sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Aila Ruoho: Pyhät, pahat ja pelokkaat

”Epäterveessä yhteisössä pahuutta ja syntiä on juuri se, mitä yhteisö pitää syntinä, koska esimerkiksi ohjeistuksia useimmista nykyaikaisista nautintoaineista ei löydy Raamatusta. Tupakoiva ja joulua viettävä vanhoillislestadiolainen uskoo ripsivärin ja alkoholin vievän kadotukseen. Meikkaava ja alkoholia kohtuullisesti käyttävä Jehovan todistaja ei voisi kuvitellakaan polttavansa tupakkaa tai viettävänsä joulua.”

Erilaiset hengelliset yhteisöt ovat aina kiinnostaneet minua. Olen kovin kaipaillut kirjallisuutta karismaattisissa yhteisöissä esiintyvistä ilmiöistä ja nyt lukujonossa on kaksi samaa aihetta käsittelevää kirjaa, joista ”Pyhät, pahat ja pelokkaat” on ensimmäinen. Viime viikolla ilmestynyt ”Harhaanjohtajat” seuraa ensi viikolla.

”Pyhät, pahat ja pelokkaat” tarttuu rohkeasti tähän suhteellisen vaiettuun aiheeseen. Kirjaa varten on haastateltu paljon ihmisiä ja kertomuksia on kerätty monista yhteisöistä, kuten esimerkiksi Jehovan todistajilta,, mormoneilta, karismaattisista liikkeistä ja vanhoillislestadiolaisilta. Eniten Ruoho sai kertomuksia kirjaan Jehovan todistajiin kuuluneilta tai yhä kuuluvilta.

Perusluterilainen kuuluu kirkkoon ja seurakuntaelämä on lähinnä osallistumista eri toimituksiin. Uskonto ja hengellisyys eivät juuri näy arjessa eikä omaan seurakuntaan ole juuri kontakteja. Toisin on kirjassa kerrottavissa yhteisöissä, joissa lähtökohtaisesti oletetaan jäsenen laittavansa koko elämänsä liikkeen palvelukseen ja noudattavan tiukasti sen oppeja.
”Epäterveessä ryhmässä on vain yksi totuus: yhteisössä voidaan aina hyvin.”

Mitä epäterveempi yhteisö on, sitä enemmän sen jäseniä rajoitetaan monin tavoin. Jäsenille teroitetaan, että heillä vain on ainoa, oikea totuus ja ulkopuolisten kanssa ei ole suotuisaa olla tekemisissä, koska pahuus tulee liikeen ulkopuolelta. Omia jäsenia ei osata varoa ja se edesauttaa monenlaisen hyväksikäytön toteutumista. Lisäksi rikkeistä rangaistaan.

Kirjassa kerrotaan lukuisia esimerkkejä näissä yhteisöissä esiintyvästä monenlaisesta väkivallasta. Muutama tapaus sai erityisesti hiukseni nousemaan pystyyn. Yksi näistä oli tapaus, jossa alle kouluikäisen lapsen hyväksikäyttö laskettiin kyseisen tytön syyksi ja tytön äiti häpesi ”pilattua” tytärtään. Syynä oli se, että esiaviollinen seksi on heistä aina väärin, teki sen kuka tahansa ja oli uhri minkä ikäinen hyvänsä.

Monille meistä demoni ja pimeyden vallat kuuluvat lähinnä elokuviin. Joillekin näistä uskonnollisista ryhmistä demonit ja henkivallat ovat arkistakin arkisempi asia. Minulle aihepiiri on tuttu uuskarismaattisista ryhmistä, mutta tätä kirjaa lukiessani sain huomata miten samanlaiset ajatukset Jehovan todistajilla on demoneista. Vuosien saatossa olen kuullut miten demoneita voisi olla mm. Pokemoneissa, Harry Potterissa ja tatuoinneissa, mutta kirjassa entiset todistajat kertovat, ovat pelänneet lapsena jopa smurffileluja, koska heille on kerrottu, että niissäkin voi olla demoni. Eikä nämä edellä mainitsemani asiat ole ainoita demonien kohteita. Erilaiset sairaudet, erityisesti mielenterveyteen liittyvät ongelmat luokitellaan demonien aiheuttamiksi tai tabuiksi. Lääketieteelle viitataan helposti kintaalla ja kehotetaan ”hoitamaan” asia toisin, kuten esim. Jehovan todistajien keskuudessa ajatellaan ruokavalion parantavan masennuksen.

