torstai 30. syyskuuta 2021

Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan varjossa


 ”Kosti kumartui häntä kohti ja puuskahti. - Jenny, älä ole typerä. Sinä joudut joka tapauksessa muuttamaan täältä pois, koska Kaarinan pappilaan muuttaa uusi kirkkoherra. Ja mitä rakkauteen tulee, sellaista on vain romanttisissa kirjoissa. En olisi uskonut sinun uskovan moiseen pötyyn. Oikea ja toimiva avioliitto ei rakennu intohimolle, vaan toveruudelle ja kunnioitukselle.”

Eletään 1800-luvun loppua Turussa. Siellä asuu myös alle kolmikymppinen Jenny Malmström, Liedon kappalaisen Matias Malmströmin leski. Lapseton Jenny on palannut leskeksi jäätyään takaisin lapsuudenkotiinsa Kaarinan kirkon pappilaan hoitamaan leskeksi jääneen kirkkoherraisänsä taloutta.


Jenny tekee toki muutakin kuin puuhaa emäntänä pappilassa. Hän on hyvin emansipoitunut nainen ja kokee muun muassa köyhien asian omakseen. Hän osallistuukin aktiivisesti säätyläisrouvien rientoihin ja kuuluu muun muassa Turun Rouvasyhdistyksen kantaviin voimiin. Siellä Jenny pääsee ajamaan hänelle tärkeitä asioita.


Yhdistyksen puitteissa Jenny tapaa ensimmäisen kerran Fredrik Barkerin, puuvillatehtailija John Barkerin pojan. Jenny on saanut tehtäväkseen mennä tapaamaan tehtailija Barkeria. Tarkoitus olisi saada tehtailija mukaan muiden tehtailijoiden hankkeeseen, jossa on ideana rakentaa tehdastyöläisille inhimillisempiä asuntoja. Jenny on sopinut tapaamisen johtajan kanssa, mutta yllättäen kohtaakin tehtailijan pojan. Tapaaminen ei pääty kovinkaan lupaavasti.

”Jenny tuhahti ajatuksissaan. Maailma oli miesten ja heillä oli valta päättää naisten asioista ja myös naisten palkoista. Hän kiitti Luojaa siitä, että hänellä oli niin viisas isä, joka oli antanut hänen opiskella ja maksanut hänen koulutuksensa. Jonain päivänä myös naiset voisivat opiskella yliopistoissa ja saisivat samat oikeudet kuin miehet. Siihen hän halusi uskoa ja tehdä kaikkensa sen eteen.”

Jennyn elämään tulee monia muita enemmän samaa mieltä olevia miehiä. Eräällä luennolla Jenny kohtaa opettaja-maisteri Vanhasen, joka on mukana perustamassa suomenkielistä sanomalehteä Turkuun. Jennyä kiinnostaa antiikki ja muinainen historia ja kun Koroistenniemen kaivaukset alkavat, päätyy Jenny mukaan sen toimintaan. Siellä hän tapaa työnjohtaja herra Aaltosen.  Barkerkaan ei jää yhteen kohtaamiseen.


Mutta mitä niistä miehistä, Jenny on yksinkin päättäväinen ja rohkea nainen. Hän pärjää, päätyy pois pappilasta ja tekee tuolle ajalle hyvin epätavallisen ratkaisun. 


Puuvillatehtaan varjossa on turkulaisen Ann-Christin Antellin  esikoisteos, mukava, kepeä, mutta hiukan ehkä ennalta-arvattava. Kieltämättä näppärää laittaa päähenkilöksi leskeksi jäänyt säätyläisnainen. Jennyllä on leskenä mahdollisuus päättää omista asioistaan ja säätyläisenä hän on hyvässä asemassa yhteiskunnassa. Juuri tämä seikka tekee tästä kirjasta hyvinkin erilaisen kuin esim. Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita-sarjan, vaikka saman genren kirjoja ovat molemmat. Saa nähdä mihin Jennyn elämä etenee, sillä kirja on saamassa jatkoa.


Jos tästä genrestä tykkää, niin mikä ettei. Hyvää vastapainoa harmaaseen arkeen.

”_Teille on nyt tarjoutunut elämässä sellainen onnenpotku, että te pääsette kouluun, ja kun te opitte lukemaan ja laskemaan, koko maailma on teidän saavutettavissanne. Kun te osaatte asioita, te pääsette arvostettuihin ammatteihin eikä teidän tarvitse raataa ja kärsiä köyhyyttä. Ymmärrättekö te minua?”


Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan varjossa. Gummerus. 2021. 335s.


tiistai 31. elokuuta 2021

Tiia Palmén: Koskelan teinisurma

 ”Ville ja Henri olivat shokissa, ja heitä pelotti. Ville meni kuitenkin sen verran lähelle, että hän laittoi sormensa Oton nenän alle ja korvan suun eteen. Mitään ei kuulunut.

