tiistai 30. marraskuuta 2021

Timo Soini: Yhden miehen enemmistö


 ”Populistisen puolueen puheenjohtajaksi ei tulla tasaisella luonteella. Tarvittava rosoisuus on joko synnynnäistä tai se pitää hankkia elämän opetuksessa suomalaisissa olosuhteissa - käsitykseni mukaan minun tarinan on yhdistelmä molempia.”

Timo Soini lienee yksi Suomen historian värikkäimpiä poliitikkoja. Hän kuuluu niihin henkilöihin, joista aika harva sanoo pelkästään ”Ihan kiva”.


Julkisuus on kertonut Soinista monenlaisia tarinoita ja kaikki me politiikkaa seuranneet tiedämme hänen olevan urheilu- ja ravimies, Veikko Vennamon oppipoika, taitava sanailija ja katolinen kristitty. 


Mutta mitä kaikkea Soini itse pohtii elämästään, melkoisen värikkäästä urastaan ja ihmisistä sen ympärillä? Tuohon kaikkeen löytyy vastaus tästä kirjasta.


Kirja on aika tyypillinen elämänkerta, siinä läpi käydään lapsuus, nuoruus, aikuisuus, ura ja perhe. Vaiheita ja käänteitä riittää vaikka millä mitalla. Palloa kierretään, mutta kaksi kiintopaikkaa Soinin elämästä löytyy: Espoon Iivisniemi ja Sastamalan Heinoo. 


Uskonto on Soinin elämää kannatteleva voima, se tulee kirjassa harvinaisen selväksi. Soini on vakaumuksen mies, nostan hattua sille peräänantamattomuudelle.


Politiikassa Soini on ollut miltei koko ikänsä: hän liittyi SMP:n jäseneksi lukioikäisenä, ja johti Perussuomalaisia 20 vuotta. Hänet valittiin ensi kerran 38-vuotiaana Espoon kaupunginvaltuustoon ja eduskuntaan Soinin vei vuonna 2003 kristillisten kanssa tehty vaaliliitto. Brysselissäkin Soini on ehtinyt meppinä pendelöidä  pari vuotta luoden siellä myöhemmin tärkeäksi muodostuneita suhteita. Ensimmäisen jytkyn jälkeen mies palasi takaisin eduskuntaan. Eduskuntaryhmä oli iso ja täynnä mitä erilaisimpien kohujen aiheuttajia. Toinen jytky vei Perussuomalaiset hallitukseen ja vennamolaisen miehen tie vei huipulle, ulkoministeriksi. 


Kunnes kaikki muuttui.  Kesällä 2017 ”Halal-aholaiset”, kuten Soini heitä  kirjassa nimittää, nappasivat puolueen johtopaikat itselleen. Puolue jakaantui. Soini lähti ja lopulta hänet erotettiin perustamastaan puolueesta. Soini itse jättäytyi Sinisessä tulevaisuudessa rivimieheksi ja keskittyi ulkoministerin työhönsä. Työhön, joka oli hänelle hyvien mieluinen ja tärkeä.


Politiikkaa on kovaa ja se vaatii paljon, se ainakin rivien välistä tulee ilmi. Ei käy kiistäminen, että mies on taitava, harva ihminen on nostanut puolueen tyhjästä sellaiseen menestykseen kuin Soini joukkoineen nosti Perussuomalaiset.


Soini ei juuri itseään säästele, vaan kertoo miltä kaikki on tuntunut. Miten hänestä tuli sellainen kuin on, miltä tuntui rakentaa puolue, luotsata se vaalimenestykseen ja miltä tuntui, kun puolue erotti hänet. 


Niin, kenelle suosittelisin tätä kirjaa? Politiikan hevijuusereille, juu. Ja miksei myös muillekin yhteiskunnallisesta ajattelusta kiinnostuneille ja elämänkertoja lukeville. Tämä kirja on mielenkiintoinen, hyvin kirjoitettu pala suomalaista yhteiskunnallista historiaa.

”Kun on ensimmäiset kymmenen vuotta omasta poliittisesta urastaan lyönyt löylyä kylmään kiukaaseen, ei pienestä säikähdä. Tiesin, että pystymme parempaan, mutta menestys tulee ennen työtä vain sanakirjassa.”

