Katja Kettu: Kätilö

 ”Minä olen kätilö Jumalan armosta ja kirjoitan nämä rivini sinulle, Johannes. Minulle kaikista maailman ihmisistä on Herramme Kaikkivaltias viisaudessaan antanut kyvyn lahjoittaa toisille elämä ja toisilta tuhota se.”

En ole koskaan ollut innostunut äänikirjoista. Päin vastoin, olen henkeen ja vereen vannonut pysyväni paperisen kirjan lukijana ja vältellyt kaikkea äänikirjoihin liittyvää.

Helmikuussa työt ja opinnot veivät aikaa niin, että kotiin päästyäni ei tuntunut enää energiaa riittänyt lukemiseen. Ai niin, ne äänikirjat. Pitäisiköhön sittenkin kokeilla….?

Suuntaisin kirjaston äänikirjapalveluun. Hetken selailtuani löysin kirjan, joka kyllä löytyy omasta hyllystäni pokkarina, mutta on lojunut siellä kuukaudesta toiseen odottaen. 

Kirja on Katja Ketun Kätilö.

Kirjan päähenkilönä on kätilönä toimiva Villisilmä, joka tapaa saksalaisen Johann Angelhurstin ja rakastuu siltä seisomalta. Tuo alkukantainen voima, rakkaus, pitää Villisilmää otteessaan Titovkan vankileirillä, Kuolleen miehen majalla Norjan rannikolla, Petsamossa, keväällä, kesällä ja loppusyksystä 1944. Rajoja ei juuri tunneta. Tarinassa kertojana on Villisilmä, välillä äänessä on ulkopuolinen kertoja, välillä  rakkauden kohde Johann eli Johannes. Molemmat, Villisilmä ja Johannes, eivät ole kohdatessaan mitään lapsia enää, vaan elämän kouluttamia ja koulineita ihmisiä. Heidän taustansa avautuvat vähän kerrassaan kuin sipuli.

Sotaa kun eletään, sattuu ja tapahtuu kaikenlaista. Kamalaakin, joka otetaan vastaan kuin sen pitäisi niin mennäkin. On rotuerottelua, operaatio Navetta ja Hillerin määräykset. Yht´äkkiä ystävä onkin vihollinen. Oman haasteensa ankaraan elämään tuo pohjoisen karu luonto, mutta siihen on totuttu ja sen kanssa osataan elää.

Ja kun vielä sekaan heitetään Kuolleen miehen päiväkirjamerkinnät ja kirjeet tyttärelleen, niin alkuun on ihan pihalla missä ollaan, minne mennään, kuka puhuu ja kenelle. Mutta tarinan punainen lanka alkaa löytyä mitä pidemmälle tarinassa etenee. Päähenkilöiden lisäksi mielenkiintoisia hahmoja ovat mm. kolttatyttö Masha ja Ryssänpoika, joista etenkin Masha saa Vilkkusilmän näyttämään pehmeän puolensa Lapin karussa, sotaisessa hetkessä.

Kirjan kieli on todella rikasta, kaunista, karua ja aitoa sekin, se toi mieleeni Rosa Liksomin ja meänkielen. Eija Ahvon ääni ja lukutapa naulitsee kuuntelijan paikalleen, hän loihtii taidokkaasti esiin Villisilmän, Johanneksen, sodan ja maisemat.

Sota on julmaa ja Kätilö on, jossei nyt raaka, niin julma romaani. Se  muistuttaa vähemmän esillä olleesta Lapin sodasta ja siitä miten julmia ihmiset voivat olla toisilleen. Se myös muistuttaa miten kaiken kauhean keskelläkin ihminen on inhimillinen olento, joka rakastuu, tahtoo suojella ja yrittää uskoa parempaan, vaikka se tarkoittaisikin kuolemaa.

Kätilön kuunneltuani olen huomannut katselevani erilaisia äänikirjapalveluja sillä silmällä. Uskon, että tämä ei tule jäämään ainoaksi äänikirjan kuuntelukokemukseksi.

"Jumalani, tuon miehen mie haluan. Jos Jumalani tuon saan, niin toista en vaadi."

Katja Kettu: Kätilö. WSOY. 2011. (Kuvassa olevassa pokkarissa sivuja on 348.)

