keskiviikko 30. marraskuuta 2022

Helena Steen: Herrasväen kerroksissa

 ””Näkeehän sen heti, mikä on saanut Martin ihastumaan!” Rouva Talvio jatkoi. Kengät kopisivat parkettilattiaan.

”Niin, pitäisi olla sokea, jos ei näkisi.”

”Piikatyttö…”

”Soo soo, onhan hän talollisen tytär, ja kuulemma ainoa lapsi. Perii-”

”Ja miten vulgääri! Tuollaiset tytöt, ne pynttäävät heti itsensä liian hienoksi kun pääsevät seurapiireihin.””

Eletään 1930-luvun puoliväliä. Anni on nuori nainen, joka on juuri palannut Englannista Suomeen. Sulhanenkin on, tohtori Talvio. Kirjan alkupuolella Anni taiteilee ilkeän äitipuolen ja omien tuntojensa kanssa, mutta tanssii kiltisti häitään komean lääkärinsä kanssa. Häiden jälkeen Martti saa pestin Englannista ja pariskunta palaa yhdessä Englantiin. Palveluskunnan oloihin aiemmin tutustunut Anni kokee melkoisen luokkanousun, kun hän rouvana nousee herrasväen pariin.


Uudessa asemassaan vieraassa maassa Anni alkaa pitkästyä. Martti on paljon poissa ja Annin elämä on yksinäistä, kunnes hän tapaa nuoren hienostopiireissä pyörivän naisen, joka nappaa Annin mukaan Lontoon seurapiireihin,  hienoihin ravintoloihin ja viikonloppuvieraaksi vanhaan kartanoon.


Aviomies-Marttia Annin uudet tuttavuudet eivät miellytä. Kun Anni haluaa palkata piian kotiinsa, aviomiehellä on mielipide siitäkin. Martin mielestä sellaista ei tarvita. Eikä nuorenparin elämää todellakaan helpota se, että eräs hienostopiirien mies kiinnostuu Annista. Kirjan lopussa tapahtuu käänne ja pariskunnan on päätettävä tulevaisuudestaan.


Kirja on kirjoitettu Annin pitämän päiväkirjan muotoon. Se tuo kirjaan paljon helppolukuisuutta ja toimii hyvin. Anni yrittää olla täydellinen rouva, hän vaikuttaa välillä epävarmalta, välillä miltei naivilta, joka stressaa muun muassa piika-taustastaan aivan liikaa. Kirjan aika on toinen kuin nyt ja Englannissa luokkaerot on suuremmat kuin meillä, puhumattakaan Annin aikana. Ehkäpä lääkärimies ei pelastaisi sosiaalisella portaikolla tipahtamista, jos piikatausta paljastuisi.


Kokonaisuutena kirja on ihan kivaa luettavaa, sellainen mukava tarina, jonka kanssa voi kaivautua viltin alle sohvan nurkkaan lukemaan pitkän työpäivän jälkeen ja antaa kirjan viedä. 


Herrasväen kerroksissa on Parempaa väkeä- sarjan toinen osa.

”Niinpä minä, supisuomalainen Anni Talvio, omaa sukua Tikka, löysin itseni coctailkutsuilta ties mistä Lontoon  Mayfairistä, peilien, kukka-asetelmien, taukoamattoman puheensorinan ja ilmassa kiertelevän kalliin parfyymin ja tupakantuoksun keskeltä, frakkipukuisten yläluokkaista englantia puhuvien miesten huomion kohteena.”

Helena Steen: Herrasväen kerroksissa. Minerva kustannus. 2022. 340.

maanantai 31. lokakuuta 2022

Mona Bling: 23 transmyyttiä

 ”On vaikea kuvailla sitä, miltä tuntuu tietää sisällään jotain, mikä tuntuu järjellä ajateltuna täysin mahdottomalta. Muistan olleeni ala-asteikäinen, kun mietin ensimmäisen kerran: ”Onpa hassua, että olen poika, jolla on tytön aivot.”

Transseksuaalisuus on asia, joka hypähtää keskusteluun tämän tästä, viimeisimpänä lakimuutoksen takia. Tuntuu, että kaikilla on mielipide asiasta, myös minulla, ja vankka onkin. Konservatiivinen sellainen.


