Sara Al Husaini: Huono tyttö

 ”Et todellakaan pääse tästä esittämällä viatonta!! En halua puhua sinulle koskaan enää, me emme ole naimisissa, enkä minä palaa luoksesi enää ikinä!!!”

Törmäsin Areenaa selatessa mielenkiintoiseen Kulttuuriykkösen haastatteluun. Kuuntelemassani jaksossa vieraana oli Sara Al Husaini, vuoden 2021 pakolaisnainen, ja nyt esikoiskirjailija. Hän kirjansa kantaa nimeä Huono tyttö.

Huono tyttö kertoo Al Husainin kokemuksia siitä millaista on kasvaa muslimiperheessä keskellä supisuomalaista kaupunkia ja miten kahden kulttuurin kasvatti päätyy pakkoavioliittoon vanhempiensa synnyimaahan Irakiin.

Al Husaini tuli Suomeen vuonna 1992 pienenä vauvana. Hän syntyi pakolaisleirillä. Jo elämän ihan alussa oli dramatiikkaa, kun perheen isän mielestä tyttöjä oli perheessä jo liikaa, mutta äiti oli toista mieltä.

Pakolaisperhe päätyy Suomessa Kuopioon. Supisuomalaisessa kaupungissa irakilaisperhe pitää kiinni islamista ja tavoistaan. Hierarkia perheessä on selvä: perheen pää on isä. Isällä ja veljellä on huomattavasti enemmän oikeuksia ja vapauksia kuin perheen viidellä tyttärellä.  Veljellä saa olla muun muassa oma huone, tietokone ja pleikkari, kun taas viisi siskosta jakaa saman huoneen ilman mukavuuksia. Järjestely on samanlainen kuin mitä Irakissa noudatetaan.

”Pojat olivat arabiyhteisön kruunuja ja me tytöt vain niiden kiillottajia”

Al Husaini yrittää pitkään omaksua islamin uskon, koska se sujuvoittaisi sopeutumista omaan yhteisöön. Joku kuitenkin tökkii. Murrosiässä Al Husaini alkaa kyseenalaistaa kulttuurinsa käytäntöjä. Perhe muuttaa viideksi vuodeksi Irakiin Al Husainin ollessa teini-ikäinen. Nyt hän elää keskellä sitä kulttuuria, jota hänen vanhempansa ovat Suomessa vaalineet.

Muutto Irakiin ei  ole pysyvä. Perhe palaa Suomeen, Al Husaini menee lukioon ja muuttaa omilleen. Islam ei edelleenkään tunnu omalta ja nuori nainen ilmoittaakin perheelleen luopuvansa sekä huivista että islamista. Vanhemmat ja osa sisaruksista olivat päätöksestä shokissa. Osa muslimiyhteisöstä katkoo välit.

Tiiviissä yhteisössä kasvanut Al Husaini päättää kuitenkin vetää huivin jälleen ylleen, koska kaipaa läheisiään. Se on ainoa tie heidän luo. Al Husaini päättää myös lähteä Irakiin sukuloimaan, vaikka epäilyt nousevatkin pintaan. 

Irakissa sukulaiset alkavat vihjailla avioliitosta. Siitä oli puhuttu puolileikillään jo lapsuudesta lähtien. Ennen huivin riisumista Al Husaini  oli aina saanut kieltäytyä kosinnoista, mutta nyt asiat olivat muuttuneet. Nyt häneltä ei enää kysytä mitään. Aviomieskin on jo mietitty: Al Husainin serkku Rasheed, puolikalju, koulunsa keskeyttänyt mies.

23-vuotias Al-Husaini tekee hyvin selväksi kaikille, ettei tahdo naimisiin serkkunsa kanssa, mutta nyt häntä ei kuunnella. Passi uhataan polttaa, häntä uhataan väkivallalla ja ties vaikka mitä, jos hän yrittäisi jotakin muuta kuin alistua. Vanhempien mielestä  avioliitto on hänen parhaakseen.

”En ole koskaan kuvitellut, että minun hääni päättyisivät jo ennen yhdeksää. Tai kyllähän niitä juhlitaan yhä, mutta ilman minua. Häät päättyvät minun osaltani tähän. Ne päättyisivät siihen, kun minut raiskataan.

Puristan kädessäni äidin antamaa valkoista kangaspalaa. ”Muista pyyhkiä veri tähän”, äiti ohjeisti ennen hääjuhlaa.”

Hääyönään Al Husaini kadehtii lamppua tuoreen aviomiehen raiskatessaan vaimoaan. Raiskaukset jatkuvat läpi koko liiton. Eikä hurjat tapahtumat tähän lopu. Hurja kohtalo on myös Raseedin siskolla, joka naitettiin jo 12 vuotiaana. Morsian leikki vielä nukeilla, kun hän joutui naimisiin. Hääyön jälkeen hänet jouduttiin viemään paikattavaksi. 

Lopulta Al Husaini pääsee takaisin Suomeen ja alkaa sitkeästi vaatimaan avioeroa muiden vastustuksesta huolimatta. Hän kuuli olevansa kääreistään avattu tikkari, koska ei ollut enää neitsyt. Lopulta se onnistuu, vaikka tulee kalliiksi, Al-Husainin perhe joutui maksamaan hurjan summan rahaa, 17 500 euroa. Ero tuli voimaan Irakissa loppukesällä 2016.

Kirjaa lukiessani huomasin miten vähän tiedän islamista ja miten oudoilta monet asiat itselleni kuulostivat. Yksi kummallisimmista oli, kun Al Husaini aikoo Irakissa lähteä lähikauppaan: yksin sinne ei ole asiaa, hän tarvitsee mukaan holhoojan, miespuolisen sukulaisen. Sellaiseksi kelpaa 3-vuotias lapsi.

