tiistai 31. toukokuuta 2022

Geoffrey Cain: Totaalinen poliisivaltio


"”Kiinassa ongelma on siinä, että kaikki ulkomaalaisten tiedonvälineiden Xinjiangia koskevat uutiset sensuroidaan täysin. Suurin osa kiinalaisista ei tiedä totuutta, vaan luulee meitä täysin terroristeiksi”, Maysem vahvisti. ”Kiina voi kuitenkin yrittää vaikuttaa siihen, millaisia tarinoita muualla maailmassa kerrotaan, levittämällä propagandaansa YK:ssa, missä sitä ei sensuroida.””

Viime syksynä aloitettuani kiinan kielen opinnot huomasin, etten tiedä Kiinasta loppujen lopuksi kovinkaan paljoa. Kiinan ihmisoikeusongelmat vilahtavat julkisuudessa kuitenkin tämän tästä, vaikkakin tällä hetkellä on hieman jäänyt Ukrainan tapahtumien varjoon. 


Eikun siis perehtymään niihin. 


Kiinan länsiosassa Xinjiangissa elävä islaminuskoinen uiguurivähemmistö on joutunut älyttömän kyttäämisen kohteeksi. He itse kutsuvat  dystopiaansa ”tilanteeksi”, joka on vallinnut jo parisenkymmentä vuotta. 


Uiguurien valvonta on viety todella pitkälle ja se ulottuu jokaiselle elämänalueelle. Poliisi pysäyttelee ihmisiä tämän tästä milloin missäkin eikä uiguurien vahtimiseen tarvita aina edes poliiseja.  Kuka tahansa voi vakoilla ja ilmiantaa väärästä toiminnasta tai mielipiteistä. Kyttäämiseen suorastaan painostetaan. 


Mitä ei ihminen huomaa kertoa, tekniikka hoitaa. Tekoälyt vahtivat ja analysoivat kansalaisten toimintaa, taipumuksia ja luotettavuutta. Miltä kuulostaisi syytös alkoholismista, jos olet ostanut tekoälyn mielestä liikaa kaljaa tai miten olisi skannerin läväyttämä luokittelu epäluotettavaksi kaupan ovella, kun tarvitset apetta pöytään? Silloin ei nimittäin kauppaan ole mitään asiaa. Ja jos puoliso on kadonnut leireille, valtio pitää huolen, että saat uuden petikaverin, jolla on lupa tehdä mitä haluaa. 


Sinut saatetaan leimata todennäköiseksi rikolliseksi ennen kuin mitään rikosta on tapahtunut.  Ja jos olet valvonnan mielestä mokannut jossakin, saat passituksen leirille. Monet leirit ovat entisiä oppilaitoksia, jotka on muutettu ”koulutuskeskuksiksi”. Niissä harjoitetaan kidutusta, aivopesua ja indoktrinaatiota. Jokaista liikettä kytätään, kasvojen ilmeistä ja tarkkaavaisuudesta lähtien. Eikä kurjuus osu vain leirille joutuneelle, vaan hänen perheensä ja sukulaisensa saavat myös tuta valtion mahdin. Kaikenmaailman ”koulutuksen” tarkoitus on ”opettaa” noudattamaan valtiollisia hyveitä ja kunnioittamaan kommunistista puoluetta. Eli käytännössä vaihtamaan uskonto islamista kommunismiin.

”Arkisten ostosten tekemisestä tuli mutkikasta. Lopulta jokaisen  keittiöveitsikauppiaan oli maksettava monta tonnia laitteesta, joka muunsi asiakkaan henkilötodistuksen valokuvan, etnisen taustan ja osoitteen QR -koodiksi, jonka saattoi skannata älypuhelimella. Sitten QR-koodi kaiverrettiin veitsen terään. Jokaisesta veitsenterästä selvisi siis sen ostajan henkilötiedot - varotoimi siltä varalta, että terroristit päättäisivät ryhtyä veitsi-iskuun.”

