tiistai 29. toukokuuta 2018

Rosa Liksom: Everstinna


"Isä teki minusta valkoisen Suomen tyttären. Eversti natsin. En häpeä kumpaakaan.”

Everstinna komeili talvella monen kirjalistan kärjessä ja koska yritän lukea mahdollisimman paljon kotimaista kirjallisuutta, varasin kirjan. Olin aiemmin lukenut Liksomilta Hytti nro.6 eikä se kolahtanut. Odotukset olivat silti korkealla.

Alusta lähtien huomasin, että Everstinna on hyvin erilainen kirja kuin edeltäjänsä. Everstinna on kertomus naisesta, joka kasvaa kahtia jakautuneen kansan aikana oppien ihannoimaan kansallismielisyyttä ja vihaamaan eri tavalla ajattelevia. Lapsuudessa tapahtuneen asian takia Everstinnan elämä menee moni tavoin vinoon. Hänen elämäänsä mahtuu Lapin kauneutta, valtavaa loistoa natsijohtajien juhlissa, mutta myös suuria varjoja, valtaa ja vaaroja. On kolme avioliittoa, ensimmäinen kotoa poispääsyn takia, toisen aamenen jälkeen kaikki muuttuu radikaalisti ja kolmas kääntää taas vallan päälaelleen.

Näissä mietteissä Everstinna pohtii elämäänsä yhden yön verran lukuunottamatta kirjan alku- ja loppulukuja. Kirja on kirjoitettu meänkielellä, eli Torniojokilaaksossa puhuttavalla suomen kieltä kovin muistuttavalla kielellä. Parin sivun jälkeen kieleen tottuu enkä voisi enää kuvitellakaan, että tätä kirjaa olisi muulla kielellä kirjoitettu!
”Kosto oli ajan henki ja sille ajjethiin nimi, kansalisuusaate. Sen varhaan sotatoimet rakenethiiin. Ruotti jelpasi Kolmatta Valtakuntaa toimittamalla sinne rahhaa, malmia ja kuulalaakereita. Kaikkia näit' Vyyreri tartti sotatateolisuuen pyörittämiseen. Himmleri oli pötkähtänny Roaniamele ja ilmottannu Tiitelille, ett' h'n haluaa saunoa oikeassa savusaunassa. Iiteli sitte käänty häissään Everstin puohlen, että voisko Himmleri tulla teile ko teilä saa Lapin läänin parhaat löylyt.”

Everstinna on värisyttävä ja vaikuttava kirja. Tämä todella kolahti. Liksom osaa pitää lukijansa otteessaan: kirja on rankka ja hekumallinen, mutta silti hyvin koukuttava. Kun Everstinnalle tapahtuu jotakin karmeaa, haluaa tietää miten hän selviää vai selviääkö sittenkään. Everstinnan tarinan taustalla on aikansa kohukirjailija Annikki Kariniemi-Willamo-Heikanmaan elämäntarina, tosin sitä tuoda kirjassa missään ilmi eikä kirjaa ole elämänkerraksi tarkoitettu. Totta tai ei, tällaisia tarinoita on enemmän kuin arvaammekaan.

Tällaista kirjaa ei parane ohittaa. Onneksi en ohittanut.
”Mie sain omale persoonalle klooriaa ja se riitti. Kirjallisesta arvostuksesta en perustannu. Yritin matkia Mailaa ja järjestin tässä sinisessä pirtissä pitoja, mutta laihaksi se meno jäi. Lappilaiset ei ossaa juhlia. Ruoka hotkithaan ja juomat ryystethään kauhealla hopula, sitte lähethään pois.”

Rosa Liksom: Everstinna. Like 2017. 195 s.


maanantai 30. huhtikuuta 2018

Jani Toivola: Kirja tytölleni


”Olin tietenkin siinä mielessä erikoisessa asemassa, että monet korkean proiilin poliittiset kysymykset, joihin osallistuin, olivat minulle työn rinnalla myös henkilökohtaisia kysymyksiä. Näitä olivat keskustelut seksuaalisesta suuntautumisesta, avioliitosta, rasismista tai siitä kenellä on oikeus olla perhe.”

Jani Toivola ei turhaan ole kansanedustaja. Hän on omien kokemustensa kautta monen eduskunnassa puhuttavan asian asiantuntija. Välähdyksiä niistä asioista, hänen omasta elämäsään Toivola on tarinoinut jälleen kansien väliin. Oikeastaan ”Kirja tytölleni” jatkaa siitä mihin ensimmäinen kirja jäi.

