lauantai 30. huhtikuuta 2022

Kaari Utrio: Ruma kreivitär


 ”- Jumala on määrännyt ihmisen säädyn, ja siinä hänen on pysyttävä, opetti vaunumestari. Häntä kauhistutti ajatus maailman muuttumisesta niin tasavertaiseksi, ettei kukaan enää tilaisi vaunuja, joista voitiin oveen maalatun vaakunan vuoksi periä kolminkertainen hinta.”

Tässä kuussa minulla oli blogia varten aivan muut kirjat mielessä. Yritin ja yritin lukea Putinin elämänkertaa, mutta aihe on sen verran vastenmielinen, että keskenhän se jäi. Nyt oli todellakin jonkun kepeämmän kirjan vuoro.


Niinpä kävelin kirjahyllylleni ja nappasin Kaari Utrion Ruman kreivittären. 


Ruma kreivitär kertoo neljästä hyvin erilaisesta naisesta. Kreivittäret Dorotea ja Julia elävät naimattomina rapistuvassa kotikartanossaan. Dorotea on sisaruksista kauniimpi, Julia on saanut liikanimen ”Ruma kreivitär”. Isä-kreiville viina ja uhkapeli maistuvat enemmän kuin mikään muu ja mies hävittää omaisuuttaan minkä ehtii. Pappa päätyy neitien tulevaisuutta ravistelevaan ratkaisuun. 


Toisaalla elää mamselli Carolina, kaunis ja rikas, mutta porvaristaustainen. Hänellä on suurena päämääränä päästä ylhäisön pariin. Kirjan neljäs keskeinen nainen on Augusta, kaunis, rikas ja ylhäinen, naimaton hänkin. 


Toki tarinassa on mukana miehiäkin, perheenjäseniä, sukulaisia, palvelijoita, rahvasta. Miehistä keskeisessä osassa on tehtailija Anton Wendel, joka on saanut kirjassa sankarin roolin. Hän liittyy neitien päämäärään mielenkiintoisella tavalla.


Alkuun luulisi, että tässä on taas yksi menneisyyteen sijoitettu rakkausromaani, mutta eipä ole.  Toki sitä rakkautta tarinasta löytyy, mutta samalla kurkistetaan naisen asemaan 1830-luvun Suomessa ja sääty-yhteiskunnassa. Säännöistä pidettiin lujaa kiinni eikä niitä rikkovia katsottu kovin suopeasti. Kirjassa nousee esiin myös miten suomen kieleen tuolloin suhtauduttiin. Sitä pidettiin rahvaan mongerruksena, jota herrasväen ei tarvinnut osata. Vielä ei ollut fennomaanien ja Lönrotin aika.

Hetken Carolinaa kirpaisi, että paroni erotti yhdellä silmäyksellä hänen paikkansa säätyjen järjestelmässä.”

Tämä oli taatusti parempi ja mukavampi lukukokemus kuin Putinin elämänkerta.  Ihailen Utrion tietomäärää  ja tapaa ripotella se kaikki kiinteäksi osaksi hyvin etenevää tarinaa. Lukiessa en voinut välttyä helpotuksen huokaukselta, että elän 2020-lukua paljon vapaammassa maailmassa.

”-Kuka tahansa, jolla on oma vaatturi, on herrasväkeä, Julia sanoi painavasti.  - Ja sit varmemmin, jos hänellä on oma laiva, talo Bulevardilla, herra Engelin piirtämä kartano, kaksisataa työntekijää ja englantilainen puutarhuri.”


Kaari Utrio: Ruma kreivitär. Tammi. 2002. 362s.

torstai 31. maaliskuuta 2022

Han Kang: Valkoinen kirja

 



”Tästä lähtien annan sinulle valkoisia asioita.


Ojennan sinulle valkoisia asioita,

vaikka ne saattavat likaantua.


Enkä enää kysy itseltäni

saanko antaa sinulle tämän elämän.”