Demoneilla je henkivalloilla pelottelu saattaa johtaa siihen, että tavalliset ja harmittomat tapahtumat alkaa tuntua henkivaltojen tekemiksi. Uskotaan, että demonit tiputtelevat tavaroita, koti on riivattu ja kotona oleminen on kuin asuisi keskellä kauhuelokuvaa. Hurjalta tuntuu, ettei näiltä demonijutuilta säästetä edes lapsia, vaan piltit joutuvat kuuntelemaan siinä missä aikuisetkin.
”Vaikka raamatullista esikuvaa tavaroissa asuvista hengistä ei ole, moni Jehovan todistaja pelkää saavansa demoneita kotiinsa erityisesti kirpputoriesineiden, huutokaupasta hankittujen tavaroiden tai antikvariaateista ostettujen kirjojen mukana. ”

Yksi kummallisimmista jutuista, jota kirjassa löytyy, on Jehovan todistajien makkaralista. Jehovan todistajat kieltäytyvät kaikesta vereen liittyvästä ja todistajissa mukana olleet kertoivat Ruoholle miten vielä 1980-luvulla todistaja saattoi soittaa järjestön keskukseen Vantaalle ja pyytää listaa sellaisita makkaratehtaista, jotka eivät käytä verta makkaroissaan.

Toinen, joka minua ihmetytti, oli ajatus, miten verensiirron kautta muuttuisi homoksi. Jehovan todistajien keskuudessa elää ajatus, että veren siirtäminen saattaa siirtää myös ”tahraisten luonteenpiirteiden siirtämistä”. Siis veren siirron kautta voi muuttua rikolliseksi, homoksi tai muuten vain jehovalaisessa mittakaavassa hylkiöksi.

Jehovan todistajien tavoista ja opeista kirjassa on verrattain paljon ja luonnollisesti liikkeestä eronneen/erotetun karttaminen nousee esiin. Jehovan todistajat pelkäävät demoneita, verta, vainoja, Harmageddonia ja liikkeen ulkopuolisia ihmisiä. Ensitisä jäseniä ei edes tervehditä ja kova kohtelu saa monen todistajan pelkäämään erottamista. Siinä pahimmillaan menettää koko perheensä, sukulaisensa ja kaikki ystävänsä. Ja tätä Jehovan todistajat kutsuvat ”rakkaudelliseksi menettelyksi”.

Aila Ruoho on kirjoittanut jälleen kerran todella mielenkiintoisen kirjan. Lähes kolmeensataan sivuun on saatu mahtumaan valtava määrä elämää, pelkoja, itsetuhoisuutta, väkivaltaa ja kiristystä. Sellaista elämää, josta nämä liikkeet vaikenevat, mutta joka ansaitsee tulla julki. Kirja oli välillä aika raskasta luettavaa, mutta hyvin mielenkiintoista. Suosittelen tätä erityisesti kaikille heille, jotka ovat jollakin tavalla joutuneet kirjan teemojen kanssa tekemisiin. Eikä tämän lukeminen tee kyllä pahaa heillekään, jotka työnsä puolesta saattavat joutua kohtaamaan uskonnollisista liikkeistä lähteneitä ihmisiä. Onneksi aina ei käy näin huonosti, on syytä muistaa, että monelle usko ja uskonnolliset yhteisöt tuovat elämään paljon iloa ja valoa, kaikkien kohdalla tie ei ole näin kivikkoinen ja synkkä kuin tämän kirjan henkilöillä. Siitä huolimatta on tärkeää nostaa vaiettu tutoos näkyviin.
”Raamatun mukaan tie, totuus ja elämä löytyvät Kristuksesta. Ne eivät löydy kahlitsevista uskonyhteisöistä, ahdistavista säännöistä ja kielloista, armottomista hengellisistä autktoriteeteista saati sieltä, missä jäsenet siotaan pelottelemalla ja ihmissuhteissa kiristämällä seurakuntiinsa. Jeesus puhuu kevyestä taakasta ja Paavali kristityn vapaudesta.”

Aila Ruoho: Pyhät, pahat ja pelokkaat. Atena. 2017. 307s.

perjantai 31. maaliskuuta 2017

Mikko Aaltonen: JHT - Musta lammas

”Joudun kertomaan paljon asioita, joista en ole ylpeä. Asioita, jotka saavat minut näyttämään kusipäältä. Asioita, jotka saattavat kääntää monen diggarin kelkan suhteessa Cheekiin. Mutta totuus on vapauttavaa. Ei tarvitse olla parempi kuin oikeasti on.”

Kirjan takakannessa on teksti: ”Kaikki tuntevat Cheekin, mutta kukaan ei tunne Jarea.” Niin totta. Monelle meistä Cheek on tuttu hittinikkari, erilaisten ennätysten rikkoja, lehtien lööppinaama ja Vain elämää-ohjelman yksi tähti. Cheek tunnetaan myös ylimielisenä leveilijänä, jolla on varmaan yhtä paljon vihamiehiä kuin faneja. Mutta kuka oikein on JHT? Jare Henrik Tiihonen, mies Cheekin takana? Sen verran mielenkiintoisella tavalla erikoinen tyyppi Cheek on, että täytyyhän Musta lammas lukea.

