sunnuntai 30. syyskuuta 2018

Ingrid Seward: Elizabeth ja Philip - Kuninkaallisen avioliiton tarina


”Philip oli kova polttamaan, joten tupakka-askien ja tuhkakuppien tyjentäminen piti Johnin kiireisenä. Tahdonvoima sittemmin piti ja on pitänyt tähän päivään asti, sillä Philip lopetti tupakoinnin morsiamensa pyynnöstä noustessaan sängystä kello viisi hääpäivänsä aamuna.”

Englannin kuningatar Elisabet II on ennätysten ja suurten lukujen nainen.

Hän on pisimpään Englantia hallinnut monarkki, hän on yhä vallassa kiinni reilusti päälle yhdeksänkymppisenä. Aikoinaan nuori upseeri vei prinsessan sydämen ja pariskunta on ollut ennätykselliset yli 70 vuotta naimisissa. Ingrid Seward on kirjoittanut kirjat tästä varsin erikoisesta ja näemmä hyvin onnistuneesta avioliitosta.

Kummallakin elämän alkutaival on ollut aika erikoinen. Alun perin Elisabetista ei pitänyt tulla kuningarta. Hän oli vähän samanlaisessa asemassa kuin Yorkin prinsessa Beatrice on tällä hetkellä. Kaikki muuttui kun hänen David-setänsä luopui kruunusta ja Yrjö VI nousi valtaistuimelle. Elisabetista tuli kruununperijä.

Prinssi Philip taas joutui pakenemaan kotimaastaan Kreikasta hedelmälaatikossa, kun sotilasvallankaappaus ajoi kuninkaalliset ulos Kreikasta. Perhe vaelteli maasta toiseen. Kun Philip oli täyttänyt kymmenen, vanhemmat erosivat. Äiti joutui psykiatriseen hoitoon ja Philipin isä suuntasi Monte Carloon. Prinssi joutui majailemaan sukulaisten luona ja sisäoppilaitoksissa. Onneksi oli eno, laivastoamiraali Louis Mountbatten, joka huolehti prinssistä.

Nuoresta Philip Mountbattenista tuli laivaston upseeri. Koska hän oli sukua Englannin kuninkaallisille, hän joskus vieraili näiden luona. 13-vuotias kruununperijä oli ujo, mutta tuolloin ihastui komeaan kaukaiseen sukulaiseensa. Ja tunteet kestivät II maailmansodan tuoman eron. Nuori neiti tiesi kenet halusi naida, vaikka suku ja jopa Britanian hallitus ei pitänyt ideaa kovin hyvänä. Häitä tanssittiin 1947 ja seuraavana vuonna syntyi Walesin prinssi Charles ja myöhemmin vielä kolme lasta.

Kirjassa käydään läpi molempien kasvun vuodet, tapaaminen, häät, Elisabetin hallitsijakuden alku, lasten ja lastenlasten syntymät ja tietenkin kuuluisat miniät. Dianan kuolemaa käsitellään jopa oman luvun verran. Minusta kirjan yksi mielenkiintoisimmista luvuista oli luku, jossa Philipiä ja Albertia verrataan toisiinsa. Loppupuolella pohditaan pariskunnan suhdetta kirkkoon ja sukoon, erilaisia harrastuksia ja tapaa hoitaa työtään – olla kuninkaallisia.

Tämä kirja kannattaa jokaisen kuninkaallisista kiinnostuneen lukea, sillä se sisältää paljon sellaista tietoa mitä ei välttämättä ihan heti kävele missään muualla vastaan. Uskoisin, että tieto on vielä melkoisen luotettavaa, koska Seward on kirjoittanut useita kirjoja Britannian kuningashuoneen jäsenistä ja tavannut kuningattaren ja tprinssin lukuisia kertoja. Hän osaa kuljettaa lukijansa suljettujen ovien ja huolellisesti varjellun julkisuuskuvan taakse. Kirjan erityisenä ansiona pidän prinssi Philipin elämäntarinaa, koska kuningattaren tarina on laajemmin tiedossa. Hiukan riipaisevaa oli lukea Charlesin taipaleesta, isän ja pojan yhteisymmärrys ei ole aina toiminut. Prinssi Philip on varsinainen persoona, joka on tullut kuuluisaksi töksäyttelevistä lausunnoistaan ja joka on välillä availlut sanaista arkkuaan ottaakseen kantaa asemaansa, mutta hän on sopeutunut rooliinsa hallitsijan puolisona hyvin. Hän on mahtanut olla kuningattarelle korvaamaton apu ja tuki vuosien varrella kaikista perheen sisäisistä ongelmista huolimatta.