Eteläkorealaisen Han Kangin romaani Vegetaristi jäi pitkäksi aikaa pyörimään mieleeni. Koin tarinan miltei henkilökohtaiseksi, olenhan itsekin kasvissyöjä. Kun Sofi Oksanen suositteli Han Kangin Valkoista kirjaa jossakin hänen videoissaan, en epäröinyt hetkeäkään tarttua siihen.


Kirjassa nimetön kertoja pohtii parin tunnin ikäiseksi jäänyttä isosiskoaan. Kirjan punaisena, tai tässä tapauksessa valkoisena lankana kulkee valkoinen väri, erilaiset valkoiset asiat: lumi, jää, maito, riisikakku, suola, valo, rintamaito jne. Valkoisen värin kautta kertoja pohtii kuolemaa, surua, kipua ja menetystä. Millaista siskon elämä olisi ollut? Millaiseksi kertojan elämä olisi muodostunut, jos sisko olisi jäänyt eloon?


Valkoinen kirja on pieni suuri kirja. Paksu se ei ole, mutta sitäkin vakuuttavampi. Se houkuttelee ahmaisemaan itsensä kerralla, mutta suosittelen kuitenkin lukemaan siitä lyhyen tuokiokuvan kerrallaan ja viettää hetki luettua pohdiskellen. 


Vaikeista aiheista huolimatta kirja ei tunnu rankalta tai ahdistavalta. Kuolemasta ja surusta puhuminen pelottaa monia, mutta tämä kirja on osoitus siitä, miten kauniisti menetystä voi käsitellä.  


Teoksena tämä on hyvin erilainen kuin Vegetaristi, mutta yhtä suuren vaikutuksen se tekee.

”Kun katsoin sinun silmilläsi, näin eri tavalla. Kun kävelin sinun ruumiissasi, kävelin eri tavalla. Halusin näyttää sinulle puhtaita asioita. Halusin näyttää sinulle ennen kaikkea puhtauden ennen julmuutta, surua, epätoivoa, saastaa ja tuskaa. Mutta se ei onnistunut yhtä hyvin kuin toivoin. Katsoin usein silmiisi kiinteästi, kuin etsien hahmoa syvästä, pimeästä peilistä.”


Han Kang: Valkoinen kirja. Gummerrus. 2021. 111 s.


Vegetaristiin pääset tästä.

maanantai 28. maaliskuuta 2022

Ilkka Karisto: Vankina Venäjällä: Suomalaisen huumekuriirin uskomaton tarina

 ””Siellä haisi homeelle, lialle, paskalle. Kissan ulosteille ja ihmisen ulosteille. Patja, joka mulle annettiin, oli lumpuilla täytetty, ja sen päällikangas oli oksennuksessa, paskassa ja ties missä kurassa. Ja kun käänsin kraanan auki, sieltä tuli ruskeaa vettä, joka haisi ihan paskalle. Se poliisivankilaan saapuminen oli ensimmäinen herätys siitä, mitä oli luvassa.”

Alkuvuodesta katselin Ylen erinomaista sarjaa ”Linna” ja siellä yksi vangeista mainitsi kirjasta ”Vankina Venäjällä”. Kirja herätti mielenkiintoni, koska olin aikoinaan omin silmin nähnyt pienen palan venäläistä vankilamaailmaa. Vuosituhannen alkupuolella pääsin vierailemaan kolmessa eri vankilassa Pietarissa. Tai no kahdessa, se yksi oli vankisairaala.


Eletään vuotta 2012. Jan Salo lähtee käymään Venäjän puolella, vaikka puoliso laittaa vastaan. Salolla on jo siinä vaiheessa rikos - ja huumetaustaa, ja hän lähtee rutiininomaiselle huumekeikalle rajan toiselle puolelle. Tällä kertaa kotimatka tyssää Venäjän rajalle ja sen jälkeen suunta oli jotakin aivan muuta kuin kotiin. Suunta kulki kohti Viipuria.


Vaikka vankilamaailma on Salolle tuttu entuudestaan, Venäjällä on aivan eri käytännöt ja lainalaisuudet, oloista puhumattakaan. Salo ei osannut kiinni jäädessään edes venäjää. Vähän kerrassaan hän pääsee jyvälle siitä miten kaikki toimii ja kuka on kukin vankilan hierarkiassa.