Timo Soini: Yhden miehen enemmistö. Otava. 2021. 400s.

sunnuntai 31. lokakuuta 2021

Enni Mustonen: Martan tarina

 ” - Mulle on tarjottu piianpestiä, tokaisin kuin ohimennen. - Pääsisin töihin jo ens viikolla, niin olis teilläki yks suu vähemmän ruakittavana, sanoin Mattiin vilkaisten. Velipoika ei puhunut mitään, puhalteli vain tulikuumaa perunapalaansa.

 - Jaa, mihnäpäin solis? Isä kysyi ja ojensi tyhjentyneen viinapikarinsa Mattia kohti.

 - Siällä mihnä Siirikin on, vastasin kepeästi. - Huamenna pitää heti aamusta lähettää sana, notta pääsenkö mä tulemahan.

 - No mikä ettei! Senkus meet! Isä julisti tyhjennettyään ryyppylasinsa. - Johan soot aikaihminen, ripille päässy ja rokotettu!”

Hakiessani syyskuussa kiinan kielen oppikirjaa kirjakaupasta sain Martan tarinan kaupanpäälle Kirjan päivän kunniaksi. Kyseessä on Syrjästäkatsojan tarinoita-sarjan spin-off-kirja.


Kirjan päähenkilönä on tällä kertaa Martta Valo, sarjan lukijoille tuttu henkilö Pukija ja Näkijä- kirjoista. Martta on se totuuksia pohjalaismurteella laukova puvustaja, joka ottaa nuoren Vienan siipiensä suojaan Yhdysvalloissa.


Kirja alkaa vuodesta 1917. Martta alkaa haaveilla rippikoulun jälkeen muutosta ja palveluspaikasta. Kotona on juopotteleva isä ja kurjat olot.  Pian Kurikka vaihtuu Längelmäkeen, jossa Martta ahertaa piikana, rakastuu ja selviytyy. Kunnes sisällissota sotkee kaiken.

”Minut sanottiin ylös heti hautajaisia seuraavana päivänä. Olin kuulemma punikki niin kuin veljenikin eikä semmoisia lunttuja Ylitalossa tarvittu.”

Kirjanen on taattua Mustosta, kepeä, taitavasti kirjoitettu ja mielenkiintoinen. Martta on kieltämättä sarjan kahdessa viimeisessä kirjassa sen verran suuressa roolissa ja hänen menneisyyteensä viitataan Näkijä-kirjassa, että kurkistus siihen pienen kirjan verran oli paikallaan. Kirja antoi myös hyvän peilin Idan ja Kirstin elämään samana aikana. Sisällissota kohteli kaikkia yhtä huonosti, mutta eri tavoin. 

”Kai se ajatus Amerikkaan lähdöstä iski päähän siinä kylmällä lattialla maatessa, kun kyyneleet vihdoin kuivuivat. Koska Jaakkoakaan ei enää tarvinnut odottaa, ei meillä ollut mitään syytä jäädä tähän kurjuuteen.”

Enni Mustonen: Martan tarina. Kirjakauppaliitto. 2021. 133 s.

torstai 30. syyskuuta 2021

Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan varjossa


 ”Kosti kumartui häntä kohti ja puuskahti. - Jenny, älä ole typerä. Sinä joudut joka tapauksessa muuttamaan täältä pois, koska Kaarinan pappilaan muuttaa uusi kirkkoherra. Ja mitä rakkauteen tulee, sellaista on vain romanttisissa kirjoissa. En olisi uskonut sinun uskovan moiseen pötyyn. Oikea ja toimiva avioliitto ei rakennu intohimolle, vaan toveruudelle ja kunnioitukselle.”

Eletään 1800-luvun loppua Turussa. Siellä asuu myös alle kolmikymppinen Jenny Malmström, Liedon kappalaisen Matias Malmströmin leski. Lapseton Jenny on palannut leskeksi jäätyään takaisin lapsuudenkotiinsa Kaarinan kirkon pappilaan hoitamaan leskeksi jääneen kirkkoherraisänsä taloutta.


Jenny tekee toki muutakin kuin puuhaa emäntänä pappilassa. Hän on hyvin emansipoitunut nainen ja kokee muun muassa köyhien asian omakseen. Hän osallistuukin aktiivisesti säätyläisrouvien rientoihin ja kuuluu muun muassa Turun Rouvasyhdistyksen kantaviin voimiin. Siellä Jenny pääsee ajamaan hänelle tärkeitä asioita.


