lauantai 31. elokuuta 2019

Jessica Fellowes: Downton Abbey - Kartanon vuosi

”Taivaanrannassa kajastava auringonnousu merkitsee Downton Abbeyssä uuden vuoden alkua. Kukkulalla seisovan talon alapuolella avautuva laakso on vielä hämärän peitossa, kun palvelijat heräilevät jääkylmissä ullakkohuoneissaan ja kömpivät hiljalleen vuoteistaan.Lady Mary liikahtelee peittonsa alla. Hän herää vasta kun sisäkkö on käynyt sytyttämässä tulen hänen makuuhuoneensa takkaan. Edellisenä iltana jaarlin vanhin tytär on nauttinut juhlaillallisen ja lasin tai pari samppanjaa ennen poistumistaan yläkertaan uuden vuoden 1924 toivotusten saattelemina. Tuleva vuosi tuonee hänelle mukanaan toivoa ja tarmoa.”
On yksi asia, jota en voi kertakaikkiaan vastustaa. Se on kunnon epookkidraama. Downton Abbey vei sydämeni heti kun siihen törmäsin jossakin kolmannen ja neljännen kauden tienoilla. Sittemmin sarja on tullut katsottua moneen kertaan läpi kyllästymättä. Historiaa, detaljeja ja faktoja rakastavana olen lukenut paljon sarjaan liittyviä juttuja ja katsellut tuntikausia sarjaan liittyviä dokumentteja ja haastatteluja. Noita faktoja, niin sarjaan kuin sarjassa käsiteltävään aikaan yleisestikin, löytää tästä lordi Julian Fellowesin sukulaisen Jessica Fellowesin kirjoittamasta kirjasta.

Downton Abbey-sarja alkaa vuodesta 1912. Ensimmäinen maailmansota ja sen jälkeinen aika muuttivat yhteiskuntaa monin tavoin, mutta Downtonissa ja Crawleyn aatelisperheen ja heidän palvelijoidensa elämissä on moni asia pysynyt ennallaan, mitä nyt ehkä verot painaa ja palvelusväkeä on vähemmän. Vuodenkierto määrää edelleen monessa asiassa mitä tehdä. Tämä kirja perehdyttää lukijan tarkemmin kaikkeen siihen, mitä tuonaikaiseen kartanon vuodenkiertoon kuului kuten mm. kausiluonteisiin tapahtumiin ja juhliin, kuten joulun viettoon, yläluokkaisten neitojen debytanttiaikaan ja metsästyskauteen. Lisäksi kurkistetaan muun muassa lasten maailmaan, matkustamiseen, puutarhajuhliin ja tilanhoitoon. Pääsemme myös tutustumaan lähemmin televisiosarjan kulisseihin: puvustukseen, peruukkeihin, lavastukseen, kuvauskohteisiin, tuottajiin ja moneen muuhun hienoon palaseen Downton Abbeyn palapelissä.
”Keittiön ja ruokasalin välillä on nimittäin 100 kilometriä.  Sarjaa kuvataan eri kuvauspaikoissa pätkittäin. Tämä tarkoittaa sitä, että rouva Patmoren Ealingin studioilla sijaitsevasta keittiöstä tarjottimiensa kanssa poistuvat lakeijat ilmestyvät Highcleren linnassa sijaitsevaan ruokasaliin kolmisen viikkoa myöhemmin. ”
Hienon kirjan yksi kuriositeetti liittyy ruokaan, jolla kartanossa on suuri merkitys: kirjasta löytyy 24 erilaista ruoka- ja juomareseptiä, jotka on laadittu kartanon kokin, rouva Patmoren, hengessä. Kirjan reseptien avulla voi itsekin valmistaa vaikkapa maukasta riistalintua, oikeaoppista joululuumuvanukasta tai herkullisia skonsseja iltapäiväteen kanssa tarjottaviksi. 

Kartanon vuosi on jokaisen Downton Abbey- fanin aarre. Kirjassa kerrotaan paitsi Downton Abbeyn, mutta myös yleisemmin englantilaisten kartanoiden elämästä aikana, joka on mennyt, mutta josta olisi ehkä jotakin nykyajan ihmisellä opittavaa. Varsinaisia juonipaljastuksia ei kirjaa lukiessa tarvitse pelätä, mutta sen sivuilla paljastetaan muun muassa leskikreivitär Violetin esikuva tai se mistä kuuluisa ”What is a weekend” - lausahdus on peräisin. Kirja on kauniisti taitettu ja se sisältää runsaasti valokuvia - joten se sopii hyvin sarjan linjaan.

Downton Abbeystä on tullut ilmiö eikä suotta. Onneksi tarina jatkuu elokuvana. Sitä odotellessa kannattaa tarttua tähän kirjaan ja katsoa hetken mistä kaikki sarjan, ja varmastikin tulevan elokuvan, hienous on peräisin. 
”Kartanon isäntä ja emäntä olivat pienen valtakuntansa kuninkaalliset. Heidän juhlapäiviään, esimerkiksi häitä ja sen sellaisia juhli koko kylän väki, kuten nähtiin lady Maryn viettäessä häitään  sarjan kolmannella kaudella.”