Venäjällä alinta kastia ovat ”alennetut”, joiden kanssa ei edes puhuta, käytetä samoja ovenkahvoja tai vessoja, tai olla mitenkään muuten kosketuksissa. He tekevät kaikki likaiset työt ja ovat kuin orjia systeemin sisällä. Heidän lisäkseen vankijoukkoon mahtuu henkilökunnan kanssa yhteistyötä tekeviä luottovankeja, mafian palkkalistoilla olevia vankeja ja niin sanottuja ”laillisia varkaita”. Suurin osa vangeista, Salo mukaan lukien, kuuluu ”jätkiin”. Kuri on tiukka ja korruptoitunut henkilökunta ei kaihda väkivaltaa, mutta oikeastaan vangit saavat elellä miten haluavat ja mafian alaiset rikollispomot laittavat ukot ruotuun.


Viipurissa vierähtää aikaa kuukausikaupalla, kunnes Salo lopultakin saa tuomion: seitsemän vuotta tiukan kurin leiriä. Hänet lähetetään kärsimään tuomiotaan Komin tasavaltaan vankileirille IK-25, jossa 1 500 vankia on majoitettu neljään kaksikerroksiseen parakkiin.

””Oletko siis ihan oikea suomalainen? ne kysyivät. ”Mitä vittua sä sitten täällä teet?””

Koko tuomionsa ajan Salo toivoo yhtä asiaa: mahdollisuutta päästä Suomeen suorittamaan rangaistusta. Viimein kolme vuotta lusittuaan matka kotiin pääsee alkamaan. Suomessa olot ovat huomattavasti paremmat, läheiset lähempänä ja tuomiokin muutetaan vastaamaan suomalaista  järjestelmää. Tie vie avovankilan kautta koevapauteen ja lopulta tuomio oli kärsitty. Suomessa Salo kummastelee pulleita suomalaisvankeja ja hyvätasoista vankilaa. Venäjällä vangit tullessaan saattoivat olla pulleita, mutta vangille oli tiedossa varma laihdutuskuuri.


Kirjaa lukiessa tuli mieleen kaikki se, jonka itse näin omin silmin vieraillessani vankiloissa. Muistan muun muassa vessan, joka oli pelkkä reikä lattiassa ja ahtaan vankisairaalan silmäosaston sellin. Sieltä lähtiessämme yksi ryhmämme jäsenistä tönäisi minua ja sanoi, että katso, tuo on heidän ruokaansa. Vieressäni oli epämääräisen näköinen iso metalliastia täynnä vihertävänruskeaa litkua. Silloin tajusin miksi ruokalähetykset olivat vangeille niin tärkeitä. Koskaan ei tarvinnut pelätä ja vangit olivat minua ja meitä kaikkia kohtaan kohteliaita. 


Kirja on todella mielenkiintoinen ja kirjoitettu niin, että sen sanoma avautuu vankielämästä mitään tietämättömälle. Kirjassa raotetaan tutkintavankilan viestinvälitysverkostoa, vankien keskinäistä hierarkiaa, venäläisen vieraanvaraisuuden muotoja kuin lemmikkikissojen pitämistä vankilassa. Kaikki sen mukaan mitä Jan Salo vankivuosinaan Venäjällä koki, näki ja oppi.

”Kun kaikki oli valmista, venäläinen vartija soitti käsirautoja, jotka yhä olivat Salon anteissa, ja sanoi suomalaisille saattajille venäjäksi: ”Näitä ette saa mukaanne. Teillä on oltava omat käsiraudat. Onko teillä?”

Kumpikaan hakijoista ei ymmärtänyt venäjää ja konsulaatin tulkki seisoi sivummalla, joten Salo itse käänsi suomalaisille saattajilleen, mitä venäläinen vartija oli sanonut.

Vantaan vankilan vartija sanoi: ”On meillä raudat, mutta ei niitä tarvitse laittaa.”

Salo käänsi lauseen venäjäksi. Vartijat katsoivat hämmästyneinä häntä, sitten suomalaisia saattajia.”