Yhdistyksen puitteissa Jenny tapaa ensimmäisen kerran Fredrik Barkerin, puuvillatehtailija John Barkerin pojan. Jenny on saanut tehtäväkseen mennä tapaamaan tehtailija Barkeria. Tarkoitus olisi saada tehtailija mukaan muiden tehtailijoiden hankkeeseen, jossa on ideana rakentaa tehdastyöläisille inhimillisempiä asuntoja. Jenny on sopinut tapaamisen johtajan kanssa, mutta yllättäen kohtaakin tehtailijan pojan. Tapaaminen ei pääty kovinkaan lupaavasti.

”Jenny tuhahti ajatuksissaan. Maailma oli miesten ja heillä oli valta päättää naisten asioista ja myös naisten palkoista. Hän kiitti Luojaa siitä, että hänellä oli niin viisas isä, joka oli antanut hänen opiskella ja maksanut hänen koulutuksensa. Jonain päivänä myös naiset voisivat opiskella yliopistoissa ja saisivat samat oikeudet kuin miehet. Siihen hän halusi uskoa ja tehdä kaikkensa sen eteen.”

Jennyn elämään tulee monia muita enemmän samaa mieltä olevia miehiä. Eräällä luennolla Jenny kohtaa opettaja-maisteri Vanhasen, joka on mukana perustamassa suomenkielistä sanomalehteä Turkuun. Jennyä kiinnostaa antiikki ja muinainen historia ja kun Koroistenniemen kaivaukset alkavat, päätyy Jenny mukaan sen toimintaan. Siellä hän tapaa työnjohtaja herra Aaltosen.  Barkerkaan ei jää yhteen kohtaamiseen.


Mutta mitä niistä miehistä, Jenny on yksinkin päättäväinen ja rohkea nainen. Hän pärjää, päätyy pois pappilasta ja tekee tuolle ajalle hyvin epätavallisen ratkaisun. 


Puuvillatehtaan varjossa on turkulaisen Ann-Christin Antellin  esikoisteos, mukava, kepeä, mutta hiukan ehkä ennalta-arvattava. Kieltämättä näppärää laittaa päähenkilöksi leskeksi jäänyt säätyläisnainen. Jennyllä on leskenä mahdollisuus päättää omista asioistaan ja säätyläisenä hän on hyvässä asemassa yhteiskunnassa. Juuri tämä seikka tekee tästä kirjasta hyvinkin erilaisen kuin esim. Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita-sarjan, vaikka saman genren kirjoja ovat molemmat. Saa nähdä mihin Jennyn elämä etenee, sillä kirja on saamassa jatkoa.


Jos tästä genrestä tykkää, niin mikä ettei. Hyvää vastapainoa harmaaseen arkeen.

”_Teille on nyt tarjoutunut elämässä sellainen onnenpotku, että te pääsette kouluun, ja kun te opitte lukemaan ja laskemaan, koko maailma on teidän saavutettavissanne. Kun te osaatte asioita, te pääsette arvostettuihin ammatteihin eikä teidän tarvitse raataa ja kärsiä köyhyyttä. Ymmärrättekö te minua?”


Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan varjossa. Gummerus. 2021. 335s.


tiistai 31. elokuuta 2021

Tiia Palmén: Koskelan teinisurma

 ”Ville ja Henri olivat shokissa, ja heitä pelotti. Ville meni kuitenkin sen verran lähelle, että hän laittoi sormensa Oton nenän alle ja korvan suun eteen. Mitään ei kuulunut.

”Ei se ei enää hengitä”, Ville totesi.

He tajusivat, että Otto oli kuollut. Henri kokeili pulssia Oton kaulalta, mutta sitä ei tuntunut.Pojat keräsivät edelliseltä illalta jääneet kaljatölkit mukaansa, ja he lähtivät vähin äänin pois.”

Olipa kerran Otto. Otto oli kiltti  ja ujo poika, joka rakasti eläimiä. Erityisesti kissoja. Hän myös rakasti legoja. Hän puuhaili niiden parissa, vaikka oli jo teini-ikäinen. Otto oli kovin vähäsanainen kaveri, ei välittänyt juurikaan ihmisten seurasta., hän oli hieman erilainen. Ottoa kiusattiin koulussa, mutta oli hänellä joitakin kavereita.