Jessica Fellowes:  Downton Abbey - Kartanon vuosi. Readme. 2014. 313 s. 

keskiviikko 31. heinäkuuta 2019

Ville Niinistö, Veera Luoma-aho: Löytöretkeilijä

”On pakko pystyä uskomaan siihen, että huomenna voi olla paremmin.”
Ville Niinistö on varmasti yksi Suomen tunnetuimpia nykypoliitikkoja. Kun hän luopui vihreiden puheenjohtajuudesta kaksi vuotta sitten hän ilmoitti kirjoittavansa kirjan. Olen vuosia seurannut nuorempaa Niinistöä somen syövereissä, joten tämä kirja kiinnosti valtavasti. Odotus venyi ja venyi, mutta niin kaiketi venyi kirjan kirjoittaminenkin. Niinistö oli yksin aikansa puurtanut, mutta lopulta otti  avukseen toimittaja Veera Luoma-ahon.

Syntyi kirja kotimaisesta politiikasta ja elämästä sen kulisseissa.

Kirja lähtee luonnollisesti Niinistön elämän alkutaipaleesta Kaarinasta, Turusta, perheestä,  koulusta, opinnoista ja harrastuksista. Vähän kerrassaan päästään mukaan politiikkaan, vihreisiin, eduskuntaan ja lopulta Kataisen sixpack-hallituksen kiemuroihin unohtamatta tapausta Touko Aalto.
”Ympäristöministeriössä oltiin onnellisia, kun ministeri puolusti luontoa. Se oli heille uutta. Kuulemma viimeiset kymmenen vuotta ympäristöministerille oli pitänyt yleensä ensin selittää, miksi luonnon suojeleminen on tärkeää.”
Aimo osan kirjasta haukkaa aika, jolloin Niinistö toimi ympäristöministerinä Kataisen hallituksessa. Kokemukset sixpack-hallituksen yhteistyöstä ovat kiinnostavaa luettavaa ja Niinistö kuvaa hyvin millä keinoin pienen puolueen ministerinä pärjää. Helppoa sirpaleisen ja laajapohjaisen hallituksen työ ei ollut. Osa tuossa hallituksessa käsitellyistä asioista on yhä ajankohtaisia kuten vihreiden suhde ydinvoimalupiin, kaivoslaki ja  case Talvivaara, eli nykyinen Terrafame. 

Ville Niinistö voisi tuskin kirjoittaa poliittista kirjaa ilman vihreitä. Kirja on myös tarina puolueen lähihistoriasta ja siitä miten muhkeat vaalivoitot on saatu aikaan. Niiden saavuttamiseksi on viilattu puolueen ulosantia, koska viestinnällä, somella ja visuaalisuudella oli Niinistön strategiassa tärkeä rooli. Puolue halusi viestittää suoraan äänestäjille sellaisella kielellä, jota he ymmärtävät.
 Niinistön puheenjohtajuusaikana vihreät nousi yli 10 prosentin puolueeksi, joka uskottavasti puhui jo pääministeriydestä. Kaikki ei tietenkään vihreiden noususta ole ilahtuneet, populistin viittaa Niinistölle on yritetty asettaa monta kertaa eikä sanan säilältä tai kuralta ole välttytty. 
”Syrjinnälle ei saa antaa tilaa, koska sen tien päässä meille kaikille käy huonosti - kaikki olemme lopulta jotain vähemmistöä. Tämä pitää sanoa suoraan ja selkeästi, eikä sillä ole populismin kanssa mitään tekemistä.”
Ville Niinistö raottaa myös yksityiselämäänsä ja perhettään. Setä Niinistö ei juuri ole suvustaan kertonut, mutta onneksi veljenpoika on avoimempi ja kuvaa Niinistöjen suvun vaiheita. Erityisesti mieleeni jäi luku Niinistön isoäidistä, siis nykyisen presidentin äidistä.  Avioliitostaan ja erostaan Niinistö kertoo myös fiksusti, niillä ei repostella, kuten ei muitakaan yksityiselämän asioita.

Kirjalle on kovin laitettu vaalikirjan leimaa, mutta en sitä sellaisena pidä. Mitään kovin kummoisia paljastuksia kirja ei sisällä,  mitä nyt joitakin pilkahduksia ministerikollegoista yöllisissä hallituspalavereissa. Antoisinta on lukea Niinistön poliittisesta ajattelusta, vihreiden historiasta ja ylipäätään suomalaisesta politiikasta yhden sen tämän hetken suurimman tekijän silmin.