Tarina alkaa 2015 Tampereella. Jare potee flunssaa, mutta keikka pukkaa päälle. Takana on stadion ja tauko, nyt on aika palata. Mutta riittäkö se enää? Riittääkö Cheek Jarelle ja faneille?

Jare on vaativa jätkä, sen ainakin kirjaa lukiessä huomaa. Musta lammas sukeltaa läpi Jaren lapsuuden ja nuoruuden Lahdessa kohti sitä pistettä mistä kaikki alkoi. Lukija viedään keskelle Lahden hiphop-kultuuria ja Tiihosten kaksosten varsin hurjia ja kosteita seikkailuja sekä laajaa kaveripiiriä. Viinaa virtaa ja railakkaasti, mimmejä riittää, tappeluita, posseja ja mittelöitä milloin missäkin. Jare käy kuitenkin kunnialla lukion ja päätyy ammattikorkeaan opiskelemaan. Räpistä tulee kuitenkin Lahden uusi hittituote, kun jengissä keksitään puuhata välillä muutakin kuin ryypätä ja tapella. Ja sen tuotteen kirkkaimmaksi tähdeksi Jare halusi Cheekin.
”Kun solmin eteisessä Adidaksien Superstar-kenkien nauhoja, se vain tapahtuu. Samassa tahdissaa, kun halpa omenaviini kihoaa lipikseni alle, alan päästellä riimejä.”

Jare alkoi kirjoittamaan tekstejä omasta elämästään ja hän myöntääkin kirjassa, että hänen kaikki kappaleensa kertovat hänestä itsestään, koska hän ei kykene kirjoittamaan fiktiota. Paitsi ehkä nyt Jossu-biisi.
”Räpissä tärkeintä oli viesti, ja jos viesti ei välittynyt selkeästi, mitä räpistä jäi jäljelle?”

Mustassa lampaassa lisäväriä tarinaan tuovat interludet, joissa ääneen pääsevät Jaren äiti, kaksoisveli, kaverit ja työkaverit. Erityisesti äidin ja manageri Carlan jutut valaisevat tarinaa syvemmälle. Lisäksi joidenkin sivujen alalaidassa on pätkiä Cheekin teksteistä, jotka liittyvät tekstissä oleviin asioihin.
”Olin kuullut jutuja, että Jare on itsetietoinen ja ylimielinen ja pitää itseään Suomen kovimpana, joten sanoin Kimmolle, että en tee töitä kusipäiden kanssa. Kimmo pyysi, että tapaisin Jaren edes yhden kerran, ystävänpalveluksena.
Niinhän siinä kävi, että ensivaikutelmani osoittautui totaalisen vääräksi.”

Aina kaikki ei ole hyvin. Jare taistelee myös kaksisuuntaisen mielialahäirinön kanssa eikä se ole mikään helppo matsi. Nostan hattua Tiihoselle siitä, että hän on uskaltanut tuoda julkisuuteen tällaisen asian. Jare vaatii itseltään valtavasti aivan neuroottisuuteen asti ja monta kertaa hän joutuu rauhoittelemaan itseään. Hän haluaa olla kirkkain tähti, etenkin musaskenessä. Töitä se on vaatinut, valtavasti duunia. Sitä duunin määrää ei ehkä ihan ensimmäiseksi ajattele, kun lukee Chhekistä kertovia lööppejä lehdistä, mutta kirjassa kaikki tuo taustatyö nostetaan oikeaan tasoon. Yksityiselämä kirjassa jää aika rauhaan, mutta eihän yksityinen olisi yksityistä, jos se reviteltäisiin julki. Jare ei kaipaa arkisia asioita, mutta eivät kaikki tavalliset ihmisetkään eivät haikaile sellaista elämää millaista Cheek viettää.

Musta lammas on minusta aika kirjava tarina aikamme suuresta ilmiöstä ja miehestä sen takana. Tämä 463-sivuinen järkäle on ehdoton lukukokemus Cheek-faneille ja hiphopihmisille, mutta myös heille, joita kiinnostaa erilaiset elämäntarinat. Jare Tiihonen ei ole mikään turha äijä, vaan tiukka jätkä, joka halusi, teki ja koki. Ja onnistui.
”Ensimmäinen tehtäväni oli yrittää saada Jarelle haastatteluja valtamediaan ja sitä kautta yleisölle jokin käsitys siitä, kuka tämä jätkä Cheekin takana oikein on. Halusin saada ihmiset ymmärtämään, että Cheek ja Jare ovat yksi ja sama jätkä, sillä jokainen Cheekin biisi kertoo Jaren elämästä.”

Mikko Aaltonen: JHT - Musta lammas. Otava. 2016. 463 s.

perjantai 24. maaliskuuta 2017

Miika Nousiainen: Juurihoito

”Molemmat tottelevat poraa, molemmilta yritetään pelastaa se mitä pelastettavissa on. Pyrin saattamaan potilaan parempien hampaiden kanssa takaisin maailmaan. Se on tärkeintä. Hampaat ovat sielun peili. Sillä perusteella utelevan Kirnuvaaran sielu ei ole kaunis.”