Ilkka Karisto: Vankina Venäjällä: Suomalaisen huumekuriirin uskomaton tarina. WSOY. 2018. 217 s.

maanantai 28. helmikuuta 2022

Kalle Kniivilä: Putinin pahin vihollinen – Aleksei Navalnyin tarina


 ”Putinin Venäjän poliittista järjestelmää voi kutsua näennäisdemokratiaksi. Myös vaalit ovat näennäiset - niitä tarvitaan vallanpitäjien legitimiteetin säilyttämiseksi, mutta ei niissä voi vallanpitäjiä vaihtaa. Sen sijaan äänestäjien odotetaan tulevan uurnille antamaan tukensa vallitsevalle järjestykselle, jonka vaihtoehtona on kaaos.”

Enpä arvannut miten ajankohtaiseksi tämän kirjan viesti tulee, kun aloitin sitä lukemaan. Venäjä hyökkäsi Ukrainaan eikä mistään muusta  ole puhuttu moneen päivään kuin Ukrainasta, sodasta, Venäjästä ja Putinista, Navalnyin sanoin Vladimir Kalsarimyrkyttäjästä.


Putin lähipiireinen on tunnetusti huono valehtelemaan. Sen me länsimaalaiset tiedämme eivätkä kaikki venäläisetkään niele hänen harhojaan. Jotkin rohkeat uskaltavat sanoa sen ääneen ja myös sen, mikä on pielessä.


Yksi tällainen rohkea on Aleksei Navalnyi, tämän hetken kuuluisin poliittinen vanki.


Seurasin sivusilmällä suomalaisesta mediasta Navalnyin myrkytyskeissiä, mutta silti koko mies jäi minulle aika tuntemattomaksi. En tietänyt hänen taustastaan kovinkaan paljoa. 

”Loukkasin häntä anteeksiantamattomasti selviämällä hengissä, vaikka minut hänen käskystään yritettiin tappaa.”

Sydsvenska Dagbladetin toimittajan, Kalle Kniivilän kirjoittama kirja alkaa mielenkiintoisesti päivästä, jolloin Navalnyi oli määrä murhata. No, kaikki me tiedämme nyt, ettei se onnistunut. Ja se, miksi ei ja mitä siitä seurasi, käydään kirjassa tarkasti läpi. Ja  kuten myös se, miksi Navalnyi on päätynyt Putinin pahimmaksi viholliseksi. Hän on sitkeästi  taistellut Venäjän korruptiota vastaan ja paljastanut Putinin hallinnon mielipuolisuuden. Tällä hetkellä Navalnyin organisaatio on julistettu äärijärjestöksi ja se on lakkautettu. Kirjassa valotetaan myös sitä, mitä Venäjän politiikassa tapahtuu, kun Navalnyi on vankilassa ja hänen lähimmät kollegansa maanpaossa.


Kniivilän yksi keskeisistä viesteistä on se, että niin kauan kuin Putin on vallassa, Navalnyi pysyy vangittuna. Tällä hetkellä Navalnyi kärsii kahden ja puolen vuoden rangaistusta jutusta, jonka tuomion Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on todennut perusteettomaksi. Valmisteilla on uusia syytteitä ja ne voivat johtaa yli 20 vuoden tuomioon. Vankilassa istuva Aleksei Navalnyi on saanut Euroopan parlamentin ihmisoikeuspalkinnon.

”Venäläiset pelkäävät nyt omaa valtiotaan enemmän kuin koskaan sitten Neuvostoliiton hajoamisen. Vladimir Putinin valtakoneisto tekee nyt kaikkensa Navalnyin murtamiseksi ja hänen poliittisen liikkeensä tuhoamiseksi. Tämä ei kuitenkaan ole merkki valtakoneiston voimasta vaan pikemminkin sen hauraudesta"
Kniivilä tuntee Venäjän hyvin, aiemmin mies on toiminut Ruotsin suurlähetystön lehdistöneuvoksena Moskovassa ja Kiovassa. Hän on opiskellut venäjää Leningradin yliopistossa ja Itä-Euroopan tutkimusta Lundin yliopistossa. 1990-luvun alussa Kniivilä toimi Kansan Uutisten kirjeenvaihtaja Moskovassa. Putinin pahin vihollinen on Kniivilän viides Venäjää ja entistä Neuvostoliittoa käsittelevä kirja. 