    "Hän on lapsi."
    "Silti, hän on poika ja pitää huolta sinusta."
     "No, Ahmed, tule sitten, jotta voin pitää huolta itseni lisäksi myös sinusta, ya habibi"; sanon pojalle, kun eno on mennyt menojaan. Ahmed hymyilee minulle ja hyppii innoissaan. " 

Toinen mieleenpainuva kohta on miten Al Husainin äiti murehtii tytön immenkalvon ehjyyttä lääkärille pyöräonnettomuuden jälkeen. Sen sailyminen ehjänä hääyöhön asti oli todella tärkeää.

Al Husainin kerronta on sujuvaa ja selkeää. Kirjan tapahtumat ovat tosia, vain ihmisten ja paikkojen nimet on muutettu. Välistä kuvaukset elämästä ovat koomisia, välistä hirvittäviä.  Yksi silmiinpistävä asia, josta en pitänyt, on runsas kiroilu.

Tuntuu kuin olisi paljon sanottavaa tästä kirjasta, mutta silti en osaa sanoa siitä mitään.  Olisi todella helppo alkaa syytellä, pöyristyä ja kauhistella tapahtumia ja Al Husainin kohtaloa, mutta tunnustan, etten tunne islamia enkä siihen kytkeytyvää kulttuuria tarpeeksi. Länsimaisena kristittynä huomaan miten hurjan paljon erilainen islamilainen kulttuuri on. Teologina totean vain, että fundamentalismi on aina pahasta, uskonnosta riippumatta. Sara Al Husainin tarina todistaa väitteeni jälleen oikeaksi.

Minusta Sara Al Husaini on todella rohkea nainen.

”Hijab on vain kankaanpala, jotkut sanovat, mutta sanoillaan he vähättelevät sen merkitystä ja vaikutusta toisten elämään. Hijab tarkoittaa arabiaksi kirjaimellisesti estettä, peitettä. Aina tämä kankaanpala seisoo esteenä ja muurina minun ja elämän välissä. Rakastan äitiäni ja Irakia, niin että itken ikävääni aamupalapöydässä.

Miten se koskaan voisi olla vain pala kangasta, kun se onnistuu hajoittamaan perheitä, sen riisuminen vie tytöltä kunnian ja pahimmassa tapauksessa jopa hengen. Vieläkö minulle halutaan uskotella sen olevan vain harmiton pala kangasta?”

Sara Al Husaini: Huono tyttö. Like. 2023. Lukija: Fanni Noroila. 6t 37. 

Lauri Johansson, toimittanut Jarkko Sipilä: Late: Suomen pelätyimmän rikollisen tarina

”Haluan kertoa tarinani, jotta joku välttyisi samanlaiselta kohtalolta”

Lauri ”Late” Johansson lienee mies, joka ei juuri esittelyjä kaipaa. Hän on entinen ammattirikollinen ja murhaaja, jonka elämä muuttui yhtenä yönä täysin. Mies on jossakin määrin julkisuudesta tuttu, ja hänen edesottamuksensa ovat pääpiirteittäin ihmisten tiedossa. 

Mistä mies tulee ja mitä kaikkea on jäänyt matkan varrelle? Ja ennen kaikkea, mitä kaikkea löytyy tekojen takaa?

Dekkaristi ja rikostoimittaja Jarkko Sipilän toimittama Late - Suomen pelätyimmän rikollisen tarina kertoo vastaukset kaikkeen tähän.

Kirja alkaa lapsuudesta, joka ei kohdellut pikku-Lauria lempeällä kädellä. Selkään tuli koulussa ja kotona. Isä joi ja oli väkivaltainen, äiti lempeämpi uskon nainen. Lämpöä elämään toi myös kesät  mummolassa Pielavedellä. 

Koulunpenkin kuluttaminen ei maistunut nuorelle Johanssonille, mutta monenlaiset rikokset sen sijaan kyllä. 16-vuotiaana häkki heilahti ensimmäisen kerran. Tie vei Katajanokalle isojen poikien joukkoon. 

”Raaka-Arska ja Ahti olivat ensimmäiset sellikaverini ikinä. He vetelivät sängyissään sätkää ja karistelivat tuhkat päälleni. Opin vankilassa sietämään sätkätupakan käryä. Oli pakko.”

Rikollisen ura jatkui, hurjistui ja raa´istui. Huumeet tulivat mukaan kuvioihin 80-luvun lopulla Sörkän vankilassa. Alkuun Johansson ei itse kamaa käyttänyt, mutta eipä aikaakaan, kama alkoi maistua hänellekin, tosin Johansson ei koskaan piikittänyt itseään. Huumeet toivat rahaa ja rahaa hän todella käytti. Matkoja, komeita autoja, milloin mitäkin. Elämä oli todellakin sellaista, jota rikollisjärjestö Natural Born Killersin pomon ja pelätyn rikollisen elämä on. Late oli kingi, kylmäverinen ja vaarallinen mies.

Ensimmäinen kaato eli murha tapahtui vuonna 1992 syrjäisellä metsätiellä. Henkensä menetti velkaa ollut Pauli Saastamoinen. Kaatoa seurasi kaatopihvit. Myöhemmin henkensä menetti vielä kaksi miestä, joista toinen oli Remu Aaltosen veli.

”Härskeintä oli se, että menin Paulin hautajaisiin ja vein kukkia. Pidin haudalla lyhyen puheen ja istuin omaisten pöydässä. Paulin lapsi oli sylissäni.

Kytät sanoivat minua hirviöksi. Olin mennyt murhaamani miehen hautajaisiin. Shakinpelaajana se oli ainoa oikea siirto siihen kohtaan. Vakuutin edes omaiset.”