Alussa on kipeä hammas, jota urbaani viikonloppuisä Pekka lähtee hoidattamaan hammaslääkäriin. Lääkärillä on yllättäen sama sukunimi kuin hänellä. Pekka alkaa tentata itseään kovin muistuttavaa lääkäriä, joka kiusaatuu asiasta. Pekka ei tiedä isästään juuri mitään, paitsi sen, että hän oli hylännyt perheensä, kun Pekka oli pieni.

Hammaslääkäri Esko kasvanut sijaisperheessä eikä tiedä biologisista vanhemmistaan juuri mitään. Hän on juuri vaihtanut sukunimensä Kirnuvaaraksi, kun törmää hammassärkyiseen Pekkaan. Sosiaalisesti aika sulkeutuneen Eskon koko elämä on kulunut hampaiden parissa eikä häntä ole juuri mikään muu kiinnostanut.
”Hammaslääkäri saattaa olla pikkuserkkuni, tai serkkuni. Ehkä jopa veljeni. Mistäs minä tiedän kuinka monta kertaa isä on elämänsä aikana lähtenyt hakemaan saunalimsoja? Saunapäivä on joka lauantai.”

Pian Pekalle ja Eskolle selviää, että heillä on yhteinen isä. Alkaa matka todelliseen juurihoitoon. Veljeksiä yhdistää halu saada tietää mitä heidän isälleen on tapahtunut ja miksi isä on hylännyt heidät. Isän etsintä vie Pekan ja Eskon Ruotsiin, Thaimaaseen ja Autsraliaan, joista joka maasta löytyy uusi sisarus.

Tämä kirja on kuin Nousiainen, hauska ja älykäs. Kirjan henkilöt ovat aika karrikoituja, mutta kuitenkin todellisuuden tuntuisia. Kaikista hauskin hahmo on Ruotsista löytyvä sisko Sari, joka on innokas ruotsidemokraatti, joka on itse maahanmuuttajataustainen ja miesytävätkin kaikkea muuta kuin kantaruotsalaisia. Eskon kuoriutuminen sulkautuneesta erakosta kohti avoimempaa ja itsevarmempaa huomista on myös hienosti kirjoitettu.

Enpä tiennytkää, että niin epämukavasta asiasta kuin juurihoito saa aikaan mukavan romaanin. Poran vinkunaan ja ilman puudutusta tehtäviin hampaanpoistoihin kirjassa kyllä törmää, mutta hampaat eivät ole pääroolissa – ta no, ehkä Eskon mielestä hampaat ovat aina elämän tärkein asia. Juurihoito saa tässä kirjassa toisenlaisen merkityksen: kuka olen ja mistä tulen. Miksi olen sellainen kuin olen. Vaikka kirjan aiheet ovat pohjimmiltaan vakavia, asioita, niin Nousiainen osaa esittää nekin hyvän hauskalla tavalla. Nousiainen siinä sivussa valistaa lukijaansa Autralian aborginaalien kohtalosta ja Thaimaan köyhien kohtalosta.

Tässä kirjassa juurihoito on iloinen asia, joka kivun kautta vie kohti uutta elämää.

Sopii myös hammaslääkärikammoisille.
”Ainakin se saa minut ja veljeni löytämään jotain yhteistä. Tajuamaan että pohjimmiltaan me olemme melko samalla tavalla outoja, vaikka kummastakin toisen outous on monin verroin oudompaa. Mutta mehän olemme sisaruksia, saamme siis olla outoja.”


Miika Nousiainen : Juurihoito. Otava. 2016. 332s.

tiistai 28. helmikuuta 2017

Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan

”Mies kiskoi rimpuilevan naisen pakettiautoon ja haki pihalle pudonneen repun. Kuului liukuoven jyminä ja pamahdus. Paku lähti liikkeelle, kaasutti, kävi risteyksessä kurvaamassa ympäri ja ajoi keskustaa kohti. Kuski oli riisunut maskin. Frogi käynnisti köhivän Toyotan. Hän sähläsi turvavyön kiinni ja kaasutti tontilta. Tiellä pakettiauto seisoi parinsadan metrin päässä tasoristeyksen valoissa. Frogi ajoi pakun perään. Takaikkunoista ei nähnyt sisään.
- Ota toi rekkari ylös. Mun muisti vähän takkuilee.”

Riku Korhosen ”Emme enää usko pahaan” on koukuttava kirja. Tarina alkaa harvinaisen hitaasti, yli puolet sivumäärästä tarinan ja henkilöiden pohjustamiseen käyttävä romaani tempaisee lukijansa melkoiseen tapahtumasarjaan aikamoisella vauhdilla.

