sekä julkisuuden henkilön arkielämästä - sellaisesta, jota ei lueta  juorulehtien palstoilta. Erityisesti tämä kirja muistuttaa, että tähdelläkin on aivan tavallinen yksityinen puolensa ja läheiset ihmiset, joihin julkisuus myös vaikuttaa monin eri tavoin.
”Hän osti ystäviä fantastisella äänellään, mutta oli hovistaan huolimatta yksin.”

Ilse Hammar: Isäni Olavi Virta. Perhe-elämää Kuninkaan varjossa. Johnny Kniga. 2018. 334s.

sunnuntai 25. marraskuuta 2018

Hjallis Har­ki­mo: Suo­raan sa­not­tu­na

”Media on kuin meri. Sitä ei voi hallita, mutta sen kanssa pystyy elämään, varsinkin jos suunnittelee reittinsä hyvin. Silti hyvän asian saa näyttämään huonolta, jos viesti on epäselvä.”
Harry Hjallis Harkimo on mies, jonka nimi on tuttu useasta yhteydestä: yrittäjä, talk show-isäntä, purjehtija, Jokerien omistaja, Diili-ohjelman päätuomari, kansanedustaja ja uuden polittisen liikkeen keulakuva. Muun muassa.

Harkimo on aina kulkenut omia polkujaan. Aikoinaan ujosta, mutta ahkerasta nuoresta miehestä on vuosikymmenten saatossa tullut miljonääri ja julkkis, yhteiskunnan vaikuttaja. Aikansa sivusta seurattuaan Hän lähti itse mukaan politiikkaan, kunnes hitaus alkoi tökkiä ja nopealiikkeinen mies oli jo tekemässä kulisseissa jotakin uutta. Suoraan sanottuna -kirja kertoo Harkimon purjehduksesta politiikan, bisneksen ja ihmissuhteiden ulapilla.

Matkallaan Harkimo raottaa poliittisen pelin esirippua ja näyttää mitä kulisseissa tapahtuu eikä se kaikki ole mitenkään mairittelevaa nähtävää: valtapeliä, hyvä veli-verkostoja ja pienen piirin tekemiä päätöksiä.  Mies turhautui, pettyi ja alkoi suunnata kohti uusia tuulia. Kirjassa Harkimo myös paljastaa, miten hän tutustui politiikan arkeen ja mikä sai hänet ylipäätään lähtemään mukaan politiikkaan.
”Olen tyytyväinen siitä vuodosta. Olen niin monta kertaa ollut julkaisemassa jotain isoa uutista, että olen oppinut, etä kaikenlainen etukäteisspekulointi vain kasvattaa julkisuusarvoa. Samalla vähän nauratti, että vuodetut tiedot olivat kuitenkin vääriä tai korkeintaan sinnepäin.”

Kirjaa lukiessa Harkimon pettymys politiikan nykysysteemiä kohtaan tulee vahvasti esiin, hänestä se on jähmeää ja hidasta. Harkimo haikailee toimintatapoja bisnesmaailmasta ja uudesta teknologiasta. Myyntitaidot, yrittämisen vapaus, joukkuepelaaminen ja luovuus ovat herralle suuressa arvossa. Suitsutusta ja kehuja saavat pääministeri Juha Sipilä ja liikenne- ja viestintäministeri Anne Berner, koska he toimivat politiikassa bisnesmäisellä otteella. Huutia sen sijaan saavat mm. Petteri Orpo ja Alexander Stubb. Kirjaa lukiessa selviää, että poliittista vehkeilyn lisäksi Harkimo inhoaa AY-liikettä ja haaveilee paikallisesta sopimisesta. 
”Hommahan menee niin, että ne, jotka ovat hyvissä väleissä puoluejohdon kanssa ja olleet kauan eduskunnassa, saavat valiokuntien puheenjohtajuuksia. Niissä on eniten valtaa. Ja tuhat euroa enemmän kuussa palkkaa.”

Kaiken tyytymättömyyden ja pettymisen keskelle syntyi uudenlainen poliittinen liike. Liike Nyt on monella tavalla uudenlainen kuin se mistä Harkimo lähti. Liike Nyt haluaa olla uudistaja ja moderni ajassa eläjä. jossa Harkimo haluaa edistää yrittäjyyttä, paikallista sopimista, nopeuttaa päätöksentekoa, antaa laajemmalle porukalle mahdollisuuden todelliseen vaikuttamiseen ja heittää nykyisellä sote-esityksellä vesilintua. Lisäksi Liike Nyt haluaa haluaa tehdä politiikkaa hyödyntäen nykyteknologian erilaisia mahdollisuuksia. Harkimo kritisoikin sitä, että kansanedustajille ei opeteta some-taitoja, vaikka ne olisivat nykyaikana kullan arvoisia. Harkimo haluaa haastaa monia asioita, eikä kyseenalaistaminen ole välttämättä lainkaan huono juttu. Sillä se avaa mahdollisuuden katsoa ikivanhoja toimintatapoja uudessa valossa.

