sunnuntai 31. heinäkuuta 2022

Andrew Morton: Elisabet & Margaret – Windsorin siskojen yksityinen maailma

 ”Kun on kaksi siskoa ja toinen on kuningatar, jonka täytyy edustaa kunniallisuutta ja kaikkea hyvää, toisen on oltava luovan ilkeämielisyyden ilmentymä, paha sisko.”

Vuosien saatossa olen ehtinyt lukea pinon pinon kirjoja Elisabetista, mutta pikkusisko Margaret on jäänyt vähän vieraammaksi. Eikä vähiten siksi, että kuvani Margaretista on vähintäänkin viinanhuuruisen, miehiä  tämän tästä vaihtavan bilehileen kuva.


Kirjan lukijalle esitellään kaksi hyvin erilaista sisarusta, joista toinen taipui kohtaloonsa ja toinen ei. Kirja kulkee kuvaten Windsorin sisarten elämää varhaislapsuudesta ja sotavuosista aina aikuisuuden  läpi Margaretin kuolemaan asti.


Prinsessojen ei alun perin pitänyt edes olla kruununperijä ja varanainen, mutta kun heidän setänsä luopui kruunusta, kaikki muuttui. Pian sen jälkeen tuli vielä sota. Prinsessojen elämä mullistui lyhyessä ajassa valtavasti. Margaretilla oli vaikeuksia sopeutua kuninkaalliseen rooliinsa, mikä aiheutti harmaita hiuksia lähipiirille. Jos hän olisi jäänyt ”vain” Yorkin nuoremmaksi prinsessaksi, vähän kuin prinsessa Eugenie nykyään, hänen elämänsä olisi ollut kuninkaallista, mutta vapaampaa kuin se oikeasti oli.


Kapinoivasta Margaretista kehkeytyi lehdistön kullanmuru, tupakkaa julkisesti polttava  ja alkoholia runsaasti käyttävä nautiskelija, jolla oli lukuisia miesseikkailuita. Samaan aikaan Elisabet keskittyi kruunun edellyttämään hillittyyn elämäntapaan pysyen lehtien palstoilla lähinnä työnsä takia. Kahden hyvin erilaisen julkisuuskuvan kulisseissa he olivat aina toisilleen läheiset siskokset.

”Kuningatar oli samaa mielissään myös siitä, että Margaret usein selätti kuningattaren tärkeilevän puolison väittelyssä. Kuningatar, Margaret ja kuningataräiti olivat ylivoimainen kolmikko ja juttelivat puhelimitse miltei päivittäin - joskus ranskaksi tai vierasperäistä korostusta matkien.”

Kirjan kirjoittaja Andrew Morton tunnetaan lukuisista elämäkerroistaan. Olen lukenut niistä monia ja tiedän hänen tuntevan Windsorit kuin no, jos ei nyt ihan kuin omat taskunsa, niin hyvin kuitenkin. Kirjaa varten Morton pääsi haastattelemaan Margaretin lähimpiä ystäviä, Buckinghamin palatsin työntekijöitä sekä lukuisia sisäpiiriläisiä, jotka tunsivat prinsessan hyvin. Hyvän taustatyön lukiessa huomaa, samoin kuin sen, että mies ei ole ensimmäistä kertaa ruotimassa kruunupäiden kummallista elämää. Erityisen mielenkiintoinen minusta on isoäiti Mary, josta Margaret ei perustanut, mutta Elisabet taas kuunteli.


Juu, ei ole helppoa olla kruunupäinen sisarussarjan palanen, eikä varsinkaan, kun toinen on kaikkia odotuksia vastaava kuningatar ja toinen ”varanainen”, joka järjestää harmaita hiuksia sukulaisilleen milloin milläkin tempauksella. Kuvani Margaretista hieman muuttui positiivisempaan suuntaan, koska Margaret ei  minusta ollut pelkästään hankala, hänellä oli - kuten kruunun varaihmisillä usein on - asema, mutta ei selkeää roolia. Kirjaa lukiessa en voi olla pohtimatta oliko Townsendin ”menettäminen” hänen elämänsä pahin tragedia. Nykyään semmoinen liitto kävisi päinsä, mutta Margaretin aikaan ei. Elikö hän liian aikaisin? Paljon mahdollista. 


