”Hyppään ja osun veteen. Sukellan. Tiedän uivani suohaudassa. Vesi yllättää. Se on raikasta ja kirkasta, kuin hyvässä kaivossa. Veden läpi tulvii häikäisevää valoa ja vastaan lipuu ihmishahmoja, mutta ne eivät tule päin, eivät edes kohdalle, vaan häivähtävät sivulle tai ohi. Vajoan syvemmälle. Kirkkaus on enää pyörylä jossain ylhäällä, täyden kuun hopeinen lantti yön sinisenmustalla taivaalla.”
Kyllä opiskelu on nykyään mukavaa, tuumasin, kun silmäilin sielunhoidon pastoraalin kirjalistaa. Siellä oli yhtenä vaihtoehtona ihka aito romaani. Aiemmin en ole Röngän kirjoihin tarttunut enkä oikein tiennyt mitä odottaa uutisenlukijan kirjalta.
Kirjan päähenkilö on Eino, aivoverenkiertohäiriöstä kärsivä vanhus, joka on päätynyt koillissavolaisen terveyskeskuksen vuodeosastolle. Siellä Eino pohdiskelee omaa elämäänsä ja muistelee menneitä. Hän on sodan kokenut mies. Sota ei häntä pelottanut, vaan asia, jota nuori Eino pelkäsi, oli rauha. Kotona odottanut tila, vanhemmat ja rakkaudeton liitto vaimon kanssa ei houkutellut. Eino hakeutui kuorma-auton penkille ja perusti oman firman. Firmakin jo parhaan päivänsä nähnyt.
”Hämmennys tuntuu kipuna. Särkee. Pakottaa. Niin se on. Kun pakottaa itseään muistamaan ja ajattelemaan, päähän koskee. Sattuu. Osuu. Jomottava paine päälaella, ärryttää.En jaksa sanoa sinuttelusta. Vaikka mikä Eino minä sinulle olen.Hoitaja kohentaa asentoani ja tarkistaa tippapulloa, tarjoaa sitten juotavaa. Nainen jatkaa tyhjänlempeää pajatustaan, puhuu kaikesta vähätellen ja pienennellen. Ulkona satelee. Nostellaan vähän niitä jalkoja. Maistellaanpa pikkasen mehua.”
Muistojen keskellä Eino tuntee, ettei vielä ole hänen aikansa lähteä. Vielä on paljon asioita kesken. Vielä on paljon muistoja muisteltavaksi, niitäkin, joita ei haluaisi muistaa.
Kirjan toinen keskeinen henkilö, Einon pojanpoika Joonas on kovin kiinnostunut isoisänsä vaiheista. Monesta asiasta on vaiettu, mutta Joonas pääsee jäljille ja haluaa tietää. Kuinka paljon elettyä elämää Eino uskaltaa viimeinkin sanoa ääneen? Kun Joonas löytää kotitalon piirongista ruskeassa kirjekuoressa vanhoja valokuvia ja Neuvostoliiton puolelle ulottuvan kartan, hänen mielenkiintonsa herää entisestään. Paljastuu, että Eino oli loikannut Neuvostoliittoon, viettänyt siellä tovin ja menettänyt miltei henkensä.
Matti Röngän Eino on mielenkiintoista, mutta ei kovin kepeää luettavaa. Kirja on kuin sipuli, Rönkä kuorii kerros kerrokselta Einon salaisuutta ja elämää. Vaikka Eino on kuvattu melkoisen juroksi äijäksi, niin kuitenkin hänen ajatuksenjuoksunsa ja elämänsä laittaa ajattelemaan elämän läpi kannettuja salaisuuksia. Rönkä kirjoittaa jämäkästi ja tiiviisti, mutta kuitenkin lämpimästi vanhasta, paljon elämää nähneestä miehestä sekä aikuisen elämän kynnyksellä olevasta nuoresta miehestä. Pohdin miten Einon tarina kertoo meille sen, miten tärkeää olisi lopulta raottaa salaisuuden verhoa ja keventää vaiennettuja taakkoja. Aikaa Einon sukupolven kuuntelemiseen ei ole kauaa.
En tiedä olisinko tarttunut tähän kirjaan ilman tuota alussa mainittua kurssia. Onneksi tartuin.
”Kuolleet. Ne tulevat öisin, nyt paljon myöhemmin. Monena yönä viikossa. Niitä ei tarvitse kutsua eikä muistella, ne tulevat. Eikä auta vaikka kuinka toivoi että unohtaisi, että ne pysyisivät poissa. Haihtuisivat armeliaasti, niin kuin pahinkin tykistökeskitys joskus loppui, kun puri hammasta ja piti päätä piilossa ja toisteli että taas on hetken lähempänä se jyskeen loppu. Mutta tässä yösodassa ei tule huokaisuttavaa unohdusta. Kaikki tuntuu olevan vain entistä elävämpänä mielessä, tositapaukset ja unen kuvitelmat ja mahdottomuudet siihen päälle.”
Matti Rönkä: Eino. Gummerus 2015. 235s.