Toivolan tapa kertoa arjestaan pienen Aili-tytön yksinhuoltajana on hurmaava. Milloin matkataan pyörällä pitkin Helsinkiä, milloin Aili kiukuttelee ja koettelee isänsä hermoja ja milloin vieraillaan isomummon luona. Kirja puhuu kuitenkin vakavista asioista: vanhemmuudesta, yksinhuoltajuudesta, erilaisuudesta, sateenkaariperheistä, politiikan tekemisen kovasta arjesta sekä työuupumuksesta ja siitä selviämisestä.
”Hiljalleen vuosien varrella taito tehdä valintoja itseni kautta on kuitenkin kehittynyt. Isoja ja pieniä käännekohtia ja valinnan paikkoja on riittänyt jo kouluajoista alkaen. Tein tanssiesityksiä ja näytelmiä kiusaamisesta huolimatta. Pukeuduin kiiltonahkakenkiin ja neonhousuihin pilottitakkimerestä ja mopojen kärystä huolimatta. Matkustin Porvoosta Helsinkiin tanssitunneille. Pyrin teatterikorkeakouluun tai muutin unelmani perässä New Yorkiin opiskelemaan teatteria. Perustin vaateliikkeen tai lähdin politiikkaan. Tulin isäksi.”

Tähän kirjaan kannattaa tarttua, vaikkei politiikasta perustaisikaan tai olisi perhe/lapsi-ihminen. Ihan jo vain sen hienojen oivallisten takia. Kirja on tutun oloinen, tekstiltään samanlainen kuin edeltäjänsä, helppolukuinen ja selkeä. Toivola osaa näppärästi kirjoittaa elämästään avoimesti, mutta kuitenkin yksityisyytensä säilyttäen. Toivolan ja Aili-tyttären arki on kuvattu lämpimän värikkäästi eikä sitä minua niin kiinnostavaa eduskuntaa jätetä väliin tässäkään kirjassa. Avoimella päättäväisyydellä päästään pitkälle ja särjetään kuplia sirpaleiksi. Hyvä niin.
”Rauha on kivun keskeltä löytyvä muistutus kauneimmasta osastani, siitä joka on kulkenut läpi kaiken aina tähän hetkeen asti. Se on se osa minussa, joka ei ole lakannut toivomasta, uskomasta ja luottamasta. Sen johdattelemana olen löytänyt tieni tähänkin asti. Rauha tuo luottamuksen siihen, että kelpaan ja riitän. ”

Jani Toivola: Kirja tytölleni. WSOY. 2018. 221s.

perjantai 20. huhtikuuta 2018

Juha Hurme: Niemi


”On huomattava, että Mikael Agricolalla oli samat ässät penaalissaan kuin Aleksis Stenvallilla: molemmat osasivat yhtä hyvin sekä suomea että ruotsia. Niinpä heillä oli vipu, millä vääntää suomen kieli uuteen vaiheeseen. Agricolan jättiurakan jälkeen suomen kirjakieli jämähti kolmeksi sadaksi vuodeksi niille sijoilleen, kunnes Stenvall uudisti sen seitsemän miehen voimallaan korkeimman sanojen taiteen kelpoisuuteen.”

Minulle vuoden kohokohta on aina Finlandia-palkintojen jako, eikä ehdokkaiden julkaisu paljon tuolle häviä. Viime marraskuun lopulla ankara flunssa oli kaatanut sänkyyn juuri kuin tuon vuoden merkkitapauksen oli määrä tapahtua enkä jaksanut olla siitä niin innoissani kuin normaalisti. Voitonhan vei Juha Hurmeen Niemi. Varasin kisan voittaneen kirjan kirjastosta pari päivää palkinnon jaon jälkeen ja siinä vaiheessa kirjaston varausjono oli venähtänyt valtavaksi. Ei auttanut kuin odottaa.