Kuten Ville ja Henri. Otto oli tutustunut heihin jo päiväkodissa ja Villen kanssa Otto oli kyläillyt toistensa kodeissa leikkimässä. Kaveruudesta huolimatta pojat kiusasivat Otto koulussa, mutta niin teki moni muukin. Otto masentui eikä arki meinannut sujua. Poika otettiin huostaan ja hän muutti lastenkotiin. 


Elokuussa  2020 Otto joutui ryöstön kohteeksi. Hänellä ei ollut aavistustakaan, että Ville, Henri ja uusi kaveri Antti olivat koko jutun takana. Marraskuussa alkoi ns. rankaisuleikit, joita Henri, Antti ja Ville tekivät Otolle. Tosin niistä oli leikki kaukana. Kolmikko pahoinpiteli ja nöyryytti Ottoa, juottivat tämän vahvaan humalaan ja virtsasivat tämän päälle. Kaiken kukkuraksi he videoivat tekonsa. 


Näin ehti tapahtua useammin kuin kerran. Kunnes tuli viimeinen kerta. Kerta, jolloin Otto kuoli julman pahoinpitelyn seurauksena. 


Helsingin Koskelassa tapahtuneesta surmasta on kulunut vasta alle vuosi, mutta siitä on jo julkaistu kirja.  Rikostoimittaja Tiia Palmenin kirjoittama kirja on tiivis, selkeä ja ymmärrettävä kokonaisuus Koskelan teinisurmana julkisuudessa kulkevasta teosta. Kirjan tiedot perustuvat viranomaislähteisiin: poliisin esitutkintaan, oikeudenkäynnin aineistoon sekä haastatteluihin. 


Kirja on suhteellisen helppo lukea, kieli on sujuvaa ja kirjoittaja säilyttää puolueettomuutensa hyvin. Kirja on jaettu kahteen osaan: Oton tarina kerrotaan tarinallisesti ja kirjan toinen puolisko pitää sisällään lukuja surmaa taustoisttavista asioista  kuten mm. nuorten tekemistä henkirikoksista, mielenterveysongelmista ja kiusaamisesta. Pari kirjan luvuista alkaa sisältövaroituksella, koska niissä perehdytään tarkkemmin Oton kokemaan raakaan väkivaltaan.

”Lauantai-iltana Ville, Henri ja Antti pohtivat kukin kotonaan, mitä tehdä. Kaikki ahdisti. Pojat soittivat ryhmäpuhelun. Siinä he kävivät läpi tapahtunutta ja illan kulkua. Antti ei muistanut paljoa, ja Ville ja Henri totesivat hänelle, että hän ei edes halua muistaa.”

Teon motiivi jää hämärän peittoon, eikä nuorten tekoa ymmärrä, ei sitten mitenkään. Tekonsa seuraukset pojat ilmeisesti ovat sentään ymmärtäneet. He ovat tajunneet tehneensä jotakin hyvin väärää. Tätä kirjoittaessani on enää muutama päivä tuomion julistamiseen. Mielentilatutkimuksissa heidät kaikki todettiin syyntakeisiksi.


On käsittämätöntä, miksi kukaan ei kyennyt suojelemaan Ottoa, vaikka tämä oli lastensuojelun asiakas ja hänellä oli monta aikuista ympärillään. Koskelan uhrin kohdalla yhteiskunnan turvaverkot pettivät pahemman kerran. Tätä kirjaa lukiessa mieleen tuli myös Vilja Eerikan tapaus, erilainen, mutta samanlainen, yhtä surullinen, turha lapsen kuolema. 


Nyt jälkikäteen on tärkeää tietää, mitkä osaset pettivät, missä tehtiin virheitä ja mitä olisi pitänyt tehdä toisin, koska mitään lähellekään vastaavaa ei pidä enää koskaan tapahtua. Oton elämä loppui aivan liian varhain, mutta hän ansaitsee sen, että asioihin nyt lopultakin tulee kunnolla korjauksia. Tärkeintä on, ette yksikään nuori jää sivuun huomaamatta ja ettei ketään enää kiusata.

 

Osa kirjan tuotoista lahjoitetaan vähävaraisten nuorten perheille.