Kirjan lopussa olevassa liiteosiossa on Navalnyin oikeudessa pitämä puhe sekä pari vankilassa kirjoittamaa kirjettä. Ne antavat paljon ajattelemisen aihetta ja ovat kerrassaan hienoja tekstejä. Lisäksi liitteiden joukossa on vankilan päiväohjelma.


Kirja antaa hyvin vastauksia siihen kuka Aleksei Navalnyi on, mutta vielä paremmin pääsee jyvälle siitä, millainen koko itänaapurimme johto oikeastaan nykyään on. Ja täysin mätähän se on. Näinä sodan melskeen aikoina tieto Venäjän hallinnon hullusta toimintatavasta ei ole pahitteeksi.

”Jurin mukaan myrkytyksen uhriksi ei ole joutunut pelkästään Navalnyi, vaan koko Venäjän yhteiskunta. Se on myrkytetty valheilla.”

Kalle Kniivilä: Putinin pahin vihollinen – Aleksei Navalnyin tarina. Into. 2021. 226s.


Olen aiemmin kirjoittanut Kalle Kniivilän kirjasta Neuvostomaan lapset, Balttian venäläiset. Postaus löytyy tästä.


Aleksei Navalnyin YouTube-kanavalle pääset tästtä.

lauantai 26. helmikuuta 2022

Michael Palin: Pohjois-Korean päiväkirja

 ””Se ero meidän välillämme on”, hän sanoo. ”Meidän johtajamme ovat erittäin mahtavia. He eivät ole yksilöitä. He edustavat kansanjoukkoja, joten emme voi arvostella itseämme, vai mitä?”

En oikein tiedä, miten siitä jatkaisin.

”Johtajiemme arvosteleminen olisi sama kuin arvostelisimme itseämme”, hän väittää.”

Pohjois-Koreaa on  sanottu erilaisemmaksi kuin mitään muuta maailmankolkkaa. Siellä kansa elää täysin eristyksissä muusta maailmasta, ilman internetiä ja ilman puhelinyhteyksiä Kimien uskotellessa tavalliselle pulliaiselle olevansa jumalia. Maan pääkaupunkiin pentti pohjoiskorealainen tarvitsee matkustusluvan ja vaikka maahan otetaan turisteja visiteeraamaan, tämä ei saa mennä ulos hotellista ilman virallista hänelle määrättyä kaitsijaa. Ihan helppo ja jokapäiväinen matkakohde Pohjois-Korea ei siis ole.


Palkittu matkailukirjojen ja -ohjelmien tekijä Michael Palin on mies, joka on reissannut liki sadassa maassa. Ihan joka maailmankolkkaan mies ei ollut keväällä 2018 ehtinyt, nimittäin Pohjois-Korea puuttui hänen listaltaan. Niinpä mies kuvausryhmineen matkasi Korean demokraattiseen kansantasavaltaan, jossa heidän oli tarkoitus viettää kaksi viikkoa. Mukana Palinilla oli myös huomiotaherättämätön sininen vihko, johon hän kirjoitti matkapäiväkirjaa.


Pohjois-Koreassa, siis Korean demokraattisessa kansantasavallassa, Palin kohtasi maan toisesta maailmasta. Ja kuten arvata saattaa, kohtaamiset olivat erittäin tarkoin valvottuja ja täynnä kulissia. Joka paikkaan kulkevat oppaat ovat tarkoin koulututettu tehtäväänsä ja he onnistuivatkin tehtävässään hyvin. Aitoa kuvaa Pohjois-Korean kurjuudesta ei oikein saa, pääkaupunki on moderni, mutta sen ulkopuolella maaseudulla hypätään muutama vuosikymmen ajassa taaksepäin.  Ihmiset olivat Palinia kohtaan ystävällisiä ja uteliaita, mutta pitää muistaa, että valtio asettaa huimat rajat kanssakäymisen tasolle, etenkin siihen mitä on sopivaa sanoa.