Kirja on Englannin historiasta ja kuninkaallisista kiinnostuneille ehdottomasti hitti.

”Pidättyväinen isosisko alkoi laskea sen varaan, että vilkas pikkusisko toimii puskurina ja suojasi häntä, jottei hän joutuisi keskustelemaan.”

Andrew Morton: Elisabet & Margaret – Windsorin siskojen yksityinen maailma. Docendo. 2022. 400 s.


maanantai 18. heinäkuuta 2022

Regis Gente ja Stephane Siohan: Volodymyr Zelenskyi. Sodan sankari


 ”Nauru on ivallista. ”En tunne sitä miestä. Toivottavasti me jonain päivänä tapaamme. Hän on kuulemma erinomainen alallaan, oikein hyvä näyttelijä (yleisöstä kuuluu naurua). Minä olen ihan vakavissani, ja te nauratte.” Siis pelkkä pelle!”

Näin ajatteli Vladimir Putin uudesta kollegastaan, kun Volodymyr Zelenskyi oli valittu Ukrainan presidentiksi. Elettiin vuotta 2019. Eipä tiennyt Putler miten väärässä hän olikaan!


Viime kuukausina Volodymyr Zelenskyi on tullut tutuksi koko maailmalle, mutta hän on ollut kaikkea muuta kuin pelle. Hän on Presidentti isolla peellä, kansansa palvelija. 


Zelenskyin tie presidentiksi on kaikkea muuta kuin tavallinen. Se on todella kiehtova, miehellä tuntuu olevan olleen jo tähän päivään mennessä monta elämää, vaikka hän on saman ikäinen kuin minä. Heti kun näin tämän kirjan, halusin lukea sen. 


Vaikka kirja on elämänkertamainen, se ei ole kovin perinteinen sellainen. Se ei ala pikku-Vladimirin elinpäivistä, vaan hyppää suoraan sotaa edeltävään yöhön. Pikku-Vladimirin huudeilla kyllä kirjan sivuilla piipahdetaan, mutta enemmän annetaan tilaa sille miten Volodymyr Zelenskyi päätyi presidentiksi ja mitä sitten tapahtui.


Kirjassa viitataan monessa kohtaa ”Kansan palvelija” - tv-sarjaan, jossa Zelenskyi näyttelee presidenttiä. Mikäs siinä, sarja on mainio ja suosittu, itsekin olen tykännyt siitä paljon. Vuoden vaihtuessa vuoteen 2019 Zelenskyi ilmestyi telkkariin ja ilmoitti kansalle lähtevänsä tavoittelemaan presidentin paikkaa ihan oikeasti. Moni epäili miehen taitoja ja piti ukko oikeasti pellenä, mutta yhtä moni on saanut huomata olleensa väärässä. 

”Venäjän sota Ukrainassa ei ole pelkästään voimakkaan jännitteinen sotilaallinen konflikti. Se on myös sanojen ja viestinnän sota, jossa kahden tyystin erilaisen miehen toimintatavat törmäävät rajusti vastakkain. ”

Ennen sodan alkua Zelenskyin kannatus alkoi laskea. Moni epäili vieläkin miehen osaamista oikeissa presidentin töissä. Viimeistään sodan alettua helmikuussa yksinkertaisella videopätkällä Zelenskyi voitti ukrainalaiset puolelleen. Mediasodassa Zelenskyi on jo voittanut Putinin mennen tullen. Mies, joka tuli täysin politiikan ulkopuolelta, on opetellut, oppinut ja pärjännyt. Sellaiseen menestykseen ei päästä pelkillä hyvillä taustajoukoilla.


Zelenskyillä on ollut alusta lähtien uudenlainen ote työssään; hän mullisti politiikan panostamalla sosiaaliseen mediaan ja kuuntelemalla mitä kansa haluaa. Sotaa hän ei todellakaan halunnut, Zelenskyi haluaa keskittyä suuriin rauhan projekteihin, jotka parantavat tavallisen ukrainalaisen elämää. Yhtenä mallimaana hänellä on Viro.


Ranskalaistoimittajat Regis Gente ja Stephane Siohan ovat tehneet mukavan tiiviin tietopaketin tämän ajan yhdestä kuumimmista poliittisista nimistä. Kirja on mukavalla tavalla kirjoitettu, tällaisesta aiheesta saisi paljon tylsemmänkin kirjan. Vaikeasta aiheesta voidaan kirjoittaa niin monella tavalla. Tämä on onnistunut tapa.