”Ei se ei enää hengitä”, Ville totesi.

He tajusivat, että Otto oli kuollut. Henri kokeili pulssia Oton kaulalta, mutta sitä ei tuntunut.Pojat keräsivät edelliseltä illalta jääneet kaljatölkit mukaansa, ja he lähtivät vähin äänin pois.”

Olipa kerran Otto. Otto oli kiltti  ja ujo poika, joka rakasti eläimiä. Erityisesti kissoja. Hän myös rakasti legoja. Hän puuhaili niiden parissa, vaikka oli jo teini-ikäinen. Otto oli kovin vähäsanainen kaveri, ei välittänyt juurikaan ihmisten seurasta., hän oli hieman erilainen. Ottoa kiusattiin koulussa, mutta oli hänellä joitakin kavereita.


Kuten Ville ja Henri. Otto oli tutustunut heihin jo päiväkodissa ja Villen kanssa Otto oli kyläillyt toistensa kodeissa leikkimässä. Kaveruudesta huolimatta pojat kiusasivat Otto koulussa, mutta niin teki moni muukin. Otto masentui eikä arki meinannut sujua. Poika otettiin huostaan ja hän muutti lastenkotiin. 


Elokuussa  2020 Otto joutui ryöstön kohteeksi. Hänellä ei ollut aavistustakaan, että Ville, Henri ja uusi kaveri Antti olivat koko jutun takana. Marraskuussa alkoi ns. rankaisuleikit, joita Henri, Antti ja Ville tekivät Otolle. Tosin niistä oli leikki kaukana. Kolmikko pahoinpiteli ja nöyryytti Ottoa, juottivat tämän vahvaan humalaan ja virtsasivat tämän päälle. Kaiken kukkuraksi he videoivat tekonsa. 


Näin ehti tapahtua useammin kuin kerran. Kunnes tuli viimeinen kerta. Kerta, jolloin Otto kuoli julman pahoinpitelyn seurauksena. 


Helsingin Koskelassa tapahtuneesta surmasta on kulunut vasta alle vuosi, mutta siitä on jo julkaistu kirja.  Rikostoimittaja Tiia Palmenin kirjoittama kirja on tiivis, selkeä ja ymmärrettävä kokonaisuus Koskelan teinisurmana julkisuudessa kulkevasta teosta. Kirjan tiedot perustuvat viranomaislähteisiin: poliisin esitutkintaan, oikeudenkäynnin aineistoon sekä haastatteluihin. 


Kirja on suhteellisen helppo lukea, kieli on sujuvaa ja kirjoittaja säilyttää puolueettomuutensa hyvin. Kirja on jaettu kahteen osaan: Oton tarina kerrotaan tarinallisesti ja kirjan toinen puolisko pitää sisällään lukuja surmaa taustoisttavista asioista  kuten mm. nuorten tekemistä henkirikoksista, mielenterveysongelmista ja kiusaamisesta. Pari kirjan luvuista alkaa sisältövaroituksella, koska niissä perehdytään tarkkemmin Oton kokemaan raakaan väkivaltaan.

”Lauantai-iltana Ville, Henri ja Antti pohtivat kukin kotonaan, mitä tehdä. Kaikki ahdisti. Pojat soittivat ryhmäpuhelun. Siinä he kävivät läpi tapahtunutta ja illan kulkua. Antti ei muistanut paljoa, ja Ville ja Henri totesivat hänelle, että hän ei edes halua muistaa.”

Teon motiivi jää hämärän peittoon, eikä nuorten tekoa ymmärrä, ei sitten mitenkään. Tekonsa seuraukset pojat ilmeisesti ovat sentään ymmärtäneet. He ovat tajunneet tehneensä jotakin hyvin väärää. Tätä kirjoittaessani on enää muutama päivä tuomion julistamiseen. Mielentilatutkimuksissa heidät kaikki todettiin syyntakeisiksi.


On käsittämätöntä, miksi kukaan ei kyennyt suojelemaan Ottoa, vaikka tämä oli lastensuojelun asiakas ja hänellä oli monta aikuista ympärillään. Koskelan uhrin kohdalla yhteiskunnan turvaverkot pettivät pahemman kerran. Tätä kirjaa lukiessa mieleen tuli myös Vilja Eerikan tapaus, erilainen, mutta samanlainen, yhtä surullinen, turha lapsen kuolema. 


Nyt jälkikäteen on tärkeää tietää, mitkä osaset pettivät, missä tehtiin virheitä ja mitä olisi pitänyt tehdä toisin, koska mitään lähellekään vastaavaa ei pidä enää koskaan tapahtua. Oton elämä loppui aivan liian varhain, mutta hän ansaitsee sen, että asioihin nyt lopultakin tulee kunnolla korjauksia. Tärkeintä on, ette yksikään nuori jää sivuun huomaamatta ja ettei ketään enää kiusata.

