John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa

 ”Pidätkö sinä löytöretkeilystä?” Bruno kysyi tuokion kuluttua.

”En ole oikeastaan tehnyt sellaista”, Shmuel myönsi.

”Minusta tulee löytöretkeilijä kun kasvan isoksi”, Bruno sanoi ja nyökytteli päätään nopeasti.”

Vuosia sitten tartuin hyvin puhuttelevaan kirjaan ja tarina teki silloin suuren vaikutuksen. Äänikirjoihin hurahtaneena etsin raidalliseen pyjamaan pukeutuneen pojan tarinan ja aloin kuuntelemaan.

Bruno, 9v, on poika Berliinistä. Eräänä päivänä kun hän tulee koulusta,  Bruno löytää kotiapulaisen pakkaamassa hänen tavaroitaan, myös niitä ehdottoman salaisia. Brunon perheeseen kuuluu myös isä, äiti ja sisko Gretel, "Toivoton Tapaus”.

Tavaroiden pakkaamisen syyksi selviää muutto itään. Isä on saanut työtä sieltä. Muutamaa viikkoa aikaisemmin Hilleri eli Hitler oli käynyt heillä kotona vaaleahiuksisen naisen kanssa. Jospa muutolla on jotakin tekemistä sen kanssa, Bruno pohtii. 

Bruno ei halua muuttaa ja jättää isovanhempiaan sekä kolmea parasta kaveriaan Berliiniin. Mutta kuten arvata saattaa, Brunolta ei kysytä ja perhe muuttaa Puolaan maaseudulle ”Aus-vitsiin".  Brunon mielestä uudessa kodissa ei ole mitään kivaa: talo ei ole niin kiva kuin Berliinissä, ei ole katuja, ei ystäviä - ei oikeastaan mitään.

Paitsi puutarha ja pihan vieressä oleva piikkilanka-aita. Bruno huomaa pian aidan takana ruohottoman alueen. Sieltä näkyy likaisia ja laihoja ihmisiä raidallisissa pyjamissa. Keitä he oikein ovat ja mitä he siellä tekevät niin huonossa kunnossa?

”Bruno oli lukenut tarpeeksi kirjoja löytöretkeilijöistä tietääkseen, ettei koskaan voinut tietää etukäteen mitä löytäisi. Useinmiten he törmäsivät johonkin kiinnostavaan, joka vain kökötti paikoillaan kaikessa rauhassa  ja odotti tulevansa löydetyksi.”

Yhtenä päivänä Bruno lähtee löytöretkelle ympäristöön ja löytää aidan toiselta puolelta pojan: Shmuelin, jolla sattuu olemaan täysin sama syntymäpäivä kuin Brunolla. 

Bruno ja Shmuel ystävystyvät ja tapaavat toisiaan kahden maailman erottava aita heidän välissään. Bruno tietää, että hänen isänsä on korkea upseeri, mutta ei sitä miten hän liittyy pyjamapukuisten ihmisten kohtaloon. Bruno pihistää kotoaan ruokaa ja herkkuja ja vie niitä uudelle, joskin laihalle, ystävälleen. Yhdessä pojat juttelevat kodeistaan, joista heidät on pakolla tuotu tähän kummalliseen paikkaan ja suunnittelevat tulevaisuuttaan. Shmuel on vaitonaisempi elämästään omalla puolellaan aitaa. 

Korkea-arvoisen upseerin kodissa pyörii monenlaista väkeä. On Pavel, entinen lääkäri, joka auttaa keinusta tippunutta Brunoa. Ja luutnantti Kotler, isän palvelija, jota Bruno inhoaa, mutta ”toivoton tapaus” ei. Kerran yllättäen Brunon kotoa löytyy myös Shmuelkin, mutta se vierailu ei mene kovin hyvin.

Eräänä päivänä poikien taas tavatessa aidalla Shmuel kertoo Isin kadonneen. Bruno haluaa auttaa ystäväänsä ja pojat ryhtyvät miettimään miten hän pääsisi Shmuelin puolelle aitaa. Nokkelia kun ovat, pojat keksivät keinon ja pian Bruno on aidan toisella puolella raidallisessa pyjamassa. Kukaan ei tajua pojan olevan leirin johtajan poika, vaan Shmuelin Isiä etsiessä Bruno päätyy paikkaan, jota ei oltu hänen kaltaisilleen rakennettu.

Kirja on ajatuksia herättävä, riipaisevakin. Se on tarina pienen pojan yksinäisyydestä, rajat ylittävästä ystävyydestä ja siitä, miten lapsi on nähnyt sodan. Tarina on myös mielenkiintoinen näkökulma holokaustiin, vieläpä onnistunut sellainen. Kielellisesti siinä ei kikkailla, kyse on kuitenkin nuorten kirjasta, joskin hyvästä sellaisesta.