Raisa Omaheimo: Ratkaisuja läskeille

 ”Läskivaara on kaikkialla. Olen aina tiennyt, että pahinta mitä voi olla, on olla lihava. Sitä on tutkittukin, ihmiset menettävät mieluummin raajansa kuin lihoisivat.”

Raisa Omaheimon Ratkaisuja läskeille on kirja, joka laittaa pohtimaan yhtä aikamme arkista asiaa: läskeyttä.  Se, että joku on läski, ei ole vain loputtomia dieettejä ja arjen hankaluuksia, vaan kyse on laajemmasta asiasta. Monet niistä läskeille arkipäivää, normaalipainoisille asioita, joita ei tule ajateltua.

Lihavuus on eittämättä asia, joka aiheuttaa läskille ihmiselle ongelmia päivittäisessä elämässä.  Omaheimo pohtii teema kerrallaan läskeyden olemusta: muun muassa millaista on käydä läskinä lääkärissä, vaatekaupassa, deiteillä, matkustamassa taikka millaisina läskit esitetään mediassa. Omaheimo  laittaa itsensä peliin jammentaen omakohtaisia kokemuksiaan läskinä olemisesta rinnastaen sitä tieteellisiin tutkimuksiin ja tietokirjallisuuteen. 

No juu, en minäkään missään missin mitoissa ole, minustakin voisi sanoa, että olen läski. Olen kokenut nimittelyn, vaatekauppojen liian pienet koot ja lääkärin suorat vihjailut, mutta entä sitten? Olen ajat sitten päättänyt olla välittämättä ja tehdä sen mitä voin: elää sellaisena kuin olen.  Minulle on kerran sanottu, ettei hyvä kunto aina tarkoita sitä, että on hoikka tai normaalipainoinen. Läskikin voi olla hyvässä kunnossa.

Josta tuleekin mieleen BMI. Omaheimo heittää tuon epäluotettavan mittaustavan suoraan roskikseen. Tosiasiassahan se ei kerro muusta kuin painon suhteesta pituuteen, ei sitä miten terve tai sairas ihminen on. Lihaksetkin painavat.

No joo, myönnän, että ylipaino tuo mukanaan erilaisia vaivoja, mutta laihdutus ei ole todellakaan vastaus aivan kaikkeen. On kuitenkin yksi toimenpide, jonne läski kelpaa oikein hyvin: lihavuusleikkaus. Tuo toimenpide saa huutia Omaheimon kirjassa oikein olan takaa.

Kirjaa lukiessani erityisesti jäin pohtimaan miten media kohtelee läskejä. Olen seurannut joitakin painoon liittyviä ohjelmia, kuten ”Hengenvaarallisrsti lihava”- sarjaa. Omahemo tuntee myös tuon tosi-tv-sarjan ja monta muuta samanlaista eikä ole lainkaan vakuuttunut niiden hyödyllisyydestä.

Koska paha läski, hyvä laihuus tai edes normaalipainoisuus. Mihin se kehopositiivisuus jäi yhteiskunnasta tai mediasta? Niinpä. Miksi läskin pitää esittää olevansa surkea luuseri vain siksi, että on läski?

Lihavuus ja sen ratkominen ei ole niin yksioikoista kuin valtaosa ihmisistä luulee.   Painon pudottaminen ei ole mikään helppo homma, ja yhteiskunnan paine tai asenteet eivät tee helpoksi olla läskikään. Läski muuttuu Omaheimon mukaan  arjen näkymättömäksi kulkijaksi ja läski myös joutuu kohtaamaan syrjintää milloin missäkin, koska lähtökohtainen oletus on, että läski ei voi ollakovin fiksu. Työhaussa päälle viisikymppinen läskistynyt on pahassa jamassa. Vanhemmiten läskistynyt ikäänkuin tiputtaisi tietotaitoaan karttuneiden kilojen mukana pois. 

Tämän kirjan äärellä kokee hurjasti ahaa-elämyksiä, että juuri noin se asia on. Hitto, seuraavaksi aion sanoa laihdutusta joka vaivaan suosittelevalle lääkärille, että suositteletko laihdutusta myös normaalipainoiselle samasta vaivasta kärsivälle. 

Raisa Omaheimon Ratkaisuja läskeille, on kirja, jota voin suositella todellakin kaikille, olitpa läski, laiha tai jotakin siltä väliltä. Oppimista olisi meillä kaikilla siitä miten suhtautua kanssaihmisiin. Kaikenkokoisiin.