Vankiloita Johansson ehti ”uransa” aikana kiertää useita eikä mielisairaalat ja lepositeetkään vieraita ole. 

Meno oli hurjaa kalterien molemmin puolin, kunnes tuli yö, joka muutti kaiken.

"Polvistuin sängyn viereen sellin lattialle. Sain kokea yliluonnollista Pyhän Hengen ja Jumalan sekä hänen Poikansa läsnäoloa. Koin ihan fyysisesti, kuinka lämmin virta meni hiusrajasta aina varpaisiin.

Keskiviikon uskoontuloni jälkeen soitin heti torstaiaamuna tutulle Helsingin murharyhmän tutkijalle Marja Vuennolle ja sanoin haluavani tunnustaa Saastamoisen ja Aaltosen murhat.”

Elämä muuttui ja vaikka kakku piteni, Johansson halusi olla rehellinen. Koko 2000-luvun vankilassa lusinut mies vapautui lopulta kesäkuun 1. päivänä 2020. Hän sai irrottaa koeaikaisen pannan jalastaan. Vankilassa ollessaan Johansson kirjoitti ylioppilaaksi, nykyään hän on naimisissa ja selättänyt syövän.

Olipahan kirja. Tykkään true crimesta ja olen ”tottunut” lukemaan kovistakin rikoksista ja vankilajutuista, joten siinä suhteessa kirja ei ollut mitenkään karmaiseva. 

Rankka elämä takana, kieli sen mukainen. Late ei säästele itseään. Kieli on rosoista, mutta ehkäpä juuri se kertoo tekijän rehellisyydestä paljon. Hän kertoo asiat kuten ne olivat, ovat. Kaunistelematta.

Koskettavaa kirjassa oli jossakin aivan muualla kuin rikollisessa elämässä ja murhissa: Laten elämänmuutos on todella puhutteleva ja minulle myös todistus Jumalan muutosvoimasta. Voisi sanoa, että Laten kohdalla tarinassa on onnellinen loppu.

Ajattelen, että Late Johansson on yhä elossa sen vuoksi, että joku todella oppisi hänen tarinastaan. Hän on täällä kertomassa myös siitä, mihin Jumala voi. Siunausta vaan Latelle.

Niin ja ehkäpä jollakin jää joku rikos tekemättä tämän kirjan jälkeen. Toivottavasti.

Lauri Johansson,  toimittanut Jarkko Sipilä: Late: Suomen pelätyimmän rikollisen tarina. 2021. Lukija: Jari Nissinen. 7t 48min. Lainaukset e-kirjasta.

Kai Kortelainen: Kikka: Traaginen elämä sisaren silmin

 

”Sinun on kerrottava, miten kaikki oikeasti meni ja mitä mun elämä todellisuudessa oli.”

Heti alkuun tunnustus. En ole koskaan ollut mikään Kikka-fani. Pari vuotta sitten Yle julkaisi Kikasta kuunnelman, ja sen kuuntelin Areenasta. Tykkäsin siitä.

Kun näin Kikasta kertovan uutuuskirjan Storytelissä, mietin pariin kertaan kuuntelisinko. Aloitin, kiinnostuin ja lopulta en malttanut enää lopettaa. 

Kuuntelemani kirja kertoo Kikasta, mutta ennen kaikkea Kirsistä, Kati Lahden isosiskosta.

Aloitetaan Kirsistä.

Kirsin lapsuus oli monin tavoin vaikea. Äiti joi, isää ei juuri näkynyt ja isäkin joi. Oli väkivaltaa, hyväksikäyttöä, köyhyyttä ja pelkoa, mutta myös turvallinen äidinäiti, jonka luo saattoi aina mennä. Oli koko kesän kestävät leirit, jonne pääsi kotia pakoon. Oli rakas sisko.

”Kerroin, kuinka olin joutunut katselemaan miehen sitä, mutta toisin kuin minä, Kirsi oli joutunut sitä miehen käskystä myös koskettamaan. Kaikkea en uskaltanut tai häpeältäni kehdannut edes kertoa. Jätin sanomatta, kuinka mies oli työntänyt sen meidän kummankin suuhun. Kuin jäätelötötterön, väkisin kerta toisensa jälkeen.”

Eräänä päivänä nuori Kirsi sai tarpeekseen ja muutti pois kotoaan. Kirsillä oli unelma.

No kuka se Kikka oikein on?

Kikka on Kirsin luoma fantasiahahmo, joka toteutti Kirsin unelman, unelman tähteydestä.

Muistan Kikan suosionsa huipulla hyvin. Minuun lähinnä heviä kuunnellakseen teiniin ei Kikan tyyli juuri iskenyt, mutta moneen muuhun kyllä iski. Ja lujaa. Kikka tuntui yht´äkkiä olevan joka paikassa. Kirjassa nousee selvästi esiin miten Kikka sai toteutettua lapsuutensa haaveen ja miten hän teki valtavasti töitä, kun unelma oli totta. Kirsii oli jaksanut uskoa ja valaa uskoa myös siskolle Katille. Joku päivä kaikki olisi paremmin ja hän olisi kuuluisa laulaja.

Mutta enne unelman toteutumista Kirsin oli kestettävä paljon sellaista, joka kostautuisi aikuisiällä monenlaisina ongelmina. Ajan mittaa kaikki kostautui. Lapsuuden traumat eivät jättäneet rauhaan, vaikka Kirsi yritti häivyttää niitä taka-alalle ja eipä mennyt aikaakaan, kun tähti itse alkoi paeta liian syvälle luomansa hahmon kuvitteelliseen todellisuuteen. 