Homma ei ole varmastikaan ollut helppo, mutta kaikista myrskyistä ja karikoista huolimatta kuningatar Elisabet ja prinssi Philip ovat luotsanneet ”firmaa” mallikkaasti ja ansainneet koko maailman kunnioituksen. Ilman toista se ei varmaankaan olisi näin hyvin onnistunut.
”Kuningatar Elisabet ja prinssi Philip ovat eläneet raamatullista elinajanodotetta pidempään. Molemmat ovat yhdeksissäkymmenissä, ja avioliittoa on takana seitsemänkymmentä vuotta. HE seilaavat tuntemattomilla vesillä muihin kuninkaallisiin pariskuntiin verrattuna. Molemmat ovat henkisesti vireässä kunnossa ja fyysisesti ikäänsä nähden huomattavasti nuoremman oloisia. Elisabet ja prinssi Philip ovat päivittäneet ennätysten kirjoja viime vuosina. Uningatar on pisimpään hallinnut Britannian monarkki ja samalla vanhin vallassa oleva halitsija, kun taas prinssi Philip on Britannian historian pisimpään elänyt hallitsijan puoliso ja kuningassuvun vanhimmaksi elänyt miespuolinen jäsen."


Ingrid Seward: Elizabeth ja Philip - Kuninkaallisen avioliiton tarina. Minerva Kustannus Oy. 2018. 320 s.

maanantai 10. syyskuuta 2018

Ben Kalland: Vien sinut kotiin


”Ellen jäi seisomaan paikalleen. Hän katsoi minua vakavissaan.
”Tiedäkö mitä veli Jonsson sanoi minulle?” hän kysyi. ”Jos tervehdit huoraan olet kohta itsekin huora. Olenko minä nyt sinusta huora?””

Jossakin netin uumenissa törmäsin juttuun uskontoa käsittelevästä romaanista. Jes. Näitä olen kaipaillut. Varasin kirjan kirjastosta sen kummennin sitä katsastamatta. Jonkin aikaa jouduin sitä odottamaan, aika moni muukin halusi lukea Kallandin esikoisen.

Ben Kallandin esikoisromaanin päähenkilö ja kertoja on suomenruotsalainen Markus Douglas, jehovan todistajiin kuuluvan perheen poika. Markuksen lisäksi perheeseen kuuluu kolme siskoa, yksi heistä on lahjakas viulisti, ja vanhemmat. Kesät kuluvat mökillä meren rannalla, talossa, johon liittyy perheessä vaiettu täti ja talvet Helsingissä. Seurakunnan opit määräävät elämässä paljon, mutta miehenä Markuksella on moni ovi avoimempana kuin siskoilleen. Lopulta Markus löytää itsensä korkealta Jehovien kansainvälisestä hierarkiasta Brooklynistä. Juuri ennen uran kannalta ratkaisevaa äänestystä Markus saa tietää kaksi asiaa: hänen siskonsa on kuollut ja hänellä on tytär.

Kirjan luvut vuorottelevat Markuksen lapsuuden ja nykyisyyden välillä. Kalland ei lyö heti kaikkia kortteja pöytään, vaan kuorii Markuksen tarinaa kerros kerrokselta. Markuksen ja hänen perheensä sekä ystäviensä tarinan lomassa Kalland avaa Jehovan todistajien maailmaa, seurakuntaelämää, organisaatiota ylintä johota myöden sekä tiukkaakin tiukan opin vaikutusta tavallisten ihmisten arkeen. Sääntöjä tulee noudattaa piiruntarkasti, koska noudattamatta jättämisellä on hurjat seuraukset. Rangaistukset ovat hurjia, ja tämän saa Markus tuta.

Jehovalaisuus ei kirjassa kuitenkaan pompi lukijan silmille, eikä rankalla opilla mässäillä tai sitä kauhistella, se esitellään osana Markuksen ja tämän perheen elämää. Alussa saa vähän aikaa jopa odotella ensimmäistä viittausta aiheseen. Uskoisin, että jehovalaisuuden jutut aukeavat myös ei-niin-asiaan-perehtyneelle lukijalle hyvin. Aihe on tärkeä, puhutteleva ja jotenkin vähän karmaisevakin. Parasta kirjassa on kuitenkin se, että tarina säilyttää mielenkiintonsa loppuun asti. Ja vaikka ei olisikan kiinnostunut jehovalaisuudesta tai uskonnoista ylipäätään, kirja on lukemisen arvoinen. Taitava ensiteos.
””En halua riidellä kanssasi. Olet suvun ainoa, joka edes puhuu kanssani, en halua menettää sinuakin. Meillä on niin vähän aikaa, sitä tarkoitin. Meidän pitää kohdella aikaa kuin rahaa.””