Nyt kun kuuntelin teoksen äänikirjana, kirja oli aivan yhtä puhutteleva kuin silloin vuosia sitten lukemani kirja. Elokuvakin kirjan pohjalta on tehty, kannattaa katsoa sekin. 

”Hän oli ajatellut, että ehkä leirin keskellä olisi kauppa ja kenties pieni kahvila, jollaisia oli Berliinissä; hän oli pohtinut, olisiko siellä hedelmä -ja vihanneskoju. 

Mutta nyt osoittautui, ettei siellä ollut noita asioita, jotka hän oli kuvitellut mielessään.

Ei ollut aikuisia keinutuoleissa verannoilla.

Eivätkä lapset pelanneet pelejä joukkueissa.”

John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa. Bazar-kustannus. Äänikirja: 2019. 5t53min. Lukija: Ville-Veikko Niemelä. Tekstinäytteet e-kirjasta.

Juha Rautaheimo: Hermo -murharyhmän mies

 ”Minusta tuli puolivahingossa poliisi.” 

Juha ”Hermo” Rautaheimon nimi on tullut itselleni tutuksi Vilja Eerikan juttua seuratessa. Kun huomasin miehen kirjoittaneen elämänkerran, niin olihan se pakko kuunnella. 

Jäätyään eläkkeelle Rautaheimo ryhtyi muistelemaan omaa yli 40 vuotista poliisin uraansa ja elämäänsä  ja kirjoitti kirjan. Kirja on varsin perinteinen elämänkerta kronologisine etenemisineen, aihe on tärkeä ja vakava. Rautaheimo päätyi puolivahingossa poliisikouluun ja hyvä, että päätyi. Ajan mittaan hän löysi itsensä väkivaltarikosyksikön poliisista, missä Rautaheimo ratkoi rikoksia suurimman osan elämäänsä.

Ja millaisia rikoksia? No, niitä henkirikoksiapa tietenkin. Niistä moniin kurkistetaan kerronnan edetessä Rautaheimon itsensä kannalta sekä poliisin näkökulmasta. Rautaheimo myös avaa poliisin toimintaa siltä osin kuin se jää tavalliselta yleisöltä piiloon. Monet tarinat ovat tuttuja uutisista ja mediasta vuosikymmentenkin takaa. Itselleni tutuin on Vilja Eerikan tapaus, mutta muistan oikein hyvin vielä Mikkelin torille päättyneen panttivankitilanteen sekä poliisimurhat.

Vaikka aiheet ovat rankkoja ja ihmisen pahuus lävähtää kirjassa vastaan, teoilla ei mässäillä ja huumoriakin riittää. Ohjeistaapa Rautaheimo myös nuorempiaan kirjan sivuilla, samoin hän kertoo mikä on jäänyt harmittamaan eniten ja miten hurjasti nykytekniikka on tuonut uutta poliisin työhön.

Onpa ura. Ei voi muuta sanoa. Rautaheimo on kyllä lisänimensä mittainen, hermoa on täytynyt todella olla kaiken raakuuksien kohdalla. 

Tämä kirja ei ole vain meidän true crime -ahmattien viihdykettä, vaan kyllä tämä kirja on enemmänkin katsaus suomalaiseen rikoshistoriaan sekä suomalaisen poliisityön historiaan. Samalla se antaa lukijalleen mielenkiintoisen kurkistuksen tärkeään työhön monien suurien otsikoiden takana.

”Jokainen surmatyö on aina raaka ja julma, tämä on tietenkin selvää. Toisen ihmisen hengen riistäminen on raaka ja julma teko, teki sen millä tavalla tahansa. Mutta rikosnimikkeestä päätettäessä on eroa sillä, lyödäänkö ihmistä äkkipikaistuksissa puukolla kerran sydämeen, vai onko  teossa jotain muutakin mukana.”

Juha Rautaheimo: Hermo, murharyhmän mies. Siltala. 2019. Äänikirja: 12t 13 min. Lainauksete-kirjasta.

Riitta Konttinen: Aino Sibelius

Suomen taiteen kultakausi on ehtymätön kultakammio, josta aina löytyy jotakin uutta ja johon en kyllästy ikinä. Olen ollut hurjan kiinnostunut Järnefelteistä, erityisesti Elisabetista sekä Ahoista. Tein jopa gradunikin Venny Soldan.Brofeldtin herännäisyydestä kertovista maalauksista teologisesta näkökulmasta. Jos kirjan kansissa vilahtaa nimet Järnefelt, Aho, Soldan tai Sibelius, kirja päätyy aivan taatusti näppeihini jotakin kautta. 

