perjantai 31. heinäkuuta 2020

Enni Mustonen: Pukija


”Kun näyttämöllä kuulutettiin, että maailman kaunein tyttö Miss Universum oli Miss Finland Armi Kuusela, Armi nousi uusi Miss Universum 1953 - nauha olallaan tyynesti portaita ylös, käveli reippaasti keskelle lavaa ja kätteli juontajia hymyillen. Meidän kaunottaremme ei päästellyt teatraalisia huudahduksia eikä purskahtanut itkuun niin kuin Miss USA ja hänen kanssakilpailijansa eilen.”

Menneenä keväänä kaikki tuntui olevan toisin. Yhtä asiaa korona ei kuitenkaan muuttanut: Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita - kirjasarjan kahdeksas osa ilmestyi keskellä kevättä ja jäi odottamaan kirjastoiden uumeniin karanteeniin odottamaan viruksettomia aikoja. Ja varausjonot: ne ovat olleetpitkät kuten ennenkin.


Kuten sarjan edellisen osan postauksessa arvelin, tässä kirjassa äänen saa sarjan ensimmäisten osien keskushenkilön Idan tyttärentytär Viena. Vienan Kirsti-äitikin on tuupattu sivuhenkilöksi. Kirsti-äidiillä on uusi miesytävä, Ida-mumma on mennyt uudelleen naimisiin ja Vienalle on tupsahtanut seuraksi serkkuja sekä edesmenneen isän avioton poika.


Viena on samanlainen neito kuten äitinsä ja isoäitinsä: tomera, aikaansaava ja järkevä.  Kirjan alussa eletään 1950-luvun vaihdetta ja Viena palaa takaisin Leppävaaraan Skotlannista. Sinne hän ei halua jumittaa, vaan päätyy töihin Liisankadun elokuvapuvustamon kautta Amerikkaan, mukavasti lentokoneen kyydissä. Suomi paljastuu varsinaiseksi takapajulaksi Vienan matkatessa maailmalla. Matkustamisen ja vaatteiden lisäksi keskeiseen rooliin nousee elokuvateollisuus, suomi-filmien ihmeellinen maailma. 


Fiktion sekaan tupsahtaa tämän tästä ihka oikeasti olemassa olleita paikkoja ja eläneitä julkkiksia. Sivuille marssitetaan muun muassa maisteri Särkkä, Marimekko ja  Marilyn Monroe. Viena säästää estradit muille ja seuraa sivusta aikansa tapahtumia tehden oman osansa ahertaen työmyyränä milloin missäkin. Häntä tosin pidetään hienona neitinä ylioppilastutkinnon takia.


Pukija on taattua viihdettä, mutta kirja tarjoilee viihteen lisäksi myös nipun nippelitietoa ja faktoja. Taustatyön määrää en uskalla edes ajatella, se on ollut huikea, ja sen näkee joka sivulla. Itselleni mielenkiintoisin fakta oli se, ettei mustavalkoisissa filmeissä käytetyt vaatteet itseasiassa olleet valkoisia tai mustia. Kielellisesti kirja on taattua Mustosta, hän taitaa murteet ja ripottelee vieraskielisiä repliikkejä sujauttaen suomennoksen perään kerrontaan. Ajan kuvan siirtyessä lähemmäs nykypäivää kielikin vaihtuu enemmän meikäläiseen mä - sä -kieleen ja se hiukan ärsytti. 


Pidin tästä kirjasta enemmän kuin  sarjan kahdesta edellisestä kirjasta, vaikkakin kaipailen edelleen 1800-luvulle. Viena tuntuu tulleen mummaansa enemmän kuin äitinsä, ja hyvä niin.


Kirjasarjaan on luvattu vielä jatkoa. Saa nähdä mistä Viena seuraavaksi itsensä löytää. Miten käy vanhenevan Idan ja keski-ikäistyneen Kirstin? Tai ylipäätään koko Leppävaaran kodin. Eiköhän  se selviä, kun lehdet tekevät tuloaan puihin ensi keväänä.

” - Minä olen ompelija, sinä olet pukija, äiti totesi ja alkoi sitten muistella, miten oli itse jo pikkutyttönä nauttinutpenkoessaan Miilin tilkkuvakkaa ja löytäessään juuri oikeanvärisen kangastilkun johonkin nukenvaatteeseen.”