Viime kesän lopussa uutisia seuratessa vastaani tuli juttu transihmisistä kertovasta uudesta kirjasta. Ajattelin etsiä kirjan käsiini. Huomasin, että en todellisuudessa tunne asiaa kunnolla, vaikka olin olevinaan paaluttanut mielipiteeni asiasta jonnekin betoniin.


Kun aloitin kirjaa lukemaan, päätin lukea sitä avoimin mielin piittaamatta aiemmista mielipiteistäni. Minulla, kuten niin monella muulla cisihmisellä on valtavasti kysyttävää transseksuaalisuudesta. Semmoisia, jotka mietittyttävät, mutta joita ei kehtaa kysyä. No, eipä kuplassani ole edes keneltä kysyä.


Juuri niihin (ja moneen muuhun)  kirja antaa oivasti vastauksia: millaisia vaiheita sukupuolenkorjausprosessiin kuuluu ja mitä siinä oikeasti tapahtuu. Kuinka transihmiset harrastavat seksiä. Millaista on deittailla, työskennellä ja ylipäätään elää transihmisenä keskellä potentiaalista syrjintää. Mikä on cisihmiseltä sopivaa käytöstä ja mikä ei.


Hyvänä rajana voisi olla, että kysy jotakin sellaista, jota kysyisit mummosi läsnäollessa. Mutta jotkut asiat, ovat sellaisia, ettei edes mummon läsnäollessa kannata kysellä. Ei vaikka miten kiinnostaisi.

”Haamunimet ovat asia, jotka kokemukseni mukaan kiinnostaa paljon cisihmisiä. Ainakin minulta on useasti kysytty, että mikä on vanha nimeni.”

23 transmyyttiä - kirja lähtee murtamaan myytti kerrallaan kirjailijan omien sekä muiden transtaustaisten ihmisten elämänkokemusten, tarinoiden ja asiantuntijahaastatteluiden kautta myyttejä. Kirjassa nuorin kokemustarinan kertoja on 16-vuotias transnainen, vanhimman ollessa 57-vuotias ei-binäärinen transihminen. Tarinoista nousee selvästi esille se, miten vaikea tie transtaustaisella ihmisellä on kuljettavanaan. Vaikka kirja pyörii rankkojen ja surullisten kokemusten ympärillä, se ei ole kuitenkaan synkkä kirja.


No, kenelle suosittelen kirjaa? Ainakin jokaiselle kaltaiselleni, joiden betonipaalutukset sietävät murtua. Kirja antaa valtavasti ajattelemisen aihetta. Teos haastaa lukijaa murtamaan omat ennakkoluulonsa ja näkemään transihmiset uudessa valossa.


Ja toden totta, kyllä näin käy. Ehkä sittenkin olen ollut väärässä asian suhteen. Nyt transihmiset eivät ole enää sellaista kummallisia mörköjä, vaan tavallisia ihmisiä, jotka yrittävät luovia meidän cisihmisten maailmassa. Totuus on, että transihmiset kokevat valtavasti syrjintää ja joutuvat piilottelemaan taustaansa. Ja kaikki vain siksi, että he ovat erilaisia valtaväestöön nähden ja joutuvat kaltaisteni änkyröiden epäilyn kohteeksi.


Minulla ei riitä mielikuvitus siihen millainen kokemus on elää ruumiissa, jonka kokee vääräksi. Siksikin tämä kirja on tärkeä, koska se antaa äänen transihmisille, jotka kertovat millaisessa todellisuudessa he elävät. Myytit, jotka toimivat lukujen otsikkoina, tuntuvat alkulukemalta kummallisina, mutta valitettavasti ne taitavat olla cisihmisten piintyneitä mielikuvia transseksuaaleista. Onneksi niintä murretaan, onneksi on tämä kirja.


Miksi pitää olla trans ja cis? Miksi ei voisi olla vain ihmisiä?

”Olen pahoillani, mutta te äijät ette ole mitään luomakunnan kruununjalokiviä, joita kaikkien meidän muiden ihmisten täytyisi palvella.”