Olin aiemmin ostanut Konttisen kirjoittaman kirjan Aino Sibeliuksesta, mutten jostakin syystä ollut ehtinyt lukea sitä. Aavistelin kirjassa olevan paljon tuttua asiaa jo entuudestaan, mutta jospa äänikirjana kuuntelisin? Lukijana on vielä mitä mainioimmin kirjaan sopiva Erja Manto.

Mutta asiaan. 

Aino Sibelius on ihminen, joka ei varmaankaan juuri esittelyjä kaipaa. Hänet tunnetaan suuren miehen vaimona, mutta kuka hän todellisuudessa oli? 

Riitta Konttisen kirjoittaman kirjan jälkeen huomaa Ainon olleen kaikkea muuta kuin pieni, hento nainen miehensä varjoissa. 

Kirja kulkee alusta lähtien hyvin kronologista polkuaan Ainon sukutaustasta lähtien, läp lapsuuden ja nuoruuden kohti aikuisuuden vuosia ja vanhuutta. 

Mutta ihan näin lyhyesti Ainon elämää ei voi paketoida.

Aino oli monin tavoin lahjakas ja etevä nainen, lähtöisin taiteellisesta monilapsisesta suomalaisvenäläisestä aatelisperheestä. Äiti Elisabet oli perheen sydän, joka nautti taiteesta monin tavoin ja kannusti lapsiaan, vävyään sekä nuorta Juhani Ahoa taiteen parissa monin tavoin. Veljensä Armaan kautta Aino tapasi Jeaninsa ja avioliitto kesti, vaikka välillä tiukkaa teki. Aino oli, ehkäpä Jeanin onneksi, järjestelmällinen ja käytännöllinen ihminen. 

Aikuinen Aino luotsasi tytärkatrasta läpi vuosien heikon terveyden ja miehen viftailujen välillä rasittaessa. Tukena hänellä oli oma perhe, äiti, sisarukset perheineen ja Ainolaan muutettuaan Tuusulanjärven taiteilijayhteisö. Ihan täysin vakan alle Ainon omat lahjat eivät jääneet, hän oli matemaattisesti ja kielellisesti taitava ihminen. Hän käänsi kaunokirjallisia tekstejä, mm. ranskasta novelleja Päivälehteen ja puhtaaksikirjoitti Ahon tekstejä, mutta moni homma jäi avioliiton myötä. Luopuminen rakkaasta omasta työstä ei ollut helppoa, vaikka muuta hommaa Ainolla riitti valtavasti. Ainolan puutarhasta tuli oma rakas paikka murheiden purkamiselle ja luovuuden toteuttamiselle. Puutarha oli välttämätön myös raskaasti velkaantuneen taiteilijaperheen taloudessa. 

Kirjassa henkilöitä vilisee paljon, mutta uskoisin, että ensi kertaa kultakauteen sukeltava saa hyvin kiinni siitä, kuka kukin oli ja mitä teki. Konttisen tapa kirjoittaa on elävä ja helposti ymmärrettävä. Erityisesti Ainon ajan sanonnat ja kieli on hupaisaa kuunneltavaa.  Hän on tehnyt huiman pohjatyön sukeltaessaan Ainon elämään, arvostan sitä suuresti. Erja Manto lukee kirjaa hyvin värikkäästi eläytyen, sitä oli ilo kuunnella. 

Voi mikä aarre tämä kirja onkaan! Nautin tästä kirjasta aivan valtavasti. Vaikkei Aino olekaan ehkä se kaikista suurin suosikkini, ja kirjassa oli paljon ennestään minulle tuttua, sain silti tästä kirjasta paljon. Pieni ja pippurinen Aino teki, kesti ja eli aivan toisenlaisessa ajassa kuin me, mutta siitä huolimatta me voimme oppia häneltä jotakin ainutlaatuista: se, että taiteen eteen annettu on hintansa arvoista.

Riitta Konttinen: Aino Sibelius. Siltala. 2019. Lukija Erja Manto. 22 t.

Sara Al Husaini: Huono tyttö

 ”Et todellakaan pääse tästä esittämällä viatonta!! En halua puhua sinulle koskaan enää, me emme ole naimisissa, enkä minä palaa luoksesi enää ikinä!!!”

Törmäsin Areenaa selatessa mielenkiintoiseen Kulttuuriykkösen haastatteluun. Kuuntelemassani jaksossa vieraana oli Sara Al Husaini, vuoden 2021 pakolaisnainen, ja nyt esikoiskirjailija. Hän kirjansa kantaa nimeä Huono tyttö.

Huono tyttö kertoo Al Husainin kokemuksia siitä millaista on kasvaa muslimiperheessä keskellä supisuomalaista kaupunkia ja miten kahden kulttuurin kasvatti päätyy pakkoavioliittoon vanhempiensa synnyimaahan Irakiin.