Saatuani kirjan pitkän odotuksen jälkeen ja aloitettuani sen lukemisen, sain huomata, että Niemi on aika jännä kirja ollakseen kaunokirjallisuuskategoriassa. Kirjan pää”henkilö” on Suomi tai oikeastaan suomen kieli. Hurme nimittää kylläkin Suomea Niemeksi ja suomalaisia niemeläisiksi. Mutta ennen kuin Niemen maankamaralle päästään, Hurme kuljettaa lukijaansa maailman synnystä neandertalilaisten kautta kohti Niemen historian taivalta. Niemen nykyinen väki on sekoitus kolmesta ilmansuunnasta tulleita maahanmuuttajia. Väkeä on tullut, mennyt ja geenit sekoittuneet eikä meillä loppujen lopuksi niin hirmu pitkään ole ollut mitään rajojakaan. Maaplänttimmekin on aivan eri kokoinen ja näköinen kuin millaisena me Niememme tällä hetkellä tunnemme.
”Neandertalin uljas ihmislaji on minun veikkaukseni todelliseksi, alkuperäiseksi perussuomalaisiksi!
Paljon ei heitä koskaan ollut. Koko neandertalilaisten populaatio olisi kylmien jäätiköitymisvaiheiden aikana mahtunut aina helposti Hartwall Areenaan lätkämatsia katsomaan.”

Jos Niemestä riittää jutun juurta, niemeläisten kielestä sitä vasta riittääkin. Suomen kieli on tuhansien vuosien saatossa muuntunut, saanut eri suunnista vaikutteita ja lainasanoja,uudistunut ja muotoutunut ainutlaatuiseksi kieleksi hienoine murteineen. Hurme tarinoi laajasti suomen kielestä tutustuttaen lukijan muun muassa Agricolaan, Matthiae Florinukseen sekä moneen muuhun suomen kielen vaikuttajaan. Unohtamatta tietenkään maailmalla vaikuttaneita mahtimiehiä ja tapahtumia.
”Agricolan jättiurakan jälkeen suomen kirjakieli jämähti kolmeksi sadaksi vuodeksi niille sijoilleen, kunnes Stenvall uudisti sen seitsemän miehen voimillaan korkeimman sanojen taiteen kelpoisuuteen.”

Niemi ei ole laiskan ihmisen kirja. Niemi on tietomäärltään muhkea kirja, reiluun 400 sivuun on saatu niin valtavasti asiaa ja nimiä, että ei tahdo perässä pysyä. Matkaa kertyy mailmankaikkeuden alusta fennomanian aamuun 1800-luvun alkuun. Kirja kaikessa mielenkiintoisuudessaan myös totaalisesti suomen kielen ilotulitusta, Hurmeen kieli on aivan älyttömän rönsyilevää, älykästä, värikästä ja hauskaa. Teoksessa on valtaisan paljon tekstinäytteitä, varhaiskalevalaisista myyttisten runoelmien katkelmista alkaen, kirjailijan loistavilla kommenteilla höystettyinä. Hurme on kyllä tehnyt valtavan työn kaiken lähdemateriaalin lukemisessa tätä kirjaa varten.

Tämä kirja on kyllä sellainen, jonka voisin hyllyyni hankkia. Jo ihan värikkään kielen takia, tai laajan tietomäärän. Kerrassaan ilahduttava piristys kaunokirjallisuuskategoriaan. Ilahduin myös, kun luin, että Suomen kustannusyhdistys lahjoittaa tämän kirjan kansanedustajillemme. Toivottavasti mahdollisimman moni heistä lukee Niemen ja huomaa miten valtavan värikäs ja kansainvälinen historia maallamme ja kielellämme todellisuudessa on.
”Sen lisäksi, että me täällä Niemellä olimme suunnilleen planeetan viimeinen rupusakki, joka oppi omalla kielellään lukemaan, niin tuommoista elämän ja ilon kieltävää moskaa tarjoiltiin! Ei ihme, että kantaväestöstä yhä synkistelee turhan tähden ja äänestää vaaleissa väärin, suhtautuu kaikkeen uuteen ja muuttuvaan väkivaltaisen torjuvasti ja palvelee baareissa kohtuuttoman töykeästi hienostuneiden alkoholijuomien kohtuullista ystävää”

Juha Hurme: Niemi. Teos 2017, 440 sivua.

keskiviikko 21. maaliskuuta 2018

Ritva Ylönen: Kalle Päätalo -Kirjailijan elämä


"Hermanni poreutui noitumaan, että veisata jollottamalla ei leipä levenisi. Laulunääni rinnastui Hermannilla joutavien kirjoitusten tuhertamiseen. Miehisellä miehelä ei ollut kummallekaan taidolle kipenettäkään käyttöä.”

