Raila Kinnunen: Nasima

” - En saanut ottaa mukaan yhtään lelua, en edes rakkainta nukkea. Itkin ja kinusin, että miksen saa ottaa, kannan nuken itse! Hyvin harvoin olen nähnyt äitini suuttuvan. Mutta silloin hän repi minua jostain ja heitti nuken nurkkaan: että tapahtuu tässä maailmassa suurempiakin asioita kuin sinun nukkesi! Isä oli sanonut, että kaiken pitää mahtua yhteen kassiin – muuta ei oteta mukaan. Yksi matkalaukku neljälle ihmiselle.”

Vuonna 2015 Suomeen tuli ennätysmäärä turvapaikanhakijoita. Tilanne oli suomalaisittain vieras ja haastava. Saman vuoden lokakuussa kansanedustajat käyvivät keskustelua vallitsevasta tilanteesta. Yhdellä kansanedustajista on aivan ainutlaatuinen tilanne, hän tietää asiasta aivan toisella tavalla kuin muut. Tuo parlamentaarikko pitää puheen, joka kostuttaa silmänurkat. Hän kertoo millaista on tulla vieraaseen maahan pakolaisena, vain yksi matkalaukku nukanaan. Tuo nainen on SDP:n Nasima Razmyar.

Afgaanisyntyinen Nasima Razmyar oli viisivuotias, kun hänen perheensä muutti Kabulista Moskovaan. Uudistusmielisen Afganistanin kärkimiehiin kuulunut isä toimi tuolloin Moskovassa suurlähettiläänä, Neuvostoliitto kun oli Afganistanin tärkein kumppani. Kolmen vuoden päästä Neuvostoliitto kuitenkin hajosi ja kotimaassa valta oli vaihtunut. Kotiin ei ollut enää turvallista palata. Oli lähdettävä pakoon.

”Daoud Razmyar sai Moskovaan faksin, jossa häntä kehotettiin palaamaan kotiin. Kotimaan uutisia kuunneltuaan hän päätteli, että paluu tarkoittaa todennäköisesti kuolemaa. Hän päätti, että perhe hakeutuu Suomeen ja mahdollisimman nopeasti.”

Daoud Razmyar oli aiemmin käynyt Suomessa ja tiesi, että millaiseen maahan hän lähtisi perheensä kanssa. Tuolloin kahdeksanvuotias Nasima tuli uuteen kulttuuriin ja uuden kielen pariin. Maahan tulonsa jälkeen perhe päätyi Helsingin kautta Rovaniemelle vastaanotokeskukseen. Muutos Moskovan.kodista oli valtava, kaikki oli uutta ja vierasta. Ensimmäistä koulupäiväänsä varten Nasima opetteli sanomaan suomeksi moi, mutta jännitykseltään unohti sen. Samalla luokalla oli kuitenkin Charlotte, joka pyysi uutta tulokasta leikkimään. Rovaniemellä oli muitakin kantasuomalaisia, jotka halusivat auttaa uutta perhettä kotoutumaan. Erityisen tärkeäksi perheelle tuli Muisto, joka otti mukaan arkeensa ja opetti pakolaisperhettä suomalaiseen elämänmenoon.

Rovaniemeltä perhe muutti Helsinkiin. Elämä on hyvin toisenlaista kuin Moskovassa, mutta perhe on tiivis ja rakastava. Islaminuskoinen isä kannusti ja tuki tytärtään rikkomaan rajoja ja ennakkoluuloja, ja niin Nasima on totisesti tehnyt. Jo nuoresta koululaisesta Nasima ei vain käynyt koulua vaan auttoi, tulkkasi, sukkuloi tukiviidakossa, ja oli läsnä. Hän muun muassa vieraili sairastuneen opettajansa luona sairaalassa, auttoi kehitysvammaisten lasten kanssa, hankki rohkeasti eri paikoista työtä. Samaan aikaan Nasima kummeksui miten vähän Suomessa ollaan yhteisöllisiä. Vanhusten luona ei vierailla, sairaalassa ei käydä. Koulun jälkeen Nasima päätyi töihin maahanmuuttajajärjestöihin ja hänet valittiin vuonna 2010 Vuoden Pakolaisnaiseksi. Rohkeasti Nasima osallistui Tanssii tähtien kanssa – kilpailuun konservatiivisten muslimien kummastelusta huolimatta. Nasima päätyi mukaan politiikkaan,  töihin eduskuntaan ja osallistui muutamiin vaaleihin, kunnes vuonna 2015 hänet valittiin kansanedustajaksi. Samoihin aikoihin, kun Suomen rajat pursuivat turvapaikanhakijoista, rasismi roihahti ja vihapuhe yltyi.