Toimittaja Geoffrey Cain on tehnyt valtavan, mutta hyvin tärkeän työn tämän kirjan kanssa.  Hän on haastatellut Xinjiangissa Kiinan valvontakoneiston silmätikuiksi joutuneita uiguureja sekä kotimaassa että maanpaossa ulkomailla. Heidän lisäksi ääneen pääsee joukko virkamiehiä ja asiantuntijoita. Erityisen mielenkiintoinen on Maysem-nimisen uiguurinaisen matkaa kyttäyskoneistossa.


Kirja on hyppäys suoraan Kiinan ihmisoikeusongelmien syvään päähän. Kiina paljastuu kirjassa varsinaiseksi ”Isoveli valvoo” -maaksi, joka vähät välittää vähemmistöistään. Olen yllättynyt siitä miten taitavasti Kiina on hyödyntänyt uusinta teknologiaa, mutta käyttää sitä hyvin vääriin tarkoituksiin. Kirjassa olevia julmuuksia ei voi kuin ihmetellä miten tämä kaikki voi olla ylipäätään mahdollista. 


Mielenkiintoinen kirja Kiinasta ja ihmisoikeuksista kiinnostuneelle. Kirja on tärkeä lukea jo siksi, koska pahimmillaan tällainen systeemi on mahdollista missä tahansa, jossa vallanpitäjät eivät kunnioita ihmisoikeuksia. Näin käy, kun pahat ihmiset valjastavat hyvät asiat omiin tarkoituksiinsa.

”Ei kaikkia pellolla kasvavia rikkaruohoja pysty koskaan yksitellen nyppimään - pitää ruiskuttaa kemikaaleja, joilla ne saa tapettua kerralla”, eräs virkamies totesi tammikuussa 2018. ”Näiden ihmisten uudelleenkouluttaminen on kuin kemikaalien ruiskutusta.”

Geoffrey Cain: Totaalinen poliisivaltio. Tutkimusmatka Kiinan valvontakoneiston uumeniiin. Otava. 2022. 352s. 

lauantai 28. toukokuuta 2022

Kyösti Hagert & Pauliina Toivanen: Duuniin



 ”Me käytämme puolet valveillaoloajastamme työhön. Siksi ei ole yhdentekevää, millaisia tunteita se meissä herättää ja mitä ajattelemme itsestämme työn kautta.” 

Työ. Työ tuntuu olevan kaikkien mielessä. Työ vilahtaa niin tavallisen kaduntallaajan kuin poliitikonkin puheissa hyvässä ja pahassa. Työn tekemistä arvostetaan, vaikkakin minusta  monien alojen kohdalla palkkaus tulee jossakin aivan liian kaukana suhteessa työn kuormittavuuteen ja vaativuuteen. (Sairaanhoitajat ovat palkankorotuksensa ansainneet!)


Ennen työ oli jotakin, jossa aloitat nuorena ja lopulta jäät samasta duunista ja paikasta eläkkeelle. Työ saattoi olla tylsää liukuhihnatyötä tai muuta monotonista työtä, mutta työtä oli ja sitä riitti kaikille.


Nyt se ei ole niin. Työelämästä on tullut paljon sirpaleisempaa, nopeammin  muuttuvaa ja epävarmaa. On pätkätöitä, sirpaletöitä, projekteja, työpaikkaa vaihdetaan herkemmin ja uusia ammatteja opiskellaan yhä useammin. Tekniikka on korvannut monia vanhoja työtehtäviä, kun taas tilalle on syntynyt uusia digitalisaation seurauksena syntyneitä työtehtäviä. Työ jakaantuu myös epätasaisesti: osalla sitä ei ole, osa taas tekee liikaa töitä. Miten jaksaa alati kasvavien työpaineiden keskellä, kun elämään haluaisi kuuluvan muutakin kuin työn?


Duuniin-kirja on todellinen tietopaketti tämän hetkenä työelämästä. Teos antaa lukijalle työkaluja, kun hän pohtii esimerkiksi mitä aloja kannattaisi opiskella, mistä niitä töitä löytyy tai miten tehdä työtä, jolla on muukin merkitys kuin rahan ansaitseminen. Samalla pohditaan miten ammatti-identitetti muodostuu ja miten työelämän paineissa kannattaa pitää itsestään huolehtimisista ja mitä työhyvinvointi pitää sisällään. Lisäksi huomiota kiinnitetään työntekijän oikeuksiin ja velvollisuuksiin, syrjintään sekä tasa-arvoon.