Tämän kirjan jälkeen ainakin minä olen entistä ylpeämpi siitä, että olen juuri minä, juuri sellaisena kuin olen, juuri sellaisena kuin miltä näytän.

”Kehosi ei ole ongelma, joka pitäisi ratkaista.”

Raisa Omaheimo: Ratkaisuja läskeille. Kustantamo SS. 2022.188s.

Kaisa Tammi: Naisvankilan pomo

 ”Nainen näytti ja vaikutti naiselta, johon olisin voinut törmätä ihan missä tahansa. Hänet erotti lukuisista siviilielämässä tapaamistani naisista vain se, että hän oli syyllistynyt henkirikokseen ja oli vanki.”

Kirja naisvangeista pitkään vankilassa työtä tehneet naisen näkökulmasta. Mielenkiintoista. Pidin tosi paljon Ylen Linna-sarjasta ja nuorempana olin paljonkin tekemisissä ulkomaalaisten vankien kanssa, joten ehdottomasti kirja lukujonoon.

No juu, niin on tainnut olla kiinnostava kirja aika monesta muustakin, sen verran pitkät lainausjonot kirjalle oli. Kirjaa piti odottaa… pitkään.

Kaisa Tammi on nainen, joka kasvoi alkoholisti-isän juomisen varjossa. Vanhempien erottua seurasi lähiöelämää levottomassa lähiössä. Nuori Kaisa haaveili näyttelijän urasta, kävi Kallion ilmaisutaidon lukion, mutta päätyikin opiskelemaan psykologiaa. Lama-aikana kesätyöpaikoista oli pulaa ja niinpä hän päätyi kesätöihin Nokalle. Siitä alkoi ainutlaatuinen vankilaura vankilapsykologina ja sittemmin vankilanjohtajana.

Kirja on kurkistus paitsi Tammen elämään, myös suomalaiseen vankienhoitoon, etenkin naisvankien osalta. Kirjassa käydään vankilamailmaa läpi eri teemojen avulla, jotka jollakin tavalla kytkeytyvät Tammen elämään ja uraan: romanit, rasismi, vankilateatteri, lapset vankilassa jne. Vankila on kovin miehinen systeemi, että onneksi on Tammi, joka on jaksanut vuosia, vuosikymmeniä jaksanut pitää ääntä naisista ja naisvangeista. Pitkä vaikuttamistyö on kantanut myös hedelmää. Tämän kirjan pääteemana on oikeastaan naiseus, ei niinkään vankeus, koska vankila-aika on oikeastaan jäävuoren huippu sinne päätyvien naisten elämässä.

Hyvää kannatti odottaa, sen voin kirjasta kyllä todeta. Kirja on mielenkiintoisesti kirjoitettu, Tammen oma elämäntarina ja muistot vankiloista ja vangeista kulkevat eri teemojen lomassa sujuvasti. Kirjassa on paljon faktatietoa, mutta tieto ei tee kirjaa tylsäksi tai kuivaksi lukea. Ennen kaikkea tämä kirja on muistutus siitä mitä kaikkea on raflaavien klikkiotsikoiden takana, etenkin naisten tekemien rikosten takana. 

Suosittelen kirjaa itseasiassa kaikille ihan vain sen takia, että tulisi edes joskus ajatelleeksi, ettei elämä ole mustavalkoista. 

”Nyt kun Hanna seisoi yleisön edessä ja kertoi elämästään, oli se myös minulle silmiä avaava hetki. Hanna muistutti elämästä tilastomerkintöjen takana.”

Kaisa Tammi: Naisvankilan pomo. WSOY Kustannus. 2022. 274s.

Juha Hernesniemi: Aivokirurgin muistelmat

 ”Olin astunut aivan uudelle tasolle. Aneurysmaleikkausta pidettiin neurokirurgin mittana. Jos osasi sen tehdä, kuului hyväksyttyyn, arvostettuun joukkoon.”

Onpahan muhkea kirja, ajattelin, kun sain Juha Hernesniemen muistelmat käsiini. Tykkään lukea elämänkertoja ja lääketiede on kiinnostanut jo pitkään, joten tässähän mitä sopivin paketti oppia jotakin uutta ja mielenkiintoista.