 

Osa kirjan tuotoista lahjoitetaan vähävaraisten nuorten perheille.

”Näin vakavaa rikosta ei haluta salata yhteiskunnalta, sillä siitä pitää ottaa opiksi.”

Tiia Palmén: Koskelan teinisurma. Deadline kustannus. 2021. 215s.

lauantai 31. heinäkuuta 2021

Enni Mustonen: Näkijä


 ””Näähän on sen oikean jalkaväkirykmentin miehiä, siis niitä, joista Väinö Linna on sen kirjansa kirjoittanut, Helena selitti. - Aika moni näyttää ottaneen vaimonsa mukaan. Särkkä ja Edvin jännittävät kuulemma kovasti, mitä mieltä nämä ovat elokuvasta.””

Enni Mustosen uutukainen Syrjästäkatsojan tarinoita - sarjaan ilmestyi jo viime keväänä, mutta kesti pitkä tovi ennen kuin sain sen kirjastosta käsiini. Ja tällä kertaa ei voi syyttää koronaa, vaan pitkiä varausjonoja. No, se on ihan tavallista näin laatukirjan kohdalla. Hyvää kannattaa jonottaa.


Näkijän alussa eletään vuotta 1953. Edellinen sarjan kirja päättyi Vienan iskiessään silmänsä naapurinpoikaan, tai no, mieheen ja paljastui, että Viulisti-Jon on sama mies, jota Vienan vanhemmat auttoivat  pakenemaan natseja. Viena työskentelee Foxilla riuskanpuoleisen Martan apuna puvustaen maailmankuuluja tähtiä ja supersuosittuja elokuvia. Yksi maailmanluokan tähtönen on erityisesti mieltynyt Vienaan ja pyytää tältä apua milloin mihinkin. Kirjan alussa Viena saa äitinsä, isäpuolensa ja pikkuveljensä kylään suureen maailmaan ja kierrättää heitä pitkin poikin. Tarinan edetessä lukija pääsee Vienan matkassa kurkistamaan 50-luvun Los Angelesiin ja hieman muuallekin Yhdysvaltoihin.


Suomeakaan ei ole kirjassa unohdettu. Sydänsurujen saattelema Viena palaa kotiin ja päätyy, no minnekäs muualle kuin Tuntemattoman sotilaan puvustajaksi. Ihan Hollywood-meininkiä se ei ole, mutta suomalaisittain mittava projekti. Touhussa piti vielä olla suututtamatta mahtavaa itänaapuria. Kun Tuntematon on saatu purkkiin ja ennakkonäytös nähty, Viena suuntaa kuitenkin takaisin valtameren taa. On miltei harmi, että Vienan suomalainen perhe jää tarinassa vahvasti sivuosaan.


Viena kuvataan suorana, aina jaloilleen nousevana ja käytännöllisenä suomalaisena, joka ei juurikaan amerikkalaistu. Ehkäpä siksi, että Vienan lähipiiri Kaliforniassa muodostuu suomalaissyntyisistä ihmisistä, niin ja Jonista. Vaikka työnsä puolesta Viena näkeekin tähtiä ja glamouria roppakaupalla, on elämä työn ulkopuolella vaatimattomampaa. Helteet ovat suomalaisneidolle raskaita, puhumattakaan maastopaloista ja monista muista hankaluuksista. Kirjan paras hahmo ei minusta ole Viena, vaan Vienan varaäiti pohjalaistaustainen sisukas ja neuvokas Martta. Martassa on minusta paljon samaa kuin Vienan Ida-mummassa.


Vaikka tarina on varsin mainio, se on myös pitkä. En ole mikään USA-fani ollut koskaan ja 1950-luvun Hollywood on täysin vieras. En tunnistanut ainoataan kirjassa mainittua amerikkalaista elokuvaa eikä ollut aiemmin edes tiennyt, että Sinuhesta on tehty Hollywoodissa elokuva. Joitakin kirjassa mainittuja tähtiä sentään tiesin ennestään. Amerikanseikkailuja enemmän pidin kirjan Suomen osuudesta ja kaikesta Tuntemattomaan liittyvästä. 


Näkijä on loistavaa ajanvietettä kiireen keskellä. Vienan tarina vie ajatukset kyllä näppärästi pois arkisista murheista. Kirja on taattua Mustosta, kieli on sujuvaa ja Martan fingelska luo väriä tähän paksuun opukseen. 


Ensi vuonna ilmestyy sarjan kymmenes ja viimeinen osa. Saa nähdä miten tarina päättyy. Päättyykö se suvun kantaäidin Idan kuolemaan ja minne suuntaan Kirstin ja Vienan elämät lähtee kulkemaan. Ja ennen kaikkea, ketkä tosielämän henkilöt päätyvät osaksi Idan, Kirstin ja Vienan elämää? Tämä selviää, kun ”Tekijä” ilmestyy ensi vuonna.