”Kesällä Kirsi kuitenkin koki saavuttaneensa pohjansa. Hän suostui menemään katkolle ja laitoskuntoutukseen. Hän oli valinnut mielenterveystoimiston palveluiden sijaan terapeutikseen valkoviinin ja lääkkeekseen Koskenkorvan, jolla hän oli korvannut myös lääkärien määräämät mieltä tasapainottavat cipramilit. Seurauksena oli vakava depressio ja vatsan tilttaaminen.”

Kirsi yritti parantaa elämäänsä moneen otteeseen monin tavoin, yritti jättää päihteet, hoitaa itseään Välillä meni hyvin. Kirsistä tuli äiti, mutta hän sai myös diagnoosin kaksisuuntaisesta persoonallisuushäiriöstä. Suosion hiipuessa terveys heikkeni, alkoholi toi hetkellistä lohtua, samoin lääkkeet.

Kunnes kaikki oli ohi ja lääkkeiden yhteismyrkytys tappanut Kirsin. 

Kirja jää varmasti pitkäksi aikaa mieleen. Se on tarina sitkeydestä ja unelmien täyttymisestä, mutta siitä miten lapsuudessa koettu väkivalta saattaa sairastuttaa aikuisena. Erityisesti kirjassa minua kosketti lapsuusaika, kaikki se hirveä, jota nuori Kirsi siskonsa kanssa joutui kokemaan. Kirja on myös muistutus siitä, miten paljon lapsuuden olot saattavat vaikuttaa aikuisuuteen ja miten monitahoinen sairaus alkoholismi on. Näistä asioista ei puhuta koskaan liikaa.

Onneksi Kati toteutti Kirsin toiveen ja kertoi tarinan. Onneksi Kai Kortelainen kirjoitti sen.

”Kun Kirsi otti eräänä iltana yöllisen episodin uudelleen puheeksi, en tiedä, yrittikö hän suojella enemmän omaa psyykeään vai rauhoittaa minun levottomia ajatuksiani. Kati, se oli ihan oikeutettua, kun me kerran ollaan tällaisia ja meidän koti on tällainen. Se mies kai vain halusi opettaa meille jotakin.

Silloin aloin huolestua Kirsistä ensimmäistä kertaa. Tiesin miehen tehneen väärin. Miten siskoni saattoi edes kuvitella jotain muuta?”

Kai Kortelainen: Kikka: Traaginen elämä sisaren silmin. Lukija: Karoliina Kudjai. Minerva. 2023. Kesto 9t15min. Lainaukset e-kirjasta.

Anu Aspiala: Kimono kireällä

 ”Ensimmäinen yllätys neuvolassa on, että kyseessä on joukkotarkastus. Ympärillämme on 20 suloista mustatukkaista nelikuista vauvaa pelkissä vaipoissaan. Ikeda-san ei tiedä minne katselisi. Kengän kärjet kiinnostelevat.”

Mitäh?! Uusi kirja Japanista? Eikä mikään uusi turistiopas? 

Kiinnostukseni Japania kohtaan huitelee ihan omissa sfääreissään enkä voi vastustaa oikeastaan mitään Japaniin liittyvää, en ruokaa, herkkuja, kieltä, kulttuuria, mitään. Luonnollisesti tartuin oitis tähän sanalliseen kireään kimonoon, varsinkin, kun se oli niin helposti Storytelissa saatavilla.

Eletään tämän vuosituhannen ensimmäisen vuosikymmenen loppupäätä. Anu Aspialan puoliso on saanut työkomennuksen Sapporoon, pohjois-Japaniin. Perheeseen odotetaan esikoista ja Anu-vaimo on valinnan edessä: jäädäkö vai lähteä pienen vauvan kanssa Japaniin. Japani voittaa. Alkaa matka Hokkaidon saarelle, laavan ja lumen valtakuntaan. 

Jos aikuisella yksinäänkin on sulattelemista muuttaessaan toiselle puolen maailmaa ja täysin vieraaseen kulttuuriin, niin mitä se sitten on, kun kulttuuri on täysin vieras, turvaverkot tuhansien kilometrien päässä, vauva esikoinen ja kun maan kieltä ei osaa? Tiedossa on sukellus japanilaiseen kotiäidin arkeen suoraan sen syvästä päästä.  

”Täällä erotun kuin helottava finni keskellä otsaa. Olen outo, erilainen, ulkopuolinen. Kielipuoli, kömpelösti käyttäytyvä. Minut olisi helpointa ohittaa, pitää välimatkaa. Ja silti päivittäin kohtaan ihmisiä, jotka haluavat yrittää. He vetävät minua mukaan yhteisöön, kurottavat yli näkymättömän laidan. ”

Japani on söpöilyn mallimaa, mutta Aspiala kuvailee millaista on törmätä tiukkoihin sukupuolirooleiihin,, superteknisiin vimpaimiin, kuten länsimaissa mainetta niittäneisiin superteknisiin vessanpönttöihin, konbini-lähikauppoihin ja miten täytyy osata ”lukea ilmaa” eikä tällä tarkoiteta säätä. Suomalaisvauva äiteineen herätti huomiota, vaunuihin kurkisteltiiin ja ihasteltiin lukuisine ”Kawaii”-huudahdusten kera. Kielimuuri teki moneen kertaan tepposet japanilaisten ihastellessaan pientä vaaleaa vauvaa.

”Japanilaiset tavoittelevat harmoniaa kaikessa kanssakäymisessään toisten ihmisten kanssa. Henkilökohtaiset tunteet kätketään, julkisesti käyttäydytään siten, ettei koskaan saateta toista ihmistä noloon asemaan. Liiallisen suoruus puheissa tai toiminnassa, äänen korottaminen ja hermostuminen rikkoo harmonian ja saa henkilön näyttämään moukalta.”