Vielä ei tiedetä, miten Zelenskyin tarina päättyy, mutta varmaa on, että tämä mies jää historian lehdille ainutlaatuisena ja erikoisena tapauksena. Tällaisia rohkeita ihmisiä tämä maailma tarvitsee

”Enkä Volodymyr Zelenskyi onkin vain ihan tavallinen sankari monien muiden joukossa. Onhan hän tehnyt itsestään ”kansan palvelijan”, ja vuoden 2022 todellisia sankareita ovat ukrainalaiset yksilöinä ja yhdessä.”


Regis Gente ja Stephane Siohan: Volodymyr Zelenskyi. Sodan sankari. Otava. 2022. 190s.

torstai 30. kesäkuuta 2022

Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan perijä


 ”-Siin sul onkin kattomist. Varo vaan, ettei silmäs puttoo, Elli kiusoitteli veljeään. - Kukapa olisi uskonut, et Martast tulee noin fiini nainen.

 Juho hymähti. -Fiini on ja ylpeeks tullu. Ei kuulu enää meijän sakkiin."

Viime vuoden huhut pitivät paikkaansa: Ann-Christin Antellin esikoisromaani  Puuvillatehtaan varjossa on saanut jatko-osan. Historiallisten romaanien suurkuluttajana totta kai ajattelin lukea kirjan, vaikka toiveeni jatko-osan suhteen eivät olleet kovin korkealla.


Edellisen kirjan tapahtumista on kulunut kymmenisen vuotta. Tällä kertaa ei päähenkilönä olekaan Jenny, vaan ottotytär Martta. Hän on palaamassa Turkuun Matti-veljensä kanssa, koska pikkuveli aloittaa suomenkielisessä lyseossa. Martta hoitaa veljensä taloutta ja työskentee Turun kansankirjastossa.


Kirjassa luonnollisesti nuoren neidon elämään kuuluu kosijat ja lukija saa odotella loppuun asti kuka herroista saa Martan omakseen. Mutta jokseenkin kliseisen rakkausteeman lisäksi yhteiskunnallinen jännite on kirjassa käsinkosketeltava: Venäjä sortaa pientä suuriruhtinaskuntaa ja työväenaate jakaa herroja ja työläisiä entisestään toisistaan kauemmaksi. Matti ja Marttakin osallistuvat vastarintatoimiin.


Kaikista mielenkiintoisin juoni on Martan kipuilu kahden eri yhteiskuntaluokan välillä. Puuvillatehtaan omistajasukuun adoptoidut työläistaustaiset Martta ja Matti luonnollisesti kutsutaan myös Turun seurapiireihin. Vaikka puuvillatehtaan nykyinen omistaja Robert Barker suhtautuukin heihin suojelevasti, kaikki eivät kuitenkaan katso Martan ja Martin kuuluvan seurapiireihin syntyperänsä takia. Martalle asia on vaikea, koska hän ei tunne enää kuuluvansa lapsuutensa työläisten joukkoon eikä toisaalta myöskään säätyläisten joukkoon. Kirjastossa töissä ollessaan hän kohtaa lapsuutensa ystäviä, jotka ovat kävelevä muistutus siitä, mistä Martta itse on lähtöisin. Kummassa joukossa Martta kokee seisovansa? Molemmissa joukoissa ei voi olla, jännitteinen aika tekee asiasta vielä vaikeamman, koska Martan menneisyys ja nykyisyys syyttää toisiaan kaikesta mahdollisesta. Matti-veljelle asian ratkaiseminen näkyy olevan hiukan helpompaa.


Kirja on mielenkiintoisempi kuin sarjan ensimmäinen kirja. Tämä ei ole pelkästään kepeä rakkausromaani, vaan kirjan yhteiskunnallinen ulottuvuus tekee tarinasta raikkaan, jännittävän ja kiehtovan. Turun murteen käyttö nostaa rahvaan ja säätyläisten eron selvemmin esiin. 


Puuvillatehtaan perijä sopii hyvin monenlaiselle lukijalle. Kirja jää kieltämättä niin kutkuttavaan asetelmaan, että uskallan toivoa jatkoa tarinalle.

