”Kun on kaksi siskoa ja toinen on kuningatar, jonka täytyy edustaa kunniallisuutta ja kaikkea hyvää, toisen on oltava luovan ilkeämielisyyden ilmentymä, paha sisko.”
Vuosien saatossa olen ehtinyt lukea pinon pinon kirjoja Elisabetista, mutta pikkusisko Margaret on jäänyt vähän vieraammaksi. Eikä vähiten siksi, että kuvani Margaretista on vähintäänkin viinanhuuruisen, miehiä tämän tästä vaihtavan bilehileen kuva.
Kirjan lukijalle esitellään kaksi hyvin erilaista sisarusta, joista toinen taipui kohtaloonsa ja toinen ei. Kirja kulkee kuvaten Windsorin sisarten elämää varhaislapsuudesta ja sotavuosista aina aikuisuuden läpi Margaretin kuolemaan asti.
Prinsessojen ei alun perin pitänyt edes olla kruununperijä ja varanainen, mutta kun heidän setänsä luopui kruunusta, kaikki muuttui. Pian sen jälkeen tuli vielä sota. Prinsessojen elämä mullistui lyhyessä ajassa valtavasti. Margaretilla oli vaikeuksia sopeutua kuninkaalliseen rooliinsa, mikä aiheutti harmaita hiuksia lähipiirille. Jos hän olisi jäänyt ”vain” Yorkin nuoremmaksi prinsessaksi, vähän kuin prinsessa Eugenie nykyään, hänen elämänsä olisi ollut kuninkaallista, mutta vapaampaa kuin se oikeasti oli.
Kapinoivasta Margaretista kehkeytyi lehdistön kullanmuru, tupakkaa julkisesti polttava ja alkoholia runsaasti käyttävä nautiskelija, jolla oli lukuisia miesseikkailuita. Samaan aikaan Elisabet keskittyi kruunun edellyttämään hillittyyn elämäntapaan pysyen lehtien palstoilla lähinnä työnsä takia. Kahden hyvin erilaisen julkisuuskuvan kulisseissa he olivat aina toisilleen läheiset siskokset.
”Kuningatar oli samaa mielissään myös siitä, että Margaret usein selätti kuningattaren tärkeilevän puolison väittelyssä. Kuningatar, Margaret ja kuningataräiti olivat ylivoimainen kolmikko ja juttelivat puhelimitse miltei päivittäin - joskus ranskaksi tai vierasperäistä korostusta matkien.”
Kirjan kirjoittaja Andrew Morton tunnetaan lukuisista elämäkerroistaan. Olen lukenut niistä monia ja tiedän hänen tuntevan Windsorit kuin no, jos ei nyt ihan kuin omat taskunsa, niin hyvin kuitenkin. Kirjaa varten Morton pääsi haastattelemaan Margaretin lähimpiä ystäviä, Buckinghamin palatsin työntekijöitä sekä lukuisia sisäpiiriläisiä, jotka tunsivat prinsessan hyvin. Hyvän taustatyön lukiessa huomaa, samoin kuin sen, että mies ei ole ensimmäistä kertaa ruotimassa kruunupäiden kummallista elämää. Erityisen mielenkiintoinen minusta on isoäiti Mary, josta Margaret ei perustanut, mutta Elisabet taas kuunteli.
Juu, ei ole helppoa olla kruunupäinen sisarussarjan palanen, eikä varsinkaan, kun toinen on kaikkia odotuksia vastaava kuningatar ja toinen ”varanainen”, joka järjestää harmaita hiuksia sukulaisilleen milloin milläkin tempauksella. Kuvani Margaretista hieman muuttui positiivisempaan suuntaan, koska Margaret ei minusta ollut pelkästään hankala, hänellä oli - kuten kruunun varaihmisillä usein on - asema, mutta ei selkeää roolia. Kirjaa lukiessa en voi olla pohtimatta oliko Townsendin ”menettäminen” hänen elämänsä pahin tragedia. Nykyään semmoinen liitto kävisi päinsä, mutta Margaretin aikaan ei. Elikö hän liian aikaisin? Paljon mahdollista.
Kirja on Englannin historiasta ja kuninkaallisista kiinnostuneille ehdottomasti hitti.
”Pidättyväinen isosisko alkoi laskea sen varaan, että vilkas pikkusisko toimii puskurina ja suojasi häntä, jottei hän joutuisi keskustelemaan.”
Andrew Morton: Elisabet & Margaret – Windsorin siskojen yksityinen maailma. Docendo. 2022. 400 s.