Ja kyllähän sitä tuli monenmoista vastaan. Ensiksi se, ettei huipulle ei ole ohituskaistoja tai oikopolkuja. Aivokirurgi  Juha Hernesniemi on alansa huippu, todellinen supertähti. Mutta miten sellaiseksi tullaan, siihen tarvitaan nöyryyttä, asioiden kohtaamista,  yrittämistä, tahdonlujuutta ja valtavasti toistoja. Tässä tapauksessa lukuisia ja lukuisia leikkauksia. Hernesniemi on leikannut enemmän kuin muut, myös mahdottomia tapauksia. Este toisensa jälkeen on saanut väistyä tämän päättäväisen miehen tieltä.

”Nopeana leikkaajana olisin halunnut tehdä kaikki itse. Asetin leikkausasennon, raakkasin ja avasin kallon itse, ja useimmiten suljinkin.”

Toiseksi kirjasta nousee tietynlainen nöyryys, mutta nöyristelyä ei kirjasta löydy. Hernesniemi kuvaa uraansa ja elämäänsä maanläheisesti, mutta ei kiistä uransa ainutlaatuisuutta tai saavutuksiaan. Kerronnan lomassa on  myös runsaasti konkreettisia esimerkkejä niin onnistumisista kuin epäonnistumisista, toinen toistaan mielenkiintoisempia potilastapauksia. Vaikka kirjassa on paljon lääketieteellisiä termejä, ne selitetään auki hyvin, että tavallinen kirjan lukija saa kuvan mistä on kyse.

Kirjan päähenkilö on totta kai mestari ja hänen työnsä, mutta luonnollisesti isossa osassa on lääketiede itse. Kirjaa lukiessa myös huomaa sen miten lääketiede on kehittynyt vuosikymmenten aikana. Moni laite ja uusi menetelmä on parantanut ennusteita ja helpottanut lääkärien työskentelyä. 

”Pitkät ruskeat nahkatakit tulivat muotiin, olisi sellaisen ostanut, mutta tiedemiehen piti pukeutua tietyllä tavalla. Aivotutkimuslaitos rajoitti.”

Hernesniemi on mies, joka on aina uskonut, että on oikealla alalla, vaikka huono omatunto, syyllisyys ja kuolema ovat olleet työn mukana tuomat riippakivet. Onnen hetket ovat olleet lyhyitä ja ne ovat saattaneet äkisti murskautua komplikaatioihin. Tätä puolta ei kirjassa peitellä, ei kenenkään elämä ole vain pelkkää onnistumista.

Aivokirurgin muistelmat on lukuelämys kaikille lääketieteestä kiinnostuneille, mutta uskoisin elämänkertalukijoidenkin saavan kirjasta paljon. Kirja antaa ajattelemisen aihetta siitä, miten sitkeällä työllä päästään huipulle ja mitä se vaatii. Vaikka asiaa on paljon eikä kirjaa voi sanoa nopealukuiseksi, tarina ei ole tylsä tai vaikeasti ymmärrettävä.

Huh, huh. Onpahan yhteen elämään mahtunut paljon. En voi kuin hattua nostaa. Hieno ura, kertakaikkiaan. 

”Olin kuinka väsynyt tahansa, aina löysin voimia vielä yhteen leikkaukseen. Potilasta valmistellessani, päätä kallotelineeseen kiinnittäessä, hiukset säästeliäästi raakatessa ja haavaa pestessä humahti jostakin voiman aalto, ja niin mentiin taas eteenpäin.

Juha Hernesniemi: Aivokirurgin muistelmat. WSOY. 2022. 489s.

Helena Steen: Herrasväen kerroksissa

 ””Näkeehän sen heti, mikä on saanut Martin ihastumaan!” Rouva Talvio jatkoi. Kengät kopisivat parkettilattiaan.

”Niin, pitäisi olla sokea, jos ei näkisi.”

”Piikatyttö…”

”Soo soo, onhan hän talollisen tytär, ja kuulemma ainoa lapsi. Perii-”

”Ja miten vulgääri! Tuollaiset tytöt, ne pynttäävät heti itsensä liian hienoksi kun pääsevät seurapiireihin.””

Eletään 1930-luvun puoliväliä. Anni on nuori nainen, joka on juuri palannut Englannista Suomeen. Sulhanenkin on, tohtori Talvio. Kirjan alkupuolella Anni taiteilee ilkeän äitipuolen ja omien tuntojensa kanssa, mutta tanssii kiltisti häitään komean lääkärinsä kanssa. Häiden jälkeen Martti saa pestin Englannista ja pariskunta palaa yhdessä Englantiin. Palveluskunnan oloihin aiemmin tutustunut Anni kokee melkoisen luokkanousun, kun hän rouvana nousee herrasväen pariin.