”Olen antanut ohjeet työnjohtajille, että välttävät ikääntyneiden työntekijöiden palkkaamista. Heidän työtahtinsa on hidas ja lisäksi heistä tulee vanhemmiten hankalia.

Matti innostui kyselemään taloudellisista suhdanteista, mutta Martta oli järkyttynyt kuulemastaan. Äiti oli raatanut tehtaassa kaksitoistatuntisia päiviä, ja Robert Barkerille hänkin olisi ollut vain työntekijä, josta ei olisi ollut vanhemmiten enää mitään hyötyä.”

Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan perijä. Gummerus. 2022. 368 s.

tiistai 31. toukokuuta 2022

Geoffrey Cain: Totaalinen poliisivaltio


"”Kiinassa ongelma on siinä, että kaikki ulkomaalaisten tiedonvälineiden Xinjiangia koskevat uutiset sensuroidaan täysin. Suurin osa kiinalaisista ei tiedä totuutta, vaan luulee meitä täysin terroristeiksi”, Maysem vahvisti. ”Kiina voi kuitenkin yrittää vaikuttaa siihen, millaisia tarinoita muualla maailmassa kerrotaan, levittämällä propagandaansa YK:ssa, missä sitä ei sensuroida.””

Viime syksynä aloitettuani kiinan kielen opinnot huomasin, etten tiedä Kiinasta loppujen lopuksi kovinkaan paljoa. Kiinan ihmisoikeusongelmat vilahtavat julkisuudessa kuitenkin tämän tästä, vaikkakin tällä hetkellä on hieman jäänyt Ukrainan tapahtumien varjoon. 


Eikun siis perehtymään niihin. 


Kiinan länsiosassa Xinjiangissa elävä islaminuskoinen uiguurivähemmistö on joutunut älyttömän kyttäämisen kohteeksi. He itse kutsuvat  dystopiaansa ”tilanteeksi”, joka on vallinnut jo parisenkymmentä vuotta. 


Uiguurien valvonta on viety todella pitkälle ja se ulottuu jokaiselle elämänalueelle. Poliisi pysäyttelee ihmisiä tämän tästä milloin missäkin eikä uiguurien vahtimiseen tarvita aina edes poliiseja.  Kuka tahansa voi vakoilla ja ilmiantaa väärästä toiminnasta tai mielipiteistä. Kyttäämiseen suorastaan painostetaan. 


Mitä ei ihminen huomaa kertoa, tekniikka hoitaa. Tekoälyt vahtivat ja analysoivat kansalaisten toimintaa, taipumuksia ja luotettavuutta. Miltä kuulostaisi syytös alkoholismista, jos olet ostanut tekoälyn mielestä liikaa kaljaa tai miten olisi skannerin läväyttämä luokittelu epäluotettavaksi kaupan ovella, kun tarvitset apetta pöytään? Silloin ei nimittäin kauppaan ole mitään asiaa. Ja jos puoliso on kadonnut leireille, valtio pitää huolen, että saat uuden petikaverin, jolla on lupa tehdä mitä haluaa. 


Sinut saatetaan leimata todennäköiseksi rikolliseksi ennen kuin mitään rikosta on tapahtunut.  Ja jos olet valvonnan mielestä mokannut jossakin, saat passituksen leirille. Monet leirit ovat entisiä oppilaitoksia, jotka on muutettu ”koulutuskeskuksiksi”. Niissä harjoitetaan kidutusta, aivopesua ja indoktrinaatiota. Jokaista liikettä kytätään, kasvojen ilmeistä ja tarkkaavaisuudesta lähtien. Eikä kurjuus osu vain leirille joutuneelle, vaan hänen perheensä ja sukulaisensa saavat myös tuta valtion mahdin. Kaikenmaailman ”koulutuksen” tarkoitus on ”opettaa” noudattamaan valtiollisia hyveitä ja kunnioittamaan kommunistista puoluetta. Eli käytännössä vaihtamaan uskonto islamista kommunismiin.

”Arkisten ostosten tekemisestä tuli mutkikasta. Lopulta jokaisen  keittiöveitsikauppiaan oli maksettava monta tonnia laitteesta, joka muunsi asiakkaan henkilötodistuksen valokuvan, etnisen taustan ja osoitteen QR -koodiksi, jonka saattoi skannata älypuhelimella. Sitten QR-koodi kaiverrettiin veitsen terään. Jokaisesta veitsenterästä selvisi siis sen ostajan henkilötiedot - varotoimi siltä varalta, että terroristit päättäisivät ryhtyä veitsi-iskuun.”