Kirja kuulostaa vahvasti Niinistöltä. Kirja on asiapitoinen, muttei kuiva, hauska, muttei liian paljastava. Nyt Niinistö suuntaa kohti uutta aluevaltausta, Brysseliä. Ja pärjää taatusti sielläkin, Ville Niinistöstä on muovautunut ajan mittaan rento ja leppoisa poliitikko. Niinistö mielestäni tajunnut yhden oleellisen asian: Ei ne äänestäjät ole norsunluutorneissa, vaan maan kamaralla. Ja he arvostavat poliitikkoja, jotka pysyttelevät heidän kanssaan samalla tasolla.
”Politiikan toimittajat toistelivat vuosia, että Ville on saanut vihreät kasvuun ärhäkällä tyylillään. Se oli minusta väärä analyysi. ”

Ville Niinistö, Veera Luoma-aho: Löytöretkeilijä. Otava. 2019. 218s.

lauantai 29. kesäkuuta 2019

Enni Mustonen: Sotaleski

”Tori. Pilvet. Mustat linnut. Hiekkasäkit ja kauhistuneet kasvot maan alla. Jysähdykset ja keinuva maa. Verinen nainen joka huusi.Tulinen pilvi talojen yllä. Liekehtivät rauniot…rauniot…”

Kun lumikinokset sulavat kilpaa pois ja kevät tekee.tuloaan, kirjakauppoihin ilmestyy uusi Syrjästäkatsojan tarinoita- kirjasarjan kirja. Tänä vuonna ilmestynyt on jo sarjan seitsemäs. Kirja kantaa nimeä Sotaleski.

Sotaleski kirjan nimenä on paljon kertova. Kirjan päähenkilönä on Idan tytär Kirsti, kirjasarjan alkukirjojen päähenkilö Ida on jälleen kulisseissa, mutta tärkeässä roolissa. Tarina alkaa kesällä 1939 Karjalan linnoitustöistä. Kirstin mies Iivo kutsuu vaimonsa ja tyttärensä kannakselle auttamaan. Kirsti tutustuu karjalaisten Marin ja Arvon perheeseen. Kotona Leppävaarassa jännitetään Voitto-veljen maaotteluiden keihäänheiton menestystä.

Tunnelma alkaa kuitenkin kiristymään pitkin syksyä. Kirsti läheisineen koettavat elää tavallista arkeaan kotonaan Leppävaarassa. Ida - äiti koettaa parhaan kykynsä mukaan varautua sotaan maisterinsa kanssa. Kun sota lopulta alkaa, Kirsti kokee kovan menetyksen eikä säästy niiltä tulevina vuosinakaan. Sota tuo Leppävaaraan evakkoja ja sodan jaloista karkuun lähteneitä. Rintamalla taistelee moni läheinen, joiden puolesta murehditaan paljon. Huoli onkin aiheellinen. Kirstin mies Iivo on tullut aikoinaan pakolaisena Karjalasta Uhtualta Suomeen ja hänelle sota on henkilökohtainen taistelu synnyinseutujen saamiseksi osaksi Suomea. Kirstikin pääsee tutustumaan miehensä synnyinseutuihin mielenkiintoisin seurauksin.

Sotaleski ei ole sotakirja, vaan sodasta kertova kirja. Mutta ennen kaikkea se on kuvaus naisista ja lapsista sodan keskellä. Jänniitystä riittää, mutta millään karmeuksilla ei mässäillä. Mustonen osaa todellakin kutoa historian ja fiktion toisiinsa. Historian merkkihenkilöitä ei  tosin vilise kirjassa kuten sarjan ensimmäisissä osissa.

Ihan kiva tarina tämäkin, kuten edeltäjänsä, vaikka olen enemmän tykännyt sarjan alkupään kirjoista, taidehistorian henkilöistä ja piian näkökulmasta. Tämä kirja loppuu sen verran jännällä tavalla, että onneksi ensi vuonna on tiedossa uusi osa. Kaikkiaan sarjaan on tulossa vielä kolme kirjaa lisää.

Saa nähdä mitä Idalle, Kirstille, Vienalle ja muille seuraavaksi tapahtuu. Päästäänkö seuraavaksi asekätkennän vaiheisiin ja Helsingin olympialaisiin?  Ja siirtyykö kertojan vuoro nyt Kirstiltä Viena-tyttärelle?

Kannattaa muuten katsastaa Facebookista sivu Syrjästäkatsojan tarinat.


Enni Mustonen: Sotaleski. Otava. 2019. 524s.

perjantai 31. toukokuuta 2019

Mika Mäkeläinen: Kimlandia - Silminnäkijänä Pohjois-Korean kulisseissa

”Pula lannoitteista on niin kova, että kaikki huusseja käyttävät - eli valtaosa pohjoiskorealaisista - on velvoitettu keräämään ulosteensa talteen. Ne levitetään myöhemmin pelloille.” 
Kunnon pohjoiskorealaisen mielestä heillä ei ole mitään kadehdittavaa muulta maailmalta. Päin vastoin, heistä muu maailma kadehtii heitä. No eipä taida kadehtia, mutta Pohjois-Korea kiehtoo ja kiinnostaa. Mieluusti etäältä.

Niin minuakin. Olen seurannut maasta kertovia videoita ja uutisia jo jonkin aikaa saadakseni käsityksen tuosta mystisestä ja salaperäisestä maasta. Kun törmäsin somen ihmeellisessä maailmassa kirjaan nimeltä Kimlandia, se oli ehdottomasti saatava käsiin. 