Kirjasta jäi erityisesti mieleen kielimuurin tuomat kommellukset roskapussien eri vientipäivistä kotona vieraileviin huoltomiehiin, käynti paikallisessa terveyskeskuksessa vauvan kanssa erikoisine rokituskäytäntöineen sekä teeseremonia huutavan lapsen kanssa. 

Erityisesti kiinnitin huomiota kirjaa kuunnellessa siihen, kuinka tärkeää kielitaito on. Olen vuodesta toiseen jaksanut paasata siitä, että pelkällä englannilla ei tosiaankaan pärjätä. On osattava muitakin kieliä. Aspialan mielestä puutteellinen kielitaito aiheuttaa kokemuksen siitä, että olisi ikään kuin lapsi aikuisten yhteiskunnassa. He puolisonsa kanssa joutuivat pyytämään jonkun aikuisen eli japanilaisen hoitamaan hyvin yksinkertaisiakin asioita. Onneksi apua oli saatavilla.

Kirja on antoisa kurkistus japanilaiseen kulttuuriin ja siihen miten kiehtova ja erilainen se on kuin omamme. Vaikka kirja on  oikea herkkupala kaikille Japani-faneille, suosittelen sitä kaikille muillekin ihan vain jo siitä  syystä, että se avaa silmiä siihen mitä hyvää meillä on ja mitä voisimme toisesta kulttuurista oppia. 

”Maan lumo oli osittain siinä, että vaikka sitä oli vaikea oppia syvällisesti ymmärtämään, silti se hurmasi, haastoi minut pohtimaan arvojani, sai ajattelemaan.”

Anu Aspiala: Kimono kireällä, kuinka selvisin vauvavuodesta Japanissa. Gummerrus. Lukija: Kati Tammensola. 2023.  6t.36min.  Lainauksen e-kirjasta.

Enni Levi: Eliittiseuralaisen päiväkirja

Yhtenä aamuna selatessani uutisotsikoita törmäsin otsikkoon, joka kertoi uutuuskirjasta, jollaisesta ei ihan joka aamu kerrota. Kirjan kirjoittaja oli laittanut kansien väliin kokemuksensa eliittiseuralaisena maailmalla.

Nopea vilkaisu Storyteliin ja siellähän kirja jo olikin. Ei muuta kuin kirjahyllylle odottamaan kuuntelua. Tirkistelynhaluni voitti.

Enni Levi oli ulkomailla opiskeleva nuori suomalaisneito, kun hän törmäsi yritykseen, joka palkkasi listoilleen nuoria naisia täydellisiksi tyttöystäviksi. Rohkeana ja ennakkoluulottomana mimminä Levi otti yhteyttä, pääsi Madamen haastateltavaksi ja viikon miettimisajan perästä raapusti nimensä sopimuksiin. Poikaystävänsä siunauksella.

Tästä alkoi matka täydellisenä maksullisena tyttöystävänä. 

”Luonteeltaan seuralaisten tuli olla sosiaalisia ekstroverttejä ja luontaisia keskustelijoita. Kansainvälisyys, biseksuaalisuus ja laaja skaala seksikokemuksia sekä miesten että naisten kanssa nähtiin eduksi”

Vaikka asiakas maksoi seurastaan ja tapaamiseen saattoi liittyä seksiä, girlfriend experience eli tyttöystäväkokemus eroaa perinteisestä prostituutiosta siten, että asiakas ja seuralainen käyvät treffeillä kuin pariskunta konsanaan. Seuralaisen tehtävänä oli luoda tapaamiseen oikeanlainen tunnelma ja sivulliset uskomaan, että tässä mitään makseta seurasta.

No mutta millainen mimmin tuli sitten olla, jos tuli olla täydellinen? Escortin vaatimuslista oli pitkä: oli suotavaa olla pieni valkoihoinen länsi-eurooppalainen, piti olla puhdas ja tuoksua hyvältä, ei saanut olla karvoja, ei saanut tupakoida, ei saanut olla lapsia, eikä pitkää seksityöuraa takana. Levi oli työskennellyt stripparina, mutta se ei haitannut.  Hiusten tyvikasvu tuli värjätä säännöllisesti ja kynsien kestolakkausta ja hampaiden valkaisu oli suositeltavaa.

Täydellisen neidon tuli olla myös alle kolmekymppinen, alle kokoa 38, ei saanut olla lävistyksiä, suuria tatuointeja tai, selluliittia. Muista mahdollisista epätäydellisyyksistä, kuten näkyvistä raskausarvista, isommista luomista tai pienistä tatuoinneista tuli ottaa kuvat. Ne mainittiin escortin profiilissa, jonka mukaan asiakkaat valitsivat seuralaisensa. 

”Pluskokoiset, tummaihoiset, itäeurooppalaiset ja yli kolmekymppiset naiset loistivat profiileissa poissaolollaan, mutta yllättäen myös stereotyyppiset pitkänhuiskeat mallitypyt tai uhkeat pornobeibet puuttuivat lähes kaikkien GFE-välitystoimistojen listoilta.

Vahvoja tuoksuja vältettiin, koska  asiakas olisi saattanut joutua vieraista tuoksuista ongelmiin kotiin palatessaan. Meikin tuli olla hillitty iltameikki,  punainen huulipuna oli ehdottomasti no no. Peruspukukoodi oli cocktail-mekko ja mustat avokkaat. Myös alusvaatteille oli luonnollisesti omat ohjeistuksensa. Ne eivät saaneet vilahtaa mekon alta. Vaikka rahaa tulikin, sitä kului jo ulkoisen olemuksen ylläpitoon.