Toimittaja Geoffrey Cain on tehnyt valtavan, mutta hyvin tärkeän työn tämän kirjan kanssa.  Hän on haastatellut Xinjiangissa Kiinan valvontakoneiston silmätikuiksi joutuneita uiguureja sekä kotimaassa että maanpaossa ulkomailla. Heidän lisäksi ääneen pääsee joukko virkamiehiä ja asiantuntijoita. Erityisen mielenkiintoinen on Maysem-nimisen uiguurinaisen matkaa kyttäyskoneistossa.


Kirja on hyppäys suoraan Kiinan ihmisoikeusongelmien syvään päähän. Kiina paljastuu kirjassa varsinaiseksi ”Isoveli valvoo” -maaksi, joka vähät välittää vähemmistöistään. Olen yllättynyt siitä miten taitavasti Kiina on hyödyntänyt uusinta teknologiaa, mutta käyttää sitä hyvin vääriin tarkoituksiin. Kirjassa olevia julmuuksia ei voi kuin ihmetellä miten tämä kaikki voi olla ylipäätään mahdollista. 


Mielenkiintoinen kirja Kiinasta ja ihmisoikeuksista kiinnostuneelle. Kirja on tärkeä lukea jo siksi, koska pahimmillaan tällainen systeemi on mahdollista missä tahansa, jossa vallanpitäjät eivät kunnioita ihmisoikeuksia. Näin käy, kun pahat ihmiset valjastavat hyvät asiat omiin tarkoituksiinsa.

”Ei kaikkia pellolla kasvavia rikkaruohoja pysty koskaan yksitellen nyppimään - pitää ruiskuttaa kemikaaleja, joilla ne saa tapettua kerralla”, eräs virkamies totesi tammikuussa 2018. ”Näiden ihmisten uudelleenkouluttaminen on kuin kemikaalien ruiskutusta.”

Geoffrey Cain: Totaalinen poliisivaltio. Tutkimusmatka Kiinan valvontakoneiston uumeniiin. Otava. 2022. 352s. 

lauantai 28. toukokuuta 2022

Kyösti Hagert & Pauliina Toivanen: Duuniin



 ”Me käytämme puolet valveillaoloajastamme työhön. Siksi ei ole yhdentekevää, millaisia tunteita se meissä herättää ja mitä ajattelemme itsestämme työn kautta.” 

Työ. Työ tuntuu olevan kaikkien mielessä. Työ vilahtaa niin tavallisen kaduntallaajan kuin poliitikonkin puheissa hyvässä ja pahassa. Työn tekemistä arvostetaan, vaikkakin minusta  monien alojen kohdalla palkkaus tulee jossakin aivan liian kaukana suhteessa työn kuormittavuuteen ja vaativuuteen. (Sairaanhoitajat ovat palkankorotuksensa ansainneet!)


Ennen työ oli jotakin, jossa aloitat nuorena ja lopulta jäät samasta duunista ja paikasta eläkkeelle. Työ saattoi olla tylsää liukuhihnatyötä tai muuta monotonista työtä, mutta työtä oli ja sitä riitti kaikille.


Nyt se ei ole niin. Työelämästä on tullut paljon sirpaleisempaa, nopeammin  muuttuvaa ja epävarmaa. On pätkätöitä, sirpaletöitä, projekteja, työpaikkaa vaihdetaan herkemmin ja uusia ammatteja opiskellaan yhä useammin. Tekniikka on korvannut monia vanhoja työtehtäviä, kun taas tilalle on syntynyt uusia digitalisaation seurauksena syntyneitä työtehtäviä. Työ jakaantuu myös epätasaisesti: osalla sitä ei ole, osa taas tekee liikaa töitä. Miten jaksaa alati kasvavien työpaineiden keskellä, kun elämään haluaisi kuuluvan muutakin kuin työn?