Kirjaan oon tarinansa kertoneet  muun muassa kansanedustajat Maria Ohisalo ja Aino-Kaisa Pekonen, bloggaaja Eeva Kolu, näyttelijä Armi Toivanen ja ohjelmistoyritys Futuricen perustaja Tuomas Syrjänen. Mukavaa, että kirjaan on saatu elämänkokemusta eri alojen ihmisiltä esimerkeiksi miten eri tavoin voi päätyä jopa valtakunnan huippupaikoille.


Kirjassa on kannustava ote ja se herättää paljon ajatuksia. Kirjaa on markkinoitu työelämän alussa oleville tai tulevaisuuttaan pohtiville nuorille, mutta kyllä siitä ammentaa ihan missä kohtaa vain työelämää oleva. Kirjan luettuaan huomaa pohtivansa omaa valintojaan ja kokemuksiaan uudessa valossa, kirjasta saa paljon uutta ajateltavaa siitä mitä vielä voisi tehdä tai mitä voisi tehdä toisin. Millainen työntekijä minä olen? Olenko tekemässä sitä mitä todella haluan vai teenkö työtäni sen takia, että se kartuttaa eläkettä ja tiliä? Onko minulla jokin sellainen rakas harrastus, josta voisin tehdä itselleni uuden ammatin tai työn? 


Vaikka työ onkin elämässä iso asia, ja sitä kirjassa pohditaan ansioituneesti monelta kulmalta, kirjassa muistutetaan monessa kohtaa, ettei työ ole koko elämä eikä sen pidä sitä olla. Tästä erikoispisteet kirjoittajille. 

”Vaikka työelämä muuttuu, työ ei kuitenkaan katoa.” 

Kyösti Hagert & Pauliina Toivanen: Duuniin. Kaikki, mitä haluat tietää uran aloittamisesta, työelämän muutoksesta ja unelmien tavoittelemisesta. Otava. 2022. 273s.

lauantai 30. huhtikuuta 2022

Kaari Utrio: Ruma kreivitär


 ”- Jumala on määrännyt ihmisen säädyn, ja siinä hänen on pysyttävä, opetti vaunumestari. Häntä kauhistutti ajatus maailman muuttumisesta niin tasavertaiseksi, ettei kukaan enää tilaisi vaunuja, joista voitiin oveen maalatun vaakunan vuoksi periä kolminkertainen hinta.”

Tässä kuussa minulla oli blogia varten aivan muut kirjat mielessä. Yritin ja yritin lukea Putinin elämänkertaa, mutta aihe on sen verran vastenmielinen, että keskenhän se jäi. Nyt oli todellakin jonkun kepeämmän kirjan vuoro.


Niinpä kävelin kirjahyllylleni ja nappasin Kaari Utrion Ruman kreivittären. 


Ruma kreivitär kertoo neljästä hyvin erilaisesta naisesta. Kreivittäret Dorotea ja Julia elävät naimattomina rapistuvassa kotikartanossaan. Dorotea on sisaruksista kauniimpi, Julia on saanut liikanimen ”Ruma kreivitär”. Isä-kreiville viina ja uhkapeli maistuvat enemmän kuin mikään muu ja mies hävittää omaisuuttaan minkä ehtii. Pappa päätyy neitien tulevaisuutta ravistelevaan ratkaisuun. 


Toisaalla elää mamselli Carolina, kaunis ja rikas, mutta porvaristaustainen. Hänellä on suurena päämääränä päästä ylhäisön pariin. Kirjan neljäs keskeinen nainen on Augusta, kaunis, rikas ja ylhäinen, naimaton hänkin. 


Toki tarinassa on mukana miehiäkin, perheenjäseniä, sukulaisia, palvelijoita, rahvasta. Miehistä keskeisessä osassa on tehtailija Anton Wendel, joka on saanut kirjassa sankarin roolin. Hän liittyy neitien päämäärään mielenkiintoisella tavalla.