Ben Kalland: Vien sinut kotiin. Atena 2017. 284 s.

lauantai 11. elokuuta 2018

Maria Roiha: Jussi Parviainen - Jumalan rakastaja


” - Tarvitsen fiktion elämääni. Vain sitä kautta tunnen olevani elossa.”

Jussi Parviainen. Nimi on taatusti kaikille tuttu toinen toistaan hurjemmista otsikoista ja lööpeistä vuosikymmenten aikana. Jokaisella on hänestä jonkinlainen mielikuva, mutta millainen on mies kohuotsikoiden takaa?

Olen seurannut Parviaisen tekemisiä Saana-kohusta lähtien ja olen yksi hänen kuuluisan bloginsa lukijoista. Samalla tuli vilkuiltua mitä mies oli ennen tuota kaikkea tehnyt. Olen aina arvostanut Parviaista rohkeana oman tien kulkijana ja kun näin tämän kirjan kirjakaupassa, olihan se pakko ostaa ja lukea. Lukemisesta on jo tovi, mutta kirja vaati hiukan sulattelua.

Jussi Parviainen – Jumalan rakastaja kertoo miehestä kohuotsikoissa, mutta etenkin niiden takana ja ulkopuolella. Kirja esittelee Parviaisen sekä hänen upean ja mittavan taiteellisen tuotantonsa. Samalla kurkistetaan suomalaisen teatterin kulisseihin ja historian lehdille. Kirjan kirjoittanut helsinkiläinen Maria Roiha on tuntenut Parviaisen pitkään työnsä kautta.

Parviainen on kotoisin Kuhmosta, jossa hän vietti lapsuutensa ja pyöri muun muassa seurakuntanuorissa. Hengellisyys on pysynyt miehen elämässä aivan nuoresta ja aihe putkahtaa kirjassa ja Parviaisen näytelmissä esiin tämän tästä. Kuhmosta Parviainen lähti Helsinkiin opiskelemaan Teatterikouluun, joka muuttui hänen opiskeluaikanaan Teatterikorkeakouluksi.

Valmistumisensa jälkeen Parviainen jäi kotiin kirjoittamaan hyvin menestyneitä ja arvostettuja näytelmiään. Teatterikorkeakoulun rehtorin ominaisuudessa Jouko Turkka pyysi hänet opettamaan dramaturgiaa ja niin urkeni opetusura. Parviainen vaati paljon, mutta loppujen lopuksi hyvällä tavalla.
”Ja tärkeintä oli saada oppilaat hommiin. Ei kirjoittamaan opi muuten kuin kirjoittamalla.”

Teatterikorkeakoulu-ura kukoisti, kunnes koulussa opiskellut Jumalan teatteri -ryhmä sai päähänsä heittää paskaa esityksessään Oulussa. Jostakin ihmeen syystä Jussi Parviainen vedettiin syyttä osaksi tuota sekamelskaa, vaikkei hänellä ollutkaan mitään tekemistä koko tapahtuman kanssa. Turkka puolusti oppilaitaan eikä Parviainenkaan heille selkäänsä kääntänyt. Tämä johti lopulta siihen, että Parviaisen aika Teatterikorkeakoulussa oli ohi ja hänestä tuli vihattu henkilö teatteripiireissä. Teatterien ovien sulkeuduttua Parviainen teki töitä tv:n parissa vapaana taiteilijana. Tie on ollut kivikkoinen, mutta laiskaksi Parviaista ei todellakaan voi sanoa. Hänen työskentelytapansa on varsin perusteellinen, silloin ei nähdä ja kuulla muuta. Hän todella omistautuu sille, mitä rakastaa.
”Mitä se lahjakkuus on? Se on jotain, johon pääsee vain harjoittelemalla kovasti.”

Roiha on tehnyt valtavan työn työstäessään työstäneet Parviaisen tarinan kirjaksi. Hän on luonnollisesti jututtanut kirjan päähenkilöä pitkään ja hartaasti, mutta myös lukuisia muita Parviaisen elämän teille osuneita henkilöitä. Nämä antavat kirjalle näkökulmaa ja lisäarvoa, koska tällä tavoin Parviaisesta on saatu tuotua esiin monimuotoisempi mies.