Mona Bling: 23 transmyyttiä - totta ja tarua transihmisistä. Into kustannus. 2022.264s.


perjantai 30. syyskuuta 2022

Ursula Vala: Kuoleman monet kasvot.


 ”Aloitamme aivoista. Näette edessäni 1385 gramman painoisen kappaleen harmaata, poimullista, melko pehmeää kudosta. Tässä kudoksessa on koko maailma. Kaikki se, mitä tämä ihminen on eläessään tehnyt ja ajatellut. Kaikki muistot. Koko elämä.”

Kuolema tuntuu olevan tabu, jota ei uskalleta kohdata tai puhua. Se halutaan työntää jonnekin kaukaisuuteen, vaikka meistä jokainen joutuu katsomaan sitä silmiin eri tavoin. Kuolema jo itsessään saa ihmiset kavahtamaan, mutta mitäs sitten kun kerrotaan suoraan mitä ruumiille tehdään, sen jälkeen kun viikatemies on käynyt kylässä?


Voisin vääntää aika monta goottivitsiä, mutta kuolema on aina kiehtonut minua. Olen aina halunnut tietää mitä tapahtuu kun kuolee. Tyhjentävää vastausta en saa ennenkuin itse ylitän kuoleman rajan, mutta pienen aavistuksen siitä voi saada lukemalla ”Kuoleman monet kasvot”-kirjan.


Nimittäin, kukapa ei olisi niin perillä kuolemasta, ainakin sen fysiologisesta puolesta kuin ruumiinavauksia tekevä erikoislääkäri.

”Iäkkäät ihmiset kuolevat saunaan ilman alkoholin osuutta. Mielestäni tämä ei ole ollenkaan huono kuolema. Iäkäs ihminen istuu lämpimässä saunassa, heittää ehkä vähän löylyä, nauttii olostaan ja sulkee silmänsä hetkeksi. Sitten havahtuukin siihen, kun pyhä Pietari ravistaa lempeästi olkapäästä ja kehottaa siirtymään kohti taivaan portteja. Kuolema on rauhallinen ja kivuton.”

Ursula Vala on oikeuslääkäri, joka raottaa verhoa tähän mystiseen maailmaan. Kirjan alussa hän kertoo miten hän päätyi alalle, muistelee ensimmäisiä kohtaamisia vainajien kanssa ja miten ura lähti noiden kalmojen jälkeen urkenemaan. Erityisen mielenkiintoista oli lukea siitä millainen on oikeuslääkärin tavallinen työpäivä. Ainakin opin sen, että oikeuslääkäri tekee paljon muutakin kuin viettää aikaansa ruumiiden vieressä. Kuolinsyy olisi löydettävä, mutta se on muutakin kuin itse vainajan ääressä olemista.


Ja jotta oikeuslääkäri pääsee hommiinsa, tarvitaan vainajia. Kirjassa on paljon tietoa erilaisista tavoista kuolla, kuolemanjälkeisistä muutoksista, kuolemaan liittyvästä lainsäädännöstä,  erilaisista sairauksista, henkirikoksista sekä ajatuksia ja vinkkejä eläville miten haluaa tulla kohdelluksi kuolemansa jälkeen. Suosittelenkin jokaisen miettimään omia hautajaisiaan ja kirjaamaan toiveitaan ylös, se helpottaa kummasti omaisten taakkaa järjestelyiden keskellä.

”Vainajissa ei ole mitään pelottavaa. Vainaja näyttää erilaiselta kuin elävä, minkä tietävät hyvin ne, jotka ovat käyneet jättämässä jäähyväiset kuolleelle ihmiselle. Vainajan piirteet ovat samat kuin elinaikana, mutta täydellinen liikkumattomuus tekee hänet erinäköiseksi kuin elinaikana. Ikään kuin

nähtävillä olisi vain tämän ihmisen kuori, mutta sielu on poissa. Tämä täydellinen liikkumattomuus onkin vainajissa silmiinpistävin piirre. Nukkuva tai tajuton ihminen ei ole koskaan samalla tavalla täysin liikkumaton.”