Kalle Päätalo ei ole suomalaisille vieras. Hän on vuosikymmenten saatossa hurmannut omalla suoralla tavallaan usean vuosikymmenen aikana lukemattoman määrän lukijoita – ja dramatisointien kautta katselijoita, myös minut. Päätalon tarina on pitänyt otteessaan jo pitkään, mutta mikä kaikki on on kirjailijan luovuutta ja mikä totta? Miten hänestä oikein tuli koko kansan rakastama kirjailija? Yksi hänen faneistaan, Ritva Ylönen, on jättänyt fanittamisen taka-alalle ja kirjoittanut Päätalosta mittavan opuksen. Itseasiassa Ylönen on tällä hetkellä Suomen ainoa Päätalosta väitellyt tohtori.

Kirjailija Kalle Päätalo syntyi ja kasvoi Taivalkoskella Jokijärven kylässä. Lapsuus ei ollut helpoimmasta päästä, koska isä-Herkko kärsi mielisairaudesta ja Kallen piti vanhimpana poikana lähteä tienaamaan jo nuoresta tukkisavotoille. Kalle oli isänsä kaltainen kova työmies, mutta hänellä oli unelma: kirjoittaa. Kallella oli isältään salaa hankittu kirjakin: Mika Waltarin Aiotko kirjailijaksi. Sellaiseksi hän aikoi. Päätalo harjoitteli kirjoittamista milloin missäkin ja lähetti ennen pitkään tarinoitaan eri lehtiin ja kilpailuihin. Nuoren miehen suunnitelmiin tuli väliin sota, joka irroitti hänet lapsuudenkodistaan ja lopulta Kalle päätyi Tampereelle. Päätalo ei jättänyt haavettaan, vaikka hän ahersi rakennustyömailla ja opiskeli eteenpäin. Hänestä tulee ajan mittaan kysytty rakennusmmestari, mutta polte kirjoittamiseen jatkui ja lopulta siitä tulee kokopäivätyö.

Kun kirjoja alkoi ilmestyä, sellainen ilmestyi joka vuosi. Uuden kirjan kirjoittaminen oli kovaa työtä, kirjat kun eivät ole mitään ohuita. Mutta eipä ollut kirjailija laiskakaan: Kirvesties yläkerrassa työpäivä alkoi kahdeksan maissa aamulla ja päivä jatkui iltaan, työn keskeytti vain lounas, päiväunet ja kahvi aina samaan aikaan. Uutta tekstiä syntyi joka päivä oli arki tai pyhä. Kova työtahti ja elämä vaati pidemmän päälle veronsa, Päätalo kärsi elämänsä aikana monista sairauksista eikä yksityiselämäkään aina ihan putkeen mennyt.
”Kirjailijakutsumus poltti sisimmässä. Kalleen iski pelko, että rakennustyömaiden kovuus ja teknisyys tappaisivat hänen sisältään kirjoittamisessa tarvittavan herkkyyden ja luovuuden kipinän – että ´vielä minä näytän´-eetos kohdistuisi ja löytäisi tyydytyksensä rakentamisen esimiestehtävissä ja sen tuomassa taloudellisessa turvallisuudessa.”

Kalle Päätalo – Kirjailijan elämä on mielenkiintoinen kurkistus Pätalon elämään, jos sen haluaa lukea yhden kirjan tiiviissä paketissa. Kirja kattaa Päätalon elämäntarinan ja uran eri näkökulmista. Ylönen ei takerru traagiseen lapsuuteen tai esimerkiksi Pätalon naisseikkailuihin, vaan tarina kulkee sujuvasti eteenpäin niputtaen aiheen luvun alle. Ilahduttavaa kirjassa erityisesti on se, että Ylönen käyttää päätalomaista kieltä: Ylönen on tähän kirjaan ominut päätalomaisia ilmaisuja ja sanoja selittäen murreilmaisuja auki lukijalle. Kuriositeettina Ylönen paljastaa miten Päätalo on tehnyt peitenimet kirjoihinsa.

Päätalon elämä on tarina siitä miten vaatimattomista oloista voi ponnistaa. Kovaa on ollut taival, mutta kaiken kovuuden Päätalo on kääntänyt elämässään voitoksi pitäen päämäärän mielessä. Tämä kirja on ”mölläri” siitä, miten aiottiin kirjailijaksi ja mitä sitten tapahtui. Innostava tarina siitä miten ei ikinä tule antaa periksi omista unelmistaan.
”Lukijakirjeiden mukaan Päätalo on koko kansan terapeutti ja paranta, toivon antaja, mielen apteekki. Hän on historian kirjoittaja, todenpuhuja, kielen uudistaja, koko kansan keskusmuisti ja elämäntaidon opettaja. Hän viihdyttää, naurattaa, itkettää, tuo nautintoa – on inhimillisten tunteiden tulkki. Hän on väkivahva, heikko, ujo, arka ja vaatimaton, mutta juuri siksi karismaattinen. Salarakaskin. Hän on koti-ikävän ja suomalaisten arvojen ruummillistuma. Hän on huumetta ja lääkettä. Samanaikaisesti. Hänen itsetuntonsa on sekä matala että korkea. Hän on lukijoiden kaikuluotain – koti, uskonto ja isänmaa. Ruoppaaja, joka kourii lukijoidensa muistin syövereistä viimeisetkin pohjamudat. Vapauttaja. Vapahtaja. Työn sankari. Kirjailijoista kirjailijoin.”