Jumalan rakastaja on paksu kirja. Mutta värikäs on se elämäkin, josta kirja kertoo. Skandaalinkäryinen ja lööppejä sisältävä kirja tämä ei mielestäni kyllä ole, vaan se on monikerroksinen ja vaati sulattelua aika pitkään ennenkuin osasin sanoa siitä mitään. Lööppejä käydään kirjassa kyllä läpi, mutta niillä sen kummemmin mässäilemättä. Ja totta kai Jussi Parviainen on paljon muutakin kuin otsikot – kirjan sivuilta välittyy kuva syvästi perhettä arvostavasta ja lapsiaan rakastavasta isästä, fiksusta ja hengellisestä miehestä, joka ei työtä pelkää eikä epäröi laittaa itseään peliin. Miehestä, jonka elämän suuri rakkaus on teatteri ja jota hän ei ole päässyt tekemään sitten Jumalan teatterin riehumisen.Teatterikorkeakoulu on kirjassa luonnollisesti isossa osassa, samoin Jouko Turkka. Tuskin Jussi Parviaisesta voisi kirjoittaa elämäkertaa, jos Jouko Turkkaa ei mainittaisi. Harmi, että olen nelkymppisenä sen verran nuori, etten ole päässyt katsomaan Parviaisen teatterimaailman aikaanssaannoksia. Teologille ne olisivat olleet todella mielenkiintoista seurattavaa.

Jos luet tänä vuonna ainoastaan yhden kirjan, lue tämä. Lue se kaikessa rauhassa ja ajatuksella. Kiirettä lukemisessa kannattaa välttää, sillä kiireessä kirjan monet ajatukset jäävät liian pinnallisiksi. Parviaisen tarinassa on juonenkäänteitä, mutta mies ei kaunistele, silottele eikä esitä. Hän on.

Suomi ilman Jussi Parviaista olisi liian harmaa, tylsä ja tyhmä.
”Ulkoisesti Jussin elämä on näyttänyt lähes koko kirjaprojektimme ajan erakkoelämältä. Vaikka elämänkertaan on haastateltu lukuisia Jussin ystäviä, ei Jussi ole tavannut heitä juuri lainkaan, koska ei koe siihen tarvetta. Lapsiaan hän on kyllä tavannut. Silti Jussi kiistää kokeneensa viime vuosina yksinäisyyttä. Hänelle erakkoelämä sopii hyviin ja tuntuu välillä ainoalta mahdollisuudelta. Se on merkinnyt hänelle vapautta tulla ja mennä miten haluaa. Ovi on käynyt vain hänen omasta tahdostaan. ”


Maria Roiha: Jussi Parviainen - Jumalan rakastaja. Tammi. 2018. 588s





lauantai 14. heinäkuuta 2018

Enni Mustonen: Taiteilijan vaimo


”Elsa odotti ateljeessaan jo hermostuneena mallipuseroitaan, mutta oli tyytyväinen nähtyään, miten tyylikkäiltä ne näyttivät. Joku amerikkalainen ostaja oli kuulemma tulossa illasuussa tekemään tilausta. Elsa oli pian lähdössä Italiaan ja kysyi, hoitaisinko jälleen koko putiikkia hänen poissa ollessaan. Sanoin ihan suoraan, etten voisi sitoutua pidemmälle kuin heinäkuun loppuun, sillä viimeistään elokuun alussa matkustaisin takaisin Suomeen.”

Suosittu (ainakin kirjaston varausjonon perusteella) Syrjästäkatsojan tarinoita- sarja on ehtinyt jo kuudenteen osaansa. Viime kirjassa kertojan ääni vaihtui äidiltä tyttärelle ja tämänkin kirjan päähenkilö on Kirsti-tytär.

Kirjan alussa eletään vuotta 1927. Kirsti asuu Pariisissa ja työnskentelee vaateiden parissa. Hän asuu paheellisesti sulhasensa kanssa samassa huoneessa pariisilaisessa hotellissa peläten, että susiparina elely päätyy äidin korviin vanhoillisempaan Suomeen. Samassa hotellissa asustaa muitakin suomalaisia, mm. nuori teologian ylioppilas Mika Waltari. Kirsti haaveilee paluusta Suomeen ja oman muotihuoneen perustamisesta. Kirjan nimi ”Taiteilijan vaimo” kertoo paljon siitä mihin Kirstin elämä Suomessa vie.