Enni Mustonen: Pukija. Otava. 2020. 523s. 

lauantai 18. heinäkuuta 2020

Heather Morris: Cilkan tarina

”Nimiä. En ole numero. Ja kuitenkin minulla on numero. Cilka katsoo peitettyä vasenta käsivarttaan ja numeroa, joka on nyt kiinnitetty hänen ruskeaan kutittavaan takkiinsa. Minulla on nimi.”
Keskitysleirikokemukset ovat päätyneet (onneksi) yksi toisensa jälkeen kansien väliin, mutta mitä näille ihmisille on tapahtunut II maailmansodan loputtua? Miten he selvisivät hirveistä koettelemuksistaan? Osalle kävi hyvin, he pääsivät sodan loputtua jatkamaan elämäänsä, mutta osalle ei. He päätyivät leiriltä toiselle. Yksi heistä oli Cilka Klein.

Cilka oli vain 16-vuotias, kun hän päätyi Auschwitzin keskitysleirille.  Hän yritti parhaan kykynsä mukaan selviytyä karmeissa olosuhteissa, mutta ennenpitkää kaunis nuori juutalaistyttö ajautui vaikutusvaltaisen natsin seksileluksi. Hän sai omiltaan huoran leiman. Kun Auschwitz vapautettiin, neuvostovapauttajat tuomitsivat hänet yhteistoiminnasta natsien kanssa. Tuomio oli 15 vuotta vankileiriä Siperiassa.
”Kerran hänen oli pakko hyväksyä tällaiset olosuhteet. Miten hän voisi tehdä niin uudelleen?”
Siperiassa odotti toisenlaiset, mutta likimain yhtä hurjat olot kuin Puolassa. Kaasukammioita ja uuneja siellä ei sentään ollut, mutta vastassa oli kylmyys ja jatkuva nälkä. Vankien keskuudessa vallinnut hierarkia oli luja, kirjoittamattomien sääntöjen lista todella pitkä, työ raskasta ja naisvangit olivat vapaata riistaa jatkuville raiskauksille ja hyväksikäytölle. Ja jos jonkun mielestä töpeksi, odotti kuoppa, josta ei takaisin tultu entisellään, jos ollenkaan.

Sattumalla oli taas sormensa pelissä ja Cilka päätyi töihin sairaalaan, jossa ystävällinen naislääkäri pyrki kohentamaan Cilkan oloja leirissä. Hiljalleen työleirin synkeään arkeen alkoi löytymään valoa uusien ystävien ja  jopa rakkauden muodossa. Stalinin kuoleman jälkeen moni asia alkoi helpottua ja vanki toisensa jälkeen pääsi vapauteen. 

Cilkan tarina on aiemmin ilmestyneen Auschwitzin tatuoijan rinnakaisteos. Tuossa kirjassa Cilka mainitaan Lalen Sokolovin puolison, Gitan ystävänä.  Sokolov kertoi tatuoijatarinaa kirjoittavalle Heather Morrisille Cilkasta ja kirjailija tiesi, että tässä on toinen tarina kerrottavaksi. Cilkaa hän ei koskaan tavannut. Tarina on syntynyt Cilkan tunteneiden sekä Siperian työleireiltä selviytyneiden kertomusten pohjalta eli kyseessä on faktaan pohjautuvaa fiktiota.

Cilkan tarina on vaikuttava ja puhutteleva kirja, minusta parempi kuin Auschwitzin tatuoija. Teksti  on sujuvaa ja helppolukuista, lukija pidetään sopivasti jännityksessä. Välillä kurkistetaan Cilkan kokemuksiin Auschwitzissä. 

Niin tärkeää kuin onkin saada keskitysleirikokemukset tallennettua jälkipolville, tämän kirjan näkökulma holokaustin jälkeiseen aikaan tekee siitä erityisen mielenkiintoisen. Vaikka tarina liittyy vahvasti juutalaisvainoihin, nousee kirjassa esille Suomessa paljon vähemmän huomiota saanut aihe: Stalinin hirmuteot. Nimittäin ei hän niissä Hitlerille häviä.

Rohkea, sitkeä ja periksiantamaton Cilka valitettavasti joutui kokemaan sekä Hitlerin että Stalinin julmuudet. Toivottavasti hänellä oli hyvä elämä kaiken kokemansa jälkeen.
”Valkeat yöt alkavat jälleen. Cilka ja hoitajat käyvät ulkona iltakävelyillä. Toisinaan Cilka miettii, uskaltaltautuisiko hän piipahtamaan yleisellä alueella katsomassa ystäviään, vaeltamassa majojen välissä, jakamaa heidän kanssaan naurun, jota kuulee vain tähän aikaan vuodesta. Ja löytäisikö hän viimein sanat?”

Heather Morris: Cilkan tarina. Aula & Co. 2020. 404s.

tiistai 30. kesäkuuta 2020

Jarmo Latvala & Lisse Tarnanen: Kiehtovat kyyt. Tunsitko? Tiesitkö?