Lukiessa en voinut kuin todeta, että tuskinpa ketään meitä syynätään niin tarkasti päästä varpaisiin kertaheitolla kuin ruumiinavauksessa. Silloin saattaa selvitä moni asia, jota ihmisen eläessä ei ole löydetty. Joskus on tilanteita, jolloin kuolinsyytä ei edes oikeuslääkäri saa selville.


Vaikka aihetta voisi pitää raskaana, kirja on kuitenkin kaikkea muuta. Se on supermielenkiintoinen, selkeästi, taitavasti ja värikkäästi kirjoitettu. Lukijalle raotetaan vähä vähältä oikeuslääkärin työn eri puolia, ja kyllä, kirjassa käydään läpi aika tarkkaankin ruumiinavauksen vaiheet sekä kuoleman jälkeiset muutokset, mutta ne tuodaan lukijalle faktana ilman sen kummempia mässäilyjä. Erityisesti mieleeni jäi miten hurja ero on ns. lääkärikielellä  ja tavallisella arkikielellä kirjoitetulla selvityksellä. Onpa kirjassa oma vainajakin, jonka sukunimi on yksi hienoimmista ikinä: Kalmankukka.


Tämän kirjan tulisi olla jokaisen lukulistalla, koska me kaikki kuolemme kerran.

”Nyt taustalla soi Richard Wagnerin Lohengrin-alkusoitto. En erityisemmin pidä Wagnerista, mutta tömö kaunis musiikki sopii erityisen hyvin rosooista elämää viettäneelle vainajalle, joka nyt on kaiken ahdistuksen ja kurjuuden tuolla puolen.”

Ursula Vala: Kuoleman monet kasvot. Totuus oikeuslääkärin työstä. Into Kustannus. 2022. 274s.


keskiviikko 31. elokuuta 2022

Riikka-Maria Rosenberg: Hakoisten Anna

 
 ””Kunnianarvoisa äitisi ja minä sekä Hakoisten vänrikki Carl Berndt Uggla ja fru Uggla olemme yhdessä päättäneet, että sinä ja adjutantti Karl Gustaf Uggla menette ensi syksynä naimisiin.” Hän tarjoili uutisen kuin olisi todennut illallisen olleen maukas.”

Siellä se on, jylhänä mäellä. Upea kartano.


Olen aina ihaillut Hakoisten kartanoa. Janakkalassa kasvaneena kartanon päärakennus on talvisin näkynyt kauniina lähellä kulkevalle 130 tielle. Joskus ohi kulkiessani olen miettinyt millaisia elämänkohtaloita tuo tila on mahtanutkaan nähdä. Kun luin Rosenbergin kirjasta, ilahduin ja ajattelin, että se on pakko lukea, vaikka pidänkin 1800-luvusta paljon enemmän kuin 1700-luvusta. 


Kirjan päähenkilö on aatelisneito Anna Magdalena Lilliebrunn, joka on kirjan alussa 34-vuotias ja auttamatta ikäneidon leiman saanut, eikä Annan mainekaan ole juoruilta säästynyt. Hänet naitetaan Hakoisten kartanon Karl Gustaf Ugglalle syksyllä 1757. Mies on Annan pikkuveljen paras kaveri, Annaa viitisen vuotta nuorempi eikä todellakaan mikään siveyden sipuli. Soppaa sotkevat vielä ilkeä anoppi, hankala appi, vihaa täynnä oleva käly, pari katkeraa piikaa sekä oma pikkuveli. Kaikesta huolimatta Anna ja Karl Gustaf yrittävät olla onnellisia ja arvostaa toisiaan.

”Sydämeni Anna, kyllä me vielä jaksamme. Kyllä sinä kestät. Olet jo osoittanut vahvuutesi, pidä siitä kiinni. Minä olen taas vierelläsi – eikä Ulrika-sisareni palaa vielä hetkeen Hämeeseen.”