”- Ei kannata surra sitä, mikä jäi sinne kauas, mumma sanoi. – Kun yks kierros on kuljettu, alkaa toinen. Minäkin olen alkanut elämäni monta kertaa aivan alusta ja aina on loppujen lopuksi muuttunut paremmaksi.”


Enni Mustonen: Näkijä. Otava. 2021. 666s.


keskiviikko 30. kesäkuuta 2021

Minja Mäkilä: K-pop - unelma huomisesta


 ”Miten K-poppia voisi kuvailla?

Värikästä. Modernia. Viimeisen päälle hiottua. Kaikkien aikojen Euroviisu-sikermä. Militaristisen tarkkaa. Fanien vartioimaa. Visuaalista. Some-ilmiö.”

Joka vuosi tuntuu oleva yksi kirja, jonka ilmestymistä odotan kuin kuuta nousevaa. Tänä keväänä se oli Minja Mäkilän teos  ”K-pop - unelma huomisesta". 


Olen fanittanut Japania ja japanilaista populaarikulttuuria jo yli vuosikymmenen. Japani oli pitkään oikeastaan ainoa Itä-Aasian maa, johon koin mitään mielenkiintoa. Olin toki lukenut Koreasta kantautuneita uutisotsikoita itsemurhan tehneistä nuorista poptähdistä, mutta sivuuttanut ne hetimiten.


Kunnes löysin k-draaman. Olin myyty. Näin laadukkaita ja hyvällä maulla tehtyjä sarjoja ei länsimaissa tehdä! Sarjojen vanajavenessä kiinnostuin kaikesta muustakin Etelä-Koreaan liittyvästä: musiikista, kulttuurista ja kielestä. Yht´äkkiä huomasin Blackpinkin löytyvän lempibändieni listalta ja käsissäni pyöri nippu korean kielen oppikirjoja.  Olen myös onnistunut tuntikausia kuluttanut Youtuben äärellä perehtyen korealaiseen kulttuuriin kimcheineen ja superpitkine koulupäivineen. 


K pop näyttää ulospäin tosi kepeältä ja hauskaltakin, mutta totuus on kuitenkin aika tavalla toinen. K-pop on todella ristiriitainen, sen ainakin tämän kirjan luettuaan saa huomata. Mäkilä kattaa lukijan pöydälle annoksen tähtipölyä ja varjopuolia sekä kattavan paketin korealaisen popularikulttuurin historiaa. Lisäksi makupaloina on katsauksia niin kauneusleikkauksiin, fanituotteisiin, k-popin kansainvälisyyteen kuin korealaiseen arvoihin.


No, mutta mikä ihmeen k-pop?  K-pop tarkoittaa Etelä-Koreassa tehtyä popmusiikkia. Laulukielen ei tarvitse olla korea eikä idolien korealaisia eikä musiikkikaan ole sidottu länsimaisittain ajateltuun popmusiikkiin. K-pop näyttäytyy viimeisen päälle hiottuna ja harjoiteltuna tarttuvine biiseineen ja videoineen, puhumattakaan kauniista ja lahjakkaista tähdistä. Kirja nimensä mukaisesti keskittyy hyvin vahvasti teeman ympärille sen eri näkökulmista, mutta raottaa myös korealaista kulttuuria. Se on tärkeää, koska kulttuuri hieman selittää sitä miksi esimerkiksi nuoria idoleita kohdellaan niin huonosti kuin kohdellaan.


Etelä-Korea on maa, jossa perinteiset arvot määräävät edelleen paljon ja jossa korkeaa koulutusta arvostetaan ja sen eteen uhrataan valtavasti. Tähtiin tähyävän nuorukaisen elämä ei ole idoliharjoittelijana varmaankaan sen helpompaa kuin korkeakouluopintoihin tähtäävän ikätoverinsa, koska idolin oletetaan kestävän todella paljon. Treenaus sulkee nuorelta loppuiäksi monia ovia ja tuo mukanaan velkataakan. Ja loppujen lopuksi, vain muutama onnekas onnistuu siinä mitä sadat tuhannet yrittävät. Maassa, jossa nuorena onnistuminen määrittää paljon, tulevaisuus ei näytä kovin auvoiselta, jos ei onnistukaan kuulumaan näihin harvoihin.

”Tässä pelissä ”erittäin hyvä” ei riitä.

Lapset aloittavat arvostetuimpia yliopistoja varten opiskelun nuorimmillaan vain kaksivuotiaina ja viettävät vanhempien kustantamassa yksityisopetuksessa usein toisen koulupäivän koulusta päästyään. Osalle nuorista ei jää opiskelun ulkopuolella aikaa kaverisuhteille, harrastuksille tai edes elokuvien katsomiselle. Sanonnan mukaan paikka huippuyliopistossa on saavutettavissa kolmen tunnin yöunilla, neljän tunnin yöunet ovat jo tie epäonnistumiseen.”