Vaikka kirjan päähenkilö on Nasima, kirjassa kerrotaan hyvin paljon myös hänen perheestään ja sukulaisistaan, erityisesti isästä. Nasimalla on ollutkin aivan poikkeuksellinen isä afgaani-isäksi. Perinteinen afgaani-isä kun ei olisi antanut tyttärelle samoja oikeuksia kuin poikalapselle. Kirjassa kurkistetaan myös hieman Nasiman sukulaisten tilanteeseen Talibanin hallinnon aikana. Samaan aikaan kun Nasima sai käydä Suomessa koulua, hänen tytöserkkunsa joutuivat lopettamaan koulunsa, kulkemista rajoitettiin ja heille tuli burkapakko.

Kirjan sivuilla Nasima kantaa huolta myös Suomeen vaikeasti kotoutuneiden maahanmuuttajien asemasta. Suomen asiat eivät kiinnosta, ei kieli, eikä paljon mikään muukaan. Nasiman mielestä kieli on avain yhteiskuntaan eikä huono suomi ole hänestä sellainen.Mutta paljon olisi asennetta rukattavana kantasuomalaisillakin. Kirjaa lukiessa ei voi kuin ihmetellä, miten Suomi ei osaa hyödyntää tänne tulevien ihmisten osaamista. Nasiman isä on yksi oiken hyvä esimerkki: korkeasti koulutettu ja laajan osaamisen omaavan entisen diplomaatin on ollut vaikeaa löytää työtä Suomesta.

Keskellä vihapuheiden Suomea, tämä kirja on enemmän kuin tarpeen. Kirja on kertomus rohkeasta ja ainutlaatuisen tien kulkeneesta ja kulkevasta Nasimasta, hänen taustastaan ja ajatuksistaan. Kirja on ennenkaikkea maahanmuuttajan ääni vihapuheiden Suomeen. Se on se äärimmäisen tärkeä näkökulma. Näkökulma siihen, millaista jättää kaikki taakse ja aloittaa alusta vieraassa maassa, kun kotiin ei ole palaamista. Tuota tärkeää näkökulmaa rasistit ja maahanmuuttokriittiset yrittävät koko ajan vaientaa. Onneksi on rohkea Nasima, joka omalla tarinallaan kertoo mikä on oikeasti tärkeää.

”Kaikenmoista tällaista Nasima Razmyar kommentoi Vuoden Pakolaisnaiseksi nimeämisensä jälkeen.
 - Silloin ei ollut mitään vihapuhetta. Jos esiinyin televisiossa jossain, sain korkeintaan hyvää palautetta. Ihmiset eivät hyökänneet mun päälle, että ole paha ihminen. Vaan pikemminkin niin, että kiitos, kun nostat näitä asioita esiin, näistä pitää puhua monesta näkökulmasta – ei me tiedetykään näist! Ihmiset sanoivat, että hyvä kun puhutaan siitä, että suomalaisessa yhteiskunnassa on paljon syrjintää ja piilorasismia, mitkä on meille yllätys. Ei silloin tullut vihapostia, että tapettava tavattaessa, tik tak tik tak, aikasi on lukumassa umpeen, mietin tässä, millä välineellä sinut olisi mukavinta pappaa, niin saatanasti ahdistaa joka kerta kun naamasi näkee.”

Raila Kinnunen: Nasima. Tammi. 2017. 268s.