Al Husaini tuli Suomeen vuonna 1992 pienenä vauvana. Hän syntyi pakolaisleirillä. Jo elämän ihan alussa oli dramatiikkaa, kun perheen isän mielestä tyttöjä oli perheessä jo liikaa, mutta äiti oli toista mieltä.

Pakolaisperhe päätyy Suomessa Kuopioon. Supisuomalaisessa kaupungissa irakilaisperhe pitää kiinni islamista ja tavoistaan. Hierarkia perheessä on selvä: perheen pää on isä. Isällä ja veljellä on huomattavasti enemmän oikeuksia ja vapauksia kuin perheen viidellä tyttärellä.  Veljellä saa olla muun muassa oma huone, tietokone ja pleikkari, kun taas viisi siskosta jakaa saman huoneen ilman mukavuuksia. Järjestely on samanlainen kuin mitä Irakissa noudatetaan.

”Pojat olivat arabiyhteisön kruunuja ja me tytöt vain niiden kiillottajia”

Al Husaini yrittää pitkään omaksua islamin uskon, koska se sujuvoittaisi sopeutumista omaan yhteisöön. Joku kuitenkin tökkii. Murrosiässä Al Husaini alkaa kyseenalaistaa kulttuurinsa käytäntöjä. Perhe muuttaa viideksi vuodeksi Irakiin Al Husainin ollessa teini-ikäinen. Nyt hän elää keskellä sitä kulttuuria, jota hänen vanhempansa ovat Suomessa vaalineet.

Muutto Irakiin ei  ole pysyvä. Perhe palaa Suomeen, Al Husaini menee lukioon ja muuttaa omilleen. Islam ei edelleenkään tunnu omalta ja nuori nainen ilmoittaakin perheelleen luopuvansa sekä huivista että islamista. Vanhemmat ja osa sisaruksista olivat päätöksestä shokissa. Osa muslimiyhteisöstä katkoo välit.

Tiiviissä yhteisössä kasvanut Al Husaini päättää kuitenkin vetää huivin jälleen ylleen, koska kaipaa läheisiään. Se on ainoa tie heidän luo. Al Husaini päättää myös lähteä Irakiin sukuloimaan, vaikka epäilyt nousevatkin pintaan. 

Irakissa sukulaiset alkavat vihjailla avioliitosta. Siitä oli puhuttu puolileikillään jo lapsuudesta lähtien. Ennen huivin riisumista Al Husaini  oli aina saanut kieltäytyä kosinnoista, mutta nyt asiat olivat muuttuneet. Nyt häneltä ei enää kysytä mitään. Aviomieskin on jo mietitty: Al Husainin serkku Rasheed, puolikalju, koulunsa keskeyttänyt mies.

23-vuotias Al-Husaini tekee hyvin selväksi kaikille, ettei tahdo naimisiin serkkunsa kanssa, mutta nyt häntä ei kuunnella. Passi uhataan polttaa, häntä uhataan väkivallalla ja ties vaikka mitä, jos hän yrittäisi jotakin muuta kuin alistua. Vanhempien mielestä  avioliitto on hänen parhaakseen.

”En ole koskaan kuvitellut, että minun hääni päättyisivät jo ennen yhdeksää. Tai kyllähän niitä juhlitaan yhä, mutta ilman minua. Häät päättyvät minun osaltani tähän. Ne päättyisivät siihen, kun minut raiskataan.

Puristan kädessäni äidin antamaa valkoista kangaspalaa. ”Muista pyyhkiä veri tähän”, äiti ohjeisti ennen hääjuhlaa.”

Hääyönään Al Husaini kadehtii lamppua tuoreen aviomiehen raiskatessaan vaimoaan. Raiskaukset jatkuvat läpi koko liiton. Eikä hurjat tapahtumat tähän lopu. Hurja kohtalo on myös Raseedin siskolla, joka naitettiin jo 12 vuotiaana. Morsian leikki vielä nukeilla, kun hän joutui naimisiin. Hääyön jälkeen hänet jouduttiin viemään paikattavaksi. 

Lopulta Al Husaini pääsee takaisin Suomeen ja alkaa sitkeästi vaatimaan avioeroa muiden vastustuksesta huolimatta. Hän kuuli olevansa kääreistään avattu tikkari, koska ei ollut enää neitsyt. Lopulta se onnistuu, vaikka tulee kalliiksi, Al-Husainin perhe joutui maksamaan hurjan summan rahaa, 17 500 euroa. Ero tuli voimaan Irakissa loppukesällä 2016.

Kirjaa lukiessani huomasin miten vähän tiedän islamista ja miten oudoilta monet asiat itselleni kuulostivat. Yksi kummallisimmista oli, kun Al Husaini aikoo Irakissa lähteä lähikauppaan: yksin sinne ei ole asiaa, hän tarvitsee mukaan holhoojan, miespuolisen sukulaisen. Sellaiseksi kelpaa 3-vuotias lapsi.