Duuniin-kirja on todellinen tietopaketti tämän hetkenä työelämästä. Teos antaa lukijalle työkaluja, kun hän pohtii esimerkiksi mitä aloja kannattaisi opiskella, mistä niitä töitä löytyy tai miten tehdä työtä, jolla on muukin merkitys kuin rahan ansaitseminen. Samalla pohditaan miten ammatti-identitetti muodostuu ja miten työelämän paineissa kannattaa pitää itsestään huolehtimisista ja mitä työhyvinvointi pitää sisällään. Lisäksi huomiota kiinnitetään työntekijän oikeuksiin ja velvollisuuksiin, syrjintään sekä tasa-arvoon.


Kirjaan oon tarinansa kertoneet  muun muassa kansanedustajat Maria Ohisalo ja Aino-Kaisa Pekonen, bloggaaja Eeva Kolu, näyttelijä Armi Toivanen ja ohjelmistoyritys Futuricen perustaja Tuomas Syrjänen. Mukavaa, että kirjaan on saatu elämänkokemusta eri alojen ihmisiltä esimerkeiksi miten eri tavoin voi päätyä jopa valtakunnan huippupaikoille.


Kirjassa on kannustava ote ja se herättää paljon ajatuksia. Kirjaa on markkinoitu työelämän alussa oleville tai tulevaisuuttaan pohtiville nuorille, mutta kyllä siitä ammentaa ihan missä kohtaa vain työelämää oleva. Kirjan luettuaan huomaa pohtivansa omaa valintojaan ja kokemuksiaan uudessa valossa, kirjasta saa paljon uutta ajateltavaa siitä mitä vielä voisi tehdä tai mitä voisi tehdä toisin. Millainen työntekijä minä olen? Olenko tekemässä sitä mitä todella haluan vai teenkö työtäni sen takia, että se kartuttaa eläkettä ja tiliä? Onko minulla jokin sellainen rakas harrastus, josta voisin tehdä itselleni uuden ammatin tai työn? 


Vaikka työ onkin elämässä iso asia, ja sitä kirjassa pohditaan ansioituneesti monelta kulmalta, kirjassa muistutetaan monessa kohtaa, ettei työ ole koko elämä eikä sen pidä sitä olla. Tästä erikoispisteet kirjoittajille. 

”Vaikka työelämä muuttuu, työ ei kuitenkaan katoa.” 

Kyösti Hagert & Pauliina Toivanen: Duuniin. Kaikki, mitä haluat tietää uran aloittamisesta, työelämän muutoksesta ja unelmien tavoittelemisesta. Otava. 2022. 273s.

lauantai 30. huhtikuuta 2022

Kaari Utrio: Ruma kreivitär


 ”- Jumala on määrännyt ihmisen säädyn, ja siinä hänen on pysyttävä, opetti vaunumestari. Häntä kauhistutti ajatus maailman muuttumisesta niin tasavertaiseksi, ettei kukaan enää tilaisi vaunuja, joista voitiin oveen maalatun vaakunan vuoksi periä kolminkertainen hinta.”

Tässä kuussa minulla oli blogia varten aivan muut kirjat mielessä. Yritin ja yritin lukea Putinin elämänkertaa, mutta aihe on sen verran vastenmielinen, että keskenhän se jäi. Nyt oli todellakin jonkun kepeämmän kirjan vuoro.


Niinpä kävelin kirjahyllylleni ja nappasin Kaari Utrion Ruman kreivittären. 


Ruma kreivitär kertoo neljästä hyvin erilaisesta naisesta. Kreivittäret Dorotea ja Julia elävät naimattomina rapistuvassa kotikartanossaan. Dorotea on sisaruksista kauniimpi, Julia on saanut liikanimen ”Ruma kreivitär”. Isä-kreiville viina ja uhkapeli maistuvat enemmän kuin mikään muu ja mies hävittää omaisuuttaan minkä ehtii. Pappa päätyy neitien tulevaisuutta ravistelevaan ratkaisuun. 


Toisaalla elää mamselli Carolina, kaunis ja rikas, mutta porvaristaustainen. Hänellä on suurena päämääränä päästä ylhäisön pariin. Kirjan neljäs keskeinen nainen on Augusta, kaunis, rikas ja ylhäinen, naimaton hänkin. 


Toki tarinassa on mukana miehiäkin, perheenjäseniä, sukulaisia, palvelijoita, rahvasta. Miehistä keskeisessä osassa on tehtailija Anton Wendel, joka on saanut kirjassa sankarin roolin. Hän liittyy neitien päämäärään mielenkiintoisella tavalla.