Kirja päähenkilöinä ovat Eero ja tämän vaimo Aino sekä nuoruudenkaveri Lari. Eero pyörittää paintball-bisnestä ja Aino on sosiaali- ja terveysalalla. Eero ja Aino asuvat Turun Ispoisten omakotitaloalueella kahden lapsensa kanssa. Avioliitto on parhaat päivänsä nähnyt ja Eero päättää vähän virkistää sitä vitsinä heitetyn sananvaihdon jälkeen. Hän päättää kaapata vaimonsa. Avukseen hän pyytää väkivaltaisista pakkoajatuksista kärsivän kaverinsa Larin. Kaksikko toteuttaa pähkähullun ideansa ja kaikki menee perusteellisesti pieleen.

Korhonen koettelee aika pitkään lukijansa kärsivällisyyttä, koska hän käyttää puoli kirjaa taustottamiseen ja koko ajan vain odottaa koska se Eero nyt kaappaa emäntänsä. Idea kaappauksesta on niin hullu, ettei se voi onnistua, varsinkin kun mukan sotketaan Larin kaltainen kaveri ja Ainon työpaikan asiakkaita. Ja kun kaikki menee päin mäntyä, koko ajan hurjemmiksi ja raaemmiksi muuttuvat juonenkäänteet johdattavat romaanin hahmot ja lukijan keskelle pitkää ja synkkää painajaista.
”Taas kerran Eero ihaili ihmisten toimeliaisuutta ja luovuutta. He muuttivat minkä vain kauhukokemuksen fiktioksi, pornoksi ja voitoksi. Onnistuisiko sellaisen firman pyörittäminen Suomessa? Löytyisikö turvalliseen elämään kyllästyneitä maksukykyisiä asiakkaita? Kotiäitejä, ylitunnollisia isiä, yritysjohtajia? Jättäosikö värikuulat ja sieppaisi ihmisiä rahasta?”

”Emme enää usko pahaan” on vakaasti ja varmasti kirjoitettu romaani siitä miten käy, kun miehet alkavat yrittää elvyttää vanhoja myyttejä. Ilmassa on lievää sovinismia ja vanhoja stereotypioita, jotka eivät mielestäni enää päe nykyaikana. Ei siis ihme, että niin moni asia menee vinoon.

Kielellisesti Korhosen romaani on helppolukuinen, lukija saa pidettyä punaisen langan näpeissään kevyesti. Ääneen pääsee sopivasti kaikki päähenkilöt ja kaikkien menneisyyttä pengotaan sopivassa suhteessa. Vaikka kirjan taustoitus on alussa pitkä kuni nälkävuosi, se pitää otteessaan, koska lukija haluaa tietää miten kidnappaus onnistuu ja lähinnä mikä menee pieleen.

Järjen käyttö on sallittua, se tästä kirjasta tulee päälimmäiseksi mieleen. Se mikä on ollut ehkä toimivaa kivikaudella, on autuaasti out 2010-luvulla. Sellainen vie vain vaikeuksiin.
”Eero nojasi eteenpäin ja painoi kasvot kämmeniin. Hän oli kauan niin. Lari katseli häntä ja mietti, oliko Eero ikinä kieltäytynyt auttamasta häntä missään.”

Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan. WSOY 2016. 392 s.


maanantai 13. helmikuuta 2017

Kaari Utrio: Paperiprinssi

” - Lumpusta kaikki on kiinni, paperimestari selitti ystävällisesti. - Luutnantin valtakirjakin on alun perin ollut likainen räsy. ”
Mielenkiintoni tähän kirjaan heräsi hitasti. Olin lukenut vuosien varrella Utrion kirjoja paljon. Paperiprinssistä kertovan haastattelun olin YleAreenasta. Tarina vaikutti ihan mielenkiintoiselta ja päätin lukea kirjan. Alkuun en meinannut saada otetta tarinasta, jossa vilisti paperin tekemiseen liittyviä asioita runsaasti ja kirjan henkilögalleria on kattava. Hitaasti, mutta varmasti tarina alkoi avautua ja loppujen lopuksi se paljastuikin aika klassiseksi: avioliittoikäinen neiti sekä kartanon ja tässä tapauksessa myös ruukin omistava vanhapoika. Tarinaa voisi luulla aika yllätyksettömäksi, mutta sitä se ei ole.
”Wilhelmine oli liian vanha, varmaan kahdenkymmenenviiden. Hän oli köyhä ja kolme kyynärää pitkä ja sietmättömän itsevarma, ja hänen isänsä oli hirviö.”
Tarinan päähenkilö on Wilhelmine Falkenstein, pitkä ja tanakka neiti. Vieläpä naimaton ja hirveän itseriittoinen, reipas ja huomiotaherättävä ilmestys. Hän on rohkeasti hoitanut kotiseudullaan olevan paperiruukin asioita jo vuosia. Wilhelminen isä, vanha herra on ilkeä, mutta Wilhelmie kestää ja hoitaa isäänsä ja ruukkia, kunnes sen omistaja ilmaantuu.