Uudessa asemassaan vieraassa maassa Anni alkaa pitkästyä. Martti on paljon poissa ja Annin elämä on yksinäistä, kunnes hän tapaa nuoren hienostopiireissä pyörivän naisen, joka nappaa Annin mukaan Lontoon seurapiireihin,  hienoihin ravintoloihin ja viikonloppuvieraaksi vanhaan kartanoon.

Aviomies-Marttia Annin uudet tuttavuudet eivät miellytä. Kun Anni haluaa palkata piian kotiinsa, aviomiehellä on mielipide siitäkin. Martin mielestä sellaista ei tarvita. Eikä nuorenparin elämää todellakaan helpota se, että eräs hienostopiirien mies kiinnostuu Annista. Kirjan lopussa tapahtuu käänne ja pariskunnan on päätettävä tulevaisuudestaan.

Kirja on kirjoitettu Annin pitämän päiväkirjan muotoon. Se tuo kirjaan paljon helppolukuisuutta ja toimii hyvin. Anni yrittää olla täydellinen rouva, hän vaikuttaa välillä epävarmalta, välillä miltei naivilta, joka stressaa muun muassa piika-taustastaan aivan liikaa. Kirjan aika on toinen kuin nyt ja Englannissa luokkaerot on suuremmat kuin meillä, puhumattakaan Annin aikana. Ehkäpä lääkärimies ei pelastaisi sosiaalisella portaikolla tipahtamista, jos piikatausta paljastuisi.

Kokonaisuutena kirja on ihan kivaa luettavaa, sellainen mukava tarina, jonka kanssa voi kaivautua viltin alle sohvan nurkkaan lukemaan pitkän työpäivän jälkeen ja antaa kirjan viedä. 

Herrasväen kerroksissa on Parempaa väkeä- sarjan toinen osa.

”Niinpä minä, supisuomalainen Anni Talvio, omaa sukua Tikka, löysin itseni coctailkutsuilta ties mistä Lontoon  Mayfairistä, peilien, kukka-asetelmien, taukoamattoman puheensorinan ja ilmassa kiertelevän kalliin parfyymin ja tupakantuoksun keskeltä, frakkipukuisten yläluokkaista englantia puhuvien miesten huomion kohteena.”

Helena Steen: Herrasväen kerroksissa. Minerva kustannus. 2022. 340.

Mona Bling: 23 transmyyttiä

 ”On vaikea kuvailla sitä, miltä tuntuu tietää sisällään jotain, mikä tuntuu järjellä ajateltuna täysin mahdottomalta. Muistan olleeni ala-asteikäinen, kun mietin ensimmäisen kerran: ”Onpa hassua, että olen poika, jolla on tytön aivot.”

Transseksuaalisuus on asia, joka hypähtää keskusteluun tämän tästä, viimeisimpänä lakimuutoksen takia. Tuntuu, että kaikilla on mielipide asiasta, myös minulla, ja vankka onkin. Konservatiivinen sellainen.

Viime kesän lopussa uutisia seuratessa vastaani tuli juttu transihmisistä kertovasta uudesta kirjasta. Ajattelin etsiä kirjan käsiini. Huomasin, että en todellisuudessa tunne asiaa kunnolla, vaikka olin olevinaan paaluttanut mielipiteeni asiasta jonnekin betoniin.

Kun aloitin kirjaa lukemaan, päätin lukea sitä avoimin mielin piittaamatta aiemmista mielipiteistäni. Minulla, kuten niin monella muulla cisihmisellä on valtavasti kysyttävää transseksuaalisuudesta. Semmoisia, jotka mietittyttävät, mutta joita ei kehtaa kysyä. No, eipä kuplassani ole edes keneltä kysyä.

Juuri niihin (ja moneen muuhun)  kirja antaa oivasti vastauksia: millaisia vaiheita sukupuolenkorjausprosessiin kuuluu ja mitä siinä oikeasti tapahtuu. Kuinka transihmiset harrastavat seksiä. Millaista on deittailla, työskennellä ja ylipäätään elää transihmisenä keskellä potentiaalista syrjintää. Mikä on cisihmiseltä sopivaa käytöstä ja mikä ei.