Annan ja Karl Gustafin lisäksi yhdeksi kirjan ”päähenkilöksi” täytyy kyllä nostaa itse kartano. Hakoisten kartanon arki ja juhla heräävät romaanin sivuilla eloon. Kartanon pyörittäminen ei ollut tuohonkaan aikaan mitään lastenleikkiä, se vaati sekä isäntäväen että palvelijoiden panosta. Annan aikoihin elettiin Herran pelossa, oltiin hyvinkin kristittyjä ja uskottiin siihen, että jokaisen yhteiskunnallisen aseman oli Jumala ennalta määrännyt ja sen mukaan oli elettävä. Ihmiset olivat hyviä tai pahoja riippumatta siitä mihin säätyyn kuuluivat.  Vaikka matkustaminen ja tiedonkulku olikin hyvin erilaista kuin nykyään, Anna pitää yhteyttä ystäviinsä ja sukulaisiinsa, jopa entiseen ranskan opettajaansa. Usean aatelisnaisen kohtalona oli myös jännittää selviääkö hengissä synnytyksestä tai saapuuko oma mies sodasta kotiin ja jos saapuu, millaisena. 


Kirjan mielenkiintoisin osuus oli minulle tietenkin kaikki Janakkalaan ja Hakoisiin liittyvä. Kirjaa lukiessani jäin heti miettimään mihin kohtaan Janakkalan Pyhän Laurin kirkon lattian alle on haudattu aatelisia, miltä kirkolla on mahtanut näyttää ja mistä kohtaa tiet ovat mahtaneet kulkea Annan aikoihin Hakoisiin. Viimeksi käydessäni kirkon viereisellä hautausmaalla pysähdyin miettimään missä täällä lienee Annan hauta, vai onko hänet haudattu jonnekin muualle.


Vaikka ei omaisikaan janakkalaisia lapsuusvuosia, kirja on mielenkiintoinen ja taidokas kurkistus 1700-luvun kartanoelämään. Vaikka kirjan henkilöistä suurin osa on historiallisia henkilöitä, kyse on fiktiivisestä romaanista. Kirjan kirjoittaja, filosofian tohtori Riikka-Maria Rosenberg asuu samassa kartanossa kuin Anna aikoinaan. Minusta on hienoa miten hän on nostanut juuri Annan esiin Hakoisten historiasta. Rosenberg tuntee historian ja Hakoisten maisemat, huolellinen pohjatyö huokuu kirjan sivuilta.


Suurella uteliaisuudella ja mielenkiinnolla jään odottamaan kenet kartanon rouvista Rosenberg nostaa seuraavaksi esiin historian havinasta. 

”Hedvig Nordenskiöld, Anders de Brucen vaimo, pudisti päätään viuhkaansa leyhytelleh, hipaisi sinisen taftipukunsa kauniita laskoksia. ”En tiedä, kuinka te asiaan suhtaudutte, mutta krsitittynä minua surettaa näiden vähäosaisten kohtalo.”

Ana katsahti ympärilleen, odotti jonkun muistuttavan maailmanjärjestyksestä. Tänään ei kuitenkaan kokenut tarpeelliseksi lausua julki paheksuuntaansa.”

Riikka-Maria Rosenberg: Hakoisten Anna. Tammi 2022. 384 s.

sunnuntai 31. heinäkuuta 2022

Andrew Morton: Elisabet & Margaret – Windsorin siskojen yksityinen maailma

 ”Kun on kaksi siskoa ja toinen on kuningatar, jonka täytyy edustaa kunniallisuutta ja kaikkea hyvää, toisen on oltava luovan ilkeämielisyyden ilmentymä, paha sisko.”

Vuosien saatossa olen ehtinyt lukea pinon pinon kirjoja Elisabetista, mutta pikkusisko Margaret on jäänyt vähän vieraammaksi. Eikä vähiten siksi, että kuvani Margaretista on vähintäänkin viinanhuuruisen, miehiä  tämän tästä vaihtavan bilehileen kuva.


Kirjan lukijalle esitellään kaksi hyvin erilaista sisarusta, joista toinen taipui kohtaloonsa ja toinen ei. Kirja kulkee kuvaten Windsorin sisarten elämää varhaislapsuudesta ja sotavuosista aina aikuisuuden  läpi Margaretin kuolemaan asti.


