perjantai 31. heinäkuuta 2020

Enni Mustonen: Pukija


”Kun näyttämöllä kuulutettiin, että maailman kaunein tyttö Miss Universum oli Miss Finland Armi Kuusela, Armi nousi uusi Miss Universum 1953 - nauha olallaan tyynesti portaita ylös, käveli reippaasti keskelle lavaa ja kätteli juontajia hymyillen. Meidän kaunottaremme ei päästellyt teatraalisia huudahduksia eikä purskahtanut itkuun niin kuin Miss USA ja hänen kanssakilpailijansa eilen.”

Menneenä keväänä kaikki tuntui olevan toisin. Yhtä asiaa korona ei kuitenkaan muuttanut: Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita - kirjasarjan kahdeksas osa ilmestyi keskellä kevättä ja jäi odottamaan kirjastoiden uumeniin karanteeniin odottamaan viruksettomia aikoja. Ja varausjonot: ne ovat olleetpitkät kuten ennenkin.


Kuten sarjan edellisen osan postauksessa arvelin, tässä kirjassa äänen saa sarjan ensimmäisten osien keskushenkilön Idan tyttärentytär Viena. Vienan Kirsti-äitikin on tuupattu sivuhenkilöksi. Kirsti-äidiillä on uusi miesytävä, Ida-mumma on mennyt uudelleen naimisiin ja Vienalle on tupsahtanut seuraksi serkkuja sekä edesmenneen isän avioton poika.


Viena on samanlainen neito kuten äitinsä ja isoäitinsä: tomera, aikaansaava ja järkevä.  Kirjan alussa eletään 1950-luvun vaihdetta ja Viena palaa takaisin Leppävaaraan Skotlannista. Sinne hän ei halua jumittaa, vaan päätyy töihin Liisankadun elokuvapuvustamon kautta Amerikkaan, mukavasti lentokoneen kyydissä. Suomi paljastuu varsinaiseksi takapajulaksi Vienan matkatessa maailmalla. Matkustamisen ja vaatteiden lisäksi keskeiseen rooliin nousee elokuvateollisuus, suomi-filmien ihmeellinen maailma. 


Fiktion sekaan tupsahtaa tämän tästä ihka oikeasti olemassa olleita paikkoja ja eläneitä julkkiksia. Sivuille marssitetaan muun muassa maisteri Särkkä, Marimekko ja  Marilyn Monroe. Viena säästää estradit muille ja seuraa sivusta aikansa tapahtumia tehden oman osansa ahertaen työmyyränä milloin missäkin. Häntä tosin pidetään hienona neitinä ylioppilastutkinnon takia.


Pukija on taattua viihdettä, mutta kirja tarjoilee viihteen lisäksi myös nipun nippelitietoa ja faktoja. Taustatyön määrää en uskalla edes ajatella, se on ollut huikea, ja sen näkee joka sivulla. Itselleni mielenkiintoisin fakta oli se, ettei mustavalkoisissa filmeissä käytetyt vaatteet itseasiassa olleet valkoisia tai mustia. Kielellisesti kirja on taattua Mustosta, hän taitaa murteet ja ripottelee vieraskielisiä repliikkejä sujauttaen suomennoksen perään kerrontaan. Ajan kuvan siirtyessä lähemmäs nykypäivää kielikin vaihtuu enemmän meikäläiseen mä - sä -kieleen ja se hiukan ärsytti. 


Pidin tästä kirjasta enemmän kuin  sarjan kahdesta edellisestä kirjasta, vaikkakin kaipailen edelleen 1800-luvulle. Viena tuntuu tulleen mummaansa enemmän kuin äitinsä, ja hyvä niin.


Kirjasarjaan on luvattu vielä jatkoa. Saa nähdä mistä Viena seuraavaksi itsensä löytää. Miten käy vanhenevan Idan ja keski-ikäistyneen Kirstin? Tai ylipäätään koko Leppävaaran kodin. Eiköhän  se selviä, kun lehdet tekevät tuloaan puihin ensi keväänä.

” - Minä olen ompelija, sinä olet pukija, äiti totesi ja alkoi sitten muistella, miten oli itse jo pikkutyttönä nauttinutpenkoessaan Miilin tilkkuvakkaa ja löytäessään juuri oikeanvärisen kangastilkun johonkin nukenvaatteeseen.”