Alkuun luulisi, että tässä on taas yksi menneisyyteen sijoitettu rakkausromaani, mutta eipä ole.  Toki sitä rakkautta tarinasta löytyy, mutta samalla kurkistetaan naisen asemaan 1830-luvun Suomessa ja sääty-yhteiskunnassa. Säännöistä pidettiin lujaa kiinni eikä niitä rikkovia katsottu kovin suopeasti. Kirjassa nousee esiin myös miten suomen kieleen tuolloin suhtauduttiin. Sitä pidettiin rahvaan mongerruksena, jota herrasväen ei tarvinnut osata. Vielä ei ollut fennomaanien ja Lönrotin aika.

Hetken Carolinaa kirpaisi, että paroni erotti yhdellä silmäyksellä hänen paikkansa säätyjen järjestelmässä.”

Tämä oli taatusti parempi ja mukavampi lukukokemus kuin Putinin elämänkerta.  Ihailen Utrion tietomäärää  ja tapaa ripotella se kaikki kiinteäksi osaksi hyvin etenevää tarinaa. Lukiessa en voinut välttyä helpotuksen huokaukselta, että elän 2020-lukua paljon vapaammassa maailmassa.

”-Kuka tahansa, jolla on oma vaatturi, on herrasväkeä, Julia sanoi painavasti.  - Ja sit varmemmin, jos hänellä on oma laiva, talo Bulevardilla, herra Engelin piirtämä kartano, kaksisataa työntekijää ja englantilainen puutarhuri.”


Kaari Utrio: Ruma kreivitär. Tammi. 2002. 362s.

torstai 31. maaliskuuta 2022

Han Kang: Valkoinen kirja

 



”Tästä lähtien annan sinulle valkoisia asioita.


Ojennan sinulle valkoisia asioita,

vaikka ne saattavat likaantua.


Enkä enää kysy itseltäni

saanko antaa sinulle tämän elämän.”


Eteläkorealaisen Han Kangin romaani Vegetaristi jäi pitkäksi aikaa pyörimään mieleeni. Koin tarinan miltei henkilökohtaiseksi, olenhan itsekin kasvissyöjä. Kun Sofi Oksanen suositteli Han Kangin Valkoista kirjaa jossakin hänen videoissaan, en epäröinyt hetkeäkään tarttua siihen.


Kirjassa nimetön kertoja pohtii parin tunnin ikäiseksi jäänyttä isosiskoaan. Kirjan punaisena, tai tässä tapauksessa valkoisena lankana kulkee valkoinen väri, erilaiset valkoiset asiat: lumi, jää, maito, riisikakku, suola, valo, rintamaito jne. Valkoisen värin kautta kertoja pohtii kuolemaa, surua, kipua ja menetystä. Millaista siskon elämä olisi ollut? Millaiseksi kertojan elämä olisi muodostunut, jos sisko olisi jäänyt eloon?


Valkoinen kirja on pieni suuri kirja. Paksu se ei ole, mutta sitäkin vakuuttavampi. Se houkuttelee ahmaisemaan itsensä kerralla, mutta suosittelen kuitenkin lukemaan siitä lyhyen tuokiokuvan kerrallaan ja viettää hetki luettua pohdiskellen. 


Vaikeista aiheista huolimatta kirja ei tunnu rankalta tai ahdistavalta. Kuolemasta ja surusta puhuminen pelottaa monia, mutta tämä kirja on osoitus siitä, miten kauniisti menetystä voi käsitellä.  


Teoksena tämä on hyvin erilainen kuin Vegetaristi, mutta yhtä suuren vaikutuksen se tekee.

”Kun katsoin sinun silmilläsi, näin eri tavalla. Kun kävelin sinun ruumiissasi, kävelin eri tavalla. Halusin näyttää sinulle puhtaita asioita. Halusin näyttää sinulle ennen kaikkea puhtauden ennen julmuutta, surua, epätoivoa, saastaa ja tuskaa. Mutta se ei onnistunut yhtä hyvin kuin toivoin. Katsoin usein silmiisi kiinteästi, kuin etsien hahmoa syvästä, pimeästä peilistä.”


Han Kang: Valkoinen kirja. Gummerrus. 2021. 111 s.