K-popin maailmassa ohjelmayhtiöiden ylläpitämä kuri on kova ja kattaa vuorokauden jokaisen minuutin. Tie tähdeksi tarkoittaa muun muassa puuttumista ulkonäköön ja ihmissuhteisiin, altistumista häirinnälle, aliravitsemusta, jatkuvaa univelkaa ja kovaa työtä. Välillä nuoret idolit ovat niin uupuneita, että bändikaveri saavat huolehtia väsymyksestä ja aliravitsemuksesta pyörtyneen kollegansa nukkumaan. 


Faneille halutaan luoda illuusio täydellisestä idolista, kirjassa kerrotaan, miten kuri on mennyt jopa joskus niin pitkälle, ettei idoleita ole päästetty kiertueilla vessaan, ettei vain heitä erehdytä uskomaan tavallisiksi ihmisiksi. Niin ja tietenkään kunnon idoli ei mokaa missään: jo pelkkä turvavyön käyttämättä jättäminen saattaa aiheuttaa somekohun, ja sukulaisten erheet saattavat olla hyvinkin kohtalokkaita nuoren idoli uralle.


Eteläkorealainen popmusiikki on mielenkiintoinen ja puhutteleva kansainvälinen megailmiö, josta Suomessa ei vieläkään minusta puhuta tarpeeksi. Ja vielä vähemmän aiheesta on julkaistu kirjoja. Onneksi kulttuurihistorian maisteri Minja Mäkilä tarttui näppäimistöön ja kirjoitti tämän kirjan.


Teos oli juuri sitä mitä odotin ja kirjaa todella kannatti odottaa. Kirja on suunnattu alan faneille ja harrastajille, mutta miksei se olisi  oiva lukupaketti myös aasialaisesta kulttuurista kiinnostuneille ja musiikista laajemmalti kiinnostuneille.  Kirja on nimittäin korealaisen populaarikulttuurin aarreaitta. Etelä-Koreassa on paljon puolia, joista pidän, mutta näin keski-ikäisenä täti-ihmisenä välillä tuli sääli nuoria tyttöjä, jotka uhraavat nuoruutensa yleensä toteutumattoman unelman eteen.


Vaikka nyt tiedän huomattavasti paljon enemmän k-popista ja k-draamasta, aion nauttia niistä vastakin. Sillä edelleenkään ei mielestäni länsimaissa osata likimainkaan tehdä yhtä hyviä draamasarjoja, no ehkä The Crownia ja Downton Abbeytä lukuunottamatta. 


 Minja Mäkilän haastattelu kirjasta löytyy tästä.

”Kaiken epävarmuuden ja vaikeuksien keskellä K-pop luo utopian, jossa jokaisella on toivoa.”

Minja Mäkilä: K-pop - unelma huomisesta. Otava. 2021. 240s.


maanantai 31. toukokuuta 2021

Dean Nicholson: Nalan maailma

 ””Mikäs kissan tarina on?” Tony kysäisi maalatessamme.”No, se on aika pitkä tarinaksi”, vastasin. ”Tyhjennettynä se menee niin, että poimin sen turvaan Bosniasta. Neljä kuukautta sitten. Siitä asti se on kuulunut kalustoon.””Oletko varma, ettet itse tullut poimituksi?” Tonyn kysyi pilke silmäkulmassaan. ”Olen nähnyt teidät yhdessä. Olet tainnut löytää sydänystävän.””

Vuonna 2018 kolmikymppinen skotti Dean Nicholson päätti lähteä pyöräilemään ystävänsä kanssa maailman ympäri. Matkakumppanien tiet erosivat alkuunsa, mutta Bosniassa Dean löysi jotakin odottamatonta: pienen hylätyn kissanpennun. Eläinrakkaana ihmisenä hän ei voinut jättää pikku otusta kuolemaan vuorille, vaan poimi sen mukaansa ja siitä lähti kaksikon seikkailu pyörän päällä pitkin Eurooppaa ja Aasiaa.


Dean nimesi kissan Nalaksi. Ensin oli saatava pikku kissa kuntoon. Sitä varten Dean salakuljetti kissan Montenegroon, vei eläinlääkäriin ja alkoi haalimaan tarvittavia papereita saadakseen sille oman passin. Kun paperit oli kunnossa, saattoi seikkailu alkaa. Kaksikosta tuli erottamattomat.