”Tarkoitus oli näyttää tyylikkäältä liikenaiselta, ei stereotyyppiseltä minimekkoiselta hempukalta.”

No entä ne asiakkaat? Levi kertoo heistä yhtä suorasukaisesti kuin työn vaatimuksista: vastassa ei ollut irstaita vanhoja äijiä, kaljamahaisia läähättäjiä tai pieruverkkarikansaa, vaan asiakkaillakin oli oma seulansa: näitä tyttöjä ei ihan niin vaan saanut seurakseen. Vastassa saattoi olla pankkiiri, koodari, toimitusjohtaja, opiskelija, sijoittaja tai lentäjä, firman vanha tuttu tai ensikertalainen, paikallinen tai bisnesturisti, joka oli valmis maksamaan seurastaan sievoisia summia. Asiakkaita oli niin Euroopasta kuin Aasiasta, Lähi-idästä kuin Piilaaksostakin. Monet miehistä olivat perheellisiä, jotka enemmänkin  tarvitsivat Leviltä olkapäätä ja kuuntelevat korvat kuin itse seksiä. Aina kaikki tapaamiset eivät edes johtaneet petipuuhiin. Osa asiakkaista oli taas niin kiireisiä bisnesmoguleita, että aikaa ei liiennyt seurusteluun tai sinkkuja, jotka eivät halunneet parisuhdetta.

Vaikka välitysfirma vaati, se myös huolehti. Se piti huolta monenlaisista byrokratiaan liittyvistä asioista, mm. verojen maksamisesta, se hoiti buukkaukset ja kuljettajan, joka vei tapaamispaikalle esim. jostakin rautatie- tai metroasemalta. Samainen kuski toimi myös turvamiehenä, jolle tuli laittaa viestiä, kun rahat oli saatu.Työn ulkopuolella ei saanut pitää yhteyttä asiakkaisiin eikä toisiin firman tyttöihin. Sooloilu firman ulkopuolella oli  turvatonta.

Kirja on jaettu teemoittain lukuihin, läpi käydään Levin tie alalle, työn vaatimukset, erilaiset asiastyypit, puhutaan rahasta, seksistä ja seksityön stigmasta. Muun muassa. Kieli on elävää, miltei hulvatonta. Vastaan tulee pikkuhousumiehiä, kokkelikikkeleitä, mediummunia ja rakastuneita höpsöjä miehiä.Tätä kuunnellessa ei pääse pitkästymään.

Mielenkiintoinen kirja. Ja hauska. Vaikken tämänkään jälkeen ole vastaavanlaisten palveluiden innokas puolestapuhuja, kaltaiseni keski-ikäinen täti-ihminen sai paljon ajateltavaa. 

Joskus on osattava löysätä nutturaa. Edes vähän.

Enni Levi: Eliittiseuralaisen päiväkirja. Atena. 2023. Äänikirjan lukija Sara Welling. 3h 41min. Kuunneltu Storytelin äänikirjapalvelusta.

Väinö Linna: Täällä pohjantähden alla

 ”Miehet salvoivat nurkkia ja Halme katseli keppiinsä nojaten:

 - Jaa….a. Siinä se nousee. Valistuksen majakka. Suomen kansan toivontähti.

Kuului Hellbergin hymähdys.

 - Semmoisien tähtien alla ei Suomen kansalla ole paljonkaan toivoa.

 - Enpä osaa yhtyä mielipiteeseesi. Nähdäkseni et isekään puhu vakavasti.

 - Kuules ny Halme. Kun tuommoinen parooni ja tuommoinen kirkkoherra rouvineen panevat pystyyn kansakoulun, niin tiet kai jo siittä, minkälaiset tähdet sen katossa paistaa.”

Harva kirja on vaikuttanut elämääni yhtä paljon kuin Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla.

Himoitsin kirjatrilogiaa jo nuorena teininä isoäitini hyllystä. Isoisäni oli nimittäin saanut sen aikoinaan lahjaksi ja päässyt alkuun: ”Alussa oli suo, kuokka….” Ja lopettanut lukemisen siihen tuhahtaen, että hän oli elämässään tarpeeksi kuokkinut.  Isoäitini ei antanut trilogiaa nuorelle lukijalle, sanoi vain, että pitää vielä vanhentua ja että kirja ei vielä sovi minulle.

Samoihin aikoihin isäni hankki kirjasta tehdyt vhs-versiot, jotka olen katsonut niin moneen kertaan, että osaan ne vieläkin ulkoa repliikkeineen kaikkineen. Lukion kolmannella luokalla historian kurssi meni minun ja koulun rehtorin keskusteluksi sisällisodasta. Ja arvatkaapa vain mistä taustatietoni olin imenyt…..

Aikuistuttuani hankin itselleni ihan oman pokkariversion, olen lukenut senkin pariin kertaan läpi. Eikä katsomatta ole jäänyt myöskään katsonut Timo Koivusalon tekemä uusi versio. Paikkansa TPA-kokoelmassani on löytänyt myös Ylen tekemä radiokuunnelma, jota voi edelleen lainailla kirjastoista.

Nyt kun olen hurahtanut äänikirjoihin, innostuin kuunetelemaan lempiklassikkoni äänikirjana, lukijanaan riihimäkeläinen Veikko Sinisalo.

Mutta mistä ihmeen tarinasta on oikein kysymys?

Täällä pohjantähden alla kuvaa Koskelan perheen ja heidän kotikylänsä Pentinkulman vaiheita 1880-luvulta toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan. Alussa on todella kuuluisat suo, kuokka ja Jussi. Jussi Koskela tahtoo perustaa pappilaan torpan ja luvan siihen saatuaan, toteuttaakin pitkäaikaisen haaveensa. Vaimokin Jussilla on jo, Alma, ja vuosien varrella perheeseen syntyy Akseli, Aleksi ja Akusti. 