Kirsti päätyy naimisiin taitelijansa kanssa, perhe kasvaa, unelmat toteutuvat ja molemmilla puolisoilla on kiire. Taiteilijan vaimon arki ei olekaan ihan niin huoletonta ja helppoakaan. Kirsti koettaa setviä elämäänsä oikukkaan puolisonsa, vauvan hoidon ja bisnesksen pyörittämisen kanssa. Kirsti on kuin äitinsä, neuvokkuutta ja taidollisuutta riittää, mutta hänessä on myös taiteellinen puoli, jonka alkuperää hän pohtii. Suomessa eletään amerikkalaisen laman mainingeissa ja kotimaisen oikeistolaisuuden vyöryy albergalaisten elämään. Kirjan lopussa Kirsti saa tietää syntyperäänsä liittyvän salaisuuden ja hänelle selviää mistä kaikki se taiteellisuus ja kosmopoliittisuus on peräisin.
”Niin tosiaan. Sitä en tullut edes ajatelleeksi. Kello oli jo melkein kolme. Jos Elias oli kerran pidätettynä, Iivon olisi pitänyt palata jo kaupungista kotiin. Poliisit olivat jo taatusti pidättäneet hänetkin, ellei hän sitten ollut onnistunut livistämään turvaan. Nansenin passilla sai aina olla varuillaan, ettei joutunut tekemisiin virkavallan kanssa.”

Tykkäsin tästä kirjasta enemmän kuin sarjan edellisestä kirjasta. Manninen taitaa kyllä hommansa, lukija koukutetaan sujuvalla teksillä ja sovilla määrällä juonenkäänteitä sekä historian tositapahtumat on ujutettu tarinaan mallikkaasti. Kirjan päähenkilön vaihtuminen Ida-äidistä Kirstiin ei haitannut tässä kirjassa enää niin paljon kuin edellisessä kirjassa. En tiedä jatkuuko sarja vielä, mutta toivon sitä. Olisi mielenkiintoista lukea miten salaisuuden paljastuminen vaikuttaa Kirstin elämään tai 30-luvun lopulla alkavat sotavuodet. Suomen historiassa ammennettavaa riittäisi vielä Idan, Kirstin ja näiden lähipiirin tuleviin vaiheisiin.
”Jotakin jäi sanomatta, aistin sen kyllä. Äiti oli aikonut sanoa jotakin muuta. Ehkä isä oli ollut komea mutta huikentelevainen tai ehkä he olivat menneet naimisiin vain siksi, että äiti oli tullut raskaaksi. Jokin kipeä kohta isääni liittyi, olin siitä aivan varma. Ei auttanut kuin toivoa, että äiti olisi jonakin päivänä valmis kertomaan minulle totuuden.”
Enni Mustonen: Taiteilijan vaimo. Otava. 2018. 427s.

sunnuntai 1. heinäkuuta 2018

Markku Hattula & Abdirahim Hussein: Minä Husu, suomalialainen - Abdirahim Husseinin tarina


”Kun ihminen on jo kertaalleen joutunut pakenemaan henkensä edestä, hän toivoo vain ja ainoastaan, että saisi jatkossa elää rauhassa ja pelkäämättä.”

Somaliasta lähtöisin oleva Abdirahim ”Husu” Hussein saapui Suomeen 15-vuotiaana vuonna 1994. Kaikki omaiset olivät jääneet taakse Afrikkaan. Ensimmäinen yö Suomessa meni putkassa ja sieltä matka kulki vastaanottokeskukseen. Husu oli oppivelvollisuusikäinen, ei muuta kuin kielikurssille ja puolen vuoden päästä peruskouluun, sieltä ammattikouluun ja työelämään. Laivasiivoojasta hoitajaksi, rakennuksille, radiotoimittajaksi, tulkiksi ja konsultiksi. Välillä piti laittaa skinejäkin järjestykseen, politikoida ja hoitaa myöhemmin perässä tulleen perheen asioita. Husun vauhdikasta tarinaa seuratessa hitaampia alkaa hengästyttää.