”Kyy ja susi ovat Suomen väärinymmärretyimmät eläimet, ja niistä puhuminen on monelle tulenarka aihe, joka nostaa tunteet pintaan. Tilastojen mukaan kumpikaan näistä pelätyistä eläimistä ei kuulu Suomen vaarallisimpien eläinten joukkoon, vaan molemmilla on oma tehtävänsä luonnon monimuotoisuuden ylläpitämisessä.”
Kyy. 

Harvan eläimen silkka maininta nostattaa niin paljon tunteita pintaan kuin kyykäärmeen.

Mutta minkä ihmeen takia sitä vihataan niin paljon? Mitä me suomalaiset oikeastaan tiedämme koko käärmeestä? 

Tiedämme, että se on myrkyllinen ja sahalaitainen. Tiedämme, että se horrostaa talvet. 

Siihen se sitten aika usein jääkin. 

En ole keski-ikään ehtineen elämäni aikana tavannut kyyn luonnossa kuin lapsena pari kertaa. Olen ollut aina kiinnostunut matelijoista, erityisesti käärmeistä ja kyy-juttuja on tullut seurattua vuosien varrella milloin mistäkin. Kirjastojen ollessa suljettuina koronan kourissa törmäsin netissä yhteen tämän kevään uutuuskirjoista, joka sai minut odottamaan ovien avautumista. Kyykäärme on saanut oman kirjan!

Kiehtovat kyyt - kirja on muhkea tietopaketti Suomen luonnossa luikertelevasta kaikkien tietämästä matelijasta aloittaen kyyn arjesta. Kyyn vuosihan oikeastaan kulkee  horroksesta horrokseen. Keväällä koiraat heräävät ensin lämmittelemään, luomaan nahkansa ja sitten juhlatamineissa ne kisaavat herrasmiesmäisesti lisääntymisvuorossa olevista morsiammista. Parittelun jälkeen on aika luikerrella kesälaitumille metsästämään, jossa vapaavuorolla olevat naaraat ovatkin jo. Tulevat emot jäävät talvikolon lähistölle odottamaan kyyvauvojen syntymistä loppukesästä. Ja pian onkin syksy, on aika luikerrella takaisin talvikololle ja mennä nukkumaan. 

Kyitä löytyy miltei kaikkialta Suomesta, mutta eniten niitä on Etelä-Suomessa, rannikolla ja saaristossa. Niiden määrää ei tiedä kukaan, mutta asutuksen laajeneminen ja teiden rakennus ovat vieneet niiden elinpiiriä. Eikä ilmastonmuutoskaan mitään hyvää tiedä kyille. Kun elämän perusedellytykset ovat kunnossa, kyykin on tyytyväinen. 
”Kyy on väreiltään ja kuvioiltaan yksi monimuotoisimmista käärmelajeista.”
Kyyn tärkein tuntomerkki on yleensä selän sahalaitainen kuvio, mutta ihan kaikilla sitä ei ole. Itse asiassa kyiden värit ja kuvioinnit ovat häkellyttävän monimuotoiset. Enpä ole aiemmin tiennyt, että albiinokyitä on olemassa tai että niiden väripalettiin kuuluu oranssi. Värien ja vuodenkierron lisäksi kirjassa käydään läpi kyyn anatomiaa, sukupuolta, myrkkyä, esiintyvyyttä, vaihtolämpöisyyttä ja niin edelleen.

Hyvän tietopohjaisen ja elävästi kirjoitetun sisällön lisäksi kirjassa on aivan mielettömän upeat kuvat. Kirjassa on yli 200 kuvaa ja ainutlaatuisia kuvakertomuksia tilanteista, joita harvoin pääsee näkemään. Niitä ihastellessa näkee kuinka monipuolinen ja kaunis eläin kyy oikeasti on. Eikä voi kuin ihailla kuvaajien taitoa ja sitkeyttä kuvata näitä pikkuveijareita. Erityisesti kuvasuosikeikseni nousivat pari kuvasarjaa: toinen on kuvasarja miltei lettiä muistuttavasta kolmesta tanssivasta uroskyystä sekä söpöstä ja toinen tarmoa täynnä oleva vauvakyy, jonka eteen on laitettu 20 sentin kolikko. Muutaman hyvän kuvausniksin tekijät jakavat myös lukijoille.  
”Kyytä ei pidä ärsyttää tai yrittää ottaa kiinni käsin, koska silloin se puolustautuu. Suuri osa puremista on seurausta omasta järjenvastaisesta käyttäytymisestä.”
Kyylle ja varmasti sen pahimmalle viholliselle, ihmiselle on kirjassa omistettu yksi luku,  jossa annetaan neuvoja kyiden kohtaamiseen ja muutama sitkeästi elävä uskomuskin saadaan heitettyä romukoppaan. Samalla annetaan tärkeää tietoa siitä miten toimia, jos nyt käy niin kurjasti, että kyy puree ihmistä tai lemmikkiä. Tulee kuitenkin muistaa, että kyy ei todellakaan ole vaarallisimmasta päästä Suomen eläinkuntaa eikä ole millään tavalla halukas puraisemaan ihmistä. Päin vastoin, kyy väistää ihmistä aina kun se on mahdollista. Kyy on  todellinen selviytyjä ja oikeasti hyödyllinen eläin, koska se syö myyriä, jotka taas ovat borrelioosia ja puutiaisaivokuumetta levittävien puutiaisten tavallisia väli-isäntiä. Metsämyyrä taas levittää vaarallista myyräkuumetta. Ja mitä siihen myrkyllisyyteen tulee, olen useasti todennut, että jollakin senkin täytyy ruokansa pyydystää. Käärmeellä kun ei ole raajoja, jotka helpottaisivat elämää. 