Hyvänä rajana voisi olla, että kysy jotakin sellaista, jota kysyisit mummosi läsnäollessa. Mutta jotkut asiat, ovat sellaisia, ettei edes mummon läsnäollessa kannata kysellä. Ei vaikka miten kiinnostaisi.

”Haamunimet ovat asia, jotka kokemukseni mukaan kiinnostaa paljon cisihmisiä. Ainakin minulta on useasti kysytty, että mikä on vanha nimeni.”

23 transmyyttiä - kirja lähtee murtamaan myytti kerrallaan kirjailijan omien sekä muiden transtaustaisten ihmisten elämänkokemusten, tarinoiden ja asiantuntijahaastatteluiden kautta myyttejä. Kirjassa nuorin kokemustarinan kertoja on 16-vuotias transnainen, vanhimman ollessa 57-vuotias ei-binäärinen transihminen. Tarinoista nousee selvästi esille se, miten vaikea tie transtaustaisella ihmisellä on kuljettavanaan. Vaikka kirja pyörii rankkojen ja surullisten kokemusten ympärillä, se ei ole kuitenkaan synkkä kirja.

No, kenelle suosittelen kirjaa? Ainakin jokaiselle kaltaiselleni, joiden betonipaalutukset sietävät murtua. Kirja antaa valtavasti ajattelemisen aihetta. Teos haastaa lukijaa murtamaan omat ennakkoluulonsa ja näkemään transihmiset uudessa valossa.

Ja toden totta, kyllä näin käy. Ehkä sittenkin olen ollut väärässä asian suhteen. Nyt transihmiset eivät ole enää sellaista kummallisia mörköjä, vaan tavallisia ihmisiä, jotka yrittävät luovia meidän cisihmisten maailmassa. Totuus on, että transihmiset kokevat valtavasti syrjintää ja joutuvat piilottelemaan taustaansa. Ja kaikki vain siksi, että he ovat erilaisia valtaväestöön nähden ja joutuvat kaltaisteni änkyröiden epäilyn kohteeksi.

Minulla ei riitä mielikuvitus siihen millainen kokemus on elää ruumiissa, jonka kokee vääräksi. Siksikin tämä kirja on tärkeä, koska se antaa äänen transihmisille, jotka kertovat millaisessa todellisuudessa he elävät. Myytit, jotka toimivat lukujen otsikkoina, tuntuvat alkulukemalta kummallisina, mutta valitettavasti ne taitavat olla cisihmisten piintyneitä mielikuvia transseksuaaleista. Onneksi niintä murretaan, onneksi on tämä kirja.

Miksi pitää olla trans ja cis? Miksi ei voisi olla vain ihmisiä?

”Olen pahoillani, mutta te äijät ette ole mitään luomakunnan kruununjalokiviä, joita kaikkien meidän muiden ihmisten täytyisi palvella.”

Mona Bling: 23 transmyyttiä - totta ja tarua transihmisistä. Into kustannus. 2022.264s.

Ursula Vala: Kuoleman monet kasvot.

 ”Aloitamme aivoista. Näette edessäni 1385 gramman painoisen kappaleen harmaata, poimullista, melko pehmeää kudosta. Tässä kudoksessa on koko maailma. Kaikki se, mitä tämä ihminen on eläessään tehnyt ja ajatellut. Kaikki muistot. Koko elämä.”

Kuolema tuntuu olevan tabu, jota ei uskalleta kohdata tai puhua. Se halutaan työntää jonnekin kaukaisuuteen, vaikka meistä jokainen joutuu katsomaan sitä silmiin eri tavoin. Kuolema jo itsessään saa ihmiset kavahtamaan, mutta mitäs sitten kun kerrotaan suoraan mitä ruumiille tehdään, sen jälkeen kun viikatemies on käynyt kylässä?

Voisin vääntää aika monta goottivitsiä, mutta kuolema on aina kiehtonut minua. Olen aina halunnut tietää mitä tapahtuu kun kuolee. Tyhjentävää vastausta en saa ennenkuin itse ylitän kuoleman rajan, mutta pienen aavistuksen siitä voi saada lukemalla ”Kuoleman monet kasvot”-kirjan.

Nimittäin, kukapa ei olisi niin perillä kuolemasta, ainakin sen fysiologisesta puolesta kuin ruumiinavauksia tekevä erikoislääkäri.