Ylen ulkomaantoimittaja Mika Mäkeläisen matka alkaa matkalla Kiinan ja Pohjois-Korean rajalla. Mäkeläinen ei onnistu tuolla kertaa saamaan viisumia Pohjois-Koreaan, vaan joutuu kurkkimaan mystistä maata Kiinasta käsin. Aivan yksinkertaista se ei ole, koska Kiinan poliisi ja viranomaiset hankaloittavat monin tavoin eikä Nanpingin kylässä oikein ole ketä jututtaakaan. Harvat asukkaat kavahtavat nälkiintyneitä pohjoiskorealaisia ryöstöretkeilijöitä.

Monenlaisten syynäysten jälkeen lopulta Mäkeläinen saa viisumin ja löytää itsensä matkalla   pääkaupunki Pjongjaniin. Pjongjan on eliitin kaupunki, jonne ei keskiverto pohjoiskorealainen pääse ilman lupaa. Maassa vallitsee luokkajako ja se näkyy mm. asuinpaikoissa. Tavallinen rahvas saa asustaa provinsseissa. Ulkomaalaiset pääkaupunkiimn päästetään, koska heille halutaan esitellä parasta mitä maassa on. Mäkeläinen saa matkaansa valvojan, koska Kimlandiassa eivät ulkomaalaiset saa liikkua ilman valvontaa. Mitään ei pääse tekemään itsenäisesti eikä mihinkään saa mennä yksin. Kuitenkin hän päätyy ainoana pohjoismaisena toimittajana näkemään maan johtajan ilmielävänä hallitsevan työväenpuolueen puoluekokouksessa.
”Kulkulupa etuoikeutettujen asuttamaan pääkaupunkiin vaatii rahaa tai suhteita, tai erityisen hyvän syyn.”
Minusta Pohjois-Korea on virallisesti hukkua omahyväisyyteensä. Maan ideologia, Juche, on sekoitus kansallismielisyyttä, riippumattomuutta, omaehtoisuutta ja omavaraisuutta ja se kattaa neljäsosan koko koululaitoksen opetuksesta. Virallinen totuus ja arkipäivän todellisuus ovat kuitenkin kaksi eri asiaa. Kaksoistodellisuus markkinatalouden muodossa rehottaa ja korruptio on ulottanut lonkeronsa kaikkialle. Sähkökatkokset ovat tuikitavallisia, ruokaa ei ole kaikille edelleenkään tarpeeksi, mutta mitä siitä, kun maan turvana on toinen toistaan vaarallisemmat aseet. Maassa lihavuus on vaurauden merkki ja eniten valtion muonia saavat huippu-urheilijat. 
”Sen sijaa Pohjois-Korea osti nälänhädän vuosina sukellusveneitä Venäjältä, MiG-29- hävittäjiä Valko-Venäjäältä ja sotilashelikoptereita Kazakstanista. Mitä maan. Prioriteeteista kertoo  se, että asehankinnoista ei tingitty, vaikka rahalla olisi ehkä voitu estää satojen tuhansien ihmisten nälkäkuolema?”
Kirjassa virallisen ja arjen erot tulevat hyvin esiin. Markkinataloudella kulisseissa voi tienata monikertaisesti valtion virallisiin palkkoihin nähden. Erityisesti maassa rikastumaan pääsevät kotirouvat, joilla ei ole valtion työvelvoitetta. Valtio velvoittaa työhön määräten työpaikat ja on maksavinaan palkkaa, joka on lähes olematon n. 20 senttiä kuussa. Työvelvoitteesta voi toki ostaa itsensä ulos suurella tukulla rahaa. Sivubisneksillä saa siis paikallisittainkin leipää. Naapurimaan Kiinan teollisuusyritykset käyttävät mielellään pohjoiskorealaista halpatyövoimaa eli todellisuudessa orjia. Palkka on toki kotimaata parempi, mutta palkka menee valtaosin Pohjois-Korean valtiolle. Lisäksi kiinalaiset miehet ostavat pohjoiskorealaisia naisia vaimoikseen, kun kotimaassa sopivia emäntiä ei riitä kaikille. Kiinalle nämä asiat ovat kiusallisia.
”Suomalaisesta näkökulmasta saattaa kuulostaa tunteettomalta, että pohjoiskorealainen äiti jätti noin vain poikansa eikä ole pitänyt häneen yhteyttä, kuten Zeng kertoo. Pohjois-Koreassa asiasta ajatellaan kuitenkin toisin.”
Pohjois-Koreassa puolue määrää paljon muustakin kuin työstä ja maassa isoveli, tai no, ainakin naapuri tai korttelinjohtaja valvoo. Kaikkien ihmisten elämää valvotaan, määrätään ja ohjataan puolueen oikkujen tahdissa, ulkonäköasioista lähtien. Ihmisille  tuupataan kaikenlaisia töitä oman työn oheen, vaikkapa kerrostalon huoltotöitä, tai osallistumista massiiviin paraateihin. Oma kotiin pitää olla tiptop, kun joku saattaa tulla ”kylään” ilmoittamatta vain tarkistaakseen asunnon siisteyden tai sen onko siellä yövieraita. Erityisesti Suuren Johtajan kuvan kehykset pitää olla täydellisen siistit. Jos ei toimi kuten käsketään tai ole varaa ostaa itseään ulos, niin huonosti käy.
”Pohjoiskorealainen erityispiirre on se, että poliittisesta rikoksesta voidaan rangaista tuomitun lisäksi hänen perhettään kolmessa polvessa. Aikuisen ”rikoksesta” ovat joutuneet kärsimään sekä hänen puolisonsa, lapsensa  että omat vanhempansa  - kaikki, jotka sattuvat asumaan samassa osoitteessa."
Pohjois-Korealla on omat puhelinliittymät, joilla ei voi soitella ulkomaille eikä ylipäätään puuhata mitään ulkomaailmaan liittyvää sekä oma  suljettu internet, kwangmyong. Vaikka Pohjois-Korea on niin suljettu maa kuin onkin, valtion johto ei ole kyennyt eristämään sitä täysin. Suljetun netinkin voi kiertää, USB-tikkujen kautta leviää monenmoista kiellettyä sekä monet kuuntelevat ulkomaisten radioasemien koreankielisiä ohjelmia.