Kirjan viimeinen osio käsittelee Harkimon käsityksiä rakkaudesta, parisuhteista, vanhemmuudesta ja eroista.  Kirjassa ääneen pääsevät Hjalliksen lisäksi muun muassa Leena Harkimo, Joel Harkimo, Mikael Jungner ja  Alex Nieminen.

Politiikan kulisseihin on aina mielenkiintoista kurkistaa, eikä kirja ole yhtään tylsä ollakseen niin poliittinen. Mitään suuria paljastuksia se ei pidä sisällään, mutta on mukavaa luettavaa politiikan hevujuusereille. Eikä kaikesta tarvitse todellakaan olla samaa mieltä. 

No juu, kyllähän kirjassa puhutaan muustakin kuin bisneksistä ja politiikasta. Harkimon ohjelmia seuranneena kirja vaikuttaa hyvin paljon Hjallikselta kirjallista ilmaisua myöten mä-muotoineen. Tuntuu, että hän on täynnä uusia ideoita, on sitten eri asia miten ne sopivat suomalaisen politiikan palapeliin. Aika näyttää kumpi voittaa: vanha ja vai uusi tapa politikoida ja kääntyykö virta samaan suuntaan Harkimon purjeveneen kanssa. 
”Eihän se voi olla niin, että sanomalla oman mielipiteensä yksittäinen kansanedustaja panee koko systeemin sekaisin. Herää kysymys, miksi me kansanedustajat edes istumme Arkadianmäellä, jos emme saa sanoa mitään. Sen sijaan pieni porukka tekee päätökset ja pitää kiinni ”sopimuksista”, vaikka ne muuttuisivat matkan varrella kuinka paljon.”

Hjallis Har­ki­mo: Suo­raan sa­not­tu­na. Wsoy, 183 s.

maanantai 29. lokakuuta 2018

Kari Hotakainen: Tuntematon Kimi Räikkönen

”Kukaan ei harrasta formula ykkösiä. Ei ole ihmistä, joka sanoisi illalla menevänsä formulaharjoituksiin. Silti jokaisesta kapakasta ja jokaiselta huoltoasemalta löytyy vankkoja asiantuntijoita, jotka kertovat, ettei Sepangin rata yksinkertaisesti sovi sille ja sille kuljettajalle.”

Kimi Räikkönen on nimi, jonka kuullessaan kutakuinkin jokainen suomalainen tietää kenestä on kyse. Formulakuskista, joka ei turhia puhu ja josta ei tiedetä paljoa. Kuskista, joka on hyvä siinä mitä hän tekee.

Räikkösen ajaessa henkensä uhalla kilpaa toisaalla miltei yhtä vetäytyvän oloinen ja lakoninen kirjailija haluaa kirjoittaa ”ihmiskirjan”. Muutaman palan loksahdettua paikoilleen Hotakainen pääsee kurkistamaan maailmaan, josta ei tiedä mitään. Formuloihin.

Kirjan ”päähenkilö” ei kuitenkaan ole formulat, vaan kisaaja, Kimi Räikkönen, vaatimattomista, mutta rakkaudellisista oloista maailman radoille ajanut kuski. Hotakainen kuljettaa lukijansa Kimin arjessa, välillä ollaan Sveitsissä kotona ja välillä työpaikalla missä se maailmankolkassa se sitten lieneekin.

Vauhtia Räikkösen elämässä on riittänyt ihan pienestä. Kolmen vanha poika starttasi ensimmäinen crossipyöräajonsa Espoon kodin pihalla. Samanikäisenä Kimi oppi puhumaan. Perhe oli tiivis, mielenkiinto moottoriurheiluun koko perheen yhteinen ja vanhemmat satsasivat poikiensa harrastukseen paljon. Moni asia loksahti paikoilleen ja lahjakas Kimi löysi itsensä kielitaidottomana formuloista – ilman, että oli koskaan aiemmin ajanut formula-autolla tai käynyt formulakisoissa.
”F1-auto on maailman ahtain työpaikka. Hiilikuituisessa omiin mittoihin tehdyssä kotelossa makaat kypärä päässä makuuasennossa, polvet hieman koukussa, näkyvyys rajoitettu. Työnantajaan ei mitään kontaktia, ellei siksi lasketa tiimiradiota, jolla olet yhteydessä kisäinsinööriin. Kaikki muut kuskit ovat kilpailijoita, osa heistä haluaa viedä työt altasi seuraavassa mutkassa. Irtisanomisaika on sekunti, vuosipalkka kohtuuton, työilmapiiri ajoittain kireä, edut mittaamattomat, kiihkein työrupeama puolestatoista tunnista kahteen, varsinainen työaika mittaamaton, vapaa-aika rajallinen, tunnettuus sata, unohdus nopea.”