Kyy on todellakin kirjansa ansainnut! Tässä tapauksessa tieto ei todellakaan lisää tuskaa, vaan antaa ymmärrystä tuota pientä luikertelevaa otusta kohtaan.  On suorastaan huutava vääryys, ettei kyytä ole Suomessa rauhoitettu, kuten muualla Euroopassa. Suomi, tee parannus!

Olitpa käärmeihminen tai käärmekammoinen, tartu tähän kirjaan. Sen kansien sisällä luikerteleva pikku veijari kertoo, ettei sitä kannata enää pelätä. Onneksi ne ovat saaneet Latvalan ja Tarnasen puolelleen tekemään tämän kirjan, koska Kiehtovat kyyt ei ole vain mielenkiintoinen, se on myös taidolla tehty ja kaunis kokonaisuus. Kun siis seuraavan kerran kohtaat kyyn - olipa se sitten luonnossa, pihalla tai vaikkapa kuvana lehdessä - mitä jos et ajattelisi sitä inhottavana ja pelottavana otuksena, vaan eläimenä, jolla on oma tärkeä pieni osansa ekosysteemissä, ja josta on ihmiselle hyötyä.
”Satoja vuosia sitten Raamatussa kylvettiin viha ihmisen ja käärmeen välille. Kyy on kuitenkin luonteeltaan rauhallinen  ja väistää ihmistä, jos siihen vain on tilaisuus. Voisimmeko me ihmisetkin vastavuoroisesti käyttäytyä yhtä rauhallisesti?”
PS. Tekijöiltä on aiemmin ilmestynyt Suomen käärmeet ja liskot -kirja. Siitä juttua tulossa myöhemmin tänä kesänä. 

Jarmo Latvala & Lisse Tarnanen: Kiehtovat kyyt. Tunsitko? Tiesitkö? Madella. 2020. 176 s.

sunnuntai 31. toukokuuta 2020

Riitta Kylänpää: Pentti Linkola: ihminen ja legenda

”Oliko Linkola vain fanaattinen, vanha, katkera ja pettynyt impivaaralainen? Vai sopeutumaton taiteilija, joka sai innoituksensa luonnosta? Varmasti hän oli kauneuden rakastaja, joka halusi, että myös tulevat sukupolvet voisivat nauttia alkuperäisen luonnon kauneudesta.”
Huhtikuisena sunnuntaina olin lähdössä työpaikalta kotiin, kun vilkaisin nopeasti uutisotsikot. Pentti Linkola on kuollut. Se pysäytti. Kuka nyt jyrähtäisi maapallon tilasta ja herättelisi meitä ajattelemaan ympäristöämme? 

Pentti Linkola on ihminen, joka jostakin syystä on kiehtonut minua. Olen nuorempana lukenut hänen kirjojaan ja ne tekivät minuun vaikutuksen. Mietin pitkään minkä kirjan hankkisin tämän vuoden Suomalaisen kirjakaupan bonuskertymällä ja päädyin Riitta Kylänpään kirjoittamaan kirjaan Linkolasta. Kun kirja ilmestyi ja sai Tieto-Finlandian 2017, en ehtinyt sitä lukemaan. 

Kyllä, tiedän mitä mieltä hän oli väestön lisääntymisestä ja miten hänestä sitä tulisi rajoittaa. Kovin julmaa tekstiä keneltä hyvänsä. Halusin kurkistaa julkisuuskuvan taakse. Välillä nimittäin tuntuu, että media halusi oikein paisutella Linkolan lausuntoja ja piilottaa sen miksi hän niin sanoi.