Mäkeläisen kirja perustuu hänen juttumatkoihinsa Pohjois-Koreassa sekä naapurimaissa.  Matkalla on ollut omat haasteensa, mutta todella mielenkiintoisen kirjan hän on saanut kasaan. Kimlandia-kirja on mielenkiintoinen kokonaisuus, jossa on sopivasti faktaa, näkökulmia, elettyä elämää, valokuvia unohtamatta. Tekstin äärellä saa ihmetellä, kauhistella ja välillä jopa naurahtaa pohjoiskorealaisille erikoisuuksille, kuten vaikkapa Kimlandian omille kukille kimilsungialle ja kimjongilialle.

Tälle kirjalle on tilauksensa. Kannattaa lukea, jos Pohjois-Korea kiinnostaa, tai vaikka vain haluaa peilata omaa arkeaan. Itse tulin tulokseen, että tätä maailman suurinta avovankilaa en halua tämän lähempää nähdä, vaan tyydyn seuraamaan sitä etäältä.


Mika Mäkeläinen: Kimlandia - Silminnäkijänä Pohjois-Korean kulisseissa. Atena. 2019. 332 s.

tiistai 30. huhtikuuta 2019

Andrew Morton: Meghan - prinsessa Hollywoodista

”Kuva kuningattaresta ja Meghanin äidistä, afroamerikkalaisesta Doria Raglandista seisomassa yhdessä Pyhän Yrjön kappelin edustalla, on oleva symbolinen hetki. Toinen on orjan jälkeläinen, toinen Britannian historian pisimpään vallassa ollut monarkki.”
Kaino nuori tyttö tapaa komean miehen, seurustelee, menee prinssin kanssa naimisiin, saa puoli valtakuntaa ja elää elämänsä onnellisena loppuun asti. Tai no, elää onnellisena ehkä muutaman vuoden ja loppuelämänsä paparazzien jahdatessa joka askelta.

Tällaisiin neitoihin brittihovissa on totuttu. Siivoihin, kainoihin, omalla tavalla ahkeriin, mutta ehdottomasti naimattomiin puhtoisiin pulmusiin. Eronneita ei ole suvaittu, eivätkään neidot ole olleet ennestään julkkiksia. 

Kunnes tuli Meghan.

Meghan Markle on toista maata kuin nuo kainot edeltäjänsä. Hän on ehtinyt tehdä paljon ennen prinssiään. Mitä, sitä Morton raottaa.

Rachel Meghan Markle syntyi Los Angelesissa 4. elokuuta vuonna 1981 keskiluokkaiseen kahta rotua olevaan uusioperheeseen. Isälle avioliitto oli toinen, hänellä on kaksi lasta entuudestaan, ne kuuluisat ilkeät sisaruspuolet. Vanhempien avioliitto ei kestänyt muutamaa vuotta pidempää. 

Kahden rodun välissä tasapainoilu on ollut Meghanille vaikeaa. Hän on pohtinut paljon kumpaan ryhmään hän kuuluu - vai kuuluuko kumpaankaan. Neiti Markle on ehkäpä tämän takia ollut innokkaasti jo nuoresta heikoimpien puolella ja halunnut vaikuttaa. Nuorena Meghan haaveili Hollywood-tähteydestä, Oscarin voittamisesta ja Diana 2.0 olemisesta.

Meghan oli jo nuorena lahjakas esiintyjä ja tiesi alasta yhtä ja toista filmiteollisuudessa työskentelevän isänsä kautta. Myöhemmin hän opiskeli teatteria ja kansainvälisiä suhteita Chicagon liepeillä Northwesternin yliopistossa. Vuonna 2003 hän valmistui ja lähti harjoittelijaksi Yhdysvaltain Buenos Airesin suurlähetystöön. Argentiinassa hän suoritti ulkoasianhallintoon karsivien työntekijöiden koneen reputtaen sen.