”Näin vakavaa rikosta ei haluta salata yhteiskunnalta, sillä siitä pitää ottaa opiksi.”

Tiia Palmén: Koskelan teinisurma. Deadline kustannus. 2021. 215s.

lauantai 31. heinäkuuta 2021

Enni Mustonen: Näkijä


 ””Näähän on sen oikean jalkaväkirykmentin miehiä, siis niitä, joista Väinö Linna on sen kirjansa kirjoittanut, Helena selitti. - Aika moni näyttää ottaneen vaimonsa mukaan. Särkkä ja Edvin jännittävät kuulemma kovasti, mitä mieltä nämä ovat elokuvasta.””

Enni Mustosen uutukainen Syrjästäkatsojan tarinoita - sarjaan ilmestyi jo viime keväänä, mutta kesti pitkä tovi ennen kuin sain sen kirjastosta käsiini. Ja tällä kertaa ei voi syyttää koronaa, vaan pitkiä varausjonoja. No, se on ihan tavallista näin laatukirjan kohdalla. Hyvää kannattaa jonottaa.


Näkijän alussa eletään vuotta 1953. Edellinen sarjan kirja päättyi Vienan iskiessään silmänsä naapurinpoikaan, tai no, mieheen ja paljastui, että Viulisti-Jon on sama mies, jota Vienan vanhemmat auttoivat  pakenemaan natseja. Viena työskentelee Foxilla riuskanpuoleisen Martan apuna puvustaen maailmankuuluja tähtiä ja supersuosittuja elokuvia. Yksi maailmanluokan tähtönen on erityisesti mieltynyt Vienaan ja pyytää tältä apua milloin mihinkin. Kirjan alussa Viena saa äitinsä, isäpuolensa ja pikkuveljensä kylään suureen maailmaan ja kierrättää heitä pitkin poikin. Tarinan edetessä lukija pääsee Vienan matkassa kurkistamaan 50-luvun Los Angelesiin ja hieman muuallekin Yhdysvaltoihin.


Suomeakaan ei ole kirjassa unohdettu. Sydänsurujen saattelema Viena palaa kotiin ja päätyy, no minnekäs muualle kuin Tuntemattoman sotilaan puvustajaksi. Ihan Hollywood-meininkiä se ei ole, mutta suomalaisittain mittava projekti. Touhussa piti vielä olla suututtamatta mahtavaa itänaapuria. Kun Tuntematon on saatu purkkiin ja ennakkonäytös nähty, Viena suuntaa kuitenkin takaisin valtameren taa. On miltei harmi, että Vienan suomalainen perhe jää tarinassa vahvasti sivuosaan.


Viena kuvataan suorana, aina jaloilleen nousevana ja käytännöllisenä suomalaisena, joka ei juurikaan amerikkalaistu. Ehkäpä siksi, että Vienan lähipiiri Kaliforniassa muodostuu suomalaissyntyisistä ihmisistä, niin ja Jonista. Vaikka työnsä puolesta Viena näkeekin tähtiä ja glamouria roppakaupalla, on elämä työn ulkopuolella vaatimattomampaa. Helteet ovat suomalaisneidolle raskaita, puhumattakaan maastopaloista ja monista muista hankaluuksista. Kirjan paras hahmo ei minusta ole Viena, vaan Vienan varaäiti pohjalaistaustainen sisukas ja neuvokas Martta. Martassa on minusta paljon samaa kuin Vienan Ida-mummassa.


Vaikka tarina on varsin mainio, se on myös pitkä. En ole mikään USA-fani ollut koskaan ja 1950-luvun Hollywood on täysin vieras. En tunnistanut ainoataan kirjassa mainittua amerikkalaista elokuvaa eikä ollut aiemmin edes tiennyt, että Sinuhesta on tehty Hollywoodissa elokuva. Joitakin kirjassa mainittuja tähtiä sentään tiesin ennestään. Amerikanseikkailuja enemmän pidin kirjan Suomen osuudesta ja kaikesta Tuntemattomaan liittyvästä. 


Näkijä on loistavaa ajanvietettä kiireen keskellä. Vienan tarina vie ajatukset kyllä näppärästi pois arkisista murheista. Kirja on taattua Mustosta, kieli on sujuvaa ja Martan fingelska luo väriä tähän paksuun opukseen. 