Enni Mustonen: Ruokarouvan tytär

”Lähdin kuljettamaan sormea karttalehteä pitkin löytääkseni lyhimmän reitin. Viisainta oli kävellä takaisin Palais-Royalin luo ja kääntyä siitä suoraan oikealle jokirantaan. Point Neufin siltaa pitkin pääsisi vasemmalle rannalle, ja sitten pitäisikin hotellin olla jo lähellä.
Kun tarjoilija tuli kysyään, haluaisinko vielä jotakin, join viinilasini tyhjäksi, kiitin hymyillen ja nousin pöydästä. Selviäisin kyllä, miksen selviäisi? Olinhan sentään äitini tytär.”

Odotin Syrjästäkatsojan tarinoita – sarjan viidettä osaa innolla. Joissakin haastatteluissa Kirsti Manninen alias Enni Mustonen oli kertonut, että tämän kirjan päähenkilö vaihtuisi ja matka kulkisi kohti Pariisin muotitaloja. Tiedossa oli siis mielenkiintoinen jatko-osa.

Ruokarouvan tyttären päähenkilö on Idan aikuisuuden kynnykselle kasvanut tytär Kirsti. Kirsti opiskelee romaanista filologiaa ja ranskan kieltä yliopistossa. Kasvattisisar Alli kulkee matkassa mukana ja kirjan alkupuoli oikeastaan painottuukin enemmän kansanrunoutta opiskelevan Allin tekemisiin ja elämään Kirstin näkökulmasta.

Kirstin elämä mutkistuu ja hän lähte Pariisiin päästäkseen pois kotoa. Isänsä taiteelliset taipumukset perinyt Kirsti on ollut ompelijana Helsingissä ja päätyy Pariisissa kuuluisan Coco Chanelin leipiin. Siellä työskennellessään hän tietämättään törmää biologisen isänsä elämään. Mitään auvoista elämää Kirstin elämä Pariisissa ei kuitenkaan ole, vaan sielläkin hän joutuu kohtaamaan vastoinkäymisiä. Sitkeästi hän kuitenkin oppii kaupungin tavoille ja selviää. Lopuksi Kirstiä vastaan kävelee yllätys Suomesta.

Ruokarouvan tytär on hyvä kirja, mutta se on erilainen kuin sarjan ensimmäiset osat. Näkökulma on selvästi muuttunut piian huoneesta herrasväen saleihin, vaikkakin työtä tehdään ja aherretaan kuten muutkin. Samalla kertojan vaihtuessa äidistä tyttäreksi Ida jää täysin sivuhenkilöksi, jota kirjan sivuilla tapaa harvoin. Harmi, koska keski-ikäistyvän Idan ääntä kirjassa välillä kaipaa.

”Siitäkin äiti oli loukkaantunut, etten halunnut sanoa Eliasta isäksi. Kaksosille Elias oli tietysti isä, välillä hellä ja huolehtiva, välillä käsittämättömän ankara ja kärsimätön. Onneksi Iisakki piti pikkupoikien puolta eikä antanut Eliaksen kiukuspäissään rankaista näitä kohtuuttomasti.”

Mustonen on tehnyt jälleen mittavan taustatyön ja on kertojana omaa luokkaansa. Hän hallitsee murteet ja sanonnat ja käyttää niitä uskottavasti. Tekstissä on myös tämän tästä ranskan-, saksan-, englannin- ja ruotsinkielisiä lauseita ilman käännösstä, jotka saattavat jäädä näitä kieliä taitamattomille ehkä hiukan kokonaisuutta häiritseväksi seikaksi.

Minusta kirjan paras anti oli Kirstin seikkailut Pariisissa. Tulenkantajat on toki tuttua Suomen kirjallisuuden historiasta ja koko ajan odotin Saima Harmajan tupsahtavan esiin Tulenkantajien retkillä, mutta ei. Saimaa ei sentään näkynyt, vaikka monta tuttua kuuluisuutta historian lehdiltä tarinassa liikkuukin.

Sarjalle on tulossa jatkoa, saa nähdä saako Kirsti silloin tietää totuuden isästään.

”-Siinäs kuulit, Kirsti, Lasse nauroi silmää iskien. - Ottaisitte tekin Allin kanssa vain kauhan kauniiseen käteen ettekä pilaisi silmiänne turhilla akateemisilla opinnoilla!”

Enni Mustonen: Ruokarouvan tytär.  Otava. 2017. 496 s.