Nyt Husu on perheellinen helsinkiläismies ja Suomen kansalainen. Hän on löytänyt oman paikkansa Suomessa ja on ylpeästi suomalialainen, kansallisuudeltaan suomalainen ja etnisyydeltään somalialainen. Vieraillessaan vanhoilla kotikulmilla Afrikassa vaalitarkkailijana hän koki jo erilaisuutta vanhaan kotimaahansa. Aktiivinen Husu on häärinyt järjestökentässä ja politiikassa, hän on ehtinyt vaikuttaa Keskustan riveissä, mutta sittemmin siirtyi SDP:n joukkoihin. Arkadianmäelle on pyritty, vielä ei suuren salin ovet auenneet, mutta uskoisin, että yrittänyttä ei laiteta.
”Silloin ajattelin mielessäni, että mitä hittoa. Nuori Afrikasta tänne tullut pakolainen ehdottaa asioita, joita Suomen pääministeri alkaa toteuttaa. Aloin pikkuhiljaa ymmärtää, että minäkin voisin todella vaikuttaa tässä demokraattisessa maassa asioihin. Se oli minusta ihmeellistä ja samalla hyvin kannustavaa.”

Abdirahim Husseinin matka Somaliasta Suomen kansalaiseksi on selviytymistarina vailla vertaa. Husu katsoo uuden kotimaansa elämää pirteästi hiukan eri kulmasta kuin me kantasuomalaiset. Hän heittää ilmaan hyviä ajatuksia muun muassa siitä mikä täällä oikeasti mättää, kuten nyt vaikka vanhustenhoidossa tai kotouttamisessa. Hän muistuttaa, että ennakkoluulot murtuvat hitaasti. Vaikka kieltä jo osaisi, työn löytäminen ei ole helppoa ja muutenkin yhteiskuntamme sääntöjen mukaisesti elämistä ei ota hetkessä haltuun. Oman elämänsä kautta Husu käsittelee kirjassa suomalaista rasismia, islamofobiaa, islamia Suomessa ja somaliyhteisön sisäisiä kipukohtia, kuten tyttöjen ympärileikkausta ja moniavioisuutta. Moniavioisuudesta hänellä on kokemusta, mutta miten- lukekaa itse.

Tämä oli oikein avartava kirja, ainakin se perehdytti arkipäivän islamiin ja miten tämän vähemmistöuskonnon edustaja luovii omia tapojaan noudattaen suomalaisessa arjessa. Kirja toimii varmasti kannustavana vertaistukena maahanmuuttajataustaisille lukijoille, koska teos saattaa antaa hyviä käytännön vinkkejä Suomessa pärjäämisestä. Meille muille se avaa uusia näkökulmia maahanmuuttajan kohtaamiin haasteisiin ja tarjoaa lukijalle paljon ajateltavaa. Tieto on paras keino antaa kyytiä ennakkoluuloille ja stereotyyppiselle ajattelulle.
”Maahanmuuttajataustaisen ihmisen on vaikea päästä yksilötasolla tekemisiin kantasuomalaisten kanssa, mutta järjestöjen kautta kaikki on mahdollista. Sieltä löytyvät ihmiset, joilla on sama päämäärä. Ajetaan yhdessä tiettyjä asioita ja toimitaan niiden puolesta. Silloin vähitellen häviävät rajat eri ihmisryhmien väliltä. Kun löytyy yhteinen tavoite, myös eri järjestöt luonnollisesti lähentyvät toisian, yhdistävät voimansa. Järjestöjen kautta ihmiset tutustuvat toisiinsa.”

Markku Hattula & Abdirahim Hussein: Minä Husu, suomalialainen - Abdirahim Husseinin tarina. Minerva-kustannus. 2017. 260s.

perjantai 22. kesäkuuta 2018

Minna Eväsoja: Shoshin - aloittelijan mieli


”Mestarin tasolle ei ole oikotietä. Perusteet ja säännöt ovat kaiken oppimisen pohja ja niiden tulee olla hyvin hallussa, oli kyse sitten tieteestä, teetaiteesta tai kalligrafiasta. Tullakseen taitavaksi on syytä ennen kaikkea harjoitella kärsivällisesti.”
”Aloittelijan mieli on ennakkoluuloton ja avoin, vaatimaton ja nöyrä. Oppimisessa yksinkertaiset asiat ovat kaikkein vaikeimpia ja niihin tulisi palata aina uudestaan ja uudestaan, sillä yksinkertainen muoto paljastaa armotta virheet, ei ole mitään millä verhota osaamattomuuttaan.”