Ritva Ylönen: Kalle Päätalo -Kirjailijan elämä. SKS, 2017. 490s

keskiviikko 28. helmikuuta 2018

Jani Toivola: Musta tulee isona valkoinen

 ”Silti koko Suomi saman pöydän ääressä on usein ollut suuri herättelijä. Teemme joka päivä töitä omien arvojemme pohjalta, ja aina ne eivät kohtaa. Se on saanut minut pohtimaan suhdettani yhteiskuntaan ja erilaisiin arvoihin osana tuota yhteiskuntaa. Oli ihminen kuka tahansa tai sanoi mitä tahansa, eduskunnassa hän ei katoa silmistäni vaan istuu seuraavanakin päivänä kanssani saman pöydän ääreen. Se pakottaa kerta toisensa jälkeen katsomaan asioita silmiin, se pakottaa etsimään tietä ja ymmärrystä toistemme luo.”
Kenellekään tämän blogin lukijoista ei liene epäselvää se miten valtavan kiinnostunut olen politiikasta ja polittisista elämänkerroista. Kun huomasin tämän kirjan kirjaston hyllyssä, en voinut olla tarttumatta tilaisuuteen: kirjahan oli varsinainen herkkupala, epätavallista reittiä Arkadianmäelle päätyneen Suomen ensimmäisen tummaihoisen kansanedustajan tarina. Onhan tämä luettava.

Musta tulee isona valkoinen on Jani Toivolan elämäntarina. Kirja etenee kronologisesti pikku-Janin elämästä kohti nykyisyyttä. Toivolan elämästä kenialainen isä katosi pojan ollessa ihan pieni, äiti kasvatti tanssimista ja näyttelemistä rakastavaa poikaansa yksin, kunnes perheeseen tuli isäpuoli ja myöhemmin sisaruksia. Erilainen Jani joutui koulussa kiusatuksi, mutta sittemmin Toivola on kääntänyt kurjat kokemukset voitokseen: hän kiertää kouluissa puhumassa kiusaamisesta ja pitää tärkeää asiaa muutenkin esillä.

Kirja kertoo miten paljon Toivolassa on paljon päättäväisyyttä, rohkeutta, energiaa ja intohimoa. Hän halusi näyttelijäksi ja pääsikin miltei Teatterikorkeakouluun – pääsykokeiden viimeiseen vaiheeseen. Teakin ovet kuitenkin pysyivät suljettuina ja Toivola lähti toteuttamaan unelmaansa näyttelemisestä NewYorkiin. Täysin uudessa ympäristössä Toivola etsi itseään, löysi ja oppi uutta. Vastoinkäymisiltä hän ei säästy, mutta käänsi lopulta ne voitokseen.
”Sinä vuonna kun tulin valituksi eduskuntaan, saivat perussuomalaiset ison vaalivoiton ja useita uusia paikkoja eduskunnassa. Median huomio kiinnittyi paljon heihin. Ilmassa oli sellaista odotusta, että he tekisivät virheitä tai käyttätyisivät huonosti. Toisinaan joku heidän eduskuntaryhmänsä jäsen niin tekikin, mutta pääosin tuollainen odotusilmapiiri tuntui sivusta seurattuna kohtuuttomalta perussuomalaisten enemmistöä ajatellen. Tiedostin myös, että pääsin itse huomattavasti helpommalta. Kukaan ei odottanut minun mokaavan tai sanovan jotakin tyhmää tai sopimatonta. Sain rauhassa hapuilla ja olla kömpelösti pihalla.”

Minulle luonnollisesti kirjan mielenkiintoisin osuus oli Jani Toivolan kokemukset ja ajatukset kansanedustan työstä. On varmasti iso asia olla ensimmäinen tummaihoinen kansanedustaja ja tulla vielä politiikan ulkopuolelta suoraan eduskuntaan aikana, jolloin Perussuomalaiset saivat jytkynsä ja hallitus hehkui sateenkaaren väreissä. Toivolan teksti on rehellistä ja aitoa: hän kertoo suoraan millaista on olla politiikan keltanokka suuressa ja hienossa talossa. Hän on jättänyt politiikkaan kädenjälkensä, uuden avioliittolain hyväksytty esitys on Toivolan nimissä.