Vegetaristiin pääset tästä.

maanantai 28. maaliskuuta 2022

Ilkka Karisto: Vankina Venäjällä: Suomalaisen huumekuriirin uskomaton tarina

 ””Siellä haisi homeelle, lialle, paskalle. Kissan ulosteille ja ihmisen ulosteille. Patja, joka mulle annettiin, oli lumpuilla täytetty, ja sen päällikangas oli oksennuksessa, paskassa ja ties missä kurassa. Ja kun käänsin kraanan auki, sieltä tuli ruskeaa vettä, joka haisi ihan paskalle. Se poliisivankilaan saapuminen oli ensimmäinen herätys siitä, mitä oli luvassa.”

Alkuvuodesta katselin Ylen erinomaista sarjaa ”Linna” ja siellä yksi vangeista mainitsi kirjasta ”Vankina Venäjällä”. Kirja herätti mielenkiintoni, koska olin aikoinaan omin silmin nähnyt pienen palan venäläistä vankilamaailmaa. Vuosituhannen alkupuolella pääsin vierailemaan kolmessa eri vankilassa Pietarissa. Tai no kahdessa, se yksi oli vankisairaala.


Eletään vuotta 2012. Jan Salo lähtee käymään Venäjän puolella, vaikka puoliso laittaa vastaan. Salolla on jo siinä vaiheessa rikos - ja huumetaustaa, ja hän lähtee rutiininomaiselle huumekeikalle rajan toiselle puolelle. Tällä kertaa kotimatka tyssää Venäjän rajalle ja sen jälkeen suunta oli jotakin aivan muuta kuin kotiin. Suunta kulki kohti Viipuria.


Vaikka vankilamaailma on Salolle tuttu entuudestaan, Venäjällä on aivan eri käytännöt ja lainalaisuudet, oloista puhumattakaan. Salo ei osannut kiinni jäädessään edes venäjää. Vähän kerrassaan hän pääsee jyvälle siitä miten kaikki toimii ja kuka on kukin vankilan hierarkiassa.


Venäjällä alinta kastia ovat ”alennetut”, joiden kanssa ei edes puhuta, käytetä samoja ovenkahvoja tai vessoja, tai olla mitenkään muuten kosketuksissa. He tekevät kaikki likaiset työt ja ovat kuin orjia systeemin sisällä. Heidän lisäkseen vankijoukkoon mahtuu henkilökunnan kanssa yhteistyötä tekeviä luottovankeja, mafian palkkalistoilla olevia vankeja ja niin sanottuja ”laillisia varkaita”. Suurin osa vangeista, Salo mukaan lukien, kuuluu ”jätkiin”. Kuri on tiukka ja korruptoitunut henkilökunta ei kaihda väkivaltaa, mutta oikeastaan vangit saavat elellä miten haluavat ja mafian alaiset rikollispomot laittavat ukot ruotuun.


Viipurissa vierähtää aikaa kuukausikaupalla, kunnes Salo lopultakin saa tuomion: seitsemän vuotta tiukan kurin leiriä. Hänet lähetetään kärsimään tuomiotaan Komin tasavaltaan vankileirille IK-25, jossa 1 500 vankia on majoitettu neljään kaksikerroksiseen parakkiin.

””Oletko siis ihan oikea suomalainen? ne kysyivät. ”Mitä vittua sä sitten täällä teet?””

Koko tuomionsa ajan Salo toivoo yhtä asiaa: mahdollisuutta päästä Suomeen suorittamaan rangaistusta. Viimein kolme vuotta lusittuaan matka kotiin pääsee alkamaan. Suomessa olot ovat huomattavasti paremmat, läheiset lähempänä ja tuomiokin muutetaan vastaamaan suomalaista  järjestelmää. Tie vie avovankilan kautta koevapauteen ja lopulta tuomio oli kärsitty. Suomessa Salo kummastelee pulleita suomalaisvankeja ja hyvätasoista vankilaa. Venäjällä vangit tullessaan saattoivat olla pulleita, mutta vangille oli tiedossa varma laihdutuskuuri.


Kirjaa lukiessa tuli mieleen kaikki se, jonka itse näin omin silmin vieraillessani vankiloissa. Muistan muun muassa vessan, joka oli pelkkä reikä lattiassa ja ahtaan vankisairaalan silmäosaston sellin. Sieltä lähtiessämme yksi ryhmämme jäsenistä tönäisi minua ja sanoi, että katso, tuo on heidän ruokaansa. Vieressäni oli epämääräisen näköinen iso metalliastia täynnä vihertävänruskeaa litkua. Silloin tajusin miksi ruokalähetykset olivat vangeille niin tärkeitä. Koskaan ei tarvinnut pelätä ja vangit olivat minua ja meitä kaikkia kohtaan kohteliaita. 