Prinsessojen ei alun perin pitänyt edes olla kruununperijä ja varanainen, mutta kun heidän setänsä luopui kruunusta, kaikki muuttui. Pian sen jälkeen tuli vielä sota. Prinsessojen elämä mullistui lyhyessä ajassa valtavasti. Margaretilla oli vaikeuksia sopeutua kuninkaalliseen rooliinsa, mikä aiheutti harmaita hiuksia lähipiirille. Jos hän olisi jäänyt ”vain” Yorkin nuoremmaksi prinsessaksi, vähän kuin prinsessa Eugenie nykyään, hänen elämänsä olisi ollut kuninkaallista, mutta vapaampaa kuin se oikeasti oli.


Kapinoivasta Margaretista kehkeytyi lehdistön kullanmuru, tupakkaa julkisesti polttava  ja alkoholia runsaasti käyttävä nautiskelija, jolla oli lukuisia miesseikkailuita. Samaan aikaan Elisabet keskittyi kruunun edellyttämään hillittyyn elämäntapaan pysyen lehtien palstoilla lähinnä työnsä takia. Kahden hyvin erilaisen julkisuuskuvan kulisseissa he olivat aina toisilleen läheiset siskokset.

”Kuningatar oli samaa mielissään myös siitä, että Margaret usein selätti kuningattaren tärkeilevän puolison väittelyssä. Kuningatar, Margaret ja kuningataräiti olivat ylivoimainen kolmikko ja juttelivat puhelimitse miltei päivittäin - joskus ranskaksi tai vierasperäistä korostusta matkien.”

Kirjan kirjoittaja Andrew Morton tunnetaan lukuisista elämäkerroistaan. Olen lukenut niistä monia ja tiedän hänen tuntevan Windsorit kuin no, jos ei nyt ihan kuin omat taskunsa, niin hyvin kuitenkin. Kirjaa varten Morton pääsi haastattelemaan Margaretin lähimpiä ystäviä, Buckinghamin palatsin työntekijöitä sekä lukuisia sisäpiiriläisiä, jotka tunsivat prinsessan hyvin. Hyvän taustatyön lukiessa huomaa, samoin kuin sen, että mies ei ole ensimmäistä kertaa ruotimassa kruunupäiden kummallista elämää. Erityisen mielenkiintoinen minusta on isoäiti Mary, josta Margaret ei perustanut, mutta Elisabet taas kuunteli.


Juu, ei ole helppoa olla kruunupäinen sisarussarjan palanen, eikä varsinkaan, kun toinen on kaikkia odotuksia vastaava kuningatar ja toinen ”varanainen”, joka järjestää harmaita hiuksia sukulaisilleen milloin milläkin tempauksella. Kuvani Margaretista hieman muuttui positiivisempaan suuntaan, koska Margaret ei  minusta ollut pelkästään hankala, hänellä oli - kuten kruunun varaihmisillä usein on - asema, mutta ei selkeää roolia. Kirjaa lukiessa en voi olla pohtimatta oliko Townsendin ”menettäminen” hänen elämänsä pahin tragedia. Nykyään semmoinen liitto kävisi päinsä, mutta Margaretin aikaan ei. Elikö hän liian aikaisin? Paljon mahdollista. 


Kirja on Englannin historiasta ja kuninkaallisista kiinnostuneille ehdottomasti hitti.

”Pidättyväinen isosisko alkoi laskea sen varaan, että vilkas pikkusisko toimii puskurina ja suojasi häntä, jottei hän joutuisi keskustelemaan.”

Andrew Morton: Elisabet & Margaret – Windsorin siskojen yksityinen maailma. Docendo. 2022. 400 s.


maanantai 18. heinäkuuta 2022

Regis Gente ja Stephane Siohan: Volodymyr Zelenskyi. Sodan sankari


 ”Nauru on ivallista. ”En tunne sitä miestä. Toivottavasti me jonain päivänä tapaamme. Hän on kuulemma erinomainen alallaan, oikein hyvä näyttelijä (yleisöstä kuuluu naurua). Minä olen ihan vakavissani, ja te nauratte.” Siis pelkkä pelle!”