Jussi on kuuluisa nuukuudestaan, mutta hän on oikeastaan ahne. Hän vaimoineen edustaa vielä säätyvallalle kuuliaista ikäpolvea eikä juurikaan perusta poikiensa, etenkään Akselin touhuista sosialismin parissa. Vanha jukuripää opettaa pojilleen jo nuoresta kovan työnteon, ja siinä Akseli onkin likimain voittamaton.

Akselin aikuistuttua hän vähän kerrassaan siirtyy kirjan päähenkilöksi.

Koskelan väellä on ystävinään Kartanon torppaa asuttavat Kivivuoret, uskonnollinen Anna ja hauska Otto ja heidän lapsensa Osku, Janne ja Elina. Viimeksi mainitusta tulee Akselin emäntä, Janne kiipee yhteiskunnan portaissa korkealle ja Osku… no, hänelle ei käy kovin hyvin.

Onhan kylässä toki muitakin kuin nämä kaksi perhettä: Lempihahmoni koko saagassa on Adolf Halme, huutolaispoika ja kylän räätäli, lukumies ja omin nokkineen sivistynyt mies. Hän on vankka sosialisti, muttei tahdo tarttua aseisiin eikä kannata sotaa. Halme on kaikenkaikkiaan kylän jännä mestari, jota ilman  sosialismi ei olisi levinnyt koko kylässä kovinkaan hyvin. Halmeella on vaimo, Emma, ja oppipojaksi otettu Leppäsen Valenti.

Leppäset onkin sitten täysin oma lukunsa. He ovat melkoisen avuttomia, köyhiä, likaisia ja yksinkertaisia ihmisiä. Isä-Preeti on kartanon päiväläinen, joka jaksaa jaanata ”mitäs meitin tämmöisten miesten”. Henna on samanlainen kuin miehensä ja tytär Aune on kylän kiertopalkinto, joka makaa kutakuinkin kjokaisen kanssa, joka vastaan tulee. Aune saa myöhemmin isättömän pojan, Valtun, josta tulee vielä paljon murheita.

”Se on rauhanaikana niin kun paremman väen asia toi isänmaa, mutta sodassa passaa sitten vähän huonommankin koittaa.

 -Preeti”

Oman maininnan ansaitsee myös Laurilat, Töyryn torppariperhe. Laurilat eivät tule lainkaan toimeen isäntiensä kanssa ja heidät häädetään torpastaan. Muutenkin isä-Anttoo haastaa riitaa milloin missäkin, ryyppää ja riehuu, eivätkä pojat ole kovin kauas puusta tipahtaneet. Paitsi Antti, kehitysvammainen poika, jonka takia Anttoo oli joutunut vaimonsa kanssa naimisiin. Tytär Elma riiastelee Koskelan Akun kanssa, mutta sisällissota muuttaa Lauriloiden elämän täysin. Heistä vain yksi selviää elävänä sisällissodasta. 

Herrasväkeä totta kai kylässä on: pappilaan muuttaa kirjan alkupuolella Lauri Salpakari perheineen. Pappi itse on lempeämpi kuin vaimonsa, mutta täysin puolisonsa vietävissä. Ellen taas on puuhanainen, joka milloin kiertää helmikuun manifestin takia pitkin pitäjää, milloin pyörittää marttoja ja lottia ja ja perustaa kylään kansakoulua.  Poika Ilmari on julma ja raaka omalla tavallaan, tytär Ani jää sivuhahmoksi. 

Opettajaksi tulee jossakin välissä Pentti Rautajärvi, henkeen ja vereen suojeluskuntamies ja lapuanliikkeen kannattaja.

Kylän keskus on kartano, jossa asuu oikea paroni, vähän kuin Jumalasta seuraava. 

Toki kylässä elelee paljon muitakin henkilöitä, mutta tässä joitakin keskeisimmistä.

Kirjan henkilöt kokevat kukin omalla tavallaan Suomen historian suuria mullistuksia: sortovuodet, sisällissodan,  torpparien itsenäistymisen, lapuanliikkeen ja toisen maailmansodan. Työväenluokka omalla tavallaan kuvataan sisukkaaksi ja ahkeraksi, herrat taas omasta asemastaan hyvinkin tietoisiksi. 

Sisällissodan osuus kirjassa on rankinta luettavaa, etenkin vankileiriaika. Sitä vihan ja ennakkoluulojen määrää ei voi ymmärtää, saati sitä, miten raa´asti valkoiset kohtelivat punaisia sodan jälkeen leireillä. Akselin kohtalossa kaikki karmeus tulee selvemmin ilmi.

”Päävartion kuolemansellistä päästyään Akseli oli jonkin verran voimistunut. Hän oli 31-vuotias ja hänellä oli voimakas ruumis ja luja elinvoima. Ruoka ei kasarmilla ollut sen parempaa kuin kuolemansellissäkään, mutta sitä sai täällä vähän enemmän ja ulkoilmakin auttoi toipumisessa. Joskus onnistui Eliaksen hankkia myös jokin ylimääräinen palanen.”

En voi olla ihailematta Koskelan Almaa, joka tarinassa menettää kaikki kolme lastaan ja kolme lastenlastaan ja silti jaksaa uskoa, että aamutonta yötä ei vielä ole ollut. Alma on tarinan lempeimpiä ihmisiä, vaatimaton, mutta rakkaudellinen nainen.

Inhokkeihini lukeutuvat mm. Pappilan Ellen, hänen poikansa Ilmari, Laurilat ja Leppäsen Aune.