Pari vuotta sitten käsiini osui Melkein geisha-kirja, joka kertoi Minna Eväsojan kokemuksista kiehtovassa ja jokseenkin erikoisessa Japanissa. Kun huomasin hänen kirjoittaneen uuden kirjan, oli se ehdottomasti luettava. Tällä kertaa hän perehdyttää lukijaansa jälleen japanilaisuuteen, mutta eri näkökulmasta kuin viimeksi.

Minna Eväsojan uusin kirja Shoshin – Aloittelijan mieli on todellinen japanilaisen viisauden aarreaitta. Kirjassa kerrotaan lyhyiden lukujen kautta japanilaisesta estetiikkasta yli tuhannen vuoden ajalta. Lukija pääsee kurkistamaan muutamaan perinteiseen japanilaiseen taidemuotoon ja tutustumaan useampaan keskeiseen käsitteeseen ja ajattelutapaan. Tästä voisi kuvitella, että kirja on kuiva ja tylsä, mutta noita kahta se ei todellakaan ole.
”Keskeinen ajatus japanilaisessa käsityksessä oppimisesta on, että tieto saavutetaan ”ilman opettajaa”. Opettaja on suunnannäyttäjä, tukija ja rinnallakulkija, joka voi avata tai sulkea mahdollisuuksia, mutta tieto tulee löytää itse menneiden mestareiden oppeja opiskelemalla ja nykyisten mestareiden toimintaa havannoimalla. Japanilaisessa ajattelussa ensiarvoisen tärkeää on löytää hyvä opettaja, joka voi johdattaa oikeaan suuntaan ja avata myöhemmin ainutlaatuisia mahdollisuuksia.”

Moni asia on asennekysymys, ja asenteesta ja sen vaikutuksesta puhutaan kirjassa paljon. Meillä ollaan kovin päämäärätietoisia, mutta kirjan luettuani jäin pohtimaan miten sisäinen asenne ja tekemisen tavat saattavat olla jopa varsinaista päämäärää tärkeämmät ja keskeisemmät. Ei ole aivan sama, miten ja miksi asioita tehdään. Japanissa ajatellaan, että tie, jolla opettaja on suunnannäyttäjä, antaa tilaa omalle uteliaisuudelle.
”Japanilaisessa kulttuurissa on kautta aikojen osattu arvostaa tietoa, oppimista ja kauneutta. Vanhoissa teksteissä tietoa on kuvattu niin peiliksi kuin sydämen jalokiveksi tai häräksi. Tieto on myös metafora mielen kultivoinnille sekä todelliselle, alkuperäiselle minuudelle ja elinikäiselle oppimiselle: sitä tulee jatkuvasti kartoittaa ja ylläpitää, sillä oppiminen on alati muuttuva, aktiivinen tila.”
”Aloittelijan mieleen kuuluu nöyryys valtavan tietomäärän edessä. Tieto on kuin loputon vuori, jtoa ei pysty ehkä koskaan valloittamaan, mutta matkalle kannattaa silti lähteä. Huipulle johtaa monta tietä: yhdelle tie voi olla helppo ja nopea, ja toisen valitsema tie voi olla vaikea ja työläs. Tiedon vuorta ei pysty valloittamaan hetkessä, sillä matka on pitkä ja vaatii merkittäviä ponnisteluita. Osa ei pääse perille koskaan.”

Tämä kirja on todellinen helmi. Pariinsataan sivuun on saatu mahtumaan niin paljon kauneutta ja viisautta, että suosittelen lukemaan tätä lyhyen luvun kerrallaan. Jos kirjan ahmii kokonaan, monet sen hienoista viisauksista vilahtaa vain ohi. Eikä Shoshin – Aloittelijan mieli ole vain lukuelämys, vaan se sisältää toinen toistaan hienompia kuvia. Kuvat ovat pääosin Ateneumin taidemuseon Antellin japanilaisten puupiirrosten kokoelmista.

Japanilaisessa kulttuurissa on kautta aikojen osattu arvostaa tietoa, oppimista ja kauneutta. Eväsoja tuntee aiheensa perin pohjin, tämä filosofian tohtori on tutkinut japanilaista kulttuuria ja hän on opiskellut Japanissa parissa eri yliopistossa sekä teetaidekoulussa. Sinun ei tarvitse olla Japani-tuntija tarttuessasi tähän kirjaan, eväsoja osaa selittää kaiken kansantajuisesti.