Ensi vuonna ilmestyy sarjan kymmenes ja viimeinen osa. Saa nähdä miten tarina päättyy. Päättyykö se suvun kantaäidin Idan kuolemaan ja minne suuntaan Kirstin ja Vienan elämät lähtee kulkemaan. Ja ennen kaikkea, ketkä tosielämän henkilöt päätyvät osaksi Idan, Kirstin ja Vienan elämää? Tämä selviää, kun ”Tekijä” ilmestyy ensi vuonna.


”- Ei kannata surra sitä, mikä jäi sinne kauas, mumma sanoi. – Kun yks kierros on kuljettu, alkaa toinen. Minäkin olen alkanut elämäni monta kertaa aivan alusta ja aina on loppujen lopuksi muuttunut paremmaksi.”


Enni Mustonen: Näkijä. Otava. 2021. 666s.


keskiviikko 30. kesäkuuta 2021

Minja Mäkilä: K-pop - unelma huomisesta


 ”Miten K-poppia voisi kuvailla?

Värikästä. Modernia. Viimeisen päälle hiottua. Kaikkien aikojen Euroviisu-sikermä. Militaristisen tarkkaa. Fanien vartioimaa. Visuaalista. Some-ilmiö.”

Joka vuosi tuntuu oleva yksi kirja, jonka ilmestymistä odotan kuin kuuta nousevaa. Tänä keväänä se oli Minja Mäkilän teos  ”K-pop - unelma huomisesta". 


Olen fanittanut Japania ja japanilaista populaarikulttuuria jo yli vuosikymmenen. Japani oli pitkään oikeastaan ainoa Itä-Aasian maa, johon koin mitään mielenkiintoa. Olin toki lukenut Koreasta kantautuneita uutisotsikoita itsemurhan tehneistä nuorista poptähdistä, mutta sivuuttanut ne hetimiten.


Kunnes löysin k-draaman. Olin myyty. Näin laadukkaita ja hyvällä maulla tehtyjä sarjoja ei länsimaissa tehdä! Sarjojen vanajavenessä kiinnostuin kaikesta muustakin Etelä-Koreaan liittyvästä: musiikista, kulttuurista ja kielestä. Yht´äkkiä huomasin Blackpinkin löytyvän lempibändieni listalta ja käsissäni pyöri nippu korean kielen oppikirjoja.  Olen myös onnistunut tuntikausia kuluttanut Youtuben äärellä perehtyen korealaiseen kulttuuriin kimcheineen ja superpitkine koulupäivineen. 


K pop näyttää ulospäin tosi kepeältä ja hauskaltakin, mutta totuus on kuitenkin aika tavalla toinen. K-pop on todella ristiriitainen, sen ainakin tämän kirjan luettuaan saa huomata. Mäkilä kattaa lukijan pöydälle annoksen tähtipölyä ja varjopuolia sekä kattavan paketin korealaisen popularikulttuurin historiaa. Lisäksi makupaloina on katsauksia niin kauneusleikkauksiin, fanituotteisiin, k-popin kansainvälisyyteen kuin korealaiseen arvoihin.


No, mutta mikä ihmeen k-pop?  K-pop tarkoittaa Etelä-Koreassa tehtyä popmusiikkia. Laulukielen ei tarvitse olla korea eikä idolien korealaisia eikä musiikkikaan ole sidottu länsimaisittain ajateltuun popmusiikkiin. K-pop näyttäytyy viimeisen päälle hiottuna ja harjoiteltuna tarttuvine biiseineen ja videoineen, puhumattakaan kauniista ja lahjakkaista tähdistä. Kirja nimensä mukaisesti keskittyy hyvin vahvasti teeman ympärille sen eri näkökulmista, mutta raottaa myös korealaista kulttuuria. Se on tärkeää, koska kulttuuri hieman selittää sitä miksi esimerkiksi nuoria idoleita kohdellaan niin huonosti kuin kohdellaan.