Koska oma pointtinsa Linkolalla on. Sen ja paljon muuta Riitta Kylänpään kirja pitää sisällään.

Kirja alkaa Linkolan lapsuudesta ja etenee pikku Pentin lapsuudesta kohti nykyhetkeä. Linkola oli lähtöisin helsinkiläisestä sivistyneistökodista. Isä ja velipuoli kuolivat Pentin ollessa nuori  ja parasta mitä Linkola tiesi, oli luonnossa oleminen.

Nuori Linkola lähti kulkemaan eri suuntaan kuin perhetausta olisi ehkä olettanut. Sisälläolo ja yliopisto saivat jäädä. Linkola alkoi kiertämään lintujen pariin keräten tietoa suomalaisista linnuista. Myöhemmin hänestä tulee kalastaja ja kirjailija. Hän valitsi hyvin askeettisen elämänmuodon, jota piti oikeana tapana elää. Yhteistä kaikessa mitä hän teki, oli se, että kaikki tehdään sata lasissa. Kun hän oli lintuja tutkimassa, mikään ei mennyt havaintotyön edelle, ei edes uni tai ravinto. Kun kalastettiin, kaikki muu oli sivuseikkoja, ääriolosuhteissakaan ei jääty rantaan. Kun kirjoitettiin, sitä tehtiin täysillä. Linkolan mielestä vain raakaa fyysinen työ, raadanta oli aito ja hyväksyttävä työn muoto. Hän vaati muilta myös paljon..
”Asiat ovat Linkolalle joko tai, ei sekä että.”
Lukiessa huomaa, että Linkolassa on paljon enemmän puolia kuin kaksi. Hän on samaan aikaan uskomattoman sisukas, peräänantamaton, älykäs, masennukseen taipuvainen ja hyvin ristiriitainen ihminen. Ja samalla hyvin inhimillinen. Hän oli omalla elämällään esimerkkinä siitä mitä hän puhui, Linkola yritti näyttää miten meidän pitäisi elää, että luonto säästyisi. Hänestä oli väärin pitää ihmistä ylempänä lajina kuin muita.  Hänelle ihminen on vain yksi laji muiden lajien keskellä, ei sen parempi, eikä pahempi. Hän ajatteli, että paluu maatalousyhteiskuntaan ja omavaraiseen Suomeen on Suomen pelastus. Tosin hänen elämäntapansa sopi harvinaisen huonosti sodan jälkeiseen Suomeen, jossa monet asiat tehtiin talouskasvun ehdoilla. Ja se tärkein: Vaikka Linkola kannatti ihmiskunnan massiivista tuhoa, hän piti ihmisistä. Hän oli seurallinen ja sosiaalinen ihminen, jolla oli laaja tuttavapiiri. Hän oli kaikkea muuta kuin erakko. 
”Elämänlaatu oli Linkolalle toissijainen asia. Hänen eloonjäämisoppinsa kulmakiviä olivat väestönkasvun hillitseminen, uudesta teknologiasta luopuminen ja paluu maatalousvaltaiseen pienyrittäjyyteen. ”
Elämäkerran kirjoittanut Riitta Kylänpää on tehnyt vaikuttavasta miehestä vaikuttavan kirjan: hän saanut kuorittua Linkolasta esiin paljon muuta kuin se mistä me Linkolan julkisuudesta tiedämme. Linkolan itsensä lisäksi Kylänpää on haastatellut lukuisia ihmisiä ja tehnyt runsaasti taustatutkimusta lukien mm. Linkolan omia muistiinpanoja vuosikymmenten varrelta. Kirjassa on myös lukuisa joukko valokuvia.

Ehdottomasti suosittelen tähän kirjaan tarttumaan, vaikka itse sen kohde ei niin kovin paljon lukijaa kiinnostaisikaan tai pitäisi Linkolaa täysin huuhaa-äijänä. Tämä kirja osoittaa sen miten raflaavien kohuotsikoiden ja kärjistetyttyjen mielipiteiden takana on mitä inhimillisin mies, joka uskoi ja eli kuten opetti. Ja se tärkein: rakasti luontoa koko elämällään.

Kirjan luettuani arvostan Linkolaa vielä enemmän. Kuinka moni meistä oikeasti elää kuten opettaa itseään säästelemättä? Toivon Pentille autuaita kalavesiä siellä jossakin.
”Kerran Hilkka Linkola toi Vierulaan kaasuhella, mutta kun Pentti palasi linturetkeltään,  kantoi hän sen ulos. Toisella kerralla Hilkka-mummo toi öljykamiinan, mutta Linkola julisti sen käyttökieltoon. Juokseva vesi, sähköt, televisio, puhelin ja kaikki muutkin kodinkoneet olivat hänestä humpuukia. Sähköjohdot ja niiden tolpat olisivat rikkoneet Vierulan suloisen ja rikkeettömän pihapiirin, hänen mielestään  sivistynyt ihminen pani aina kauneuden mukavuuden edelle.”