Nalan mukaantulo kaikkine lääkäreineen, papereineen ja hankintoineen vaati rahaa. Dean päätyi töihin Kreikkaan Santorinin saarelle melontaoppaaksi. Samoihin aikoihin Dean kohtasi täydellisen yllätyksen: hänen Instagram-tilinsä seuraajamäärä oli räjähtänyt ja miehelle tulvi yhteydenottoja. Kaikkia kiinnosti maailmalla pyöräilevä mies ja kissa. Somenäkyvyys vain lisääntyi ja siitä oli matkalla yllätyksellisesti hyötyäkin. Maine kiiri maasta toiseen.


Nicholson on suuri eläinten ystävä, se hänestä kirjaa lukiessa nousee vahvimmin esiin. Hän ei vain pelastanut Nalaa, vaan matkan varrella hän tutustui eläimeen jos toiseenkin, hylättyihin ja laiminlyötyihin, huolehti niistä ja järjesti niille oman kodin. Dean myös tutustui monelaisiin eläinhoitoloihin ja eläinrakkaisiin ihmisiin. Somejulkisuuttaan hän ryhtyi käyttämään auttaakseen näitä ja monia muita eläinten auttajia. 


Deanin tarkoitus oli jatkaa matkaa Intiaan ja siitä eteenpäin, mutta aina ei kaikki mene suunnitelmien mukaan, kun Nalan terveys ei oikein olisi tykännyt lentomatkustelusta ja matkaa alkoi mutkistaa koronapandemiakin. Virus oli vähällä erottaa Deanin ja Nalan.


Ennen koronaa he olivat ehtineet käydä Bosnian, Montenegron ja Kreikan lisäksi Albaniassa, Turkissa, Georgiassa, Azerbaidzanissa, Bulgariassa, Serbiassa ja Unkarissa. 


Tästä kirjasta tulee väkisinkin mieleen nyt jo edesmennyt Bob-kissa ja James Bowen. Bobista Jamesista kertovat kirjat ja tämä kirja kertovat miehen ja kissan ystävyydestä, mutta tarinat ovat kuitenkin hyvin erilaiset. Matka Deanin ja Nalan matkassa on mielenkiintoinen, koskettava ja välillä jännittäväkin, oikea kissaihmisen unelmakirja. Nalan maailma osoittaa jälleen todeksi sen, miten eläimestä voi tulla elämää suurempi ystävä, joka hellästi puskee elämä oikeille raiteille.


Dean Nicholsonin ja Nala-kissan seikkailuja voi seurata kaksikon 1bike1world-sometileillä, jotka ovat keränneet miljoonayleisön.

”Nala makoili vierelläni kerälle käpertyneenä, täysin tyytyväisenä oloonsa eristyksissä, sillä sellaista elämä tällä erää sattui olemaan. Nala vain jatkoi elämäänsä, kuten aina. Minäkin päätin seurata sen esimerkkiä, ottaa rennosti ja rauhoittua. Mitä muuta muka saatoin?” 

Dean Nicholson: Nalan maailma. WSOY. 2021. 272 s.

maanantai 24. toukokuuta 2021

Vera Miettinen: Eerika


 ”Kaislasuo oli todella huolissaan Eerikasta. Kaiken muun huolen lisäksi lapsella  oli yleensä aina epäsopivat tai epäsiistit vaatteet päällään. Paidat ja housut olivat liian isoja ja hihat sekä puntit oli kääritty moneen kertaan rullalle. Toisinaan Eerikalla oli myös liian pieniä, kiristäviä vaatteita yllään. Usein vaatteet olivat myös rikki, ja esimerkiksi ulkohousut olivat polvista hajalla. Myös heijastinliivi oli sivusta kiinni kahdella kuminauhalla, joista toinen oli poikki. Joskus Eerikalla oli sisähousuina kerrastonhousut, joista näkyi alushousut läpi. Eerikan epäsiisti vaatetus pisti silmään myös siksi, koska Nadia ja isä olivat pukeutuneet aina hyvin huolitellusti.”

Olipa kerran tyttö nimeltä Eerika. Tai Vilja. Tytön vanhemmat kutsuivat häntä eri nimillä. Eerikana tyttö oli ollut siihen asti, kun hänet sijoitettiin kiireellisesti isänsä luo asumaan äidin päihteidenkäytön takia. Eerika oli kuusivuotias.


Isän luona asui äitipuoli Nadia. Nadia kertoi olevansa ranskalais-marokkolainen lääkäri, joka odotti perheeseen nelosia. He kaikki kolme asuivat pienessä yksiössä Helsingissä. Isän ja Nadian luona Eerikasta tuli Vilja. Iloinen, huumorintajuinen ja sosiaalinen tyttö muuttui sulkeutuneeksi ja hiljaiseksi. Omaa äitiään ja velipuoltaan Eerika tapasi valvotusti. 