    "Hän on lapsi."
    "Silti, hän on poika ja pitää huolta sinusta."
     "No, Ahmed, tule sitten, jotta voin pitää huolta itseni lisäksi myös sinusta, ya habibi"; sanon pojalle, kun eno on mennyt menojaan. Ahmed hymyilee minulle ja hyppii innoissaan. " 

Toinen mieleenpainuva kohta on miten Al Husainin äiti murehtii tytön immenkalvon ehjyyttä lääkärille pyöräonnettomuuden jälkeen. Sen sailyminen ehjänä hääyöhön asti oli todella tärkeää.

Al Husainin kerronta on sujuvaa ja selkeää. Kirjan tapahtumat ovat tosia, vain ihmisten ja paikkojen nimet on muutettu. Välistä kuvaukset elämästä ovat koomisia, välistä hirvittäviä.  Yksi silmiinpistävä asia, josta en pitänyt, on runsas kiroilu.

Tuntuu kuin olisi paljon sanottavaa tästä kirjasta, mutta silti en osaa sanoa siitä mitään.  Olisi todella helppo alkaa syytellä, pöyristyä ja kauhistella tapahtumia ja Al Husainin kohtaloa, mutta tunnustan, etten tunne islamia enkä siihen kytkeytyvää kulttuuria tarpeeksi. Länsimaisena kristittynä huomaan miten hurjan paljon erilainen islamilainen kulttuuri on. Teologina totean vain, että fundamentalismi on aina pahasta, uskonnosta riippumatta. Sara Al Husainin tarina todistaa väitteeni jälleen oikeaksi.

Minusta Sara Al Husaini on todella rohkea nainen.

”Hijab on vain kankaanpala, jotkut sanovat, mutta sanoillaan he vähättelevät sen merkitystä ja vaikutusta toisten elämään. Hijab tarkoittaa arabiaksi kirjaimellisesti estettä, peitettä. Aina tämä kankaanpala seisoo esteenä ja muurina minun ja elämän välissä. Rakastan äitiäni ja Irakia, niin että itken ikävääni aamupalapöydässä.

Miten se koskaan voisi olla vain pala kangasta, kun se onnistuu hajoittamaan perheitä, sen riisuminen vie tytöltä kunnian ja pahimmassa tapauksessa jopa hengen. Vieläkö minulle halutaan uskotella sen olevan vain harmiton pala kangasta?”

Sara Al Husaini: Huono tyttö. Like. 2023. Lukija: Fanni Noroila. 6t 37. 

Lauri Johansson, toimittanut Jarkko Sipilä: Late: Suomen pelätyimmän rikollisen tarina

”Haluan kertoa tarinani, jotta joku välttyisi samanlaiselta kohtalolta”

Lauri ”Late” Johansson lienee mies, joka ei juuri esittelyjä kaipaa. Hän on entinen ammattirikollinen ja murhaaja, jonka elämä muuttui yhtenä yönä täysin. Mies on jossakin määrin julkisuudesta tuttu, ja hänen edesottamuksensa ovat pääpiirteittäin ihmisten tiedossa. 

Mistä mies tulee ja mitä kaikkea on jäänyt matkan varrelle? Ja ennen kaikkea, mitä kaikkea löytyy tekojen takaa?

Dekkaristi ja rikostoimittaja Jarkko Sipilän toimittama Late - Suomen pelätyimmän rikollisen tarina kertoo vastaukset kaikkeen tähän.

Kirja alkaa lapsuudesta, joka ei kohdellut pikku-Lauria lempeällä kädellä. Selkään tuli koulussa ja kotona. Isä joi ja oli väkivaltainen, äiti lempeämpi uskon nainen. Lämpöä elämään toi myös kesät  mummolassa Pielavedellä. 

Koulunpenkin kuluttaminen ei maistunut nuorelle Johanssonille, mutta monenlaiset rikokset sen sijaan kyllä. 16-vuotiaana häkki heilahti ensimmäisen kerran. Tie vei Katajanokalle isojen poikien joukkoon. 

”Raaka-Arska ja Ahti olivat ensimmäiset sellikaverini ikinä. He vetelivät sängyissään sätkää ja karistelivat tuhkat päälleni. Opin vankilassa sietämään sätkätupakan käryä. Oli pakko.”

Rikollisen ura jatkui, hurjistui ja raa´istui. Huumeet tulivat mukaan kuvioihin 80-luvun lopulla Sörkän vankilassa. Alkuun Johansson ei itse kamaa käyttänyt, mutta eipä aikaakaan, kama alkoi maistua hänellekin, tosin Johansson ei koskaan piikittänyt itseään. Huumeet toivat rahaa ja rahaa hän todella käytti. Matkoja, komeita autoja, milloin mitäkin. Elämä oli todellakin sellaista, jota rikollisjärjestö Natural Born Killersin pomon ja pelätyn rikollisen elämä on. Late oli kingi, kylmäverinen ja vaarallinen mies.