Enni Mustonen: Pukija. Otava. 2020. 523s. 

lauantai 18. heinäkuuta 2020

Heather Morris: Cilkan tarina

”Nimiä. En ole numero. Ja kuitenkin minulla on numero. Cilka katsoo peitettyä vasenta käsivarttaan ja numeroa, joka on nyt kiinnitetty hänen ruskeaan kutittavaan takkiinsa. Minulla on nimi.”
Keskitysleirikokemukset ovat päätyneet (onneksi) yksi toisensa jälkeen kansien väliin, mutta mitä näille ihmisille on tapahtunut II maailmansodan loputtua? Miten he selvisivät hirveistä koettelemuksistaan? Osalle kävi hyvin, he pääsivät sodan loputtua jatkamaan elämäänsä, mutta osalle ei. He päätyivät leiriltä toiselle. Yksi heistä oli Cilka Klein.

Cilka oli vain 16-vuotias, kun hän päätyi Auschwitzin keskitysleirille.  Hän yritti parhaan kykynsä mukaan selviytyä karmeissa olosuhteissa, mutta ennenpitkää kaunis nuori juutalaistyttö ajautui vaikutusvaltaisen natsin seksileluksi. Hän sai omiltaan huoran leiman. Kun Auschwitz vapautettiin, neuvostovapauttajat tuomitsivat hänet yhteistoiminnasta natsien kanssa. Tuomio oli 15 vuotta vankileiriä Siperiassa.
”Kerran hänen oli pakko hyväksyä tällaiset olosuhteet. Miten hän voisi tehdä niin uudelleen?”
Siperiassa odotti toisenlaiset, mutta likimain yhtä hurjat olot kuin Puolassa. Kaasukammioita ja uuneja siellä ei sentään ollut, mutta vastassa oli kylmyys ja jatkuva nälkä. Vankien keskuudessa vallinnut hierarkia oli luja, kirjoittamattomien sääntöjen lista todella pitkä, työ raskasta ja naisvangit olivat vapaata riistaa jatkuville raiskauksille ja hyväksikäytölle. Ja jos jonkun mielestä töpeksi, odotti kuoppa, josta ei takaisin tultu entisellään, jos ollenkaan.

Sattumalla oli taas sormensa pelissä ja Cilka päätyi töihin sairaalaan, jossa ystävällinen naislääkäri pyrki kohentamaan Cilkan oloja leirissä. Hiljalleen työleirin synkeään arkeen alkoi löytymään valoa uusien ystävien ja  jopa rakkauden muodossa. Stalinin kuoleman jälkeen moni asia alkoi helpottua ja vanki toisensa jälkeen pääsi vapauteen. 

Cilkan tarina on aiemmin ilmestyneen Auschwitzin tatuoijan rinnakaisteos. Tuossa kirjassa Cilka mainitaan Lalen Sokolovin puolison, Gitan ystävänä.  Sokolov kertoi tatuoijatarinaa kirjoittavalle Heather Morrisille Cilkasta ja kirjailija tiesi, että tässä on toinen tarina kerrottavaksi. Cilkaa hän ei koskaan tavannut. Tarina on syntynyt Cilkan tunteneiden sekä Siperian työleireiltä selviytyneiden kertomusten pohjalta eli kyseessä on faktaan pohjautuvaa fiktiota.

Cilkan tarina on vaikuttava ja puhutteleva kirja, minusta parempi kuin Auschwitzin tatuoija. Teksti  on sujuvaa ja helppolukuista, lukija pidetään sopivasti jännityksessä. Välillä kurkistetaan Cilkan kokemuksiin Auschwitzissä. 

Niin tärkeää kuin onkin saada keskitysleirikokemukset tallennettua jälkipolville, tämän kirjan näkökulma holokaustin jälkeiseen aikaan tekee siitä erityisen mielenkiintoisen. Vaikka tarina liittyy vahvasti juutalaisvainoihin, nousee kirjassa esille Suomessa paljon vähemmän huomiota saanut aihe: Stalinin hirmuteot. Nimittäin ei hän niissä Hitlerille häviä.

Rohkea, sitkeä ja periksiantamaton Cilka valitettavasti joutui kokemaan sekä Hitlerin että Stalinin julmuudet. Toivottavasti hänellä oli hyvä elämä kaiken kokemansa jälkeen.
”Valkeat yöt alkavat jälleen. Cilka ja hoitajat käyvät ulkona iltakävelyillä. Toisinaan Cilka miettii, uskaltaltautuisiko hän piipahtamaan yleisellä alueella katsomassa ystäviään, vaeltamassa majojen välissä, jakamaa heidän kanssaan naurun, jota kuulee vain tähän aikaan vuodesta. Ja löytäisikö hän viimein sanat?”

Heather Morris: Cilkan tarina. Aula & Co. 2020. 404s.