Meghanin mieli paloi esiintymään. Isän suhteet auttoivat saamaan pienen roolin General Hospital -sarjassa. Ura jatkui pieninä piipahdusrooleina milloin missäkin. Koekuvaukset toisensa jälkeen toivat kokemusta, muttei töitä. Hän oli liian vaalea tummaihoisten rooleihin ja liian tumma valkoisten rooleihin. Sitkeys lopulta palkittiin, kun 35 dollarin pikkumusta mukanaan hän meni Pukumiehet-sarjan koekuvauksiin ja sai Rachelin roolin, mainetta, rahaa ja muuton Torontoon.

Rachelin rooli teki Meghanista tunnetun ja hän keksi käyttää sitä hyväkseen ajatustensa eteenpäin kertomiseen. Meghan perehtyi somen saloihin, perusti Instagram-tilin, ja sai sille paljon seuraajia.  Hän perusti myös blogin, The Tigin, joka sai nimensä hänen suosikkiviininstään. Lifestyle-tyylisessä blogissaan hän kirjoitti muodista, matkustelusta ja ruoasta. Tunnettuus toi mahdollisuuksia, joita Meghan hyödynsi monin tavoin vaikuttamispyrkimyksiinsä
”Meghan oli johtanut The Tig italialialaisesta viinistä Tignanello. Se on Sangoviese-sekoitus ja ensimmäinen Chianti, joka tehdään ilman vaaleita rypäleitä - viini, joka on syntynyt  viinintekijän halusta saada tuotteensa erottumaan lukemattomien punaviinien joukosta. Meghan piti joukosta erottumisen ajatuksesta. Malja sille, hän ajatteli.”
Ilmeisesti kaikki suhteet ennen Harryä osoittautuivat sammakoiksi. Meghan on ehtinyt olemaan naimisissa ennen Harryään tuottaja Trevor Engelsonin kanssa. Seurustelu kesti kuusi vuotta, avioliitto kaksi. Meghan  ja Harry tapasivat heinäkuussa 2016 sokkotreffeillä Lontoossa. He ehtivät tavata vielä toisenkin kerran ennen kuin Meghan palasi Kanadaan. Vain kahden tapaamisen jälkeen Harry kutsui Meghanin mukaansa safarilomalle Botswanaan. Suhde syveni salassa kaukosuhteena, kunnes lokakuussa 2016 tieto uudesta kuninkaallisesta parisuhteesta levisi laajan yleisön tietoon. Meghan sai niskaansa seksismiä ja rasismia enemmän kuin hän oli koskaan kokenut. Harry huolestui ja hovi julkaisi harvinaisen lausunnon. Meghan joutui samalla pohtimaan, oliko hän rakastunut titteliin vai mieheen. Kaikki kuitenkin näytti menevän hyvin: Meghania alettiin kouluttaa tulevaan rooliinsa, käytiin kuningattaren luona kello viiden teellä, the Tig ja sometilit suljettiin ja lopulta vasemmassa nimettömässä kimmelsi sormus. Matka kohti roolien roolia alkoi.

Andrew Mortonin kirja on taattua laatua, hänhän on kirjoittanut brittikuninkaallisista ennenkin. Morton on kahlannut neiti Marklen elämän näpsäkästi läpi ennen päivää I do:ta. Kirjan luettuaan huomaa miten Meghan on todella uutta vanhoillisessa brittihovissa, tavallaan jonkinlainen tuhkimotarina. Kertaalleen eronnut, kahden rodun edustaja, ensimmäinen orjien jälkeläinen. Hän on aikuinen ja itsenäinen julkisuuteen tottunut nainen, joka on tottunut vaikuttamaan ja ottamaan kantaa epäkohtiin.

Mielenkiinnolla odotan millaisen kirjan Morton saa  herttuatar Meghanista ajan mittaan. Häistä on vasta vuosi ja tuntuu, että tuoreelta rouvalta on jäänyt yksi asia huomaamatta: hän ei ole enää Hollywoodissa, vaan brittihovissa.
”Jo varhain Meghan unelmoi kuuluisan Hollywood-näyttelijän urasta. Hän haaveili siitä, että joskus saisi Oscarin, ja harjoitteli kiitospuhettaan peilin edessä.”

Andrew Morton: Meghan - prinsessa Hollywoodista. Docendo. 2019. 264s.