”Olen viihtynyt oikein hyvin. Olen pitänyt siisteydestä, puhtaudesta ja tapaamiemme ihmisten kohteliaisuudesta. Olen nauttinut saasteettomuudesta, enkä ole hetkeäkään ikävöinyt internettiä, älypuhelinta tai ärsyttävää, riipivää, jatkuvasti päin kasvoja lävähtävää länsimaista mainontaa.”

Ei Pohjois-Koreassa oleminen ole kuitenkaan ihan niin hankalaa kuin Palin oli alkuun ajatellut, kunhan vain muistaa noudattaa kaikkia niitä pilkuntarkkoja ohjeita, joita hänen on käsketty noudattaa. Hassuinta minusta oli se, ettei suurten johtajien ja suurten kenraalien, Kim Il Sungin ja Kim Il Jongin, patsaita saa kuvata takaapäin, eikä katsella patsaita käsi taskussa. Ja tottuu  siellä kuulemma siihenkin, että aamuisin herää kovaäänisistä kantautuvaan propagandan sulosoituihin.

”Kello on kahdeksan illalla, on purevan kylmää ja alkaa tulla pimeä, mutta työläisten joukot uurastavat täällä kaarilamppujen alla. He työntävät kottikärryjä, kantavat tiiliä, tasoittavat tietä, kaivavat ojia, merkkaavat talojen perustusten paikkoja. Jonoittain työläisiä, miehiä ja naisia, ojentaa irtomaata sisältäviä koreja yhdeltä toiselle. Tämä on ällistyttävän mittakaavan organisoitua ihmistyövoimaa mitä epätodennäköisimmässä ympäristössä.”

Kirja on aika tuttua huttua Pohjois-Koreaa aktiivisesti seuraaville, vastaavia kertomuksia kuuluu myös muiden siellä käyneiden suista. Palin kertoo kepeästi ja ilman suurempia päivittelyjä kaikesta siitä, mitä näkee, kokee ja myös ajattelee kokemastaan. Osa tarinaa ovat myös mielenkiintoiset kuvat, joita kirjaan on laitettu mukava määrä. Uteliaisuutta Palinilla on matkassa vaikka muille jakaa, mutta harmi vain, että todellisiin kysymyksiin, kuten maan ihmisoikeusrikkomuksiin ja, kansalaisten raadolliseen kohteluun kirjassa ei päästä. Maassa maan tavalla pätee ainakin Pohjois-Koreassa, siellä liika uteliaisuus voi johtaa tuhoisiin seurauksiin. Palin joukkoineen pääsi ehjin nahoin takasin Kiinaan.

”Pohjois-Koreassa ei voi koskaan olla varma. Mistään.”

Michael Palin: Pohjois-Korean päiväkirja. Minerva. 2020. 171s.



maanantai 31. tammikuuta 2022

Rosa Liksom: Väylä

 ”Hypin puroitten yli, läpi ohuessa lumessa riutivitten mettitten ja palsasoitten, joitten pääle yöpakkanen oli jääyttänyt paksun kannen. Piin lepotauon, mutta kylmyys näykki hopusta liikkeelle. Lonksutin tietä pitkin, kunnes kylmyys maailma alko kaota yön pimmeytheen.”

Rosa Liksom on värikäs taitelija ja vahvojen tarinoiden kirjailija. Odotin Väylää mielenkiinnolla, jo siksikin, että se on kirjoitettu meänkielellä. Viime vuonna luin Tommi Kinnusen uusimman kirjan ”Ei kertonut katuvansa” ja samoissa Lapin sodan maisemissa kulkee myös Liksomin ”Väylä”. Pidän vain hyvänä asiana, että tästäkin sodasta on alettu kirjoittaa aina vain enemmän. Joskus tuntuu, että sana evakko on synonyymi Karjalasta sodan jälkeiseen Suomeen evakoiduille karjalaisille, mutta tämä kirja nostaa esiin sen unohdetun tosiasian, että moni muukin suomalainen joutui evakkotielle aivan toisella puolen Suomea.