Riitta Kylänpää: Pentti Linkola: ihminen ja legenda. Kustannusosakeyhtiö Siltala. 2017. 455s.

torstai 30. huhtikuuta 2020

Sofi Oksanen: Liian lyhyt hame – Kertomuksia keittiöstä

”Sinä yönä mulla oli väärät kengät ja väärä hame,sinä yönä mulla oli väärä ilme ja väärä hame.Siksi se tapahtui, siksi se tapahtui ja siksi se tapahtuumulle”
Näin korona-aikana on puhuttu paljon perheväkivallasta, kun aikuiset ovat etätöissä, lomautettuina tai työttöminä ja lapset etäkoulussa. Ollaan paljon yhdessä kotona, mutta kaikilla se ei ole auvoista kotoilua. Väkivalta on aihe, joka ei koskaan lakkaa olemasta ajankohtainen, valitettavasti. Ei tänäänkään.

Kymmenisen vuotta sitten Sofi Oksanen katseli naisen elämää keittiöperspektiivistä ja kirjoitti runomuotoisen pienoismuotokuvan siitä. Liian lyhyt hame – Kertomuksia keittiöstä kertoo naisen elämän vaietuista varjopuolista, väkivallasta, seksuaalisesta häirinnästä, raiskauksesta, nitistetystä itsetunnosta ja hyväksikäytöstä. 

Ja mikä olisikaan niin monen naisen rakastama esine kuin kenkä. Oksasen kirjan naiset kertovat monet elämästään kengän kautta: väärät kengät ovat raiskatun mielestä syy tapahtuneeseen, toisen suurin murhe on, ettei osaa kävellä korkkareilla kuten pitäisi. Hääkengät eivät tuoneetkaan onnellista elämää ja balettitossuinen tyttö kertoo oman tarinansa seksuaalisesta häirinnästä. 

Sofi Oksanen saa runojensa kertojat eläviksi, heidän arkensa ja pohdintansa laittavat lukijan miettimään. Miettimään sitä mikä naisen asema tässä yhteiskunnassa oikein on. Kirja antaa äänen niille naisille, joiden hätähuuto on hiljaisesti kaikunut jo pitkään. Ja se joukko ei ole pieni.
”Muistan ystäväni  lääkärikäynnin, jossa hänelle kerrottiin, että kallo on kuin munankuori. Kun sitä napauttaa tarpeeksi monta kertaa, se ei kestä. Hiusmurtumien määrällä on rajansa.” 
Runous on siitä kivaa, että siinä voi sanoa paljon lyhyessä mitassa.  Näissä runoissa sitä sanomaa riittää. Vaikka tämän kirjan ilmestymisestä on jo aikaa, sen sanoma, valitettavasti, on edelleen täyttä tavaraa. Puhuttelevien runojen päätteeksi Oksanen on kirjoittanut reilun kymmensivuisen tietopaketin naisiin kohdistuvasta väkivallasta mm. lainsäädännön ja rangaistuskäytäntöjen näkökulmista. 

Jos satut löytämään tämän kultakimpaleen käsiisi, tähän kokoelmaan tarttumista ei kannata arastella. Tai jos mieluummin haluat lähestyä näitä runoja musiikin välityksellä, Maija Kaunismaa on säveltänyt runoista tupla-cd:n. 
”hääkengät kaapin päälläkaunis kotikauniit lapsetniin hieno työ niin hieno mieskaikki kaunista ja hyvää
mun paidassa on aina pitkät hihat”
Sofi Oksanen: Liian lyhyt hame – Kertomuksia keittiöstä. Bonnier Kirjat. 2011.78 s.



maanantai 20. huhtikuuta 2020

Édouard Louis: Ei enää Eddy

”Minä leikkasin lehdestä naispuolisten pop - ja  televisiotähtien  kuvia ja peitin niillä kosteusläiskät. Isoveljeni arvosti kovisten tavoin enemmän räppiä ja teknoa irvaili minulle  Miten sä viitsit kuunnella ämmien musiikkia (muistan miten kerran kun menimme leipomoon, veli koko matkat opetti minulle, miten kunnon jätkä kävelee. Mä näytän sulle miten kävellään koska et sä voi kävellä noin, jos kaverit tulee vastaan ja sä kävelet noin, ne vittu nauraa mulle.)”
”Minulla ei ole lapsuudesta yhtään onnellista muistoa”
Näin alkaa Édouard Louisin omaelämänkerrallinen kirja. Vahva aloitus saattaa saada lukijan sulkemaan kirjan, että tässähän tämä oli, mutta kannattaa lukea miksi Louis näin toteaa. 