Jani Toivolalla oli ollut pitkään unelma: hän halusi tulla isäksi. Eikä ihan vai viikonloppuisäksi, vaan hän halusi olla lähivanhempi Hän on homo ja tiesi, miten vielä vähän aikaa sitten yhteiskunta piti homoutta ja isyyttä toisensa poissulkevina asioina. New Yorkissa hän näki ravintolassa miesparin, jolla on pieni lapsi. Unelma on siis mahdollista. Vuosien päästä tuore kansanedustaja sai sähköpostia, joka mullisti hänen elämänsä. Monen palan loksahdettua paikoilleen Toivola oli menossa eduskunnan puhemiehen huoneeseen kertomaan elämänsä suurimmasta asiasta.

Musta tulee isona valkoinen on mielenkiintoinen kirja. Se on vahva kertomus pelosta ja siitä selviytymisestä, rehellinen ja rohkea. Vaikka kirja ei kronologisuudessaan kovin yllätä, elämäntarinan rinnalla kulkee toinen tarina: Toivolan ja hänen veljensä matka tuntemattomien sukulaisten luo Keniaan. Keniassa moni pala löytää paikkansa.

Palapelin palojen etsimistä ja niiden löytymistä on mielenkiintoista seurata umpirehellisen ja syväluotaavan kirjan sivuilla ja tuon etsinnän kertomisen Toivola tekee taidolla – suoraan, mutta nostamatta itseään kuitenkaan jalustalle.
”Yhtäkkiä olet yksin, seuranasi vain pelko ja epävarmuus. Ympärilläsi avautuu jonkinlainen neutraali tyhjyys, joka sinun pitäisi psytyä tyttämään elämällä: ihmisillä, ystävillä, arkisilla rutiineilla, lempipaikoilla, työllä, harrastuksilla, juhlilla... Ei auta muu kuin ryhtyä päättäväisesti hommiin.”

Jani Toivola: Musta tulee isona valkoinen. 2016, Siltala. 266 s.


keskiviikko 31. tammikuuta 2018

Farida Khalaf ja Andrea C. Hoffmann: Olin Isisin vanki. Nuoren jesiditytön kauhujen kuukaudet

””Minä en en nouse tuohon autoon! Päästä irti!” huusin hänelle.
”Voi kuule, kyllä sinä nouset”, arabimies sanoi ja tyrkki minua tylysti kiväärinperällä kohti linja-autoa. Huidoin villinä ympärilleni. Silloin mies suuttui.
”Senkin pikkuelukka”, hän tuhahti. ”Kyllä sinusta vielä niskoittelu kitketään.””


Isis ja turvapaikanhakijat. Kaksi sanaa, jotka herättävät paljon tunteita. Moni hyväksyy Eurooppaan turvaa etsimään lähteneet ihmiset, mutta vastustajia, niistäkään ei ole pulaa. Kun näin Farida Khalafista kertovan kirjan kirjastossa, ajattelin, että ehkäpä tämä kirja antaisi yhden äänen sille miksi niin moni lähtee etsimään turvallisempaa elämää täältä.

Kirjan alussa eletään vuotta 2014. Farida on aivan tavallinen 17-vuotias nuori, joka haaveilee matematiikan opiskelusta, lukee muotilehtiä ja auttaa äitiään kotitöissä. Hän asuu perheensä kanssa Irakissa Kochon jesidikylässä. Elämä on ihanaa ja huoletonta, mutta uutisista alkaa tulvia elämää synkentäviä pilviä.

Isisin terroristit saivat valloitettua paikkakunnan toisensa jälkeen ja lopulta he olivat Faridan kotikylässä. Faridan elämässä muuttui sinä päivänä kaikki, kun Isis tunkeutui hänen paratiisiinsa. Isis-taistelijat teloittivat kylän miehet ja sieppaa naiset ja lapset.