sunnuntai 31. maaliskuuta 2019

Tee­mu Po­ta­pof­f: Luo­din­kes­tä­vä – Hei­di Fo­xel­lin ta­ri­na

”Katsoin eräänä iltana televisiota, kun yhtäkkiä sänkyyni tuntui lämpimältä ja märältä. Nostin peittoa ja näin, kuinka vatsastani suihkusi verta valtoimenaan.  Lääkäreiden operoimat verisuonet olivat revenneet, ja veri pääsi vuotamaan vatsani päälle ommellun kalvon välistä. Hälytin hoitajan paikalle. ”Ei helvetti!” Hoitaja huudahti. Letkut irrotettiin ja taas mentiin vauhdilla leikkaussaliin. Näitä tapauksia sattui ainakin kolmesti.”
26.5.2012, tuona tuiki tavallisena päivänä uutisvirtaa hallitsi hurjat uutiset Hyvinkäältä. 18-vuotias nuori mies oli kivunnut aamuyöllä matalan liikerakennuksen katolle ja ampui sieltä hallussaan olleilla kivääreillä kadulla olevia ihmisiä. Toisaalla 24-vuotias nuorempi konstaapeli Heidi Foxell istui partioautossa yhdessä työparinsa kanssa. Kaksikko kuittasi saamansa hälytyksen ja suuntasi kohti tapahtumapaikkaa. Paikalle päästyään Foxell oli mennyt hakemaan poliisiauton takaosasta raskaita taktisia liivejä, kun häneen osui. Tuo osuma muutti hänen elämänsä perinpohjin.

Tuosta luodista alkoi Heidin matka melkoisten koettelemusten läpi. Noista kokemuksista kirjoitettu kirja on mielestäni nimetty hyvin Heidiä kuvaavaksi: Luodinkestävä. Vaikka luoti teki peruuttamatonta ja pahaa jälkeä, kuolema on ollut monta kertaa hyvin lähellä, niin silti se ei ole kyennyt nitistää Heidiä.
”Ainakin kerran ensimmäisten viikkojen aikana kiire johti siihen, että heräsin kesken leikkauksen.”
Kirjasta suunnilleen puolet kertoo Foxellin elämästä ennen haavoittumista ja jälkimmäinen puolikas haavoittumisesta selviytymisestä. Kirjan alkupuolella  ollaan Heidin lapsuuden ja nuoruuden Vaasassa, pelataan jalkapalloa, vietetään aikaa kavereiden kanssa, käydään intti ja haaveillaan poliisin urasta. Heidi Foxell on nimittäin tiennyt jo 6-vuotiaasta haluavansa poliisiksi. Jälkimmäinen puolisko on ehdottomasti hurjempi ja jännempi. Monessa kohdassa Heidiä viedään pikavauhdilla takaisin leikkaussaliin, tulee uusi vastoinkäyminen tai mutkia matkaan. Leikkauksia on kertynyt yli 50 ja  muita anestesiaa vaativia toimenpiteitä vähintään saman verran. Myöhempinä vuosina operaatioita on jouduttu tekemään lisää. Tähystyksessä tapahtunut hoitovirhe vei hänet pyörätuoliin. Kaiken päälle Foxell sairastui myös leukemiaan.

Luodinkestävä on kirja nuoresta naisesta, jonka elämä muuttuu silmänräpäyksessä. Se on kirja  kärsimyksestä, kivusta, epävarmuudesta, mutta myös sitkeästä sisusta, peräänantamattomuudesta sekä inhimillisyydestä. Heidi Foxell on joutunut kohtaamaan elämässään enemmän vastoinkäymisiä kuin monet koko elämänsä aikana, mutta hän on selvinnyt niistä uskomattomalla tavalla. Tuolla hurjalla matkalla mukana ovat olleet monet lääketieteen ja kuntoutuksen ammattilaiset, läheiset ja ystävät, jotka pääsevät kirjassa kertomaan oman osansa tässä tositarinassa. Kaiken kokemansa jälkeenkin Foxellin unelma on yhä sama: hän haluaa työskennellä poliisina. Kielellisesti Luodinkestävä ei hurmannut, mutta osasi pitää otteessaan ihan hyvin.

Tämä kirja on tositarina suomalaisesta sisusta. Periksi ei anneta, ei edes luodille.
"Minusta tuntuu kuin olisin jämähtänyt kahdenkymmenenkuuden vuoden ikään. Elämäni on ollut neljä ja puoli vuotta pysäytyksellä. Nyt taas tuntuu siltä kuin elämäni play-nappia olisi painettu uudestaan ja filmi pyörii jälleen. Olen edelleen katkera hoitovirheestä, sillä se vei minut pyörätuoliin.”

Tee­mu Po­ta­pof­f: Luo­din­kes­tä­vä – Hei­di Fo­xel­lin ta­ri­na. Docendo. 2018. 200 s.

torstai 28. helmikuuta 2019

Kaisa Haatanen & Sanna-Mari Hovi: Monarkian muruset – kaiken maailman kuninkaallisia

”Charlesin sanotaan heti kiinnittäneen huomiota nuorempaan sisareen potentiaalisena morsiamena, sillä vielä tuohon aikaan kruununperijän puolison oli syytä olla avioliitossaan neitsyt.”
Hurjaa vauhtia muuttuvassa maailmassamme on ainakin yksi paikalleen jämähtänyt asia: kuninkaalliset. Monelle leipää ja meille muille sirkushuveja tarjoilevat hyvin erikoiseen asemaan syntyneet tai naimakaupalla päätyneet ihmiset, joiden elämä näyttää eriskummalliselta henkivartijoineen, tiukkoine rajoituksineen, rikkauksineen tai hierarkioineen. 