Édouard Louis eli aikaisemmalta nimeltään Eddy Bellegueule varttuu pienessä pohjoisranskalaisessa kylässä, jossa kaikenlainen erilaisuus on ehdottomasti kielletty. Pahinta mitä poika voi olla, on olla ”tyttömäinen” . 

Eddy on juuri sitä päästä varpaisiin, jopa söpöä tarkoittavaa sukunimeään myöten. Hän häpeää erilaisuuttaan ja niin häpeää koko perhe. Eddy yrittää mukautua. Hän yrittää tehdä paljon asian eteen, jotta olisi kuin yhtä kovis kuin kylän muut pojat. Hän yrittää puhua matalammalla äänellä ja esittää olevansa kiinnostunut tytöistä. Silti Eddyä pahoinpidellään koulussa päivittäin. Siitä hän pysyy visusti vaiti, koska pelkää, että se vain pahentaisi asioita. Miehille kun väkivalta on hyväksytty asia. Eddyn ympärillä ihmiset puhuvat karkeasti, juodaan paljon viinaa, syödään hiljaa tv:n ääressä ja lähetetään lapset ostamaan ruokaa velaksi. Homot niputetaan samaan kuvottavaan sakkiin kuin arabit, algerialaiset ja muut mutiaiset. Kylässä miehen pitää olla mies, perheensä elättäjä eikä ole sopivaa, että vaimo tienaa enemmän kuin miehensä.
”Se, että olin oikeasti tyttö pojan ruumiissa, tuntui tuolloin yhä todellisemmalta. Minusta oli asteittain tullut homoseksuaali. Sisimmässäni kiehui.”
Eddy haaveilee pakenevansa lapsuutensa olosuhteita. Hän satsaa kouluun ja näyttelemiseen, ja näkee niissä pakotien. Mutta koska suvun tapoihin ei opiskelu kuulu, tuntuu lähes mahdottomalta, että Eddy voisi poiketa suvun perinteistä. Koulussa yksi Eddyn opettajista kannustaa poikaa pyrkimään isommassa kaupungissa sijaitsevaan teatteripainotteiseen lukioon. Perhe laittaa hanttiin viimeiseen asti, isä kaikista räikeimmin, mutta lopulta antaa periksi.

Ei enää Eddy on vahva ja puhutteleva kirja köyhyydestä, sovinismista, rasismista, ennakkoluuloista ja seksuaalisesta suuntautumisesta.  Kirjassa Eddyn perheen ja koko elinpiirin köyhyys ja kivettyneet rasistiset asenteet hyökyvät päin lukijaa, mutta niillä ei mässäillä tai niitä liioitella. Kamalat asiat kerrotaan sellaisina kuin ne on. Ne on osa arkea, elämää. 

Erityisen puhuttelevaksi sen tekee, että tapahtumat sijoittuvat viime vuosituhannen vaihteeseen. Kirja aiheutti kohun ilmestyessään Ranskassa viisi vuotta sitten siinä kuvatun köyhyyden ja homofobian takia. Ne kiistettiin.  Eikä ihme. Kirjan esittämä takapajuisuus, köyhyys ja näköalattomuus on hämmästyttävää, eikä tapahtumista ole kauan. Parisenkymmentä vuotta.

Tähän kirjaan kannattaa uskaltaa tarttua. Se kertoo siitä mitä meistä monet eivät uskalla nähdä tai tunnistaa, mutta joka on edelleen keskuudessamme: ennakkoluulot. 

Olkoon jokaisen ihmisen muotti omanlainen. 
”Olin kirjaston käytävän, omien vanhempieni ja kylän asukkaiden vanki. Ainoat hengähdystauot tulivat oppitunneilla. Minä pidin opiskelusta. En koulusta sinänsä, en koulumaailmasta: siellä oli ne kiusaajat. Mutta pidin opettajista. He eivät puhuneet ämmistä ja homoista. He selittivät meille, että meidän piti hyväksyä erilaisuus ja tasavaltaisen koulujärjestelmän arvot ja että me olimme tasa-arvoisia. Ketään ei saanut arvostella ihonvärin, uskonnon eikä seksuaalisen suuntautumisen perusteella (ilmaus seksuaalinen suuntautuminen  nauratti aina luokan perällä istuvia poikia, takarivin jengiä.)