Ensimmäinen kaato eli murha tapahtui vuonna 1992 syrjäisellä metsätiellä. Henkensä menetti velkaa ollut Pauli Saastamoinen. Kaatoa seurasi kaatopihvit. Myöhemmin henkensä menetti vielä kaksi miestä, joista toinen oli Remu Aaltosen veli.

”Härskeintä oli se, että menin Paulin hautajaisiin ja vein kukkia. Pidin haudalla lyhyen puheen ja istuin omaisten pöydässä. Paulin lapsi oli sylissäni.

Kytät sanoivat minua hirviöksi. Olin mennyt murhaamani miehen hautajaisiin. Shakinpelaajana se oli ainoa oikea siirto siihen kohtaan. Vakuutin edes omaiset.”

Vankiloita Johansson ehti ”uransa” aikana kiertää useita eikä mielisairaalat ja lepositeetkään vieraita ole. 

Meno oli hurjaa kalterien molemmin puolin, kunnes tuli yö, joka muutti kaiken.

"Polvistuin sängyn viereen sellin lattialle. Sain kokea yliluonnollista Pyhän Hengen ja Jumalan sekä hänen Poikansa läsnäoloa. Koin ihan fyysisesti, kuinka lämmin virta meni hiusrajasta aina varpaisiin.

Keskiviikon uskoontuloni jälkeen soitin heti torstaiaamuna tutulle Helsingin murharyhmän tutkijalle Marja Vuennolle ja sanoin haluavani tunnustaa Saastamoisen ja Aaltosen murhat.”

Elämä muuttui ja vaikka kakku piteni, Johansson halusi olla rehellinen. Koko 2000-luvun vankilassa lusinut mies vapautui lopulta kesäkuun 1. päivänä 2020. Hän sai irrottaa koeaikaisen pannan jalastaan. Vankilassa ollessaan Johansson kirjoitti ylioppilaaksi, nykyään hän on naimisissa ja selättänyt syövän.

Olipahan kirja. Tykkään true crimesta ja olen ”tottunut” lukemaan kovistakin rikoksista ja vankilajutuista, joten siinä suhteessa kirja ei ollut mitenkään karmaiseva. 

Rankka elämä takana, kieli sen mukainen. Late ei säästele itseään. Kieli on rosoista, mutta ehkäpä juuri se kertoo tekijän rehellisyydestä paljon. Hän kertoo asiat kuten ne olivat, ovat. Kaunistelematta.

Koskettavaa kirjassa oli jossakin aivan muualla kuin rikollisessa elämässä ja murhissa: Laten elämänmuutos on todella puhutteleva ja minulle myös todistus Jumalan muutosvoimasta. Voisi sanoa, että Laten kohdalla tarinassa on onnellinen loppu.

Ajattelen, että Late Johansson on yhä elossa sen vuoksi, että joku todella oppisi hänen tarinastaan. Hän on täällä kertomassa myös siitä, mihin Jumala voi. Siunausta vaan Latelle.

Niin ja ehkäpä jollakin jää joku rikos tekemättä tämän kirjan jälkeen. Toivottavasti.

Lauri Johansson,  toimittanut Jarkko Sipilä: Late: Suomen pelätyimmän rikollisen tarina. 2021. Lukija: Jari Nissinen. 7t 48min. Lainaukset e-kirjasta.

Kai Kortelainen: Kikka: Traaginen elämä sisaren silmin

 

”Sinun on kerrottava, miten kaikki oikeasti meni ja mitä mun elämä todellisuudessa oli.”

Heti alkuun tunnustus. En ole koskaan ollut mikään Kikka-fani. Pari vuotta sitten Yle julkaisi Kikasta kuunnelman, ja sen kuuntelin Areenasta. Tykkäsin siitä.

Kun näin Kikasta kertovan uutuuskirjan Storytelissä, mietin pariin kertaan kuuntelisinko. Aloitin, kiinnostuin ja lopulta en malttanut enää lopettaa. 

Kuuntelemani kirja kertoo Kikasta, mutta ennen kaikkea Kirsistä, Kati Lahden isosiskosta.

Aloitetaan Kirsistä.

Kirsin lapsuus oli monin tavoin vaikea. Äiti joi, isää ei juuri näkynyt ja isäkin joi. Oli väkivaltaa, hyväksikäyttöä, köyhyyttä ja pelkoa, mutta myös turvallinen äidinäiti, jonka luo saattoi aina mennä. Oli koko kesän kestävät leirit, jonne pääsi kotia pakoon. Oli rakas sisko.