Näin ajatteli Vladimir Putin uudesta kollegastaan, kun Volodymyr Zelenskyi oli valittu Ukrainan presidentiksi. Elettiin vuotta 2019. Eipä tiennyt Putler miten väärässä hän olikaan!


Viime kuukausina Volodymyr Zelenskyi on tullut tutuksi koko maailmalle, mutta hän on ollut kaikkea muuta kuin pelle. Hän on Presidentti isolla peellä, kansansa palvelija. 


Zelenskyin tie presidentiksi on kaikkea muuta kuin tavallinen. Se on todella kiehtova, miehellä tuntuu olevan olleen jo tähän päivään mennessä monta elämää, vaikka hän on saman ikäinen kuin minä. Heti kun näin tämän kirjan, halusin lukea sen. 


Vaikka kirja on elämänkertamainen, se ei ole kovin perinteinen sellainen. Se ei ala pikku-Vladimirin elinpäivistä, vaan hyppää suoraan sotaa edeltävään yöhön. Pikku-Vladimirin huudeilla kyllä kirjan sivuilla piipahdetaan, mutta enemmän annetaan tilaa sille miten Volodymyr Zelenskyi päätyi presidentiksi ja mitä sitten tapahtui.


Kirjassa viitataan monessa kohtaa ”Kansan palvelija” - tv-sarjaan, jossa Zelenskyi näyttelee presidenttiä. Mikäs siinä, sarja on mainio ja suosittu, itsekin olen tykännyt siitä paljon. Vuoden vaihtuessa vuoteen 2019 Zelenskyi ilmestyi telkkariin ja ilmoitti kansalle lähtevänsä tavoittelemaan presidentin paikkaa ihan oikeasti. Moni epäili miehen taitoja ja piti ukko oikeasti pellenä, mutta yhtä moni on saanut huomata olleensa väärässä. 

”Venäjän sota Ukrainassa ei ole pelkästään voimakkaan jännitteinen sotilaallinen konflikti. Se on myös sanojen ja viestinnän sota, jossa kahden tyystin erilaisen miehen toimintatavat törmäävät rajusti vastakkain. ”

Ennen sodan alkua Zelenskyin kannatus alkoi laskea. Moni epäili vieläkin miehen osaamista oikeissa presidentin töissä. Viimeistään sodan alettua helmikuussa yksinkertaisella videopätkällä Zelenskyi voitti ukrainalaiset puolelleen. Mediasodassa Zelenskyi on jo voittanut Putinin mennen tullen. Mies, joka tuli täysin politiikan ulkopuolelta, on opetellut, oppinut ja pärjännyt. Sellaiseen menestykseen ei päästä pelkillä hyvillä taustajoukoilla.


Zelenskyillä on ollut alusta lähtien uudenlainen ote työssään; hän mullisti politiikan panostamalla sosiaaliseen mediaan ja kuuntelemalla mitä kansa haluaa. Sotaa hän ei todellakaan halunnut, Zelenskyi haluaa keskittyä suuriin rauhan projekteihin, jotka parantavat tavallisen ukrainalaisen elämää. Yhtenä mallimaana hänellä on Viro.


Ranskalaistoimittajat Regis Gente ja Stephane Siohan ovat tehneet mukavan tiiviin tietopaketin tämän ajan yhdestä kuumimmista poliittisista nimistä. Kirja on mukavalla tavalla kirjoitettu, tällaisesta aiheesta saisi paljon tylsemmänkin kirjan. Vaikeasta aiheesta voidaan kirjoittaa niin monella tavalla. Tämä on onnistunut tapa.


Vielä ei tiedetä, miten Zelenskyin tarina päättyy, mutta varmaa on, että tämä mies jää historian lehdille ainutlaatuisena ja erikoisena tapauksena. Tällaisia rohkeita ihmisiä tämä maailma tarvitsee

”Enkä Volodymyr Zelenskyi onkin vain ihan tavallinen sankari monien muiden joukossa. Onhan hän tehnyt itsestään ”kansan palvelijan”, ja vuoden 2022 todellisia sankareita ovat ukrainalaiset yksilöinä ja yhdessä.”