Ehdottomasti omaan hyllyyn hankittava, uudelleen luettava kirja.
”Ihmiset kaipaavat usein asioille selityksiä ja etsivät pulmiin monimutkaisia vastauksia. Loppujen lopuksi asiat ovat yksinkertaisia.”
”Elämässä jokainen hetki, jokainen kokoontuminen, kohtaaminen, on ainutlaatuinen, eikä toistu koskaan samana, vaikka samat ihmiset kokoontuisivat samassa paikassa, ja tilaisuuden kulku sekä kaikki tarjoiltava ruoka ja juoma olisivat täysin samat, sillä ihmisen mieli ja koettu tunnelma ovat alati muuttuvia. Siksi jokaiseen kohtaamiseen tulee valmistautua kuin viimeiseen, niin että huomenna saattaa kuolla rauhallisin mielin”

Areenasta löytyy Eväsojan haastattelu kirjan teemoista:




Minna Eväsoja: Shoshin - aloittelijan mieli. Gummerrus. 2018. 196 s.

tiistai 29. toukokuuta 2018

Rosa Liksom: Everstinna


"Isä teki minusta valkoisen Suomen tyttären. Eversti natsin. En häpeä kumpaakaan.”

Everstinna komeili talvella monen kirjalistan kärjessä ja koska yritän lukea mahdollisimman paljon kotimaista kirjallisuutta, varasin kirjan. Olin aiemmin lukenut Liksomilta Hytti nro.6 eikä se kolahtanut. Odotukset olivat silti korkealla.

Alusta lähtien huomasin, että Everstinna on hyvin erilainen kirja kuin edeltäjänsä. Everstinna on kertomus naisesta, joka kasvaa kahtia jakautuneen kansan aikana oppien ihannoimaan kansallismielisyyttä ja vihaamaan eri tavalla ajattelevia. Lapsuudessa tapahtuneen asian takia Everstinnan elämä menee moni tavoin vinoon. Hänen elämäänsä mahtuu Lapin kauneutta, valtavaa loistoa natsijohtajien juhlissa, mutta myös suuria varjoja, valtaa ja vaaroja. On kolme avioliittoa, ensimmäinen kotoa poispääsyn takia, toisen aamenen jälkeen kaikki muuttuu radikaalisti ja kolmas kääntää taas vallan päälaelleen.

Näissä mietteissä Everstinna pohtii elämäänsä yhden yön verran lukuunottamatta kirjan alku- ja loppulukuja. Kirja on kirjoitettu meänkielellä, eli Torniojokilaaksossa puhuttavalla suomen kieltä kovin muistuttavalla kielellä. Parin sivun jälkeen kieleen tottuu enkä voisi enää kuvitellakaan, että tätä kirjaa olisi muulla kielellä kirjoitettu!
”Kosto oli ajan henki ja sille ajjethiin nimi, kansalisuusaate. Sen varhaan sotatoimet rakenethiiin. Ruotti jelpasi Kolmatta Valtakuntaa toimittamalla sinne rahhaa, malmia ja kuulalaakereita. Kaikkia näit' Vyyreri tartti sotatateolisuuen pyörittämiseen. Himmleri oli pötkähtänny Roaniamele ja ilmottannu Tiitelille, ett' h'n haluaa saunoa oikeassa savusaunassa. Iiteli sitte käänty häissään Everstin puohlen, että voisko Himmleri tulla teile ko teilä saa Lapin läänin parhaat löylyt.”

Everstinna on värisyttävä ja vaikuttava kirja. Tämä todella kolahti. Liksom osaa pitää lukijansa otteessaan: kirja on rankka ja hekumallinen, mutta silti hyvin koukuttava. Kun Everstinnalle tapahtuu jotakin karmeaa, haluaa tietää miten hän selviää vai selviääkö sittenkään. Everstinnan tarinan taustalla on aikansa kohukirjailija Annikki Kariniemi-Willamo-Heikanmaan elämäntarina, tosin sitä tuoda kirjassa missään ilmi eikä kirjaa ole elämänkerraksi tarkoitettu. Totta tai ei, tällaisia tarinoita on enemmän kuin arvaammekaan.

Tällaista kirjaa ei parane ohittaa. Onneksi en ohittanut.
”Mie sain omale persoonalle klooriaa ja se riitti. Kirjallisesta arvostuksesta en perustannu. Yritin matkia Mailaa ja järjestin tässä sinisessä pirtissä pitoja, mutta laihaksi se meno jäi. Lappilaiset ei ossaa juhlia. Ruoka hotkithaan ja juomat ryystethään kauhealla hopula, sitte lähethään pois.”

Rosa Liksom: Everstinna. Like 2017. 195 s.