Etelä-Korea on maa, jossa perinteiset arvot määräävät edelleen paljon ja jossa korkeaa koulutusta arvostetaan ja sen eteen uhrataan valtavasti. Tähtiin tähyävän nuorukaisen elämä ei ole idoliharjoittelijana varmaankaan sen helpompaa kuin korkeakouluopintoihin tähtäävän ikätoverinsa, koska idolin oletetaan kestävän todella paljon. Treenaus sulkee nuorelta loppuiäksi monia ovia ja tuo mukanaan velkataakan. Ja loppujen lopuksi, vain muutama onnekas onnistuu siinä mitä sadat tuhannet yrittävät. Maassa, jossa nuorena onnistuminen määrittää paljon, tulevaisuus ei näytä kovin auvoiselta, jos ei onnistukaan kuulumaan näihin harvoihin.

”Tässä pelissä ”erittäin hyvä” ei riitä.

Lapset aloittavat arvostetuimpia yliopistoja varten opiskelun nuorimmillaan vain kaksivuotiaina ja viettävät vanhempien kustantamassa yksityisopetuksessa usein toisen koulupäivän koulusta päästyään. Osalle nuorista ei jää opiskelun ulkopuolella aikaa kaverisuhteille, harrastuksille tai edes elokuvien katsomiselle. Sanonnan mukaan paikka huippuyliopistossa on saavutettavissa kolmen tunnin yöunilla, neljän tunnin yöunet ovat jo tie epäonnistumiseen.”

K-popin maailmassa ohjelmayhtiöiden ylläpitämä kuri on kova ja kattaa vuorokauden jokaisen minuutin. Tie tähdeksi tarkoittaa muun muassa puuttumista ulkonäköön ja ihmissuhteisiin, altistumista häirinnälle, aliravitsemusta, jatkuvaa univelkaa ja kovaa työtä. Välillä nuoret idolit ovat niin uupuneita, että bändikaveri saavat huolehtia väsymyksestä ja aliravitsemuksesta pyörtyneen kollegansa nukkumaan. 


Faneille halutaan luoda illuusio täydellisestä idolista, kirjassa kerrotaan, miten kuri on mennyt jopa joskus niin pitkälle, ettei idoleita ole päästetty kiertueilla vessaan, ettei vain heitä erehdytä uskomaan tavallisiksi ihmisiksi. Niin ja tietenkään kunnon idoli ei mokaa missään: jo pelkkä turvavyön käyttämättä jättäminen saattaa aiheuttaa somekohun, ja sukulaisten erheet saattavat olla hyvinkin kohtalokkaita nuoren idoli uralle.


Eteläkorealainen popmusiikki on mielenkiintoinen ja puhutteleva kansainvälinen megailmiö, josta Suomessa ei vieläkään minusta puhuta tarpeeksi. Ja vielä vähemmän aiheesta on julkaistu kirjoja. Onneksi kulttuurihistorian maisteri Minja Mäkilä tarttui näppäimistöön ja kirjoitti tämän kirjan.


Teos oli juuri sitä mitä odotin ja kirjaa todella kannatti odottaa. Kirja on suunnattu alan faneille ja harrastajille, mutta miksei se olisi  oiva lukupaketti myös aasialaisesta kulttuurista kiinnostuneille ja musiikista laajemmalti kiinnostuneille.  Kirja on nimittäin korealaisen populaarikulttuurin aarreaitta. Etelä-Koreassa on paljon puolia, joista pidän, mutta näin keski-ikäisenä täti-ihmisenä välillä tuli sääli nuoria tyttöjä, jotka uhraavat nuoruutensa yleensä toteutumattoman unelman eteen.


Vaikka nyt tiedän huomattavasti paljon enemmän k-popista ja k-draamasta, aion nauttia niistä vastakin. Sillä edelleenkään ei mielestäni länsimaissa osata likimainkaan tehdä yhtä hyviä draamasarjoja, no ehkä The Crownia ja Downton Abbeytä lukuunottamatta. 


 Minja Mäkilän haastattelu kirjasta löytyy tästä.

”Kaiken epävarmuuden ja vaikeuksien keskellä K-pop luo utopian, jossa jokaisella on toivoa.”

Minja Mäkilä: K-pop - unelma huomisesta. Otava. 2021. 240s.


maanantai 31. toukokuuta 2021

Dean Nicholson: Nalan maailma

 ””Mikäs kissan tarina on?” Tony kysäisi maalatessamme.”No, se on aika pitkä tarinaksi”, vastasin. ”Tyhjennettynä se menee niin, että poimin sen turvaan Bosniasta. Neljä kuukautta sitten. Siitä asti se on kuulunut kalustoon.””Oletko varma, ettet itse tullut poimituksi?” Tonyn kysyi pilke silmäkulmassaan. ”Olen nähnyt teidät yhdessä. Olet tainnut löytää sydänystävän.””