Regis Gente ja Stephane Siohan: Volodymyr Zelenskyi. Sodan sankari. Otava. 2022. 190s.

torstai 30. kesäkuuta 2022

Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan perijä


 ”-Siin sul onkin kattomist. Varo vaan, ettei silmäs puttoo, Elli kiusoitteli veljeään. - Kukapa olisi uskonut, et Martast tulee noin fiini nainen.

 Juho hymähti. -Fiini on ja ylpeeks tullu. Ei kuulu enää meijän sakkiin."

Viime vuoden huhut pitivät paikkaansa: Ann-Christin Antellin esikoisromaani  Puuvillatehtaan varjossa on saanut jatko-osan. Historiallisten romaanien suurkuluttajana totta kai ajattelin lukea kirjan, vaikka toiveeni jatko-osan suhteen eivät olleet kovin korkealla.


Edellisen kirjan tapahtumista on kulunut kymmenisen vuotta. Tällä kertaa ei päähenkilönä olekaan Jenny, vaan ottotytär Martta. Hän on palaamassa Turkuun Matti-veljensä kanssa, koska pikkuveli aloittaa suomenkielisessä lyseossa. Martta hoitaa veljensä taloutta ja työskentee Turun kansankirjastossa.


Kirjassa luonnollisesti nuoren neidon elämään kuuluu kosijat ja lukija saa odotella loppuun asti kuka herroista saa Martan omakseen. Mutta jokseenkin kliseisen rakkausteeman lisäksi yhteiskunnallinen jännite on kirjassa käsinkosketeltava: Venäjä sortaa pientä suuriruhtinaskuntaa ja työväenaate jakaa herroja ja työläisiä entisestään toisistaan kauemmaksi. Matti ja Marttakin osallistuvat vastarintatoimiin.


Kaikista mielenkiintoisin juoni on Martan kipuilu kahden eri yhteiskuntaluokan välillä. Puuvillatehtaan omistajasukuun adoptoidut työläistaustaiset Martta ja Matti luonnollisesti kutsutaan myös Turun seurapiireihin. Vaikka puuvillatehtaan nykyinen omistaja Robert Barker suhtautuukin heihin suojelevasti, kaikki eivät kuitenkaan katso Martan ja Martin kuuluvan seurapiireihin syntyperänsä takia. Martalle asia on vaikea, koska hän ei tunne enää kuuluvansa lapsuutensa työläisten joukkoon eikä toisaalta myöskään säätyläisten joukkoon. Kirjastossa töissä ollessaan hän kohtaa lapsuutensa ystäviä, jotka ovat kävelevä muistutus siitä, mistä Martta itse on lähtöisin. Kummassa joukossa Martta kokee seisovansa? Molemmissa joukoissa ei voi olla, jännitteinen aika tekee asiasta vielä vaikeamman, koska Martan menneisyys ja nykyisyys syyttää toisiaan kaikesta mahdollisesta. Matti-veljelle asian ratkaiseminen näkyy olevan hiukan helpompaa.


Kirja on mielenkiintoisempi kuin sarjan ensimmäinen kirja. Tämä ei ole pelkästään kepeä rakkausromaani, vaan kirjan yhteiskunnallinen ulottuvuus tekee tarinasta raikkaan, jännittävän ja kiehtovan. Turun murteen käyttö nostaa rahvaan ja säätyläisten eron selvemmin esiin. 


Puuvillatehtaan perijä sopii hyvin monenlaiselle lukijalle. Kirja jää kieltämättä niin kutkuttavaan asetelmaan, että uskallan toivoa jatkoa tarinalle.

”Olen antanut ohjeet työnjohtajille, että välttävät ikääntyneiden työntekijöiden palkkaamista. Heidän työtahtinsa on hidas ja lisäksi heistä tulee vanhemmiten hankalia.

Matti innostui kyselemään taloudellisista suhdanteista, mutta Martta oli järkyttynyt kuulemastaan. Äiti oli raatanut tehtaassa kaksitoistatuntisia päiviä, ja Robert Barkerille hänkin olisi ollut vain työntekijä, josta ei olisi ollut vanhemmiten enää mitään hyötyä.”

Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan perijä. Gummerus. 2022. 368 s.