Nopeasti on ajettava ja hyvin. Se ei ole Kimin ongelma, mies on hommassaan taitava kuin mikä ja tekee sitä rakkaudesta lajiin. Mutta se kaikki mediasirkus mikä formuloihin liittyy, saa suomalaismiehen jäätymään. Häntä ei kiinnosta. Ajaminen kiinnostaa ja se, että pääsee kisojen jälkeen pian perheen luo kotiin. Kimi on nimittäin hyvin lapsirakas.

Kirjassa paljastuu tavallaan kaksi Kimiä: työrooli ja vapaa-ajan rooli. Urheilun ulkopuolella eletään ihan tavallista arkea perheen ja kavereiden kanssa. Viinakin virtaa, mutta mitään jymypaljastuksia kirjasta ei löydy. Kimi on rikas, juu, mutta ei pröystäile varallisuudellaan. Mies tuntuu pitävän jalat hyvin maassa, mitä nyt lentelee yksityiskoneella katsomaan auringonlaskua Islantiin, jos huvittaa.

Mielenkiintoinen kirja, sen voin kyllä todeta. En ollut ennen tätä lukenut Hotakaisen kirjoja, mutta formuloita seurasin silloin, kun Kimi oli vielä uusi kuski. Tässä teoksessa natsaa moni asia: Kimistä ei tiedetä juuri mitään, vaikka hän on yksi tunnetuimmista suomalaisista maailmalla. Se tekee jo kirjasta kiinostavan. Toisaalta Hotakaisen tyyli sopii kuin nenä päähän Kimin tarinaan. Luettuani kirjan en voisi kuvitellakaan kenenkään toisen kirjoittavan tätä kirjaa. Se, ettei Hotakainen ei tunne formuloita, on ehdottomasti plussaa, eikä lukijankaaan tarvitse niistä sen kummemmin tietää. Kärryiltä ei tipahda. Kirja sisältää myös paljon kuvia ja loppuun on koottu Jäämiehen kommentteja sekä formulauran tilastotiedot. Onnistunut kirja kaiken puolin enkä yhtään ihmettele miksi se on kiinnostanut niin monia.

Kun olet lukenut Parviaisen Jumalan rakastajan, lue tämä.
”Iceman. Ron Dennis antoi tämän nimen Kimille. Se kertoo korkeintaan puolet siitä mitä Kimi on, mutta työminän täsmällisesti: tulet kylmästä, ajat kovaa, puhut vähän, et selittele mitään, teet työsi niin hyvin kuin osaat ja lähdet kohti seuraavaa kisaa. Hieman myöhemmin rooliin kuului pitää mustia laseja kaikkialla muualla paitsi suihkussa.”

Kari Hotakainen: Tuntematon Kimi Räikkönen. Siltala. 2018. 269.


sunnuntai 30. syyskuuta 2018

Ingrid Seward: Elizabeth ja Philip - Kuninkaallisen avioliiton tarina


”Philip oli kova polttamaan, joten tupakka-askien ja tuhkakuppien tyjentäminen piti Johnin kiireisenä. Tahdonvoima sittemmin piti ja on pitänyt tähän päivään asti, sillä Philip lopetti tupakoinnin morsiamensa pyynnöstä noustessaan sängystä kello viisi hääpäivänsä aamuna.”

Englannin kuningatar Elisabet II on ennätysten ja suurten lukujen nainen.

Hän on pisimpään Englantia hallinnut monarkki, hän on yhä vallassa kiinni reilusti päälle yhdeksänkymppisenä. Aikoinaan nuori upseeri vei prinsessan sydämen ja pariskunta on ollut ennätykselliset yli 70 vuotta naimisissa. Ingrid Seward on kirjoittanut kirjat tästä varsin erikoisesta ja näemmä hyvin onnistuneesta avioliitosta.

Kummallakin elämän alkutaival on ollut aika erikoinen. Alun perin Elisabetista ei pitänyt tulla kuningarta. Hän oli vähän samanlaisessa asemassa kuin Yorkin prinsessa Beatrice on tällä hetkellä. Kaikki muuttui kun hänen David-setänsä luopui kruunusta ja Yrjö VI nousi valtaistuimelle. Elisabetista tuli kruununperijä.