Alkoi Faridan pahin painajainen. Hän joutui eroon perheestään ja lopulta päätyi orjamarkkinoille Syyriaan. Farida myytiin muiden tyttöjen tavoin Isis-taistelijan seksiorjaksi, vain siksi, että hän tunnustaa toista uskoa kuin islamia. Farida joutui kokemaan väkivaltaa, raiskauksia, pelkoa ja mitätöintiä jatkuvasti. Hänet myytiin moneen kertaan uudelle miehelle ja joutui muuttamaan uusiin, yleensä pahempiin olosuhteisiin. Farida yritti itsemurhaa monta kertaa ja kertaalleen hänet pahoinpideltiin miltei kuoliaaksi.

Mutta matkalle sattui myös vähän vähemmän raakalaismaisia Isis-taistelijoita. Farida sai kaikesta huolimatta hoitoa ja lopulta onnistui muiden tyttöjen kanssa pakenemaan leiristä omiensa luo, mutta siellä ei mikään enää ole ennallaan.

Kirja on varsinainen jännitysnäytelmä ja pitää lukijansa hyvin tehokkaasti otteessaan. Vaikka kirjan takakansi paljastaakin onnellisen lopun, onnellisen alun ja onnellisen lopun väliin mahtuu valtavan riipaiseva jännitysnäytelmä, joka on valitettavasti tositarina. Kirjan lopussa paljastuu ketkä Faridan perheestä säilyi hengissä ja millaisen vastaanototn seksiorjat saivat omassa yhteisössään. Jesidien keskuudessa kun raiskattu nainen oli pilattu loppuiäkseen.

Farida Khalaf on rohkea nainen. Hän on tehnyt todellisen urotyön kertoessaan millaisessa todellisuudessa Isis on muunuskoisia pidellyt ja millaisen häpeän leiman raiskatut tytöt saivat omiltaa selviydyttyään elossa. Kirja sisältää väkivaltaa ja raakuuksia, mutta niillä ei millään lailla mässäillä eikä niitä hehkuteta liikaa, ne kerrotaan tapahtuneina tosiasioina. Faridalle ja hänen kohtalotovereilleen todella toivon, että he saavat Euroopassa kaiken sen hyvän, jota me vain suinkin voimme antaa. Ja niin, kenelle suosittelen kirjaa? Erityisesti heille, joiden mielestä Faridan kaltaisten ei pitäisi tulla tänne.
”Myyty. Kesti hetken ennen kuin tajusin, mitä oli tapahtunut. Minut oli luovutettu omistajalta toiselle kuin nauta karjamarkkinoilla. Miehet, jotka olivat siepanneet minut ja pitäneet minua vankinaan, olivat myyneet minut. He olivat käärineet rahaa sillä, että luovuttivat minut toisillemiehille, jotka nyt saivat tehdä minulle, mitä mielivät.”

Farida Khalaf ja Andrea C. Hoffmann: Olin Isisin vanki. Nuoren jesiditytön kauhujen kuukaudet.

Minerva Kustannus Oy 2016, 224 s.  

sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Lauri Nurmi: Perussuomalaisten hajoamisen historia

”Kello 18.30 ryhmään on lupautunut 20 edustajaa. Rami Lehto on pudonnut pois, ja Ville Vähämäelle ei vieläkään ole edes kerrottu operaatiosta, vaikka Vähämäki oli soittanut iltapäivällä vielä takaisin Leinolle. Linjaksi on alun perinkin sovittu, että häivähdyskin uskoa Halla-ahon mahdollisuuksiin tai empiminen pudottaa nimen pois listalta.”

Mitä jäi mieleen kesästä 2017? Monelle se, että kesä oli kylmä ja sateinen, mutta minulle ehdottomasti kesä 2017 oli se kesä, jolloin kotimaan politiikan kiemurat voitti kaikki telkkarin kesäuusinnat. Suomen ikiomasta House of Cardsista ei todellakaan juonenkäänteitä puuttunut. Seurasin suurella mielenkiinnolla jo perussuomalaisten puheenjohtajakisaa, mutta pj-valintaa seuranneet tapahtumat olivat kiinnostavuudessaan aivan oma lukunsa.

Kun luin uutisen Aamulehden Lännen Mediassa työskentelevän politiikan toimittajan Lauri Nurmen kirjasta, kävin ostamassa sen samana päivänä. Halusin tietää enemmän siitä miksi puolue jakaantui kahtia ja oliko kaiken takana tarkempi käsikirjoitus mitä annettiin ymmärtää. Perussuomalaisten hajoamisen historia-kirja kertoo vastauksen: kyllä oli.
”Populismi on parhaimmillaan ja pahimmillaam juuri sitä, mitä Putkonen kuulijoilleen annostelee: hän valitsee mieleisensä faktat ja yhdistelee niitä todellisista syy-seuraus-suhteista piittaamatta.”