Vuonna 2018 kolmikymppinen skotti Dean Nicholson päätti lähteä pyöräilemään ystävänsä kanssa maailman ympäri. Matkakumppanien tiet erosivat alkuunsa, mutta Bosniassa Dean löysi jotakin odottamatonta: pienen hylätyn kissanpennun. Eläinrakkaana ihmisenä hän ei voinut jättää pikku otusta kuolemaan vuorille, vaan poimi sen mukaansa ja siitä lähti kaksikon seikkailu pyörän päällä pitkin Eurooppaa ja Aasiaa.


Dean nimesi kissan Nalaksi. Ensin oli saatava pikku kissa kuntoon. Sitä varten Dean salakuljetti kissan Montenegroon, vei eläinlääkäriin ja alkoi haalimaan tarvittavia papereita saadakseen sille oman passin. Kun paperit oli kunnossa, saattoi seikkailu alkaa. Kaksikosta tuli erottamattomat.


Nalan mukaantulo kaikkine lääkäreineen, papereineen ja hankintoineen vaati rahaa. Dean päätyi töihin Kreikkaan Santorinin saarelle melontaoppaaksi. Samoihin aikoihin Dean kohtasi täydellisen yllätyksen: hänen Instagram-tilinsä seuraajamäärä oli räjähtänyt ja miehelle tulvi yhteydenottoja. Kaikkia kiinnosti maailmalla pyöräilevä mies ja kissa. Somenäkyvyys vain lisääntyi ja siitä oli matkalla yllätyksellisesti hyötyäkin. Maine kiiri maasta toiseen.


Nicholson on suuri eläinten ystävä, se hänestä kirjaa lukiessa nousee vahvimmin esiin. Hän ei vain pelastanut Nalaa, vaan matkan varrella hän tutustui eläimeen jos toiseenkin, hylättyihin ja laiminlyötyihin, huolehti niistä ja järjesti niille oman kodin. Dean myös tutustui monelaisiin eläinhoitoloihin ja eläinrakkaisiin ihmisiin. Somejulkisuuttaan hän ryhtyi käyttämään auttaakseen näitä ja monia muita eläinten auttajia. 


Deanin tarkoitus oli jatkaa matkaa Intiaan ja siitä eteenpäin, mutta aina ei kaikki mene suunnitelmien mukaan, kun Nalan terveys ei oikein olisi tykännyt lentomatkustelusta ja matkaa alkoi mutkistaa koronapandemiakin. Virus oli vähällä erottaa Deanin ja Nalan.


Ennen koronaa he olivat ehtineet käydä Bosnian, Montenegron ja Kreikan lisäksi Albaniassa, Turkissa, Georgiassa, Azerbaidzanissa, Bulgariassa, Serbiassa ja Unkarissa. 


Tästä kirjasta tulee väkisinkin mieleen nyt jo edesmennyt Bob-kissa ja James Bowen. Bobista Jamesista kertovat kirjat ja tämä kirja kertovat miehen ja kissan ystävyydestä, mutta tarinat ovat kuitenkin hyvin erilaiset. Matka Deanin ja Nalan matkassa on mielenkiintoinen, koskettava ja välillä jännittäväkin, oikea kissaihmisen unelmakirja. Nalan maailma osoittaa jälleen todeksi sen, miten eläimestä voi tulla elämää suurempi ystävä, joka hellästi puskee elämä oikeille raiteille.


Dean Nicholsonin ja Nala-kissan seikkailuja voi seurata kaksikon 1bike1world-sometileillä, jotka ovat keränneet miljoonayleisön.

”Nala makoili vierelläni kerälle käpertyneenä, täysin tyytyväisenä oloonsa eristyksissä, sillä sellaista elämä tällä erää sattui olemaan. Nala vain jatkoi elämäänsä, kuten aina. Minäkin päätin seurata sen esimerkkiä, ottaa rennosti ja rauhoittua. Mitä muuta muka saatoin?” 

Dean Nicholson: Nalan maailma. WSOY. 2021. 272 s.