Prinssi Philip taas joutui pakenemaan kotimaastaan Kreikasta hedelmälaatikossa, kun sotilasvallankaappaus ajoi kuninkaalliset ulos Kreikasta. Perhe vaelteli maasta toiseen. Kun Philip oli täyttänyt kymmenen, vanhemmat erosivat. Äiti joutui psykiatriseen hoitoon ja Philipin isä suuntasi Monte Carloon. Prinssi joutui majailemaan sukulaisten luona ja sisäoppilaitoksissa. Onneksi oli eno, laivastoamiraali Louis Mountbatten, joka huolehti prinssistä.

Nuoresta Philip Mountbattenista tuli laivaston upseeri. Koska hän oli sukua Englannin kuninkaallisille, hän joskus vieraili näiden luona. 13-vuotias kruununperijä oli ujo, mutta tuolloin ihastui komeaan kaukaiseen sukulaiseensa. Ja tunteet kestivät II maailmansodan tuoman eron. Nuori neiti tiesi kenet halusi naida, vaikka suku ja jopa Britanian hallitus ei pitänyt ideaa kovin hyvänä. Häitä tanssittiin 1947 ja seuraavana vuonna syntyi Walesin prinssi Charles ja myöhemmin vielä kolme lasta.

Kirjassa käydään läpi molempien kasvun vuodet, tapaaminen, häät, Elisabetin hallitsijakuden alku, lasten ja lastenlasten syntymät ja tietenkin kuuluisat miniät. Dianan kuolemaa käsitellään jopa oman luvun verran. Minusta kirjan yksi mielenkiintoisimmista luvuista oli luku, jossa Philipiä ja Albertia verrataan toisiinsa. Loppupuolella pohditaan pariskunnan suhdetta kirkkoon ja sukoon, erilaisia harrastuksia ja tapaa hoitaa työtään – olla kuninkaallisia.

Tämä kirja kannattaa jokaisen kuninkaallisista kiinnostuneen lukea, sillä se sisältää paljon sellaista tietoa mitä ei välttämättä ihan heti kävele missään muualla vastaan. Uskoisin, että tieto on vielä melkoisen luotettavaa, koska Seward on kirjoittanut useita kirjoja Britannian kuningashuoneen jäsenistä ja tavannut kuningattaren ja tprinssin lukuisia kertoja. Hän osaa kuljettaa lukijansa suljettujen ovien ja huolellisesti varjellun julkisuuskuvan taakse. Kirjan erityisenä ansiona pidän prinssi Philipin elämäntarinaa, koska kuningattaren tarina on laajemmin tiedossa. Hiukan riipaisevaa oli lukea Charlesin taipaleesta, isän ja pojan yhteisymmärrys ei ole aina toiminut. Prinssi Philip on varsinainen persoona, joka on tullut kuuluisaksi töksäyttelevistä lausunnoistaan ja joka on välillä availlut sanaista arkkuaan ottaakseen kantaa asemaansa, mutta hän on sopeutunut rooliinsa hallitsijan puolisona hyvin. Hän on mahtanut olla kuningattarelle korvaamaton apu ja tuki vuosien varrella kaikista perheen sisäisistä ongelmista huolimatta.

Homma ei ole varmastikaan ollut helppo, mutta kaikista myrskyistä ja karikoista huolimatta kuningatar Elisabet ja prinssi Philip ovat luotsanneet ”firmaa” mallikkaasti ja ansainneet koko maailman kunnioituksen. Ilman toista se ei varmaankaan olisi näin hyvin onnistunut.
”Kuningatar Elisabet ja prinssi Philip ovat eläneet raamatullista elinajanodotetta pidempään. Molemmat ovat yhdeksissäkymmenissä, ja avioliittoa on takana seitsemänkymmentä vuotta. HE seilaavat tuntemattomilla vesillä muihin kuninkaallisiin pariskuntiin verrattuna. Molemmat ovat henkisesti vireässä kunnossa ja fyysisesti ikäänsä nähden huomattavasti nuoremman oloisia. Elisabet ja prinssi Philip ovat päivittäneet ennätysten kirjoja viime vuosina. Uningatar on pisimpään hallinnut Britannian monarkki ja samalla vanhin vallassa oleva halitsija, kun taas prinssi Philip on Britannian historian pisimpään elänyt hallitsijan puoliso ja kuningassuvun vanhimmaksi elänyt miespuolinen jäsen."


Ingrid Seward: Elizabeth ja Philip - Kuninkaallisen avioliiton tarina. Minerva Kustannus Oy. 2018. 320 s.