”Kerroin, kuinka olin joutunut katselemaan miehen sitä, mutta toisin kuin minä, Kirsi oli joutunut sitä miehen käskystä myös koskettamaan. Kaikkea en uskaltanut tai häpeältäni kehdannut edes kertoa. Jätin sanomatta, kuinka mies oli työntänyt sen meidän kummankin suuhun. Kuin jäätelötötterön, väkisin kerta toisensa jälkeen.”

Eräänä päivänä nuori Kirsi sai tarpeekseen ja muutti pois kotoaan. Kirsillä oli unelma.

No kuka se Kikka oikein on?

Kikka on Kirsin luoma fantasiahahmo, joka toteutti Kirsin unelman, unelman tähteydestä.

Muistan Kikan suosionsa huipulla hyvin. Minuun lähinnä heviä kuunnellakseen teiniin ei Kikan tyyli juuri iskenyt, mutta moneen muuhun kyllä iski. Ja lujaa. Kikka tuntui yht´äkkiä olevan joka paikassa. Kirjassa nousee selvästi esiin miten Kikka sai toteutettua lapsuutensa haaveen ja miten hän teki valtavasti töitä, kun unelma oli totta. Kirsii oli jaksanut uskoa ja valaa uskoa myös siskolle Katille. Joku päivä kaikki olisi paremmin ja hän olisi kuuluisa laulaja.

Mutta enne unelman toteutumista Kirsin oli kestettävä paljon sellaista, joka kostautuisi aikuisiällä monenlaisina ongelmina. Ajan mittaa kaikki kostautui. Lapsuuden traumat eivät jättäneet rauhaan, vaikka Kirsi yritti häivyttää niitä taka-alalle ja eipä mennyt aikaakaan, kun tähti itse alkoi paeta liian syvälle luomansa hahmon kuvitteelliseen todellisuuteen. 

”Kesällä Kirsi kuitenkin koki saavuttaneensa pohjansa. Hän suostui menemään katkolle ja laitoskuntoutukseen. Hän oli valinnut mielenterveystoimiston palveluiden sijaan terapeutikseen valkoviinin ja lääkkeekseen Koskenkorvan, jolla hän oli korvannut myös lääkärien määräämät mieltä tasapainottavat cipramilit. Seurauksena oli vakava depressio ja vatsan tilttaaminen.”

Kirsi yritti parantaa elämäänsä moneen otteeseen monin tavoin, yritti jättää päihteet, hoitaa itseään Välillä meni hyvin. Kirsistä tuli äiti, mutta hän sai myös diagnoosin kaksisuuntaisesta persoonallisuushäiriöstä. Suosion hiipuessa terveys heikkeni, alkoholi toi hetkellistä lohtua, samoin lääkkeet.

Kunnes kaikki oli ohi ja lääkkeiden yhteismyrkytys tappanut Kirsin. 

Kirja jää varmasti pitkäksi aikaa mieleen. Se on tarina sitkeydestä ja unelmien täyttymisestä, mutta siitä miten lapsuudessa koettu väkivalta saattaa sairastuttaa aikuisena. Erityisesti kirjassa minua kosketti lapsuusaika, kaikki se hirveä, jota nuori Kirsi siskonsa kanssa joutui kokemaan. Kirja on myös muistutus siitä, miten paljon lapsuuden olot saattavat vaikuttaa aikuisuuteen ja miten monitahoinen sairaus alkoholismi on. Näistä asioista ei puhuta koskaan liikaa.

Onneksi Kati toteutti Kirsin toiveen ja kertoi tarinan. Onneksi Kai Kortelainen kirjoitti sen.

”Kun Kirsi otti eräänä iltana yöllisen episodin uudelleen puheeksi, en tiedä, yrittikö hän suojella enemmän omaa psyykeään vai rauhoittaa minun levottomia ajatuksiani. Kati, se oli ihan oikeutettua, kun me kerran ollaan tällaisia ja meidän koti on tällainen. Se mies kai vain halusi opettaa meille jotakin.

Silloin aloin huolestua Kirsistä ensimmäistä kertaa. Tiesin miehen tehneen väärin. Miten siskoni saattoi edes kuvitella jotain muuta?”

Kai Kortelainen: Kikka: Traaginen elämä sisaren silmin. Lukija: Karoliina Kudjai. Minerva. 2023. Kesto 9t15min. Lainaukset e-kirjasta.

Anu Aspiala: Kimono kireällä

 ”Ensimmäinen yllätys neuvolassa on, että kyseessä on joukkotarkastus. Ympärillämme on 20 suloista mustatukkaista nelikuista vauvaa pelkissä vaipoissaan. Ikeda-san ei tiedä minne katselisi. Kengän kärjet kiinnostelevat.”