Édouard Louis: Ei enää Eddy Tammi. 2019. 190 s.

sunnuntai 29. maaliskuuta 2020

James Bowen: Bobin pieni viisauskirja


”Ensi näkemältä voisi luulla, että kissoilla ja ihmisillä ei ole juurikaan yhteistä. Mutta mitä paremmin tutustuin Bobiin ja sen kissamaisiin tapoihin, sitä selvemmäksi minulle kävi, ettemme me oikeasti niin erilaisia olekaan.”
Bob-kissa on taas tassustellut kansien väliin.

Bobin pienessä mietekirjassa englantilainen kehräävä oranssi hurmuri näyttää meille miten toisiin ihmisiin ja eläimiin tulee suhtautua. Ei ihan ensimmäiseksi tulisi mieleen kissan tällaisia opettavan, mutta Bob on toista maata. Tai oikeastaan se näyttää, että kyllä, kissat osaavat paljon enemmän kuin me ihmiset ensimmäiseksi ajattelemme. Tämän ja paljon muuta se on opettanut James Bowenille, jonka kanssa se on asustanut vuosikymmenen ajan. Tällä kertaa Bowen on kirjoittanut havainnoistaan ja oivalluksistaan yhteisestä elämästä karvaisen ystävänsä kanssa eli kaikesta siitä, mitä Bob on hänelle opettanut. 

James Bowenin ja katukatti Bobin tarina saattaa olla monille tuttu niin aiemmista kirjoista kuin parivaljakosta tehdystä elokuvastakin.  Lyhyesti tarina menee näin: Keväällä 2007 kodittoman katusoittajan James Bowenin asuntolan ovelle oli päätynyt loukkaantunut oranssi kollikissa. Katti oli päättävää sorttia. Vaikka James koetti houkutella kissaa pois luotaan, Bob halusi muuttaa huumeongelman kanssa kamppailevan Jamesin luo. Mies lopulta antoi periksi ja hoiti viimeisillä rahoillaan kissan kuntoon. Jamesista ja kissasta tuli erottamattomat. Pian heidät bongattiin Lontoon kaduilta myymässä Big Issue -lehteä ja soittamasta rahasta. Sana alkoi levitä erikoisesta katusoittajaparista. Monen mutkan kautta heidän tarinansa päätyi Katukatti Bob -kirjaksi. Kirjan kautta Jamesista ja Bobista tuli maailmankuuluja.
”Olisi aivan järjetöntä vähättelyä sanoa, että äskettäinen elämänmuutokseni tuli minulle yllätyksenä. En nimittäin olisi ikimaailmassa voinut kuvitellakaan, että minua pyydettäisiin kirjoittamaan kirja ystävyydestäni Bobin kanssa. En olisi myöskään osannut ikinä arvata, että siitä tulee maailmanlaajuinen myyntimenestys. Ja jos olisin väittänyt jollekulle, että kirjasta tehtäisiin vieläpä elokuva, jonka ensi-illassa Lontoon West Endissä saisimme Bobin kanssa tavata tulevan Englannin kuningattaren, minua olisi ihan syystäkin väitetty täysin pöpiksi. Mutta niin kuitenkin kävi.”
Vaikka kirja on vähän toistoa aiempiin Bob-kirjoihin nähden, on se silti mukava ja ajatuksia herättävä, kepeä lukukokemus. Vankkumattomana kissaihmisenä tunnistan monet kirjan ajatukset omissa Raitahännissäni. Siispä jos tykkäät kissoista, lue tämä. Saatat oivaltaa jotakin uutta kehräävästä kaveristasi. Jos et, niin lue silti, kissamaisella tyyneydellä Bob saattaa kääntää vielä sydämesi kissamyönteisemmäksi.

Siispä älä aliarvioi kissojen viisautta. Ei kissa mielestäni ole lainkaan hassumpi roolimalli eikä ystävä. Se kun osaa ottaa elämästä irti kaiken olennaisen: ystävyyden tärkeyden, itsensä puolustamisen,  rauhallisena pysymisen ja hetkestä nauttimisen. Siinä sivussa siitä huolehtiminen voi laittaa koko elämän uusiksi.
Suhteemme lemmikkeihin on toisenlainen kuin ihmisiin. Niihin me voimme luottaa. Ne eivät valehtele meille. Ne eivät petä. Ne eivät jätä meitä pulaan. Niiden kiintymys - voi kai sitä rakkaudeksikin sanoa - on vailla ehtoja.”
Aiemmat Bobista ja Jamesista kertovat postaukset löytyvät: 

James Bowen : Katukatti Bob. Kissa joka muutti elämäni & Bobin maailma



James Bowen: Bobin pieni viisauskirja. WSOY. 2019. 203 s