Kirja on todella mielenkiintoinen ja kirjoitettu niin, että sen sanoma avautuu vankielämästä mitään tietämättömälle. Kirjassa raotetaan tutkintavankilan viestinvälitysverkostoa, vankien keskinäistä hierarkiaa, venäläisen vieraanvaraisuuden muotoja kuin lemmikkikissojen pitämistä vankilassa. Kaikki sen mukaan mitä Jan Salo vankivuosinaan Venäjällä koki, näki ja oppi.

”Kun kaikki oli valmista, venäläinen vartija soitti käsirautoja, jotka yhä olivat Salon anteissa, ja sanoi suomalaisille saattajille venäjäksi: ”Näitä ette saa mukaanne. Teillä on oltava omat käsiraudat. Onko teillä?”

Kumpikaan hakijoista ei ymmärtänyt venäjää ja konsulaatin tulkki seisoi sivummalla, joten Salo itse käänsi suomalaisille saattajilleen, mitä venäläinen vartija oli sanonut.

Vantaan vankilan vartija sanoi: ”On meillä raudat, mutta ei niitä tarvitse laittaa.”

Salo käänsi lauseen venäjäksi. Vartijat katsoivat hämmästyneinä häntä, sitten suomalaisia saattajia.”


Ilkka Karisto: Vankina Venäjällä: Suomalaisen huumekuriirin uskomaton tarina. WSOY. 2018. 217 s.

maanantai 28. helmikuuta 2022

Kalle Kniivilä: Putinin pahin vihollinen – Aleksei Navalnyin tarina


 ”Putinin Venäjän poliittista järjestelmää voi kutsua näennäisdemokratiaksi. Myös vaalit ovat näennäiset - niitä tarvitaan vallanpitäjien legitimiteetin säilyttämiseksi, mutta ei niissä voi vallanpitäjiä vaihtaa. Sen sijaan äänestäjien odotetaan tulevan uurnille antamaan tukensa vallitsevalle järjestykselle, jonka vaihtoehtona on kaaos.”

Enpä arvannut miten ajankohtaiseksi tämän kirjan viesti tulee, kun aloitin sitä lukemaan. Venäjä hyökkäsi Ukrainaan eikä mistään muusta  ole puhuttu moneen päivään kuin Ukrainasta, sodasta, Venäjästä ja Putinista, Navalnyin sanoin Vladimir Kalsarimyrkyttäjästä.


Putin lähipiireinen on tunnetusti huono valehtelemaan. Sen me länsimaalaiset tiedämme eivätkä kaikki venäläisetkään niele hänen harhojaan. Jotkin rohkeat uskaltavat sanoa sen ääneen ja myös sen, mikä on pielessä.


Yksi tällainen rohkea on Aleksei Navalnyi, tämän hetken kuuluisin poliittinen vanki.


Seurasin sivusilmällä suomalaisesta mediasta Navalnyin myrkytyskeissiä, mutta silti koko mies jäi minulle aika tuntemattomaksi. En tietänyt hänen taustastaan kovinkaan paljoa. 

”Loukkasin häntä anteeksiantamattomasti selviämällä hengissä, vaikka minut hänen käskystään yritettiin tappaa.”

Sydsvenska Dagbladetin toimittajan, Kalle Kniivilän kirjoittama kirja alkaa mielenkiintoisesti päivästä, jolloin Navalnyi oli määrä murhata. No, kaikki me tiedämme nyt, ettei se onnistunut. Ja se, miksi ei ja mitä siitä seurasi, käydään kirjassa tarkasti läpi. Ja  kuten myös se, miksi Navalnyi on päätynyt Putinin pahimmaksi viholliseksi. Hän on sitkeästi  taistellut Venäjän korruptiota vastaan ja paljastanut Putinin hallinnon mielipuolisuuden. Tällä hetkellä Navalnyin organisaatio on julistettu äärijärjestöksi ja se on lakkautettu. Kirjassa valotetaan myös sitä, mitä Venäjän politiikassa tapahtuu, kun Navalnyi on vankilassa ja hänen lähimmät kollegansa maanpaossa.