Kuninkaalliset jaksavat kiinnostaa, kummastuttaa ja puhututtaa meitä tasavaltalaisiakin vuodesta toiseen. Jaksamme kauhistella herttuatar Meghanin ja hänen perheensä edesottamuksia, Ruotsin pikku kruunupäiden söpöyttä, kuningatar Elisabetin jatkuvaa tarmoa työskennellä yli 90-vuotiaana tai hulppeita perhejuhlia, joihin otetaan muutama miljoona katsojaa mukaan juhlimaan. Vaikkakin mitä ilmeisemmin he ovat tavallisia kuolevaisia punasine verineen, heissä on sitä jotain. Osittain sitä jotain tuo kuninkaallisuuden jatkumo, kuninkaallisuus kun on periytyvää. Ennen muinoin heillä oli oikeaakin valtaa, nykyäänkin valta on lähinnä vaikutusvaltaa. Jos sitäkään.

Näistä omituisella tavalla kiehtovista ihmisistä Kaisa Haatanen ja Sanna-Mari Hovi ovat koonneet melkoisen muhkean tietopaketin Monarkian muruset.  Teos pitää sisällään nykypäivää ja historiaa kuninkaallisista eri näkökulmista. Kirja on jaettu lukuihin maan, maanosan tai jonkin teeman mukaan. Muinaisista roomalaisista lähtien ei sentään lähdetä kuningashuoneiden historiaa ruotimaan, mutta historian siipien havinaa kyllä kirjassa kuulee taustoittamiseksi. 
”Japani keisarillinen perhe on köyhä, suhteellisesti tarkasteltuna. Perheellä oli ennen toista maailmansotaa miljoonien omaisuus. Toisessa maailmansaodassa kärsityn häviön jälkeen miehittäjät veivät Hirohiton omaisuuden rangaistukseksi Japanin toimista sodassa.”
Kirja ei rajoitu pelkästään eurooppalaisiin kruunupäihin, vaan kiertää maailman eri kolkissa. Yllättävää miten paljon kuninkaallisia on esimerkiksi Afrikassa tai Aasiassa. Heistä emme kuule mediassa, kun tutummat Iso-Britannia ja Ruotsi vievät kaiken huomion. Lisäksi lyhyesti esitellään nyt jo edesmenneet kuningashuoneet sekä yhden luvun verran puhutaan Suomen kuninkaasta. Yksi mielenkiintoinen puoli kirjassa on teemaluvut, jotka käsittelevät muun muassa kuninkaallisia lemmikkieläimiä, koriste-esineitä, anoppeja, kummilapsiverkostoa tai kuninkaallisia kuvaavia tv-sarjoja.
”Sisaruksista nuorin Madeleine, kotiväen kesken Len, on kuningasperheen älykkä. Hän on perheensä ensimmäisenä suorittanut filosofian kandidaatin tutkinnon ilman erivapauksia. Saipa hän suurimmasta osasta kursseja korkeimman arvosanan.” 
Monarkian muruset on 400 sivua kiinnostavaa tietoa. Kirja on kirjoitettu hauskalla ja viihdyttävällä otteella. Kirjoittajien huumori on kohdillaan, he eivät hehkuta liiaksi kruunupäitä vaan suhtautuvat heihin lempeästi. Hauskoja ovat myös kirjoittajien kirjan marginaaleihin painetut kommentit kuninkaallisten edesottamuksista. Kirjassa on kivaa myös se, ettei sitä tarvitse lukea alusta loppuun, vaan sen voi vaikka lukea hyppien mielenkiinnon mukaan luvusta toiseen. 

Taitavat kruunupäät olla kirjailijoille ja toimittajille ehtymätön kaivo. Moneen kuninkaalliskirjaan nähden Monarkian muruset tarjoaa kattavan tietomäärän monesta eri näkökulmasta. Uskoisin, että kirjassa on kuninkaallisia seuraaville uuttakin tietoa, ainakin itselleni oli. Toivoisin, että vielä nähtäisiin eepos, joka keskittyy pelkästään meille eurooppalaisille vieraampiin kruunupäihin. Taikka mikäpä estäisi kirjoittamasta kirjaa perhejuhlista, koska niitähän viime vuosina on riittänyt, häitä ja ristiäisiä tämän tästä. Ehkäpä seuraavaksi on tiedossa kuninkaallisten hautajaisten aalto.
”Jokaisella on kuninkaallisista mielipide. Niin meilläkin: he ovat kiehtovia. Kuninkaalliset eivät ole satujen sankareita vaan ihmisiä, ja me olemme kiinnostuneita toisista ihmisistä ja heidän asioistaan. Me rakastamme kummallisuuksia ja poikkeuksia. Me nauramme hassuille hatuille ja kuuntelemme korvat hörössä juoruja. Me pidämme historiasta ja me seuraamme politiikkaa. Me luemme kuninkaallisista historiankirjoista ja katsomme muun maailman kanssa häitä ja hautajaisia.”
Kaisa Haatanen & Sanna-Mari Hovi: Monarkian muruset – kaiken maailman kuninkaallisia. Johnny Kniga. 2018. 400 sivua