Mitäh?! Uusi kirja Japanista? Eikä mikään uusi turistiopas? 

Kiinnostukseni Japania kohtaan huitelee ihan omissa sfääreissään enkä voi vastustaa oikeastaan mitään Japaniin liittyvää, en ruokaa, herkkuja, kieltä, kulttuuria, mitään. Luonnollisesti tartuin oitis tähän sanalliseen kireään kimonoon, varsinkin, kun se oli niin helposti Storytelissa saatavilla.

Eletään tämän vuosituhannen ensimmäisen vuosikymmenen loppupäätä. Anu Aspialan puoliso on saanut työkomennuksen Sapporoon, pohjois-Japaniin. Perheeseen odotetaan esikoista ja Anu-vaimo on valinnan edessä: jäädäkö vai lähteä pienen vauvan kanssa Japaniin. Japani voittaa. Alkaa matka Hokkaidon saarelle, laavan ja lumen valtakuntaan. 

Jos aikuisella yksinäänkin on sulattelemista muuttaessaan toiselle puolen maailmaa ja täysin vieraaseen kulttuuriin, niin mitä se sitten on, kun kulttuuri on täysin vieras, turvaverkot tuhansien kilometrien päässä, vauva esikoinen ja kun maan kieltä ei osaa? Tiedossa on sukellus japanilaiseen kotiäidin arkeen suoraan sen syvästä päästä.  

”Täällä erotun kuin helottava finni keskellä otsaa. Olen outo, erilainen, ulkopuolinen. Kielipuoli, kömpelösti käyttäytyvä. Minut olisi helpointa ohittaa, pitää välimatkaa. Ja silti päivittäin kohtaan ihmisiä, jotka haluavat yrittää. He vetävät minua mukaan yhteisöön, kurottavat yli näkymättömän laidan. ”

Japani on söpöilyn mallimaa, mutta Aspiala kuvailee millaista on törmätä tiukkoihin sukupuolirooleiihin,, superteknisiin vimpaimiin, kuten länsimaissa mainetta niittäneisiin superteknisiin vessanpönttöihin, konbini-lähikauppoihin ja miten täytyy osata ”lukea ilmaa” eikä tällä tarkoiteta säätä. Suomalaisvauva äiteineen herätti huomiota, vaunuihin kurkisteltiiin ja ihasteltiin lukuisine ”Kawaii”-huudahdusten kera. Kielimuuri teki moneen kertaan tepposet japanilaisten ihastellessaan pientä vaaleaa vauvaa.

”Japanilaiset tavoittelevat harmoniaa kaikessa kanssakäymisessään toisten ihmisten kanssa. Henkilökohtaiset tunteet kätketään, julkisesti käyttäydytään siten, ettei koskaan saateta toista ihmistä noloon asemaan. Liiallisen suoruus puheissa tai toiminnassa, äänen korottaminen ja hermostuminen rikkoo harmonian ja saa henkilön näyttämään moukalta.”

Kirjasta jäi erityisesti mieleen kielimuurin tuomat kommellukset roskapussien eri vientipäivistä kotona vieraileviin huoltomiehiin, käynti paikallisessa terveyskeskuksessa vauvan kanssa erikoisine rokituskäytäntöineen sekä teeseremonia huutavan lapsen kanssa. 

Erityisesti kiinnitin huomiota kirjaa kuunnellessa siihen, kuinka tärkeää kielitaito on. Olen vuodesta toiseen jaksanut paasata siitä, että pelkällä englannilla ei tosiaankaan pärjätä. On osattava muitakin kieliä. Aspialan mielestä puutteellinen kielitaito aiheuttaa kokemuksen siitä, että olisi ikään kuin lapsi aikuisten yhteiskunnassa. He puolisonsa kanssa joutuivat pyytämään jonkun aikuisen eli japanilaisen hoitamaan hyvin yksinkertaisiakin asioita. Onneksi apua oli saatavilla.

Kirja on antoisa kurkistus japanilaiseen kulttuuriin ja siihen miten kiehtova ja erilainen se on kuin omamme. Vaikka kirja on  oikea herkkupala kaikille Japani-faneille, suosittelen sitä kaikille muillekin ihan vain jo siitä  syystä, että se avaa silmiä siihen mitä hyvää meillä on ja mitä voisimme toisesta kulttuurista oppia. 

”Maan lumo oli osittain siinä, että vaikka sitä oli vaikea oppia syvällisesti ymmärtämään, silti se hurmasi, haastoi minut pohtimaan arvojani, sai ajattelemaan.”

Anu Aspiala: Kimono kireällä, kuinka selvisin vauvavuodesta Japanissa. Gummerrus. Lukija: Kati Tammensola. 2023.  6t.36min.  Lainauksen e-kirjasta.