Ruukin oikea omistaja on Sebastian Roos, merenkulkija, joka oli lähtenyt maailmalle vuosia aiemmin. Hän ilmestyy ruukilleen vakavan onnettomuuden jälkeen loukkaantuneena ja syvästi masentuneena. Hänestä Wilhelmine on lähinnä vain tiellä eivätkä sukulaiset oikein löydä yhteistä säveltä.

Isä Falkenstainin kuolema mullistaa kaiken. Wilhelmine temmataan Helsinkiin kaukaisten sukulaisten luo kauaksi rakkaasta ruukista. Tuona aikana nainen kun ei saanut itse päättää kohtalostaan, elämä oli kovin rajattua ja siitäkin miehet päättivät. Kaupungissa Wilhelmine tapaa joukon sukulaisia, joista useimmat ovat tavalla tai toisella kaukana siitä mitä heiltä odotetaan. Kohtalo heittää myös merikapteeni Rossin helsinkiläisten seurapiirien keskelle, ja tulevan talven aikana Sebastianin ja Wilhelminen ruukilla alkanut tuttavuus syvenee entisestään. Se talvi muuttaa kummankin elämän lopullisesti.
”Herman von Staude arvosti porvaria, joka osasi ostaa ja myydä, ja käsityöläistä, joka osasi valmistaa satulan. Kunkin tuli tehdä sitä, mitä syntyperä määräsi hänet tekemään. ”
Kirjan sivuhenkilökavalkadi on melkoinen, varsinkin Helsingissä. Kirjan yhtenä sivuhenkilönä voi pitää myös Helsinkiä, joka oli tuohon aikaan pikkukaupunkimainen, mutta kasvava kaupunki. Engel rakentaa pytingin toisensa perään ja kaupungilla liikkuu sulassa sovussa herrasväki ja rahvas. Tanssiaisia pidetään, kaunottaria juhlitaan ja naitetaan. Koulutus ja raha luovat uutta luokkaa aatelin ja rahvaan väliin. Kulttuurielämä voi hyvin ja Wilhelminekin pääsee tapaamaan aikansa monia merkkihenkilöitä.

Paperiprinssi on taattua Utriota, kaikin puolin näppärästi kirjoitettu tarina. Juoni kulkee ja tekstin sisään on ujutettu valtavasti historiallisia faktoja. Erityismaininnan saa paperin valmistuksen historia. Kirjan ajankuva on kiehtovaa ja se osataan kuvata tämän päivän lukijalle elävästi, mutta niin, että tarvittavat termit ja muu aikaan sidottu aukeaa. Kirjaan onkin saatu mahtumaan paljon 1800-luvun historiaa, erityismaininan ansaitsee paperin tekemisen ja kaikkeen siihen liittyvän kuvaaminen. Lisäksi kirjassa käsitellään Siperian tutkimusmatkoja ja yleisemminkin Suomen kehittymistä. Kaiken kaikkiaan Paperiprinssi on aikamatka parisataa vuotta taaksepäin, kiehtovaan aikaan, joka saa huokaisemaan monessa mielessä, että saa elää 2010-lukua.
” - Suomi on vain rahvaan kieltä, Gustava – serkku tuhahti Wilhelmineä vastapäätä. - En ymmärrä, mitä muuta se oisi olla, ja miksi pitäisi.Suomen kielen voima piilee siinä, että se ei ole ruotsia eikä venäjää, setä von Staude lausui juhlallisesti. - Kieli on pohja, jolle vouseva polvi rakentaa tämän maan.”

Kaari Utrio: Paperiprinssi. Amanita. 2015. 463 s

tiistai 24. tammikuuta 2017

Laura Saarikoski & Saska Saarikoski: Trump – mies kuin Amerikka.

”Toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvallat on ollut maailman johtava liberaali demokratia. Vaikka se ei ole aina noudattanut omia ihanteitaan, se on toiminut vastavoimana maailman diktaatoreille, kuten Venäjän presidentille Vladimir Putinille. Miten käy maailman, jos sen ainoa suurvalta menee järjiltään?”

Onkohan se vaalitulos jo tullut, ajattelin, kun heräsin 9. marraskuuta 2016. Avasin koneen ja pöyristyin. Mikä painajainen! Onhan tämä vain pahaa unta, onhan? Jos menisin takaisin nukkumaan ja heräisin uudestaan? Jos sitten Hillary olisikin tuleva presidentti? Tämä ei voi yksinkertaisesti olla totta, että siitä öykkäröivästä populistisesta räyhääjästä tulee maailman mahtavin mies. Ei Trump, ei. Ei, ei ja vielä kerran ei.

Mikään taikatemppu tai rukous ei muuttanut enää siinä vaiheessa vaalitulosta. Hillary hävisi vaalit ja Trump voitti. 20.01. 2017 hän vannoi valansa ja hänestä tuli herra Presidentti. Donald Trump onnistui tekemään sen, johon kukaan ei uskonut. Mies, jolla ei ole päivääkään poliittista kokemusta.