Nurmi oli jo pitkään seurannut perussuomalaisten hajoamiseen johtanutta kehitystä. Puheenjohtajakamppailun ollessa kuumimmillaan hän kiinnitti huomiota Soinin tyyneyteen, kun Halla-aho totesi julkisuudessa, että Soini joutuu jättämään ministerinpestinsä hänen tultua puheenjohtajaksi. Nurmi alkoi epäillä, että jotakin on tekeillä. Hän oli saanut vihiä konkreettisesta varasuunnitelmasta kesän kynnyksellä. Halla-ahon voittoon alkoivat varautua soinilais-terholaisen ryhmän lisäksi myös kokoomus ja keskusta. Oli suunnitelma ja varasuunnitelma. Toinen niistä toteutui.
”Tiedotteen muotoilu paljastaa, että Halla-aho mieltää Soinin johtaman puolueen osaksi maahanmuuttokriittistä liikettä. On siis olemassa liike, jolle perussuomalaiset voi olla hyödyllinen työkalu. Pienen ja syrjityn ihmisen asiasta – siitä Soinin vaalimasta vennamolaisuudesta – ei löydy jälkeäkään, kun tutustuu Halla.ahoin kannattajien kirjoituksiin tai miehen itsensä lausuntoihin.”

Halla-aho joukkoineen voitti kisan. Sitä seurasi neuvotteluita tuloksena perussuomalaisten joutuminen oppositioon. Valintaa seuranneena tiistaina seurasin suorana netistä, kun kaksikymmentä perussuomalaista ilmoitti jättävänsä puolueen. Yllätyin melkoisesti. Se tuntui yllättäneen kaikki muut politiikan seuraajat paitsi Nurmen, koska hän tiesi mistä oli kyse. Hän oli kirjoittanut Halla-ahon puheenjohtajavalinnan varalle tehdystä suunnitelmasta uutisen jo viikko ennen puoluekokousta.
”Pääministeri Sipilä ei välttämättä koskaan myönnä, että hänellä olisi ollut valmiina suunnitelmaa Halla-ahon voiton varalle tai että hänen oma puolueensa olisi aloittanut jo toukokuussa salaista operaatiota, joka päätettiin käynnistää juuri siksi, että keskusta varautui etukäteen perussuomalaisten hajoamiseen ja halusi hyötyä siitä.”

Politiikan suurkuluttajalle kirja on ehdoton lukuelämys. Vaikka kupletin juonen tietääkin jo ennalta, kirja avaa monia sellaisia asioita, joita ei julkisuudessa ole esiintynyt. Nurmi on todella aiheeseensa perehtynyt, hän taustoittaa varsin perusteellisesti perussuomalaisten julkisuudelta piilossa pysyneitä riitoja ja ongelmia. Puolueen sisällä oli ollut jännitteitä ja sisäisiä erimielisyyksiä jo pitkään. Sivuilla vilahtavat muun muassa Hakkaraisen ja Tynkkysen toilailut. Nurmi on myös haastatellut lukuisan joukon eri tavoin tapahtumiin osallistuneita poliitikkoja. Kirjan lopussa on hyvin laajat haastattelut jo yksistään Timo Soinista ja Jussi Halla-ahosta. Heidän lisäkseen omilla nimillään esiintyvät muun muassa Jussi Niinistö, Matti Putkonen, Juho Eerola, Olli Immonen, Sampo Terho, Veera Ruoho, Antti Rinne, Alexander Stubb sekä Anna-Maja Henriksson. Kirja avaa myös mielenkiintoisen ikkunan politiikan toimittajan arkeen, sen haasteisiin ja kohtaamisiin.

Politiikka on kova laji, mutta mielenkiintoinen sellainen ja välillä myös taidokasta teatteria. Saisivat tv-sarjojen käsikirjoittajat ottaa mallia, ainakin kesäuusintoihinsa.
”Soini valaa uskoa ja valmistaa joukon kokemattomia kohtaamaan myrskyisän palautteen. Lopuksi hän irrottaa pinssin puvuntakkinsa rintapielestä ja laskee sen pyödälle. Terho poimii arvoesineen povitaskuunsa muistoksi. ”Kun Timo sanoi, että mennään sitten, ja irrotti pinssinsä, huoneessa oli vakavaa ja hiljaista”, eräs nykyisistä sinisistä myöntää.”


Lauri Nurmi: Perussuomalaisten hajoamisen historia. Into kustannus. 2017. 307s.