Kirjan päähenkilö on 13-vuotias tyttö, joka toimii kirjassa kertojana. Lapsuudenkodissa oli monenlaisia ongelmia eivätkä olot ole olleet kovin häävit. Tytöstä kasvaa huolehtija, vastuunkantaja ja liian varhain aikuinen. 


Vuoden aikana tyttö taittaa matkaa evakkokaravaanin mukana, kun syyskuussa 1944 hän joutuu lähtemään muiden tavoin evakkoon Lapin sodan jaloista perheen lehmät mukanaan. Matka on raskas, vaikea ja täynnä haasteita. Tyttö kohtaa välinpitämättömiä ja julmiakin ihmisiä, mutta matkaan mahtuu muutama hyväsydäminen vastaantulija. Tutut ihmisetkin kaikkoavat, kun tyttö etsii äitiään, mutta kun löytää tämän, vastuu kaikesta senkun kasvaa. Lopulta tulee aika palata kotiin, tuhottuun Lappiin. Moni tytön läheisistä ei palaa.


Kirja on koskettava, raadollinenkin. Raadolliseksi sen tekee tytön kova kohtalo, kaikki se mitä nuori teini joutuu kokemaan evakkotaipaleellaan. Mietin lukiessani kuinka monta tuollaista tyttöä on noina vuosina taivaltanut evakkotiellä ja sitä miten tämän ajan tytöt eivät ehkä selviäisi vastaavasta. Ellei ole aivan pakko, eihän kirjan kertojalla taatusti ollut mahdollisuutta valita. Kirjassa ollaan monella pakolaisleirillä eivätkä ne ole valitettavasti vieraita tänä päivänäkään niin monelle ihmiselle.


Taas sain huomata, miten Liksom on todellinen luonnon kuvaaja. Tyttö on sinut luonnon ja vuodenaikojen kanssa ja osaa elää sen mukaan. Hän suhtautuu ympärillä olevaan luontoon sellaisena kuin se on ja osaa arvostaa sitä. Toinen todella hieno asia on miten upeasti Liksom kuvaa tytön suhdetta eläimiin. Eläimiä tyttö kohtelee lämmöllä ja rakkaudella. Jokaisella lehmällä, hevosella, kissalla ja lemmikkihiirellä on oma nimi ja omanlaisensa luonne, ja jokaista arvostetaan ja rakastetaan persoonana. 


Erityisen hienoa, mutta myös hieman keskittymistä vaativaa kirjassa on se, että kirja on kirjoitettu meänkielellä, toriojokilaakson murteella. 


Tätä kirjaa ei voi liikaa hehkuttaa ja se tulee kokea itse. 

”Net  näytit levolisilta, tyytyväisiltä elähmään. Niitä ei painanu syylisyys eikä häpeä, net  ei tiehneet perisynnistä eikä kanthaneet maailmantuskaa. Net osasit ottaa vasthaan sen, mikä tulee.”

Postaukseni Liksomin kirjoista ”Hytti nro 6” ja ”Eversinna” löytyvät kirjan nimeä klikkaamalla.


Tommi Kinnusen kirjan postauksen löydät tästä.


Rosa Liksom: Väylä. Like. 2021. 270 s.

perjantai 31. joulukuuta 2021

Anneli Jussila: Pentti Linkola ja minä. Elämää toisinajattelijan kanssa


 ”Sitähän Pentti oli itsekin, yksinäinen susi.

Hän oli paradokseja: vahva ja herkkä, konservatiivi ja radikaali, lempeä ja kiivas. Sosiaalinen erakko. Oman yksinäisen tiensä päässä seisova monumentti. Monumentti suhteessa julkisuuteen, kameleontti läheisen silmissä - läheisenä jotain aivan  muuta kuin julkisuuden henkilönä, tämäkin sinänsä trivialiteetti.”

Pentti Linkola on mies, joka ei esittelyjä kaipaa. 


Linkolasta on kirjoitettu paljon, ja hänen omat tekstejään on tutkailtu lukemattomia kertoja. Mies on kiukustuttanut, kauhistuttanut, herättänyt ihailua ja kiehtonut monia. Myös minua. 