Kniivilän yksi keskeisistä viesteistä on se, että niin kauan kuin Putin on vallassa, Navalnyi pysyy vangittuna. Tällä hetkellä Navalnyi kärsii kahden ja puolen vuoden rangaistusta jutusta, jonka tuomion Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on todennut perusteettomaksi. Valmisteilla on uusia syytteitä ja ne voivat johtaa yli 20 vuoden tuomioon. Vankilassa istuva Aleksei Navalnyi on saanut Euroopan parlamentin ihmisoikeuspalkinnon.

”Venäläiset pelkäävät nyt omaa valtiotaan enemmän kuin koskaan sitten Neuvostoliiton hajoamisen. Vladimir Putinin valtakoneisto tekee nyt kaikkensa Navalnyin murtamiseksi ja hänen poliittisen liikkeensä tuhoamiseksi. Tämä ei kuitenkaan ole merkki valtakoneiston voimasta vaan pikemminkin sen hauraudesta"
Kniivilä tuntee Venäjän hyvin, aiemmin mies on toiminut Ruotsin suurlähetystön lehdistöneuvoksena Moskovassa ja Kiovassa. Hän on opiskellut venäjää Leningradin yliopistossa ja Itä-Euroopan tutkimusta Lundin yliopistossa. 1990-luvun alussa Kniivilä toimi Kansan Uutisten kirjeenvaihtaja Moskovassa. Putinin pahin vihollinen on Kniivilän viides Venäjää ja entistä Neuvostoliittoa käsittelevä kirja. 


Kirjan lopussa olevassa liiteosiossa on Navalnyin oikeudessa pitämä puhe sekä pari vankilassa kirjoittamaa kirjettä. Ne antavat paljon ajattelemisen aihetta ja ovat kerrassaan hienoja tekstejä. Lisäksi liitteiden joukossa on vankilan päiväohjelma.


Kirja antaa hyvin vastauksia siihen kuka Aleksei Navalnyi on, mutta vielä paremmin pääsee jyvälle siitä, millainen koko itänaapurimme johto oikeastaan nykyään on. Ja täysin mätähän se on. Näinä sodan melskeen aikoina tieto Venäjän hallinnon hullusta toimintatavasta ei ole pahitteeksi.

”Jurin mukaan myrkytyksen uhriksi ei ole joutunut pelkästään Navalnyi, vaan koko Venäjän yhteiskunta. Se on myrkytetty valheilla.”

Kalle Kniivilä: Putinin pahin vihollinen – Aleksei Navalnyin tarina. Into. 2021. 226s.


Olen aiemmin kirjoittanut Kalle Kniivilän kirjasta Neuvostomaan lapset, Balttian venäläiset. Postaus löytyy tästä.


Aleksei Navalnyin YouTube-kanavalle pääset tästtä.

lauantai 26. helmikuuta 2022

Michael Palin: Pohjois-Korean päiväkirja

 ””Se ero meidän välillämme on”, hän sanoo. ”Meidän johtajamme ovat erittäin mahtavia. He eivät ole yksilöitä. He edustavat kansanjoukkoja, joten emme voi arvostella itseämme, vai mitä?”

En oikein tiedä, miten siitä jatkaisin.

”Johtajiemme arvosteleminen olisi sama kuin arvostelisimme itseämme”, hän väittää.”

Pohjois-Koreaa on  sanottu erilaisemmaksi kuin mitään muuta maailmankolkkaa. Siellä kansa elää täysin eristyksissä muusta maailmasta, ilman internetiä ja ilman puhelinyhteyksiä Kimien uskotellessa tavalliselle pulliaiselle olevansa jumalia. Maan pääkaupunkiin pentti pohjoiskorealainen tarvitsee matkustusluvan ja vaikka maahan otetaan turisteja visiteeraamaan, tämä ei saa mennä ulos hotellista ilman virallista hänelle määrättyä kaitsijaa. Ihan helppo ja jokapäiväinen matkakohde Pohjois-Korea ei siis ole.