Kotona arki oli väkivallan sävyttämää. Eerikalla oli julmaakin julmempi äitipuoli, joka rääkkäsi ja kiusasi tyttöä monin eri tavoin. Eerikan tavarat katosivat, vaatteet olivat rikki ja revitty, kotiavaimet kadonneet. Eerikaa pakkosyötettiin väkivaltaisesti, hänet laitettiin juoksemaan kotipihalla pitkäksi aikaa ja kävelemään ekaluokkalaiselle pitkän koulumatkan. Hän joutui jopa menemään ulostamaan pihalle, kun kotona ei päästetty vessaankaan. Lopulta Eerikaa alettiin sitomaan sänkyynsä kiinni yöksi, jos hän oli Nadian mielestä ollut tuhma. Nadia sai Eerikan isän mukaan väkivaltaisiin tekoihin. Nadia ja isä kuvasivat monia väkivallan täyttämiä hetkiä näyttääkseen muille kuinka tuhma tyttö oli.

””Katso nyt! Ihmiset saavat nähdä, kuinka kelvoton pikku kakara sinä olet”, Nadia raivosi ja vilkaisi videokameraa.

”Tässä näette, kuinka tottelematon kakara Eerika on”, Nadia sanoi kameralle.”

Pienen Vilja Eerikan elämästä oli moni aikuinen huolissaan. Naapurit, äiti, koulun henkilökunta ja sosiaaliviranomaiset. Isä ja äitipuoli onnistuivat luovimaan aina ulos uudesta lastensuojeluilmoituksesta ja uudesta huolesta. He laittoivat kaiken Eerikan syyksi, heistä Eerikaa piti rangaista. Jos Eerikalta itseltään joku aikuinen kysyi kotioloista tyttö vastasi vain että "Se on salaisuus” ja ”En mä tiedä.” Sen vain hän kertoi, ettei hänellä ollut ketään aikuista johon luottaa.


Muutama kuukausi ennen kuolemaansa Eerika kuitenkin sijoitettiin Meripihan perhekotiin ja Eerika muuttui. Poissa oli tavaroitaan hajottava, raivokohtauksia saava tyttö. Eerika viihtyi perhekodissa, sai kavereita ja kävi ekaluokkalaisen innolla koulua. Tuota onnea kesti jonkin aikaa, kunnes tuli aika taas palata isän ja äitipuolen luo asumaan. Eerika ei tahtonut mennä. Hän tiesi mitä oli tulossa. Lisää väkivaltaa.


Äitienpäivänä 2012 Eerika kuoli tukehtumalla äärimmäisen julman väkivallan seurauksena, prinsessatiara päässään. Hän oli kuollessaan 8-vuotias.


Eerikan kuoleman jälkeen paljastui, että  Eerika ei ollut itse vaatteitaan repinyt tai hävittänyt koulukirjojaan, vaan äitipuoli oli lavastanut Eerikan voidakseen rääkätä häntä. Äitipuoli, joka oli valehdellut likimain kaikesta. Mitään ranskalaismarokkolaista Nadiaa ei ollut olemassakaan, ei monikkoraskautta tai lääkäriä, oli supisuomalainen Sirpa Laamanen. Eerikan isä, Touko Tarkki oli uskonut koko suhteen ajan naisystävänsä valheet. 


Eerikan isä ja äitipuoli tuomittiin murhasta elinkautisiin vankeusrangaisuksiin. Heillä kummallakin on todettu olevan persoonallisuushäiriöitä, tuomion he molemmat saivat syyntakeisina. 


Vilja Eerikan tarina ei jätä todellakaan ketään kylmäksi. Kirjan kirjoittaja rikos- ja oikeusuutisointiin erikoistunut toimittaja Vera Miettinen on tehnyt mittavan työn Eerikan elämän saamiseksi kansien väliin. Kirja nojaa vahvasti todennettavissa oleviin faktoihin. Miettinen on kahlannut valtavan määrän asiakirjoja, haastatellut sukulaisia ja tavannut myös rikoksen tekijät. 


Kirja on kirjoitettu helposti luettavaan muotoon vuoropuheluinen ja kohtauksineen Eerikan elämään liittyvissä paikoissa. Itse kuolinyön tapahtumia kirjassa ei juurikaan käsitellä eikä väkivallalla mässäillä, onneksi. 


Kun kirja ilmestyi, ajattelin, että tämän kirjan jätän väliin. Kun hain sen kirjastosta, en ollut vieläkään varma lukisinko sitä. Tapauksen ollessa otsikoissa en ollut seurannut juttua kovin tarkasti, mutta mediassa pyörinneistä otsikoista tiesin sen olevan julma. Päätin kuitenkin lukea kirjan, vaikka sen lukeminen tekikin välillä ihan fyysisesti pahaa. Kaikista riipaisevinta kirjan lukemisesta teki se, että tämä on totisinta totta. Pienen tytön kohtalosta on todella surullinen, tuomittuja kohtaan tuntee syvää vihaa ja kirjaa lukiessa turhautuu usein siihen, miten viranomaiset eivät tajunneet tytön ahdinkoa. Etenkin, kun Eerika oli ollut lastensuojelun asiakas lähes syntymästään asti.