Tällaista teosta kuin ”Linkola ja minä” ei kuitenkaan Linkolasta ole aiemmin tehty.  Esiin nousee mies kohuotsikoiden takaa uudella tavalla, mies arjessa läheisen silmin. 


Kirja lähtee liikkeelle kesäkuusta 1989, jolloin Anneli Jussila saapui ensimmäisen kerran Ritvalaan Linkolan luo. Miehen, joka oli hyvin monitahoinen ja moniulotteinen. Siitä alkoi suhde ja vuosikymmeniä kestänyt ystävyys.


Kirjan alkupuolella kohtaamme inhimillisen miehen arjen keskellä: seuraa rakastavan Linkolan, joka oli suuri kasvisruokien ystävä, ja jolle puu oli täysikasvuinen vasta, kun ihmisen kädet eivät enää riittäneet rungon ympäri. Miehen, jonka lumoutui linnun laulusta ja joka piti kukista paljon. 


Linkolassa oli myös synkempiä sävyjä. Hänelle luonto oli kaikki kaikessa ja kerran hän jopa ryhtyi aatetovereineen jopa suunnittelemaan terroritekoa. Tarkoituksena oli räjäyttää Paatsjoen silta Inarissa ja estää puukuljetukset. Suunnitelma  ei koskaan toteutunut.


Jussila etenee kirjassa melko kepeän alun jälkeen kohti syvää päätyä käyden läpi liudan eri ajattelijoita, hengenheimolaisia ja aatteita peilaten niitä Linkolan ajatteluun. Läpi käydään myös Linkolan ajatuksia natsismista, kulutuksesta, kirjallisuudesta, uskonnosta ja monesta muusta mielenkiintoisesta teemasta. Unohtamatta tietenkään Luonnonperintösäätiötä. 

”Pentti Linkolalle kansa oli vain osa luontoa. Natsien pääpainotus sen sijaan oli aina kansassa, kansan ja veren yhteydessä maahan. Kolmas valtakunta ihannoi  nuoruutta, innosti nuoria (miehiä), miehitti valtion virkoja nuorilla - johtajienkin keski-ikä oli huomattavasti alempi kuin muissa Euroopan valtioissa - kun taas Linkolalle vanhojen viisaus oli korvaamattonan tärkeä yhteiskunnallinen voimavara. Linkolasta nuori ihminen oli aina keskeneräinen, ”raakile, törkile”.

Tätä kirjaa lukiessa Linkolasta tulee entistä enemmän ihminen kohuotsikoiden takana.  Anneli Jussilan kirjaa lukiessani huomasin itse, että pohjimmiltani ajattelen monesta asiasta samalla tavalla kuin Linkola. En kuitenkaan hyväksy terrorismia enkä väkivaltaa missään tapauksessa.


Jos Linkolan ajattelu kiinnostaa, tämä kirja on oiva pari Riitta Kylänpään kirjalle Linkolasta. Kylänpään teos kertoo enemmän Linkolan tekemisistä ja Anneli Jussilan taas enemmän Linkolasta itsestään, siitä mistä hän piti, ei pitänyt tai mitä hän ajatteli maailmanmenosta iän karttuessa.


Vaikka Linkolasta olisi mitä mieltä tahansa, ei häntä kannata tuomita ennen kuin on perehtynyt millaisesta henkilöstä on kyse. Otsikot ovat otsikoita, Linkola on paljon enemmän kuin ne yhteensä.

”Vapaus ei merkinnyt Linkolalle mielijohteiden seuraamista, vaan tavallista voimakkaampaa itsekuria. Itsekuri ja yhden johtotähden elämän näkemys vaikuttivat siihen, että hänen itselleen asettamansa rajat olivat tiukat. Ne olivat ”tyytymistä ja luopumista”. Koska hänelle puute on perustarve, ihmisen tulee rajoittaa toimintaansa säästäväisyydellä, oli hän rikas tai köyhä. On säästettävä kaikkea muuta, mutta ei itseään.”

Anneli Jussila: Pentti Linkola ja minä. Elämää toisinajattelijan kanssa. Minerva. 2021. 221.