Minun mielestäni tämä on kirja, joka jokaisen suomalaisen kannattaa lukea. Kansalaissota lienee edelleenkin, yli sata vuotta sodan jälkeen, jonkinlainen kollektiivinen, hoitamaton trauma Suomessa. Henkilöhahmot saattavat tuntua jotenkin stereotyyppisiltä, mutta jokaisella heistä on oma tärkeä osansa tarinassa. Vaikka kirjat - kyseessä on siis trilogia - ovat paksuja ja kuuneltavat versiot liki 30 tuntisia per kirja, urakka ehdottomasti kannattaa.

Kovin vierailta ei Väinö Linnan luomat äänenpainot tunnu tänäkään päivänä. Valitettavasti polarisaatio saa nykyään aina vain enemmän jalansijaa ja eri yhteiskuntaluokat vieraantuvat toisistaan entisestään. Siksikin tämä kirja on niin tärkeä, että sisällissodan kaltaisia asioita ei enää koskaan tapahtuisi, vaan tällä kertaa osattaisi tarttua asioihin ennen kuin veljestä tulee vihollinen. 

”Heinä oli pappilasta saaduissa maissa, jota sanottiin Pappilan pelloksi, joskin sille oli viime aikoina vakiintunut uusi nimi, kun Alma kerran oli melkein vihaisena tokaissut pappilan maista puhuttaessa:

 - Ei se ole mikään pappilan maa. Se on isän maa, yhtälaisesti kun kaikki muukin täällä. Isä sen teki.”

Väinö Linna: Täällä pohjantähden alla 1-3. WSOY. Äänikirja 2000. Kuunneltu Storytelin äänikirjapalvelusta. Lukijana Veikko Sinisalo. 

 

Virpi Hämeen-Anttila: Alastonkuvia

 ”Myönnän, että työtapani oli hiukan moraaliton. Minua olisi voinut syystä nimittäin tirkistelijäksi.Enkö tuijottanut toisen elämän yksityiskohtia itse pimennossa pysytellen?”

Luettuani Suden vuoden ajattelin etsiä Storytelistä Virpi Hämeen-Anttilan toisen romaanin Alastonkuvia ja kuunnella yhden opiskeluaikojeni lempikirjan. Muistan miten hurjasti se puhutteli gradunsa kanssa painivaa teologian opiskelijaa, jonka gradu - yllätys, yllätys - liittyi kuvataiteisiin.

Kirjassa on kolme kertojaa, äänikirjassa kolme eri lukijaa. Yksi kirjan kolmesta keskushenkilöstä on Anna Tuominen, nuori taidehistorian opiskelija, joka on graduaihetta vailla. Hänelle vihjaistaan kuvataiteilija Aleksi Merikoskesta. Anna tarttuukin aiheeseen. Mieheen, joka oli vuosikymmeniä sitten herättänyt pahennusta alastonkuvillaan ja sittemmin elellyt vihattuna erakkona. Alkaa mielenkiintoinen ja vaiheikas matka miehen tuotantoon ja  elämään juttujen, kuvien sekä haastattelujen kautta. Anna sukeltaa koko ajan syvemmälle tutkimukseensa poikaystävän nalkuttaessa sivussa. Lopulta on aika tavata Merikoski itse.

Merikoski ei järin ilahdu kuullessaan graduhankkeesta, mutta tavattuaan Annan he rakastuvat silmänräpäyksessä ja  kohtaamisesta seuraa elämän mullistava tapahtumasarja. Ikäerosta viis. Sitä onkin liki kolmekymmentä vuotta.

” - Puhuisin ihan hiljaa, tyttö sanoi. -Olkaa nyt kiltti. En minä tahdo sotkea teidän tavallisia puuhianne.

Mutta sotketpas ne kuitenkin, hän ajatteli katkerana.”

Kirjan kolmas henkilö on Hannu. Hannu on Aleksin taiteilijaystävä ja aikalainen. Hannun päiväkirjamerkinnät avaavat Annan tutkimuskohdetta enemmän ja kertovat ajasta, joka on tehnyt Merikoskesta inhotun. Hannu oli kaiken kukkuraksi rakastunut Aleksiin aikana, jolloin samaa sukupuolta olevien suhteet olivat kiellettyjä. 

Neljänneksi päähenkilöksi voisi nostaa taiteen itsensä. Sitä kirjassa on luonnollisesti paljon. Se on yhtä yhdistävä tekijä kaikkien kolmen henkilön välillä kuin rakkauskin. 

Alastonkuvia on upea, vaikuttava romaani, juuri niin ravisuttava kuin muistin sen olevan. Äänikirjana se herää hienosti eloon kolmen eri lukijan lukiessa Annan, Hannun ja Aleksin osat. Kirjassa on upeasti läsnä taide ja tiede, kaikesta näkyy kirjailija perehtyneisyys asiaansa. Ihan helpolla lukija ei kuitenkaan pääse, kestää jonkin aikaa, kun hän pääsee jyvälle Aleksin ja Hannun ystävyyden laadusta ja miten Hannu liittyy Annan graduun.

Kirja on ehdoton lukukokemus kuvataiteen ja älykkään kirjallisuuden ystävälle, mutta rakkauusromaaneista pitävät löytävät siitä omansa. Ja tiedä häntä, vaikka rakastuisivat taiteeseen itseensä.

”Tämä oli totisesti nainen jollaista en ollut nähnyt, jollaisesta en ollut tiennyt, tämä oli nainen enkä minä pystyisi koskaan mihinkään tällaiseen.”

Virpi Hämeen-Anttila: Alastonkuvia. Lukijat: Usva Kärnä, Jani Puhakka, Jari Nissinen. Otava. Äänikirja 2019. 19t 5min. Lainaukset kuvassa olevasta pokkarista.