Olen aina pitänyt Trumpia erittäin vastenmielisenä, moukkamaisena, huonosti käyttäytyvänä elähtäneenä ukkona. Inhosta huolimatta tartuin toimittaja Saska Saarikosken ja Helsingin Sanomien Yhdysvaltain kirjeenvaihtaja Laura Saarikosken kirjoittamaan kirjaan, jonka kannessa komeilee oranssinaamanen Trump. Pohdin mahtaako ukko olla oikeasti yhtä teennäinen kuin kuvansa. Ymmärtäisinkö luettuani kirjan hieman paremmin ilmiötä Donald Trump?

Donald Trumpin isänpuoleiset isovanhemmat ovat muuttaneet Yhdysvaltoihin Saksasta ja hänen äitinsä on britti. Trump itse on paljasjalkainen newyorkilainen. Perheeseen syntyi viisi lasta, joista Donald on neljäs. Nuori Donald oli varsinainen ongelmalapsi, hän saattoi ajella kavereidensa kanssa ympäri naapurustoa ja hakata ohikulkevia. 13-vuotiaana hänet lähetettiin New York Military Academy – nimiseen sisäoppilaitokseen.

Perheen isä oli hyvin ankara ja aina töissä. Hän opetti jälkikasvulleen, että vain voittamisella on merkitystä ja hän halveksi heikkoutta. Donaldista tuli samanlainen työnarkomaani, joka nukkuu vain muutaman tunnin yössä ja sopiva aika aloittaa työpuheluiden soittaminen on aamuviideltä. Kotona Donaldia isänsä tavoin ei juuri nähdä.

Donald Trumpilla on ollut muuta tekemistä: hän on rakentanut pilvenpiirtäjiä, bilettänyt, piirittänyt malleja ja antanut kenkää kilpailijoille Diilissä. Presidenttikampanjan hän käytti lähinnä muiden, erityisesti vastaehdokkaansa, maahanmuuttajien, naisten ja vähemmistöjen haukkumiseen, kannustanut kannattajiaan väkivaltaan ja unohtanut nationalismikiihkoilussaan sen, että suurin osa amerikkalaisista omaa maahanmuuttajataustan, mukaan luettuna hän itse.

Yksi asia Donaldia seuratessa on ainakin tullut hyvin selväksi: Trump tykkää itsestään. Hänen lempisanansa on ei enempää tai vähempää”minä”. Omasta mielestään Trump on niin hyvä, ettei tee pahoja asioita, tai jos joskus sellaiseen sortuukin, ei ainakaan pyytele Jumalalta anteeksi. Trumpin itsekeskeisyys ei ole mennyt tutkijoilta ohi: Trump on 1980-luvulta lähtien saanut kunnian toimia esimerkkitapauksena useissa narsistista persoonallisuutta käsittelevissä akateemisissa teoksissa. Persoonallisuuden lisäksi Trumpin kielenkäyttö on myös kiinnostanut tutkijoita. Kielentutkijat ovat verranneet poliitikkojen puheita koululaisten kielitaitoon. Yleisesti poliitikkojen kieli oli 14 - 15 -vuotiaiden tasolla, kun taas Trumpin kieli oli 9 - 10 -vuotiaiden tasolla. Eli trumpmaisesti:
"Maamme on vakavissa vaikeuksissa. Emme voita enää. Ennen me voitimme, mutta enää emme voita. Milloin oli edellinen kerta, kun voitimme kauppasopimuksessa vaikkapa Kiinan? Ne murhaavat meidät. Minä voitan Kiinan koko ajan. Koko ajan."

Poliittisesti Trump on untuvikko, mutta on kuitenkin ehtinyt sukkuloida demokraattien ja republikaanien välillä, rahoittanut muun muassa aiemmin Clintonien vaalikamppanjaa ja mielipiteen takki on kääntynyt lähes kaikissa mielipideissä: Hän on ollut muun muassa abortin puolesta ja sitä vastaan, huumeiden laillistamisen puolella ja sitä vastaan. Trumpille ei ole tärkeää mitä puhuu tai miten hän asioita sanoo, kunhan saa vaan sanoa ja joku kuuntelee. Trumpia onkin luonnehdittu julkisuusriippuvaiseksi.
”Mutta faktoilla ei ole Trumpille väliä. Trump vetoaa ihmisten tunteisiin, ei järkeen. Hän esittää monimutkaisiin ongelmiin yksinkertaisia ratkaisuja. Kuin Teräsmies, hän saa heikot tuntemaan itsensä jälleen voimakkaaksi.”

Yhden maailmanmahdin päämiehenä on nyt mies, joka on kävelevä arvoitus. Hän lupaa suuria, muistuttaa alakoulun rääväsuista koulukiusaajaa, hehkuttaa Putinia ja laukoo twiittejään milloin mistäkin, vaikkapa sodista, ydinaseista ja Natosta ajattelematta sen kummemmin saako sanomiset puoli maailmaa sekaisin.