En lainkaan ihmettele miksi Eerikan tapausta on luonnehdittu Suomen rikoshistorian iljettävimmäksi murhaksi. Nuorempana puuhailin vuosia Yhdysvaltojen kuolemanrangaistuksen parissa enkä siinä maailmassa törmännyt lähellekään yhtä kammottavaan tapaukseen.


Vaikka aihe on rankka ja koskettava, tämä kirja kannattaa lukea. Kirja laittaa ajattelemaan kaikkia niitä eerikoita, jotka edelleen kokevat kotonaan monenlaista väkivaltaa ja kiusaamista. Pienen Eerikan kohtalo, niin kurja kuin se onkin, toivottavasti pelastaa jonkun toisen lapsen kokemasta samaa kohtaloa.


Lukiessani netistä erilaisia tapaukseen liittyviä juttuja, löysin seuraavan podcastin. Suosittelen kuuntelemaan. 


https://seura.fi/seura-podcast/vahva-tarina/tiarapainen-tytto/

”Maarit luki runon ja itki.

”Kyllä sinä rakas Eerika pääseet vielä kotiin”, Maarit sanoi.

Eerika näytti surulliselta.

”Äiti, en minä pääse kotiin enää ikinä.””

Vera Miettinen: Eerika. Deadline kustannus. 2020. 269s.

perjantai 30. huhtikuuta 2021

Stéphane Garnier: Elä kuin kissa


 ”Kaikki tietävät, etteivät kissat varsinaiset tee mitään, ja silti niitä palvellaan jatkuvasti! Ne ovat kuninkaita.”

Olen useasti elämäni nykyisiä Raitahäntiä seuratessani pohtinut ääneen miten helppoa kissan elämä näkyy olevan. Turhanpäiväisyydet eivät mieltä paina eikä ne taatusti tee mitään mikä ei niitä juuri sillä hetkellä huvita. Ei vaikka kuinka maanittelisin niitä tulemaan luokseni tai kehräämään. 


Ne tuntuvat pääsevän niin helpolla verrattuna ihmisten arkiseen elämään. Ei mitään vastenmielistä tai hankalaa, ja jos on, siitä hankkiudutaan ripeästi eroon.


Ollapa kissa!


Eipä hätää, koska ”Elä kuin kissa” -kirja antaa parhaat vinkit miten omaa elämää voi muuttaa mahdollisimman kissamaiseksi. 


Meillä ihmisillä tuntuu olevan ainainen kiire ja murehdimme milloin mitäkin asiaa. Eikä pitkäjänteisyydellä, hyvällä itsetunnolla tai tyyneydellä päästä niilläkään kehumaan.


Mutta kissapa ei murehdi turhia tulevaisuudesta tai kiireestä, vaan tarttuu hetkeen juuri sellaisena kuin se on. Kissa pitää hyvää huolta omasta hyvinvoinnistaan ja kulkee rohkeasti omia polkujaan eleganttina ja ylpeänä itsestään. Ne myös tietävät olevansa kertakaikkiaan vastustamattoman ihania. Sillä suloisuudella kuitataan kaikki vahingotkin. Kuinka monta kertaa oma pikku Kille Raitahäntä on minua katsonut pää kallellaan ja todennut toruihin, etten mahda hänelle mitään, kun hän on niin mahdottoman ihana.


Niinhän kissa on - mahdottoman ihana. Lisäksi kissan merkitystä lohduttajana ja ymmärtäjänä ei voi aliarvioida. Kissa todellakin auttaa ihmistä monin tavoin pelkällä läsnäolollaan. 


Miksi siis emme antaisi kissan opettaa meille jotakin elämästä ja siihen suhtautumisesta?


Elä kuin kissa - kirja kannustaa meitä ottamaan kissan mentoriksi elämän polulle. Jos on saanut kunnian seurata näitä otuksia, niin  huomaa miten kirjan ajatukset ovat todellakin totta. Monet kirjan ajatukset tuntuvat alkuun aika itsestäänselvyyksiltä, mutta ovat todella oivia ja oivaltavia. Moni niistä antaa ajattelemisen aihetta pitkäksi aikaa ja kirjan luettuaan seuraa sitä kultaista kehräävää ihan uusin silmin. 

”Kissojen tarkkaavaisuus ja läsnäolo tuovat mieleen terapeutin, buddhalaisen munkin tai viisaan tietäjän. Eikä kyse taida olla pelkästä mielikuvasta, niin kiehtovalta kissojen rento ja maailmaa tyynesti tarkkaileva elämäntapa meistä vaikuttaa.”


Kuvassa kirjan kanssa on Mikki Raitahäntä.


Stéphane Garnier: Elä kuin kissa. Tammi. 2020. 144s.