Alkuun luulisi, että tässä on taas yksi menneisyyteen sijoitettu rakkausromaani, mutta eipä ole.  Toki sitä rakkautta tarinasta löytyy, mutta samalla kurkistetaan naisen asemaan 1830-luvun Suomessa ja sääty-yhteiskunnassa. Säännöistä pidettiin lujaa kiinni eikä niitä rikkovia katsottu kovin suopeasti. Kirjassa nousee esiin myös miten suomen kieleen tuolloin suhtauduttiin. Sitä pidettiin rahvaan mongerruksena, jota herrasväen ei tarvinnut osata. Vielä ei ollut fennomaanien ja Lönrotin aika.

Hetken Carolinaa kirpaisi, että paroni erotti yhdellä silmäyksellä hänen paikkansa säätyjen järjestelmässä.”

Tämä oli taatusti parempi ja mukavampi lukukokemus kuin Putinin elämänkerta.  Ihailen Utrion tietomäärää  ja tapaa ripotella se kaikki kiinteäksi osaksi hyvin etenevää tarinaa. Lukiessa en voinut välttyä helpotuksen huokaukselta, että elän 2020-lukua paljon vapaammassa maailmassa.

”-Kuka tahansa, jolla on oma vaatturi, on herrasväkeä, Julia sanoi painavasti.  - Ja sit varmemmin, jos hänellä on oma laiva, talo Bulevardilla, herra Engelin piirtämä kartano, kaksisataa työntekijää ja englantilainen puutarhuri.”


Kaari Utrio: Ruma kreivitär. Tammi. 2002. 362s.

torstai 31. maaliskuuta 2022

Han Kang: Valkoinen kirja

 



”Tästä lähtien annan sinulle valkoisia asioita.


Ojennan sinulle valkoisia asioita,

vaikka ne saattavat likaantua.


Enkä enää kysy itseltäni

saanko antaa sinulle tämän elämän.”


Eteläkorealaisen Han Kangin romaani Vegetaristi jäi pitkäksi aikaa pyörimään mieleeni. Koin tarinan miltei henkilökohtaiseksi, olenhan itsekin kasvissyöjä. Kun Sofi Oksanen suositteli Han Kangin Valkoista kirjaa jossakin hänen videoissaan, en epäröinyt hetkeäkään tarttua siihen.


Kirjassa nimetön kertoja pohtii parin tunnin ikäiseksi jäänyttä isosiskoaan. Kirjan punaisena, tai tässä tapauksessa valkoisena lankana kulkee valkoinen väri, erilaiset valkoiset asiat: lumi, jää, maito, riisikakku, suola, valo, rintamaito jne. Valkoisen värin kautta kertoja pohtii kuolemaa, surua, kipua ja menetystä. Millaista siskon elämä olisi ollut? Millaiseksi kertojan elämä olisi muodostunut, jos sisko olisi jäänyt eloon?


Valkoinen kirja on pieni suuri kirja. Paksu se ei ole, mutta sitäkin vakuuttavampi. Se houkuttelee ahmaisemaan itsensä kerralla, mutta suosittelen kuitenkin lukemaan siitä lyhyen tuokiokuvan kerrallaan ja viettää hetki luettua pohdiskellen. 


Vaikeista aiheista huolimatta kirja ei tunnu rankalta tai ahdistavalta. Kuolemasta ja surusta puhuminen pelottaa monia, mutta tämä kirja on osoitus siitä, miten kauniisti menetystä voi käsitellä.  


Teoksena tämä on hyvin erilainen kuin Vegetaristi, mutta yhtä suuren vaikutuksen se tekee.

”Kun katsoin sinun silmilläsi, näin eri tavalla. Kun kävelin sinun ruumiissasi, kävelin eri tavalla. Halusin näyttää sinulle puhtaita asioita. Halusin näyttää sinulle ennen kaikkea puhtauden ennen julmuutta, surua, epätoivoa, saastaa ja tuskaa. Mutta se ei onnistunut yhtä hyvin kuin toivoin. Katsoin usein silmiisi kiinteästi, kuin etsien hahmoa syvästä, pimeästä peilistä.”


Han Kang: Valkoinen kirja. Gummerrus. 2021. 111 s.


Vegetaristiin pääset tästä.