Palkittu matkailukirjojen ja -ohjelmien tekijä Michael Palin on mies, joka on reissannut liki sadassa maassa. Ihan joka maailmankolkkaan mies ei ollut keväällä 2018 ehtinyt, nimittäin Pohjois-Korea puuttui hänen listaltaan. Niinpä mies kuvausryhmineen matkasi Korean demokraattiseen kansantasavaltaan, jossa heidän oli tarkoitus viettää kaksi viikkoa. Mukana Palinilla oli myös huomiotaherättämätön sininen vihko, johon hän kirjoitti matkapäiväkirjaa.


Pohjois-Koreassa, siis Korean demokraattisessa kansantasavallassa, Palin kohtasi maan toisesta maailmasta. Ja kuten arvata saattaa, kohtaamiset olivat erittäin tarkoin valvottuja ja täynnä kulissia. Joka paikkaan kulkevat oppaat ovat tarkoin koulututettu tehtäväänsä ja he onnistuivatkin tehtävässään hyvin. Aitoa kuvaa Pohjois-Korean kurjuudesta ei oikein saa, pääkaupunki on moderni, mutta sen ulkopuolella maaseudulla hypätään muutama vuosikymmen ajassa taaksepäin.  Ihmiset olivat Palinia kohtaan ystävällisiä ja uteliaita, mutta pitää muistaa, että valtio asettaa huimat rajat kanssakäymisen tasolle, etenkin siihen mitä on sopivaa sanoa.

”Olen viihtynyt oikein hyvin. Olen pitänyt siisteydestä, puhtaudesta ja tapaamiemme ihmisten kohteliaisuudesta. Olen nauttinut saasteettomuudesta, enkä ole hetkeäkään ikävöinyt internettiä, älypuhelinta tai ärsyttävää, riipivää, jatkuvasti päin kasvoja lävähtävää länsimaista mainontaa.”

Ei Pohjois-Koreassa oleminen ole kuitenkaan ihan niin hankalaa kuin Palin oli alkuun ajatellut, kunhan vain muistaa noudattaa kaikkia niitä pilkuntarkkoja ohjeita, joita hänen on käsketty noudattaa. Hassuinta minusta oli se, ettei suurten johtajien ja suurten kenraalien, Kim Il Sungin ja Kim Il Jongin, patsaita saa kuvata takaapäin, eikä katsella patsaita käsi taskussa. Ja tottuu  siellä kuulemma siihenkin, että aamuisin herää kovaäänisistä kantautuvaan propagandan sulosoituihin.

”Kello on kahdeksan illalla, on purevan kylmää ja alkaa tulla pimeä, mutta työläisten joukot uurastavat täällä kaarilamppujen alla. He työntävät kottikärryjä, kantavat tiiliä, tasoittavat tietä, kaivavat ojia, merkkaavat talojen perustusten paikkoja. Jonoittain työläisiä, miehiä ja naisia, ojentaa irtomaata sisältäviä koreja yhdeltä toiselle. Tämä on ällistyttävän mittakaavan organisoitua ihmistyövoimaa mitä epätodennäköisimmässä ympäristössä.”

Kirja on aika tuttua huttua Pohjois-Koreaa aktiivisesti seuraaville, vastaavia kertomuksia kuuluu myös muiden siellä käyneiden suista. Palin kertoo kepeästi ja ilman suurempia päivittelyjä kaikesta siitä, mitä näkee, kokee ja myös ajattelee kokemastaan. Osa tarinaa ovat myös mielenkiintoiset kuvat, joita kirjaan on laitettu mukava määrä. Uteliaisuutta Palinilla on matkassa vaikka muille jakaa, mutta harmi vain, että todellisiin kysymyksiin, kuten maan ihmisoikeusrikkomuksiin ja, kansalaisten raadolliseen kohteluun kirjassa ei päästä. Maassa maan tavalla pätee ainakin Pohjois-Koreassa, siellä liika uteliaisuus voi johtaa tuhoisiin seurauksiin. Palin joukkoineen pääsi ehjin nahoin takasin Kiinaan.

”Pohjois-Koreassa ei voi koskaan olla varma. Mistään.”

Michael Palin: Pohjois-Korean päiväkirja. Minerva. 2020. 171s.