”Iäkkäät ihmiset kuolevat saunaan ilman alkoholin osuutta. Mielestäni tämä ei ole ollenkaan huono kuolema. Iäkäs ihminen istuu lämpimässä saunassa, heittää ehkä vähän löylyä, nauttii olostaan ja sulkee silmänsä hetkeksi. Sitten havahtuukin siihen, kun pyhä Pietari ravistaa lempeästi olkapäästä ja kehottaa siirtymään kohti taivaan portteja. Kuolema on rauhallinen ja kivuton.”

Ursula Vala on oikeuslääkäri, joka raottaa verhoa tähän mystiseen maailmaan. Kirjan alussa hän kertoo miten hän päätyi alalle, muistelee ensimmäisiä kohtaamisia vainajien kanssa ja miten ura lähti noiden kalmojen jälkeen urkenemaan. Erityisen mielenkiintoista oli lukea siitä millainen on oikeuslääkärin tavallinen työpäivä. Ainakin opin sen, että oikeuslääkäri tekee paljon muutakin kuin viettää aikaansa ruumiiden vieressä. Kuolinsyy olisi löydettävä, mutta se on muutakin kuin itse vainajan ääressä olemista.

Ja jotta oikeuslääkäri pääsee hommiinsa, tarvitaan vainajia. Kirjassa on paljon tietoa erilaisista tavoista kuolla, kuolemanjälkeisistä muutoksista, kuolemaan liittyvästä lainsäädännöstä,  erilaisista sairauksista, henkirikoksista sekä ajatuksia ja vinkkejä eläville miten haluaa tulla kohdelluksi kuolemansa jälkeen. Suosittelenkin jokaisen miettimään omia hautajaisiaan ja kirjaamaan toiveitaan ylös, se helpottaa kummasti omaisten taakkaa järjestelyiden keskellä.

”Vainajissa ei ole mitään pelottavaa. Vainaja näyttää erilaiselta kuin elävä, minkä tietävät hyvin ne, jotka ovat käyneet jättämässä jäähyväiset kuolleelle ihmiselle. Vainajan piirteet ovat samat kuin elinaikana, mutta täydellinen liikkumattomuus tekee hänet erinäköiseksi kuin elinaikana. Ikään kuin

nähtävillä olisi vain tämän ihmisen kuori, mutta sielu on poissa. Tämä täydellinen liikkumattomuus onkin vainajissa silmiinpistävin piirre. Nukkuva tai tajuton ihminen ei ole koskaan samalla tavalla täysin liikkumaton.”

Lukiessa en voinut kuin todeta, että tuskinpa ketään meitä syynätään niin tarkasti päästä varpaisiin kertaheitolla kuin ruumiinavauksessa. Silloin saattaa selvitä moni asia, jota ihmisen eläessä ei ole löydetty. Joskus on tilanteita, jolloin kuolinsyytä ei edes oikeuslääkäri saa selville.

Vaikka aihetta voisi pitää raskaana, kirja on kuitenkin kaikkea muuta. Se on supermielenkiintoinen, selkeästi, taitavasti ja värikkäästi kirjoitettu. Lukijalle raotetaan vähä vähältä oikeuslääkärin työn eri puolia, ja kyllä, kirjassa käydään läpi aika tarkkaankin ruumiinavauksen vaiheet sekä kuoleman jälkeiset muutokset, mutta ne tuodaan lukijalle faktana ilman sen kummempia mässäilyjä. Erityisesti mieleeni jäi miten hurja ero on ns. lääkärikielellä  ja tavallisella arkikielellä kirjoitetulla selvityksellä. Onpa kirjassa oma vainajakin, jonka sukunimi on yksi hienoimmista ikinä: Kalmankukka.

Tämän kirjan tulisi olla jokaisen lukulistalla, koska me kaikki kuolemme kerran.

”Nyt taustalla soi Richard Wagnerin Lohengrin-alkusoitto. En erityisemmin pidä Wagnerista, mutta tömö kaunis musiikki sopii erityisen hyvin rosooista elämää viettäneelle vainajalle, joka nyt on kaiken ahdistuksen ja kurjuuden tuolla puolen.”

Ursula Vala: Kuoleman monet kasvot. Totuus oikeuslääkärin työstä. Into Kustannus. 2022. 274s.