Kuitenkin on myönnettävä, että hän teki sen mitä pidettiin mahdottomana: Trump on presidentti. Trump on ihan oma lukunsa ja niin hän haluaakin olla. Saarikoskien kirja on melkoisen hurjaa luettavaa. Kirja ei ole varsinaisesti hauska, mutta pään pudistuksia ja tyrmistystä se kyllä aiheuttaa. Lausunnot, maailmankuva ja se miten hän saa ihmiset puolellen tekee kirjasta välillä pelottavan, välillä hauskan. Kirja ei todellakaan anna mitään hyvää kuvaa uudesta presidentistä. Joskus jopa miettii, onko koko miehessä MITÄÄN hyvää. Kuitenkin Saarikosket auttavat ymmärtämään paremmin Trump-ilmiötä ja ihmisten suhtautumista tähän. Hän on kuten ykkösvaimo Ivana Trump sanoo The Donald, ainoa laatuaan.
”Donald Trumpin tarina on alusta asti niin täynnä valheita, etteivät hänen elämänkerturinsa voi koskaan luottaa pelkästään miehen omiin puheisiin. Usein tuntuu siltä, että jos Trump voi valita totuuden ja valheen väliltä, hn valitsee vaistomaisesti jälkimmäisen. Se koskee niin koulumenestystä, urheilusaavutuksia kuin liikemiesuran alkuvuosiakin. Ja totta kai sukujuuria – Trumpin ”ruotsalaista isoisää”.”

Kirjasta on ilmestynyt vaalituksen jälkeen uudistettu painos: Trump - Yhdysvaltain presidentti.


Laura Saarikoski & Saska Saarikoski: Trump – mies kuin Amerikka. Helsingin Sanomat. 2016. 236.

lauantai 14. tammikuuta 2017

Laila Hirvisaari: Hiljaisuus

”Opettaja Saastamoinen tuli salamana pulpettini viereen ja kuiskasi tarkastajalle, niin kovaa että koko luokka sen kuuli: Tämä lapsi on outo, vähän sairas mieleltään, ei puhu. ”

Laila Hirvisaari on pitkän uransa aikana kirjoittanut vinon pinon kirjoja, joiden tarinat sijoittuvat sotavuosiin tai sen jälkeiseen aikaan. Hiljaisuus jatkaa kunniakkaasti hyväksi havaitulla tiellä.

Hiljaisuus kertoo 9-vuotiaan Ingan elämästä yhden kesän ajan. Orvoksi jäänyt Inga ei puhu ja hän ontuu toisessa jalassa olevan kuudennen varpaan takia. Ingaa kiusataan eikä hänellä ole ystäviä. Niitä Inga kaipaa paljon, mutta pitää itseään liian kummallisena. Inga kommunikoi kirjoittamalla esiliinan taskussa olevaan vihkoon. Isovanhemmat, joiden luona Inga asuu, ovat huolissaan tytön terveydestä. He tietävät mikä on vienyt Ingan puhekyvyn, mutta mitä tarkalleen Inga tuona karmeana päivänä näki ja koki, sitä hän ei suostu kertomaan kenellekään.

Koulun päättymispäivänä kohtalokkaan tapahtuman kautta Inga päätyylääkäri Hämäläisen potilaaksi ja myöhemmin tutustuu tämän poikaan, Joeliin, jolla on Ingan elämään kääntentekevä vaikutus. Pian on Ingan aika kohdata menneisyyden kauhut ja kokea hyvin yllättävä paluu.
”Tuomas Hämäläinen ajattelee, että tyttö on hauras kuin kristallilasi, jos se putoaa maahan, se hajoaa pirstaleiksi. Mutta muuta tietä ei ole. Inga oli pyytänyt kirjeessään apua.”

Hiljaisuus on kaunis romaani. Laila Hirvisaari on hypännyt pienen tytön sappaisiin ja onnistunut siinä tydellisesti. Kirjassa kuvataan 1940-luvun elämää ja maalaismiljöötä aidosti. Hiljaisuus ei ole vain pelkästään taidokas ajankuvaus, vaan myös hyvin ajankohtainen romaani. Ingan kaltaisia tyttöjä – ja poikia – on Suomi pullollaan. Hiljaisia kirjojensa takana muitten näkymättömissä, koska ovat joutuneet kiusatuksi. Kirjan suuri kysymys onkin, miksi erilaisuuden hyväksyminen on niin vaikeaa. Nykyaikana tarvittaisiin suuri joukko Joelin kaltaisia rohkeita ihmisiä toteamaan:
” - Sä et ole sen oudompi kuin minäkään. Kuules Inga, uskoutuminen toiselle ihmiselle on kunnia-asia, niin mummi on mua neuvonut. ”

Laila Hirvisaari: Hiljaisuus. Otava. 2016. 239s.